Luku VI Ymalorin kätyri Dufalas; Dor Gornad Vuosi 1416 Sekasorron aikakausi

Transkriptio

1 Luku VI Ymalorin kätyri Dufalas; Dor Gornad Vuosi 1416 Sekasorron aikakausi Maailma on täynnä absoluuttisia totuuksia. Tai niin ainakin monet, turhankin monet ihmiset väittävät. Papit väittävät oman uskonsa olevan ainoa oikea, koska pyhät kirjoitukset niin sanovat. Mutta siltikään he eivät välttämättä ole koskaan kuulleet jumalansa sanaa, vaan ihmisten kirjoittaman totuuden. Ihmiset ovat tunteille alttiita ja koska elämä itse on subjektiivinen kokemus, ei täysin objektiivista totuutta sekä universaalisti, että yksittäisistä tapauksista puhuttaessa ole mahdollista koskaan saada selville. Matemaattiset totuudet ovat ehkä kaikkein objektiivisimpia ihmisen tuntemista totuuksista, mutta nekin pohjautuvat lopulta vain ihmisen aistihavaintoihin. Itse olen aina pitänyt epätodennäköisenä, jopa typeränä, seikkaa, että koko todellisuus johon aistitajuntamme perustuu, saattaisi olla vain mielikuvituksemme tuotetta tai unta, mutta tätä seikkaa ei voida jättää huomioimatta, koska meillä ei ole esittää minkäänlaisia todisteita päinvastaisesta. Täten emme voi luottaa mihinkään, joka taas on elämisen kannalta hyvin absurdia, ymmärrettävistä syistä. Voimmeko nämä seikat huomioon ottaen sanoa, että on olemassa absoluuttisia totuuksia? Despotia, niin spirituaalinen kuin profaaninenkin, perustaa itsensä hyvin usein kansan tietämättömyyteen, koska tietämättömiä on hyvin helppoa ohjailla haluamaansa suuntaan. Hallitsijalla on mahdollisuus muokata totuutta parhaaksi näkemällään tavalla. Tällaiseen totuuteen sortuvat ihmiset ovat hyvin usein dogmaatikkoja, joilla ei ole mitään syytä olla uskomatta heille syötettyjä asioita. Vaikka dogmatismi ei ole aina paha asia joskus meidän täytyy luottaa siihen mitä meille kerrotaan, jopa sokeasti, kuten esimerkiksi sodassa niin kriittinen suhtautuminen asioihin, niin kirjoitettuun kuin puhuttuunkin sanaan, on aina parempi. Kaikkein vaarallisimpia totuuksia ovat puolitotuudet, varsinkin perustelemattomat. Ne erehdyttävät ihmissilmää ja ellei niitä lue ajatuksella, mielemme saattaa muuttaa ne absoluuttisiksi totuuksiksi, toisinaan jopa peruuttamattomasti. Eräs tutkija, jonka nimen jätän nyt mainitsematta, teki tutkielman näkijöistä (joka näyttää olevan tämä uusi ennustajista käytetty muotisana) ja kohtalottomista ihmisistä. Hän kirjoitti tutkielmansa tavalla, joka antoi erehdyttävästi vaikutelman, että hän itse olisi yksi ennustajista, vaikka kysyttäessä hän kykeni ovelasti kieltämään tällaiset syytökset perusteettomiksi. Kuten ymmärtää saattaa, tällainen kirjoitus sai joissakin dogmaattisissa piireissä hyvinkin suuren suosion. Teksti itse piti sisällään muun muassa väitteen, että vaikka kohtalottomista ihmisistä ei kyetä suoraan ennustamaan, heidän tekemättömät tekonsa näkyvät muiden kohtalon omistamien ihmisten teoissa ja tekemättä jättämisissä. Väite oli hyvin hatarasti perusteltu, eikä sitä oltu tarkasteltu lainkaan kriittisesti. Kaikki muut tutkielmat asiasta oli sivuutettu kylmästi, eikä niitä mainittu tekstissä sanallakaan. Jo pelkkä logiikan käyttö riitti teilaamaan koko tutkielman. Mutta oli selvää, ettei tutkielman tekijä ollut juuri logiikkaa käyttänytkään: hänen tarkoituksenaan oli vain turhamainen asiantuntijan esittäminen vakavassa asiassa. Tämän tekstin tarkoitus ei kuitenkaan ole teilata tämän nimeltä mainitsemattoman tutkijan tekstiä (sen olen tehnyt jo eräässä aikaisemmassa väitöskirjassani). Tarkoituksenani on sanoa, ettei kaikkea lukemaansa, tai kuulemaansa, kannata uskoa pureksimatta. Vaikka kirjailijan tarkoitus olisi hyvä, se ei tarkoita, että hän olisi erehtymätön. Toivon, että lukijani osaa tästä lähtien arvostaa logiikkaa enemmän kuin dogmatismia. - Xalothin keisarillinen kirjasto, muinaishistorialliset aineistot. Velhoruhtinas Ildamas Fe loyonin Mietteet (osa CCVIXIV).

2 J oku tai jokin iski Folendronia kasvoihin ja hän avasi silmänsä. Aluksi kaikki oli sumeaa, mutta sitten Folendron havaitsi jotakin karmivan tuttua suoraan kasvojensa edessä. Hän yritti taistella tajuttomuutta vastaan, mutta jostakin syystä hän oli psyykkisesti täysin voimaton. Pimeys vei hänet uudelleen mukanaan. Sitä ei estänyt edes se, että hän oli nähnyt edessään isännän ruhjoutuneet kasvot... **** Gonrol makasi pimeyden keskellä, jonne velho oli hänet jättänyt. Mies ei ollut edes vaivautunut sitomaan hänen haavaansa ja tälläkin hetkellä Gonrol saattoi tuntea, kuinka tahmea veri valui pitkin hänen kylkeään ja selkäänsä. Häntä värisytti. Gonrol ei osannut yhtään sanoa, kuinka kauan hän oli maannut pimeydessä. Hetket valuivat ohi ja Gonrol tunsi selvästi heikentyvänsä. Hän kuolisi varmasti verenvuotoon, hän oli varma siitä. Hänellä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta selviytyä. Hän liikutti itseään hieman, saadakseen paremman asennon. Särky kyljessä ei siltikään lakannut. Hän ajatteli Folendronia ja Gaeronia, jotka luultavasti makailivat tällä hetkellä rauhassa sängyissään. Gonrol ei tosin ollut aivan varma, mikä vuorokaudenaika oli meneillään, mutta hänestä tuntui, että hän oli virunut kylmällä lattialla jo puoli vuorokautta. Se oli ollut tuskaisin puoli vuorokautta hänen koko elämässään. Hän ei enää koskaan valittaisi nukkumisesta taivasalla. Ei enää tämän jälkeen. Bastocin Folendron! Hänen syytänsä koko juttu! Ei ollut kovin vaikea arvata, että Gonrol olisi se, joka joutuisi taas kerran kärsimään! Ja sitten oli tietenkin Hänen korkea-arvoisuutensa, jonka loistavasta vihjeestä oli ollut kyse! Tällä hetkellä hän todella vihasi jumalatartaan. Elih nin, rauhan jumalatar! Naurettavaa! Gonrol vei kätensä haavalleen erittäin varovasti ja veti sen sitten äkkiä pois. Haava oli pahasti ärtynyt ja pienikin kosketus sattui. Hän katseli ympärilleen yrittäen erottaa jotakin pimeydessä, mutta siitä ei tullut mitään. Hän oli käännellyt itseään niin paljon näiden tuntien aikana, ettei hän enää osannut edes sanoa, missä oli ovi, josta velho oli poistunut. Mustuus tätä kipua! Gonrol ajatteli. Hänen selkänsä haavansa hankasi epämukavasti lattiaa. Hänen olisi noustava pystyyn, tapahtuipa mitä hyvänsä. Se ei kuitenkaan voisi olla hänen kärsimäänsä kipua pahempaa. Gonrol asetti kätensä todella varoen vatsallaan olevan reiän päälle ja nousi istumaan. Ainakaan asento ei sattunut siis sen enempää kuin makuulla olo. Hän otti kätensä pois miekan tekemältä reiältä ja yritti tutkia sitä. Pimeä kuitenkin esti paremman tutkimisen. Jostakin syystä, jota hän ei itsekään osannut selittää, Gonrol ajatteli, kuinka hän pystyisi tällä hetkellä koskettamaan omaa suolistoaan. Jo pelkkä ajatus sai hänen vatsansa pois tolaltaan. Gonrol sai tehdä kaikkensa, ettei olisi lisännyt maassa jo valuvaan vereen omaa oksennustansa. Vatsan kouristelu taas aiheutti uudenlaisia kivun aaltoja hänen haavaansa. Vaikutti siltä, että hän ei saisi tahdotonta reaktiota hallittua ja hän vei kätensä suulleen. Hän yritti keskittää ajatuksensa johonkin muuhun asiaan, kuten perheensä ajatteluun, mutta sekään ei tuntunut auttavan. Gonrol veti jalkansa alleen ja jäi polvilleen ja painui kaksinkerroin. Se rauhoitti vatsan ja Gonrol tunsi olonsa helpottavan. Hän nousi uudestaan istuma-asentoon ja asetti kätensä taaksensa tuekseen. Käsi osui johonkin märkään ja liukkaaseen ja lipesi sen päältä. Se olisi hyvinkin voinut olla hänen verestään märkä kivi, tai jopa kuollut rotta, tai melkein mikä tahansa. Gonrolin mielikuvitus oli kuitenkin armoton. Hän oli varma, tunteneensa nykäyksen sisällään samalla hetkellä kuin hänen kätensä oli lipsahtanut. Ovatko ne minun suoleni? Ajatusten mukana Gonrol oksensi. Kun hänen vatsansa oli vihdoin tyhjä, eikä ulos tullut enää mitään, Gonrol huomasi kipujen vain pahentuneen hänen vatsansa ja selkänsä seuduilla. Lisäksi sellissä sellinä Gonrol alkoi tätä paikkaa hiljalleen pitämään haisi nyt rotanulosteiden ja mädän ja homeen lisäksi hänen oma

3 oksennuksensa. Maan tasalla oli ollut myös hyvin hienoinen kuparin ja raudan tuoksu, joka oli pistänyt hänen sieraimiinsa aina välillä. Hän ei kuitenkaan haistanut sitä istuessaan, eikä hän myöskään osannut sanoa, mistä se tuli. Varovaisesti Gonrol tarkasti, ettei hänen selästään todella roikkunut jotakin, jonka olisi kuulunut olla hänen sisäpuolellaan. Sitten hän tunsi jotakin ihmeellistä. Kokemus oli hyvin nostalginen ja samaan aikaan äärimmäisen karmiva. Yksi ainoista muistikuvista, joita Gonrolilla oli lapsuudestaan, oli se, kuinka joku vanhempi joko isä tai joku hänen miespuolisista palvelijoistaan, Gonrol ei ollut varma oli nostanut hänet käsivarsilleen ja heittänyt häntä ilmaan. Juuri kun hän oli saavuttanut nousun lakipisteen ja juuri ennen kuin hän oli alkanut tippumaan tuli silmänräpäyksen kestävä painoton olo. Siltä Gonrolista tällä hetkellä tuntui. Jokin nosti häntä ilmaan! Gonrol ajatteli ensin, että tunteen sai aikaiseksi vain hänen päänsä pyörintä. Mutta sitten hän yritti liikuttaa kättään koskettaakseen maata. Se ei onnistunut. Hänen kätensä ei liikahtanut milliäkään. Sen sijaan hän tunsi, kuinka jokin ojensi hänen jalkansa suoriksi ja kuinka sama voima nosti varovaisesti hänen kummatkin kätensä sivuille ja nosti hänen ruumiinsa pystysuoraan asentoon. Varovainen tai ei, Gonrol ei pitänyt tunteesta yhtään! Hän taisteli vastaan ja saikin liikutettua käsiänsä hieman, mutta aina ne palautuivat takaisin paikoilleen. Mikä tahansa näkymätön voima häntä pitelikin, se ei ollut heikko! Gonrol alkoi väsyä, mutta vielä pahemmin häntä iski se, ettei hän tiennyt, kuinka väsynyt hänen vastustajansa oli. Ainakaan se ei näyttänyt minkäänlaista luovuttamisen merkkiä, vaikka Gonrol kuinka pyristeli sen otteessa. Turhautuneena hän huusi niin paljon kuin sai keuhkoistaan lähtemään. Gonrol tiesi joutuneensa jonkinlaisen haamun käsittelyyn ja häntä värisytti. Minkälainen kohtalo minua mahtaa odottaa? Mitä tämä pahahenki oikein tahtoo? Kaikki lapsuuden kauhutarinat palasivat elävinä hänen mieleensä. Tarinat hengistä, jotka tekivät kaikki koskettamansa hulluiksi ja toisista, jotka söivät kaappaamansa ihmisen pikkuhiljaa, pala palalta. Ja juuri kun Gonrolin mielikuvitus oli päässyt parhaimpaan vauhtiin, sellin ovi aukesi ja sisään lankesi soihdun valo, joka sai Gonrolin räpyttelemään silmiään. Soihdunvalo ei kuitenkaan ollut ainoa asia, joka sisään pääsi. Tuntui vuosituhannelta kun hän oli viimeksi saanut haistaa raikasta ilmaa. Oven ulkopuolelta tullut pieni vire teki ihmeitä Gonrolille. Tässä hän on, lausui henkilö ovelta. Gonrol tunnisti miehen äänestä velhoksi ja sai siitä raivoa taistella näkymätöntä voimaa vastaan. Äänessä ei ollut kuultanut minkäänlaista yllättyneisyyttä Gonrolin tilasta, joten tämän aaveen täytyi totella velhoa. Rimpuilu ei kuitenkaan edelleenkään näyttänyt vaikuttavan olentoon millään tavalla. Gonrol siristi silmiään ja yritti tarkentaa niitä velhoon. Velho oli edelleenkin pukeutunut yksinkertaiseen villaiseen asuunsa ja piteli soihtua kädessään. Hän astui sisään huoneeseen ja hänen perässään tuli sisään nainen, joka katsoi Gonrolia tutkivasti ja hieman huolissaan. Velho lausui käskysanan ja Gonrolin yllä, huoneen katosta riippunut valkoisesta kivestä tehty pallo alkoi hohtaa kirkasta valoa, joka valaisi huoneen pimeimmänkin nurkan. Heti valon syttyessä naisen silmät levisivät ammolleen. Tämä huomasi Gonrolin kyljessä olevan aukon ja henkäisi kuuluvasti. Mitä sinä oikein aiot? Tappaa hänet?, nainen sanoi hieman ärtyneesti ja kiiruhti Gonrolin luokse. Sanoessasi, että hän on loukkaantunut pahasti, en uskonut, että tarkoitit hänen kuolevan. Gonrol värähti tahattomasti naisen sanoille. Hän yritti avata suutaan kysyäkseen tältä oudolta parilta, mitä he oikein aikoivat hänelle tehdä, mutta hänen leukansa olivat lukossa. Näkymätön voima piti siitä huolen. Keisarin kasvojen nimeen, Maullem!, nainen kirosi, vaikka kirosana kalskahtikin omituiselta Gonrolin korvaan. Nainen repi Gonrolin vaatteista palan irti, jotta näkisi reiän paremmin. Kai sinä nyt olisit voinut hänelle jotakin tehdä, vaikka- En usko hänen kuolevan, velho lausui. Mitään muuta hän ei sanonut. Gonrol kohotti nyt päätänsä kohti miestä.

