Kristus syntyy, kiittäkää

Transkriptio

1 1 Oulun ortodoksisen hiippakunnan seurakuntien tiedotuslehti Joulukuu 2009 Nro 6 (165) Kristus syntyy, kiittäkää Kristus Immanuel. Venäläinen ikoni, 2000-luku. Tässä numerossa: s. 2 Ortodoksisuus pohjoisessa s. 4 Kohti Jumalan kaltaisuutta s. 4 Isä Raimo Kiiskinen s. 8 Hiippakunnan teemavuosi 2010

2 2 Esipaimenen sana Pieni liekki Joulu on kynttiläliekkien aikaa. Ortodoksisissa kirkoissa ohuita vahakynttilöitä, tuohuksia, sytytellään ikonien eteen rukoustuliksi ja myös edesmenneiden muistoksi. Palaessaan tuoksuva mehiläisvaha tuo muiston kesän kuihtuneista kukista. Jouluaattona Suomen pimentyneet hautausmaat muuttuvat edesmenneiden leposijoille sytytettyjen kynttiläliekkien mereksi. Olipa koti köyhä tai rikas, ja oltiinpa siellä joulun uskonnollisesta merkityksestä mitä mieltä tahansa, kynttilä siellä kuitenkin joulujuhlana sytytetään joko kuuseen, ruokapöytään tai rakkaitten läheisten valokuvien ääreen. Miten pienellä liekillä voi olla niin suuri voima ja merkitys? Kynttilä valaisee ja lämmittää. Se lämmittää kohmeisia käsiä, liekin ääressä viipyviä ja sitä katsovia. Pimeään taloon sytytetty kynttilä valaisee koko huoneen ja virkistää sekä ilahduttaa siellä olevien mieltä. Joskus liekinvalo kurottuu katsojansa kohmettuneeseen ja sulkeutuneeseen sisimpään saakka. Valolla on kristinuskon käsitteissä suuri vertauskuvallinen merkitys. Kristus, joulun Herra, kutsuu itseään valoksi: Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo. (Joh. 8:12) Kristuksen seuraajat ovat valon kantajia. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. (Matt. 5:16) Näin tulisi olla. Pienestä valosta, pienen pienestä liekistä, lähestytään suurta Valoa, jouluna maailmaan syntynyttä Kristusta. Valo ja Kirkkaus lähestyvät korkeudesta palelevaa ihmismieltä ja tuo hänen elämäänsä toivoa paremmasta. Rakkaus taivaasta tavoittelee ja etsii ihmistä. Tässä joulu tulee todeksi keskellemme. Taivaallisesta rakkaudesta kiitollisena ymmärrämme ja kysymme: Miten minä voisin enentää valoa ja lämpöä ympäristössäni, sytyttää uusia ja uusia valoisia ja lämmittäviä pieniä liekkejä? Rakkaus etsii tekoja. Vanha ortodoksinen hartauslaulu tulkitsee joulun tuntoja: Pala kynttilä hiljaisesti, pala sanoitta kimaltain. Kaikki loppuu, kaikki sammuu, Isän rakkaus kantaa vain. Siunattua Kristuksen syntymäjuhlaa ja uutta vuotta 2010 A word from the Bishop Metropoliitta Panteleimon The light has a remarkable symbolic significance in Christianity. Christ calls himself as a light: I am the Light of the World. Whoever follows me will not walk in darkness, but will have the light of life. (John 8:12) Christ s followers are called light-bearers: Let your light shine before others, so that they may see your good works and give glory to your Father who is in heaven. (Matthew 5:16) We are approaching the Great Light, Christ, who was born in Christmas. Light and brightness from Heaven are approaching us as well. Love from above are reaching and seeking every human being. Christmas comes true and gives us hope. Through the gratitude of heavenly love we ask: How can I increase light and warmth in my surroundings? Love demands acts. Ortodoksinen perinne pohjoisessa Olemme tottuneet siihen tosiasiaan, että Suomen Lapissa on ortodokseja, vaikkakin koko väestöön nähden pieni joukko. Pienet viihtyisät puukirkot putkahtavat näkyviin aina välillä Lapin läpi ajettaessa. Lapin ortodoksisuudelle on tyypillistä, että matkat pyhäköstä pyhäkköön ovat pitkiä ja seurakuntalaiset asuvat useasti kaukana kirkoista. Emme voi edes kuvitella, että asia voisi olla muulla tavoin. On tärkeää todeta, että Lapin ortodoksinen seurakunta ei ole ainoa Pyhittäjä Trifonin hengellisen perinnön jatkaja. Käydessäni Athos-vuoren luostareissa sain ilokseni kuulla, että hänen teoistaan ja opetuksistaan ollaan selvillä myös siellä. Pyhän Trifonin muistoa vietetään hänen lähtökaupungissaan Novgorodissa ja kaikissa Pohjois-Venäjän luostareissa. Hänen hengellinen perintönsä näkyy nykyisin myös Venäjän pohjoisen alueen seurakuntakirkkojen elämässä, vaikka siellä oli neuvostoaikana tauko aktiivisessa kirkollisessa elämässä. Hengellisen elämän pysähdys kesti myös Petsamossa melkein kolmesataa vuotta Trifonin perustaman luostarin tuhosta aina jälleenrakentamisen