JÄRVISAAREN SUOMALAISET Robin Easton

Transkriptio

1 JÄRVISAAREN SUOMALAISET Robin Easton 1

2 Kuva 1: Järvisaari virolaisessa kartassa Lähde: Aleksei Švarjov, Okrestnosti Peterburga. 2

3 Verkkojulkaisu. Inkerin kulttuuriseura. Helsinki

4 Sisällysluettelo ESIPUHE...5 RUOTSIN VALLASTA VENÄJÄN VALTAAN...6 MUUTTOLIIKE...8 JÄRVISAAREN HOVIT...11 KYLÄT...15 JÄRVISAAREN LUTERILAINEN SEURAKUNTA...21 MAAORJUUDEN PÄÄTTYMINEN...27 TALONPOIKAISLEVOTTOMUUDET...29 SOTAVUODET...32 KOULULAITOKSEN KEHITYS...32 YHTEISKUNNALLINEN HERÄÄMINEN...34 JÄRVISAARELAISTEN ARKEA JA JUHLAA...39 VALLANKUMOUKSET...54 STALININ AIKA...59 SOTA SYTTYY...62 LOPUKSI...66 LÄHDELUETTELO

5 ESIPUHE Tämä tutkielma kertoo Inkerinmaan Järvisaaren suomalaisten vaiheista vuodesta 1702 vuoteen 1943, jolloin seutu oli osana Ruotsia, Venäjää, Neuvostoliittoa ja Saksan miehitysaluetta. Kun Järvisaari eli silloinen Jeroselskoin pogosta päätyi vuoden 1702 paikkeilla Venäjän haltuun samalla lakkasi sen olemassaolo hallinnollisena alueena. Sen jälkeen Järvisaari merkitsi ainoastaan Järvisaaren luterilaista seurakuntaa ja sen suomalaisia jäseniä. Hallinnollisesti suomalaiskylät kuuluivat ajan myötä vaihteleviin piirikuntiin, piireihin, kuntiin ja kyläkuntiin. Seurakunnan suomalaisasutus ei muodostanut yhtenäistä suomalaista aluetta, sillä suomalaiskylien välissä oli venäläiskyliä. Teokseni kertoo erilaisista aiheista, kuten Järvisaaren asutushistoriasta, yhteiskunnallisesta elämästä, historiallisista mullistuksista sekä paikallisista elinkeinoista ja tavoista. Tutkimuskohde on rajattu yhden paikkakunnan historiaan, mutta olen pyrkinyt alustamaan aiheita myös hieman laajemmastakin näkökulmasta. Järvisaaren itänaapurin Markkovan seurakunnan vaiheita en teoksessani käsittele. Viitisen vuotta sitten aloin perehtyä järvisaarelaisten esivanhempieni vaiheisiin. Sukututkimuksen ohessa materiaalia alkoi kertyä siinä määrin, että aloin vuonna 2010 kirjoittaa tätä teosta. Aluksi ajatuksenani oli kirjoittaa lyhyesti keisarivallan ajasta, mutta päätin lopulta laajentaa aihealuetta koskemaan myös neuvostoaikaa. Seuraava tutkimuskohde olisi Järvisaari 1600-luvulla. Järvisaaren historian tutkimukselle suurin haaste on tärkeimpien arkistojen sijainti Venäjällä. Arkistoihin on vaikea päästä tutkimaan etenkin jos ei oleskele Venäjällä pidempää ajanjaksoa. Lisäksi usein arkistoihin tarvitaan jonkun oppilaitoksen saatekirje hankin kyllä yliopistoltani suosituskirjeen arkistokäyntejä varten, mutta se saapui perille liian myöhään. Tämän takia olen joutunut tyytymään rajalliseen lähdeaineistoon historiaa kirjoittaessani. Päätin kuitenkin saattaa työni loppuun, vaikka tiedot etenkin 1700-luvusta jäivätkin vajavaisiksi. Tarkemmat tiedot järvisaarelaisten elämästä alkavat vasta 1800-luvun lopulla, jolloin talonpojat alkoivat itsekin saada ääntään kuuluviin esimerkiksi lehtiartikkelien kirjoittajina. Teoksen tärkeitä lähteitä ovat keisarivallan aikana painetut viralliset julkaisut, joista suurimman osan olen löytänyt digitaalisessa muodossa internetistä. Historiallisia tapahtumia kuvaavat suomalaisesta näkökulmasta Pietarissa julkaistut suomenkieliset sanomalehdet. Lisäksi Järvisaaren seurakunnan historiakirjat ja rippikirja ovat olleet hyödyllisiä lähteitä Järvisaaren asutuksen tutkimuksessa. Etenkin Aleksei Krjukovin sähköiseen muotoon siirtämä rippikirja on helpottanut työtä. Järvisaarelaisten jokapäiväistä elämää ja neuvostoajan historiaa en olisi voinut kuvata tarkasti ilman paikallisten kertomuksia ja muistelmateoksia. Erityisesti Toini Pölläsen, Matti Särjen ja Toivo Folkestenin muistelmat ovat olleet korvaamattomia lähteitä. Lausun kiitoksen Inkerin kulttuuriseuralle kiinnostuksesta ja avusta sekä erityisesti Helena Miettiselle oikoluvusta. Kuvia teoksessani on vähän, koska niitä on ylipäätänsä säilynyt vähän, ja monen löytyneen kuvan julkaisuoikeuden hankkiminen olisi työlästä. Usein kirjoissa julkaistujen kuvien laatu on huono. Huomauttaisin, että ennen lokakuun vallankumousta 1917 Venäjällä oli käytössä juliaaninen kalenteri, joka oli 14 päivää käyttämäämme gregoriaanista kalenteria jäljessä. Siksi tässäkin teoksessa esiintyvät venäläisistä ja inkeriläisistä julkaisuista saadut päivämäärät juliaanisessa muodossa lokakuun vallankumoukseen saakka. Näin on esimerkiksi Inkeri-lehdenkin laita. Suomessa julkaistut lehdet seurasivat tietenkin gregoriaanista kalenteria. Robin Easton 5

6 RUOTSIN VALLASTA VENÄJÄN VALTAAN Varhaisvaiheet Järvisaari sijaitsee Nevajoen eteläpuolella Muja- ja Tosnajokien välillä seudulla, joka oli vanhastaan itämerensuomalaisten heimojen asuinaluetta. Keskiajan kuluessa seutu joutui Novgorodin haltuun, ja asukkaat kastettiin ortodoksiseen uskoon. Alueen vanha paikannimistö viittaa myös venäläisasutukseen tai vahvaan venäläisvaikutukseen. Vuonna 1617 Ruotsi sai Inkerinmaan haltuunsa Stolbovan rauhan myötä. Tuolloinen Jeroselskoin pogosta kuului Ruotsin saamiin maaalueisiin. Sen jälkeen Järvisaarelle - kuten muuallekin Inkerinmaalle - alkoi muuttaa luterilaisia suomalaisia Viipurin Karjalasta ja Savosta. Uusia asukkaita varten perutettiin Järvisaaren luterilainen seurakunta luvulla käydyn niin sanotun Ruptuurisodan myötä suurin osa ortodokseista karkasi Järvisaarelta Venäjälle. Suomalaisten muutto alueelle puolestaan kiihtyi entisestään ortodoksien määrän vähetessä. Uudet tulokkaat asettuivat lähinnä hylättyihin inkerois- tai venäläiskyliin. Isbergin mukaan vuonna 1641 Inkerin väestöstä oli luterilaisia ollut noin 30 prosenttia mutta vuoteen 1695 mennessä heidän osuutensa oli noussut 73,8 prosenttiin1. Myös Järvisaarella ortodoksiväestö katosi lähes kokonaan 1600-luvun loppuun mennessä2. Järvisaaren seutu oli ruotsalaiskauden alussa lahjoitettuna aatelisille luvulla tapahtuneen lahjoitusmaiden peruutuksen jälkeen seutu joutui takaisin valtiolle, joka vuokrasi sitä niin sanotuille arrendaattoreille eli veronvuokraajille, jotka hoitivat talonpoikien verottamisen. Vuoden 1696 henkikirjan mukaan näistä kruununhoveista Poritzia vuokrasi Christopher Buhre, Petzowaa Herman Bröijer, Leikolaa Jesper Weideman ja Nurmisia Johan Malm. Pieni osa järvisaarelaisista talonpojista oli seurakunnan torppareita.3 Ruotsin vallan aikana Järvisaaren naapuripogostoja olivat Liissilä, Inkere, Keltto, Spasski ja Loppi. Suuri pohjan sota Vuonna 1700 alkoi Suureksi Pohjan sodaksi kutsuttu sota Ruotsin ja sitä vastustavan liittouman välillä välille. Suuressa pohjan sodassa Venäjä pyrki valloittamaan Ruotsille menettämänsä maat takaisin ja luomaan yhteyden Itämerelle, mutta joutuikin lyödyksi Narvan taistelussa marraskuussa Saman vuoden lopulla Ruotsin kuningas Kaarle XII antoi Inkerinmaan ylikäskynhaltijalle Abraham Cronhjortille käskyn ylittää raja ja vaatia venäläiskylien asukkailta eräänlaisia suojelumaksuja luonnontuotteina tai rahana. Vastustelevien talonpoikien talot voitiin polttaa. Talvella Cronhjortin partiot tekivät retkiä rajan toiselle puolelle talvella polttaen tuhansia taloja ja tappaen sekä sotilaita että siviilejä. Inkerinmaalaiset talonpojatkin innostuivat lähtemään ryöstö- ja hävitysretkille Venäjän puolelle. Cronhjort olisi halunnut rangaista talonpoikia näiden ryöstöretkistä, mutta kuningas antoikin talonpoikaisjoukkojen toiminnalle siunauksensa. Ryöstöretkien seurauksena myös Venäjän puolelta alettiin tehdä ryöstöretkiä Inkeriin. Heinäkuussa 1701 Cronhjort joukkoineen ylitti Järvisaaren rajan ja tuhosi Venäjän puolella sijainneen Pelkolan hovin. Samassa kuussa venäläiset kostivat hyökkäyksen lähettämällä tataarijoukon hävittämään Järvisaarta ja Liissilää.4 Erään vuonna 1717 tehdyn päiväkirjamerkinnän mukaan olisivat venäläiset vuonna 1701 haudanneet Järvisaaren pastorin maahan kaulaa myöten sekä leikanneet tältä veitsellä suupielet auki korviin asti ja kielen irti. Saman lähteen mukaan seurakunnan lukkari naulattiin kiinni kirkonoveen, jossa häntä pahoinpideltiin ja ruoskittiin.5 Papin ja lukkarin pahoinpitely on saattanut liittyä edellä mainittuun tataarien hävitysretkeen. On syytä muistaa, että 16 vuoden aikana suullinen perimätieto on voinut muuttua paljonkin. 6

7 Tilanne oli vielä tammi-helmikuussa 1702 siinä määrin rauhallinen, että Lopin, Liissilän, Järvisaaren ja Inkereen talonpojat saattoivat istua talvikäräjiä Tusinan kylässä. Käräjien esityslistaankaan eivät sota ja sen seuraukset heijastuneet.6 Ne jäivätkin viimeisiksi käräjiksi, joista on säilynyt pöytäkirja Kansallisarkiston kokoelmissa. Elokuun 1702 alussa venäläiset käynnistivät entistä voimakkaampia hyökkäyksiä Inkerinmaalle etelästä ja idästä päin. Elokuussa Cronhjort otti yhteen venäläisen ratsuosaston kanssa Järvisaaresta länteen Inkereen hovin luona. Cronhjortin täytyi kuitenkin perääntyä Nevan yli jalkaväen puuttuessa. Syyskuussa venäläiset alkoivat lotjalaivastonsa avustuksella piirittää Pähkinälinnaa, joka antautui jo lokakuussa. Cronhjort puolestaan jatkoi perääntymistään Inkerinmaalta. Sotatoimet taukosivat, kunnes maaliskuussa 1703 venäläiset saapuivat piirittämään Nevanlinnaa, joka antautui toukokuussa. Samassa kuussa antautuivat Kaprion ja Jaaman linnakkeet. Sen jälkeen Inkerinmaa oli periaatteessa Venäjän hallinnassa, mutta maakunnassa käytiin vielä pitkään sissisotaa.7 Näistä ajoista tiesi järvisaarelainen perimätieto 1900-luvulla kertoa, että Ruotsin kuninkaan hattu oli jäänyt vanhalle Ruotsin rajalle ja että hän tulisi sitä vielä jonakin päivänä hakemaan8. Vielä 1900luvun alussa löydettiin Markkovan Uudenkylän lähellä sijaitsevasta pellosta paljon vanhoja aseita ja luita. Karhusaaren kylän läheltä löydettiin 1900-luvun alussa vanha ruotsalainen tykki.9 Anterus soria poika, Soreamman miehen poika, Läksi sorjasti sotahan, Tasasesti tappeluhun, Raho neion kätkyehen, Vakahaisen vaattehiin. Tuli Anterus soasta, Jo ol otett hänen omansa, Valitt hänen valkosensa. Anterus soria poika Kysypi anopiltansa: Kuinpa mie omani saisin, Parin mie paitoja panisin, Parin paitoja hyviä, Helmet täynnä helskäviä, Kaulukset kalisevia. D. E. D. Europaeuksen vuonna 1848 muistiinpanema runo Järvisaarelta.10 Venäjän vallan alku Bazarovan mukaan Pietari Suuri ei halunnut, että Inkerinmaata tuhottaisiin. Sotajoukkoja oli kuitenkin vaikea pitää kurissa. Elokuussa 1702 suoritetussa suurhyökkäyksessä kenraali Apraksinin joukot tuhosivat vihollisen asuinpaikkoja ja kartanoja Pähkinälinnan piirissä ja alempana Pähkinälinnan kaupungista, pitkin Nevaa aina Tosna- ja Inkerejoelle saakka. Vuonna 1703 laati Pietari Suuri käskyn, jolla sotapäällikköjä kiellettiin polttamasta ja tuhoamasta Inkerinmaata, mutta käytännössä tuhotyöt jatkuivat. Sen sijaan vankien ottaminen oli hyväksyttävää toimintaa. Vankeja myytiin kaupungeissa orjien lailla. Esimerkiksi maaliskuussa 1703 kenraali Menšikovin hyökkäyksen yhteydessä vangittiin 2000 suomalaista. Menšikov harmitteli tsaarille, että näin suurelle ihmismäärälle ei löytynyt Pähkinälinnasta tarpeeksi ostajia. Syyskuussa 1703 kenraali Šeremetjev lähetti tsaarille Pihkovasta 126 vangittua suomalaisperhettä. 7

8 Suomalaiset talonpojat pitivät Inkerinmaata omanaan ja vastustivat miehitystä pitkään. Ruotsalaiset tiedustelupartiot liikkuivat Inkerissä aktiivisesti vangitsemassa venäläisiä kuulusteluja varten sekä värväämässä suomalaisia. Suomalaiset ruokkivat ruotsalaisia ja toimivat näiden oppaina. Talonpojatkin muodostivat sadan hengen joukkoja, jotka väijyivät tiellä liikkuvia pieniä venäläisjoukkoja. Venäläisillä oli vaikeuksia sotia sissijoukkoja vastaan, koska nämä piilottelivat Inkerinmaan tiheissä metsissä. Sissit hyökkäsivät ahkerasti metsätöissä olevien työläisten kimppuun. Vihollisten iskujen takia täytyi kesällä 1705 Tosna-joella metsätyöt keskeyttää lähes kokonaan. Inkerinsuomalaisten yhteistyö ruotsalaisten kanssa ei loppunut vaikka Venäjän onnistui edetä kauemmas Suomeen ja Baltiaan. Vielä 1711 tiedetään ruotsalaisten tehneen vangitsemisiskun Pietariin.11 Järvisaari sai kärsiä raskaasti sodasta. Suurin osa kylistä autioitui täysin, ja niiden asukkaat joutuivat vankeuteen, kuolivat tai pakenivat muualle. Suomalaisista kirkonkirjoista selviää muun muassa, että järvisaarelainen Pekko Arponen päätyi pakomatkallaan Rantasalmelle, jossa hänet vihittiin avioliittoon vuonna Järvisaaren Meldosin kylän Eerikki Hannunpoika Suikkarin lapsi kastettiin 1707 Jääskessä, ja Järvisaaren Nurmesta kotoisin ollut Olli Matinpoika Julli kuoli vuonna 1709 Pyhtään Ahvenkosken kartanossa. Järviin kylän Sihvo Pentikäinen päätyi perheineen Kuopion Murtolahteen, jossa hän kuoli vuonna MUUTTOLIIKE Venäläisen asutuksen synty Melko pian Järvisaarelle perustettiin Šapkin ja Uspenskojen hovit eli kartanot, joiden maaorjiksi paikkakunnan talonpojat joutuivat. Toisaalta järvisaarelaiset olivat Ruotsin vallankin aikaan olleet hovien alaisuudessa. Vuonna 1710 tsaari Pietari Suuri lahjoitti Šapkin ja Uspenskojen hovit aatelisille12. Nämä hovit vaihtoivat omistajiaan 1700-luvun mittaan ja palautuivat välillä takaisin kruunun haltuun. Erityisesti Pietarin kaupungin ja sen lähialueiden asuttamista ja rakentamista varten Inkerinmaalle alettiin siirtää venäläisiä talonpoikia ja käsityöläisiä. Esimerkiksi vuonna 1712 Pietari Suuri laati asetuksen Inkerinmaan asuttamisesta talonpojilla ja asetuksen Inkerin maiden jakamisesta. Indovan tutkimusten mukaan venäläisiä tulokkaita asutettiin aluksi tyhjiin kyliin, mutta pian maanomistajille annettiin oikeus asuttaa siirtolaiset jo asuttuihin kyliin ja raivattujen peltojen luo. Hänen tietojensa mukaan likempänä Pietaria suomalaisia talonpoikia karkotettiin venäläisten tieltä kymmenistä kylistä. Karkotettujen suomalaisten täytyi siirtyä asumaan soisille ja metsäisille seuduille, joissa heidän oli vaikea elää ja viljellä maata luvun alussa konfliktit maiden hallinnasta suomalaisten ja venäläisten välillä olivat yleisiä ja johtivat joskus jopa väkivaltaan ja viranomaisille tehtyihin valituksiin luvun alussa venäläisiä talonpoikia asutettiin myös Lyyssinän eli Pähkinänlinnan piirin. Jo 1712 tiedetään Järvisaaresta länteen sijaitsevaan Nikolskojen kylään tuodun venäläisiä Moskovan kuvernementista ruotsalaisten tilalle. Järvisaarella etenkin Uspenskojen hovi näyttää olleen erityisen aktiivinen venäläisten asuttamisessa 1700-luvulla, kun taas Šapkin hovin autioituneet kylät asutettiin pääasiassa suomalaisilla. Uspenskojen hoviin kuuluneen Sologubovkan venäläiskylän vanhauskoiset asukkaat siirrettiin 1700-luvulla Puolan kuvernementeista. Balašovien herruuden aikana Šapkin hovin maille asutettiin vielä 1800-luvun alussa venäläisiä Lugan piirikunnasta ja kaukaisesta Rjazanin kuvernementista.14 Kruunun harjoittama asutuspolitiikka aiheutti suuria muutoksia Inkerinmaan väestöpohjassa jo 8

9 1700-luvun alussa. Musajevin mukaan vuonna 1732 Inkerinmaan talonpojista vielä noin 39 prosenttia oli suomalaisia, mutta venäläisten osuus oli noussut jo 27 prosenttiin15. Kabuzanin tutkimusten mukaan koko Pietarin kuvernementin asukkaista vuonna 1795 oli suomalaisia vain 9,05 prosenttia. Vahvin suomalaiskeskittymä oli Pähkinälinnan piirissä, jossa vielä 1800-luvulla suomalaisten osuus oli jopa 43 prosenttia.16 Suomalainen muuttoliike 1700-luvulla 1700-luvun alussa asutettiin uudelleen Metsäpirtin, Mujan ja Piilovan suomalaiskylät, jotka mainitaan asuinpaikkoina jo vuoden 1727 kartassa17. Siihen mennessä olivat seudun ensimmäiset venäläiskylätkin saaneet alkunsa. Vuonna 1770 piirretyssä kartassa suomalaiskylien määrä on kasvanut huomattavasti: kartassa esiintyvät Metsäpirtti, Järvi, Piilova, Staarostina, Muja, Seulola ja ehkä Kelkkula18. Seutu kuului ja 1800-luvulla hallinnollisesti Lyyssinän eli Pähkinälinnan piirikunnan (venäjäksi Šlisselburgski ujezd) ensimmäiseen osaan (pervyi stan). Suurin osa Järvisaarella Ruotsin vallan aikana asuneista suomalaissuvuista katosi seudulta Suuren pohjan sodan aikana. Muutama vanhempi suku lienee jäänyt sinnittelemään paikkakunnalle. Nimittäin Nuijia, Huittareita, Virkkejä, Husuja, Savolaisia ja Mustosia asui jo Ruotsinvallan aikaan Järvisaarella19. Mitään näistä suvuista ei tosin mainita enää 1800-luvulla samoissa kylissä kuin 1600-luvulla. Kyseiset sukunimet ovat kuitenkin esiintyneet myös Järvisaaren naapuripitäjissä jo 1600-luvulla. On siis vaikea sanoa, ovatko suvut vanhempaa perua vai myöhempiä tulokkaita. Sukunimen Adel harvinaisuuden takia voidaan olettaa, että Adelien esi-isä on ollut Järvisaaren Barovian kylässä vuonna 1696 asunut Matz Adell20. Sukunimeä ei 1800-luvulla tultaessa esiinny muualla Inkerissä kuin Järvisaarella. Suomalaisia näyttää tulleen autioituneelle Järvisaarelle 1700-luvun alussa muualta Inkeristä ja ehkä jopa Suomen Karjalasta. Esimerkiksi Vainoset ja Siippalaiset näyttävät tulleen Inkereeltä, jossa heitä asui Ruotsin vallan aikana. Myös Särjet ovat saattaneet muuttaa sieltä, koska Järvisaaren naapuripitäjistä vain Inkereellä mainitaan Särkiä 1600-luvulla. Kanttilan Kotsalaiset polveutuvat luultavasti 1600-luvulla Venjoella asuneista Kotsalaisista. Peuhkureitakin mainitaan 1600-luvulla Pähkinälinnan läänissä vain Venjoella. Ravantti-nimisiä talonpoikia mainitaan ja 1700lukujen taitteessa Spasskin ja Liissilän pogostoissa. Järvisaaren lähellä Keltossa ja Lopella puolestaan asui 1600-luvulla Tukioita. Seulolan perustajasuku Haponen on esiintynyt aiemmin ainakin Venjoella ja Pähkinälinnassa.21 Lisäksi monet muut suvut voidaan laskea Ruotsin vallan ajan jälkeen muuttaneiksi, mutta sukunimien yleisyyden vuoksi mahdollista tulosuuntaa ei pystytä määrittelemään. Sukunimien perusteella Järvisaaren maaorjasukujen kaukaisemmat juuret löytyvät Etelä-Karjalasta ja Karjalankannakselta, josta väkeä muuttikin sankoin joukoin Inkerinmaalle 1600-luvulla. Maaorjuuden takia 1700-luvun kuluessa muuttoliike Inkerinmaalle varmaankin väheni huomattavasti. Maaorjuus esti talonpoikia muuttamasta, joten suvut jäivät paikoilleen vuosisadoiksi luvun muuttoliike 1800-luvun alkupuolelta lähtien Inkeriin alkoi muuttaa runsain määrin väkeä Suomen suuriruhtinaskunnasta, joka oli vuonna 1809 liitetty Venäjään. Vuonna 1812 oli vielä itäinen Vanha Suomi liitetty osaksi Suomea. Järvisaarelle saapui siirtolaisia etupäässä Savosta ja Suomen Karjalasta. Kelttolaisen perimätiedon mukaan tämän muuttovirran on sanottu johtuneen etenkin siitä, että 9

10 inkerinsuomalaisten maaorjien asema parani 1800-luvun alussa siinä määrin, että heillä oli mahdollisuus palkata Suomesta tullut orjarenki tai orjapiika tekemään päivätyöt hoville. Maaorja saattoi siten keskittyä omien maidensa viljelemiseen.22 F. A. Saxbäck, joka kiersi Keski-Inkerissä vuona 1859, kertoo samanlaista tarinaa. Esimerkiksi Rääpyvällä maaorjat joutuivat tekemään niin paljon päivätöitä hoville, että heidän täytyi palkata purlakoita eli suomalaissiirtolaisia niitä tekemään. Purlakoita Inkerinmaalle houkutteli korkeampi palkka kuin Suomessa. Joitakin tulokkaita puolestaan olivat Suomessa hovinherrat kohdelleet kaltoin, kun taas toisten mielestä Inkerissä oli helpompaa elää itsellisenä.23 Suomalaissiirtolaiset olivat aluksi talottomia, mutta heillä oli kansalaisuutensa takia useita vapauksia verrattuna maaorjiin. Heillä oli esimerkiksi oikeus liikkua vapaasti, heidän ei tarvinnut maksaa kruunulle veroja eikä suorittaa asepalvelusta. Maaorjien lunastettua maansa hovinherroilta 1860-luvulla vapaat suomalaissiirtolaiset jäivät vaille maata, mutta heitä tarvittiin yhä hovin töissä näiden menetettyä maaorjien työpanoksen. Siirtolaiset alkoivat vuokrata hoveilta maata viljelyä varten ja perustaa omia taloja. Moni siirtolainen vaurastui ja saavutti hyvän taloudellisen aseman.24 Kuva 2: Klemettilän talo Järvisaarella. Lähde: Inkerin kulttuuriseura. Järvisaarella Suomesta 1800-luvulla tulleita siirtolaisia kutsuttiin karjalaisiksi luvun lopulla he perustivat neljä uutta kylää vuokramaille, nimittäin Riippalan, Hovinpellon, Korkan ja Ihalaisten eli Pienaution kylät.25 Hyvin samankaltaisesta etnisestä taustasta huolimatta maaorjien ja purlakoiden välit olivat viileät. He asuivat pääasiassa omissa kylissään ja avioituivat yleensä muiden karjalaisten kanssa. Vielä 1900-luvun alussa eräs järvisaarelainen isäntä tyttärensä avioitumisaikeista kuultuaan totesi, että antaisi mieluummin vaikka puolet talostaan kuin tyttärensä karjalaiselle26. Avioliittoja eivät tällaiset asenteet kuitenkaan estäneet vuosisataisen rinnakkaiselon aikana. Vuonna 1878 kirjoitti Pietarin Lehdessä Johanes J-ti (luultavasti sukunimeltään Juntti), että Näitä suomen-alamaisia on Metsäpirtin kylässä niin paljon kuin kylän asuwaisiakin, ja nämä owat maan 10