4 Nainen ei ottanut velhon sanoja kuuleviin korviinsakaan. Tietenkään sinä et usko hänen kuolevan!, hän sanoi ärtyneesti. Sitten hän tarkasti Gonrolin selän ja kavahti hieman. Odotatko todellakin, että hän kestäisi jotain tällaista? Hänhän on vielä lapsi, Isallah siunatkoon! Jos keisari todella tarvitsee häntä tai hänen tietojaan, niin et todellakaan voi jättää häntä tuohon kuntoon! Voin loitsuillani ehkä hieman auttaa, mutta tarvitsen sidetarpeita, neulaa ja lankaa, sekä- Velho huokaisi. Minä sanoin sinulle, että en tahdo kuulla mitään muuta kuin mitä loitsullasi saat selville. Voisitko edes ensiksi yrittää analysointia häneen? Katso nyt häntä! Ei tässä juuri loitsuja tarvita! Miekkasi on tullut ulos hänen selästään! Olisit vaikka mieluummin viiltänyt hänen vatsansa auki! Silloin voisin olettaakin sinun puhuvan noin! Mutta... Sanoin, että analysoi hänet!, mies karjaisi. Ellei Gonrol olisi leijunut ilmassa aaveen pitämänä, hän olisi hätkähtänyt. Velho näytti valmiilta tappamaan naisen paljain käsin, eikä kyse ollut pelkästä kuvainnollisesta vertauksesta. Hän näytti hyvin vaaralliselta mieheltä normaalistikin, eikä vihaisuus todellakaan tehnyt hänestä sen kauniimman näköistä. Nainen katsahti velhoon ja nosti sitten kasvonsa ja kätensä ylös luovuttamisen merkiksi. Sitten hän kääntyi takaisin tarkastelemaan Gonrolin haavaa. Minä sanon sinulle, hän ei selviä tästä, nainen sanoi ja aloitti hiljaisen hyräilyn. Hän sulki silmänsä ja painoi kätensä Gonrolin haavalle. Kosketus sai haavan ärtymään ja Gonrol päästi tukahtuneen ähkäisyn. Teit väärän johtopäätöksen, velho sanoi rauhallisella äänellä hetken kuluttua, varoen häiritsemättä naisen keskittymistä. Minä en aiheuttanut tuota hänelle. Sinun kyllä pitäisi tietää, että jos minä olisin tahtonut vangita hänet, hän olisi tullut vahingoittumattomana. Nainen lopetti keskittymisen ja Gonrolia syyhytti hieman. Paikkaa oli kuitenkin hyvin vaikeaa määritellä, aivan kuin kutina olisi ollut kaikkialla hänen sisällään. Nainen tyytyi mutisemaan vastaukseksi velholle ja keskittyi pitäen edelleen silmänsä kiinni. Sitten hän räväytti ne auki ja hänen ilmeensä oli hämmästynyt. Mahdotonta!, nainen ähkäisi. Sitten hän sulki silmänsä tiukemmin ja meni taas hiljaiseksi. Mitä? Mitä näet?, velho kysyi kiihkeästi. Gonrol odotti kuulevansa jotakin erittäin pahaa. Ehkä miekka oli tuhonnut jokaisen hänen sisäelimistään. Se olisi niin hänen tuuriaan. Hän kirosi tuhoja ennustelevaa mielikuvitustaan. Nainen avasi silmänsä ja kääntyi velhoon päin. Se on kiertänyt kaiken! Aivan kaiken! Hänen sisäelimensä ovat täysin vahingoittumattomat! Mahdotonta! Tiesin sen, velho hymyili kylmästi katsellen Gonrolia. Tarvitsin vain todisteen siitä. Hän kääntyi naisen puoleen. Kiitos avustasi. Jäin taas kerran palveluksen velkaa teille. Arvelen, että hänen parantamisensa ei ota paljoa? Nainen käänsi päänsä vielä Gonroliin. Ei, arvelisin, että magnitudiltaan heikohkokin loitsu parantaisi tuon. Hänellä ei ole minkäänlaista vaaraa, mutta tahtoisin tutkia häntä hieman enemmän. Tämä on lääketieteellinen ihme. Kollegani......Joutuvat jäämään osatta tästä ihmeestä, velho vei naisen lauseen loppuun. Kuten jo sinulle mainitsin, olen keisarin asialla. Tarvitsin apuasi vain varmentaakseni, että hän ei ole saanut kuolettavaa haavaa. Täten pyytäisin sinua ystävyytemme nimissä säilyttämään tämän salaisuutena ja lähtemään. Nainen katsoi velhoa hetken aikaa silmiin ja nyökkäsi sitten hieman vastahakoisesti. Olet oikeassa. Hän kääntyi ovelle. Voit luottaa minuun, en kerro tästä kenellekään. Mutta muista, että seuraavan kerran en ehkä ole näin armelias. Ovela hymy välähti naisen kasvoilla hänen katsoessaan velhoa silmäkulmastaan. Sitten hän katsahti vielä kerran Gonroliin. Parannathan sinä kuitenkin hänet? Vaikka haava ei olekaan kuolemaksi, se voi hyvinkin tulehtua, joka taas voisi koitua hänen kuolemakseen. Velho naurahti asialle kuin jollekin tyhjänpäiväiselle vitsille. Minä lupaan, hän sanoi ja saattoi naisen ulos sellin ulkopuolelle. Velho ja nainen jatkoivat rupatellen keveästi ja äänet loittonivat koko ajan, kunnes hävisivät kokonaan. Gonrol katsoi avointa sellin ovea ja hänen

5 toivonsa palasi. Hän ei kuolisikaan! Sen sijaan hän pakenisi täältä! Gonrolilla ei ollut hajuakaan, kuinka velho oli tiennyt, ettei hänen haavansa ollutkaan tappava, mutta se oli tällä hetkellä turhanpäiväistä hänelle. Kuolema sai odottaa! Täysin uusin voimin Gonrol nousi näkymätöntä kahlitsijaansa vastaan ja rimpuili yrittäen saada itsensä vapaaksi. Hän oli varma onnistumisestaan tällä kertaa! Mikään ei estäisi häntä! Hänen valtavat lihaksensa pullistuivat voimankoetuksesta ja olennon kanssa kamppaileminen sai hänet ähkimään ja hikoilemaan, mutta hän ei suostunut antamaan periksi tällä kertaa. Hän reuhtoi ilmaa käsillään ja potki voimakkaasti jaloillaan päästäkseen vapaaksi. Gonrol kamppaili vihollisensa kanssa monta hetkeä, mutta ainoastaan huomatakseen jääneensä yhä pahemmin vihollisensa syleilyyn. Hänestä tuntui, kuin hän olisi jälleen ollut sen viikontakaisen peikon alla musertavassa syleilyssä, joka tappaisi hänet. Hänen kätensä lihakset olivat niin väsyneet, että hän kykeni tuskin liikuttamaan niitä. Lisäksi hänen kylkensä oli kuin tulessa. Jos hänen sisäelimensä eivät äsken vielä olleet vaurioituneet, niin ne varmasti olivat nyt. Tuska oli sietämätön! Gonrol menetti toivonsa jälleen kerran. Sen sijaan hän mietti, minne velho oli jäänyt. Häntä ei kuulunut takaisin, vaikka hän olikin luvannut naiselle parantavansa Gonrolin. Velhon olisi parempi pitää lupauksensa! Gonrol ei todellaan halunnut kärsiä näitä tuskia, vanki tai ei. Hän repäisi kättään vielä kerran kuin kokeillakseen, jos voima antaisi periksi. Yritys oli onneton; lapsikin olisi saanut yritykseensä enemmän voimaa. Aave piti Gonrolin tiukasti hallussaan, eikä Gonrolin käsi edes nytkähtänyt hänen yrityksestään huolimatta. Jälleen kerran hänen mielensä alkoi päivittelemään sitä tyhmyyttä, joka oli saanut hänet jättämään kotinsa ja lähtemään tälle taipaleelle. Hän oli nyt päässyt paikkaan, jonne oli halunnutkin, mutta tämä ei todellakaan ollut sitä mitä hän oli odottanut. Hänellä ei ollut pienintäkään havaintoa siitä, mitä hän oikein täällä teki, tai siitä, kuka velho oikein oli. Hän oli maininnut Ymalorin, joka Gonrolin mielestä kuulosti hieman huvittavalta nimeltä, mutta siltä hänestä kuulostivat useimmat täkäläiset nimet, kuten Folendron, Esdaram tai Salaher. Tietenkään hänen ei olisi pitänyt pitää niitä huvittavina, sillä Ilmadrimin nimet olivat aivan samanlaista kirjainsotkua ilman minkäänlaista sääntöä. Mutta silti hän ei voinut sille mitään. Ne olivat huvittavia yhtä kaikki! Ymalorissa oli nimenä tosin myös jotakin erityisen kammottavaa. Gonrol ei kyennyt sanomaan mistä asia johtui, mutta nimen miettiminen sai hänet kananlihalle. Pelkkä sana sai hänet ahdistumaan. Mutta mitä ilmeisimmin Ymalor oli joku Sateenkaarten kaupungin keisarin useista alamaisista. Ehkä nimen tarkoitus olikin herättää pelkoa. Gonrolin mieli piirsi hänen eteensä kuvan mustapukuisesta pyövelistä. Ymalor tulee olemaan hyvin tyytyväinen, velho oli sanonut. Gonrol sävähti. Gonrol ei voinut estää mielikuvitustaan lähtemästä liikkeelle. Tulen lailla se söi suihinsa kaiken mitä Gonrol sille syötti ja sitä mukaa sen nälkä kasvoi. Entä jos tämä velho on juuri se pimeänkulkija joka meidän piti tappaa? Mutta jos hän on, niin miksi hän palvelisi keisaria? Ellei sitten itse keisarikin ole pimeäkulkija, mutta se ei voi olla mahdollista, eihän? Joten siis... Entä jos minä olen pimeäkulkija? Ei, ei se voi olla mahdollista. Olen käynyt tämän läpi jo kertaalleen, minä en voi... Sinä siis olet valittu, velho oli palannut Gonrolin huomaamatta. Hän jota aseet eivät kosketa, hän joka on näkijöiden silmien näkemättömissä, velho hymyili tuota ovelaa, pahaenteistä hymyään. Sinä kykenisit paljoon, mutta kuljet väärää polkua. Sinua on johdettu harhaan. Gonrol katseli miestä niin tyrmistyneenä ja peloissaan, että meni sanattomaksi. Velho lausui juuri ne sanat, jotka hänen mielikuvituksensa oli hetki sitten maalannut hänen eteensä. Voit puhua nyt, sylfini ei enää estele sinua, velho sanoi. Mahtava olento, eikö totta? Oletko koskaan tavannut sellaista ennen? Et? Ilman alkeisvoima. Tämä nimenomainen on tarpeeksi voimakas rutistaakseen sinut tuota peräseinää vasten kuin vaivaisen madon. Et tainnut odottaa sen olevan niin voimakas?, velho kysyi ja hänen hymynsä muuttui hieman ystävällisemmäksi. Gonrol pudisti kieltävästi päätään. Ilman alkeisvoima? Ilmeisesti se ei siis ollutkaan aave.