alkuun saakka. Siitä huolimatta Pyhittäjä Trifonin rukouksien ansiosta ortodoksisuus ei koskaan ole sammunut pohjoisessa. Trifonin ehkä suurin teko oli se, että hän yhdisti Kristuksessa kansoja kunnioittamalla ihmisten kulttuureita ja kieliä, ja siten kohotti Kristuksen pysyvästi kansallisuuksien yläpuolelle. Trifonin ajoista on kulunut muutama vuosisata ja tähän pohjoisen ortodoksisuuden kehitysvaiheeseen sisältyy monenlaisia tapahtumia: kolttien ensimmäiset kasteet, luostarin nousu ja tuho, kapinat ja sodat, hiljaisuuden kaudet, luostarin jälleenrakentaminen ja sen nopea kasvu, ortodoksien yhteiselo kolttien, pohjoiseen muuttaneiden karjalaisten ja venäläisten kesken sekä Kuolan ja Petsamon kasvu kirkollisina keskuksina. Suomen itsenäistyttyä ja Tarton rauhan sopimuksen astuttua voimaan perustettiin 1920-luvulla Petsamon kreikkalaiskatolinen seurakunta. Tämän vasta perustetun seurakunnan juuret olivat Venäjän ortodoksisessa kirkossa, mutta side Venäjän ortodoksiseen kirkkoon oli katkennut, sillä poliittinen tilanne Venäjällä muuttui dramaattisesti, ja alkoi Venäjän ortodoksisen kirkon marttyyrikausi. Petsamon kreikkalaiskatolisen seurakunnan lakkauttaminen kolmenkymmenen vuoden kuluttua ei kuitenkaan lakkauttanut Trifonin perintöä, vaan sen hengelliseksi jatkajaksi tuli uusi seurakunta Lapin ortodoksinen seurakunta. Lapin ortodoksinen seurakunta on syntynyt vuonna 1950 Petsamon kreikkalaiskatolisen seurakunnan jatkumona. Maailmankartan tilanne 1950 oli täysin erilainen verrattuna tähän päivään. Viisikymmentäluvun alussa Suomen Lapilla oli takanaan vasta kolme vuosikymmentä Suomen itsenäisyyttä, olivat sodat, Petsamon menettäminen, oli sotakorvauksien maksun ja Lapin jälleenrakentamisen aika. Naapurina pelottava mahtipontinen Neuvostoliitto, jonka loppua ei kukaan voinut edes kuvitella. Olla avoimesti ortodoksi siihen aikaan ei ollut lainkaan helppoa, sillä ympärillä olevien ihmisten mielissä ortodoksisuus liittyi venäläisyyteen, ja venäläisyys puolestaan koettiin historiallisista syistä kielteisenä asiana. Monet ortodoksikristityt liittyivät syystä tai toisesta evankelisluterilaiseen kirkkoon. Oli aika, jolloin ennustettiin, että ortodoksisuus katoaa Suomesta kokonaan muutaman kymmenen vuoden kuluessa. Sodan jälkeisessä ortodoksisessa kirkossa oli jatkuva tarve saada hyväksyntä Suomen poliittisella areenalla. Myös Lapin ortodoksinen seurakunta kohtasi samoja haasteita. Poliittinen tilanne on muuttanut noista ajoista. Neuvostoliiton hajoamisesta on jo lähes kaksikymmentä vuotta, ja tänä aikana on uusi sukupolvi ehtinyt kasvaa jo aikuisiksi. Venäjän ortodoksinen kirkko vapautui Neuvostoliiton rautaisesta otteesta ja kasvaa etsien uusia ja monipuolisia toimintatapoja. Tänä päivänä ortodoksisuus alkaa voida taas hyvin Venäjällä pitkän tauon jälkeen kirkkoja rakennetaan ahkerasti ja teologinen koulutus kehittyy ja syvenee, kirkot ovat täynnä ihmisiä. Siitä huolimatta Venäjän kirkolla on paljon haasteita, koska Neuvostoliiton aikana syntynyt syvä kuilu katkaisi ortodoksisen perinteen miltei kokonaan kaksi sukupolvea on kasvanut ilman

3 . 3 kirkollista kasvatusta. Nykyään Kuolan niemen alueella on kaksi hiippakuntaa, Murmanskin ja Monchegorskin hiippakunnat, joita johtaa arkkipiispa Simon. Hän ja Oulun metropoliitta Panteleimon edustivat yhdessä pohjoista ortodoksisuutta saamelaisten kirkkopäivillä Inarissa kesällä Puheessaan arkkipiispa Simon korosti sitä että ortodoksisen kirkon periaate on tuoda Kristuksen valo ihmisille kunnioittaen paikallista kulttuuria ja historiaa. Ortodoksien saamelaisten kirkkopäivät huipentuivat Metropoliitta Panteleimonin johtamassa yhteisessä liturgiassa Ivalossa, jossa oli papistoa ja kuorot sekä Suomesta että Venäjältä. Oli suuri ilo osallistua tähän tapahtumaan ja tuntea, kuinka Kristuksessa rajat katoavat. Kuolan niemen ortodoksisella kirkolla on paljon haasteita, joita kirkko ottaa rohkeasti vastaan. Yksi tällaisista vastaanotetuista haasteista on iso lastenkoti, jonka Murmanskin hiippakunta on ottanut huolehdittavakseen. Lastenkotia uhkasi sulkeminen, sillä kaupungilla ei ollut varaa ylläpitää sitä. Lasten kohtaloksi olisi voinut tulla sirottaminen muihin lastenkoteihin, jolloin heidät olisi erotettu tutuista ihmisistä ja toisaalta ryhmien koot olisivat kasvaneet