11 kulkeudessa oppineet niin itse intoisiksi, etteiwät maallisesta oikeudesta huoli sitä wähemmin Jumalan laista, sentähden onkin seurakunnallemme heistä wastusta. Näin hän kirjoitti sen seurauksena, että 13. elokuuta 1878 oli eräs Metsäpirttissä asunut Suomen alamainen tappanut toisen maanmiehensä. Tuona päivänä, joka oli sunnuntai, oli Parikkalan Matiksi (kirkonkirjojen mukaan Matti Parikka) kutsuttu siirtolainen päättänyt lähteä Kelttoon etsimään työtä. Hänen jälkeensä matkaan lähti Ullan Matti -niminen siirtolainen noutamaan passiaan Tosnasta. Kaimat tapasivat toisensa Eskolan sarrain (ladon) tienoille ja polttelivat siinä hieman tupakkaa piipusta. Sitten Matit jatkoivat matkaa, mutta Ullan Matti ottikin Parikkalan Matin kiinni, tappoi tämän ja pani jokeen. Ullan Matti jätti Tosnan-matkansa väliin ja suuntasi Ivanovan ja Kissinan (Kirsino) venäläiskyliin juomaan varastamiaan rahoja, joita oli muutama sata ruplaa. Hän innostui jopa antamaan rahaa lainaksi venäläisille. Kotiin tultuaan Ullan Matti lähti vaimonsa kanssa ostoksille Tosnaan ja kertoi vaimolleen, mistä oli rahansa saanut. Seuraavana sunnuntaina Matti haki kaimansa joesta ja yritti polttaa ruumista. Märkä ruumis ei ottanut syttyäkseen, joten Ullan Matti hautasi surmatun Matin suolle. Sen jälkeen kyselikin kylän staarosta (kylänvanhin), mistä Matti oli saanut niin paljon rahaa. Matti totesi suoraan, että tapahan sinäkin semmonen Parikkalan Matti, niin saat sinäkin niin paljon rahoja kuin minulla on. Seuraavaksi staarosta ja kylän miehet sitoivat Matin ja veivät tämän suolle kaivamaan vainajan esiin.27 Ullan Matin saattaa olla sama mies kuin Järvisaarella asunut Suomen kansalainen Matti Antinpoika Tolla, joka passikortiston mukaan tuomittiin murhasta28. Tämä hirmuteko ei tietenkään parantanut mielikuvaa ahneista karjalaisista, jotka kuulemma tekivät mitä tahansa saadakseen rahaa. Suomalaissiirtolaisten vanavedessä Järvisaarelle saapui jo 1800-luvun alussa Suomen Karjalasta mustalaisia. Lisäksi seudulla liikkui venäjänmustalaisia. Mustalaiset asustelivat paikkakunnalla enemmän tai vähemmän vakituisesti luvun alussa mustalaiset pitivät talvisin leiriään Metsäpirtin lähellä sakeassa kuusikossa. Mustalaisnaiset keräsivät taloista ruokatarpeita, miehet pyysivät heinää hevosille, tanssivat, lauloivat ja löivät korttia. Miehet myivät hevosia. Mustalaiset eivät olleet pahantekijöiden maineessa, mutta eivät nauttineet suomalaisten täyttä luottamustakaan.29 Virolaisten saapuminen Järvisaarelle ajoittuu kirkonkirjojen perusteella 1870-luvulle. Aleksandrovkan hovinherran tyttären Olga Oldenborgerin mukaan virolaisia saapui seudulle, koska he olivat maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen jääneet ilman maata. He perustivat yksinäistiloja vuokramaalle. Vuokranmaksu maanomistajalle täytyi aloittaa vasta kolme vuotta tilan perustamisen jälkeen. Vuokra oli viisi ruplaa desjatiinaa kohden. Virolaiset kasvattivat etenkin karjaa ja myivät maitotuotteita.30 Virolaisia mainitaan asuneen ainakin Kurenahon kylässä31. JÄRVISAAREN HOVIT Olin orjana Virossa, Palvellen pahalla maalla, Lupa ol piian palkatessa, Juossa jouluna kotihin. Ilosieluisten sekahan. Jo kuoli ilo isäntä, Tupaheen pöyän päähän, Viinakannu kainalossa, Olutkappa päänpohissa. Vietiin sielu helvettihin Tulisieluisten sekahan. Tulta, terva sisässä, 11

12 Tuolla käärme käänteleisi, Sisälisko sierteleisi. Kävyypi ilo isäntä Orjan ikkunan aloilla Verkapakka kainalossa, Rautaarssina käessä. Ota, orjani, omaisi! Orja vasten vastaeli: Eipä tuoa tuonelahan, Ei tahota taivahihin, Kuin ei maksettu majoilla. D. E. D. Europaeuksen vuonna 1848 muistiinpanema runo Järvisaarelta.32 Järvisaaren suomalaiskylien asukkaat ja heidän maansa kuuluivat 1700-luvun alusta 1860-luvulle hovien eli kartanoiden omaisuuteen luvun mittaan Järvisaaren seutu päätyi yksityisten maanomistajien haltuun luvulle tultaessa suomalaiskylien asukkaat olivat neljän hovin alaisuudessa. Hovien alustalaisten, sielujen eli maaorjien täytyi maksaa rahaveroa tai tehdä päivätöitä hoville, mitä vastaan he saivat viljellä omia peltojaan, joihin heillä oli vain käyttöoikeus. Keski-Inkerissä vuonna 1859 matkustelleen F. A. Saxbäckin mukaan joka miehen piti maksaa rahaveroa tai tehdä päivätyötä, ja lapset joutuivat työskentelemään pienestä pitäen. Rahaverojen suuruus vaihteli hoveittain. Raskaiden päivätöiden takia 1800-luvulla maaorjat palkkasivat Suomesta tulleita siirtolaisia niitä tekemään. Metsään talonpojalla ei ollut käyttöoikeutta, vain huonoja puita sai ottaa polttopuiksi. Metsästäminen oli talonpojilta kielletty. Inkerissä oli maaorjuuden aikana jokaisessa kylässä järjestyksestä vastannut talonpoikainen päällysmies, kymmenniekka.33 Šapkin eli Hattulan hovi Šapkin hoviin kuuluivat aluksi kaikki Järvisaaren suomalaiskylät lukuun ottamatta Seulolaa ja Kelkkulaa. Hovi perustettiin varhain Inkerinmaan valloituksen jälkeen 1700-luvun alkuvuosina. Tihonovin tietojen mukaan Pietari Suuri lahjoitti sen kenraalimajuri, ruhtinas S. Dolgorukoville vuonna Kiseljova ja Mavrina mainitsevat lahjoituksen saajaksi ruhtinas Vasili Vladimirovitš Dolgorukovin. Dolgorukovin saamaan lahjoitukseen kuuluivat Šapkin tilan ohella Belajan (Piilova), Markovan, Belogolovan (Pielakkala), Mgan (Muja), Goristinan (mahdollisesti Staarostina), Sigalovan (luultavasti Siikala), Staroseljen (Vanhamoisio), Borovajan, Kelkolovan (Kelkkula), Hartševnjan, Longolovan, Kantolan (Kanttila), Netšepertin (Metsäpirtti) ja Pendikovan (Järvi) kylät. Niiden pinta-ala oli yhteensä desjatiinaa, ja talonpoikia näissä kylissä asui 800 sielua. Dolgorukovin jouduttua hallitsijan epäsuosioon maat joutuivat takaisin kruunulle keisarinna Anna Petrovna lahjoitti Vasili Dolgorukoville kuuluneen Šapkin tilan kylineen kenraalimajuri, ruhtinas Šahovskille36. Hallitsijan vaihduttua Dolgorukov sai hetkeksi tilansa takaisin. Hänen kuoltuaan ilman perillisiä vuonna 1746 ne siirtyivät taas kruunun haltuun.37 Vuonna 1747 keisarinna Elisabet Petrovna ( ) lahjoitti Šapkin henkilökohtaiselle papilleen Fjodor Jakovlevitš Dubjanskille. Hovin peri sitten edellisen poika, majuri Jakov Fjodorovitš Dubjanski ( ), jonka poika, eversti Aleksandr Jakovlevitš Dubjanski ( ) myi vuonna 1817 kolmanneksen tilasta kenraali Aleksandr Dmitrievitš Balašoville ( ). Jäljelle jääneistä maista Dubjanski perusti Aleksandrovskajan hovin. Kenraali Balašovin jälkeen Šapkin tilan omistivat hänen poikansa Aleksandr Aleksandrovitš ( ) ja 12

13 pojanpoikansa Pjotr Aleksandrovitš Balašov. Vuonna 1884 Pjotr myi Šapkin kreikkalaissukuiselle kauppiaalle Femistokl Ivanovitš Petrokokinolle (k. 1912), jonka perilliset myivät sen miljoonalla ruplalla Irina Vasiljevna Vorontsova-Daškovalle.38 Šapkin hovin päärakennus sijaitsi samannimisen kylän lähettyvillä pienen järven rannalla. Balašovit rakensivat metsästysmajan Nurman lähelle, ja F. I. Petrokokino rakensi sen tilalle kaksikerroksisen tiilisen metsästyshuvilan vuonna Sen pihalla oli kaksi tekolampea ja upea puisto40. Hattulassa toimi ainakin ja 1840-luvuilla lasitehdas, jonka työntekijät olivat saksalaisia. He kuuluivat luterilaiseen seurakuntaan, joten heistä on säilynyt tietoja kirkonkirjoissa. Saksalaisyhteisö katosi paikkakunnalta lasitehtaan sulkeuduttua 1840-luvun kuluessa. Vuoden 1860 tietojen mukaan Hattulan hovilla oli maita yhteensä ,51 desjatiinaa, josta viljelykelpoista maata oli ,51 desjatiinaa ja viljelykelvotonta desjatiinaa. Viljelykelpoisiin maihin sisältyi 7 793,79 desjatiinaa metsää tai pensaikkoa.41 Desjatiina vastasi reilua hehtaaria. Alustalaisten lunastettua maansa pinta-ala pieneni. Vuonna 1900 valtioneuvos Petrokokinon omistama Šapkin tila käsitti desjatiinaa maata42. Hovi esiintyy ensimmäisen kerran kartalla vuonna Balašovien ajoista lähtien Hattulan hoviin kuuluivat Hattulan, Jorsnovan (venäjäksi Jerzunovo), Pielakkalan (Belogolovo), Piilovan, Järviin, Nurman ja Jerttovan (Gertovo) kylät. Jälkimmäisen kylän suomalaiset asukkaat kuuluivat Inkereen luterilaiseen seurakuntaan. Vuonna 1838 hovin kylissä asui 448 henkeä44 Vuonna 1856 Hattulan hovin kylissä oli 76 taloa, joissa asui 250 sielua tai miestä45. Vuonna 1860 hovin alaisuudessa oli 81 taloa, joissa asui 246 talonpoikaa ja 14 hovin työmiestä46. Vuonna 1862 edellä mainituissa kylissä oli taloja 104 ja asukkaita 556. Hoviin kuuluvassa Balaševassa, ilmeisesti metsästysmajan alueella, oli lisäksi viisi taloa ja 59 asukasta.47 Suomesta tulleet siirtolaiset vuokrasivat Hattulan hovilta maata, jolle he perustivat Riippalan kylän48. Vuonna 1860 Hattulan hovin talonpoikien pihapiireihin kuului maata 35,52 desjatiinaa, heidän käytössään oli peltomaata 478,7 desjatiinaa (keskimäärin 2,17 sielua kohden) ja niittyä heinäntekoon 809,54 desjatiinaa. Heidän käytössään ei ollut lainkaan metsää. Talonpojat harjoittivat heinäntekoa lähinnä Jerttovan luona pensaiden peittämillä mailla, joissa myös karjaa pidettiin laitumella. Laiduntamista varten oli Hattulan, Jorsnovan, Pielakkalan ja Piilovan lähellä 191,70 desjatiinan maa-alue sekä Järviin ja Nurman lähellä 96 desjatiinan laidun. Yhteensä talonpoikien käytössä oli 1 612,39 desjatiinaa Hattulan hovin viljelykelpoisista maista.49 Vuonna 1860 talonpojat maksoivat hoville rahaveroja 18 sekä veroja osittain rahassa ja osittain päivätyönä 79. Rahaveron maksajista vuotiaat maksoivat 30 ruplaa ja vuotiaat 12 ruplaa 50 kopeekkaa. Osa talonpojista maksoi 12 ruplaa 50 kopeekkaa ja korvasi loppusumman palveluksilla: tekivät 70 päivää päivätyötä, hakkasivat neljä sasenia (8,5 kuutiometriä) lyhyitä polttopuita, kaksi sasenia (4,25 kuutiometriä) hirsiä ja ajoivat kaksi kuormaa Pietariin. Loput talonpojista maksoivat 25 ruplaa, työskentelivät viisi päivää heinätöissä, toimittivat hoville kaksi sasenia (4,25 kuutiometriä) lyhyitä polttopuita ja ajoivat yhden kuorman Pietariin.50 Aleksandrovskajan ja Nadinon hovit Myytyään osan Šapkin hovista kenraali Balašoville Aleksandr Jakovlevitš Dubjanski säilytti loput tiloistaan. Hovin omisti sitten Aleksandrin tytär, salaneuvoksetar Ljubov Aleksandrovna Markova (kuollut 1891) ja sitten tämän pojat Vladimir ja Georgi Petrovitš Markov.51 Vladimir Markovin kuoltua vuonna 1910 tila siirtyi hänen leskelleen, joka pian luovutti omistusoikeutensa lapsilleen. Yksi lapsista myi osuutensa tilasta Šapkin omistajalle, kreivi Vorontsov-Daškoville. Markovin tytär Olga Oldenborger perusti vuonna 1913 perimälleen maalle kommuunin, eräänlaisen kollektiivitilan 13

14 esikuvan.52 Kiseljova ja Mavrina kertovat, että 1800-luvun alussa Aleksandr Jakovlevitš Dubjanski nimesi tilansa eri osat lastensa mukaan: Ljubino sai nimensä Ljubov-tyttären, Nadino eli Pitkäjärvi Nadežda-tyttären ja Žoržino eli Savota Georgi-pojan mukaan53. Pääasiallisen kartanonsa hän nimesi itsensä mukaan Aleksandrovskajaksi tai Aleksandrovkaksi. Vuoden 1834 kartan mukaan Aleksandrovskaja sijaitsi Mujan kylän pohjoispuolella Mujan ja Mujanjoen välissä54. Se sijaitsi samalla paikalla vielä , mutta jäi pois käytöstä luultavasti 1800-luvun kuluessa. Myöhemmin Aleksandrovkan päärakennus sijaitsi Pitkäjärven ja Siikalan suomalaiskylien välissä56. Järvisaaren suomalaisten keskuudessa tila tunnettiin omistajiensa mukaan Markkovan hovina. Joko Aleksandrovkan tai Šapkin hovinherra rakensi Šapkin ja Vanhamoision kylien välille tekojärven sekä kaunistukseksi että siikojen kasvatusta varten. Siikajärvenä tunnettu järvi oli muodostettu patoamalla. Matti Särjen mukaan yhtenä pääsiäisyönä sulanut lumi sai aikaan vedenpaisumuksen, joka tuhosi padon. Siikajärvestä jäi sitten jäljelle vain puro ja niittymaa.57 Vuonna 1860 hoviin kuului 9256 desjatiinaa maata, josta viljelykelpoista oli 6 182,50 desjatiinaa ja viljelykelvotonta maata 609,50. Näistä maista metsää ja pensaikkoa oli 5 946,50 desjatiinaa.58 Kiseljovan ja Mavrinan mukaan vuonna 1878 Markovien tila käsitti yhteensä 4031 desjatiinaa maata. Siitä 450 desjatiinaa oli tilan pihapiirissä olevaa maata, niittya ja peltoa. Metsää ja laidunta oli desjatiinaa ja kelvotonta maata desjatiinaa.59 Todennäköisesti tähän lukuun on sisällytetty vain osa Aleksandrovkan maaomaisuudesta. Vuoden 1900 tietojen perusteella Aleksandrovkaan kuului desjatiinaa maata, josta valtioneuvos Vladimir Petrovitš Markov omisti desjatiinan osuuden ja Georgi-veljen perilliset desjatiinaa60. Aleksandovkan hoviin kuuluivat Mujan, Staarostinan, Pitkäjärven, Siikalan, Kanttelan, Metsäpirtin ja Savotan kylät, joissa asui pääasiassa suomalaisia, sekä Vanhamoision (venäjäksi Staroseljen) venäläiskylä. Markkova oli siis seudun hoveista suomalaisin. Vuonna 1838 näissä kylissä asui yhteensä 610 ihmistä61. Vuonna 1856 hoviin lukeutuvissa kylissä oli 101 taloa, joissa asui yhteensä 336 sielua eli toisin sanoen miestä62. Vuonna 1860 taloja näissä kylissä oli 134, talonpoikia yhteensä 327, hovin työmiehiä Vuonna 1862 oli kyseisissä kylissä 134 taloa ja 698 asukasta64. Suomesta tulleet siirtolaiset vuokrasivat Markkovan hovilta maata, jolle perustettiin Korkan kylä65. Vuonna 1860 Aleksandrovkan hovin talonpoikien käytössä oli yhteensä 39,1 desjatiinaa talojen pihapiiriin kuuluvaa maata, 714 desjatiinaa peltomaata (2,18 sielua kohden) ja 1711 desjatiinaa heinämaata. Metsää talonpoikien käytössä ei ollut. Hovin maista oli talonpoikien käytössä yhteensä desjatiinaa viljelykelpoista maata.66 Vuoden 1860 tietojen mukaan hovi sai talonpojiltaan 31 veroa rahassa sekä 107 veroa osittain rahassa ja osittain päivätyönä. Rahavero oli 30 ruplaa veronmaksajaa kohden. Toinen maksuvaihtoehto oli maksaa 13 ruplaa sekä kuusi setverttiä (noin 1259,46 litraa) kauraa ja kahdeksan puutaa (131,04 kiloa) olkia. Viimeksi mainitun vaihtoehdon käyttäjät joutuivat myös työskentelemään: miesten, joilla oli hevonen, piti työskennellä 32 päivää, joista 14 kesällä, jalkamiesten 22 päivää ja naisten 22 päivää.67 Elizavetinon eli Kelkkulan hovi Elizavetinon pieneen hoviin kuului suomalaiskylistä vain Kelkkula. Vuonna 1838 Elizavetinon hovi ja läheiset kaksi Kelkkula eli Elizavetino -nimistä kylää olivat kreivitär Elizaveta Tšernyšovan omistuksessa68. Vuonna 1856 hovin omistajaksi mainitaan ruhtinatar Lobanova-Rostovskaja69. 14

15 Vuonna 1838 Kelkkulan hovissa ja sen kahdessa kylässä asui 147 henkeä70. Vuonna 1856 Kelkkulan eli Elizavetinon kylässä oli 20 taloa, joissa asui 49 sielua eli miestä. Hovia ja sen kyliä ei tuolloin mainita erikseen.71 Vuoden 1862 tietojen mukaan Elizavetinon hovi sijaitsi Neva- ja Mujajokien läheisyydessä. Siellä oli silloin yhdeksän taloa, joissa asui 65 ihmistä. Kelkkulassa oli 27 taloa ja 151 asukasta.72 Elizavetinon maaomistuksista sekä talonpoikien veroista ja velvollisuuksista ei ole säilynyt tietoja vuonna 1860 laaditussa luettelossa, sillä siihen merkittiin vain tilat, joilla oli yli 100 sielua. Uspenskojen, sittemmin Blagoveštšenskojen hovi Uspenskojen hovi oli Pähkinälinnan piirin suurimpia. Järvisaaren suomalaiskylistä siihen kuului vain Läskelä eli Seulola loput kylistä olivat venäläisiä. Uspenskojen eli Liesoin hovi perustettiin aivan 1700-luvun alussa. Vuonna 1710 Pietari Suuri lahjoitti sen Sotakollegion sihteerille, kenraalimajuri Aleksei Jakovlevitš Volkoville73. Uspenskoje esiintyy jo vuoden 1727 kartassa74. Tila sai sittemmin nimen Blagoveštšenskoje paikalla sijaitsevan kirkon mukaan. Omistajista tunnetaan Sologubin, Kusovnikovin ja Jusupovin suvut. Vuonna 1838 omistajana oli todellinen salaneuvoksetar Jusupova75. Blagoveštšenskojen tila oli Jusupovien hallussa vielä vuonna 1900, jolloin siitä omisti ruhtinas Nikolai Borisovitš Jusupov (tai hänen perillisensä) desjatiinaan osuuden ja ruhtinatar Zainaida Nikolajevna Jusupova, kreivitär Sumarkova Elston, desjatiinaa76. Jälkimmäisen poika Feliks Jusupov tunnetaan historiankirjoissa yhtenä Rasputinin murhaajista. Hovin päärakennus sijaitsi Mujajoen etelärannalla Liesoin ja Sologubovkan kylien välillä77. Vuonna 1860 Blagoveštšenskojen hovilla oli desjatiinaa maata. Maasta viljelykelpoista oli ,5 desjatiinaa ja viljelykelvotonta 3 479,50 desjatiinaa. Viljelykelpoisesta maasta ,75 desjatiinaa oli metsän tai pensaiden peittämää.78 Maanlunastusten jälkeen vuonna 1900 hovin maista oli jäljellä desjatiinaa79. Hovin maihin lukeutuivat venäläisten asuttamat Uspenskojen eli Sologubovkan kirkonkylä, Puuhkola, Pogoreluška, Karbusel, Petrova, Turuskina, Liesoi, Voittola, Ivanova, Kyrssilä sekä Seulolan suomalaiskylä. Vuonna 1838 edellä mainituissa kylissä asui yhteensä henkeä80. Vuonna 1856 hovin kylissä oli 844 taloa, joissa asui 1323 sielua eli miestä81. Vuonna 1860 hovin kylissä asui 513 talossa talonpoikaa ja 5 hovin työmiestä82. Vuonna 1862 kylissä, lukuunottamatta Seulolaa, josta ei ole tietoja, oli 819 taloa ja asukkaita Vuonna 1860 hovin talojen pihapiirien maat käsittivät 253 desjatiinaa, talonpoikien käytössä oleva peltomaa 3 841,75 desjatiinaa (2,75 sielua kohden) ja maata heinäntekoa varten oli 2 095,50 desjatiinaa. Yhteensä viljelykelpoiseksi katsottua maata talonpojilla oli käytössään 6 190,25 desjatiinaa. Metsää heillä ei ollut.84 Hovi sai 1860 talonpojiltaan veroja rahassa 545. Vero oli 28 ruplaa 60 kopeekkaa. Lisäksi talonpoikien oli kerättävä 1/3 setverttiä (noin 69,97 litraa) karpaloita ja puolukoita sekä 1/3 setverttiä sieniä. Kuljetuksia täytyi tehdä hevospeleillä kaksi vuodessa, mutta jalkamiesten ja naisten tuli työskennellä kuusi päivää vuodessa. Jos hovin metsät joutuivat tulipalon valtaan, oli alustalaisten työskenneltävä sammutustöissä palkkiotta.85 KYLÄT Järvisaaren suomalaiset kylät voidaan jakaa kahteen ryhmään maaorjuuden aikaisiin kyliin ja 15

16 Suomesta myöhemmin tulleiden siirtolaisten perustamiin kyliin. Osa 1800-luvun alussa mainituista kylistä oli olemassa jo 1600-luvulla, mutta toiset perustettiin 1700-luvun ja 1800-luvun alun kuluessa luvun kirjallisuudessa esiintyvät asukasluvut perustuvat luultavasti veroluetteloiden tietoihin, joten ne saattavat viitata vain aikuisiin asukkaisiin, jotka olivat velvollisia maksamaan henkirahaa. Sukuluetteloissa on esitetty vain sukunimet, jotka esiintyivät kylässä 1900-luvun alussa, joten esimerkiksi lyhyen aikaa Järvisaarella 1800-luvulla asuneiden suomalaissiirtolaisten nimiä ei mainita. Siirtolaissukujen kohdalla on suluissa esitetty paikkakunta, jos suku on muuttanut kylään 1800-luvulla tai myöhemmin. Lähtöpaikkatiedot perustuvat Järvisaaren seurakunnan historiakirjoihin, rippikirjaan ja passitiedoista koottuun Suomi-Seuran kortistoon86. Joissakin tapauksissa on esitetty olettamus suvun alkuperästä kysymysmerkillä. Talouksien lukumäärät pohjautuvat Järvisaaren rippikirjaan vuosilta Maaorjuuden aikaiset kylät Piilova (ven. Belovo) Piilova sijaitsi Hattulasta etelään johtavan tien varrella, lähellä Novgorodin kuvernementin rajaa. Kylä esiintyy henkikirjoissa 1600-luvulla, jolloin siellä asui suomalaisia87. Kylä esiintyy asuttuna vuoden 1727 kartassa88. Tukian suku asettui Piilovaan luultavasti 1700-luvun aikana, ja sukunimi säilyi pitkään kylän ainoana. Vuonna 1838 Piilovassa asui 35 ihmistä (16 miestä, 19 naista)89, vuonna 1856 siellä oli kuusi taloa ja 15 sielua (miestä)90, vuonna 1860 taloja oli kuusi ja talonpoikia 1891, vuonna 1862 oli taloja yhdeksän ja asukasluku 40 (19 miestä, 21 naista)92. Vuosien rippikirjan mukaan kylässä oli 31 taloutta. Vuonna 1939 Piilovassa oli 42 taloa93. Isäntien sukunimet 1900-luvulla: Tukia, Vainonen (Metsäpirtti), Vasiljev. Järvi (ven. Pendikovo) Kylä sijaitsi Pendikovon järven pohjoispuolella, Šapki Tosna -maantien eteläpuolella. Se lienee sama kuin 1600-luvulla mainittu Oseran kylä (ven. ozero, järvi )94. Kylän myöhempi venäläinen nimi Pendikovo saattaisi olla peräisin Oserassa asuneelta Pentikäisen suvulta. Toisaalta Matti Särjen mukaan Pendikovo-nimitys juontuisi hovinherran keittäjästä, jolle tämä oli kuulemma lahjoittanut kylän95. Pendikov esiintyykin venäläisenä sukunimenä. Uudet suomalaiset asukkaat saapuivat kylään 1700-luvulla. Järviin kylä ilmestyy venäläisille kartoille ensi kerran vuonna Perimätiedon mukaan Särki-suku tuli kylään Kanttilasta, josta Nikolai I:n aikana olisi tullut mies hovinherran kirvesmieheksi Järviille välttääkseen 25-vuotisen sotapalveluksen97. Järviissä suomalaiset muodostivat enemmistön, mutta siellä asui myös venäläisiä, jotka kuuluivat Hattulan ortodoksiseen seurakuntaan98. Vuonna 1838 Järviissä asui 49 ihmistä (21 miestä, 28 naista)99, vuonna 1856 siellä oli seitsemän taloa ja 16 sielua (miestä)100, myös vuonna 1860 taloja oli seitsemän ja talonpoikia 16101, vuonna 1862 taloja oli 11 ja asukkaita 39 (miehiä 15, naisia 24)102. Vuosien rippikirjan mukaan kylässä oli 27 taloutta. Vuonna 1939 Järviillä oli 25 taloa103. Isäntien sukunimet 1900-luvulla: Kekkonen, Kvist (Artjärvi), Miettinen (Jaakkima), Särki, Virkki, Tiainen (Suomi). Savota (ven. Žoržino / Baranirovski) Savotan kylä sijaitsi Metsäpirtin ja Tosna Šapki -tien välillä Ihalaistenjoesta länteen. Perimätiedon mukaan kylän perusti joskus 1800-luvun alussa Metsäpirtistä tullut Vainonen, jota kutsuttiin Roniukoksi. Vainonen piti tilallaan lampaita, mistä juontui hänen venäläinen lempinimensä zavodtšik, tehtailija. Tämän lempinimen mukaan sanotaan kylän saaneen nimensä.104 Toisen tarinan mukaan nimi juontuisi siitä, että kylän paikalla oli aiemmin ollut tiilitehdas, jonka savilouhoksesta muodostunut lammikko, tiikki, oli myöhemminkin nähtävissä105. Vuonna 1838 Savotassa asui 17 16