6 Kuka sinä olet?, hän sai kysyttyä. Velho asettui istumaan pitkälle puiselle penkille sellin yhdessä päädyssä ja mietti hetken. Sinä voit kutsua minua samalla nimellä kuin... tuo äskeinen nainen. Maullemiksi. Minä olen Hänen Jumalallisen Korkeutensa Keisarin palvelija. Mihin minut on valittu?, Gonrol kakisteli. Velho nauroi. Sinut on valittu pelastamaan tämä maailma pahalta. Sinä olet hän, joka tulee nostamaan Ainoan Jumalan takaisin paikalle, joka on kuulunut hänelle tämän maailman luomishetkestä lähtien. Ainoan Jumalan? Keisarisiko?, Gonrol ähkäisi lopuksi, kun kipu vihlaisi hänen kylkeään äkillisesti. Velho nousi pystyyn ja lähestyi Gonrolia. En, Keisari vain edustaa Hänen jumaluuttaan. Minä puhun Ainoasta Jumalasta, Ymalorista!, velhon ääneen tuli aimo annos fanaattista kiihkoa. Sitten Gonrol tunsi äkisti jonkin repivän hänen kylkeään. Kipu tuli suoraan haavasta, aivan kuin velho olisi tunkenut kätensä Gonrolin sisälle. Mutta aivan yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, se oli poissa. Kaikki kipu. Gonrol katsoi vatsaansa ja huomasi, ettei siinä ollut enää mitään muuta kuin iso valkoinen arpi. Velho oli täyttänyt lupauksensa. Oletko sinä pimeäkulkija?, Gonrol kysyi hieman takellellen. Hänen pelkonsa kasvoivat hetki hetkeltä. Eivätkä ne pelot enää koskeneet hänen edessään seisovaa miestä. Hän tiesi kysymyksensä typeräksi jo kun se tuli ulos hänen suustaan. Velho loi häneen hieman yllätyksellisen katseen. Sitten hän siirsi katseensa maahan ja pudisti päätään. Niin nuori, niin sinisilmäinen, hän huokaisi. Ellet olisi noin nuori, tappaisin sinut siihen paikkaan. Ellei sinua voisi enää käännyttää pois harhaluuloisuudestasi, tappaisin sinut siihen paikkaan. Mutta Pimeys voi olla hyvin houkutteleva, tiedän sen itsekin. Varsinkin nuorelle ihmiselle, velhon ääneen tuli sävy, jonka olisi voinut laskea sympatiaksi. Gonrol ei tosin voinut sanoa, osasiko tällainen mies tuntea sympatiaa; jokin velhossa muistutti suuresti Kendeniä. Heissä näytti olevan paljon samaa, vaikka heidän ulkonäkönsä ei ollutkaan samanlainen. Mies siirtyi takaisin istumaan silmät kohdistettuna lattiaan. Miksi puhut harhauskoisuudesta? Minä olen jumalani Elih ninin valittu. Hän ei ole Pimeyden jumala, Gonrol selitti, mutta hän tunsi olonsa koko ajan epämukavammaksi. Velho ei vastannut heti, ja Gonrol ei voinut estää omaa epäilystään. Eihän?, hän jatkoi tahtomattaan ja kysymys jäi leijumaan painostavasti ilmaan. Se haastoi hänen Herrattarensa sanan ja mahdin. Gonrol nielaisi. Kun velho vihdoin vastasi, hän räjähti. Hän syöksyi ylös penkiltään. Ei! Hän ei ole mitään muuta kuin paha henki! Mies osoitti vihaisesti Gonrolia Ei ole olemassa ketään muuta jumalaa kuin Ainoa! Hän heilautti vihaisesti kättään tehostaakseen sanojensa vaikutusta, kuin pyyhkiäkseen kaikki muut pois. Ne, joiden sanaa nuo ääliöt joita myös papeiksi kutsutaan palvovat, ovat kaikki pelkkiä pahoja henkiä! He levittävät pimeän herransa sanaa ja väittävät, etteivät ketkään muut kuin heidän jumalansa vihityt kykene käyttämään magiaa hyväkseen! Kaikki muu taikuus perustuu kuulemma pelkkiin silmänkääntötemppuihin!. Velho piti hetken tauon hallitakseen raivonsa. Kun hän jatkoi, hän ei enää huutanut, mutta hän hengitti edelleen syvään. Ei, jos se olisi totta, kuinka minä sitten olisin kyennyt saamaan tuon valon loistamaan?, velho nyökkäsi kohti palloa Gonrolin pään yläpuolella. Heidän voimansa tulee, aivan kuten minunkin, heistä itsestään, mutta he eivät ymmärrä sitä. Heidän jumalansa johdattaa heidät uskomaan, että heidän taikuutensa on peräisin Hänen voimastaan. Mutta ei, se ei ole. He kokevat hallusinaatioita siitä, kuinka heidän jumalansa tai jumalattarensa ovat suorassa yhteydessä heihin, mutta oikeasti heidät on vain riivattu. Heidän sisällään asuu paha henki, joka pitäisi ajaa pois, mutta koska henget saavat heidät pitämään yhteyttään pyhänä, se ei onnistu, ellei heitä sitten sidota penkkeihin. Ja kaiken lisäksi Keisarimme laki sallii kaiken tuollaisen. Mutta vain, koska kansa kääntyisi häntä vastaan, jos hän yrittäisi ajaa heidän valheellisia jumaliaan pois. Siksi hän on nimittänyt itsensä jokaisen kultin ylipapiksi. Ollakseen paremmin selvillä niiden asioista. Siksi ja vain siksi.

7 Kauniisti helisevä nauru kumpusi Gonrolin mielen syvyyksistä. No, toivotan todellakin onnea hänen yritykselleen ajaa minut pois sinun mielestäsi. Nauru jatkui ja se kuulosti hyvin ilkeältä. Vai oliko ilkeys vain Gonrolin mielikuvituksen luomaa? Ethän sinä vain usko häntä? Elih nin kysyi vielä ja jatkoi edelleen nauruaan. Gonrol ei vastannut hänelle enää. Hän ei uskaltanut. Mistä sinä tiedät, että tämä Ainoa Jumala ei ole samanlainen paha henki kuin nuo muutkin? Vastaus sai Gonrolin ihon kananlihalle. Koska hän kävelee maan päällä. Velhon silmiin oli syttynyt jälleen fanaattinen katse. Hänen silmänsä olivat ammollaan ja hän katseli Gonrolia kuin olisi nähnyt hänen lävitsensä jonnekin kauas, jotakin jota kukaan muu ei kyennyt erottamaan. Gonrolin oli saatava pala pois kurkustaan, ennen kuin hän kykeni tekemään uuden kysymyksen. Mi-, mitä tarkoitat? Gonrolin mielessä kävi pieni epäilys, että hän puhui sittenkin jonkinlaisen hullun kanssa. Jos joku jumala olisi todellakin kävellyt maan päällä, hänestä olisi varmasti kuullut moni muukin, kuin yksi velho. Mutta toisaalta Gonrol ei oikein osannut yhdistää hulluutta tämänkaltaiseen mieheen. Ei tosin sillä, että hän olisi kovinkaan montaa hullua elämänsä aikana kohdannut. Velho tuntui taas vihdoin katsovan häntä noilla palavilla silmillään. Niin, Hän elää keskuudessamme!, velho sanoi kiihtyneellä äänellä. En ollut kuullut Hänestä koskaan ennen, en ennen kuin hän eräänä päivänä lähestyi minua kadulla! Hän tarttui minuun ja puhutteli minua oikealla nimelläni! Velho tarttui Gonrolia ranteista veret seisauttavalla otteella. Oikealla nimelläni, Gonrol! Edes minä itse tuskin enää muistin omaa nimeäni! Hän kertoi minulle sinusta ja kahdesta kaltaisestasi! Hän velvoitti minut etsimään teidät ja jakamaan teille Hänen oppiaan! Velho piti pienen tauon ja hänen kätensä hapuilivat ylemmäs Gonrolin hihoja. Kykenen näkemään, ettet sinä usko minua! Mutta minäkään en uskonut! Minä en uskonut yhteenkään jumalaan! Minä uskoin, että ainoa voima, josta mahti tulee, on ihminen itse! Mutta Hän osoitti minulle, kuinka asiat todella ovat! Ihmiset palvelevat vääriä jumalia, piruja, jotka saivat syöstyä Ainoan Jumalan pois hänelle kuuluvalta paikalta! Nuo kaikki pirut olivat Hänen alamaisiaan, Hänen uskottujaan! Ja niin he osoittivat kunnioitustaan Hänelle! Velhon ääni värisi vihasta, joka vaikutti olevan niin henkilökohtaista, että Gonrol olisi voinut vannoa näiden tapahtumien olevan velhon omakohtaisia kokemuksia. Miehen tarina sai Gonrolin jokaisen lihaksen jännittymään. Hän halusi ulos tästä paikasta, jonnekin rauhalliseen paikkaan, jossa hän saisi miettiä asioita omassa rauhassaan. Häntä väsytti, sillä hänen kokemansa kipu oli saanut hänen lihaksensa jännittymään haavan ympärillä, joka taas vain oli tehnyt kipua pahemmaksi. Tuntui, ettei hän ollut saanut ruokaa viikkoon, ja siitä, kun hän oli viimeksi kunnolla nukkunut, tuntui olevan ikuisuus. Hyvä on, Elih ninin kuiva ääni kaikui hänen päässään, myönnän, että Hän on valinnut hyvin vaikuttavan satusedän. Ehkä sinun pitäisi tarjota muutamia katkerankirpeitä tarinoita minusta? Ihan vain vaihdossa, tietenkin. Sehän oli kuitenkin yksi syy, miksi sinut valitsin. Gonrol ei vastannut edelleenkään. Sen sijaan hän yritti häätää Herratartaan mielestään. Se ei kuitenkaan onnistunut. Yritys oli sama kuin hän olisi yrittänyt saada vuorijonoa liikkeelle rautakangella. Mutta Hän on tullut takaisin!, velho jatkoi. He syöksivät Hänet alas taivaista, mutta vain, jotta Hän voisi kävellä keskuudessamme! Hän on ottanut itselleen ruumiin yhdestä kaltaisestamme! Kuinka olenkaan kateellinen tuolle miehelle! Sitten velho lakkasi puhumasta ja vain katsoi Gonrolia silmiin niin tiiviisti, että Gonrol huomasi pelkäävänsä. Velho esti häntä kääntämästä katsettaan. Mutta Hänen mahtinsa on sidottuna maallisiin esineisiin!, velho jatkoi kuiskaten, aivan kuin peläten jonkun kuulevan, mutta siltikin aimo annos kiihkoa äänessään. Hänen vihollisensa, nuo Mustuuden kätyrit, ovat kätkeneet nämä esineet salaisiin paikkoihin ja suurten vaarojen taakse estääkseen Hänen paluunsa! Ainoa kertoi minulle, että sinä olet hän, jota aseet eivät kosketa, hän, jota näkijöidenkään silmät eivät erota! Sinä olet ainoa, joka voi palauttaa oikean jumalamme takaisin keskuuteemme! Vain sinä voit hankkia nämä esineet hänelle! Minä anon sinua, älä anna Hänen vihollistensa sumentaa mieltäsi! Sanoista huolimatta velhon äänessä oli harvinaisen vähän anovaa

8 sävyä. Sillä jos sen teet, Bastoc sentään, minä lupaan tehdä kaikkeni ottaakseni selville, kuinka hyvin Ainoan sanat pitävät paikkansa sinun suhteesi! Viimeiset sanat tulivat kiristyneiden hampaiden välistä ja sylkyä lensi Gonrolin kasvoille. Gonrol oli liian typertynyt vastatakseen velholle mitään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka häntä oli näin huijattu! Voima, jonka hän oli ottanut jumalattarena olikin pelkkä paha henki! Hänen täytyisi päästä siitä irti! Velho päästi irti hänen puvustaan ja suoristi hieman omaansa arvokkaan oloisesti. Olen pahoillani, että minun täytyy satuttaa sinua, mutta en voi tällä hetkellä muutakaan. Tarvitsen sylfiäni muualla, enkä voi vielä luottaa sinuun tarpeeksi päästääkseni sinut yksinkertaisesti vapaaksi. Velho huiskaisi kättään kuin avaten viuhkan. Gonrol lennähti ilman halki kuin höyhen. Hänen lentonsa keskeytyi kuitenkin sellin takaseinään, ja hän tunsi keuhkojensa tyhjentyvän ilmasta. Sitten painovoima sai hänestä jälleen otteen ja hän tippui kuin kivi lattialle. Hän onnistui juuri ja juuri pitämään itsensä tajuissaan. Epätoivoisesti hän kurkotti kättään kohti velhoa, kohti sellin ovea, kohti vapautta, mutta hän ei saanut vedettyä henkeä. Gonrol kykeni vain katsomaan kuinka velho ojensi kättään ja lausui käskysanan. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan, mutta Gonrol kuuli tuulen suhinan. Velho kääntyi rauhallisesti. Lähetän jonkun tuomaan sinulle ruokaa, velho sanoi ja asteli ulos sellistä. Sitten hän kääntyi ja sulki raskaan oven. Oven sulkeutumisen tuottanut pamahdus jäi soimaan kammottavasti Gonrolin kallon sisään. Gonrol luopui toivosta, kääntyi selälleen ja yritti saada happea. **** Orja käveli vauhdilla Gaeronin edellä. Gaeronin mieleen alkoi herätä epäilys, että orja ei ollutkaan mikään oikea orja, sillä hän ei toiminut sillä luonteenomaisella tavalla, jolla orjat yleensä toimivat. Tämä orja ei ensinnäkään laskenut katsettaan yhdenkään valkoihoisen miehen edessä, hän ei kulkenut Gaeronin perässä, kuten tavallinen orja olisi tehnyt, eikä hän sen pahemmin varonut tönimästä ketään kulkiessaan eteenpäin. Toisin sanoen hän käyttäytyi aivan kuin täysivaltainen valkoinen kansalainen. Se ärsytti Gaeronia suunnattomasti, mutta hän antoi sen mennä nyt, koska hän oli kuitenkin rikastumassa, kunhan saisi vain palautettava tämän villieläimen herralleen. Ikävä kyllä Gaeron ei edes tiennyt, minne orja oli häntä johtamassa. He olivat kävelleet jo varmaan tunnin ja Gaeron oli odottanut, että hän olisi tähän mennessä päässyt jo takaisin majataloon. Ilmeisesti orja johdatti häntä paikkaan, jossa oli eksynyt herrastaan. Gaeron mietti, kuinka Folendron ja Gonrol olivat selvinneet tehtävästään. Oli kaksi mahdollisuutta, joko he olivat tyrineet mahdollisimman pahanpäiväisesti ja viruivat nyt jossakin sellin pohjassa, tai sitten he olivat onnistuneet tehtävässään ja viettivät mitä levollisinta aikaa huoneessaan. Koska Gaeronin oli hyvin vaikeaa uskoa, että hänen mestarinsa olisi antanut tapahtua jotakin ensimmäisen mahdollisuuden tapaista, hän tiesi, että kummatkin mahdollisesti laiskottelivat sängyissään. Ja kaiken lisäksi antoivat tietenkin Kendenin tehdä kaiken työn. Gaeron huokaisi ja siirsi ajatuksensa pois niistä kahdesta surkimuksesta. Tämä kaupunki oli niin iso! Kaikki tässä kaupungissa oli suurta ja ihmeellistä! Talot ulottuivat taivaisiin ja kadut jatkuivat äärettömiin. Kauppamiehet myivät mitä ihmeellisimpiä esineitä; koristeltuja aseita, panssareita ja vaatteita, hienolaatuisia kankaita, mitä erikoisempia maaleja, lasista tehtyjä pulloja ja kulhoja, sekä hienoja hajusteita. Jokaisen liikkeen edessä tai useammin liikkeessä, koska useimmat niistä olivat vain kadulle pystytettyjä kojuja oli kovaääninen kuuluttaja, joka yritti saada ohikulkevaa sankkaa väkijoukkoa vakuuttuneeksi siitä, että juuri hänen tuotteensa olivat ostamisen arvoisia. Gaeron oli ennenkin saanut nähdä toimintaa, jota ihmiset kutsuivat tinkimiseksi, mutta ei koskaan siinä muodossa kuin Sateenkaarten kaupungissa. Kun ihmiset tinkivät maaseudulla, he yrittivät tehdä siitä mahdollisimman kohteliasta toimintaa. Yleensä ostaja aloitti muodostaen