liian suuriksi. Paradoksaalista Venäjän pohjois-alueella on se, että suurissa kaupungeissa ortodoksisuuden tunteminen on vähäisempää kuin ympäröivällä maaseudulla. Se johtuu siitä, että pohjoisen kaupungit alkoivat kasvaa ja rakennettiin vasta Neuvostoliiton aikana, eikä niissä siten ollut vanhaa kirkollista pohjaa, kun taas vanhan Kuolan kylän maaseudulla asuneiden kolttien keskuudessa kirkollinen traditio oli vahva ja säilyi Neuvostokaudesta huolimatta. Kuitenkin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana pohjoisen isoissa keskuksissa, kuten Murmanskissa, kirkko on saavuttanut vakiintuneen aseman. Vanha Petsamon luostari yritetään jälleen herättää henkiin monien epäonnistumisten jälkeen. Petsamon kunta on luvannut luostarille maata vanhan luostarin kohdalla, ja rakennusmateriaalien kuljettaminen on jo aloitettu. Suureksi avuksi Petsamon luostarin jälleenrakentamisessa on ollut Petsamon podvorin (sivuluostarin) perustaminen Murmanskiin. Suurin osa varoista jälleenrakentamista varten tulee juuri tätä kautta. Tänä päivänä matkustusmahdollisuudet ovat toisenlaiset kuin Neuvostoliiton Kohti Jumalan kaltaisuutta Kuva: Kajaanin ortodoksinen seurakunta Kristuksen syntymäjuhla on taas käsillä. Valmistaudumme joulun viettoon kukin omien perinteittemme mukaisesti. Jouluunhan kuuluvat perinteet. Yhdelle on tärkeää jouluaaton sujuminen perheen tapoja noudattaen, toiselle omannäköisen joulun luominen, kolmannelle joulu ei merkitse mitään ja tuskaillaan vain sitä, että kaupat ja kapakat ovat kiinni, neljännelle Jumalan tuleminen ihmiseksi on ihme, jota halutaan juhlia kirkossa yhdessä toisten kristittyjen kanssa. Vaihtoehtoja on monenlaisia, mutta aikana, jolloin aikana; venäläiset matkailijat saavat Suomessa ja muissa maissa usein lisää tietoa omasta menneisyydestään kuullessaan naapurimaiden näkökulman menneisyydestä. Myös Suomen Lapissa pysyvästi asuvien venäjänkielisten määrä kasvaa koko ajan ja heidän on opittava paljon uusia asioita muutettuaan Suomeen. Suomessa monet asiat toimivat eri tavalla ja asioiden esittämistapa on erilainen minä olen kaiken keskus, käy helposti niin, että laps hankeen hukkuu, unhoittuu. On kuitenkin Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhla, on meidän Jumalamme ihmiseksi tulemisen juhla, juhla, jolloin Luoja tulee luomansa ihmisen kaltaiseksi. Siitä alkaa meidän paluutiemme takaisin kohti Jumalan kaltaisuutta. Kristuksen syntymäjuhla julistaa meidän pelastuksemme alkua, voittoa synnin orjuudesta Kristuksessa. Me emme ole enää orjia, vaan vapaita valitsemaan Kristuksen seuraamisen ja pahan seuraamisen välillä. Me olemme vapaita toteuttamaan Hänen jumalallista tahtoaan. Emme ole enää vanhatestamentillisten lakien orjia, vaan näin myös kirkkoon ja sen toimintaan liittyvissä asioissa. Venäjältä tulleet ortodoksit arastelevat Suomen ortodoksisen kirkon jäseneksi liittymistä. Syitä tähän on erilaisia, muun muassa tiedon puute, taloudellinen näkökulma tai suomen kielen riittämätön taito. Asiaan voidaan vaikuttaa avoimuudella ja tiedottamalla sekä esimerkiksi järjestämällä maahanmuuttajille tutustumistilaisuuksia, joissa esitellään Jumalan työtovereita ja Hänen luomistyönsä jatkajia tässä maailmassa ja kanssakilvoittelijoittemme joukossa. Jos emme näe kirkkoa muuna kuin instituutiona ja organisaationa, joka hoitaa tiettyjä tehtäviä yhteiskunnassa, jos emme ymmärrä maailmaa muuna kuin minua viihdyttävänä ja huvittavana ja elättävänä yhteisönä, olemme harhautuneet. Ei kirkko opeta meitä loisimaan, elämään toisten kustannuksella tai etsimään vain omaa nautintoamme, vaan kirkko opettaa meitä tekemään työtä ja palvelemaan toinen toisiamme. Eihän Jeesus Kristuskaan syntynyt maailmaan palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan ortodoksisen kirkon toimintaa ja käytäntöjä Suomessa ja paikallisessa seurakunnassa. Venäjänkieliset ortodoksit tarvitsevat tukea astuakseen ortodoksiseen kirkkoon Suomessa juuri me voimme tukea heitä. Aika muuttuu ja sen mukana myös olosuhteet pystymmekö me muuttumaan niiden mukana niin, kykenisimme tuomaan esiin kirkon muuttumatonta sanomaa ja tehtävää henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta (Matt 20:28). Maallinen hyvinvointi on annettu ihmiselle sitä varten, että voisimme auttaa toisiamme, silloin kun