17 ihmistä (11 miestä, kuusi naista)106, vuona 1856 siellä oli neljä taloa ja yhdeksän sielua107, vuonna 1860 taloja oli neljä ja sieluja kahdeksan108, vuonna 1862 taloja oli seitsemän ja asukkaita 25 (miehiä 9, naisia 16)109. Vuosien rippikirjan mukaan kylässä oli 19 taloutta. Vuonna 1939 oli kylässä 27 taloa110. Kylä oli köyhä, koska maapalstat olivat pieniä ja maa huonoa. Niittyä ei ollut, joten karjaa täytyi ajaa laiduntamaan naapurikylien niityille.111 Folkestenin mukaan vuonna 1943 Savotassa oli 25 taloa ja noin 100 asukasta112. Isäntien sukunimet 1900-luvulla: Silvander (Suomi), Soikkeli (Kurkijoki), Vainonen. Siikala (ven. Sigolovo) Siikala sijaitsi Pitkäjärvestä etelään pienen Siikalanjärven rannalla. Kylä esiintyy jo 1600-luvulla suomalaiskylänä113. Vainosen ja Tukian suvut muuttivat sinne 1700-luvulla. Särjen mukaan Siikala oli seurakunnan köyhimpiä kyliä, jossa maat olivat pienet ja kaivojen puuttumisen takia vettä otettiin pienestä lammesta114. Vuonna 1838 Siikalassa asui 43 ihmistä (21 miestä, 22 naista)115, vuonna 1856 siellä oli yhdeksän taloa ja 18 sielua116, vuonna 1860 taloja oli kahdeksan ja talonpoikia 22117, vuonna 1862 taloja oli 14 ja asukkaita 56 (miehiä 23, naisia 33)118. Vuosien rippikirjan mukaan kylässä oli 34 taloutta. Vuonna 1939 Siikalassa oli 48 taloa119. Isäntien sukunimet 1900-luvulla: Finberg (Kirkonmäki), Kvist (Artjärvi), Tukia, Tolla (Jääski), Vainonen, Siippalainen (Staarostina?), Ollilainen (Nurmes). Pitkäjärvi / Naatina / Nuatina (ven. Nadino) Kylä sijaitsi Pitkäjärven (ven. Dolgoje ozero) läntisessä päässä melkein järven rannalla. Kylä saattaa olla sama kuin Järvisaarella 1600-luvulla mainittu Dolgovan kylä luvulla kylään asettuivat Vainoset. Perimätiedon mukaan ensimmäinen kylä sijaitsi kauempana järven rannasta. Se kuulemma paloi, ja maanomistajan luvalla rakennettiin uusi kylä lähemmäksi järveä. Paikallisen tarinan mukaan kylä sai venäläisen nimensä maanomistajan Nadja-tyttären mukaan, joka hukkui järveen.120 Myös Matti Särki kertoo nimen periytyvän hovinherran tyttäreltä, jolle kylä oli lahjoitettu121. Vuonna 1838 Pitkäjärvellä asui 36 ihmistä (14 miestä, 22 naista)122, vuonna 1856 siellä oli seitsemän taloa ja 20 sielua123, vuonna 1860 taloja oli yhdeksän ja talonpoikia 15124, vuonna 1862 taloja oli 13 ja asukkaita 48 (miehiä 16, naisia 32)125. Vuosien rippikirjan mukaan kylässä oli 22 taloutta. Pitkäjärven talot olivat kaikki yhdellä puolella tietä126. Vuonna 1939 kylässä oli 33 taloa127. Isäntien sukunimet 1900-luvulla: Nuija (Seulola), Sinkkonen (Jaakkima), Tolla (Jääski), Vainonen, Virkki (Muja), Volkoff. Kanttila / Kanttela (ven. Kantulja, Kantuli, Kantela) Kylä sijaitsi Lepsaarenjoen ja Olhovkajoen välisellä alueella Metsäpirtistä koilliseen. Kylä oli olemassa ja suomalaisten asuttama jo 1600-luvulla128. Uudet asukkaat saapuivat Kanttilaan 1700luvun mittaan. Kylä mainitaan vuoden 1792 kartassa129. Matti Särjen mukaan kylän nimi tulee siitä, että se sijaitsi leivänkannikan muotoisella maalla. Perimätiedon mukaan autioituneeseen Kanttilaan tuli Metsäpirtistä Särki-sukuisia asukkaita, joiden jälkeen sinne muutti muita sukuja.130 Vuonna 1838 Kanttelassa asui 47 ihmistä (21 miestä, 26 naista)131, vuonna 1856 siellä oli kuusi taloa ja 24 sielua132, vuonna 1860 taloja oli 11 ja talonpoikia 22133, vuonna 1862 taloja oli yhdeksän ja asukkaita 49 (miehiä, 23, naisia 26)134. Vuosien rippikirjan mukaan kylässä oli 30 taloutta. Sekä Matti että Sohvi Särjen mukaan Kanttilassa olikin 30 taloa. Matti Särjen mukaan Kanttila oli varallisuudeltaan keskiluokkaa.135 Isäntien sukunimet 1900-luvulla: Haponen (Seulola), Kotsalainen, Peuhkuri, Särki, Tukiainen (Ristiina). Muja (ven. Mga) Muja sijaitsi Mujajoesta etelään päin. Vuoden 1696 henkikirjassa mainitaan Moiagorckan ja 17

18 Muiasadworin kylät136. Muja esiintyy asuttuna vuoden 1727 kartassa137. Suomalaiset muodostivat kylässä enemmistön 1800-luvulla, mutta siellä asui jonkin verran venäläisiä, jotka kuuluivat Hattulan ortodoksiseen seurakuntaan138. Kylää kutsuttiin venäjäksi nimellä Mga, jonka nimen sai myös 1900-luvun alussa kauemmaksi perustettu Mgan rautatieasema ja taajama. Vuonna 1838 Mujassa asui 135 ihmistä (74 miestä, 61 naista)139, vuonna 1856 siellä oli 22 taloa ja 76 sielua140, vuonna 1860 taloja oli 30, talonpoikia 74 ja hovin työmiehiä 25141, vuonna 1862 taloja oli 29 ja asukkaita 145 (miehiä 73, naisia 72)142. Vuosien rippikirjan mukaan kylässä oli 98 taloutta. Isäntien sukunimet 1900-luvulla: Bäckman (Kaprio), Dravant, Huittari (Huittar), Juntti, Kondro (Kitee), Kaartinen (Jaakkima), Liiski, Rampanen, Romana, Savolainen, Soikkeli (Kurkijoki), Tolla (Jääski), Tujulainen, Vainonen (Siikala), Virkki. Metsäpirtti (ven. Netšepert) Kylä sijaitsi Huorolanjoen ja Ihalaistenjoen risteyksessä, josta alkoi Voittolanjoki. Kuljettaessa kylästä länteen alkoivat laajat suot, jotka päättyivät Tosna-jokeen. Kylän asuttivat jo 1600-luvulla suomalaiset143, mutta asukkaat vaihtuivat 1700-luvulla. Kylä esiintyy asuttuna vuoden 1727 kartassa144. Perimätiedon mukaan kylän ensimmäinen asukas oli Voittolanjoelle synkkään metsään pirttinsä perustanut Rietrikki. Kylän vanhempi osa oli Voittolanjoen oikealla rannalla ja uudempi vasemmalla rannalle luvulla Metsäpirtti paloi poroksi, mutta rakennettiin uudelleen.145 Vuonna 1838 Metsäpirtissä asui 130 ihmistä (57 miestä, 73 naista)146, vuonna 1856 siellä oli 23 taloa ja 62 sielua147, vuonna 1860 taloja oli 29 ja talonpoikia 63148, vuonna 1862 taloja oli 29 ja asukkaita 134 (miehiä 64, naisia 70)149. Vuonna 1885 oli kylässä 30 taloa ja 216 asukasta sekä kauppa150. Vuosien rippikirjan mukaan kylässä oli 77 taloutta. Matti Särjen mukaan Mujalla oli sata taloa, jotka jakautuivat uuteen ja vanhaan puoleen151. Isäntien sukunimet 1900luvulla: Husu, Mustonen (kaksi sukua Metsäpirtti, Staarostina), Peuhkuri (kaksi sukua Metsäpirtti, Kanttila), Pyysiäinen (Uukuniemi), Siippalainen, Suni, Särki, Tani, Vainonen, Woltter (Jaakkima?). Staarostina / Staarastina / Tuarasna (ven. Starostino) Staarostina sijaitsi Staarostinan järvestä luoteeseen. Suomalaiset asettuivat kylään 1600-luvulla152, mutta se sai uudet asukkaat 1700-luvulla. Kylä ilmestyy venäläisille kartoille vuonna Vuonna 1838 Staarostinassa asui 86 ihmistä (45 miestä, 41 naista)154, vuonna 1856 siellä oli 14 taloa ja 59 sielua155, vuonna 1860 taloja oli 22 ja talonpoikia 58156, vuonna 1862 taloja oli 17 ja asukkaita 120 (miehiä 59, naisia 61)157. Vuosien rippikirjan mukaan kylässä oli 71 taloutta. Staarostiinassa oli taloa, ja se sijaitsi hyvän kivetyn tien varrella. Kylän sanotaan olleen keskivarakas.158 Isäntien sukunimet 1900-luvulla: Adel, Huittari, Mustonen, Rampanen (Muja), Siippalainen, Vainonen (Pitkäjärvi). Kelkkula (ven. Kelkolovo, Kelkovo, Elisavetino) Kelkkula oli Järvisaaren kylistä pohjoisin ja sijaitsi Mujajoen ja Nevan välillä. Se sijaitsi erillään Järvisaaren muista kylistä. Kylästä itään sijaitsi Haittalan suomalaiskylä, joka kuului Markkovan seurakuntaan. Kelkkulassa asui suomalaisia jo 1600-luvulla159. Se mainitaan luultavasti jo vuoden 1770 kartassa, tosin ehkä kirjoituvirheestä johtuvalla nimellä Keskova160. Kylässä asui myös venäläisiä, jotka kuuluivat Uspenskojen eli Liesoin ja sittemmin Anninskojen ortodoksiseurakuntiin luvun alussa kylän sanotaan olleen puoliksi venäläinen162. Vuonna 1838 Kelkkulassa asui 106 ihmistä (44 miestä, 62 naista)163, vuonna 1856 taloja oli 20 ja sieluja 49164, vuonna 1862 taloja oli 27 ja asukkaita 151 (miehiä 69, naisia 82)165. Vuosien rippikirjan mukaan kylässä oli 42 taloutta. Kelkkulan kerrotaan olleen köyhä kylä, jonka maat olivat kiviset ja hiekkaiset. Särjen mukaan se koostui noin 30 talosta166. Isäntien sukunimet 1900-luvulla: Akkanen, Haponen (Seulola), Kemppi (Muolaa), Kopponen, Saarelainen, Sihvonen, Varvas. 18

19 Seulola / Läskelä (ven. Sigolovo) Seulola sijaitsi soiden takana eristyksissä Järvisaaren muista suomalaiskylistä. Kylää ei mainita vielä 1600-luvulla, joten se on perustettu ilmeisesti 1700-luvulla Nuijien ja Haposten toimesta. Paikallisen perimätiedon mukaan sodassa vangeiksi joutuneet Haponen ja Nuija perustivat talonsa vierekkäin kylän paikalle167. Matti Särki kirjoittaa ensimmäisistä asukkaista näin: Oli eletty sovussa, autettu toisiaan, seulottu ilot ja surut yhdessä. 168 Kartalla kylä mainitaan ensimmäisen kerran vuonna Kyläläiset käyttivät kylästään yleensä nimeä Läskelä, vaikka kirkonkirjoissa käytettiin nimeä Seulola170. Tuntemattomasta syystä johtuen kylän venäjänkielinen nimi oli sama kuin Siikalalla. Rautatietä rakennettaessa Sologubovkan asema sijoitettiin nimestään huolimatta aivan Seulolan eteläpuolelle. Vuonna 1838 Seulolassa asui 93 ihmistä (43 miestä, 50 naista)171, vuonna 1856 siellä oli 37 taloa ja 53 sielua172. Vuosien rippikirjan mukaan kylässä oli 69 taloutta. Seulolalaisen Eeva Haposen mukaan kylässä oli 84 taloa173. Kylän kerrotaan olleen paikkakunnan köyhimpiä, koska sen ympärillä oli kyntökelvotonta maata ja soita. Matti Särki mainitsee siellä olleen noin 70 taloa174. Isäntien sukunimet 1900-luvulla: Haponen, Nuija, Ikka (Markkova), Törö (Markkova?), Porali (Keltto?), Saari (Helsinki). Pienempiä asuinpaikkoja Montsina Eräs Monsina-niminen kylä mainitaan Järvisaarella vuoden 1696 henkikirjassa175. Montsinassa asui 1800-luvulla alussa suntio perheineen ja myöhemmin suomalaisia siirtolaisia, jotka vuokrasivat sieltä maata. Järvisaaren seurakunnan hallussa oli Montsinassa 33 desjatiinan maa, jolle 1800-luvun lopussa rakennettiin talo, josta piti tulla Järvisaaren pappila176. Kirkonmäki Kirkonmäki sijaitsi nimensä perusteella kirkon lähettyvillä Šapkin kylän viereisellä mäellä. 1800luvulla siellä asui ainakin kirkonpalvelija perheineen. Karjalaisten 1800-luvun lopussa perustamat kylät Riippala (ven. Rippolovo) Riippala sijaitsi Tosna-Šapki maantien varrella. Riippalan maat vuokrattiin Šapkin hovilta, ja kylä mainitaan kirkonkirjoissa ensimmäisen kerran vuonna Riippala oli olemassa vielä vuonna Pian sen jälkeen hovi ei suostunut uusimaan vuokrasopimusta, ja kylän asukkaiden täytyi jättää talonsa ja peltonsa. Alueen läpi rakennettiin Tosnasta Šapkiin johtava rautatieosuus.178 Riippalassa ja 1880-luvuilla kirkonkirjojen mukaan asuneita sukuja: Lätti (Jaakkima), Sinkkonen (Jaakkima), Tiainen (Suomi). Hovinpelto Kylän lienee sijainnut hajallaan Hattulan, Metsäpirtin ja Ihalaisten kylien välisellä alueella. Hovinpellon asukkaat eivät lunastaneet maitaan omikseen, vaan jatkoivat maanviljelystä hovin vuokralaisina vallankumoukseen saakka179. Vuosien rippikirjan mukaan kylässä oli 22 taloutta. Isäntien sukunimet 1900-luvulla: Kvist (Artjärvi), Kärkkänen (Ilomantsi), Lätti (Jaakkima), Sinkkonen (Jaakkima), Tiainen (Suomi), Valtonen (Hiitola). 19

20 Korkka (ven. Gorki) Korkka sijaitsi Tosna Šapki -maantiestä ja Nurmasta pohjoiseen. Korkan perustivat siirtolaiset Aleksandrovkan eli Markkovan hovilta vuokratuille maille180. Kirkonkirjoissa kylä esiintyy ensimmäisen kerran vuonna Asukkaat lunastivat kylän omakseen 1900-luvun alussa181. Vuosien rippikirjan mukaan kylässä oli 19 taloutta. Vuonna 1939 Korkassa oli jo 37 taloa, koska sinne oli siirretty viranomaisten käskystä siirretty taloja etenkin Ihalaisiin kylästä182. Isäntien sukunimet 1900-luvulla: Kärkkänen (Ilomantsi tai Juuka), Miettinen (Nilsiä?), Pyysiäinen (Uukuniemi), Ripatti (Mäntyharju), Sinkkonen (Jaakkima), Valtonen (Hiitola), Väänänen (Kiihtelysvaara). Pienautio / Ihalaisii / Ikolina (ven. Igolino) Kylä sijaitsi Ihalaistenjoen rannalla. Siirtolaiset lunastivat Ihalaisiin kylän omakseen 1900-luvun alussa183. Tilat olivat siellä huuttareita eli erillisiä tiloja, joiden talot sijaitsivat kaukana toisistaan184. Jooseppi Klemettilän mukaan Ihalaisiin kylässä oli 1900-luvun alussa 13 taloa185. Vuosien rippikirjan mukaan kylässä oli 21 taloutta. Kylän talot siirrettiin toisiin kyliin 1930-luvulla, joten 1939 kylässä oli enää kaksi taloa186. Isäntien sukunimet 1900-luvulla: Alanko (Jämsä), Kaartinen (Jaakkima), Kammonen (Jaakkima), Klemettilä (Luumäki), Kontio (Pielisjärvi), Hakkarainen (Kontiolahti), Littunen (Kurkijoki), Miettinen (Nilsiä?), Rompponen (Suomi), Sinkkonen, (Jaakkima), Talikka (Kurkijoki), Tepponen (Suomi), Tuovinen (Suomi), Teräväinen (Parikkala). Venäläiskylät Venäläiskylistä suomalaiset käyttivät omia nimityksiään. Mikkosen, Kahlan, Kempisen ja Charnayan toimittaman Venäjän federaation paikannimiä -teoksen mukaan venäläiskylien suomalaiset nimet olivat seuraavat187: Gory Koru Ivanovo Iivanala. Murreäänitteissä sekä Pietarin Lehdessä vuonna 1878 esiintyy yleensä muoto Ivanova188. Jerzunovo Jorsnova Kirsino Kyrssilä. Luultavasti tämä on sama kylä kuin Ruotsin vallan aikana mainittu Kyrsälä189. Pietarin Lehdessä vuonna 1878 kylää kutsutaan nimellä Kissina190. Kostuja Kostankylä Lezje Liesoi Mgan taajama Namkku Nurma Nurmi. Murreäänitteissä esiintyy venäläinen nimi. Pavlovon taajama Paulova Petrovon Petrova 20

21 Puholovo Puuhkola Sologubovka (kylä tai taajama) Solokuupoi Staraja Maluksa Maaluksa Staroselje Vanha-Muosio. Murreäänitteissä käytetään nimeä Vanhamoisio. Šapki Hattula. Venäläinen nimi esiintyy lähteissä usein sellaisenaan. Turyškino - Turuskina Voitolovo Voittola Sohvi Särki mainitsee lisäksi Karhusaaren venäläiskylän191. Hän viittaa ilmeisesti synnyinkylänsä Mujan lähellä sijaitsevaan Karbuselin kylään. JÄRVISAAREN LUTERILAINEN SEURAKUNTA Järvisaaren suomalaiset kuuluivat järjestään Järvisaaren luterilaiseen seurakuntaan. Varhaisin kirkko rakennettiin Liesoin kylään vuonna Vuoden 1704 kartassa mainitaan seurakunnan alaisuudessa Poritsin kappeli. Liesoissa sijainnut kirkko tuhoutui Suuren pohjan sodan aikana. Venäjän vallan aikana luterilaiset inkerinsuomalaiset saivat säilyttää uskontonsa ja saada sielunhoitoa omalla äidinkielellään. Uusi kirkko valmistui Järvisaarelle vuonna Se sijaitsi Siikalan kylässä193. Vuonna 1774 rakennettiin kirkko Hattulan hovin mäelle, jolle rakennettiin 1840luvulla uusi kirkko. Se vihittiin käyttöön 15. syyskuuta Pyhän Jaakobin mukaan kutsutussa kirkossa oli 290 istumapaikkaa195. Markkova-Järvisaaren seurakunnassa oli jäsentä vuonna 1865 ja jäsentä vuonna Katri Klemettilän mukaan 1900-luvun alussa kaikki seurakuntalaiset eivät mahtuneet kirkkoon, joten pyhinä puolet väestä seisoi kirkon ulkopuolella. Kirkossa oli parvet ja urkulehterillä urut197. Kirkon pyhä oli syksyllä Jaakobin päivä, jolloin kirkkoon saapui väkeä Markkovasta asti juhlimaan198. Matti Särki mainitsee, että kirkon lähellä metsän reunalla oli järvi, jota kutsuttiin Tupakkajärveksi. Se sai nimensä siitä, että ennen kirkkoon menoa pojat levähtivät ja tupakoivat sen rannalla. Kirkon luona ei tupakointia sallittu.199 Vuonna 1912 kirkko kärsi pieniä vahinkoja tulipalon seurauksena. Suntion lämmittäessä kirkkoa jumalanpalvelusta varten aamulla 18. maaliskuuta 1912 saapui kirkolle Suomen kansalainen Adam Jaakonpoika Sinkkonen, jonka suntio päästi sisään kirkkoon. Mielenhäiriöstä kärsinyt Sinkkonen alkoi vaatia, että suntio laittaisi hänet koloon eli hautaan. Suntio sanoi, ettei tee niin eläville. Sitten Sinkkonen yritti lyödä suntiota kirveellä, mutta tämä pakeni ja lähti hakemaan apua kylältä. Sillä aikaa Sinkkonen sytytti tulipalon kirkon halkohuoneessa. Suntio palasi kirkolle soittamaan kelloja hälytysmerkiksi, minkä seurauksena paikalle saapui Šapkin vapaapalokunta. Palokuntalaiset ja kyläläiset saivat palon sammumaan eikä se aiheuttanut kovin suuria vahinkoja. Sinkkonen karkasi paikalta, mutta saatiin kiinni, kun hän oli hukuttautumassa. Hänet oli määrä viedä hullujen hoitolaitokseen.200 Papisto 21

22 Järvisaaren papeista on kirjoitettu eri julkaisuissa, joten tarkempia tietoja heistä ei tässä kappaleessa esitetä. Järvisaaren papit olivat Turun ja Helsingin yliopistojen kasvatteja Suomesta. Järvisaaren kirkkoherroina toimivat: Anders Rilander (Turusta, k. 1740), kirkkoherrana ainakin ja 1730luvuilla; Matias Reckman (Turusta, k. 1753), Markkovan ja Järvisaaren kirkkoherra ; Johan Åstedt (Turusta, k. 1760), kirkkoherrana n ; Johan Sundelius (Turusta, k. 1791), Järvisaaren kirkkoherra ; Anders Cajander (Raisiosta, s. 1747, k. 1807), vt. kirkkoherra , vakinainen ; Henrik Orlander (Lohtajalta, s. 1768, k. 1826), kirkkoherra ; Alexander Moberg (Lempaalasta, s. 1804, k. 1841), luultavasti vt. kirkkoherrana , sittemmin Šapkin tilanhoitaja; Johan Merselius (Ruokolahdelta, s. 1801, k. 1849), luultavasti vt. kirkkoherrana Markkova-Järvisaaren seurakunnan kirkkoherroina toimivat: Johan Merselius (ks. yllä), luultavasti vt. kirkkoherrana ; Henrik August Schwindt (Pyhäjärveltä Vl., s. 1797, k. 1863), vt. kirkkoherra 1831; Otto Wilhelm Mohell (Rantasalmelta, s. 1801, k. 1833), ; Gustaf Westenius (Ruokolahdelta, s. 1805, k. 1878), ; Fredrik Gustaf Berg (Salmista, s. 1809, k. 1879), ; Karl Wilhelm Coriander (Haminasta, s. 1817, k. 1856), ; Karl Hellén (Korpilahdelta, s. 1803, k. 1874), vt. kirkkoherra ; Johan Ludvig Nikolaus Groundstroem (Kattilasta, s. 1827, k. 1879), ; Aloys Jeremias Piispanen (Lappeenrannasta, s. 1832, k. 1909), ; Johan Albert Tengén (Haminasta, s. 1828, k. 1891), ; Otto Wilhelm Rokkanen (Mikkelistä, s. 1847, k. 1916), ; Johan Jakob Nordlund (Korpilahdelta, s. 1849, k. 1889), ; Matti Jaatinen (Ruskealasta, s. 1849, k. 1912), ; Oskar Vilhelm Lindberg (Paraisilta, s. 1883, k. 1921), 1913, ; Eevertti Pärnänen (Pietarista, s. 1881, k. 1958), ; Selim Jalmari Laurikkala (Pyhärannasta, s. 1882, k. 1957), Papin palkka maksettiin pitkään viljana. Metsäpirtissä papin palkkaviljoja eli aprakoita säilytettiin niin sanotussa kasinoiaitassa. Syksyllä naiset kävivät keräämässä puolukkaa ja karpaloa lahjaksi papille

23 Kuva 3: Järvisaaren pappi ilmeisesti rouvansa ja lasten kanssa. Papin nimeksi on merkitty Paavo Vainonen, jonka nimistä pappia ei paikkakunnalta kuitenkaan tunneta. Lähde: Inkerin kulttuuriseura. Lukkarit, suntiot ja kirkonmiehet Papiston ohella Järvisaaren kirkkoa palvelivat lukkari ja suntio. Etenkin Finnbergin suvun jäsenet toimivat jo 1800-luvun alusta lähtien molemmissa viroissa. Finnbergit laskettiin vapaaksi suvuksi, jonka piirissä virat kulkivat isältä pojalle. Lukkarin tehtäviin kuuluivat etupäässä kansanopetus ja laulun johtaminen. Kirkonkirjojen mukaan voidaan laatia seuraava luettelo ja 1900-lukujen lukkareista. 1) David Antinpoika Finnberg (s. Kirkonmäki 1801, k. Kirkonmäki 1866), lukkarina , mainitaan entisenä lukkarina 1866, asui Montsinassa ja Kirkonmäellä, puoliso Anna Antintytär Vainonen (n ). 2) Pietari Davidinpoika Finnberg (s. 1834), mainitaan lukkarina , entisenä lukkarina 1873, lukkarina , asui Montsinassa, puoliso Johanna (Katharina) Blomqvist. Hänen mainitaan hoitaneen kirkossa laulupuolta ja taitaneen hyvin Nordlundin koraalin203. 3) Pietari Pietarinpoika Komonen (Käkisalmelta, s. 1844, k. Järvisaari 1869), mainitaan myös koulumestarina. 4) Paul Ferdinand Hammar, Jyväskylästä, mainitaan lukkari , asui Montsinassa, 23

24 puoliso Sofia Wilhelmina Lindqvist. 5) Antti Juhonpoika Ristali, myöhemmin (1882) Rister (s. Spankkova 1857, k. Järvisaari 1925), opiskeli Kolppanan seminaarissa 4. kurssilla valmistuen opettajan, lukkarin ja urkurin todistuksella204, mainitaan kirkonkirjoissa lukkarina Järvisaarella , ilmeisesti palveli virassa kuolemaansa 1925 asti, piti myös kiertokoulua 1877 alkaen205, puoliso 1. Maria Matintytär Adel, puoliso 2. Maria Avelin (s. Valkeasaari 1873). Lukkarille maksettiin palkkaa aluksi viljana, ja hänen käytössään oli osa seurakunnan maista Montsinassa. Kirkkokokouksessa 17. kesäkuuta 1912 muutettiin lukkarin palkka maksettavaksi rahassa: 25 kopeekkaa miehenmaata kohden ja 60 kopeekkaa rippihenkeä kohden eli yhteensä noin 600 ruplaa. Silloiselle lukkarille päätettiin antaa noin 100 ruplan korotus yli 30 vuoden palveluksesta.206 Suntioista eli kirkonpalvelijoista tunnetaan seuraavat: 1) Antti Finnberg, toiminut Järvisaarella 1800-luvun alkuvuosina, mainitaan edesmenneenä kirkonpalvelijana 1834, puoliso Salome Haponen (n ). 2) Juhana Antinpoika Finnberg (s. Kirkonmäki 1803, k. Kirkonmäki 1866), mainitaan kirkonpalvelijana , asui Kirkonmäellä, puoliso Sohvi Yrjöntytär Kuronen (Rääpyvä n ). 3) Antti Juhananpoika Finnberg, mainitaan työmiehenä 1861, suutarinkisällinä 1862, työmiehenä 1863, suutarina , kellonsoittajana 1868, kirkonpalvelijana , asui Kirkonmäellä, puoliso Sofia Wilhelmina Falenius. 4) Juhana Antinpoika Finnberg, s. 1877, mainitaan ja 1930-lukujen rippikirjassa kirkon vahdiksi, asui Hattulassa, puoliso Anna Maria Antintytär Nuija (1880 ). Suntion palkka maksettiin vielä 1900-luvun alussa viljana, mutta kirkkokokouksessa 17. kesäkuuta 1912 se muutettiin maksettavaksi rahana207. Seurakunnan hallintoon kuului lisäksi talonpoikien keskuudesta valittuja kirkonmiehiä. Heistä löytyy joitakin harvoja mainintoja kirkonkirjoista, mutta usein tätä titteliä ei mainita, koska se oli vain luottamustoimi. Uskonnonopetus Vuonna 1870 perusti kirkkoherra Otto Rokkanen Inkerinmaan ensimmäisen suomalaisen pyhäkoulun Markkova-Järvisaarelle. Opettajana tässä koulussa toimi Rokkasen rouva.208 Vuodelta 1886 on tieto, että Järvisaaren kirkkoherra Nordlund oli perustanut amerikkalaisia pyhäkouluja Järvisaarelle joka kylään209. Vuonna 1912 Markkova-Järvisaarella oli jo 20 kylässä pyhäkouluja, joissa oli 77 opettajaa.210 Metsäpirtissä pidettiin pyhäkoulua joka sunnuntai vuoroittain eri taloissa. Pyhäkoulussa annettiin läksyksi virsiä ja raamatunlauseita.211 Talonpojat pitivät pyhäkoulun lisäksi hengellisiä kokouksia luvun alussa oli Metsäpirtissä tapana pitää iltaisin kahdesti tai kolmesti viikossa yhteinen hartaushetki213. Joissain kodeissa vanhemmat opettivat lapsilleen uskontoa, suomenkielisten tekstien lukemista ja virsien laulamista214. Rippikoulu käytiin vasta noin 16-vuotiaana eli myöhemmin kuin Suomessa. Se käytiin varhaisempina aikoina kahdessa osassa: syksyllä kaksi viikkoa ja keväällä kolme viikkoa. Myöhemmin, 1900-luvun alussa, rippikoulua käytiin kolme viikkoa. Vakituisen papin puuttuessa 24