9 mahdollisimman huomaamattoman, mutta jokseenkin arvoa alentavan mielipiteen kauppiaan tuotteesta, jonka tämä sitten aivan yhtä muodollisesti joko torjui, tai sitten korosti jotakin toista puolta, joka korvasi puuttuvan vian. Kaupungissa toiminta oli joka tapauksessa huomattavasti raivokkaampaa ja henkilökohtaisempaa. Oli tietenkin niitä, jotka ostivat sillä hinnalla, millä heille myytiin, mutta Gaeron saattoi nähdä pelkästään kadun vasemmalla puolella yli tusinan kauppaa, jossa myyjä ja ostaja raivosivat toisilleen. Ostajien suusta Gaeron oli kuullut erilaisia halventavia kommentteja siitä, kuinka huonoja tuotteet olivat, aina henkilökohtaisiin loukkauksiin myyjää kohtaan. Myyjät taas antoivat takaisin samalla mitalla. Muutamia mieleen jääneitä lausahduksia olivat sokea vanha lehmä, kuppasilmä ja aivovaurioinen paskansyöjä. Loukkausten lisäksi myyjät yrittivät sanailullaan nostaa tuotteidensa arvon suorastaan yliampuviin mittoihin. Ei ollut mitenkään outoa, että makkaroita saatettiin ylistää mahtavammin sanoin kuin puhuttaessa jumalista. Kun tähän kaikkeen lisättiin vielä seikka, että kadulla liikkui satoja, ellei jopa tuhansia ihmisiä, oli huutamatta puhuminen mahdotonta. Täten henkilökohtaisista loukkauksista tuli yleistä, koko kansan omaisuutta. Kaikki ohikulkijat saivat kuulla ja nähdä, kuka ajattelee mitä kenestäkin, vaikka toisaalta ajatukset ja lauseet olivat ehkä vain kauppatoimeen liittyvä välttämätön paha. Tästä Gaeron olisi voinut vetää yhteenvedon, että kaupunkilaiset olivat hyvin moraalitonta sakkia, jos hän olisi tuntenut sanan moraali. Gaeron kuunteli hieman hintoja ja tuhahti. Suolatusta jäniksestä joutui maksamaan kolme hopiaa. Se oli saman verran, mitä Gaeron oli ansainnut niinä kolmena päivänä, jotka hän oli ollut poissa mestarinsa luota. Maaseudulla saman olisi saanut puolella, enintään yhdellä hopialla. Hän menetti kiinnostuksensa kauppiaisiin ja siirtyi muihin seikkoihin. Kuten Gaeron oli jo useaan otteeseen huomannut, kaduilla löyhkäsi alituinen katkera ja pistävä ulosteenlemu, joka tuli syrjäkujilta ja tartutti hajunsa jokaiseen. Hän oli kyllä nähnyt suuria, eräänlaisia sammiokaivoja, joita olisi virallisesti pitänyt käyttää, kun yritettiin päästä eroon ulosteista ja jätteistä yleensä, mutta mitä ilmeisemmin ne olivat maksullisia. Mitä selvemmin halvempi vaihtoehto oli joko kipata tai kantaa ulosteet jollekin syrjäkadulle. Onneksi lemuun tottui, mutta Gaeronia karmi ajatella, millaisia tauteja tällainen toiminta mahtoi aiheuttaa. Tämän lisäksi Sateenkaarten kaupungin ominaishajuihin kuului omituinen suolainen, mutta silti raikas haju, joka vahvistui aina kun tuuli kävi hieman kovemmin. Gaeron ei ollut koskaan haistanut mitään samanlaista ja ihmetteli, mistä se tuli. Hänelle ei tullut kuitenkaan mieleenkään kysyä asiaa orjalta. Hän saisi kyllä asiasta selvää ennemmin tai myöhemmin. Kadut olivat näin kesäisin hohtavan kuumat. Vaikka Sateenkaarten kaupungissa tuntui tuulevan jostakin syystä huomattavasti enemmän kuin maaseudulla, suuret rakennukset katkaisivat osittain sen virtaamisen. Jotkin paikat olivat täysin suljettuja tuulelta, jolloin ilma oli seisovaa ja haisi kovasti ulosteiden lisäksi myös hielle. Joka paikassa leijui alituinen, hienosta hiekasta koostuva pöly. Pääkadut, kuten tämä, jolla Gaeron tällä hetkellä kulki, olivat kyllä kivettyjä, mutta useimmat sivukadut olivat vain tiiviiksi pakattua hiekkaa. Jokainen sivukaduilla kävelijä nosti liikkuessaan ilmaan hieman tätä hiekkaa, joka sitten leijui tuulen mukana pikkuhiljaa myös pääkaduille. Tästä johtuen kivetyksellä oli hienoinen hiekasta koostuva peitto. Hieno hiekka tarttui myös talojen seiniin ja ikkunoihin, sekä ihmisten vaatteisiin. Se sai ihmiset yskimään, aivastelemaan ja hieromaan silmiään. Se oli alituinen ja ärsyttävä riesa, ja mitä syvemmälle kaupunkiin he kulkivat, sitä pahemmaksi pöly kävi. Talot olivat kaikki kivestä tehtyjä. Ne ulottuivat jopa parhaimmillaan moniin kymmeniin metreihin ja saivat katselijan ihmettelemään, kuinka ne oli rakennettu. Joidenkin talojen välillä risteili tosin puisia siltoja huimaavissa korkeuksissa, joiden päältä pikkupojat syljeskelivät alla kulkevan väkijoukon niskaan. Välillä katujen väleistä näkyi huomattavasti muita suurempi rakennus, mutta siitä ei koskaan näkynyt tarpeeksi, jotta Gaeron olisi voinut sanoa, minkälainen rakennus oli kyseessä. Iso se oli joka tapauksessa. Ihmisten pukeutumista kesän kuumuus ei vaikuttanut haittaavan juuri mainittavasti. Ilmeisesti

10 muotia oli pukeutua mahdollisimman paljon laskoksia sisältäviin pukuihin, sillä suurin osa kansasta piti suuria ja varmasti epämukavia pukuja. Pöly tarttui niihin ja näkyi selvästi varsinkin mustaa kangasta vasten. Varakkaimmat matkustivat suljetuissa kantotuoleissa, joissa niin Gaeron epäili oli tuskin ainakaan viileämpää. Tällaista tuolia ympäröi miltei säännönmukaisesti suoranainen konkreettinen pilvi hajuaineita. Gaeron ei ollut aivan varma, kumpi oli parempi, istua ylitsepursuavien hajuaineiden lemussa, vai kadun mädäntyvien ulosteiden lemussa. Hän ainakin olisi mieluummin pitäytynyt jälkimmäisessä, kadulla kun sentään kävi välillä raikas tuulenpurkaus. Orja viittoi häntä luokseen kauempana ja laskeutui eräät kivetyt portaat alemmalle tasanteelle. Gaeron seurasi häntä, yrittäen vaikuttaa kiireettömältä, mutta nopeuttaen silti askeliaan. Orja käveli sivukujalla ja kääntyi sitten oikealle. Gaeron ei enää voinut olla juoksematta, ellei sitten halunnut kadottaa orjaa aivan tyystin. Hän pinkaisi vauhtiin ja töni muita kadulla kulkijoita mennessään ja pääsi oikealle kääntyvälle kujalle. Orja käveli rauhallista vauhtia hieman hänen edessään ja Gaeron jatkoi taas hieman tavallista nopeammalla kävelyvauhdilla. Gaeron seurasi orjaa tämän kääntyessä jälleen pääkadulle ja yllättyi. Hän kykeni näkemään suunnattoman suuren meren ja laivojen täyttämän sataman kaikkien ihmisten takaakin. Katu laskeutui hiljalleen alaspäin, kohti merenpinnan tasoa, vaikka satamaan olikin varmasti usean tunnin matka paikalta, jossa hän nyt seisoi. Näky oli uskomattoman hieno, eikä sitä sanoilla pystynyt kunnolla kuvailemaan, sillä sanat eivät olisi tuottaneet sille mitenkään oikeata arvoa. Pilvettömällä taivaalla aurinko oli juuri laskemassa. Se ei ollut vielä painunut lainkaan horisontin taakse, mutta siihen oli tullut tietty oranssi vivahde, joka aurinkoon tulee, kun se laskee tiettyyn pisteeseen. Sen valo heijastui merestä, luoden siihen uskomattoman kauniin sillan, jonka yli ja läpi purjehti kymmeniä isompia kauppakaljaaseja ja pienempiä kalastusveneitä, sekä vähän kaikkea siltä väliltä. Jopa täältä asti oli erotettavissa mahtavat laiturit, joihin oli kiinnitettyinä tuhansia veneitä ja aluksia. Kaukana ulapalla erottui sateenkaari, jonka kummatkin päät peittyivät suurten talojen varjoon. Sen sijaan, että talojen katot olisivat laskeneet samassa kaavassa kuin tie kulki hieman viistosti alaspäin, suurimmat pysyivät edelleen samalla tasolla kuin yläkaupungin suurimmat rakennukset. Tämä sai aikaan vaikutelman, että mitä alemmas kaupunkia kulki, sitä suuremmaksi rakennukset kävivät, ja tottahan se olikin. Tietenkin oli huomattavaa, että näiden muita huomattavasti suurempien rakennusten väliin jäi jostakin syystä jota Gaeron ei kyennyt käsittämään suuria välejä; niihin mahtuivat kaksisuuntaiseen liikenteeseen suunnitellut pohjois-etelä-suunnassa kulkevat pääkadut, sekä monia huomattavasti pienempiä liikkeitä ja asuinrakennuksia huomattavasti pienempiä olettaen, että vertauksena olivat nyt jo lähes satametrisiksi kasvaneet talot. Tästä kaikesta tuli se vaikutelma, että rakentajat eivät olisi tajunneet omaa kokoaan ja rakentaneet eivät vain liian suuria taloja, vaan myös jättäneet liian suuret välit niille. Gaeron ei vain kyennyt ymmärtämään, millainen ihminen tekisi tällaista tajuamattaan. Orja hidasti kulkuaan ja jättäytyi aivan Gaeronin lähettyville. Olla varo, hän sanoi. Täällä ottaa raha. Orja teki nopean nappaavan liikkeen. Gaeron käsitti tämän tarkoittavan, että hänen pitäisi olla varuillaan taskuvarkaiden varalta. Hän ei kuitenkaan luonut orjaan edes silmäystä, saati tehnyt minkäänlaista merkkiä näyttääkseen, että oli ymmärtänyt. Hän vain jatkoi marssimista eteenpäin. He kävelivät eräänlaiselle rampille. Tie ei koko ajan mennyt tasaisesti alaspäin, kuten tällä kohdin, vaan korkeus tippui äkillisesti hieman yli kymmenen metriä. Ramppi kulki ensin loivasti kohti etelää, kääntyi sitten jyrkästi ja jatkoi loivasti kohti pohjoista, kääntyi jälleen kohti etelää, ja niin edespäin, kunnes he vihdoinkin saavuttivat jälleen alemman kaupungin katutason. Varmasti joltakin sivukadulta olisi päässyt nopeammin alas portaita pitkin, mutta pääkatu oli tarkoitettu lähinnä täydennysvankkureille, joita liiketoiminta tarvitsi pysyäkseen pystyssä. Ilmeisesti liikkeenomistajilla oli jonkinlainen erikoislupa kulkea hevosten ja kärryjen kanssa kaupungilla, sillä Gaeron muisti selvästi Kendenin sanoneen, ettei yksityishenkilöllä ollut lupaa ratsastaa kaupungin sisällä kuin enintään lähimmälle tallille hyvin ymmärrettävistä syistä. Hevosen taluttaminen oli