lähimmäisemme on avun tarpeessa. Kunnioitan suuresti niitä ihmisiä, jotka Kristuksen syntymäjuhlana muistavat esimerkiksi eri keräysten kautta lähimmäisiään. Joulupukki on meille suomalaisille tuttu ja rakastettu satuhahmo. Monissa muissa maissa hän on pyhä Nikolaos, harmaapartainen Lyykian Myrran arkkipiispa, joka 300-luvulla jakeli perimänsä omaisuuden hiippakuntansa köyhille ja hätääkärsiville jäsenille. Hän oli elävä esimerkki oikein ymmärretystä kristillisyydestä. Kukin voi myös omien edellytystensä mukaisesti auttaa myös Kristuksen kirkkoa palvelemaan ja auttamaan muita. Kun opimme luovuttamaan jotain omasta hyvinvoinnistamme ja ilman voiton tavoittelua hätää kärsiville veljillemme ja sisarillemme, olemme oppineet jotain Jeesuksen Kristuksen nöyryydestä. Mutta kun minä haluan juuri nyt ja juuri tätä, niin eihän siitä riitä kaiken maailman pummeille. Minä haluan uuden auton, asunnon, Play Stationin, uuden puhelimen, FULL-HDTV:n, jne. Minä haluan! - Olemmeko me kolmevuotiaan lapsen tasolla? - Usein kyllä olemme! Jos ajattelemme näin, koko juhlan ydin jää meiltä ymmärtämättä. Jumala on tullut ihmiseksi ja meille on tarjottu Jumalan valtakunnan kansalaisuus. Tule ja astu sisälle! Kristus syntyy kiittäkää, Kristus taivahasta vastaanottakaa! Kristus maan päällä, ylentykää korkeuteen. Veisatkoon Herralle koko maa ja ihmiset riemuiten ylistäkööt Häntä, sillä Hän on kunnioitettu Isä Raimo Kiiskinen ja pääsemään vanhoista kaavamaisista ajattelumalleista. Voimmeko me täällä Lapissa olla todellisia pyhittäjä Trifonin hengellisiä perillisiä ja toimia kuten Trifon tuodessaan Kristuksen kaikille ihmisille kansallisuuteen katsomatta ja samalla kunnioittaen heidän kieltään ja kulttuuriaan? Isä Slava Skopets Rovaniemi

4 4 Kirkossa eletään sukupolvenvaihdoksen aikaa. Sodanjälkeen syntyneiden suuri ikäluokka jää vähitellen eläkkeelle. Oulun seurakunnan kirkkoherra, isä Raimo Kiiskinen kuuluu myös tähän joukkoon, jonka eläkeaamukamman piikit ovat käymässä harvaksi. Vuonna 2010 isä Raimon elämässä tapahtuu kaksi merkittävää asiaa. Helmikuussa tulee hänen papiksi vihkimisestään kuluneeksi 40 vuotta ja huhtikuussa alusta hän jää eläkkeelle. Isä Raimo on ehtinyt painamaan seitsemäntoista vuoden aikana ison jalanjäljen Pohjois-Suomen suurimman seurakunnan elämään. On myös viisautta, että joka jää eläkkeelle osaa kadota, eikä jää opettamaan seuraajaa. Tämmöistä roolia yritän välttää. Yleensähän vanha työntekijä katsoo aina olevansa oikeassa ja nuoren mielestä vanha ei ymmärrä enää nykyajasta mitään. Jos neuvoja kysytään, niin vastaan, mutta yritän välttää mestarointia. Oppikoulu kirkollisena kasvattajana Isä Raimon lapsuuden koti oli ekumeeninen. Äiti oli luterilainen ja isä ortodoksi. Vanhemmat pitivät itsestään selvänä, että perheeseen syntynyt poika kastetaan ortodoksisen kirkon jäsenyyteen. Tämä tapahtui vuonna 1945 Joensuun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Mikael Fiilinin toimesta. Koti ei kuitenkaan antanut ortodoksista kasvatusta. Se oli sitä pohjoiskarjalaista ortodoksiaa, jossa kuulutaan kirkkoon, mutta arjessa asia ei näy mitenkään, isä Raimo toteaa. Rovasti Kiiskinen muistelee, että kipinä kirkon asioita kohtaan syttyi vasta oppikouluaikana. Silloin hän pääsi mukaan uskonnonopetukseen. Isä Raimo pitää noita vuosia jonkinlaisena oman hengellisen prosessinsa alkuna. Noissa vaiheissa uskonnonopettajat olivat hänelle tärkeitä. Heistä hän mainitsee mm. isät Filadelfos Laakson, Dimitri Tarvasahon ja Olavi Jokion. Viimeksi mainittu osasi aivan erityisellä tavalla innostaa nuorta Raimoa tutustumaan kirkon elämään. Myös Joensuun seurakunnan kirkkoherra, rovasti Aleksanteri Ryttyläinen oli hänelle kova sana. Rovasti Ryttyläinen osasi käsitellä ja innostaa lapsia ja nuoria mukaan erilaisiin toimintoihin. Myös ONL:n järjestämistä kesäleireistä muodostui tärkeitä henkireikiä teini-ikäiselle pojalle. Sotien jälkeen ei nuorisolla ollut paljoakaan virikkeitä. Tämän vuoksi nuorisoon suunnattu kirkollinen toiminta muodostui tärkeäksi. Hengellisissä asioissa isä Raimo kertoo kasvaneensa vähitellen kirkon poluille. Hän sanoo arvostavansa verkkaista hengellistä kasvua. Isä Raimo Kiiskinen Pappeuden tiellä Pappisseminaarilaiset Raimo Kiiskinen (vas.) ja Kalevi Kokkonen vuonna Silloin kilvoituselämästä kasvaa