25 rippikoulua ei aina voitu järjestää, ja siksi rippilasten määrät olivat seuraavina vuosina suuria. Rippikoulun päättämiseksi nuoren piti osata sanasta sanaan katekismusta, huoneentaulua ja raamatunhistoriaa. Jos rippikoulua ei ollut käynyt, niin tansseihin tai vihille ei ollut asiaa. Isommat pojat eivät päästäneet tansseihin sanoen, että "on vielä papin sormet nuolematta". Pappi kävi joka vuosi kuulustelemassa seurakuntalaisten tietoja kristinopista kinkereillä eli kylänlukuisilla, jotka järjestettiin vuorotaloin. Suomessa vallinneesta tavasta poiketen vain lapset kävivät Järvisaarella kylänlukuisilla.215 Järvisaaren itsenäistymispyrkimykset Pappien oli vaikea työskennellä Markkova-Järvisaarella pitkien etäisyyksien ja valtavan työsaran takia luvun lopulla kirkkoherran täytyi pitää jumalanpalvelukset Markkovan ja Järvisaaren kirkoissa, kerran kuukaudessa Pähkinälinnassa ja kerran kuukaudessa virolainen jumalanpalvelus kotiseurakuntansa kirkoissa.216 Tämän takia joidenkin järvisaarelaisten mielestä heille ei pidetty tarpeeksi usein jumalanpalveluksia, ja he ryhtyivät vuonna 1889 ajamaan Järvisaaren seurakunnan itsenäistymistä. Lupaa haettiin konsistorilta, ja omaa pappilaa varten hankittiin hirsiä 205 ruplalla.217 Jonkinlainen pappilarakennus saatiin rakennettua, ilmeisesti Montsina-nimiseen paikkaan218. Itsenäistymispyrkimykset kuitenkin lakkasivat pian saamasta suurempaa kannatusta. Vuonna 1907 ainakin suunniteltiin kirkkokokouksen pitämistä asian tiimoilta, mutta sanomalehdistä ei selviä, mitä silloin päätettiin219. Kirkkoherra Matti Jaatisen kuoltua helmikuussa 1912 alkoivat järvisaarelaiset taas kerran suunnitella seurakuntansa itsenäistymistä. 19. helmikuuta markkovalaiset pitivät kirkkokokouksen, jossa päättivät pyytää armovuoden ajaksi kirkkoherraksi O. Lindbergin Janakkalasta. Lindbergin palkaksi esitettiin 50 kopeekkaa rippihenkeä kohden ja Markkova-Järvisaaren toivottiin pysyvän yhtenä seurakuntana. Järvisaarelaiset pitivät puolestaan kirkkokokouksensa seuraavana päivänä rovasti Peroniuksen johdolla. Myös he halusivat Lindbergin armovuodensaarnaajaksi, mutta vaativat Järvisaaren erottamista omaksi seurakunnakseen. Kokouksessa tuli esille se, että konsistori oli aiemmin antanut siunauksensa Järvisaaren itsenäistymiselle sillä ehdolla, että seurakuntaan rakennettaisiin oma pappila. Seurakuntalaiset pyysivätkin Peroniusta järjestämään uuden kokouksen, jossa käsiteltäisiin eroa ja pappilan rakentamista. Ongelmana pidettiin papin löytämisen vaikeutta ja sitä, että papin palkkaa pitäisi korottaa houkuttelevuuden nimissä kesäkuuta 1912 rovasti Peroniuksen johtamassa kirkkokokouksessa järvisaarelaiset päättivät yksimielisesti erota Markkova-Järvisaaresta ja palkata oman papin. Kirkkoherran palkaksi sovittiin 50 kopeekkaa miehenmaalta ja 1 rupla 20 kopeekkaa jokaiselta rippihengeltä. Palkan kerääminen annettiin staarostojen tehtäväksi. Aluksi pappila aiottiin rakentaa Montsinaan, jossa oli jo aiemmin alettu rakentaa pappilaa ja jossa oli 33 desjatiinaan maapalsta. Montsinan syrjäisyyden takia päätettiin kuitenkin pyytää Šapkin hovinherralta maata kirkonmäeltä. Tähän lähetystöön pyydettiin kunnanvanhin A. E. Huittaria ja kirkonmies Liiskiä. Pappila ulkorakennuksineen luvattiin rakentaa vuoden 1913 loppuun mennessä, ja sitä varten oli määrä kerätä kuluvan ja seuraavan vuoden aikana jokaiselta rippihengeltä yksi rupla. Lisäksi päätettiin pyytää Markkovan seurakunnalta rahaa rakennusprojektiin, sillä olivathan järvisaarelaisetkin vuosikymmeniä maksaneet Markkovassa sijaitsevan pappilan rakentamisesta ja kunnostamisesta. Markkovan seurakunta kokoontui tämän jälkeen ja oli sitä mieltä, että Järvisaari voisi aivan hyvin itsenäistyä, mutta markkovalaiset eivät suostuisi rahoittamaan pappilan rakentamista.221 Mujalaisen J. Liiskin ansiokkaasta varainkeruutoiminnasta huolimatta rahaa ei saatu kokoon tarpeeksi. Tämän takia seurakuntalaiset alkoivat taas puolustaa yhteisen seurakunnan olemassaoloa. Lahkoihin kuuluvat suomalaisetkin suhtautuivat nihkeästi itsenäistymiseen. Seurakuntalaiset halusivat kovasti vakituista pappia. Markkova-Järvisaaren kirkkoherran virkaa hoitanut pappi oli 25

26 juuri muuttanut pois, ja jumalanpalveluksia pitivät Järvisaarella muut rovastikunnan papit vain kerran neljässä viikossa syyskuuta 1914 Markkovan seurakunnan jäsenet päättivät, että tulevalle papille maksettaisiin samaa palkkaa kuin aiemmin. 29. syyskuuta pidetyssä Järvisaaren kirkkokokouksessa seurakuntalaiset kieltäytyivät maksamasta tulevalle papille samaa palkkaa kuin aiemmin oli maksettu, vaikka palkan alentaminen olisi ollut kirkkolakia vastaan. Seurakunta oli valmis maksamaan 1200 ruplaa omalle papille, mutta vain 800 ruplaa Markkovan ja Järvisaaren yhteiselle papille.223 Tämä kädenvääntö sai uuden käänteen marraskuussa 1914, kun Markkovan seurakunnan jäsenet ryhtyivätkin vaatimaan pesäeroa Järvisaaren kanssa ja omaa pappia224. Myös Järvisaaren kylissä alkoi esiintyä vastarintamielialaa. Helmikuussa 1915 markkovalaiset päättivät kokouksessaan, että papin palkka maksettaisiin vastedes rahassa. Järvisaaren Kelkkulan asukkaat yhtyivät tähän päätökseen ja päättivät myös liittyä Markkovan seurakuntaan. Maapäällikön vahvistamat päätösasiakirjat lähetettiin konsistoriin hyväksyttäviksi. Samalla Järvisaaren Seulolan luterilaiset olivat aikeissa liittyä Markkovan seurakuntaan elokuuta 1915 piti Kelton kirkkoherranapulainen Eevertti Pärnänen Markkovan ja Järvisaaren kirkoissa kirkkokokoukset, joissa käsiteltiin kirkollisten virkamiesten palkkajärjestelyjä. Kummatkin seurakunnat suostuivat palkkaamaan yhteisen papin. Kirkkoherran, lukkarin ja suntioiden palkat päätettiin muuttaa maksettavaksi kokonaan rahassa eikä osittain luonnontuotteina kuten aiemmin oli ollut tapana. Palkat aiottiin maksaa jatkossa reviisoittain eli miehenmaata kohden Järvisaarella oli näet aiemmin palkka maksettu henkilöä kohden. Palkoista luvattiin tehdä kyläkuntien kokouksissa pöytäkirjat lokakuun aikana ja lähettää ne maapäällikön vahvistettaviksi.226 Markkova-Järvisaari palkkasi virkaa toimittavaksi kirkkoherraksi kyseisen Eevertti Pärnäsen, joka aloitti työnsä syyskuussa Seurakunta oli sen jälkeen tyytyväinen yhteiseen pappiin, eikä kolmikymmenvuotisen kiistelyn jälkeen seurakuntien eroa koskaan tapahtunut luvulla rakennettu, pappilaksi aiottu rakennuskin pysyi tyhjillään kunnes se lopulta myytiin MujaStaarostinan osuuskaupalle kesällä Muut kirkkokunnat Inkerissä vaikuttivat 1800-luvun alussa niin sanottujen leikkaajien ja hyppääjien herätysliikkeet. Niiden ei tiedetä saaneen jalansijaa Järvisaarella luvun alussa Järvisaarelle levisivät metodismi ja baptismi. Metodismi saapui seudulle noin vuonna 1906 ja sai jalansijaa etenkin Seulolassa sekä sen naapurikylissä Handrovassa ja Haittalassa, jotka kuuluivat Markkovaan. Vuonna 1912 Seulolaan rakennettiin rukoushuone, jonka vakituiseksi sielunhoitajaksi tuli Suomesta A. Tuulihovi. Hän tosin riitautui seurakuntalaistensa kanssa jo seuraavana vuonna ja palasi Suomeen. Pietarin englantilaisten metodistien kerrotaan rahoittaneen Seulolan rukoushuonetta.229 Eräs markkovalainen kertoo Nevassa, että varoja saatiin Amerikan metodistikirkolta. Seudulla liikkuneista metodistisaarnaajista mainitaan pastori J. Salmi ja amerikkalainen piispa G. Simons.230 Seulolan asukkaista kerrotaan puolet olleen metodisteja 1900-luvun alussa231. He kuitenkin pysyivät ainakin nimellisesti luterilaisen seurakunnan jäseninä rippikirjoissa. Metodisteilla kerrotaan olleen kirkko myös Mujan kylässä232. Luterilaisten ja metodistien välillä näyttää 1900-luvun alkuvuosin ollut paljonkin kitkaa. Vuonna 1907 pohti Neva-lehdessä eräs markkovalainen metodismin suosion syitä: lieneekö kansa ollut jo kyllästynyt herra Jaatisen ewankeliumiin, kun rupesi innolla suosimaan yksinkertaisten miesten opetusta. Kirjoittaja kertoo kirkkoherra Jaatisen ryhtyneen vastustamaan metodisteja saarnoissaan ja jopa tunkeutuneen näiden kokouksiin.233 Samana vuonna kerrottiin Neva-lehdessä, että Markkovassa juopuneet luterilaiset olivat muutamaan otteeseen väkivallalla ja puukolla uhaten 26

27 keskeyttäneet metodistien kokouksia234. Eräs paikkakuntalainen kirjoitti vuonna 1913, että metodisteillakin oli kielteisiä asenteita luterilaista kirkkoa ja sen papistoa kohtaan235. Toisaalta erään 1900-luvun alussa syntyneen seulolalaisen mukaan kitkaa uskontokuntien välillä ei ollut luvun alussa Piilovan, Staarostinan ja Seulolan kyliin levisi baptismi. Baptistien rukoushuoneet sijaitsivat Staarostinassa ja Piilovassa. Piilovassa baptistit suorittivat näyttäviä kastetilaisuuksia veden äärellä torvisoittokunnan säestyksellä.237 Seudun venäläiset olivat ortodokseja. Hattulan ortodoksinen kirkko, venäjäksi Pokrovskaja tserkov, rakennettiin vuonna 1786 hovinherra Dubjanskin toimesta. Kirkko toimi Dubjanskien ja sittemmin myös Balašovien hautapaikkana. Seurakuntaan kuuluivat Hattulan, Vanhamoision, Pielakkalan, Jorsnovan ja Nurman venäläiskylät sekä Mujan ja Järviin sekakylät. Vuonna 1884 mainitaan seurakuntalaisia olleen 374 miestä ja 380 naista. Kelkkulan sekakylän venäläiset kuuluivat aluksi Liesoin eli Uspenskojen ortodoksiseurakuntaan ja sittemmin Anninskojen seurakuntaan. Tavallisten ortodoksien ohella Sologubovkan kylässä asui vanhauskoisia, jotka eivät hyväksyneet 1600-luvulla tehtyjä kirkollisia uudistuksia ja suhtautuivat kielteisesti valtaortodokseihin.238 MAAORJUUDEN PÄÄTTYMINEN Maanlunastukset Vuonna 1861 keisari Aleksanteri II hyväksyi lain maaorjuuden lakkauttamisesta239. Entiset maaorjat saivat lunastaa maansa omistajaltaan. Talonpoika ei kuitenkaan saanut täydellistä omistusoikeutta maahansa, vaan se säilyi kyläkunnan yhteisomaisuutena, johon talonpojilla oli käyttöoikeus. Kyläkunnalla oli oikeus jakaa maapalstat uudelleen silloin tällöin talojen kesken. Toikan mukaan tämän niin sanotun sarkajaon takia maatalous ei päässyt kehittymään Inkerissä. Talonpojat eivät nimittäin viitsineet kehittää peltojaan tai viljelymenetelmiään, koska oma palsta saattoi päätyä jollekin muulle seuraavassa sarkajaossa. Lisäksi talojen maat olivat usein jaettuna useaan osaan joskus jopa 15 osaan maan laadun ja sijainnin takia, mikä vaikeutti viljelyä. Hoveilla oli vielä tapana antaa huonoimmat maansa talonpojille sekä antaa hyvin vähän tai ei laisinkaan metsää ja niittyä.240 Suomessa sarkajaosta oli siirrytty jo 1700-luvulta alkaen isojakoon. Markkova-Järvisaaren kirkkoherra Piispanen, ahkera laulumies, kirjoitti vuonna 1866 maaorjuuden päättymisestä laulun Kiitos orjien vapauttamisesta Wenäillä, jonka sävelenä oli ruotsalainen laulu Mandom, mod och morske män. Laulun seitsemässä säkeistössä ylistettiin luojaa ja keisaria vapaudesta. Ensimmäinen säkeistö kuului näin: Nouse kansa Wenäjän, Nouse, riennä sievemmän, Luojallesi laulamaan, Keisarille kantamaan Kiitosta Iloista Vapauden edestä, Jok' on joka mökissä Avarassa Wenäissä! 241 Talonpojan lunastaman maan, niin sanotun miehenmaan tai reviisan suuruus vaihteli paikkakunnittain. Toikan arvion mukaan se oli yksityisiltä maanomistajilta lunastettaessa keskinmäärin 3,4 desjatiinaa ja kruunulta kuusi desjatiinaa. Maan lunastushinta oli korkea yksityisiltä lunastettaessa korkein. Maksuajaksi määrättiin 49 vuotta. Toikan mukaan maiden 27

28 lunastamisen jälkeen inkeriläisten talonpoikien tilat pienenivät jatkuvasti, koska Inkerissä oli tapana jakaa tila ja siten maaosuus poikien kesken. Vuonna 1897 oli Lyyssin piirikunnassa maata taloa kohden keskimäärin 12,7 desjatiinaa. Tuolloin piirikunnan maista talonpojien hallussa oli vain 29 prosentin osuus.242 Jakovlevin tutkimien maanlunastusasiakirjojen mukaan Šapkin kyläkunnan talonpojat lunastivat maansa vuonna Tuolloin Šapkin kyläkunta, johon kuuluivat Šapkin, Piilovan, Nurman, Jorsnovan ja Pielakkalan kylät, lunasti Balašoveilta 486 desjatiinaa maata ruplan hinnalla. Summasta täytyi maksaa viidesosa käteisellä ja loput osamaksulla. Maanlunastusasiakirjojen mukaan kyseisissä kylissä asui tuolloin 202 sielua, mistä päätellen miehenmaaksi on tullut 2,4 desjatiinaa. Lunastettu maa oli ainoastaan talojen pihapiiriin kuuluvaa maata sekä peltoa.243 Jos verrataan Šapkin hovin maaomaisuutta vuosina 1860 ja 1900 sekä jaetaan erotus vuoden 1860 sieluluvulla saadaankin miehenmaan keskiarvoksi 2,7 desjatiinaa. Hovilla oli siis jälkimmäisenä vuonna 663,51 desjatiinaa vähemmän maata: se oli joutunut myymään 3,3 prosenttia maistaan talonpojille. Muiden hovien lunastusasiakirjoja Jakovlev ei valitettavasti tutkinut. Laskutoimituksella selviää, että Aleksandrovkan hovi menetti maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen 22,4 prosenttia maistaan eli desjatiinaa. Siten hovin entisten orjien miehenmaa olisi silloin ollut keskimäärin 6,3 desjatiinaa sielulta ellei hovi myynyt maata siirtolaisille ennen vuotta Matti Särki puolestaan kertoo, että Aleksandrovkaan kuuluvassa Kanttilassa miehenmaaksi tuli viisi desjatiinaa. Blagoveštšenskojen maat olivat vuoteen 1900 mennessä supistuneet 22,6 prosenttia, mikä tekisi miehenmaaksi noin 3,8 desjatiinaa.244 Miehenmaan suuruuden välillä oli siis huomattavia eroja Järvisaarellakin. Todennäköisesti tähän on vaikuttanut alueen maan vaihteleva laatu. Näiden laskelmien valossa talonpojat eivät saaneet lunastettua metsää eikä niittyä, vaikka maaorjuuden aikana he olivat saaneet hyödyntää hovin niittyjä ja laitumia. Jooseppi Klemettilän mukaan Markkovan (Aleksandrovskan) hovi vuokrasikin talonpojille luonnonniittyjä heinämaaksi ja myi näille puuta245. Metsäpirtissä oli 1900-luvun alussa taloilla pieniä peltosarkoja useassa paikassa. Niityt jaettiin joka vuosi talojen kesken desjatiinan palstoiksi, lisäksi heinää käytiin niittämässä suolta ja metsäniityiltä.246 Markkova-Järvisaarenkin kirkkoherrana toiminut Eevertti Pärnänen kirjoittaa, että maaorjuuden jälkeisinä aikoina inkerinsuomalainen talonpoika piti korkeintaan kahta hevosta ja neljää lehmää vuokraamalla laidunta ja luonnonniittyjä. Puuta piti yleensä ostaa maanomistajilta. Jotkut talonpojat menestyivät paremmin vuokraamalla lyhytaikaisesti maata hovinherroilta tai ostamalla sitä talonpoikaispankin kautta perinnöksi.247 Matti Särjenkin mukaan talonpojan oli vaurastuakseen vuokrattava maata hovinherralta pienen palstansa lisäksi248. Semstvo-laitos Vuoden 1861 laissa luotiin maaseudulle kylä- ja kuntatason itsehallinto, jonka alinta tasoa edustivat kyläkunnat. Kyläkunnan kokouksessa talonisännät päättivät yhteisistä kuten maiden käytöstä, valitsivat vanhaan tapaan kylänvanhimman eli staarostan, edustajat kuntakokouksiin sekä tarvittaessa veronkantajan. Kyläkunnista koostuvan kunnan eli volostin yhteisiä asioita käsiteltiin kuntakokouksissa. Kuntakokoukseen osallistuivat kyläkuntien staarostat ja muut mahdolliset viranhaltijat sekä kyläkuntien edustajat, joita valittiin yksi kymmentä taloa kohden. Kuntakokous nimitti kunnanvanhimman eli starssinan, muut mahdolliset viranhaltijat, kunnanvanhimman avustajat sekä kuntaoikeuden jäsenet. Kuntaoikeudessa 4 12 kunnantuomariksi valittua miestä käsitteli mitättömämpiä rikos- ja talousasioita. Kyläkunnat ja kunnat hoitivat yhdessä veronkannon

29 Vuonna 1864 luotiin vielä kaksi lisätasoa talonpoikaiseen vaikuttamiseen: syntyi niin sanottu Semstvo-laitos eli maalaishallinto. Uuden järjestelmän mukaan kuntakokous valitsi jäseniensä joukosta valtuutetun piirikunnan maalaiskokoukseen. Maalaiskokoukseen muut valtuutetut olivat piirikunnan maanomistajien ja kaupunkikuntien valitsemia. Piirikunnan maalaiskokouksessa puheenjohtajana toimi aina piirikunnan aateliston päämies. Maalaiskokouksesta muodostettiin piirikunnan maalaishallitus eli upraava, jonka puheenjohtajan nimityksen vahvisti kuvernementin päällikkö. Piirikuntien maalaiskokoukset valitsivat keskuudestaan valtuutetut kuvernementin maalaiskokoukseen kolmeksi vuodeksi. Jos keisari ei tahtonut vahvistaa jonkun henkilön nimeämistä kokouksen puheenjohtajaksi, silloin puheenjohtajaksi tuli kuvernementin aateliston johtaja. Kuvernementin maalaiskokous valitsi kuvernementin maalaishallituksen eli upraavan jäsenet, joita oli kuusi puheenjohtajan lisäksi. Kuvernementin maalaishallinnon puheenjohtajan nimityksen vahvisti sisäasiainministeri.250 Semstvo-laitos ei siten ollut keisarista, hallituksesta ja näiden nimittämistä virkamiehistä riippumaton tapa vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Järvisaaren suomalaiset kylät jakautuivat eri kuntiin, jotka kuuluivat Lyyssin eli Pähkinälinnan piirikuntaan. Kelkkulan kyläkunta kuului Ivanovon kuntaan, ja Seulola Liesoin kuntaan. Valtaosa suomalaiskylistä oli Šapkin kunnan alaisuudessa. Kyseiseen kuntaan kuuluivat Kanttilan kyläkunta, Mujan kyläkunta (Mujan ja Staarostinan kylät), Metsäpirtin kyläkunta (Metsäpirtti ja Savota), Järviin kyläkunta (Järvi ja Nurma), Vanhamoision kyläkunta (Vanhamoisio, Pitkäjärvi ja Siikala), Šapkin kyläkunta (Šapki, Piilova, Pielakkala ja Jorsnova sekä myöhemmin vuokramaille perustetut Korkka ja Riippala).251 Vuonna 1886 mainitaan, että Šapkin kunnassa oli 329 veronmaksajaa252. Šapkin kunnassa oli siis monta täysin suomalaista kyläkuntaa. Suomalaisten lukumäärän ansiosta suomalainen saattoi päästä kunnanvanhimmaksi asti. Kunnanvanhimpien nimistä ei ole yhtenäisiä tietoja. Vuodesta 1875 vuoteen 1884 Šapkin kunnanvanhimman virassa oli venäläinen, jonka seuraajaksi vuoden alussa 1884 pidetyissä kunnanvaaleissa valittiin Juoseppi Virkki. Suomalaisen päästyä kunnan johtoon olivat odotukset suomalaisten keskuudessa suuret. Muutosta saatiinkin aikaiseksi, kun kunnanvanhimman ehdotuksesta päätettiin kieltää nuorten poikien öinen meluaminen kylien kaduilla. Rangaistuksi meluaja sai valita joko kolmen ruplan sakon, seitsemän päivän oleskelun vesikopissa tai 20 vitsaniskua selkään. Keväällä 1885 kuitenkin jouduttiin Järvisaarella pettymään, kun viranomaiset erottivat kylänvanhin Juhana Savolaisen ja viikon päästä kunnanvanhin Juoseppi Virkin. Pian selvisi, että kyseiset miehet olivat tuhlailleet kunnan rahoja vääriin tarkoituksiin. Savolaisen sanottiin kuluttaneen 462 ruplaa ja Virkin 232 ruplaa. Heidät haastettiin Lyyssin piirikunnan oikeuteen, jossa heidät tuomittiin 30. heinäkuuta Kunnanvanhin Virkki tuomittiin maksamaan kavalletut rahat takaisin kunnalle ja istumaan kaksi kuukautta vankeudessa. Kylänvanhin Savolainen tuomittiin vuodeksi vankeuteen.253 Myöhemminkin suomalaiset olivat Šapkin kunnanvanhimman virassa luvun alussa virassa oli suomalainen J. Mustonen, jonka tilalle valittiin vuoden 1909 lopulla Staarostinan kyläkunnan staarosta A. E. Huittari. Huittarin nimitys vahvistettiin vuoden 1910 alussa.254 Vielä vuosina 1912 ja 1914 Šapkin kunnanvanhimpana mainitaan kyseinen Antti Eljaksenpoika Huittari255. Huittarin lisäksi kunnan johtokuntaan kuului vuonna 1914 kirjuri Fjodor Ivanovitš Jakovlev256. Kuntatasoa korkeammalle yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa järvisaarelaiset eivät tiettävästi päässeet ennen vallankumousta. TALONPOIKAISLEVOTTOMUUDET Turkinmäen suutot Talonpoikaisreformin jälkeen Venäjän keisarikunnassa syntyi talonpoikien ja maanomistajien välille maakiistoja. Olga Oldenborger ylistää muistelmissaan isäänsä, Aleksandrovkan herraa Vladimir 29

30 Petrovitš Markovia edistykselliseksi maanomistajaksi, joka ahkeroi parantaakseen vapautettujen talonpoikien asemaa. Hän kertoo Markovin muun muassa laajentaneen talonpoikiensa tiluksia.257 Toisaalta muista lähteistä selviää, että vuosikymmenien ajan Markovin ja metsäpirttiläisten talonpoikien välejä hiersi kiista eräästä 82 desjatiinan maasta258. Kiistan kerrotaan syntyneen siitä, että aikaisempi maanomistaja, ilmeisesti Markovin äiti, oli lahjoittanut kyseisen maan talonpojille. Hänen perillisensä oli myöhemmin ottanut maat takaisin259. Talonpojat ottivat maat väkisin käyttöönsä, ja esimerkiksi vuonna 1899 heitä syytettiin metsänhakkuista Markovin metsässä ja metsän tarkastuksen vastustamisesta260. Vuonna 1901 oli oikeuden päätöksen nojalla määrä kartoittaa kiistanalainen maa ja osoittaa, että se kuuluu Markoville. Tuolloin siitä oli kiistelty jo 19 vuotta. Metsäpirtin talonpojat saivat vihiä viranomaisten aikomuksista jo etukäteen ja päättivät estää maanmittaustyöt. Piirioikeuden asiakirjoista selviää tarkasti, mitä sen jälkeen tapahtui. 23. kesäkuuta 1901 maapäällikkö (venäjäksi zemski natšalnik) ja piirikunnan poliisipäällikkö (ispravnik) läksivät Metsäpirttiin keskustelemaan asiasta talonpoikien kanssa. Nämä kuitenkin sanoivat, että oikeuden päätös ei ollut lainvoimainen ja kertoivat valittaneensa siitä. 24. kesäkuuta saapuivat maapäällikkö, poliisipäällikkö ja joukko alempia poliisivirkamiehiä maanmittarin kanssa Turkinmäelle, joka muodosti kiistellyn maa-alueen luonnollisen rajan. Samaan aikaan paikalle kokoontui satapäinen talonpoikaisjoukko, jossa oli myös naisia ja lapsia. Maanmittarin ryhdyttyä työhönsä tämä väkijoukko saartoi hänet ja kielsi häntä työskentelemästä. Viranomaiset yrittivät turhaan saada joukkoa hajaantumaan. Suurimmalla osalla talonpojista oli jonkinlaiset kanget tai kepit käsissään, ja joidenkin todistajien mukaan he keräsivät taskuihinsa maantiesoraa. He eivät kuitenkaan heittäneet soraa ketään kohti. Talonpojat jatkoivat maanmittarin häiritsemistä ja alkoivat hakata ratsumiehiä kepeillään. He eivät suostuneet lähtemään paikalta, vaan viettivät seuraavan yön viereisellä pellolla. 26. kesäkuuta paikalle saapuivat talonpoikia taivuttelemaan Pietarin varakuvernööri N. I. Demjanovitš ja prokuraattori N. N. Tagantsev. Talonpojat kuuntelivat herroja nöyrästi, mutta sanoivat, että suostuisivat vaatimuksiin vain jos paikalle kutsuttaisiin sotajoukot. Metsäpirttiläiset ajattelivat, että vasta sotajoukkojen saapuminen vakuuttaisi heidät tsaarin tahdosta. Seuraavana yönä paikalle saapuikin kaksi komppaniaa Samaran ja Tsaritsynin rykmenteistä. 27. kesäkuuta aamuviideltä maanmittari pääsi lopulta aloittamaan työnsä. Talonpoikia vaadittiin vastuuseen teoistaan.261 Vielä pitkään muistettiin paikkakunnalla tämä tapaus kansan suussa nimellä Turkinmäen suutot. Venäjän sana sud tarkoittaa oikeudenkäyntiä, oikeutta tai oikeusistuinta. Tämän teoksen kirjoittajan vuonna 2008 kuuleman tarinan mukaan Pienaution kylän lähellä sijaitsevalla Turkinmäellä olivat talonpojat ottaneet yhteen hovinherran ja sotaväen kanssa joskus tsaarin aikaan. Talonpoikien aseina olivat olleet työvälineet. Jonkun vanhan naisen kerrotaan vetäisseen upseerin hevosta hännästä, minkä seurauksena hevonen oli lähtenyt laukkaamaan mäkeä alas.262 Matti Särki kertoo Turkinmäen tapahtumista seuraavalla tavalla: Kun maaorjuus lakkautettiin mäki joutui talonpojille. Myöhemmin hoviherra vaati mäkeä takaisin ja aikoi ottaa sen väkivalloin. Kansa nousi kapinaan ja kivitti maanmittarit ja poliisit. Talonpojat sitten vitsailivat, että he pakenivat kuin turkkilaiset. Siitä ehkä johtuukin nimi Turkin mäki. Seuraavana päivänä kylään saapui tutkimuskomissio sotilaita mukanaan. Muutama kapinan aktiivisimmista osaanottajista vangittiin ja vietiin ujestiin. Sotilaat leiriytyivät liitereihin, takavarikoivat Tanin härän, söivät sen ja poistuivat kylästä. Onneksi vangitut pian palasivat takaisin. Siitä ei ole tietoa, mihin päättyi hoviherran ja talonpoikien välinen kiista. 263 On perin merkillistä, että tilanomistaja Markovin tytär Olga Oldenborger ei mainitse Turkinmäen tapahtumia muistelmissaan lainkaan. 30