11 kyllä luvallista, mutta sen kanssa liikkuminen oli, kuten olettaa saattaa, hyvin vaikeaa. Jostakin kumman syystä kaupungilla liikkuvat ihmiset eivät tuntuneet yhtään pelkäävän ärsyttävän heitä monta kertaa suurempaa eläintä tai ehkä he odottivatkin sitä saadakseen korvauksia. Kaupunkilaiset olivat harvinaisen outoja ihmisiä, ainakin Gaeronin mieleen. He jatkoivat matkaa ja orja kulki tällä kertaa hänen kanssaan. Gaeron oli melkein onnellinen siitä, että orjalla oli oma aseensa, sillä välillä syrjäkujilla näkyi merkkejä todella hämäräperäisestä toiminnasta. Hän ei osannut sanoa, oliko se vain varjojen ja hänen mielikuvituksensa temppuilua, mutta hän olisi voinut vannoa nähneensä jotakuta pahoinpideltävän eräällä kujalla. Yhden kerran he ohittivat talon, jonka edessä seisoi useita paljastaviin vaatteisiin pukeutuneita naisia, jotka huutelivat härskejä miehisyyttä korostavia kommentteja ohikulkeville miehille. Gaeron sai tästä kohtelusta myös osansa ja vaikkei hän täysin ymmärtänytkään naisen antamaa vihjaisua, hän tajusi mitä tämä tarjosi. Hän silmäili naisia hetken aikaa ja pisti paikan muistiin. Tällä hetkellä hänellä oli tärkeämpää tekemistä, eikä myöskään rahaa. Ja Gaeron oli varma, etteivät naiset suostuneet kaikista vihjeistään huolimatta tekemään mitään ilmaiseksi. Useimmat talot alkoivat näillä kulmilla näyttämään rapistuneilta. Ne olivat edelleenkin isoja, mutta eivät yhtä loistokkaita kuin yläkaupungilla. Myös lemu oli sitä pahempi, mitä alemmaksi kaupungilla mentiin. Mädäntyneiden kalojen lemu antoi täällä lisävivahteen ulosteiden lemuun. Ihmiset muuttuivat resuisimmiksi ja puvut olivat yhä enemmän harmaasta villakankaasta tehtyjä. Vaikka kärryjä kulki täälläkin, kantotuoleja ei enää näkynyt kuin harvoin. Gaeron ymmärsi viimeinkin, mistä se hänen ihmettelemänsä suolan hajukin oli peräisin: merestä. Tai niin hän ainakin arveli. He kävelivät alaspäin pitkin loivaa katua, jota reunustavat talot muuttuivat välillä koristeellisiksi ja hyvin hoidetuiksi, välillä täysin rähjäisiksi, ehkä jopa autioituneiksi. Kontrastierot saattoivat olla joko hyvin suuria, kuten tapauksessa jossa hienon suurlähetystön vieressä oli täysin rähjäinen asumus, tai hyvin pieniä, jolloin talot muuttuivat hiljalleen joko ränsistyneemmiksi, tai huolletummiksi. Erot olivat usein hyvin suuria eri kaupunginosien välillä. Sitten, pitkän ja tukahduttavan kävelyn jälkeen he saapuivat vihdoin satamaan. Läheltä se näytti vielä suunnattomammalta ja majesteettisemmalta, kuin kaukaa. Rannikon epätasaisuuden vuoksi sen loppua ei voinut mitenkään kertoa, mutta mitä silmä ei nähnyt, sen mielikuvitus korvasi. Pienemmät alukset oli kiinnitetty lähemmäksi rantaa, suuremmat jätettiin kauemmaksi laitureille ja kaikkein suurimmat kelluivat ulapalla. Laivoja oli myös vedetty rannalle, jonkinlaisiin niiden korjaukseen tarkoitettuihin rakennelmiin, joiden nimeä Gaeron ei tiennyt. Lokit rääkyivät joka paikassa ja Gaeron näki lintuja, jollaisiin ei ollut koskaan ennen törmännyt. Orja kääntyi ja lähti kävelemään oikealle, kohti pohjoista, satamaa pitkin. Gaeron seurasi orjaa, kun tämä kääntyi eräälle laiturille ja käveli siihen kiinnitetyn aluksen kannelle. Sinä sisään, orja tokaisi ja nyökkäsi päällään kohti ruumaa. Gaeronin silmät painuivat viiruiksi. Se kuulosti pahaenteisesti käskyltä. Ja häntähän eivät orjat käskeneet! Gaeron avasi suunsa ja astui askeleen eteenpäin opettaakseen orjalle muutaman säännön. Orja ei tästä juuri hätkähtänyt, vaan laski tyynesti miekkakärkisen keihäänsä Gaeronin kurkulle. Sinä sisään, hän sanoi hitaasti painottaen tällä kertaa kumpaakin sanaa. Gaeronin silmät avautuivat ammolleen ja hän sai hädin tuskin hillittyä raivoaan. Kuinka tuo orja kehtasi kohdella tällä tavoin ylempäänsä! Gaeron alkoi sadattelemaan orjalle, eikä liikahtanut, vaikka terä oli hänen kurkullaan. Orja tyytyi painamaan terän kiinni Gaeronin ihoon. Gaeron hätkähti terän viiltäessä häntä hieman ja se sai hänet liikkumaan. Hän veti auki ruuman laskuoven ja asteli alas portaita. Orja seurasi häntä tiukasti perässä. Gaeron huomasi astuneensa kuuden muun vääränvärisen keskelle. Orja, joka ei nähtävästi sittenkään ollut orja ollenkaan, veti narusta joka veti laskuoven kiinni heidän takanaan. Sitten hän astui Gaeronin ohi ja alkoi molottamaan jotakin omituisella kielellään miehelle, jolla oli suuri määrä erilaisia lävistyksiä ympäri kasvoja. Hänen korvanlehtensä olivat venyneet suuriksi, melkein kuin jonkinlaisella omituisella koirarodulla, sillä hän kantoi korvissaan kutistettuja päitä. Hänen silmänsä olivat täysin valkoiset ja katseensa pelottava, vaikka hän ei näyttänytkään

12 kykenevän kohdistamaan silmiään aina oikeaan paikkaan. Päällään hänellä oli jonkinlainen keltainen talja, jossa oli mustia pilkkuja. Talja ei peittänyt täysin hänen yläruumistaan ja jätti paljaaksi suuren valkoisen viirun, arven, joka kulki hänen oikeasta olkapäästään rinnan yli jonnekin taljan kätköihin. Oli selvää, että tämä vääränvärinen oli nähnyt taisteluita hyvin läheltä. Näistä seikoista huolimatta hän oli hyvin nuoren näköinen. Hänen ihonsa oli kireä, eikä ryppyjä juuri näkynyt. Mustista hiuksista roikkui pieniä luita. Hänen sormensa olivat pitkät ja selvästi tottuneet näppärään työskentelyyn. Myös mies itse oli pitkä ja hänen ruumiinsa vaikutti olevan pelkkää lihasta. Hän oli kuin itse Bastoc syntyneenä ihmisruumiiseen. Orja tai mikä hänen nimensä nyt olikaan, Gaeron ei muistanut sitä lopetti puheensa ja aavemaisen miehen silmät kääntyivät tarkastelemaan häntä. Hän oli selvästi sokea, sillä hän ei kyennyt kohdistamaan katsettaan kunnolla, ei löytänyt Gaeronin silmiä kuin hetkellisesti. Tervehdys, Gaeron Dor Gornadilainen, hän sanoi virheettömällä Dor Gornadin yleiskielellä ja sai Gaeronin vapisemaan. Hän ei ollut kertonut nimeään orjalle. Mitä te haluatte minusta?, Gaeron pälyili villisti ympärilleen. Hän oli astunut juuri käärmeenpesään, eikä hänellä ollut tietä ulos. Nämä Mustuuden olennot olivat saartaneet hänet. He kaikki olivat lihaksikkaita merimiehiä, ja selvästi kokeneita taistelijoita. Hän muisti Kendenin varoituksen: kun tapaat ylivoimaisen vihollisen, vältä taistelua loppuun asti. Me tarvitsemme apuasi, sama mies lausui syvällä äänellään. Huomaan, että sinä olet osa mawanygtista. Ragashin rakastaa sinua, koska ei voi muuta, Gagarosh taas on jättänyt sinut huomansa ulkopuolelle, koska ei voi muuta. Sinä olet vain yksi kolmasosa, mutta sinun voimasi on tarpeeksi mahtava auttaakseen meitä. Gaeron katsoi miestä silmiin, mutta käänsi sitten ne pois. Miehen silmät tuntuivat tukahduttavan ne, jotka niihin katsoivat. Minä en tiedä, mistä sinä puhut. Tämän sanottuaan Gaeron otti ääneensä anovan sävyn, vaikka hän vihasi sitä. Pyydän, päästä minut pois. Minä olen vain..., Gonrol pysähtyi hetkeksi, painoi kätensä nyrkkiin ja pakotti itsensä sanomaan asian, jota ei olisi koskaan uskonut lausuvansa. Se oli vaikeampaa, kuin hän uskoikaan. Minä olen vain ymmärtämätön mies. Pyytäisin teitä päästämään minut pois. Minä en tahdo teille mitään pahaa ja toivon, ettette te tahdo mitään pahaa minulle. Tiedän kyllä, että sinä olet ymmärtämätön mies, musta mies sanoi vakavasti ja Gaeron joutui puremaan hammastaan, ettei olisi lyönyt tätä. Ja et näy ymmärtävän, että tämä on yksi askelista, joka sinun on otettava. Ragashin on antanut sinulle mahdollisuutesi ja sinä olet valinnut kaikista niistä tämän. Sanoisin, että teit järkevän ratkaisun, meidän kummankin kannalta. Mistä sinä oikein puhut? Kuka on Ragashin? Kuka sinä oikein olet? Oli selvää, että mies ei aikonut antaa hänen mennä, joten hän voisi ainakin yrittää ottaa hieman selvää, mistä oli kyse. Minun nimeni on Dugielame, enkä minä ole kukaan tärkeä. Sinä olet tärkeä. Ragashin on suuri esi-isä, joka antaa meille meidän mahdollisuutemme, kaikki valinnat jotka me teemme. Gagarosh taas on suuri esi-isä, joka auttaa meitä valitsemaan oikein. Gagaroshin tekemät valinnat eivät aina miellytä meitä henkilökohtaisesti, mutta hän pyrkiikin meidän kaikkien parhaaseen, eikä suosi ketään toista toisen kustannuksella. Auttaako Gagarosh siis valitsemaan, vai tekeekö hän valinnat puolestanne? Gaeronista tämä kaikki kuulosti täysin typerältä ja hän puhui hieman huvittuneesti. Tämä oli juuri sellaista puhetta, jota voisi odottaa villi-ihmisen suusta. Hän tekee valinnat, vääränvärinen vastasi häkeltymättä. Hän opastaa meidät oikeaan, mutta ihmiset eivät aina halua asettaa yhteisönsä etua ennen omiaan. Täten hänen työnsä vaikeutuu oleellisesti, sillä ihmiset taistelevat usein häntä vastaan. Ja Gagarosh siis rakastaa minua? Miksi? Gaeron ei voinut pitää ivallista äänensävyä poissa. Ei, ei Gagarosh rakasta sinua, vaan juuri hän on jättänyt sinut huomansa ulkopuolelle. Juuri tämän vuoksi Ragashinin on rakastettava sinua. Gaeron ei enää muistanut, kumpi nimi tarkoitti kumpaakin. Ja mitä minä siis teen täällä? Onko jokin suurempi voima siis tuonut minut tänne?

13 Ei sinua tänne mikään tuonut. Sinä tulit itse, omasta tahdostasi, koska Gagarosh ei voi vaikuttaa tekemisiisi. Juurihan minä kerroin sen sinulle, ymmärtämätön mies. Matkallaan elämän läpi ihmiset joutuvat kulkemaan läpi erilaisten askelten, jotka vaikuttavat heidän maailmankatsomukseensa ja voimiinsa. Gagarosh valitsee nämä askeleet. Mutta mawanygt, sinä ja kaltaisesi, valitsee itse askeleensa. Sinä olet valinnut minut opettajaksesi tämän askeleen ajaksi. Joten tarkoitat, että minä olen jotain suurempaa kuin te, niinkö? Olenko minä sankari? Pystyn siis tekemään mitä tahansa? Ihan mitä haluan? Gaeron melkein nauroi miehelle. Melko naurettava yritys saada minut toteuttamaan suunnitelmasi, Gaeron jatkoi lausetta ajatuksissaan. Olettaen, että sankaruudella tarkoitetaan tässä tapauksessa moniulotteista käsitettä, jota sillä yleensä käsitetään, niin kyllä, sinä olet sankari. Mutta en voi sanoa, tuletko sinä olemaan sankari tavalla, joka vastaisi nykyistä käsitystäsi sankarista. Gaeron ei ymmärtänyt, mitä villi yritti sanoa, ja ohitti sen. Ja mitä minun pitäisi tehdä saavuttaakseni tämän askeleen, joka minun täytyy ottaa?, Gaeron kysyi vain hieman sarkasmia äänessään. Musta mies hymyili. Huomaan, että suhtaudut epäillen tarkoituksiini. Mutta minä olen vaatimaton mies. Minä en pyydä sinulta juuri mitään tärkeää. En tarvitse mitään muuta, kuin jonkin asian tai esineen, joka on tärkeä sinulle, tai joka on ollut lähelläsi jonkin aikaa. Muuta minä en pyydä. Miehen hymy kävi yhä leveämmäksi. Gaeron ei keksinyt mitään syytä kieltäytyä. Hän ei pitänyt mustan miehen hymystä, mutta toisaalta, eipä Gaeronilla ollut juuri mitään arvokasta otettavaakaan. Jos musta luuli hänen vaatteidensa perusteella, että hän oli jotenkin rikas ja kantoi mukanaan arvokkaita esineitä, niin olkoon niin. Gaeron vastasi miehen hymyyn. Ota aivan mitä haluat. **** Chussos käveli kadulla kohti määränpäätään. Chussos Doseimilainen, se oli hänen oikea nimensä. Sillä nimellä Ymalor oli häntä kutsunut. Hän tuskin oli itse muistanut sitä, ennen kuin Ymalor kutsui häntä. Maullem, Doriam, Umargas, Gaellon, Gaellos, Oiedal, Mawadosh, Dilloa, Inhea. Hän oli käyttänyt kaikkia noita nimiä ja paljon muitakin, joita hän ei kyennyt heti muistamaan. Jokaiseen nimeen liittyi oma tarinansa, mutta Chussos oli nimi, jonka hänen vanhempansa olivat antaneet hänelle. Ja mikä vielä tärkeämpää, se oli nimi, jolla Ymalor oli ottanut hänet omakseen. Hän oli Ainoan jumalan vihitty. Chussos olisi ollut valmis luomaan Ainoalle kultin. Se olisi käynyt helposti: hänen olisi vain täytynyt saada Ainoan joukkoihin tarpeeksi uskovia mikään ei olisi ollut sen helpompaa ja esittää anomus keisarille. Mutta Ainoa oli kieltänyt häntä, sanonut, etteivät hänen vastustajansa epäröisi käyttää häikäilemättömiä keinoja Chussoksen pään menoksi. Chussos ei ollut epäröinyt hetkeäkään sanoessaan, että Ainoan vuoksi hän ottaisi vastaan minkälaisen kohtalon tahansa. Mutta jumala oli kieltänyt häntä jyrkästi. Chussosille oli tärkeämpää tehtävää, niin Hän oli sanonut. Ainoa lupasi hänelle mainetta ja valtaa. Chussos ei kuitenkaan piitannut millään tavalla vallasta. Hän eli vain palvellakseen tuota mahtavaa hyväntahtoista voimaa, joka oli saanut kärsiä ihmisten vääryyksien takia. Chussos lupasi korvata ihmiskunnan Ymalorille tekemät vääryydet, parantaa nämä vääristä uskomuksistaan niin hyvin kuin yksin pystyisi. Kolme miestä Hän oli tahtonut. Tai pikemminkin poikaa, koska kukaan noista ei ollut tuskin seitsemäätoista vanhempi. Mutta jokainen oli Ainoalle tärkeämpi, kuin yksikään toinen ihminen maailmassa. Ilman heitä, niin Hän oli sanonut, Hän ei kykenisi viemään muodonmuutostaan loppuun. Ainoa oli kertonut, ettei heihin kykene ase, eivätkä näkijöiden silmät erottaneet heitä. Chussos ei ymmärtänyt, mitä Ainoa tarkoitti, mutta hän ei halunnut tuottaa jumalalleen pettymystä esittämällä typeriä kysymyksiä, jotka saisivat ehkä jumalan arvioimaan häntä uudelleen ja kieltämään hänet. Hän oli ymmärtänyt kuitenkin sen verran, että jotenkin aseet eivät tehonneet heihin. Sen sijaan hän ei osannut sanoa mitään siitä, keitä Ainoa tarkoitti puhuessaan näkijöistä.