usein laadukkaampaa. Tämän vuoksi hän sanoo joka kerta epäilevänsä hengellisten asioiden aitoutta, kun kuulee kertomuksia ns. äkkiherätyksistä. En minä niitä kielläkään, mutta harvinaisia ne ovat. Aitoa hengellisyyttä, sitä minä jahtaan. Pappisseminaarissa Ivalon matkapappi ja kummipoika Pauli Kiiskinen vuonna Sortavalan pappisseminaarin toiminta siirtyi eri vaiheiden kautta Kuopion Suokadulle. Syksyllä 1963 seminaariin astellessaan isä Raimo oli vasta 17-vuotias. Rehtorina toimi rovasti Johannes Suhola. Silloisen nuoren miehen mielestä hän oli hyväntahtoinen, jämäkkä ja harvasanainen mies. Hän myös osasi soveltaa nuorukaisiin hyväsydämistä kurinpitotaitoa. Yksi puutos kuitenkin löytyi: hänen luentonsa olivat isä Raimon mielestä pitkäveteisiä. Rovasti Aari Surakka puolestaan opetti teologisia aineita. Hän kirjoitteli aina opettaessaan samaan aikaan taululle ja oli loputon puhuja. Hän myös luetti opiskeluaikana Raamatun läpi. Opiskelijatoverini, isä Pentti Hakkarainen oli usein se, joka luki oppitunnilla ääneen Raamatun tekstejä. Humanistisia ja esteettisiä aineita pappisseminaarissa opetti maisteri Pentti Härkönen, musiikinopettajana toimi Kuopion kanttori Teuvo Puronpää, ja jokunen kapellimestarikin kävi antamassa opetusta. Ammatillisista kielistä tuli suorittaa latina, kreikka ja kirkkoslaavi. Harmonin soittaminenkin kuului opintoohjelmaan. Tutustuminen urkuharmoniin oli pappiskokelas Kiiskiselle tervanjuontia ja hänestä tuntui, että siihen liittyvä tentti meni armosta läpi. Suokadun talossa asui ja vaikutti myös arkkipiispa Paavali. Vaikka pappiseminaari sijaitsi samassa rakennuksessa, niin opiskelijoiden parissa häntä nähtiin harvoin. Opiskeluaikanaan isä Raimo toimi usein hänen ipodiakoninaan. Hän oli hurskas rukoilija ja hengellisissä asioissa tosissaan. Hän oli myös luonteeltaan varsin äkkipikainen, isä Raimo luonnehtii. Pappiskoulutus on joutunut vuosien varrella kovankin keskustelun, kritiikin ja uudistusten kohteeksi isä Raimon valmistumisen jälkeen. Kirkkopolitiikan kuumimpien tunteiden leiskuessa myös rovasti Kiiskinen on joutunut miettimään omia seminaarikokemuksiaan. Arvioidessamme 1960-luvun pappisseminaarin opetuksen tasoa, voimme todeta, että olisihan se voinut olla korkeatasoisempaakin kuin mitä se silloin oli. Mutta mielestäni asiat pitää myös aina suhteuttaa kulloiseenkin kirkolliseen tilanteeseen. Minun opiskeluaikanani toimittiin niiden mahdollisuuksien mukaan mitkä silloin kirkolla olivat. Pappeuden tie Isä Raimo vihittiin papiksi vuonna Hän kertoo, että nuoruudenaikaisen rippi-isän antama esimerkki sielunhoitotyöstä on merkinnyt hänelle paljon. Erityisesti kokemukset empaattisuudesta ja kuuntelemisen taidoista ovat olleet hänelle niitä asioita, joita hän on koettanut jakaa eteenpäin. Myös huumorin hän on kokenut tärkeänä työkaluna. Minusta olisi traagista, jos Jumala olisi tosikko. Jumala ymmärtää meidän hölmöyttämme. Papin työ on vienyt näkemään myös ihmiselämän murheita. Silloin itketään itkevien kanssa ja käännytään Jumalan puoleen. Tietoyhteiskunnan aikana ihmisten omien murheiden lisäksi kuormitusta lisää myös tietoisuus maailmanlaajoista tapahtumista. Ihmiset itse julistavat sotia ja tekevät virhearviointeja. Tämä on suurta pimeyttä! Ihmisen vapaan valinnan hämärien puolien johdosta joutuvat sitten miljoonat ihmiset kärsimään. Murhe ja kärsimys näyttävät kuuluvan elämään, mutta niistä on turha syyttää

5 Jumalaa. Kaikesta huolimatta toivo ja usko elävät ja niistä voi kasvaa todellinen ilo, vapaus ja valo. Näillä sanoilla on aivan erityistä painoarvoa, kun tietää isä Raimon omien kärsimyksien tien. Hänen perheensä joutui kovien koettelemusten eteen, kun heidän nuorempi tyttärensä 3-vuotiaana sairastui leukemiaan. Hän onneksi toipui sairaudestaan ja nykyisin leikittää omia lapsiaan. Isä Raimo puolestaan ehti toimia sielunpaimenena 14 vuotta, kunnes vuonna 1984 työura katkesi kirjaimellisesti kertarysäyksellä. Hän joutui Ivalossa matkapappina toimiessaan pahaan auto-onnettomuuteen, jonka seurauksena isä Raimon kaikki raajat menivät poikki. Toisen kerran eläkkeelle Isä Raimo muuttaa vuoden taitteessa takaisin Joensuuhun, noin sadan neliön kerrostalokotiin, joka on täynnä kirjoja. Ensin on ainakin viikon laiskottelukausi ja sen jälkeen alkaa vaimon järjestämä ohjelmallinen