31 Duuma ja toinen maareformi Vuonna 1905 tapahtui Venäjällä kansannousu, joka ilmeni työläis- ja talonpoikaisväestön liikehdintänä ja lakkoiluna. Tämän seurauksena keisari Nikolai II:n ja pääministeri Sergei Witten oli luvattava, että Venäjälle perustettaisiin kansanedustuslaitos, duuma. Vallankumousvuonna Lyyssin piirinkin talonpojat pitivät kokouksia, joissa lausuttiin jyrkkiä vaatimuksia olosuhteiden parantamiseksi. Äärimmäisissä tapauksissa he myös harrastivat luvattomia metsänhakkuita.264 Kiseljova ja Mavrina mainitsevat, että Šapkin volostin talonpojat N. Popolev ja I. Danilov karkotettiin vuonna 1905 kolmeksi vuodeksi vallankumouksellisen propagandan harjoittamisesta265. Samana vuonna tapahtui Šapkin hovissa kaksi tuhopolttona pidettyä tulipaloa. Ensimmäisellä kerralla sytytettiin hovin pellolla noin 200 punnan heinäpieles kylvöheinää. Toisella kerralla sytytettiin karjakuja, jonka palossa kuoli kahdeksan lehmää ja kaksi härkää sekä tuhoutui paljon olkia ja heinää. Tuli tuhosi myös sikaläävän, mutta siat saatiin pelastettua palokunnan saavuttua paikalle sammuttamaan paloa joulukuuta 1905 Lyyssin piirin aatelismarsalkka kutsui koolle kokouksen, jossa pohdittiin tyytymättömyyden syitä. Kokouksessa oltiin sitä mieltä, että kaiken taustalla oli talonpoikaisväestön ahdas tila, mutta asia päätettiin jättää duuman ratkaistavaksi.267 Keväällä 1906 alettiin sitten suorittaa duuman ensimmäisiä vaaleja Venäjällä. Lyyssin piirissä valittiin kunnista valitsijamiehet valitsemaan edustajia duumaan. Radikaalin Uusi Inkeri -lehden mukaan Järvisaarella harjoitettiin vaaleissa vilpillistä toimintaa. Lehden mukaan Liesoin kunnan vaaleissa Kunnantalo on jaettu kahteen osaan. Yhdellä puolella toimitettiin waaleja, toisella puolella on wartijasto: isprawnikka, pristawa ja 4 urjatnikkaa. Waalien tulos: kunnanwanhin kuomineen molemmat maapäällikön kätyreitä. Šapkin eli Hattulan kunnassa, jossa oli ollut erimielisyyksiä talonpoikien ja maanomistaja Markovin välillä, harrastettiin myös epäilyttäviä toimia. Uusi Inkeri kertoo: Tieto waalipäivästä oli annettu waan jollekulle kyläkunnalle ja tulos oli loistawa. 60 ääniwaltaisen sijasta saapui waalipaikalle waan 22. Wenäläinen pappi, kunnanwanhin ja kirjuri asettuwat pöydän taa ja pappi kehottaa: Lähetetään duumaan Kwashnew! Wastataan, että oli jo ennen päätetty walita Populew ja Dementjew. (Molemmat oli poliisi wanginnut. Dementjew laskettu äsken wapaaksi; Populew on wieläkin wankilassa). Kunnan wanhin kiljasee: Aa, sinä et wielä ole istunut?! Tämän kuultuaan ääniwaltaiset poistuwat, sanoen: tehkää miten tiedätte! Walitsemaan jäi 3-4 henkeä. Miten waalit toimitettiin Jumala ties; walituiksi ilmoitettiin Kwashnew ja Särki. Talonpojat lähettiwät kuwenöörille sähkösanoman ilmoittaen, että suurin osa kyläkuntia ei tietänyt waaliajasta mitään ja sen tähden ei woinut ottaa osaa waaleihin. Miten asia päättyy ei tiedetä, sillä molemmat walituiksi julistetut ovat päämiesten suosikkeja. 268 Poliittinen ilmapiiri heijastui myös kirkkoon. Paikallisten ihmisten kirjoittamien lehtikirjoitusten perusteella Markkova-Järvisaaren kirkkoherra Matti Jaatinen suhtautui talonpoikien vaatimuksiin kielteisesti. Nimimerkillä Jaatisen oma sanankuulija kuvaili radikaalissa Neva-lehdessä eräs markkovalainen kirkkoherraansa: Markkowan kirkkoherra Jaatinen, on innokas kapitalistien ja wirkawaltaisten palwelija, jonka innokkaat saarnat tarkoittawat ennenkaikkea sitä, että saisi sanankuulioistaan nöyriä orjia rikkaille ja uskollisia alamaisia esiwallalle. 269 Jaatisen kerrotaan sanoneen saarnaassaan muun muassa, että Wenäjä muuttuu Saharan erämaaksi, jos maat annettaisiin talonpojille 270. Vuoden 1908 paikkeilla kerrotaan Järvisaaren kyliin levinneen tsernosotjenikkoin usko, jota vanhukset tietämättömyyttään pitivät uskonlahkona271. Todellisuudessa kyse oli niin sanotuista mustista sotnioista, 1900-luvun alun venäläisestä äärinationalistisesta liikkeestä. Vuonna 1910 saatiin vihdoin helpotusta maanomistusoloihin pääministeri Pjotr Stolypinin 31

32 maatalousreformien myötä. Uusi laki antoi talonpojille oikeuden vaatia maansa erotetuksi kyläkunnan yhteisomistuksesta yksityisomaisuudeksi. Metsää ei jaettu sen vähyyden vuoksi, vaan se säilyi kyläkuntien yhteisomaisuutena. Toikan mukaan tämän uudistuksen seurauksena Inkerin suomalaiset talonpojat alkoivat ahkerasti parantaa tilojaan ja viljelysmenetelmiään, sillä nyt tila ei voinut siirtyä kenellekään muulle sarkajaon seurauksena.272 Stolypinin reformi ei kuitenkaan ratkaissut talonpoikien kaikkia ongelmia. Järvisaaren talonpojille tyytymättömyyttä aiheutti puute metsistä ja laitumista. Puutavara piti ostaa kalliiseen hintaan hoveilta, joilta myös laidunmaata piti vuokrata. Myös siirtolaisten harrastama vuokraviljely lienee aiheuttanut jossain määrin katkeruutta. Vielä vuonna 1913 oli sarkajako vallitsevana käytäntönä Järvisaarella. Ainakin Staarostiinassa oli jo tuolloin pohdittu uutta maanjakoa, mutta yksimielisyyttä ei vielä ollut siitä, miten ja moneen palaan maat jaettaisiin. Edistysmieliset maanviljelijät toivoivat Järvisaarellakin maan jakamista suurempiin palstoihin, jotta maata voitaisiin viljellä tehokkaammin ja alkaa harjoittaa vuoroviljelyä. Mujan maamiesseura teki uraauurtavaa työtä uusien viljelymenetelmien tuomisessa seudulle.273 SOTAVUODET Järvisaaren miehistä osa joutui Venäjän alamaisina suorittamaan asevelvollisuuden. Hovien aikana asevelvollisuus ei koskettanut kaikkia. Sen pituus vaihteli ajan myötä eliniästä 12 vuoteen. 1870luvulta alkaen asepalvelus oli kaikkien 21 vuotta täyttäneiden miesten velvollisuus, jonka suorittaminen kesti kuusi vuotta. Vuonna 1906 armeijapalvelus lyheni kolmeen vuoteen. Vapautuksen palveluksesta saivat vanhempiensa ainoat pojat. Järvisaaren kirkonkirjoissa esiintyy 1800-luvulla useita sotamiehiä, jotka olivat palanneet palveluksensa jälkeen kotikyliinsä asumaan. Järvisaarelaisia on mahdollisesti ollut mukana kaikissa Venäjän ja 1800-luvulla käymissä sodissa, mutta varmaa tietoa tästä ei ole. Venäjän Japanin -sodassa vuosina oli mukana 30 Järvisaaren miestä. Kolme heistä kuoli sodan aikana. Viimeiset järvisaarelaiset sotilaat palasivat kotiseudulleen vasta 19. huhtikuuta Matti Särjen mukaan 1. elokuuta 1914 Venäjän osalta syttynyt ensimmäinen maailmansota tuli ihmisille yllätyksenä. Nuorten liekku- eli keinulauluihin lisättiin sodan sytyttyä uusi säe: Perjäntain ol pervoi päivä, pojat vietii sottaa. Tytöt jäivöt itkemää, jot kuka heitä ottaa. 275 Järvisaaren miehet taistelivat maailmansodassa ainakin Karpaateilla, missä heitä kaatuikin.276 Inkeri- ja Neva-sanomalehdet julkaisivat joitakin yleisesikunnan luetteloja haavoittuneista ja kaatuneista, mutta niissä ei esiinny järvisaarelaisia. Tosin vuonna 1915 haavoittunut, Lyyssin piirikunnasta kotoisin ollut Juhana Matinpoika Nuija, on nimensä perusteella saattanut olla Seulolasta277. Nuoren miesväen poissaolo vaikeutti maataloustöiden tekemistä. KOULULAITOKSEN KEHITYS 1800-luvulla koulutus oli järjestetty heikonlaisesti, eikä säännöllisiä kouluja ollut. Vuonna 1856 perusti kirkkoherra Johan Groundstroem koulun Markkovaan, jossa hän opetti sisariensa kanssa noin 40 oppilasta278. Järvisaarella koulumestarina toimi ainakin 1860-luvulla lukkari Pietari Pietarinpoika Komonen, joka kuoli vuonna Syyskuussa 1876 alkoi Järvisaaren lukkari Andreas Ristali pitää kiertokoulua, joka lieneekin ollut pitkään paikkakunnan ainoa koulu

33 Vuosisadan loppua kohden tilanne ei parantunut, vaikka talvella paikkakunnalle rakennettiinkin kahteen kylään koulukartanot280. Vuonna 1895 Markkova-Järvisaarella ei toiminut enää ainuttakaan suomalaista kansakoulua281. Kouluja alkoi ilmestyä vasta tsaarin ajan loppupuolella, jolloin vallanpitäjät ja rahvaskin alkoivat suhtatua suopeammin kansan sivistämiseen. Opettajia valmistui Kolppanan suomalaisesta opettajaseminaarista, joka oli perustettu vuonna Vuonna 1896 perustettiin vihdoin Mujan kansakoulu282. Koulu rakennettiin Myllymäelle Mujan ja Staarostinan kylien välille Maalaishallinnolta lainatulla 1600 ruplan summalla. Opettajan palkan maksoi niin ikään Maalaishallinto.283 Mujan koulun pitkäaikaisena opettajana toimi Yrjö Bäckman heinäkuuta 1900 Mujan kyläkunnan kokouksessa koulun holhoojaksi valittiin varakas mujalainen kauppias Matti Savolainen. Muita koulun puolestapuhujia Mujalla olivat Antti Savolainen, Juhana Liiski ja seurakunnan kirkkoherra.285 Koulujen perustamista vaikeutti se, että jotkut tahot vastustivat kouluja eivätkä arvostaneet koulusivistystä, kuten muuan paikkakuntalainen kirjoitti Inkeri-lehdessä vuonna Vuonna 1908 kirjoitti eräs markkovalainen, että jopa kirkkoherra Jaatinenkin hyökkäsi saarnoissaan kansakoulua ja oppineita vastaan niin kiivaasti, että jotkut koululaiset lopettivat koulunkäyntinsä siihen paikkaan. Jaatisen kerrotaan vastustaneen kouluja, koska niissä keskityttiin Jumalan sijasta järjen kehittämiseen.287 Keisarivallan aikana opettajan taloudellinen asema oli huono; kuukausipalkka oli 25 ruplaa288. Vuonna 1906 Markkova-Järvisaaren seurakunnassa toimi kolme kansakoulua, joista yhdessä oli suomalainen opettaja ja yhteensä oppilaita 135. Vain uskontoa ja äidinkieltä opetettiin suomeksi suomalaisen lukkarin toimesta. Lisäksi apukassan varoilla pidettiin Järvisaarella virolaista koulua, jossa oli noin 30 virolaista lasta.289 Metsäpirtissä kerrotaan olleen koulu vuodesta 1909, mutta aluksi se toimi eräässä kylän taloista. Kanttilaan avattiin koulu vuonna Lyyssin piirin maalaishallinnon kokouksessa marraskuussa 1912 suunniteltiin muun muassa, että Järvisaarelle Metsäpirtin ja Nurman kyliin rakennettaisiin koulut vuoden 1913 kuluessa291. Järviin kylässä oli kansakoulu ainakin jo vuonna 1913, jolloin sen tilat paloivat saunasta alkunsa saaneen tulipalon seurauksena292. Vuonna 1914 kansakouluja oli jo Kanttilassa, Mujalla, Pitkäjärvellä, Metsäpirtissä, Järviissä ja Siikalassa tai Seulolassa. Suomalaisia opettajia oli vain kolmessa koulussa: Mujalla Yrjö Pietarinpoika Bäckman ja Maria Antintytär Hijainen sekä Pitkäjärvellä Agneta Paavontytär Tapanainen. Kanttilassa opettajana toimi Aleksandra Porfirevna Sirotnika, Metsäpirtissä Olga Semjonova Karzova, Järviissä Marija Sergejevna Ionova ja Siikalassa tai Seulolassa Pelageja Andrejevna Sysojeva. Lisäksi Hattulassa toimi tuolloin luterilaisen seurakunnan koulu, jonka opettajana oli J. V. Seger.293 Kanttilan koulussa ensimmäinen opettaja oli venäläinen Aleksandra Sirotkina. Oppilaita oli 30, jotka eivät aluksi puhuneet venäjää. Pikku hiljaa opettaja ja oppilaat alkoivat ymmärtää toisiaan. Tuolloin kaikki oppilaat olivat poikia, koska heidän ajateltiin tarvitsevan kirjoitustaitoa kirjoittaakseen sotapalveluksen aikana kirjeitä kotiväelle. Matti Särki oli yksi vuonna 1912 koulun aloittaneista, jotka menivät suorittamaan neliluokkaisen koulun lopputentin Šapkiin Tenttiin sisältyi aritmetiikan neljä laskutapaa, ainekirjoitus luetun pohjalta ja suullinen tentti. Virassa olevien opettajien ohella oli kiertäviä opettajia. Näistä liissiläläinen Juho Karjalainen ei saanut hoitaa opettajanvirkaa, ja Paavo Savolainen eli Sorsan Paavo oli erotettu opettajaseminaarista.294 Katri Klemettilän mukaan 1910-luvulla opetus oli Metsäpirtissä täysin venäjänkielistä, vaikka koulun opettaja oli aluksi virolainen. Hieman myöhemmin opettajina toimivat suomalaiset Rister ja Savolainen, jotka hekin opettivat venäjäksi venäjänkielisen opetussuunnitelman mukaan.295 Vuonna 1914 kerrotaan Inkeri-lehdessä, että Järvisaaren viidessä kansakoulussa ei enää opetettu uskontoa lainkaan296. Lempaalan suomalaisessa kuuromykkäkoulussa mainitaan olleen yhteensä viisi järvisaarelaista oppilasta vuoteen 1913 mennessä

34 Järvisaarelaisia opiskeli jonkin verran Kolppanan opettajaseminaarissa. Wikbergin julkaisemassa oppilasluettelossa mainitaan seitsemän siellä opiskellutta järvisaarelaissyntyistä nuorta. Heidän nimensä olivat Paul Savolainen, Otto Wilhelm Rister, Johan Rister, Pietari Huittari, Aleksander Adolf Rister, Yrjö Savolainen ja Antti Huittari. Ensimmäiset kirjastot syntyivät koulujen yhteyteen. Maaliskuussa 1908 päättivät Mujan ja Staarostinan isännät perustaa kirjaston Mujan kouluun. Kirjastosta saivat kyseisten kylien asukkaat lainata kirjoja ilmaiseksi. Mujan ja Staarostinan kylät myönsivät jahtiarennista saadut 40 ruplaa kirjojen ostoon, ja perustamiskokouksessa saatiin lahjoituksina 15 ruplaa. Kahdeksanmiehinen komitea sai tehtäväkseen luvan hankkimisen sekä kirjojen valitsemisen ja ostamisen. Kokouksen osanottajat suunnittelivat anovansa upraavalta 100 ruplan avustusta kirjojen hankintaan.298 YHTEISKUNNALLINEN HERÄÄMINEN Maaorjuuden päätyttyä alettiin Järvisaarella perustaa yleishyödyllisiä yhdistyksiä. Varhaisinta toimintamuotoa edustivat raittiusseurat. Inkerinmaan ensimmäinen raittiusseura perustettiin vuonna 1872 Markkovalle ja toinen samana vuonna Järvisaarelle. Järvisaaren raittiusseuraan liittyi pian 30 jäsentä, jotka olivat sitoutuneet välttämään väkijuomia ja tapahtumia, joissa niitä tarjoiltiin.299 Vuonna 1876 Järvisaaren raittiusseuraan kuului jo 100 henkeä300. Raittiuden kannattajat pitivät väkijuomien liiallista nauttimista häissä ja juhlien kuten joulun aikaan ongelmana. Viinaa syytettiin tappeluiden aiheuttajaksi häissä, minkä takia ihmisiä kehotettiin pitämään raittiita häitä. Eräskin järvisaarelainen kirjoitti Inkeri-lehteen tästä aiheesta vuonna 1903 ja oli sitä mieltä, että juominen oli vähentynyt huomattavasti raittiustyön ja papin valistavien saarnojen ansiosta.301 Tosin raittiustyö ei saanut pysyviä muutoksia aikaan, sillä 1910-luvun mittaan järvisaarelaiset raittiusaktiivit alkoivat taas kirjoitella Inkeri-lehteen paikkakuntansa rappiollisesta tilasta alkoholinkäytön suhteen. Maamiesseurat Syksyllä 1905 perustettiin Järvisaarelle ajan hengen mukaan maamiesseura, jonka jäseniksi ehti liittyä noin 40 henkeä. Seura kokoontui agronomin johdolla, kunnes poliisi kielsi sitä kokoontumasta.302 Elettiinhän tuolloin vallankumouksellisia aikoja, mikä sai viranomaiset rajottamaan yhdistystoimintaa. Seura jatkoi toimintaansa ainakin jonkin aikaa ja liittyi muutaman vuoden päästä Pietariin perustettuun maatalousseurojen keskushallintoon. Usein maatalousseuran yhteydessä toimi kalustokauppa, jossa myytiin tarpeellisia työkaluja, koneita, lannoitusaineita ja siemeniä. Inkerin maatalousseurat järjestivät myös maanviljelys- ja karjanhoitonäyttelyitä.303 Järvisaaren ensimmäisen maamiesseuran tarina ei kauan kestänyt, mutta vuoden 1909 tienoilla perustettiin Mujalle uusi maamiesseura304. Maamiesseuran ohella Mujan kyläkunta oli kiinnostunut maanviljelyksen tehostamisesta. Kyläkunnan kokouksessa 1. maaliskuuta 1909 päätettiin tilata Tsarskoje Selon maalaishallinnon siemenvarastosta 600 puutaa siemenkauraa kevättä varten ja kokeiluna 350 puutaa apulantoja Lyyssin maalaishallinnon kautta.305 Mujan maamiesseuran johtokuntaan kuuluivat vuonna 1912 J. Liiski esimiehenä, S. Mustonen varaesimiehenä, A. Savolainen rahastonhoitajana ja opettaja Y. Bäckman sihteerinä. Vuonna 1912 seuran vuositulot olivat 2 236,37 ruplaa, menot ruplaa ja omaisuus arviolta 257 ruplaa. Vuosien 1912 ja 1913 välillä maamiesseuran jäsenmäärä nousi 38 jäsenestä 67 jäseneen. Seura tilasi kyseisenä toimintavuotenaan siemeniä, mineraalilannoitteita ja uudenaikaisia maanviljelyskoneita. Vuosikokouksessa 20. tammikuuta 1913 maamiesseuran johtokuntaan valittiin samat miehet, jotka kuuluivat siihen vuonna

35 Syksyllä 1913 Mujan maamiesseura alkoi paneutua karjanjalostukseen. Vuonna 1914 hankittiin Lyyssin upraavan kautta siitossonni. Puhdasta Jaroslaawin rotua olevan mullikan ostamista 250 ruplalla ainakin harkittiin. Keväällä 1914 pidettiin Mujalla maamiesseuran ja keskusseuran toimesta kahden ja puolen viikon mittainen karjanhoitokurssi, johon otti osaa 21 henkeä. Luennot olivat suomeksi, mutta loppututkinto täytyi suorittaa venäjäksi. Kyseisen vuoden kuluessa seura osti kauraa sekä vikkerin ja apilan siemeniä 1 605,66 ruplalla, apulantaa 287, 56 ruplalla ja maanviljelyskoneita 504,75 ruplalla. Menot olivat siis yhteensä 2 397,97 ruplaa. Maamiesseuran vuosikokouksessa Mujan koululla 25. tammikuuta 1915 johtokuntaan valittiin esimieheksi J. Liiski, rahastonhoitajaksi A. Savolainen ja sihteeriksi opettaja Y. Bäckman.307 Seuran toimintaa vuonna 1915 kuvaillaan laimeahkoksi. Kyseisenä vuonna tulot olivat 2 534,31 ruplaa ja menot 2 483,93 ruplaa. Helmikuussa 1916 pidetyssä vuosikokouksessa seuran esimieheksi valittiin J. Aateli, rahastonhoitajaksi J. Savolainen ja sihteeriksi opettaja Y. Bäckman.308 Maamiesseuran kokouksessa 25. syyskuuta 1915 päätettiin perustaa maidonmyyntiosuuskunta osuuskaupan yhteyteen, vaikka jotkut yksityistä maitokauppaa harjoittavat olivat sitä vastaan. Pian suurin osa mujalaisista myi maitonsa osuuskunnan kautta. Vuonna 1916 osuuskunta lähetti maitoa asemille ja sieltä maitokauppoihin 80 ämpäriä päivässä.309 Osuuskassa ja osuuskauppa Osuuskuntatoiminta alkoi saada jalansijaa Järvisaarella, kun huhtikuussa 1907 toimintansa aloitti Šapkin kunnan osuuskassa. Se lainasi pääasiassa rahaa talonpojille. Ensimmäisen toimintavuoden aikana osuuskassan tulot olivat 4 660,72 ruplaa ja menot 4 252,77 ruplaa. Puhdasta voittoa oli vain 15,52 ruplaa.310 Tämä osuuskassa on varmaankin sama kuin Šapkin kylässä vielä vuonna 1914 toiminut säästö- ja lainayhdistys311. Järvisaaren ensimmäinen osuuskauppa perustettiin 50 ihmisen voimin vuoden 1913 lopulla Mujalle. Sen hoitajaksi tuli J. Savolainen, joka oli aiemmin toiminut Markkovan osuuskaupan johtajana.312 Kauppa menestyi alusta alkaen erinomaisesti. Vuonna 1914 osuuskauppa myi tavaraa ruplalla, ja puhdasta voittoa oli 1 026,40 ruplaa. Edellisen vuoden voitto sijoitettiin vararahastoon, osuusmaksuihin, voitto-osuuksiin jäsenille, ostorupliin ja rakennusrahastoon. Helmikuussa 1915 Mujan koululla pidetyssä kokouksessa osuuskaupan johtokuntaan valittiin J. Dravant, J. Huittari, A. Savolainen, Y. Kaartinen, J. J. Huittar, J. Aateli, M. Aateli, S. Mustonen ja opettaja Y. Bäckman.313 Vuonna 1915 Mujan osuuskaupalla oli vaikeuksia tavaran huonon saatavuuden takia. Tavaraa kaupattiin kuitenkin tuona vuonna lähes ruplan arvosta. Puhdasta voittoa kertyi 1 438,06. Osuuskaupan yleiskokouksessa 17. helmikuuta 1916 puhdas voitto päätettiin sijoittaa tavaran vajeen peittämiseen, vararahastoon, osuusmaksuihin, ostorupliin ja rakennusrahastoon. Edellisvuoden jakamattomat voitot, yhteensä 1 026,40 ruplaa, päätettiin jakaa jäsenten kesken osuussumman mukaan. Samalla kaupanhoitajan palkkaa nostettiin 10 ruplalla, koska tälle oli tullut lisää työtä maidonmyyntiosuuskunnan perustamisen myötä.314 Kesällä 1916 Mujan osuuskauppa osti Järvisaaren seurakunnalta talon, joka oli kymmeniä vuosia aiemmin rakennettu pappilaksi mutta jäänyt vaille käyttöä. Osuuskaupan uuden rakennuksen tupaantuliaiset pidettiin 20. marraskuuta 1916, jolloin siellä puhuivat kirkkoherra Pärnänen ja opettaja Bäckman osuuskauppatoiminnan hyödyistä. Staarostinan laulukuoro esitti lauluja, lopuksi laulettiin Nouse kansani jo herää. Osuuskauppaan kuului tuolloin parisataa jäsentä, omaisuus oli 3000 ruplaa ja liikevaihdon uskottiin nousevan uuteen vuoteen mennessä ruplaan.315 Seulolaan perustettiin osuuskauppa joskus vuosien 1914 ja 1917 välillä316. Sen toiminnasta ei tosin ole säilynyt tarkempia tietoja. Metsäpirtissä aloitti samalla vuosikymmenellä toimintansa 35

36 kuluttajaosuuskunta, joka kilpaili paikallisen kauppamiehen Juho Tanin kanssa. Osuuskunta lakkautettiin, kun talonpojat alkoivat vapaasti saada tavaraa. Lakkautetun osuuskunnan rahat sijoitettiin koululle hankittuun pianoon.317 Kulttuuritoiminta 1860-luvulla Markkova-Järvisaaren kirkkoherra A. J. Piispanen herätteli lauluharrastusta perustamalla paikkakunnalle opettamalla laulua ja perustamalla sinne Inkerin ensimmäisen suomlaisen lauluseuran. Hän kertoi myöhemmin tulleensa ahkeroimaan takapajuisen ja kehittymättömän väen pariin. Aluksi Piispanen opetti seurakunnan rippilapsille virsiä. Laulun avuksi hän hankki Suomesta virsikanteleita, joita alkoi sitten ilmestyä melkein joka kylään ja taloon. Piispanen perusti vihdoin sekakuoron vuonna Hän opetti laulajille nuotteja ja neliäänistä laulua. Laulukuorossa oli laulajia noin 30 henkeä, ja sen pääharjoitukset olivat aluksi Markkovan kirkossa ja myöhemmin Mujan kylässä. Kuoron ohjelmiston kuului hengellisiä ja maallisia lauluja kuten Täällä pohjantähden alla. Myöhemmin seuraa vetivät Järvisaaren lukkari ja opettaja Pietari Komonen sekä Markkovan lukkari J. Sirkkunen. Sitten kuoroa johti Järvisaaren lukkari Hammar, joka oli aiemmin perustanut toisen kuoron Pietariin. Erääksi kuoron varhaisista johtajista mainitaan myös Markkovan lukkari Matti Mustonen. Kesällä 1916 Jaakonpäivänä vietettiin Järvisaaren kirkossa Markkova-Järvisaaren kuoron 50vuotisjuhlaa. Silloin kuoron alkuperäisistä jäsenistä oli elossa kuusi laulajaa. Markkova-Järvisaaren lauluseura oli toiminnassa aina vuoden 1917 vallankumoukseen saakka, mutta pienemmät paikalliset kuorot toimivat pidempään.318 Järvisaaren kuoro otti Y. Bäckmanin johdolla osaa neljänsiin yleisinkeriläisiin laulujuhliin Tyrössä kesäkuuta 1908 saaden toisen palkinnon319. Vuonna 1917 kerrotaan kuoroja olleen Staarostinassa ja Piilovassa, joissa niitä johtivat naiset kanteleiden säestyksellä320. Etenkin Mujan kylässä harrastettiin kuorolaulua, jota oli ohjelmana useissa iltamissa näytelmien ohella. Esimerkiksi juhannuksena 1907 oli määrä järjestää koululla tapahtuma, jossa olisi ollut ohjelmana kuorolaulua, vuorokeskustelua ja näytelmä "Retusen velkojat". Koko ohjelma oli aikomus järjestää paikkakuntalaisten voimin.321 Tapahtumalle haettu lupa kuitenkin myöhästyi, joten lehdessä ilmoitettiin tapahtuman uudeksi ajankohdaksi 8. heinäkuuta322. Samana vuonna kolmantena joulupäivänä pidettiin Mujan koululla iltama, jossa oli viihdytyksenä laulua, puheita, vuorokeskustelua ja näytelmä Lukkarin arkityöt. Näytelmässä näyttelivät paikalliset harrastelijat, ja laulua esitti paikan oma sekakuoro. Pääsylipun hinta oli 10 kopeekkaa kesäkuuta 1910 pidettiin Mujan koululla kesäjuhla, joka ensimmäistä kertaa järjestettiin sekä sisällä että ulkona. Siellä oli viihdytyksenä kuorolaulua, puhe ja kolme näytelmää. Näytelmistä kaksi oli suomalaisia ja yksi venäläinen. Toinen suomalaisista näytelmistä oli Rouwan salaisuudet, ja se esitettiin paikallisin voimin. Tapahtumaan ottivat osaa paikallisten lisäksi kesäasukkaat.324 Sunnuntaina 23. kesäkuuta 1913 järjestettiin samassa paikassa iltama kansankirjaston hyväksi. Tapahtuma aloitettiin laulamalla Nouse kansani. Sitten puhui opettaja Bäckman kirjallisuudesta ja opiskelusta. Paikallinen sekakuoro lauloi Bäckmanin johdolla muutamia lauluja, ja sen jälkeen esitettiin näytelmä Suuntalan häät. Näyttelijöitä oli tullut Markkovalta asti. Sitten sekakuoro lauloi muun muassa vähävenäläisen laulun Rewe tastogne. Väliajan jälkeen oli vuorossa näytelmä Toinen tai toinen naimaton. Israeli Savolainen esitti hauskan yksinpuhelun Winosuut. Iltama päätettiin laulamalla Maamme, mutta nuorisoa jäi tanssimaan aina kello kolmeen saakka yöllä.325 Mujalla oli muutakin yleishyödyllistä toimintaa; esimerkiksi 1912 siellä kokoontui ompeluseura, joka valmisti vaatteita luterilaisen kirkon hyväksi326. Valistuneet talonpojat tilasivat koteihinsa sanomalehtiä. Ahkerimmat järvisaarelaiset kirjoittivat 36