14 Chussosin oli ollut helppo paikallistaa pojat. Hänellä oli hyvin kattava urkkijoiden verkosto, joista yksikään ei tiennyt hänen todellista henkilöllisyyttään ja sitä, kenelle hän työskenteli. Hän kuului Keisarin armeijan erikoisdivisioonaan, jonka jäsenet oli koulutettu muodostamaan eräänlainen Keisarin oma salainen poliisi. Sen jäsenet toimivat salamurhaajina ja vakoojina, pitivät huolta siitä, ettei Keisarin valtaa uhannut mikään sisäinen uhka. Vaikka heidät laskettiinkin osaksi Keisarin armeijaa, heitä ei oltu koulutettu toimimaan yhdessä kurillisena joukkona, kuten tavalliset joukot koulutettiin, vaan heidät koulutettiin taistelemaan ilman toisten apua. Heistä ei ollut juuri apua taistelukentällä, mutta kun kyse oli epäorganisoiduista henkilöistä, jotka eivät taistelleet kurillisena joukkona, kuten sotilaat taistelukentällä, niin Chussosin kaltaiset miehet olivat parhaiten koulutettu joukko heitä vastaan. Jokainen erikoisdivisioonan sotilas huomasi ennen pitkää olevansa ylivoimainen vastustaja taistelutaidoiltaan verrattuna kehen tahansa toiseen ihmiseen, jopa koulutettuihin sotureihin. Heidät koulutettiin käyttämään kaikkia keisarikunnan alueella tunnettuja aselajeja, useimpia mestarillisesti. He oppivat olevansa kykeneviä voittamaan ja tappamaan aseellisen ihmisen paljain käsin; heidän oli pakko oppia, elleivät he tahtoneet kuolla kesken harjoitustensa. Keisarin salainen divisioona oli koulutettu kaikin puolin täydellisiksi yhden miehen tappokoneiksi, sekä loistaviksi vakoojiksi. Heiltä ei jäänyt huomaamatta mikään ja he olivat loitsunkäytön mestareita, vaikkakin heidän loitsunsa koostuivat usein hyvin suppealta alueelta. Harva tiesi, keitä he olivat, eikä edes Chussos ollut kahdenkymmenenyhden palvelusvuotensa aikana löytänyt toista kaltaistaan, vaikka hän tiesi, että heitä oli Keisarin joukoissa luultavasti yli kaksituhatta miestä. Ymalor oli kuitenkin tiennyt, kuka Chussos todella oli ja Hän oli antanut Chussokselle tehtävän, joka meni jopa kaikkien Keisarin käskyjen ylitse. Hän tiesi, että Keisari oli varmasti ainakin jollakin tavalla tietoinen siitä, että kaikki kultit palvoivat vääriä jumalia. Hän oli varma, että keisari oli nimittänyt itsensä kaikkien kulttien ylipapiksi vain voidakseen kontrolloida näitä kultteja. Hänellä ei ollut tästä minkäänlaisia todisteita, mutta silti hän uskoi niin. Hän oli uskonut, että jos maailmassa oli jumala, niin Keisari oli tämä jumala, tai ainakin suurin voima maailmassa. Mutta Ymalor oli sanonut, että Keisari oli vain yksi Ainoan Jumalan lapsista, huomattavasti mahtavampi kuin useimmat, mutta silti samalla tavalla erehtyväinen kuin kaikki muutkin kuolevaiset. Kaikkien näiden palvelusvuosien jälkeen Chussosin oli vaikea uskoa, että Keisari oli erehtyväinen, saati kuolevainen. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt Keisaria, eikä kukaan tiennyt edes hänen oikeaa nimeään, ei myöskään Chussos. Siksi häntä nimitettiin vain ja ainoastaan Keisariksi. Yhdessäkään Chussosin näkemässä historiankirjassa ei koskaan puhuttu Sateenkaarten kaupungin hallitsijan vaihtumisesta, tai että paikalla olisi ollut joku muu kuin tämä mystinen Keisari, josta kukaan ei tiennyt mitään. Kaikkien kirjojen mukaan Keisari oli elänyt jo satoja, ellei tuhansia vuosia ja pitänyt valtaa aina. Ketään muuta ei koskaan ollut ollut istuimella. Ainoat, jotka pääsivät Keisarin läheisyyteen, olivat Sata Sokeaa Miestä, kuten hänen lähimpiä palvelijoitaan nimitettiin. Myös he olivat mystisiä henkilöitä, joista Chussos ei ollut kovin hyvin selvillä. He harvoin poistuivat palatsista, eikä heitä tuskin koskaan nähty muualla kuin palatsialueella. Keisarin salaisesta divisioonasta kiersi huhuja vaikka osa olikin hyvin yliampuvia jotka saivat tavallisen kansan niskavillat pystyyn. Mutta kun tuli puhe Sadasta Sokeasta Miehestä, ääntä ei korotettu kuiskausta kovemmaksi. Kerrottiin, että jokainen Sadasta Sokeasta Miehestä oli suorassa yhteydessä Keisarin kanssa ja että heillä oli käsissään mahti, jota ihmismieli ei kyennyt käsittämään. Kun he lähestyivät, kansa suuteli maata heidän jalkojensa alla. Olipa asia miten tahansa, kaupungissa oli tuskin yhtäkään ihmistä joka olisi uskaltanut kävellä samalla kadulla Sokean Miehen kanssa. Chussos oli törmännyt muutaman kerran palatsin käytävillä yhteen Sadasta Sokeasta Miehestä ja jostakin syystä hänen jalkansa eivät olleet suostuneet toimimaan, ennen kuin Sokea Mies oli mennyt tarpeeksi kauaksi Chussosista. Chussos epäili, että kyse oli jonkinlaisesta magiasta, mutta siinä tapauksessa kyseessä tuskin oli velhotaikuus, sillä Chussosin omat suojaloitsut eivät olleet auttaneet häntä millään tavalla. Tai sitten kyseessä oli

15 äärimmäisen voimakas velholoitsu, ainakin voimakkaampi, kuin minkä hän kykeni itse luomaan. Chussos ei kuitenkaan alkanut edes arvailemaan, kuinka paljon hän tarvitsisi mahtia sellaisen loitsun vastustamiseen. Historiankirjat puhuivat myös Sadasta Sokeasta Miehestä, mutta heistä ei juuri mainittu sen enempää kuin Keisaristakaan. Chussos epäili, että Keisarilla oli oma tapansa vaikuttaa historiankirjoitukseen; tapa, johon liittyi kaiken liian paljastavan informaation polttaminen. Luultavasti ainoat, jotka tiesivät jotakin Sadasta Sokeasta Miehestä, olivat suurten huoneiden kuten aatelissukuja nimitettiin päämiehet. Chussos oli tuskin koskaan nähnyt Sokean Miehen keskustelemassa jonkun tätä alemman luokan kansalaisen kanssa. Huhuja oli huomattavasti lisääkin. Jotkut sanoivat, ettei Keisaria ollut edes olemassakaan, vaan valtaa pitivät Sokeat Miehet. Chussosilla ei ollut minkäänlaista todistusaineistoa siitä, etteivät hänen käskynsä tulleet suoraan Sadalta Sokealta Mieheltä, mutta hän ei kyennyt keksimään yhtäkään hyvää selitystä sille, miksi Sokeat Miehet eivät tällöin olisi julistaneet mahtiaan suoraan ääneen. Chussosilla oli hyvin käsin kosketeltavia kokemuksia siitä, kuinka heidän läheisyytensä vaikutti ihmiseen. Lähietäisyydeltä kukaan ei olisi kyennyt nostamaan edes kättään heitä vahingoittaakseen, ja Chussosin oli todella vaikea uskoa, että joku, jonka magia kykeni tuottamaan niinkin lamauttavaa pelkoa kuin Sadan Sokean Miehen magia, ei kykenisi myös torjumaan magiallaan mitä tahansa muuta fyysistä uhkaa. Sellaisien ihmisten tuskin tarvitsi edes syödä tai hengittää! Chussos ei ainakaan itse kyennyt näkemään mitään, joka olisi voinut nousta uhaksi heille, joten hänelle oli selvää, että Keisari oli olemassa. Se oli seikka, joka nosti Keisarin Chussosin arvostusasteikossa niin korkealle, suorastaan palvonnaksi asti. Keisari oli elänyt kauemmin kuin kukaan kuolevainen ja hän kykeni alistamaan valtansa alle Sata Sokeaa Miestä. Sitä enempää Chussos ei tarvinnut. Ja silti Ainoa Jumala oli väittänyt ei, kertonut, että Keisari oli vain kuolevainen. Mutta toisaalta, muuta hän ei tarvinnutkaan asian varmistukseksi. Jos Ainoa sanoi, että asia oli näin, niin asia myös oli niin. Sillä Ainoan Jumalan mahti ei ollut vain pelossa, jota Hän aiheutti Hänessä oli jotakin määrittelemätöntä jota yhdessäkään ihmisolennossa ei olisi kyennyt aistimaan, olipa tämä sitten kuinka mahtava tahansa. Chussos saapui vihdoin senaatintalon portaille. Senaatintalo oli kaunis rakennus, rakennettu puhtaan valkoisesta marmorista ja koristeltu kaunein ornamentein. Sen suuruutta oli turha mainitakaan, sillä kaikki Sateenkaarten kaupungissa oli suurta. Dor Gornadilaiselle arkkitehtuurille tyypillisesti ovelle nousevien askelmien sivuilla oli ylimmän askeleen korkeudella sijaitseva taso, josta kummastakin lähti yksi reliefeillä koristeltu pylväs. Pylvään kummassakin päässä oli neljä uloketta, jotka esittivät lohikäärmeenkynsiä. Pylväät, kuten olettaa saattoi, tukivat toisen kerroksen parveketta, jolta taas lähti kaksi samanlaista pylvästä, jotka taas tukivat seuraavaa tasannetta. Samanlainen järjestely jatkui aina taivaisiin asti. Tällainen ratkaisu sai senaatintalon näyttämään hyvin hauraalta rakennukselta ja Chussos epäili, että sitä se todellisuudessa olikin. Aina kun Chussos saapui senaatintalon portaille, nuo pylväiden päissä sijainneet kynnet saivat hänet miettimään asiaa, jota ne symboloivat: ihmisten saapumista Sateenkaarten kaupunkiin. Myyttien mukaan ensimmäiset Sateenkaarten kaupunkiin saapuneet ihmiset olivat ratsastaneet lohikäärmeillä ja taistelleet jättejä vastaan päihittäen heidät. Monimutkaisen tapahtumasarjan jälkeen ihmiset olivat syösseet itsensä anarkiaan, kunnes Keisari oli saapunut kaupunkiin tuhansien sotureidensa kanssa ja perustanut lainsäädännön. Se oli alkanut Keisarin hallituskauden. Niin pitkän aikaa sitten, ettei Chussosin isoisoisoisoisoisäkään ollut syntynyt silloin. Chussos asteli portaat ylös ja teki tavallisen analyysinsä kahdesta karskilta näyttävästä vartijasta, jotka seisoivat suuren avonaisen parioven kummallakin puolella. Pienet hikikarpalot valuivat miesten otsalla ja ylähuulen päällä, mutta he eivät pyyhkineet niitä pois. He pitivät katseensa yhdessä ja samassa pisteessä, eivätkä muuttaneet asentoaan. Koko Dufalasista tuskin löytyi toista yhtä kurillista joukkoa, kuin keisarillinen armeija. Vartijat kantoivat päällään rengashaarniskaa, joka laskeutui hameen lailla heidän koristeellisen, Keisarin vaakunaa kantavan tunikansa alta. Päässään he kantoivat raudasta taottua kypärää, jossa ei