elämä. Suuri kotikirjastomme täytyy siivota ja järjestellä, tuleva eläkeläinen visioi. Meiltä ortodokseilta kysytään usein mitä annettavaa kirkollamme on suomalaiselle yhteiskunnalle ja elämänmenolle. Ortodoksisen kirkon omaleimaisuus ja näkyvyys perustuvat pitkälti rikkaaseen jumalanpalveluselämään. Ikonit, kirkkolaulu ja liturgia monine värikkäine ja muinaisine elementteineen koskettavat myös monia ei-ortodokseja. Ortodoksiset kirkonmenot saattavat tuntua mystisiltä, jopa eksoottisilta. Ortodoksinen liturgia ei pyri kilpailemaan nykyajan viihde- ja elämysteollisuuden kanssa. Emme halua olla epäaitoja ja pinnallisia. Sen sijaan pyrimme tarjoamaan ihmisille pyhyyden kokemuksen, joka perustuu Jumalan iankaikkisuuteen ja vanhan kirkon perinteeseen. Jumalanpalveluksessa tämä aika on kosketuksessa tuonpuoleisen todellisuuden kanssa. Aika ja iankaikkisuus kohtaavat. Pyhyyden kokemus Raamatun pyhien kirjoitusten lukeminen ja kirkon rukoukset muodostavat jumalanpalveluksen rungon. Niiden lisäksi mukana on runsaasti ei-sanallisia elementtejä ikoneineen, suitsutuksineen ja liturgisine liikkeineen, jotka tuovat ulottuvillemme maailman sanojen tuolla puolen. Liturgiassa koemme asioita, joiden kuvaamiseen sanat eivät riitä. Jumalanpalveluksen ja rukouksen kautta voimme olla yhteydessä Jumalaan. Pyhissä sakramenteissa yhdistymme Kristukseen ja toinen toisiimme. Vanhan kirkon liturgia ei ole jonkin muinaisen ja ajastamme irrallaan olevan kaavamaista toistamista. Se on joka kerta ainutlaatuinen kokemus. Aikakaudet aatteineen tulevat ja menevät, jumalanpalvelus säilyttää ajankohtaisuutensa. Tästä hengellisestä kokemuksesta nousee myös ortodoksisen kirkon valoisa ja myönteinen ihmisnäkemys. Ihminen on kaikista puutteistaan huolimatta Jumalan kuva. Sitä hän on aina ja poikkeuksetta. 5 Jotta voisimme tuoda sanomamme ortodoksisen kirkon seinien ulkopuolelle, tarvitsemme jatkuvaa kanssakäymistä myös kirkollisten piiriemme ulkopuolella olevien ihmisten kanssa. Kirkon tulee ollaa sisäänsäsulkeva, ei ulosrajaava. Nykyihminen tarvitsee valoa ja iloa. Sen välittämiseen tarvitaan yhtä hyvin punaposkisia isämitroja kuin tavallisia kirkossa kävijöitä. Ortodoksisen kirkon pyhyyden kokemus on tarkoitettu yhdessä jaettavaksi ja tuhlattavaksi. Siitä nousee myös kunnioittava ja rakastava ekumeeninen henki. Marko Patronen Isä Raimon perhekuva vuodelta Kuvassa vaimo Marja ja tyttäret Hanna ja Kati. Tämä vei hänet määräaikaiselle eläkkeelle. Kuntoutuminen kesti useita vuosia, mutta tuli aika, jolloin eläkeläiselämä päättyi ja lääkäri komensi hänet takaisin töihin. Yllättävä eläkeputken katkeaminen merkitsi isä Raimolle kirkollista pätkätyöläisyyttä. Se päättyi vuonna 1993, jolloin hänet valittiin Ouluun kirkkoherraksi. Tämä kirkollisen vakinaistumisen vaihe merkitsi isä Raimon perheelle matkalaukkuelämää. Hänen kotinsa oli Joensuussa ja Marja-vaimolla vakinainen päiväkodin johtajan toimi ortodoksisessa päiväkodissa. Niinpä monien suomalaisperheiden tavoin myös Kiiskisillä jouduttiin käyttämään luovuutta perhe-elämätilanteen sopeuttamiseen. Marja on jäämässä samoihin aikoihin eläkkeelle. Kiiskisillä on kaksi tytärtä ja neljä lastenlasta, joten isovanhempien tehtävät odottavat. Toinen tyttäristä asuu perheineen Oulussa, joten isä Raimon siteet kaupunkiin eivät kokonaan katkea. Kiiskisen eläkeläispariskunnalla on myös sellainen tavoite, että he saisivat oloneuvospäivinään matkailtua ne Euroopan maat läpi, joissa he eivät vielä ole käyneet. Ja niistä tavoitteista vielä, pappeudestahan ei voi koskaan jäädä eläkkeelle. Niin kauan kun olen fyysisesti ja psyykkisesti terve, niin aikeenani on toimittaa palveluksia ja auttaa tarvittaessa vaikkapa Valamon luostarin veljestöä. Oulun seurakuntalaisille isä Raimo haluaa osoittaa kiitokset menneistä vuosista. Hän tunnustaa, että kun eläkematka Joensuuhun alkaa, niin kokee varmasti haikeutta Ouluun. Hän haluaa myös sanoa rippilapsilleen, että hän on heidän käytettävissään edelleen, jos he niin haluavat. Kukin toimii tässä asiassa nyt harkintansa mukaan. Nykyaikana tekniikka on näissä asioissa apuna ja aina voi myös sopia tapaamisista. Visioita kirkon kehityssuunnasta Isä Raimo sanoo olevansa kirkon nykyiseen tilanteeseen tyytyväinen. Kritiikin aihettakin löytyy. Papeille pitäisi saada mahdollisuuksia