37 Inkeri-, Uusi Inkeri- ja Neva-lehdille lyhyitä katsauksia kotiseutunsa tapahtumista. Kotiin tilattu lehti heijasti yleensä tilaajansa poliittisia mielipiteitä. Inkeri-lehti edusti konservatiivisempaa ja uskonnollisempaa linjaa, kun taas Uudessa Inkerissä ja Nevassa ilmaistiin enemmän vasemmalle kallistuvia ja kriittisiä mielipiteitä. Vuonna 1908 kirjoitti muuan järvisaarelainen Nevassa, että Sanomalehti-asiassa owat meidän ukot Newalaisia kiireestä kantapäähän, mutta myös Uuden tulokkaan eli ilmeisesti juuri uudelleen perustetun Inkeri-lehden näytenumeroita oli pappi seurakunnassa jakanut327. Eräs järvisaarelainen kirjoitti Inkeri-lehdessä vuonna 1913 paikkakunnan henkisestä tilasta näin: Sanomalehtiä tilataan yleensä vähän, ja maamiesseura- ja osuuskauppaaate ovat vielä jokseenkin outoja. 328 Tsaarin aikaan, kun raja oli auki, tilattiin myös Suomessa painettuja sanomalehtiä. Esimerkiksi Jooseppi Klemettilän isä luki kotonaan Karjalan lehteä ja Viipurin Sanomia329. Neva-lehden mukaan vuonna 1916 Markkova-Järvisaaren seurakuntaan tilattiin lehtiä 797 kappaletta. Lehtiä tilattiin seuraavat määrät: pastori Pärnäsen toimittamaa Hyvää Sanomaa 330 kappaletta, Koti-Lehteä 116, Pyhäkoululehteä 30, Lasten Pyhäkoululehteä 80, Lasten lehteä 12, Lähetyssanomia 10, Lasten lähetyssanomia 24, Elämän kevättä 11, Kotimaata kahdeksan, Inkeriä 27 ja Nevaa 149 kappaletta.330 Luettelossa ei näköjään mainita kaikkia Suomesta tilattuja maallisia sanomalehtiä tai venäjänkielisiä julkaisuja. Suomalaista kirjallisuuttakin harrastettiin, kuten Mujan koulun iltamissa esitettyjen näytelmien nimistä ilmenee. Etenkin mujalaiset ja staarostinalaiset talonpojat näyttävät kunnostautuneen kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Voidaankin sanoa, että ja 1900-luvun vaihteessa näiden kylien asukkaat olivat ensimmäisinä tuomassa uusia tuulia paikkakunnalle. Matti Särki kutsuukin Mujaa Järvisaaren sivistyneimmäksi kyläksi. Kylän kulttuurielämän voimahahmo oli hänen mukaansa opettaja Yrjö Bäckman.331 Tuona inkerinsuomalaisen kulttuurin kulta-aikana Järvisaari oli joihinkin inkerinsuomalaisiin seurakuntiin verrattuna vielä takapajuinen paikkakunta. Merkittävänä syynä tähän voidaan pitää Järvisaaren koululaitoksen myöhäistä ja hidasta kehitystä. Rautatie 1800-luvulla kulkuyhteydet Järvisaarelle olivat kehnot. Olga Oldenborgerin mukaan Šapkista kulki alkeellinen tie 19 virstaa lähimmälle rautatieasemalle Tosnaan. Tie oli mutainen jopa kesällä, ja se kulki välillä mäkien päältä.332 Rautatieyhteys Moskovan ja Pietarin välillä avattiin Aivan 1900-luvun alussa alettiin Järvisaaren seudulle rakentaa rautatielinjoja, jotka helpottivat asukkaiden liikkumista ja tavaroiden kuljettamista kaupunkeihin. Ensimmäiseksi rakennettiin vuonna 1901 Mgan eli suomalaisittain Namkun asema, jonka ympärille syntyi samanniminen taajama333. Namkku sijaitsi radalla, joka sai alkunsa Moskova-Pietari -radan varrella sijaitsevasta Obuhovosta ja jatkui Namkun jälkeen itään aina Vologdaan asti. Namkun jälkeen radalta lähti sivuraide, joka kulki Sologubovkan aseman halki. Sologubovkan asema sijaitsi nimestään huolimatta aivan Seulolan kylän kaakkoispuolella, mutta sai nimensä kauempana sijaitsevalta Sologubovkan suurkylältä. Sologubovkasta rautatie jatkui Turuskinan asemalle Mujajoen pohjoispuolelle ja kauemmas kaakkoon. Pietari-Moskova -radan varrelta Tosnan rautatieasemalta rakennettiin rautatie Šapkiin. Pekka Pyysiäisen mukaan rataa oli rakentamassa satoja puolalaisia334. Se valmistui vuonna 1912, ja valtio kuljetti sillä hiekkaa Šapkin tienoilta rautateilleen. Paikkakuntalaiset saivat matkustaa rautatielinjalla ilmaiseksi.335 Šapkin asemalla toimi kaivuri, jolla vaunuihin lastattiin hiekkaa ja soraa. Rautatielinjaa käytettiin myös rakennustarvikkeiden kuten hirsien kuljettamiseen.336 Tosnasta pohjoisempana sijaitsevasta Sablinosta rakennettiin rata Kirsinon venäläiskylään, joka sijaitsi Kanttilasta pohjoiseen. Kaikki edellä mainitut asemat ja ratalinjat valmistuivat vuoteen 1916 mennessä

38 Terveydenhuolto Terveydenhuollon järjestäminen oli 1800-luvun lopusta alkaen maalaishallinnon vastuulla. Aivan 1900-luvun alussa oli Järvisaaren alueella klinikoita Šapkissa, Liesoissa, Ivanovossa, Anninskojessa. Liesoissa oli seudun ainoa sairaala. Lääkärit toimivat Šapkissa ja Ivanovossa, ja lisäksi potilaita hoitivat välskärit ja kätilöt.338 Vuoden 1909 keväällä raivosi Šapkin kunnassa tulirokko, minkä takia Mujan ja Vanhamoision koulut olivat suljettuina

39 Kuva 4: Metsäpirtin kylä. Lähde: Inkerin kulttuuriseura. JÄRVISAARELAISTEN ARKEA JA JUHLAA Järvisaaren suomalaisten jokapäiväinen elämä oli hyvin samankaltaista kuin muualla Inkerinmaalla ja Kaakkois-Suomessa. Maanviljelys oli ihmisten pääelinkeino, jonka lisäksi tuloja saatiin myymällä elintarvikkeita ja käsitöitä kaupunkeihin. Järvisaarella elettiin pitkään omavaraistaloudessa. Järvisaarelainen talo Järvisaaren kylissä talot olivat tiiviissä rivissä kadun eli kylätien varrella kuten venäläisissäkin kylissä. Pienimpiä kyliä halkoi vain yksi katu, mutta isoimmissa saattoi olla useampiakin katuja, joilla oli omat nimensäkin.340 Kylät kasvoivat, koska tapana oli jakaa maat poikien kesken ja rakentaa jokaiselle oma talo kadun varrelle. Vanhimmat talot olivat siten kylän keskellä. Taloja kutsuttiin isännän nimellä tai isännän lempinimen mukaan. Vanhemman naislesken emännöimää taloa saatettiin kutsua tämän nimellä. Talonnimet siis vaihtuivat aikojen saatossa.341 Ämmä ja äijä, joiksi isovanhempia kutsuttiin, jäivät asumaan taloonsa lastensa kanssa luvulle saakka järvisaarelaiset talonpojat asuivat varmaankin yhä vaatimattomissa savupirteissä. Sittemmin taloja rakennettiin monimutkaisemman kaavan mukaan, ja rakennusperinne sai vahvoja vaikutteita venäläisiltä, mikä näkyy myös rakennusten ja niiden osien nimissä luvun alkuun saakka talo jakautui kolmeen osaan: kadun puolella oli estupa, sitten keskellä porstua eli eteinen ja takana takatupa. Estuvassa asuttiin kesällä ja takatuvassa talvella, mistä johtuen niistä käytettiin myös nimityksiä kesätupa ja talvitupa. Vauraiden talonpoikien talot olivat usein kaksikerroksisia sekä keltaisella, punaisella tai vihreällä värillä maalattuja. Vauraampien talojen sivulla oli estuvan päässä kadun puolella avokuja, hirsinen katos, jossa voitiin pitää karjaa kesällä ja talvella hevosia. Avokujan ylemmässä kerroksessa voitiin säilyttää heiniä. 39

40 Piharakennuksiin kuuluivat liävä (karjasuoja), hevostalli, lammasliävä, halkoliiteri, aitta ja sauna. Aitat olivat yleensä kaksikerroksisia: alhaalla säilytettiin viljaa ja ylhäällä vaatteita. Kesällä tytöt nukkuivat aitoissa. Sivurakennukset muodostivat umpinaisen sisäpihan. Asuintalon vieressä oli ovi eli kalintka ja sen vieressä kaksiosainen portti, josta pääsi hevosella talon pihaan.343 Rakennuksissa oli yleensä pärekatot, mutta kattoja tehtiin myös kourulaudoista, jotka asetettiin katolle limittäin344. Päreet höylättiin itse, mutta naulat tuotiin Pietarista345. Asuinrakennusten osia koristeltiin hienosti: esimerkiksi katon luistimeen veistettiin hevosen pää, katon päätyyn ja ikkunaluukkuihin koristeleikkauksia346. Myöhempää talomallia kutsuttiin viisseinäiseksi: siinä oli keittiön puoli ja kamari, joita erotti laipio eli seinä, joka ei ulottunut aivan kattoon asti. Keittiötä kutsuttiin peräksi, isompi kamari tunnettiin salina. Huonekaluja oli taloissa harvakseltaan. Usein oli vain pöytä ja penkki, joka kiersi tupaa. Pöydällä oli oma sijansa nurkassa, ja vanhat ihmiset olivat hyvin tarkkoja siitä, että pöytä oli aina omalla paikallaan pöydän nurkassa.347 Sohvi Särjen mukaan yleensä ei ollut tapettejakaan seinillä, joten seinät oli tapana pestä keväisin hiekalla ja vedellä348. Nuorempaa sukupolvea edustavan Katri Klemettilän mukaan kuitenkin suurin osa taloista oli vuorattu349. Uunia kutsuttiin Järvisaarella kiukaaksi350, hella tunnettiin nimellä pliita351. Metsäpirttiläisen Helena Terävän mukaan joka talolla oli oma kaivo. Metsäpirtissä oli taloilla oman saunan lisäksi kesäsaunoja, jotka sijaitsivat joen rannalla.352 Riihet, kuominat (riihen puintihuoneet) ja sarraimet (ladot) sijaitsivat kauempana kylän taloista353. Haltsonen mainitsee yksityiskohtana, että Järvisaarella riihen yläpuolella olevaa savuikkunaa kutsuttiin tusniekaksi354. Pellot sijaitsivat kylien ympärillä, mutta ainakin 1900-luvun alussa saattoi vauraammilla talonpojilla olla rynttejä eli kauempana sijaitsevia maapalstoja355. Maatalous Maatalous oli tärkein elinkeino Järvisaarella. Maata muokattiin vielä 1900-luvulla kaksiaisaisella hevosvetoisella auralla eli atralla. Pluukaksi kutsuttiin yhdellä aisalla varustettua auraa. Maan hienontamiseen käytetyssä astuvassa eli äkeessä oli puinen rampka eli raami, johon lyötiin kiinni rautapiit. Astuva laitettiin kiinni hevosen vetämään valjokkaan.356 Työvälineiden puuosat voitiin tehdä itse, mutta atran terä ja astuvan piikit piti hankkia kyläsepältä. Jooseppi Klemettilän mukaan noin vuosien 1912 ja 1913 paikkeilla alkoivat ensimmäiset maatalouskoneet ilmestyä paikkakunnalle. Jo ennen vallankumousta oli niitto- ja puimakoneita ja jousikarheja.357 Maatalouskoneiden ja uusien viljelystapojen saapuminen oli maamiesseurojen ansiota. Keväällä kylvettiin pääasiassa ruista, kauraa ja ohraa, jota kutsuttiin otraksi. Lisäksi viljeltiin kartoškaa tai karttuškaa (perunaa) ja kualia (kaalia) sekä vaatteiden raaka-aineena käytettävää pellavaa. Vehnä ei kasvanut Järvisaaren maaperässä hyvin, joten sen viljely jäi epäonnistuneiden kokeilujen tasolle. Vilja niitettiin vielä 1900-luvun alussa monin paikoin käsin sirpeillä ja pantiin kuhilaille kuivumaan. Sitten kuhilaat vietiin sarraimeen puimista varten. Niistä hakattiin jyvät irti puisilla raakoilla, sitten löyhkällä löyhkättiin rummenet pois, kuten Sohvi Särki kertoo.358 Haltsosen mukaan Järvisaarella riihessä käytettyjä tarve-esineitä olivat ruoku, lapia, löyhkä ja sauhka359. Järvisaarella oli ainakin vesimyllyjä; esimerkiksi Metsäpirtissä niitä oli 1900-luvun alussa kaksi. Ne tosin toimivat huonosti läheisen joen vähäisen veden takia. Pian vallankumouksen jälkeen kutsuttiin kylään pietarilainen asiantuntija avustamaan myllyn rakentamisessa. Moottoriksi hankittiin käyttökelvoton höyrykone, joka asetettiin joen rannalle. Tuulimyllyjen olemassaoloon viittaa Mujan lähellä sijainnut Myllymäki-niminen paikka.360 Kotieläimistä Järvisaarella pidettiin lehmiä, lampaita, sikoja, hevosia ja kanoja. Kotieläinten määrä riippui talon vauraudesta. Kylät palkkasivat omat paimenensa erikseen hevosille, lehmille ja 40

41 lampaille. Hovien aikaan Pitkäjärven ja Siikalan kylien karjaa paimennettiin poikkeuksellisesti yhdessä suuressa laumassa. Keväällä tuli miehiä pitkänkin matkan päästä pyytämään paimenen työtä.361 Paimen kävi vuorollaan joka talossa, jossa hänelle annettiin ruokaa ja puhtaat vaatteet. Niin monta päivää sai paimenta pitää talossa kun oli talossa lehmiä. Yhdestä lehmästä siis yhden päivän, mutta mullista puoli päivää.362 Lehmiä ajaessaan paimen soitti pilliä. Pekka Pyysiäisen mukaan kaikki paimenet eivät kuitenkaan osanneet soittaa, mutta suurissa kylissä soittotaito oli ehdoton vaatimus363. Sohvi Särjen mukaan paimenet olivat yleensä vanhempia miehiä; nuoret miehet olivat nimittäin muissa töissä364. Paimen sai rahapalkan lisäksi syksyllä taloista lihaa ja eli talven jossakin kylän taloista365. Lehmät lypsettiin kolmesti päivässä; jopa päivälläkin käytiin lypsämässä omat lehmät laitumella. Erilaisille maitotuotteille oli Järvisaaren murteessa erikoisia nimiä. Maitoa seisotettiin savisessa padassa, jota kutsuttiin myös savipotiksi366. Rieskamaito eli happamaton maito laitettiin happanemaan pataan, jossa siitä muodostui jamakkaa (piimää). Jamakan pinnalta voitiin kuoria pois piälinen (kerma), ja padan pohjalle jäi lopuksi höröä. Piälisestä voitiin kirnuta voita. Happamasta maidosta tehtiin uunissa rahkaa.367 Maidon puhdistamiseen käytettiin siivilää, voi tehtiin kirnussa368. Hevosia ostettiin Pietarin hevosmarkkinoilta tai paikkakunnalla kierteleviltä mustalaisilta. Hevosten kasvatus oli mahdollista Järvisaarellakin, jos talolla oli varaa ja paljon maata.369 Myös hevospaimenet viettivät niin monta päivää talossa kuin oli hevosia370. Hevospaimenet ajoivat hevoset yöksi tapunaan suon ympäröimälle alueelle, josta nämä eivät päässeet itsekseen pois. Hevosten ollessa tapunassa paimen kykeni palaamaan kylään lepäämään. Hevospaimenen varustukseen kuului pitkä ruoska. Varhain aamulla hakivat kylän asukkaat hevosensa pois tapunasta.371 Vuonna 1885 mainitaan Siperian taudiksi kutsutun eläintaudin tappaneen 10 hevosta Mujalla372. Heinää niitettiin kotieläimille luonnonniityiltä tai kylvetyiltä niityiltä, joilla kasvatettiin esimerkiksi apilaa. Heinää lyötiin viikattella kuten muuallakin, mutta kuivatus tehtiin toisin kuin Suomessa. Järvisaarella niitetyt heinät aluksi pöyhötettiin, ja niiden annettiin kuivua. Seuraavana päivänä heinät hajotettiin ja asetettiin jälleen kuivumaan pellolle. Heinät vietiin lopulta sarraimeen eli latoon. Suomessa puolestaan heinät laitettiin suoraan heinäseipäille kuivumaan. Sarraimen puuttuessa voitiin Järvisaarella heinät laittaa kekoihin, jotka olivat samanlaisia kuin heinäseipäät mutta suurempia.373 Metsäpirttiläisen Katri Klemettilän mukaan tapana oli syöttää paremmat heinät hevosille ja huonommat lehmille374. Porsaita otettiin kasvatettaviksi syksyllä, ja ne teurastettiin seuraavana syksynä. Oli siis tapana ottaa vuotehinen sika. Sikojen ruuaksi päätyivät ruuantähteet, mutta ruokkimisessa oli oma kaavansakin. Kesällä sioille syötettiin ruohoa, jota kasvoi vaikkapa joen rantamilla.375 Syksyllä niille syötettiin juureksia - perunaa, lanttua ja turnustia (turnipsi). Aivan lopuksi rehuna toimi leipä. Sika teurastettiin, kun se ei enää pystynyt nousemaan jaloilleen.376 Metsän antimet Järvisaarella kerättiin metsistä karpaloa, vadelmaa, mansikkaa ja puolukkaa. Marjametsällä vastaan saattoi astella karhu.377 Sienestäminen oli tärkeässä asemassa. Metsäpirttiläisen Katri Klemettilän mukaan kerättiin volnuhaa (karvalaukku), haapasientä, rasvaruustia (jonkinlainen rousku), punikkitattia, herkkutattia ja koivutattia378. Siikalalainen Helena Grönholm kutsuu tattia nimellä poroviekka.379 Sienet kuivattiin tai suolattiin talven varalle saavissa, jossa ne olivat suolavedessä kiven alla puristuksissa. Mausteeksi saatettiin laittaa pippuria ja laakerinlehteä.380 Kalastusta harrastettiin hyvin vähän ainakin niissä kylissä, joiden lähellä ei ollut järviä. Sohvi 41

42 Särjen mukaan Mujalla kalastus oli vähäistä, mitä nyt talvella hieman kalastettiin läheisen joen jäällä.381 Katri Klemettilä kertoo, että Metsäpirtin kylässäkin kalastus oli satunnaista, vaikka joessa oli kalaa. Mateita voitiin joskus ottaa kiinni käsin sillan alla olevan kivikon koloista. Talvella joen jäällä käytiin hamarakalassa lyötiin kirveellä mateita pyörryksiin. Kun kyläläiset eivät oikein kalastaneet itse, niin Metsäpirtin tienoilla kävi eräs venäläinen kalastaja kalastamassa ja myymässä saalistaan.382 Vaatteiden valmistus Eräs järvisaarelainen kirjoittaja kehui Inkeri-lehdessä vuonna 1913, miten paikkakunnalla vielä vaalittiin vanhoja käsityötaitoja viljeltiin pellavaa ja kudottiin kotona liinavaatteita383. Pellavan käsittely oli tärkeä työ naisille ja tytöille sadonkorjuun jälkeisenä aikana. Tytöt kokoontuivat syksyllä nokisaunoihin työstämään pellavaa ja kulkivat talosta taloon tehden työtään. Pellavakasveista saatiin kuitu irti pitkällisen prosessin kuluessa. Sohvi Särjen mukaan yksi tapa saada kuitua pellavasta oli liottaa pellavia vedessä yhdeksän vuorokautta, minkä jälkeen niitä kuivatettiin saunassa ja riihessä. Sitten aloitettiin käsittelytoimenpiteet. Liotetusta pellavasta saatiin vaaleaa, mutta heikkoa kuitua. Toinen tapa oli antaa kasvien kuivua maassa, minkä seurauksena kuidusta tuli tummaa mutta kestävämpää.384 Järvisaarelaisnaisten sanojen mukaan pellavaa nyhettiin, vidottiin puisen vitjimen kanssa, liotettiin vedessä, sitten levitettiin maahan, loukutettiin, lipsuttiin, liottiin rittimillä, häklättiin ja harsattiin. Pellavien tuli olla loukutettuina mikkelinpäivään (lokakuussa) mennessä. Sen jälkeen tehtiin loput puhdistustoimet, aivan viimeksi harjattiin pellavaa sianharjasharjalla hienolaatuisimman kuidun valmistamiseksi. Talvella pellavasta keträttiin lankaa vokilla eli rukilla. Laskiaiseen mennessä piti kehräyksen olla valmis; sitten alettiin kutoa kangasta kangaspuilla. Pellavasta tehtiin pito- ja työvaatteita. Keväällä valmiit vaatteet valkaistiin kastamalla ne kuumassa vedessä ja levittämällä ne hangelle auringonpaisteeseen. Jos ne eivät vaalentuneet hangella tarpeeksi, niin ne vietiin nurmelle. Vaatteita viruutettiin etteivät ne venyisi käytössä.385 Pellavarihmasta tehtiin myös säkkejä ja pyyheliinoja. Matot kudottiin matonkuteista kangaspuilla. Sohvi Särjen mukaan kangaspuiden osien nimet olivat tiuhot, sukkuloinen, kauloskartto, pääsyrjä, kolota ja sukset.386 Jotkut miehet saivat elantonsa kiertämällä talosta taloon räätälin töitä tehden387. Talvisin tytöt nypläsivät pitsiä poduškavaatteisiin (tyynyvaatteet) ja lakanoiden syrjiin, koska hyvien tapojen mukaan sängyn tuli näyttää siistiltä388. Lampaat kerittiin Katri Klemettilän mukaan kahdesti vuodessa. Keritsemisajankohdan mukaan saatiin talvivillaa ja kesävillaa, joista jälkimmäinen oli laadultaan parempaa.389 Sohvi Särki kertoo lampaat kerityn neljä kertaa vuodessa390. Villa kartattiin (karstattiin) karstoilla ja kehrättiin langaksi, josta valmistettiin paitoja, kintaita ja sukkia391. Villasta kudottiin sarkaa ja sarssia (hienoa villankangasta)392. Vaatteita värjättiin luonnonväreillä kuten lepänkuorella. Pyykit pestiin kattilassa tai huuhdottiin vedessä sekä talvisin jäällä.393 Puutyöt Miehet tekivät muun muassa naperkoita eli koppia marjastamista varten ja tuohtohveleita sekä tuohikontteja, joissa voitin kuljettaa vaikka evästä heinämaalle. Tuohitohveleita meni jopa myyntiin. Savesta tehtiin esimerkiksi vesiastioita.394 Matti Särki kertoo savotalaisen Juho Antinpoika Vainosen menestyneen aluksi taitavana vokkurina, rukkien tekijänä. Hän sorvasi rukin osat pajassaan omatekoisella sorvillaan. Juho alkoi sittemmin, varmaankin 1920-luvulla, valmistaa rokoškia. Särki kertoo Vainosen tuoneen tämän merkittävän 42

43 työn Järvisaarelle. Vainonen kuuli, että Sablinon asemalla oli Ratturi-nimisellä virolaisella verstas, jossa kudottiin tätä haapalastuista valmistettavaa kangasta. Kangasta myytiin lähinnä Pietarin kukkakauppoihin, joissa sitä kiedottiin kukkaruukkujen ympärille. Vainosen kerrotaan harrastaneen teollisuusvakoilua oppiakseen Ratturin salassa pitämän taidon. Ratturin pajalla ahkeroitiin ympäri vuorokauden, ja Vainonen sopi yövuorossa olevien tyttöjen kanssa pajaan tutustumisesta. Vainonen kehitti haapalastujen höyläämiseen käytettävää höylää, jotta sen käyttö vaatisi vähemmän voimaa. Lisäksi hän paransi rokoškien kutomisessa käytettäviä kangaspuita. Ratturi sai tietää kilpailijastaan ja haastoi tämän oikeuteen. Oikeudessa molemmat esittivät todisteensa. Vainonen voitti, sillä hänen menetelmänsä oli parempi. Myöhemmin Ratturi olisi halunnut tehdä yhteistyötä, mutta Vainonen kieltäytyi ja alkoi sen sijaan opettaa rokoškantekoa kaikille halukkaille. Työstä tulikin nopeasti suosittu elinkeino Järvisaarella. Itse Vainonen leimattiin myöhemmin kulakiksi ja karkotettiin 1930-luvulla Hiipinään.395 Rokoškatöissä olivat mukana sekä miehet että naiset. Ensiksi valmistettiin oksattomasta haavasta viiden kuuden senttimetrin levyisiä ja metrin pituisia rimoja. Leveämpiä linttejä saatiin höyläämällä niitä rimasta suoraan. Näitä leveämpiä linttejä myytiin sellaisinaan kukkakauppoihin, joissa niistä tehtiin keinokukkia. Kankaan kutomiseen käytettiin 1,5 senttimetriä leveitä nauhoja. Niitä tehtäessä raavittiin riman pintaan erityisellä työkalulla viillot, joiden avulla oikean kokoisia nauhoja oli helppo höylätä. Eri väreillä värjätyistä linteistä kudottiin kangaspuilla pöytäliinan tapaisia kirjavia kankaita eli rokoškia, joiden mainitaan olleen 95 senttimetriä pitkiä ja 65 senttimetriä leveitä tai metrin pituisia ja levyisiä. Järvisaaren rokoškia tiedetään viedyn jopa Saksaan asti. Linteistä tehtiin toki muitakin käsitöitä, esimerkiksi kesähattuja.396 Kauppamatkat Maanviljelyksen ohella inkerinsuomalaisten talonpoikien täytyi harrastaa myös muita elinkeinoja toimeentulonsa turvaamiseksi. Talonpojat kävivät Pietarissa eli järvisaarelaisittain Linnassa myymässä tuotteitaan. Jooseppi Klemettilän mukaan Pietarin-matkat kestivät kolme päivää. Sinne ajettiin hevosella ja yövyttiin maantienvarressa olevissa teemajoissa, joissa oli kujat hevosille.397 Grönholmin mukaan saatettiin ajaa rattailla koko yö Linnaan ja aamulla olla jo torilla myymässä maitotuotteita.398 Talonpojat ajoivat myytäväksi karttoškaa (perunaa), maitotuotteita, sieniä, marjoja, heinää, halkoja, hiiltä, näreenkuoria (kuusenkuoria), metloja (luutia) ja saunavastoja (vihtoja). Linnasta puolestaan tuotiin paluumatkalla sellaisia herkkuja kuin pieniä kuivattuja kaloja, jauhoja, sokeria, herneitä, riisiä, rusinoita, rinkeleitä, paprikaa ja makeisia399. Jotkut talot tuottivat maitoa niin paljon, että maitotuotteita riitti myyntiin asti400. Järvisaarella ei ainakaan vuonna 1913 ollut oikein maitomuijia, maitoa Pietariin kuljettavia naisia, joita toisaalla esiintyi. Sitä vastoin seudulla oli tapana, että joku mies kokosi kylän tai kylien maidot ja vei tai lähetti ne junalla Pietariin.401 Talvella miehet kävivät metsätöissä hakkaamassa halkoja, jotka myös myytiin Pietariin402. Ihalaistenjokea kerrotaan jopa suoristetun niityn poikki kaivamalla, jotta puuta olisi helpompi uittaa sitä pitkin403. Metsää kaadettiin muun muassa Mujajoen yläjuoksulla. Metsätöihin mentiin pitkänkin matkan päähän, jolloin yövyttiin niin sanotuissa huatoissa. Kotikylään palattiin lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Sahatut puut lastattiin proomuille. Joen tulviessa keväällä puita uitettiin joen suulle. Puita vedettiin reellä vedestä rannalle. Hirsistä tehtiin sahaamalla ja kahteen osaan halkaisemalla 25 senttimetriä pitkiä halkoja eli šyrkoja.404 Metlat ja vastat tehtiin koivunoksista405. Näreistä otettiin irti kuoret, jotka kuivatettiin. Sitten hevosten annettiin talloa kuoret murskaksi kuominan lattialla. Näreenkuoria vietiin kuormakaupalla 43