16 ollut minkäänlaista silmikkoa, ja joka jätti heidän kasvonsa täysin paljaiksi. Vasen käsi oli kummallakin tyhjänä, mutta kummankin ojennetussa oikeassa kädessä oli hilpari; pitkävartinen kirves, jota käytettiin myös keihäänä. Vyöllä roikkui sekä leveämiekka, että veitsi ja jalkoja suojasi luultavasti myös silmukkahaarniska, joka oli näkymättömissä tyyliteltyjen housujen alla. Hilpari oli luultavasti enemmänkin luomassa pelottavaa kuvaa, kuin todellisena aseena. Oli kyllä totta, että taitavan käyttelijän käsissä se oli yksi kuolettavimmista aseista, jonka ihmiskunta tunsi ja jatkuvan kiertoliikkeen mahdollisuus teki siitä hyvinkin nopean, mutta varomaton käyttäjä saattoi myös viedä mukanaan jotakin viereltään tai takaansa. Tämän vuoksi leveämiekka oli sotilaiden perusase: se soveltui hyvin ahtaisiinkin tiloihin, oli nopea käyttää ja soveltui myös torjumiseen paremmin kuin hilpari isolta kooltaan. Chussos käveli sisään oviaukosta ja hänen eteensä astui heti suuressa eteissalissa vartija, joka edellisistä poiketen kantoi pelkkää leveämiekkaa. Muuten hänen asunsa oli hyvinkin samanlainen edellisten vartijoiden kanssa ainoa poikkeus olivat hienot tunikaan kiinni neulotut riimut, jotka edustivat vartijan arvoa. Tämä vartija oli arvoltaan sergentti. Saliin ei saa mennä aseistettuna, vartija huomautti kohteliaasti ja nyökkäsi kohti Chussosin vyötä. Chussos tarttui miekkaansa, veti sen rauhallisesti esiin ja ojensi sen sergentille kahva edellä. Sitten hän tarttui tikariinsa ja pyöräytti sen terän näppärästi käteensä, ojentaen sen sitten myös kahva edellä pois. Sergentti kiitti ja pyysi häntä odottamaan paikoillaan. Sergentti käveli pois ja Chussos vaihtoi jalkaansa hyvin hermostuneena. Chussos ei pitänyt siitä, kun hänen miekkansa vietiin pois. Totta oli, että hän kykeni tappamaan melkein kenet tahansa käsin, mutta aina oli mahdollista, että hänen eteensä eksyi joku taitava miekankäyttelijä, jonka lähelle oli mahdotonta päästä. Kun hänet erotettiin miekastaan, hänestä tuntui hyvin alastomalta, jopa avuttomalta tietäessään, kuinka monta vihamiestä hänellä oli. Hänen ranteeseensa oli kyllä sidottuna tikari, josta hän ei ollut sanonut sanaakaan Chussos epäili, että useimmilla senaatintalolla vierailevilla oli jokin ase piilotettuna mutta se ei ollut juuri sen parempi kuin hänen paljas nyrkkinsä. Sen ainoa etu aseettomaan taisteluun verrattuna oli mahdollisuus tappaa vihollisensa nopeasti, mutta edelleenkin, jos hän joutuisi miekkaa käyttelevää henkilöä vastaan, hänen täytyisi päästä ensin lähelle. Ja se seikka saattoi aiheuttaa kuoleman. Chussos katseli vartijoita näytellen itsevarmaa. Kuka tahansa voisi olla jonkun hänen vihamiehensä liittolainen. Sateenkaarten kaupungin vartijat olivat hyvin korruptoitunutta porukkaa heidän palkkansa oli vain hieman parempi kuin maaorjan palkka ei juuri mitään. Siksi he ottivat vastaan lahjuksia ja suorittivat joskus jopa maanpetollisiksi laskettavia toimia. Oli tietenkin hyvin epätodennäköistä, että joku Chussosin vihollisista todella olisi päässyt hänen jäljilleen. Melko harva hänet kohdannut ja hänen nimensä salanimensä kuullut jäi edes henkiin, saati että olisi päässyt kertomaan siitä. Mutta kaikki oli mahdollista. Joskus Chussos epäili itseäänkin. Hän saattoi pelätä kuukausia jonkin salamurhatehtävänsä jälkeen, että hän oli sittenkin päästänyt jonkun karkuun ja että pimeät kujat kuhisivat hänen vihollisiaan. Hän tiesi olevansa suorastaan voittamaton taistelussa, mutta sittenkin hän oli vain ihminen. Joskus hänenkin täytyi sulkea silmänsä ja silloin hän oli kaikkea muuta kuin voittamaton. Sergentti palasi takaisin kivisen kolikon kanssa, johon oli piirretty numero. Hän ojensi sen Chussosille, joka otti sen vastaan. Chussos ohitti sergentin mitään sanomatta ja käveli kohti sisempiä pariovia, joiden viereltä lähtivät portaat yleisölehterille. Kävellessään ylös Chussosia vastaan tuli nuori nainen. Tämä oli pukeutunut nahkaiseen hameeseen, joka jätti hänen säärensä paljaiksi aina nahkaisiin pitkävartisiin saappaisiin asti ja jossa oli halkio oikealla sivulla. Hänen päällään oli valkoinen, leveähihainen paita, jonka halkio oli nyöritetty. Hiukset olivat nutturalla oikealla sivulla. Nainen suoristi hieman paitaansa vasemmalla kädellään. Chussos kävi heti varovaisemmaksi, kun huomasi naisen paidanhihaan muodostuvan kohouman tämän tehdessä liikkeen. Myös naisella oli piilotettuna hihansa sisään jotakin, luultavasti

17 jonkinlainen teräase, jonka kahva jäi hieman liikaa ulos nauhasta, jolla se oli kiinnitetty ranteeseen. Nainen lähestyi häntä liikkuen äärimmäisen itsevarman oloisesti tyylillä, joka olisi saanut joidenkin kulttien papit saarnaamaan Mustuudesta, joka tuohon viettelevään olentoon liittyi. Itse nainen ei ollut erityisen kaunis vaikka olisi ollut täysin väärin luonnehtia häntä tavallisen näköiseksi, saati rumaksi mutta hänen itsevarmuutensa oli sitäkin lumoavampaa. Hän haastoi Chussosin katseellaan hymyillen hieman ilkikurisesti, itsevarmasti. Kävellen viettelevästi alaspäin kohti Chussosia, Chussos tunsi melkein olevansa alempiarvoisempi kuin tuo nainen, joka aiheutti yhtä aikaa hänessä sekä pelkoa, että ihailua. Kaikesta huolimatta hän ei antanut epävarmuutensa näkyä ulospäin. Sen sijaan hänkin otti kasvoilleen pienen itsevarman hymyn. Nainen lähestyi ja Chussos kävi lävitse kaikki ihmisen aseista riisumiseen tähtäävät mahdollisuudet, jotka hänen koulutuksensa ja kokemuksensa olivat hänelle tarjonneet. Nainen oli oikeakätinen päätellen hiuksista sekä siitä, että ase oli sijoitettuna vasemman käden hihaan, joten Chussosin täytyisi tehdä naisen oikea käsi ensin vaarattomaksi. Miehenä hänellä oli etu lähitaistelussa, jos nainen kävisi hänen kimppuunsa. Nainen oli jo melkein hänen vierellään. Chussos hymyili edelleenkin, pelostaan huolimatta. Ei, se ei ollut pelkoa, vaan jännitystä. Chussos tiesi, ettei juuri kukaan kykenisi päihittämään häntä, mutta jännitys kuolemanvaaraan asettumisesta oli aina paikalla, kun hän tiesi taistelun lähestyvän. Ensimmäisinä kertoina se oli tehnyt hänen jaloistaan hyytelöä ja vaikka vuosien aikana pelko oli pienentynyt itsevarmuuden kasvaessa, Chussos tiesi, että jonakin päivänä hän tulisi kuolemaan tikariin, jota hän ei huomaisi. Se oli yksi asioista, jotka hän oli elämänsä aikana oppinut alitajuisesti hyväksymään. Ja yksi niistä asioista, joita hän ei tietoisesti tulisi koskaan hyväksymään. Naisen silmät suorastaan haastoivat Chussosin katseiden taistoon, taistoon joka liittyi itsevarmuuteen vahvemmin kuin mikään muu taisto. Chussos kykeni tuntemaan, kuinka naisen lähestyessä hänen katseensa tuntui pusertavan hänet yhä tiukemmin ja tiukemmin syleilyynsä, hypnotisoivan hänet. Nainen lähestyi, lähestyi, lähestyi ja lähestyi. Jos tuo nainen olisi ollut aseeton, Chussos olisi tullut joka hetki varmemmaksi itsestään, ollut imarreltu siitä, että joku katseli häntä tuolla tavoin. Tuo nainen oli kuitenkin kaukana aseettomasta ja jokaisella hetkellä tämän itsevarmuus tuntui vain kasvavan samassa mittakaavassa kuin Chussosin itsevarmuus heikkeni. Hän kävi sisäistä taistelua, jossa oli olemassa vain voittaja, tai häviäjä. Nainen lähestyi. Ja lähestyi. Äkkiä Chussos huomasi, ettei hän enää voinut seurata naisen katsetta kääntämättä päätään. Hän käänsi katseensa suoraan eteenpäin samalla hetkellä kuin nainen teki saman. Chussos kävi läpi mahdollisuudet, jotka hänellä olisi torjuessaan hyökkäystä vasemmalta sivustaltaan ja keskittyi kuuntelemaan erottaakseen äänen, joka syntyy kun tikari vedetään tupistaan. Hänen sydämensä hakkasi villisti. Ainoa ääni, jonka Chussos kuuli oli naisen askelten ääni, joten hänen oli pakko varmistaa nopealla päänliikkeellä, ettei nainen vain ollut saanut tikariaan käteensä ilman minkäänlaista ääntä vain puoli sydämenlyöntiä sen jälkeen, kun heidän katseensa olivat eronneet. Naisella ei kuitenkaan ollut mitään kädessään. Chussos oli varma, että hyökkäys tulisi hänen selkäänsä. Hän valmistautui kääntymään heti, kun kuulisi askelten tahdin muuttuvan. Se oli hermoja raastavaa. Hänen sydämensä takoi melkein itsensä ulos rinnasta, kun askeleet eivät tuntuneet muuttuvan hetkeksikään. Niiden ääni oli jatkuva, eikä se lähestynyt, vaan jatkoi hänestä poispäin. Lopulta hän ei kestänyt enää, vaan hänen oli pakko kääntyä katsomaan taakseen. Hän loi villin silmäyksen naiseen, joka oli nyt päässyt portaiden juureen. Nainen kääntyi sivuttain lähtien kulkemaan kohti ulko-ovia ja käänsi päätään. Hän katsoi Chussosia, hymyili edelleen itsevarmasti ja hävisi sitten jonnekin seinän taakse. Chussos huomasi hengittävänsä kuin olisi juuri juossut virstoja ja hänen pulssinsa oli edelleen nopea. Hän tajusi käyneensä juuri romahduksen partaalla, pysähtyi ja nojasi seinään toisella kädellään. Oli ollut niin pienestä kiinni, ettei hän ollut pahoinpidellyt tuota naista ilman minkäänlaista syytä. Hän huokaisi ja hengitti pari kertaa syvään. Hän tarvitsi lomaa. Hän todellakin tarvitsi lomaa, kipeästi. Ja tietenkin juuri sillä hetkellä kun häntä tarvittiin eniten. Tämä oli niin hänen tuuriaan. Kohtalon ivaa.

18 Ei, hänellä ei ollut aikaa romahtaa juuri nyt. Ehkä hänen olisi pitänyt sittenkin jättää täällä käynti väliin tänään ja käydä vangitsemassa ne kaksi muuta poikaa, jotka Ainoa Jumala tahtoi käsiinsä, mutta toisaalta hänen oli parempi ottaa selvää, että nämä pojat todellakin olivat siellä, minne he olivat majoittuneet. Ja tämä oli yksi paikoista, josta hän kykeni siitä ottamaan selvää. Hän asteli ylös loput portaat ja kohtasi kaksi vartijaa portaiden yläpäässä vartioimassa ovea, josta oli käynti yleisölehterille. Chussos saattoi kuulla senaattoreiden äänet portaikkoon asti. Vartijat eivät olleet edes huomaavinaan Chussosia, joka tutki heidät katseellaan. He pitivät päällään samanlaisia varusteita kuin ulko-oven vartijat. Chussos astui sisään ovesta antamatta vainoharhaisuudelleen tilaa. Senaatinsali oli suuri huone, jonka keskellä oli hieman muuta lattiaa ylempänä oleva taso, eräänlainen suuri pyöreä puhujakoroke. Yleisölehterit ulottuivat seiniä pitkin aina salin läntisestä päädystä itäiseen päätyyn kiertäen eteläisen päädyn kautta ja jokainen penkkirivi laski aina hieman, jotta taimpana istuvatkin kykenivät näkemään jotakin. Aivan yleisölehterin edessä olivat paikat kahdellesadalleviidellekymmenelle senaattorille. Pohjoispäädyssä oli suuri koroke, jossa istui itse Keisari tai pikemminkin loitsulla luotu Keisarin illuusio, seremonialliseen kaapuun pukeutunut henkilö, jonka lävitse kykeni näkemään takana olevan seinän. Keisarin kasvoja ei näkynyt, sillä illuusiolla oli syvä huppu päässään, jonka varjo peitti hänen kasvonsa. Samalta varjokuvalta Chussos sai käskynsä, vaikka paikka olikin täysin toinen. Suoraan Keisarin edessä istuivat aatelissukujen edustajat. Lehterit olivat puolitäysinä. Chussos etsiskeli tiettyjä kasvoja ja huomasikin hakemansa kasvot eräällä melko tyhjällä rivillä hieman sivussa muista ihmisistä. Se oli hänen kontaktinsa yksi hänen kontakteistaan. Chussos alkoi astella miestä päin kuunnellen samalla erään senaattorin juurialkavaa puheenvuoroa. Senaattori kääntyi aluksi Keisariin päin ja kumarsi hiukan. Teidän korkea majesteettinne Keisari, nöyrimpänä palvelijananne pyydän teiltä lupaa puheenvuorolleni, senaattori aloitti seremoniallisesti, kuten tapa kuului. Puhujakorokkeeseen sidottu magia sai hänen sanansa kuulumaan selvästi ympäri salia, aina ylimmille lehtereille kahdenteenkymmenenteen kerrokseen asti. Näemme, että olette palvellut Meitä ansiollisesti ja ansainnut suosiomme, senaattori Andryes Caloidas. Olkaa hyvä ja aloittakaa puheenvuoronne. Keisarin ääni jylisi maskuliinisuuden perikuvana, mutta silti siitä puuttui jotain, joka kertoi inhimillisyydestä. Jotenkin siitä kykeni kuulemaan, ettei puhuja ollut ihminen. Se tosin saattoi johtua mahdollisesti siitä, että Keisarin äänikin oli pelkkää illuusiomagiaa, jonka sanat muodostuivat parhaimmillaan suoraan Keisarin ajatuksista, mutta toisaalta kukaan ei voinut olla siitäkään seikasta varma. Tuon äänen kuuleminen sai Chussosin aina miettimään, oliko Keisari todella mies, vai oliko hän nainen, joka katsoi saavansa enemmän arvovaltaa esiintyessään miehen äänellä? Oliko hän edes ihminen? Kiitän Teidän korkeuttanne armollisesta huomiostanne, senaattori kumarsi uudemman kerran ja kääntyi lehtereitä kohti. Kyseessä oli siis puhe kansalle, eikä Keisarille. Hyvät kanssaihmiset ja arvoisat senaattorit, me elämme vaikeita aikoja! Puhuessani vaikeista ajoista mieleenne saattaa tulla nälänhätä, sota tai vaikka rangaistukset jumaliltamme! Nämä kaikki ovat vakavia asioita, joihin verrattuna etsimäni seikka saattaa vaikuttaa joidenkin mielestä turhalta niuhottamiselta, mutta puhuessani tässä teidän edessänne vaikeista ajoista minä en puhu mistään tällaisesta seikasta! Minä puhun korruptiosta, joka nakertaa yhteiskuntaamme sisältäpäin! Minä puhun meidän ja imperiumimme tulevaisuudesta! Aivan oikein, näen, että useimmat selvästi ymmärtävät, mihin tällä puheellani yritän teitä johdatella! Nuorisoon! Senaattori piti hetken hiljaisuuden jonka aikana Chussos pääsi hakemansa miehen viereiselle paikalle. Senaattorin hiljainen hetki oli selvästi saanut aikaan sen, mitä sillä oli haettukin. Yleisö kuhisi nyt, hiljainen kuiske kävi joka puolella yleisön seassa. Chussos ei sanonut vielä sanaakaan vieressään istuvalle miehelle. Kesti noin minuutin verran kun yleisön kuiske vihdoin vaimeni ja senaattori pääsi jälleen