toimia enemmän Kristuksen ikoneina ihmisten keskellä. Heitä ei pidä haudata byrokratiaan. Talouden jyvitykseen pitäisi myös saada tolkkua. Kirkollishallituksen keskusrahasto vie Oulusta tulevana vuonna euroa. Summa on aivan kohtuuton, kun samaan aikaan alkaa vasta rakennetun Oulun seurakuntakeskuksen velan takaisinmaksu. Ymmärrän, että keskusrahaston kautta tuetaan talousvaikeuksissa olevia seurakuntia, mutta silti en ole vakuuttunut asian kohtuullisuudesta. Kirkkoherra vaihtuu Oulun seurakunnassa Oulun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherraksi on valittu Rautalammin kirkkoherra isä Bogdan Grosu. Sunnuntaina pidetyssä vaalissa isä Bogdan sai ainoana ehdokkaana 51 ääntä, kaksi äänesti tyhjää. Isä Bogdan aloittaa toimessa lukien. Pitkäaikainen kirkkoherra Raimo Kiiskinen siirtyy eläkkeelle Kirkkoherran tehtäviä hoitaa tammikuun ajan isä Kuisma Suopela, p Kirkkoherranvaihtoa juhlitaan Oulun Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa seuraavasti: Su klo 10 Liturgia ja isä Raimon läksiäiset Su klo 10 Liturgia ja isä Bogdanin tulojuhla Oulun seurakunnan suhteen hän toivoo lisää panostusta aikuisopetukseen ja pappien palkkaamiseen. Seurakunnassa olisi neljälle papille tarvetta, mutta taloudestahan kaikki on tietysti kiinni. Toivoisin, että kaikki taloudelliset resurssit suunnattaisiin ensisijaisesti kenttätyöhön. Teksti: Jukka Mäntymäki Kuvat: Kiiskisten perhealbumi

6 6 Pyhä Raamattu vahvistaa totuudeksi, ettei Jumala pelkästään luonut maailmaa, vaan Hän myös pitää siitä huolta. Jumala puhuu ihmisille ja uskolliset kuuntelevat Jumalan Sanaa ja hyväksyvät Sanan elämän ravintona ja leipänä. Koska ihminen luotiin Jumalan kuvan mukaan, hänellä on mahdollisuus ottaa vastaan Jumalan Sana ja elää tuon Sanan mukaisesti. Johanneksen evankeliumin prologissa Jumalan Sana ei ole enää puhetta, vaan Hän on Jumalan Poika, joka syntyi ihmiseksi. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa (Joh. 1:14). Jumalan Logos eli Sana tuli lihaksi eli ihmiseksi. Kristuksen lihaksitulemisen salaisuus on teologisena ja historiallisena totuutena kristillisen uskomme perusta. Ortodoksisen kirkon elämä perustuu Jumalan ja ihmisen ykseydelle. Luomaton ja iankaikkinen Jumala yhdistyy rakkaudessa luodun ja kuolevaisen ihmisen kanssa. Kristus syntyi ihmiseksi julistaakseen ihmisille, miten elämän pyhyys on todellista ja käytännöllistä. Kristuksen avaa ihmiskunnalle Jumalan tuntemisen mahdollisuuden. Kristus tuli maailmaan avatakseen ihmisille portin Jumalan Valtakuntaan. Kristuksen syntyminen ihmiseksi loi uuden suhteen Jumalan ja ihmisten välille. Kristus osoitti omassa persoonassaan, mitä on todellinen Jumalan kaltaisuus. Kristus on sekä Jumala että ihminen, sillä ykseys ei mitenkään poista luontojen erilaisuutta; Hänessä säilyvät pikemminkin molempien luontojen keskeiset ominaisuudet. Dogmaattisen määrittelyn viimeinen lause vahvistaa selkeästi ihmisen toiminnan luovana, keksivänä ja ohjaavana olentona kosmoksessa. Kristus on lihaksitullut Jumalan Sana. Kristuksen syntymä ei ole jokin tarina tai kertomus, jota toistetaan vuodesta toiseen. Kristuksen syntymä on Jumalan meille antama lahja, joka meidän tulee ottaa vastaan nöyränä ja uskollisena. Kristuksen syntymä on elämän pyhä mysteerio ja valkeus. Kristus syntyi ihmiseksi yhdistääkseen Itsessään inhimillisen luontomme ja eheyttääkseen meidät Jumalan kanssa. Pyhä Ireneos Lyonilainen (k. 202) opettaa: Jumalan Poika tuli Ihmisen Pojaksi, että ihminen tulisi Jumalan Pojaksi. Uusi Aadam Kirkon ensimmäisten vuosisatojen isät puolustivat voimakkaasti Jumalan Pojan inhimillisen luonnon täyteyttä lihaksitulemisessa. He suojelivat Kristuksen lihaksitulemisen pelastushistoriallista merkitystä. Ihmisen synnissä kadottama yhteys Jumalaan eheytyy ja saatetaan päätökseen Kristuksessa. Siinä, missä vanha Aadam epäonnistui, uusi Aadam, Kristus onnistui meidän kaikkien puolesta. Kristus on uusi, mutta myös viimeinen Aadam. Hänessä ajalla on alkunsa ja loppunsa. Uusi aikakausi on koittanut Kristuksessa ja Kristuksen kautta. Vanhojen lupausten ja odotusten aika on saavuttanut Hänessä täyttymyksensä. Kristus, lihaksitullut Sana tuli maailmaan vapauttaakseen ihmisen demonisesta harhasta, pimeydestä ja synnistä. Kristuksen lihaksitulemisessa luomakunta korotetaan