44 Pietariin, jossa niitä käytettiin luultavasti nahan parkitsemiseen niiden sisältämän parkkihapon vuoksi. Lepänkuoria vietiin ruutsavotalle eli ilmeisesti Pähkinälinnan ruutitehtaalle hiilen raakaaineeksi.406 Myös Olga Oldenborger kertoo, että talonpojat veivät lepänkuoria ruutitehtaalle sekä käyttivät niitä väriaineena407. Pietariin suunnattujen kauppamatkojen ohella jotkut järvisaarelaiset pitivät yksityisiä kyläkauppoja408. Paikkakunnalla kiersi kulkukauppiaita eri puolilta Venäjän keisarikuntaa. Suomen Karjalan puolelta tuli kauppiaita jotka myivät savipotteja, kalaa ja kauriskaa (kakkua) ja keräsivät talteen kaikki vanhat lumput, raudat ja luut. He ajoivat kylän katua pitkin ja huusivat mainoslauseitaan. Vienankarjalaiset myivät lääketarpeita kuten pirtua. Teljatniekoiksi kutsutut vasikanostajat ajoivat pitkin katua ja huusivat. Myöhemmin, ilmeisesti 1920-luvulla, kävi seudulla kangasta myyviä tattarloita, siis varmaankin tataareja.409 Muut työt Vielä 1800-luvulla seudulla ei ollut merkittäviä teollisuuslaitoksia, joissa suomalaiset olisivat työskennelleet. Työnteko kotiseudun ulkopuolella alkoi yleistyä vasta ja 1900-lukujen taitteessa etenkin maaorjuuden lakattua ja liikenneyhteyksien parannuttua. Kirkonkirjoissa esiintyy poikkeuksena pähkinälinnalainen porvari Adam Samuelinpoika Rampanen (s. n. 1791, k. 1853), joka asui Mujalla. Hän lienee saanut perinnöllisen porvarin arvonimen jostakin saavutuksesta, sillä hänen poikansa Antti mainitaan myös Pähkinälinnan porvarina, vaikka asuikin Järvisaarella. Talvella, kun maataloustöitä ei ollut tarjolla, useat järvisaarelaiset menivät töihin kaupunkiin. Kaupungissa miehet ajoivat isvossua, toisin sanoen toimivat vuokra-ajureina410. Kanttilalainen Matti Särki kertoo tästä tuottoisasta sivutoimesta: Ylellisempiä tapoja ansaita rahaa oli kutšerin työ. Pietarin asukkaat ajelivat mielellään hevoskyydissä, varsinkin laskiaisena matkustivat veikolla. Isännällä piti olla hyvin syötetty hevonen. Rekeen pantiin istuimeksi heinäsäkki ja peitettiin poppanalla, joka tehtiin kotona kangaspuilla erivärisistä tilkuista. Hevosen häntään ja harjaan punottiin erivärisiä karttuuninauhoja, vempeleeseen kiinnitettiin äänekäs kello. Isäntä haki poliisiosastolta pienestä maksusta numeron ja kiinnitti sen vempeleeseen. Sitten veikko olikin jo valmis tuottamaan iloa kaupungin juhlaväelle. Vuokra-ajureista laulettiin Kanttilassa tällaista liekkulaulua: Meijän pojat Linnas aijaat livvuttaat venakkoi Nevskiis, Morskois ravajaat ja syövät seljankoi Vallankumouksen jälkeen ei enää harrastettu näitä laskiaishuveja.411 Pähkinälinnassa sijainnut ruutitehdas oli myös monen työpaikka412. Lähistöllä sijaitsevat paasikivilouhimot tarjosivat työtä kesällä ja talvella. Kesällä louhittiin kiveä, ja talvella sitä kuljetettiin rautatieasemille ja laitureille kuljetusta varten.413 Sologubovkan aseman valmistumisen jälkeen ainakin seulolalaisia meni töihin rautateille414. Hiilenpolttoa harrastettiin jopa niin paljon, että joillekin siitä tuli maanviljelystä tärkeämpi elinkeino. Vuonna 1912 mainitaan, että metsien huvetessa oli hiilenpoltto alkanut hiipumaan.415 Jotkut miehet hankkivat elantonsa enemmän tai vähemmän päätoimisina kirvesmiehinä talonrakennustöissä416. Rautaa työstivät kyläsepät, jotka tekivät esimerkiksi atran ja astuvan rautaosat, kengittivät hevoset ja valmistivat rattaita417. Kieli ja kansan uskomukset 44

45 Järvisaaren suomalaisten puhuma kieli kuuluu suomen kaakkoismurteisiin. Murreäänitteiden pohjalta on huomattavissa, että järvisaarelaiset olivat lähinnä savakkoja eli Etelä-Karjalasta, Karjalankannaksen länsiosista tai Savosta tulleiden jälkeläisiä. Tätä havaintoa tukevat myös tiedot järvisaarelaisten sukunimien alkuperästä: Etelä-Karjala ja Karjalankannaksen läntiset osat ovat olleet järvisaarelaisten esivanhempien lähtöseutuja. Toinen Inkerissä asunut suomalainen väestöryhmä oli äyrämöiset, jotka olivat Äyräpään kihlakunnasta tulleiden jälkeläisiä, joiden kieli erosi vain hieman savakoiden kielestä. Kaakkoismurteille tyypilliseen tapaan Järvisaaren murteessa oli paljon venäläisiä lainasanoja, jotka ovat tunnettuja myös Suomen Karjalasta. Seudun murteella oli useita yhtymäkohtia myös karjalan kieleen. Tarkemmin aiheeseen on perehtynyt Ritva Junttila vuonna 1963 valmistuneessa tutkielmassaan Järvisaaren murteesta, joka on luettavissa Helsingin yliopiston kirjastossa. Järvisaaren suomalaisilla oli vanhat itäsuomalaiset sukunimet, mutta ihmisiä kutsuttiin yleensä isän, aviomiehen tai talon mukaan. Etunimistä oli Järvisaarella omat versionsa, jotka pohjautuivat kaakkoissuomalaiseen nimiperinteeseen. Esimerkiksi metsäpirttiläisen Mikkolan talon isäntä Juhana Mikonpoika Siippalainen tunnettiin kylässään nimellä Mikon Junni, kun taas hänen tyttärensä Maria oli Mikkolan Mari. Paikkakuntalaisten kertomusten perusteella yleisesti käytettyjä nimimuotoja ovat olleet seuraavat: Aleksander - Ale, Saska Andreas - Anttu, Antero Anna - Anni Edvard Ieti Eerik Eerikki, Erkki Eeva Ieva Elisabet - Liisa Emmanuel - Manu Helena - Heli Jakob - Jaakko Johannes - Junni Josef - Jooseppi Kaarle Kalle Katariina - Katri, Kati Maria - Mari, Maikko Paavali - Paavo Sofia - Sohvi Valpuri - Varpu Pietari Pekko Salomon - Salu Samuel - Samuli Tobias - Topi Vielä 1800-luvun puolivälissä osattiin Järvisaarella laulaa kalevalamittaisia runoja. Mustosen mukaan itse Elias Lönnrotkin kävi Markkova-Järvisaarella keräämässä paljon Kullervo- ja Aino -aiheista runoutta418. Vuonna 1848 D. E. D. Europaeus merkitsi runonkeruumatkallaan 19 runoa järvisaarelaisilta419. Runoissa esiintyy etenkin naisen elämää koskettavia aiheita. Naimisiin meneminen ja oman kodin jättäminen olivat aiheita, joista usein avauduttiin runoissa. Vanhan kansan uskomukset eivät säilyttäneet vahvaa asemaa pitkään luvun lopulla syntyneillä oli vain hataria tietoja esi-isiensä uskomuksista. Siihen mennessä oli kirkko jo vakiinnuttanut asemansa ihmisten mielissä. Vuonna 1890 syntynyt Pekka Pyysiäinen tietää kerrotun paroista, jotka kuljettivat maitoa talosta toiseen420. Vuonna 1891 syntynyt Yrjö Tukia kertoo kuulleensa pienenä para-nimisistä 45

46 henkiolennoista, jotka kuulemma kävivät lypsämässä lehmiltä maitoa ja keritsemässä lampailta villaa. Hän kertoo myös kuulleensa siitä, että joku ihminen osasi seisauttaa veren.421 Eläinten vierailusta ihmisten luona oli erilaisia uskomuksia. Sanottiin, että oravan vierailu kylässä tietäisi kylän palamista422. Mujalla käen kukunnasta ennustettiin viljasatoa. Käelle myös huudettiin; monta kertaa käki vastasi kukkumalla, niin monta elinvuotta oli edessä. Jos naakka koputti ikkunaan, se merkitsi lähiomaisen kuolemaa. Tikan koputus ennusti ehkä köyhyyttä.423 Koiran ulvonta puolestaan tiesi isännän kuolemaa. Kun vainajaa lähdettiin hautaamaan, lyötiin risti ensimmäiseen puuhun, jotta vainajan aave tulisi kummittelemaan vain ristille asti. Hevosella lähdettäessä vainajaa viemään katsottiin, millä jalalla hevonen astui ensin. Jos vasen jalka astui ensin, enteili se sitä, että kylästä kuolisi seuraavaksi nainen. Oikean jalan askel tiesi miehen kuolemaa. Sellainenkin pieni uskomus oli, että tikkua sormesta poistettaessa tuli katsoa kirkolle päin. Sanottiin, että jokaisella talolla oli oma haltijansa. Puhuttiin myös vedenhaltijasta.424 Paikkakunnalla kerrottiin tarinoita aarteista. Kanttilan ja Šapkin välillä oli Keisarinnan mäeksi kutsuttu paikka, josta oli kuulemma löydetty tsaari Iivana Julman vaimon hautapaikka. Lähellä oli Metsäjärvi, jonne oli muka kätketty aarteita. Kuulemma joku löysi järven rannalta aarteeseen kiinnitetyn ketjun, jota vedettäessä se kuitenkin katkesi.425 Naiset toimivat kansanparantajina, hierojina ja kuppareina. Kipeää paikkaa ensiksi hierottiin, ja jos se ei auttanut, niin sitten imettiin sarvella verta. Kasveja käytettiin lääkkeinä. Sipulilla kuivatettiin syyliä, ramaskoilla (kamomillasaunio) tai lehmuksenkukilla haudottiin tulehtuneita silmiä, kuperkeikkaa eli siankärsämöä hierottiin haavoihin. Sianrasvasta, pihkasta ja sipulista keitettiin lääkettä märkivien haavojen tai paiseiden hoitoon.426 Juhlapyhien vietto Järvisaarella on vietetty paljolti samoja juhlia kuin Suomessa ja luterilaisen kirkon piirissä. Uusi vuosi oli kirkkopyhä, mutta siihen ei liittynyt mitään valvomista tai juhlallisuutta427. Metsäpirttiläisen Mari Hiiren mukaan uuden vuoden aattona tytöt kylvivät kauraa kaivon eteen jotta näkisivät unessa missä päin tuleva sulhanen kylvää. Tytöillä oli myös tapana laittaa kukkia tyynyn alle, jotta sulhanen ilmestyisi heille unessa.428 Laskiaisena liu'uttiin ja ajettiin hevosella ympäri kylää ja lauleltiin tai mentiin vaikkapa johonkin kylään pessetaan (iltamaan)429. Paastoaminen ei varsinaisesti kuulunut luterilaisten tapoihin, mutta puaston aikaan piti pukeutua vaatimattomasti ja välttää erityisesti punaista väriä430. Metsäpirttiläinen Maria Hiiri kertoo lasten pääsiäispuuhista seuraavalla tavalla: No sehä oliki oikei meil sitte, suurin juhla. Pääsiäismunat keitetti koton, sit olj oikei hyvä meil ku virpolauvantain käytii virpomas ne. Käytjin ristemot, rist...tätjit kaik käytii, ristisät. Sit pääsiäisaamun käytji korjaamas niit munnii. A sit ku oikee virvottii, ne putsjorkat ku tehtii ensittäin, nii sit ne piti suahha virpoo ja ettei saa virpoo takasi sit sai sen munan. Jos virpoit takasi, sit et suanu. No sit ku oikee mäntii 'Virvon virvon viisahasti, taputtelen taitavasti, munan piäl mie muksuttelen, rahan piäl mie rapsuttelen. Viikoks velkua, kauvemmaks ei kelpua.' Sit heitettii siihe ja juostii pakkuo. Ja niin juostii ympär kyllää, vähäk siel ol sukulaisii ja tätjilöi ja enoloi ja. No sit pääsiäisamun kaik käytii sitte mäntiikki. Esliina pantii vyöl. Sit siihe mahtu munat ja karamellilöi, mist annettii tuomisii. Ei mittää karamellilöi ku, lipentsui. Ja siemitškoi kopral pantii ja. Kuka anto kopekanki. No sit ol hyvä mielj oikee sit. Luvettii kuka sai kaikkin palljon munnii. Sitte ku tultii isommaks, ennää ei viitsint männä. Oli häpiä männä korjaamaa niit munnii vaik virpomas viel käytji.431 Vitsoja otettiin mukaan sylillinen, koska ne annettiin niihin taloihin, joissa käytiin

47 Jyrinpäivänä lehmät päästettiin ulos. Piilovalaisen Yrjö Tukian mukaan se oli paimenten ja naisten juhla, jossa juotiin kahvia jossakin talossa. Iltapäivällä lehmät laskettiin ulos jaloittelemaan, jos oli tarpeeksi lämmintä. Jos maassa oli vettä, niin naiset kaatoivat sitä paimenen niskaan; se oli suuri kunnia.433 Kelkkulassakin etenkin venäläisnaiset joivat kahvia ja viinaa sekä söivät munia paimenen kanssa. Sielläkin paimenen kasteleminen kuului tapoihin.434 Kaikissa suomalaiskylissä ei jyrinpäivää vietetty: korkkalainen Pekka Pyysiäinen mainitseekin sen venäläisten juhlana435. Mujan ja Kanttilan kylissä asunut Sohvi Särkikään ei jyrinpäivän perinteitä muista436. Jyrinpäivä oli naisten juopottelujuhlan maineessa, kuten erään järvisaarelaisen Inkeri-lehteen kirjoittama runo osoittaa: Uutisiin ei moni puutu, Siks' ei täältä paljo kuultu. Nytpä tahdon pakinoida, Juuri vähän jutturoida, Miten kyläss' Kelkkulassa Naiset oli pohmelassa Jyrinpäivää vietettäissä. Kevätjuhlaa viettäissä. Tuotiin näet viinatilkkaa Juotihin ja tehtiin ilkaa. Arvaatte, - ei olleet naiset Humalassa ihanaiset, Sillä se on kamalata Sekä aivan surkeata, Humalaan kun naiset juovat, Viina vielä kotiin tuovat! Viinapäissä mies kun horjuu Siitäkin on suurta suruu, Nainen kun käyp' "väkeväksi, Se on oikein häpeäksi. Vakavasti varottaisin Erittäinkin vanhoi piikoi Ottamasta ryyppyi liikoi, He kun siis' on aivan "kypsät". Ottakaa siis neuvo hyvä, Hyljätkäätte viinapyhä! Sillä viina on se mato, Joka naiset raavaiks latoo.437 Hellundakina oli tapana asettaa koivut pihaan. Sitten niistä tehtiin kokko esimerkiksi liekkupaikan luona, jossa tanssittiin ja pidettiin hauskaa.438 Korkkalaisen Pekka Pyysiäisen mukaan juhannusta ei aiemmin Järvisaarella paljon juhlittu, mutta myöhemmin silloin poltettiin kokkoakin439. Kesän päätteeksi vietettiin elojuhlia440. Katri Klemettilän kertoman mukaan joulua varten ei tehty erityisiä valmisteluja, mitä nyt siivottiin ja leivottiin. Jouluaamuna oli herättävä aikaisin, koska jumalanpalvelus oli kello kuusi. Joulupukki ei käynyt kylässä, vaan lahjat pantiin joulukuusen alle. Lapsille ostettiin jouluksi uusia vaatteita, kenkiä, leluja ja makeisia. Naapurien luona vierailtiin, luettiin jouluevankeliumia ja laulettiin.441 Mujalla laitettiin jouluna oljet lattialle ja hankittiin joulukuusi, johon tehtiin oljesta koristeita. Ainakin myöhempinä aikoina joulupukkikin kävi kylässä.442 Joulun jälkeen nuoret kävivät kummittelemassa eli keräämässä taloista lihaa ja leipää. Kummittelemaan mentäessä puettiin päälle kaikenlaisia rättejä ja vanhoja vaatteita. Taloista annettu ruoka mentiin paistamaan saunaan

48 Kummittelu ei liene ollut kaikkien suomalaisten harrastus: korkkalainen Pekka Pyysiäinen mainitseekin sen venäläisten puuhana. Hänen mukaansa näissä pelehyksissä venäläiset pukeutuivat ryysyihin, soittelivat balalaikkaa tai haitaria, mistä hyvästä heille annettiin vaikkapa rahaa444. Pyhien vietto oli jaettu kylien kesken. Kun oli jonkun kylän pyhä, niin sinne menivät kaikki. Vanhat ihmiset pitivät siellä hengellisiä kokouksia, joivat ja tappelivat. Nuoret tanssivat. Kylän kaukaisuus ei ollut ongelma, jostakin löytyi aina majapaikka kauempaa tuleville. Saman kylän tytöillä oli yleensä samanlainen ja samanvärinen vaatetus kun pyhänä lähdettiin vierailulle. Pyhien vietto jakautui niin, että Mujan ja Staarostinan pyhiä olivat joulu ja helluntai, Metsäpirtin pääsiäinen ja mikkeli, Korkan juhannus ja Ihalaisiin helatorstai. Järviillä käytiin venäläisenä juhannuksena. Pääsiäistä, joulua, helluntaita ja mikkeliä vietettiin kutakin neljää päivää. Joskus käytiin Metsäpirtistäkin asti Läskelässä illanvietoissa, mutta Kelkkula oli niin syrjässä että siellä käytiin vielä harvemmin. Esimerkiksi metsäpirttiläinen Katri Klemettilä ei käynyt elämänsä aikana kertaakaan Kelkkulassa.445 Tappelut poikaporukoiden välillä olivat yleisiä etenkin juhlien aikana. Aseina pojilla oli puukkoja ja jopa revolvereja.446 Järviin juhannuspyhää kutsuttiin Mustikkapyhäksi. Silloin järviiläiset ja muualta tulleet menivät lähellä sijaitsevalle liekulle liekkumaan, tanssimaan, laulamaan ja keräämään mustikoita.447 Syntymäpäiviä ja nimipäiviä ei Järvisaarella ollut tapana viettää448. Jotkut pitivät kyllä lapsilleen ristiäiset, ja uuteen kotiin muuttaneet pitivät tupatulijaisia449. Hiät Järvisaarella oli nuorten seurustelumuotona tupakoiminen poikien vierailu kesäiltoina tyttöjen aitoissa.450 Tupakoimaan mentiin yleensä lauantaina poikaporukassa tai yksin. Tupakointia pidettiin normaalina tapana eikä sitä oikein paheksuttu.451 Yrjö Tukian ja Pekka Pyysiäisen mukaan aviottomia lapsia oli ennen vanhaan todella vähän. Aviottoman lapsen saaminen oli suuri häpeä.452 Yrjö Tukian mukaan varakkuus ei morsianta valittaessa ollut kovin tärkeä ominaisuus, mutta sulhasen kohdalla se oli tärkeä seikka453. Avioitumista kutsuttiin naisten osalta ukkolaan menemiseksi tai ukkolaan lähtemiseksi454. Korkkalaisen Pekka Pyysiäisen kertoman mukaan herranvallan aikaan miehen piti maksaa 50 ruplaa veroa jos tahtoi ottaa morsiamen toisen herran mailta455. Kosiminen ei ollut mikään aivan yllättävä tapahtuma, vaan asiasta oli tapana sopia jo ennen itse kosimista. Kosiminen tapahtui yleensä lauantaina. Tytön taloon tulevaa kosijajoukkoa kutsuttiin kysyjiksi. Varhaisempina aikoina kosijan vanhemmat kävivät kosimassa. Kosimistilaisuuteen kuului kahvin, teen ja viinaryyppyjen nauttiminen. Sunnuntaina mentiin puhemiehen kanssa tekemään kuulutukset, jonka jälkeen parin katsottiin olevan kihloissa. Aiemmin pappi vielä luetutti sulhasta varmistaakseen tämän lukutaidon. Kihlapari kuulutettiin kirkossa kolmena pyhänä.456 Tämän jälkeen morsian tuli tarkastamaan sulhasen kodin eli tekemään kodinkatsojaisia. Varhaisempina aikoina puhemies, omaiset ja muu nuoriso kokoontuivat tupakoimaan kihlauksen jälkeen morsiamen luokse. Kampiaisiin sulhanen toi setvertin viinaa, jota joi hyvästellen ystävänsä. Yleensä oltiin kolmesta viiteen viikkoa kihloissa, minkä jälkeen oli aika mennä naimisiin. Kihlausaikana voitiin harrastaa kontinkantamista eli levittää morsiusparista juoruja. Vanha, ilmeisesti 1900-luvulle tultaessa kadonnut tapa oli suennahan piekseminen, mikä tarkoitti sitä, että kihloissa ollessaan morsian kävi keräämässä taloista esimerkiksi villaa.457 Morsian sai vanhemmiltaan pritanat eli esimerkiksi sängyn, sänkyvaatteet sekä viiden ruplan rukin ja myöhemmin ompelukoneen. Rikkaimmat antoivat tyttärelleen vielä lehmän tai lampaan. Vaatteet 48

49 laitettiin piironkiin eli kamottiin. Mujalaisen kertojan mukaan piironkiin laitettiin vaatteita tietty määrä, joka laskettiin hyvin tarkkaan.458 Hiät eli häät pidettiin kahteen otteeseen, sillä morsiamen kotona pidettiin läksiäiset ja sulhasen kotona hiät. Hiät kestivät kaksi tai kolme päivää. Vihkiminen tapahtui kirkossa, minkä jälkeen morsian ja sulhanen meivät koteihinsa.459 Vihille parin saattoivat kaasot ja puhemies. Tsaarin aikana puhemies maksoi papille vihkimisestä kolme ruplaa.460 Häitä varten hevoset kukitettiin, vempeleeseen (luokkiin) laitettiin suuri kello pitämään meteliä sekä silkkinauhoja ja kirjailtuja pyyheliinoja461. Sitten sulhanen sukulaisineen tuli morsiamen kotiin hakemaan morsianta462. Pidemmältä tuleva sulhanen joutui viettämään yönsä metsässä. Morsiamen kylän pojat olivat ottamassa sulhasen väkeä vastaan. Tavan mukaan sulhasella piti olla mukanaan setvertti viinaa ikään kuin ostaakseen morsiamensa kylän pojilta. Joskus morsiamen kotikylän pojat tekivät kepposen kaatamala puun kylätielle.463 Sitten morsiamen kodissa pidettiin läksiäiset464. Siellä syötiin ja juotiin yllin kyllin, pöydät oli laitettu ympäri tupaa, ja ruokaa oli isossa astiassa tuvan keskellä.465 Juomana oli häissä olutta ja viinaa. Huvituksina oli musiikkia ja tanssia.466 Talon puimala voitiin siivota tanssimista varten. Nuoret kuokkivat ahkerasti häissä etenkin tanssin vuoksi.467 Ennen lähtöä läksiäisistä sulhasen puhemiesten piti lunastaa rahalla morsiamen tavarat kuten esimerkiksi vaatepiironki, kamotti, siältöineen468. Joskus morsiamen täti istui tavaroiden päällä, ja puhemiehet heittivät rahaa tädille niin kauan kun sitä oli tämän mielestä tarpeeksi469. Pekka Pyysiäinen kertoo, että puhemiehet keräsivät vierailta rahaa, jolla sitten lunastivat kamotin. Raha päätyi lopulta morsiamelle.470 Sitten kannettiin kamotti rattaisiin tai rekeen ja lähdettiin kohti sulhasen kotia. Lähtiessä laulettiin morsiuslaulu. Sulhasen ja morsiamen väki lähtivät hevosilla ajamaan kohti sulhasen kylää. Matkalla he antoivat ihmisille viinaa.471 Sulhasen talossa pidettiin hiät, joissa jatkettiin syömistä, juomista ja ilonpitoa. Kansan tullessa häätaloon sulhasen väki otti heidät vastaan ampumalla ilmaan472. Kun väki oli asettunut istumaan pöydän ääreen, morsiamen polvelle istui polvipojaksi kutsuttu nuori poika. Polvipoika lähti pois kun morsian oli antanut hänelle esimerkiksi karamelleja.473 Yrjö Tukian mukaan häissä kahvin ja teen juomisen jälkeen naiset tekivät morsiamelle silkkinauhasta kukanmallisen päähineen, pantikan474. Mujalainen Vihtori Savolainen kertoo, että sulhasen talossa hääpöydän ääressä kuaset lauloivat sulhasen sukua pilkkaavaa valitusvirttä. Sulhasen suvun reaktiosta pääteltiin morsiamen kohtalo. Suuttuminen enteili sitä, että miniän elämästä tulisi raskas. Jos suku ei suuttunut, niin miniän elämä sulhasen talossa olisi helppoa. Savolaisen 1920-luvulla kuulema laulu meni näin: Kuase-kullat, kuase-kullat kohottakkai kaulua Luvataikois tässä talos vähäsein mein laulua? Myö ei tultu tähän talluo tsaijuu, kohvii juomua, Myö vua tultii vähäks aikua Sohvi- (Mari-, Anni-) seukkuo tuomua. Sohvi-seukko, mikäs siul ol mieles? Vain tahottikois niin siul muata tiän Juomar-Junnin vieres? Paremp oisit metsiä männyt sussiin syötäväksi, Ennenks tulit tähän talluo ukkois lyötäväksi. Mikäs siul ol koton elläis, issäis-äitiis luona? Tiäl sie tunnet itsijais ku sussiinlaumas vuona. 49