19 jatkamaan. Jatkaakseni siitä, mihin jäin, väitän, että nuorisomme on pahemman kerran turmeltunutta! Joskus oli aika, jolloin alempiarvoiset kunnioittivat ylempiään ja nuoremmat vanhempiaan, mutta nuo ajat ovat jo kauan sitten kuluneet pois! Mitä nykynuoret tekevät, kysynpä teiltä? Opiskelevatko he Challandin tiedonopistoissa, jotka meidän toimintamme ja armollisen Keisarimme varallisuus on heille tarjonnut? Liittyvätkö nuoremme armeijaan puolustaakseen imperiumimme kunniaa ja yhteiskuntamme hyvinvointia? Tekevätkö he jotakin hyödyllistä yhteiskuntamme eteen, yrittävätkö he esimerkiksi päästä sisään politiikkaan seuraamalla sitä täällä politiikan keskuksessa? Näettekö keskuudessanne nuorisoa? Senaattori vaikeni jälleen hetkeksi. Hän oli kulkenut ympäri suurta koroketta pää alaspäin koko puheensa ajan, kuin itsekseen näitä asioita pohdiskellen, mutta nyt hän pysähtyi ja tarkasteli yleisöään. Hänen katseensa kiersi koko yleisön, joka katseli ympärilleen. Sisään politiikkaan, Chussos melkein tuhahti. Senaattorit, joiden piti olla kansan puhemiehiä, olivat lähes kaikki aatelissukujen sätkynukkeja. Tämä paikka oli pelkkä poliittinen lavaste todelliselle politiikankäynnille, jota huoneet ja Keisari pitivät keskenään. Tietenkin oli niitä, jotka olivat todella täällä tekemässä poliittista uraa, eivätkä vain sätkyttelemässä, mutta heitä oli harvassa. Silti tämä oli todellakin ainoa paikka koko kaupungissa, jossa saattoi saada jonkinlaisen kuvan sukujen välisestä poliittisesta kuviosta. Ehkä yleisen politiikan keskus olisi ollut osuvammin sanottu. Ette taida pahemmin nähdä nuoria, vai mitä, arvon ystävät? Eivät he täällä ole, eivätkä myöskään opiskelemassa, saati taistelemassa imperiuminsa puolesta. Ei, he ovat tuhoamassa yhteiskuntaa, jonka me hiellämme rakensimme! Nuorimmat syljeskelevät naureskellen alas silloilta ihmisten niskaan ja vanhimmat harrastavat estotonta seksiä vaihtaen pariaan nopeammin kuin kenkiään! Mutta eihän siinä mitään ole, kun ei tarvitse edes kantaa huolta jälkeläisistä! Aivan niin! Nuoret neitimme käyttävät yrttejä, jotka pahimmassa tapauksessa aiheuttavat heille keskenmenon! Ja kaiken tämän he tekevät vain nautiskellakseen, vaikka oman henkensä uhalla! Chussos vilkaisi sukujen istuimille päin. Jotkut henkilöt vaikuttivat hieman vaivautuneilta, katselivat alaspäin ja liikahtelivat hermostuneesti. Kyseessä oli kaikkea muuta kuin nuorisoa. Orgiat eivät olleet kovin ihmeellinen asia aatelisjuhlien aiheena. Asia jota Chussos ihmetteli oli se, että juuri Andryas Caloidas piti puheen tästä aiheesta. Caloidas oli hyvin nuori senaattoriksi, kasvojen perusteella vain hieman yli kolmenkymmenenviiden ikävuoden ja tähänastisista puheenvuoroista olisi voinut päätellä, että hän oli muutoksen mies. Chussos kuitenkin ymmärsi, että tämän puheenvuoron tarkoituksena olivat konservatiiviset periaatteet paluu entiseen järjestelmään. Caloidas oli vielä tähän mennessä pysynyt sitoutumattomana henkilönä, mutta oliko hän nyt luisumassa konservatiivien puolelle? Vai oliko jonkun aatelisen tytär kuollut keskenmenoon? Sekin oli mahdollista. Chussos pyöritti harmistuneena päätään. Hän oli aina pitänyt Caloidasia henkilönä, joka ei antaisi sukujen riepottaa itseään. Pyydän teitä harkitsemaan sanojani tarkasti, arvoisat senaattorit! Minulla on tässä kädessäni kaksi listaa. Toinen pitää sisällään ehdotuksen tiettyjen yrttien kieltämisestä rangaistuksen uhalla. Pyydän teitä allekirjoittamaan tämän listan, sillä se saattaa vaikuttaa yhteiskuntamme tulevaisuuteen voimakkaasti! Toinen pitää sisällään ehdotuksen, josta aion kertoa teille vielä hieman enemmän! Senaattori veti ilmaa sisäänsä. Täten minä, senaattori Andryas Caloidas, ehdotan, että nuorillemme asetettaisiin osallistumispakko johonkin seuraavista toimenpiteistä: tiedonopistossa opiskelu, imperiumin armeijaan värvääminen, tai politiikan seuraaminen täällä, senaatintalolla! Rangaistuksen määrittely näiden velvollisuuksien laiminlyömisestä olkoon armollisella ylituomarillamme Keisarilla! Lisäksi ehdotan, että nuorisomme vapaa-ajan valvontaa lisätään ja vahvistetaan, ja että esiaviollisen seksin harrastaminen kiellettäisiin rangaistuksen uhalla! Tällä tavoin estämme nuorisoamme käyttämästä vapaa-aikaansa hukkaan, tuhlaamasta elämäänsä turhiin nautintoihin ja takaamme yhteiskuntamme selviytymisen sen nykyisestä korruptoituneesta tilasta! Kiitän teitä huomiostanne, arvon senaattorit! Caloidas kääntyi kohti Keisaria ja aatelisseuruetta. Kiitän Teidän arvoanne ja sukujen edustajia kärsivällisyydestänne, senaattori puhui hieman hiljaisemmalla, kunnioittavammalla, mutta silti

20 kuuluvalla äänellä. Kiitämme teitä puheenvuorostanne, senaattori Andryas Caloidas. Voitte mennä istumaan, Keisari lausui armollisesti. Hän piti hetken tauon, kuin miettien jotakin. Ne senaattorit, jotka haluavat pitää vastapuheenvuoron, tai jotka haluavat lisätä jotakin senaattori Caloidasin ehdotukseen, voivat jättää vetoomuksensa nimellään ja sinetillään varustettuna kirjurille tämän istunnon päätyttyä. Tämän jälkeen vetoomukset toimitetaan senaattori Caloidasille, jonka täytyy toimittaa kirjallinen kopio puheestaan jokaiselle vetoomuksen esittäneelle senaattorille kolmen päivän kuluessa. Ellei vetoomuksia esitetä, asetetaan senaattori Caloidasin ehdotus allekirjoitettavaksi sellaisenaan senaatintalon pääaulaan. Ehdotus tarvitsee taakseen nimikirjoitukset kolmelta neljäsosalta senaattoreista, jotta se voidaan hyväksyä päteväksi. Keisari hiljeni ja hetken päästä soi suuri kumistin, joka merkitsi hetken taukoa. Yleisö alkoi kuhista ja senaattorit tekivät joitakin merkintöjä pergamentteihinsa. Chussos nojasi hieman eteenpäin tukien käsivartensa jalkojaan vasten. No, vieläkö he oleskelevat samassa majatalossa?, hän kysyi vieressään istuvalta mieheltä yleisen puheensorinan peittäessä alleen heidän keskustelunaiheensa. No, niin ei ehkä voisi aivan luonnehtia tätä tilannetta, mies, jonka Chussos tunsi Iynaksen nimellä, vastasi. Tehän todistitte sen kaaoksen, jonka tämä yksi poika sai aikaan kadulla? Voisi sanoa, että toinen heistä kolmesta loi aivan samanlaisen kaaoksen sisälle majataloon. Ja viimeinen.. Viimeinen hiipi sisälle taloon. Mitä?, Chussosin sisällä kuohahti hieman ja hän suoristi selkänsä, mutta piti äänensä matalana. Ainoa oli kertonut hänelle, että majatalon isäntä tiesi Ainoan ottavan yhteyttä Chussosiin ja tekisi kaikkensa, ettei Chussos saisi poikia käsiinsä. Tämän vuoksi Chussos oli muokannut lumouksen, jolla hän oli saanut isännän haltuunsa. Hänen oli pitänyt sitoa magia johonkin aineelliseen ja koskettaa sillä isäntää, jotta vaikutus olisi jatkuva. Tämän jälkeen isäntä itse oli vienyt Chussosin lumotun esineen, joka näytti jonkinlaiselta koriste-esineeltä, piiloon viinikellariin Chussosin käskystä. Miksi?, hän kysyi Iynakselta. Iynas hymisi hetken, ennen kuin vastasi. Hän oli selvästi epävarma vastauksestaan, hän hymisi aina kun oli epävarma. Tämä saattaa kuulostaa melko typerältä, ja sitä se itse asiassa onkin. Mutta vannon, että hän meni sinne aivan järjettömästä syystä. He ilmeisesti epäilivät, ettei isäntä ollut oikea isäntä, vaan joku toinen, ja että oikean isännän ruumis on haudattuna kellariin, tai jotakin sinne päin. Isännän tytär kuitenkin huomasi pojan luullen tätä varkaaksi ja ilmoitti asiasta isälleen, joka lähti kovalla ryminällä sisälle ottamaan varasta kiinni. Chussosin ajatuksia ei voinut sanoin kuvailla. Jos se poika olisi kuollut, hän tappaisi Iynaksen siihen paikkaan. Bastoc sentään! Mitä sitten tapahtui?, hän kysyi kalseasti. Isäntä ja poika viipyivät sisällä melko kauan. Emme voi sanoa mitään varmasti, koska meidän ei ollut mahdollista päästä sisälle keittiöön, mutta ilmeisesti emäntä meni lopulta etsimään isäntää. Joka tapauksessa lopulta isäntä tuli ulos keittiöstä, istuutui sen keski-ikäisen miehen viereen joka muuten istui paikallaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän on kyllä varmasti kylmäverisin mies, jonka olen nähnyt. Joka tapauksessa isäntä sanoi tälle miehelle jotakin niin hiljaa, ettemme me kuulleet sanaakaan. Tämä Kenden-niminen mies vain tyytyi nyökkäämään ja vastasi parilla sanalla- Mutta entä se poika?, Chussos kysyi kireästi. Niin, se poika. No, hän on ilmeisesti hengissä, vaikkakin tajuton, kun isäntä kantoi hänet yläkertaan tämän Kendenin huoneeseen. Chussos huokaisi helpotuksesta, mutta kirosi mielessään heti seuraavana hetkenä. Ilmeisestikään isäntä ei enää ollut Chussosin loitsun alaisena. Hän oli kieltänyt isäntää puhumasta mistään vähänkään Chussosiin liittyvästä ja käskenyt unohtamaan kaikki miehiin liittyvät asiat. Oli selvää, että jos isäntä olisi edelleen hänen loitsunsa alla, hän olisi mennyt ilmoittamaan varkaasta vartijoille. Sen sijaan poika oli onnistunut pilaamaan Chussosin suunnitelman ja saanut loitsun jollakin mystisellä tavalla raukeamaan. Mustuuden Mustuus!, hän kirosi hiljaa hampaidensa välistä.