Jumalan valtaistuimelle. Siksi ortodoksinen kirkko ei ole itseriittoinen instituutio, Jumala ja ihminen Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme (Joh. 1:14). Imettävä Jumalanäiti. Kuva: Reijo Marjomaa. joka arvovallallaan määrää toisistaan erillisiä yksilöitä. Kirkko on persoonien ykseys, jonka tehtävänä on vahvistaa yhteisöllistä elämää. Ilman ihmispersoonien ykseyttä kirkon jäsenten elämä on naiivia idealismia ja romanttista utopiaa. Jumala ja ihminen ovat yhtä Kristuksessa Tänä päivänä on polttavan ajankohtaista korostaa seurakunnissamme liturgisen elämän ja arkipäivän elämän ykseyttä. Meidän tulee rehellisesti myöntää, että kirkon arvot ovat vieraita seurakuntalaisten keskuudessa. Jumalanpalvelusta ei enää juuri nähdä leipää nostattavana hapatuksena, Jumalan rakkautena maailmaa kohtaan, todistuksena Jumalan valtakunnasta, ilosanomana ja uutena elämänä. Monet seurakuntalaiset ovat välinpitämättömiä kirkon liturgista elämää kohtaan. He eivät näe elämällään ja kirkon jumalanpalveluksella olevan mitään tekemistä keskenään. Heille näyttää olevan todellisuutta vain toiminta ja kouriintuntuvat tosiasiat - raha, asema ja menestys. Ortodoksisen kirkon monivaiheinen historia osoittaa, että sosiaalinen tietoisuus ilmaisee Jumalan ja ihmisen välisen rakkauden. Jumalan syntyminen ihmiseksi ja tuleminen osalliseksi kaikista ihmisluonnon myönteisistä ominaisuuksista on koko luomakuntaa koskettava pyhä salaisuus. Jumala ja ihminen ovat yhtä Kristuksessa. Kristus on meille kirkon yhteisöllisen vastuun kantamisen ikoni. Hän on tie täydelliseen lähimmäisen rakastamiseen. Ihminen on todellisesti ihminen ainoastaan Jumalan kuvana. Kukin meistä on ihmispersoona siinä määrin, kuin hän luo rakkaudessa suhteen Jumalaan ja lähimmäisiin. Tämä vastuuntunto elää pyhän Kleemens Roomalaisen (k. noin 101) rukouksessa köyhien puolesta: Me rukoilemme Sinua, Oi Herra, auttajamme ja suojelijamme, riennä kärsivien avuksi, sääli alhaisia, nosta ylös langenneet, auta puutteenalaisia, paranna sairaat, ruoki nälkäiset, vapauta vangit, tue heikkoja ja arkoja. Anna kaikkien kansojen ymmärtää, että Sinä olet ainoa Jumala ja että Jeesus Kristus on Sinun Poikasi. Anna meidän ymmärtää, että me olemme Sinun kansasi ja laitumesi lampaat. Ortodoksisen kirkon sosiaalinen tietoisuus kasvaa eukaristiasta ja yhteisestä rukouksesta. kirkon rukouselämä kehottaa uskovia sosiaaliseen vastuuseen ja toimintaan. Kristus palautti ihmiseksi tulemisessaan ihmisluonnon sanoinkuvaamattomaan kunniaan ja voimaan. Siksi ortodoksinen hengellisyys on myönteistä, se kumpuaa ilosta, hyväksymisestä eikä pelosta ja hylkäämisestä. Pyhä Gregorios Teologi (k. 390) opettaa: Kristus syntyy, kunnioittakaamme Häntä. Kristus tulee taivaasta, rientäkäämme Häntä vastaan. Hän, joka ei ole lihallinen, syntyy ihmiseksi. Jumalan Poika tulee Ihmisen Pojaksi. Hän lahjoittaa meille hyvinvoinnin tai pikemmin hän eheyttää meidät, sillä pahuutemme tähden olemme joutuneet eroon Jumalan hyvinvoinnista. Kunnioittakaamme vähäpätöistä Betlehemin kaupunkia, sillä se johtaa meidät takaisin paratiisiin. Viettäkäämme juhlaa maanpäällä ja taivaassa. Taivaalliset joukot iloitsevat tänään kanssamme, sillä ne rakastavat Jumalaa ja ihmisiä. Ortodoksiset isät varoittavat meitä hengellisen elämän tyhjiöstä, vääristä elämänarvoista ja väärästä elämän laadusta. He varoittavat meitä jokapäiväisen elämän sähköisestä kiireestä, kiihottuneista aistimuksista ja tyhjänpäiväisestä harhailusta. He opettavat meille, että kirkon elämä rakentuu kokemukselliseen, osallistuvaan ja voimalliseen suhteeseen Jumalan ja ihmisen välillä. Isät opettavat, ettei ihmisen sisäinen maailma saisi koskaan olla laiska tai tyhjä Jumalan vaikutukselle. He painottavat ihmisen sisäisen toiminnan kehittämistä. Se on Jumalan muistamista. Pyhä Basileios Suuri (k. 379) toteaa, että rukouksen voiman tulisi ilmetä ihmiselämässä sielun moraalisena asenteena ja hyveellisinä tekoina. Kirkkoisän mukaan ihmisen lakkaamaton rukous ei ole sanojen, vaan koko elämän uhraamista Jumalalle. Se on valkeutta pimeydessä ja toivoa epätoivossa. Ihmisen lakkaamaton rukous etsii Kristuksen läsnäoloa ja tunnistaa Hänet jokaisessa ihmisessä. Kaikki kirkon jäsenten lähimmäiseen kohdistuva aito palveleminen on itsessään rukousta. Isä Jarmo Hakkarainen