50 Äitis sinnuu ylliä ajo: Nouse, tyttöin, ylliä. Tiäl anoppi ku ränkäsyö ni kuuluu ympär kylliä. Eikois siul ois parimp ollut omas aitas nukkuu? Vain sekois sinnuu tänne vet, ku niä on rikkain sukkuu? Tiäl kartano on korkija ja porstuvakkii soma. Appeis kuuluu olevankii vanha hevoisvora. Sohvi-seukko! Paremp on vist, enniä mein ei laulua: Kyttyis meil jo kynnyst näyttiä, nattois meit jo naurua. 475 Sulhaselle ja morsiamelle juotiin kerrat, jolloin rahaa heitettiin seulaan viinaryyppyä vastaan. Morsiamen ja sulhasen väki saattoi siinä kilpaillakin viinanjuomisella.476 Sofia Sihvonen kertoo, että rahat kerättiin jauhoseulaan477. Morsiamen kuasetytöt heittivät puolestaan lahjansa seulaan478. Yrjö Tukian mukaan seulaan laitettiin huivi, johon miehet laittoivat hopearuplan ja kaasot esimerkiksi kankaita. Juotavaksi annettiin viinaa ja olutta.479 Pekka Pyysiäisen mukaan kertoja juodessa sulhanen tarjosi viinaa ja morsian olutta. Hän kertoo, että kertojen yhteydessä sulhanen antoi lahjaksi anopilleen leningin ja apelleen paidan.480 Ehkä myöhempi, venäläisvaikutteinen tapa oli yllyttää morsiuspari suutelemaan huutamalla gorko (venäjäksi karvasta )481. Häiden päätteeksi oli tapana viedä nuoripari nukkumaan eli "nuorpari vietään vuuviille"482. Häävieraat nukkuivat kuka missäkin. Jotkut heistä menivät yöksi lähitaloihin tai kotiinsa, jos olivat esimerkiksi naapurikylästä483. Kuasen tehtävänä oli herättää morsian seuraavana aamuna484. Mujalla ja Kanttilassa asuneen Sohvi Särjen mukaan aamulla laitettiin nuorikolle päähän päähine485. Tätä avioituneen naisen päähinettä kutsuttiin metsäpirttiläisten kertojien mukaan nimellä skitska tai kitška; sen sisään laitettiiin hiukset ja päälle huivi, joka sidottiin kiinni leuan alle486. Toisena päivänä oli häissä vähemmän juhlava ja rauhallisempi meno487. Aamulla naiset valmistivat ruuan vieraille eli riäppäsivät488. Sitten otettiin esille samovaarat, tarjoiltiin tsajua (teetä), piirakoita ja syötiin päivällinen. Iltapäivällä vieraat lähtivät kotiin.489 Helena Hiiri kertoo, että hänen hääasunaan vuonna 1927 oli leninki eli platta, huntu ja päässä oli kukkaseppele. Leningradista ostettiin sormukset ja käytiin valokuvaamossa.490 Kolhoosien tulon jälkeen häät eivät enää niin mahtavia, koska ihmisillä oli silloin vähemmän rahaa kuin aiemmin.491 Ajan myötä häätavat yksinkertaistuivat ja osa perinteistä vaipui unholaan. Kotivävyn, pojattomaan taloon naimisiin menneen miehen häät poikkesivat hieman tavallisista häistä. Kotivävyn häissä morsiamen tavaroita ei viety sulhasen kotiin, mutta häitä mentiin kyllä viettämään sulhasen kotiin. Myöhemmin sulhasen omaisuus puolestaan vietiin morsiamen kotiin. Lesken häämenot olivat vaatimattomammat kuin nuorilla pareilla.492 Yrjö Tukian mukaan oli tapana, että viikosta kolmeen viikkoon häiden jälkeen morsian meni vanhempiensa luo kyläilemään, mitä kutsuttiin oljamiksi493. Pekka Pysiäinen kertoo, että oljamiin mentiin vasta vuoden päästä ja että siellä oltiin neljästä kuuteen viikkoa. Hänen mukaansa sulhanen tuli hakemaan vaimoaan oljamista ja antoi anopilleen lahjaksi huopasaappaat.494 Vanhemmat ja sukulaiset tulivat parin viikon kuluttua sulhasen taloon jälkijuomille, joissa annettiin pariskunnalle lahjoja ja rahaa. Varakkaat vanhemmat saattoivat antaa lahjaksi jopa lehmän.495 Pekka Pyysiäinen mainitsee, että häiden jälkeen emännät menivät uuden vaimon luo kahvittelemaan ja nostamaan tämän emännäksi496. Hautajaiset 50

51 Ei miun laulaman pitäisi, Ei enää iloitsemani: Illalla isäini kuoli, Vasta kuoli vanhempani, Viel on mullat muuttumata, Pienet heinät peittymätä. Kupehille kuuset kasvoit, Haavat kasvoit hartehilla, Kivi kova korvan alla, Paasi paksi päänalanen. D. E. D. Europaeuksen vuonna 1848 muistiinpanema runo Järvisaarelta.497 Kuoleman jälkeen oli tapana tuulettaa vainajan talo pitämällä ikkunoita auki498. Ruumis sai olla maan päällä korkeintaan kolme vuorokautta kuoleman jälkeen. Ruumis pestiin, puettiin puhtaisiin vaatteisiin ja pidettiin aitassa arkussa eli kolossa.499 Hautajaiset pidettiin yleensä pyhäpäivänä jumalanpalveluksen jälkeen. Muussa tapauksessa pappi kävi myöhemmin siunaamassa haudan. Hautojen kaivamisesta vastasi seurakunnan suntio. Kun vainaja oli haudattu, hautajaisvieraat menivät vainajan kotiin, jossa syötiin ja juotiin.500 Heikkoa lasta ei jätetty siunaamatta, vaan joku maallikko antoi sille pikaisesti hätäkasteen501. Lasten leikit Leikkikaluina olivat savikupinpalaset, lasinpalaset, tulitikkuaskit ja tulitikut, joilla pelattiin pelejä502. Joskus ostettiin kaupungista valmiita leluja lapsille. Kesällä hypättiin ruutuun ja hypättiin narua. Talojen pihoilla oli puisia liekkuja, keinuja, joissa liekuttiin ja laulettiin. Lapset uivat joissa, minkä ansiosta monet heistä oppivat uimaan. Talvella voitiin joen jäällä luistella. Konjukat eli luistimet olivat yksinkertaiset puunpalat, joihin oli liitetty rautakappale teräksi. Joen jäälle lyötiin pohjaan asti menevä napa, napaan riuku ja siihen kelkka, jota pyöritettiin. Joen jäälle tehtyä mäkeä laskettiin vaikka turkilla, rautaisella vesikelkalla tai jopa kirkkoreellä. Kaikilla ei ollut suksia, jotkut tekivät niitä pytynlaudoista. Katri Klemettilän lapsuudessa 1910-luvulla lapset eivät harrastaneet urheilua, vasta myöhemmin alettiin harrastaa koulussa säkkijuoksua. Myöhemmin hankittiin kyllä kiekkoja ja kuulia ja tehtiin urheilukenttiä, mutta ne eivät saaneet suurempaa suosiota tanssin ollessa suositumpi ajanviete.503 Pessetoja ja tansuloita Tanssilla oli tärkeä sija järvisaarelaisten nuorten elämässä häissä, pyhinä ja muissa illanistujaisissa. Tansseissa kävivät yleensä naimattomat ihmiset504. Grönholmin mukaan vanhempia tansseja olivat Järvisaarella lanssi, jossa tanssi 12 henkeä, sekä katrilli, jossa oli neljä tanssijaa luvun alussa saivat jalansijaa keppeet tanssit eli polkka ja valssi. Lisäksi tanssittiin krakovjakia ja sävelmää Svetit mesjats, svetit jasnyi, jota saatettiin laulaa soittajan puuttuessa. Myös erilaisia piirileikkejä mentiin laulaen.505 Pekka Pyysiäinen mainitsee tanssitun ruskavaa eli ripaskaa luvun paikkeilla tanssittiin fokstrotia, valssia, padespania, padekamberia, jablotškoa ja korobotškaa507. Tanssisoittimena toimi 1900-luvun alussa karmoska (hanuri)508. Tuolloin hanurinsoittajia oli kylissä niin paljon, että erityistä soittajaa ei häihin tai tansseihin tarvinnut palkata509. Ihalaisiin kylässä kerrotaan asuneen 1900-luvun alussa hyvän virolaisen hanurinsoittajan, joka oli haluttu säestäjä

52 Kesäaikaan tanssittiin esimerkiksi kylän kadulla ja kuominassa. Paremman tilan puutteessa tanssittiin jopa pienessä saunassa, jossa mahtui tanssimaan yhden katrillin.511 Myös sarraimet toimivat tanssipaikkoina, ja niissä saattoi olla lisäksi puinen liekku512. Metsäpirtissäkin tanssittiin kuominassa ja liekun luona tasaisella nurmella. Myöhemmin päästiin muutaman kerran kylän koulullekin tanssimaan, mutta usein sellaista ei sallittu.513 Nuoret pitivät hauskaa liekuilla, jotka sijaitsivat yleensä jonkin matkan päästä kylältä. Kesällä siellä käytiin lähinnä viikonloppuna, koska arki-iltoina oli paljon työtä tehtävänä. Laulut olivat suomeksi ja venäjäksi.514 Lisäksi venäjänkielisiä lauluja käännettiin suomeksi515. Pojat kulkivat haitarin kanssa pitkin kylän katua ja lauleskelivat516. Mujalla nuoret kokoontuivat jonkun pihalle ja lähtivät sieltä laulaen liekulle hauskanpitoon517. Pekka Pyysiäinen mainitsee 1900-luvun alussa paikkakunnalla tunnetuista lauluista venäläiset Uhar kupets ja Stenka Razin 518. Katri Klemettilä mainitsee 1910-luvulla lauletun laulua Transvaal, strana moja 519. Nuorten lauleskelu ja hauskanpito ei ollut kaikkien mieleen. Vuonna 1876 kirjoitti Johanes J-ti-niminen mies Pietarin Lehdessä näin: Kaikki pahat ja häwyttömät laulut ynnä säweleittensä kanssa saawat alkunsa ensin Metsäpirtistä ja sitä seuraa ynnä seurakuntamme nuoriso niin kutsutussa yö-juoksussa. 520 Nuoret pitivät kesän jälkeen mikkelinpäivästä alkaen pessetoja521. Niitä pidettiin saunoissa, joissa tytöt kehräsivät pellavaa. Pessetoihin kutsuttiin myös poikia, tanssittiin, laulettiin ja rupateltiin.522 Poikien huvina oli tyttöjen kiusaksi sytytellä suurella vaivalla tehtyjä pellavakuontaloja palamaan523. Suhde venäläisiin ja venäjän kieleen Suomalaisten ja venäläisten välit eivät olleet kaikkein läheisimmät. Seka-avioliitot olivat harvinaisia sekä kirkonkirjojen että paikallisten kertomusten mukaan. Jonkinlaista kanssakäymistä kuitenkin oli. Siikalalaisen Helena Grönholmin mukaan tansseissakin saatettiin käydä yhdessä. Venäjää suomalaiset osasivat vielä 1900-luvun alussa heikosti, sillä sitä tarvitsi vain esimerkiksi naapurikylän kaupassa tai kauppamatkalla Pietarissa.524 Sohvi Särki kertoo, että junalla Pietariin mentäessä oli paras puhua vain venäjää välttääkseen hankaluudet525. Koululaitoksen kehityksen myötä järvisaarelaisten venäjäntaito alkoi parantua. Piilovassa 1891 syntyneen Yrjö Tukian mukaan kaikki osasivat venäjää jonkin verran, koulua käyneet nuoret vanhempia ihmisiä paremmin526. Järviin sekakylässä venäläiset ja suomalaiset osasivat niin hyvin toistensa kieliä, että kylään saapuneen vieraan oli mahdotonta sanoa, oliko järviiläinen venäläinen vai suomalainen527. Kelkkulan venäläiset puhuivat jonkin verran suomea528. Erään paikkakuntalaisen mukaan avioliittoa venäläisen kanssa pidettiin halveksittavana, mutta ennen toista maailmansotaa kuilu kansojen välillä alkoi kaveta529. Myös toisen kertojan mukaan avioliitto venäläisen kanssa oli perheelle suuri pettymys530. Keisarivallan aikaan Järvisaarella kuten muuallakin Inkerinmaalla oli joissakin perheissä kasvatettavina maksua vastaan ruunun- eli linnanlapsia. Ilmiö tunnettiin paikkakunnalla ainakin jo 1870-luvulta alkaen. Ruununlapset olivat yleensä Pietarin lastenkodeista tulleita venäläispoikia. Ruununlapsia annettiin vain kunnollisiin perheisiin, joiden toimintaa valvottiin viranomaistarkastuksilla. Järvisaarelaisten mukaan ruununlapsia kasvatettiin omien lasten ohella samanarvoisina, ja nämä kävivät samaa koulua kuin omat lapsetkin. Lapselle oli myös tapana antaa kasvattivanhempien sukunimi. Ruununlapset oppivat luonnollisesti suomen kielen, mutta venäjän taito ei aina säilynyt. Venäläisillä ruununlapsilla säilytettiin ortodoksinen usko, jolla myös pidettiin yllä yhteyttä venäläisyyteen. Tosin he saattoivat joskus käydä jopa luterilaisen rippikoulun. Ruununlapset jättivät kotitalonsa yleensä armeijan jälkeen, mutta siteet kasvattiperheeseen säilyivät usein tiiviinä.531 Järvisaaren rippikirjasta selviää, että jotkut ruununlapset jäivät kotikyliinsä 52

53 asumaan ja menivät naimisiin sekä venäläisten että suomalaisten kanssa. Ruoka ja juoma Ei nuo kasva kaikki lapset Kun minä polonen kasvoin, Kasvoin kuin putti puuta myöten, Saraheinä saarta myöten, Otettiin kuin otran tähkä, Riivastiin kuin kauran ripsi. Käin mie kerran Kärpäsillä, Käin mie Kärpäsiin tuvassa, Lapsi istu lattialla, Tuima kattila tulella, Tuima kaali kattilassa. Anni aialle kapusi: Tuolta tuloo meien Pekko, Tuop hän särvintä säkissä, Kulin suusta ryynilöitä, Kulokassa kaaliloita. Älä huoli hoppasein, Sure sukkajalkasein, Jo meistä talo tuloopi, On meil viisi viikatetta, Kolmet koukun puoliskoa, Neljä nieklan kuolioa, Kaksi on kattilan rania! D. E. D. Europaeuksen vuonna 1848 muistiinpanema runo Järvisaarelta.532 Ruokaa valmistettiin itäsuomalaiseen tapaan pääasiassa tuvan kiukaassa eli uunissa. Talvella voitiin rakentaa pienempi uuni ruuanlaittoa varten. Ruokaa oli tapana tehdä vain kerran päivässä, pitää sitä lämpimänä kiukaassa ja syödä sitä koko päivä.533 Jonkin verran käytettiin hellaa eli pliittaa, ainakin marjakiisselin sekä mannapuuron keittämiseen534. Rukiista tehty hapanleipä oli tärkeä osa ruokavaliota. Katri Klemettilän kuusihenkisessä perheessä sitä leivottiin kerran viikossa, suuremmissa perheissä täytyi leipoa useammin. Leipää tehtiin hapanjuurella ilman hiivaa ja suolaa. Katri Klemettilän kodissa taikina-annos oli ämpärillinen vettä, johon lisättiin jauhot. Tästä taikinasta tehtiin viisi isoa leipää, jotka paistuivat uunissa kaksi tuntia. Ensimmäisen tunnin jälkeen leipää liikutettiin uunissa. Vehnäleipää tehtiin vähän pyhinä ja sunnuntaisin.535 Rukiisen hapanleivän lisäksi uunissa tehtyä putroa (puuro) syötiin paljon536. Putroa tehtiin myös hirssisuurimoista eli sonnasuurimoista. Velliä tehtiin erilaisista suurimoista, makaronivelliä kutsuttiin lapsuksi. Perunakeitto tunnettiin nimellä lohko. Kaalia eli kualia syötiin talvella, ja etenkin hapatetusta kaalista tehtiin keittoa.537 Järvisaarella piirakoihin pantiin täytteeksi melkein mitä vain: kartoškaa (perunaa), suurimoita, ohraryynejä, porkkanaa, lanttua, kualia (kaalia), rahkaa, riisiä ja marjoja538. Kaalipiirakoita tehtäessä kaalit hakattiin pieneksi, haudutettiin uunissa pehmeäksi, ja lopuksi sekaan lisättiin lihaa ja leivottiin piirakaksi539. Piirakkataikina tehtiin yleensä sekajuhoista

54 Talkkunaa valmistettiin Järvisaarella eri lailla kuin Suomessa. Talkkuna kuivatettiin uunissa ruskeaksi ja jauhettiin sitten käsikivillä karkeammiksi järreiksi jauhoiksi. Kun talkkunaa valmistettin syömistä varten, niin ensiksi kiehautettiin vettä, johon lisättiin sianrasvaa ja lopuksi talkkunajauhot. Talkkunaa voitiin keittää maidon kanssa ja kuivattaa leivinuunissa. Myös rahkaa tehtiin uunissa, jossa siitä lähti hera pois. Rahkaa syötiin esimerkiksi kerman, kananmunien ja sokerin kera.541 Lihaa käytettiin talon varallisuuden mukaan. Metsäpirttiläisen Katri Klemettilän talossa oli sen verran eläimiä, että lihaa oli tarjolla jatkuvasti. Metsäpirtissä oli eräs henkilö, joka kävi teurastamassa eläimiä. Eläimen verta ei ollut tapana ottaa talteen, mutta maksa, munuainen, ja keuhkot otettiin. Suolia ei tarvittu, koska makkaraa ei tehty. Oikein rasvaisen sian suolista otettiin rasva talteen.542 Sohvi Särki kertoo, että suolet vietiin venäläisille543. Lihasta voitiin tehdä palvilihaa544 ja eläimen eri osista sylttyä545. Liha säilöttiin laittamalla suolattu liha pyttyyn, jonka päälle asetettiin kansi ja kiviä painoksi. Suolaliha liotettiin ennen käyttöä.546 Lihakualia tehtiin siten, että aluksi laitettiin suolaliha likoamaan yöksi, aamulla liha keitettiin, kaalit huuhdottiin puhtaaksi ja laitettiin kiehumaan. Sitten lihapalat lisättiin kaalin sekaan kiehumaan, ja keiton annettiin hautua kannen alla uunissa päivän. Lihakualin annettiin olla sitten uunissa, josta sitä voitiin ympäri päivän ottaa syötäväksi.547 Kalaa ei mainita usein järvisaarelaisten kertomuksissa. Kalaa lieneekin lähinnä ostettu. Silakasta ja perunasta tehtiin laatikkoa.548 Lisäksi syötiin treskaa (turskaa)549 ja seltiä (silliä)550. Katri Klemettilän mukaan pyhinä tehtiin ruismaltaista makeaa olutta, johon laitettiin hieman hiivaa. Häihin tehtiin hänen mukaansa sahtia, joka oli olutta vahvempaa.551 Helena Grönholm kutsuu hääjuomaa olueksi ja sanoo, että arkena kotona ja heinäpellolla juotiin tuaria (taaria). Siihen ei käytetty lainkaan hiivaa. Aluksi maltaiden ja hienoksi jauhettujen olkien päälle kaadettiin kiehuvaa vettä, ja tämä seos pantiin padassa uuniin imeltymään. Sen jälkeen seos laitettiin astiaan, jonka pohjalle oli asetettu puhtaita puuvartaita ja olkia. Tämän eräänlaisen suodattimen päälle lisättiin uunissa imelöitynyt mallasseos. Sitten astiaan lisättiin vettä, joka pikku hiljaa valui alempien varrasja olkikerrosten läpi. Kun tämä vaihe oli valmis, niin astian pohjalla olevasta tapinreiästä laskettiin tätä tummaa juomaa juotavaksi. Tuarista voitiin tehdä serpaa, eräänlaista kesäruokaa. Serpaa tehtäessä sekoitettiin silputtua silliä, keitettyä kananmunaa, rahkaa, sipulia tai vihreätä sipulia, kermaaa ja tuaria.552 Tšaijjua eli teetä juotiin paljon. Teevesi keitettiin samovaarasssa. Teekannua kutsuttiin tšainikaksi. Kohvia juotiin vähemmän kuin teetä.553 Kohvi ei varmaankaan aina ollut aitoa kahvia, vaan viljasta paahtamalla tehtyä korviketta. Ruokailutottumukset vaihtelivat varmaankin paljon talokohtaisesti. Katri Klemettilän kodissa aamulla oli tarjolla kuumia karttoškoja (perunoita), pannussa paistettua läskikastiketta sekä juomana tšaijjua. Jos lihaa ei ollut saatavilla, niin kastikkeessa käytettiin sianvoita tai auringonkukkaöljyä. Klemettilän kodissa perunoita ei ollut tapana keittää päivällä. Hänen mukaansa mitään pyhää varten ei tehty erityisiä ruokia, silloin olivat tarjoilut vain hieman runsaammat ja monipuolisemmat. Mämmiäkään ei tunnettu.554 Eeva Haposen mukaan aamulla juotiin kahvia, mutta päivällä teetä555. VALLANKUMOUKSET Vallankumousvuosi

55 Venäjällä tapahtui vallankumous silloisen ajanlaskun mukaan helmikuussa. Sota, elintarvikepula ja tyytymättömyys yhteiskunnallisiin oloihin olivat saaneet vallankumouksen liikkeelle. Valtaa alkoi käyttää väliaikaishallitus. Pian vallankumouksen jälkeen alettiin perustaa uusia toimeenpanevia elimiä. Pietarista alkunsa saanut vallankumous sai kansan liikkeelle Järvisaarenkin alueella. 8. maaliskuuta 1917 aloitti toimintansa Ivanovon kansankomitea, joka otti tehtäväkseen yhteiskunnallisen turvallisuuden järjestämisen ja kunnan talouden hoitamisen. Komitea vaati santarmien ja poliisien lähettämistä pois, sillä kansa oli tahtonut sitä niin pitkään maaliskuuta Šapkin kunnan edustajat valitsivat kansankomitean hoitamaan kunnan asioita. Komitea jakautui elintarvike-, talous-, oikeus- ja miliisikomissioihin.557 Pirikunnan maapäällikkö P. Mihejev reagoi tähän määräämällä kunnan viranomaiset lähettämään edustajansa neuvottelemaan Šapkin komitean kanssa yhteistyöstä. Komitea kuitenkin kieltäytyi yhteistyöstä ja vastasi, ettei se tarvitse maapäällikön palveluksia ja järjestää itse väestön asiat talonpoikien ja kotimaan hyväksi.558 Šapkin komitea muun muassa kehotti talonpoikia hakkaamaan Šapkin hovin metsää, johon talonpojat olivat aiemminkin halunneet päästä käsiksi559. Kesäkuun 1917 tienoilla komitea ryhtyi toimiin hovien valtaa vastaan määräämällä enimmäishinnat joillekin tuotteille ja vuokrille. Kuutiosyli koivupuita sai maksaa viisi ruplaa ja hirret viiteen verskaan asti 10 kopeekkaa. Karjamaan vuokraksi määrättiin 10 kopeekkaa, kun se aiemmin oli ollut 50 kertaa enemmän. Hoveilta kiellettiin niittyjen vuokraaminen yksityisille, nyt niitä sai vuokrata vain kylälle, jonka annettiin määrätä vuokrasumma. Metsän myymiseen ja hakkauttamiseen vaadittiin nyt komitean lupa. Komitea otti myös maakysymyksen esille, mutta ei tehnyt päätöstä asiasta.560 Kansankomiteat suhtautuivat kielteisesti väliaikaishallitukseen, minkä seurauksena huhtikuussa 1917 Lyyssin piirikunta julistautui itsenäiseksi ja väliaikaishallituksesta riippumattomaksi. Työväen ja sotaväen edustajaneuvoston toimeenpaneva komitea ainakin yritti tukahduttaa itsenäistymispyrkimyksiä.561 Lyyssin piirikunnan kumouksellinen kansankomitea oli valmis turvautumaan pakkotoimiinkin talonpoikien ja työläisten olojen parantamiseksi. Se muun muassa vangitsi erään rääpyväläisen hovinherran, joka oli aseistautuneiden joukkojen kanssa hajottanut kokouksia. Huhtikuussa komitea päätti vangita virkamiehet, jotka olivat laiminlyöneet siemenviljan tilauksen.562 Vuonna 1917 Lyyssin piirikomitean maakomission puheenjohtajana toimi Šapkin volostista kotoisin ollut venäläinen talonpoika N. F. Popolev.563 Hän lienee sama aiemmin mainittu mies, joka karkotettiin vuonna Lyyssin piirikunnan muonituskomitean varaesimieheksi valittiin 28. toukokuuta op. J. Reckman, jonka virheellisesti kirjoitettu nimi viitannee Mujan kansakoulun opettajaan Yrjö Bäckmaniin toukokuuta 1917 päätettiin Mujan kyläkunnan kokouksessa perustaa kylälle palokunta. Aiemmin palokunta oli ollut vain Šapkin venäläiskylässä. Palokunnan rakennuskomiteaan valittiin Salomoni Liiski, Paavo Romana ja Antti Vainonen. Tarkastuskomitean jäseniksi valittiin Jos. Romana, Yrjö Virkki ja Juhana J. Huittari. Kustannuksia varten kylää verotettiin 25 kopeekkaa huonetta kohti; yhteensä siten saatiin 172 ruplaa. Helluntaina aiottiin pitää arpajaiset palokunnan hyväksi.565 Lyyssin semstvon viimeiset hetket Kesäkuussa 1917 Lyyssin piirikunnan semstvo (maalaishallinto) ryhtyi pohtimaan kunnallissemstvovaalien järjestämistä, maatalouskomiteoiden perustamista ja edustajien valitsemista Pietarin läänin talonpoikaisneuvostoon566. Syksyllä semstvo päätti avata lisää kouluja piirikuntaan567. Ehdokkaiksi Lyyssin piirikunnan semstvon äänivaltaisten vaaleissa asetettiin syyskuussa 1917 Markkova-Järvisaarelta opettaja Yrjö Bäckman Mujalta, talollinen Israel Savolainen Mujalta, talollinen Antti Ikka Markkovan kylästä ja talollinen Paavo Ikka Hyvilästä568. Lokakuussa pidetyissä Šapkin kunnan semstvovaaleissa oli äänestyslistoja kaksi: 55

56 sosialistivallankumouksellinen lista ja erään maan omistajarouwan ja hänen luottomiestensä lista. Ehdokkaita vaaleissa oli 35. Aluksi ehdokkaista meni läpi 26, mutta lisävaali oli järjestettävä yhdeksälle hengelle, koska ehdokkaan tuli saada ainakin 653 ääntä. Ehdokkaiksi määrättiin miehiä niistä kylistä, joiden ehdokkaat eivät olleet menneet läpi ensimmäisessä vaalissa sekä muita luotettavia kansalaisia. Yksi vaaliuurna oli kunnan komitean talolla, ja toinen kiersi kylillä. Lopulta valituksi tuli 13 suomalaista, kolme virolaista ja 19 venäläistä. Enemmistö valituista kuului sosialistivallankumoukselliseen listaan. Suomalaiset edustajat olivat: Yrjö Bäckman, Aleksanteri Savolainen, Juhana Savolainen, Antti Tolla, Juhana Huittari, Matti Adel, Paavo Vainonen, Pietari Mustonen, Manu Siippalainen, Jaakko Peuhkuri, Aleksanteri Kvist, Mikko Kotsalainen ja Eerikki Vainonen.569 Marraskuussa Lyyssin semstvokokouksessa valittiin upraavaan neljä henkilöä, joista kaksi oli suomalaisia. Ketään järvisaarelaista ei tosin valittu semstvon virkoihin.570 Järvisaarella kerrotun tarinan mukaan joku järvisaarelainen mies ampui Šapkin hovinherran Vorontsovin571. Savotalaisen Toivo Folkestenin mukaan joukko nuoria miehiä oli sen vuoksi laitettu vankilaan, mutta vapautettu bolševikkien saatua vallan572. Inkeri- ja Neva-lehdissä sekä Olga Oldenborgerin muistelmissa ei tapausta kuitenkaan mainita. Vorontsov-Daškovin arvoisen herran murha ei olisi voinut jäädä huomaamatta lehdistössä tai historiankirjoissa. Perimätiedossa on todennäköisesti vaihtunut uhri; ehkä joku herra - virkamies tai tilanhoitaja - on tapettu ja tarina on sitten lähtenyt paisumaan. Bolševikit valtaan Bolševikit kaappasivat vallan Pietarissa 25. lokakuuta 1917 ja perustivat oman hallituksensa, Kansankomissariaatin, käyttämään valtaa. Aate sai kannatusta lupauksilla maanjaosta, rauhasta ja ruuasta. Marraskuussa 1917 pidetyissä perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa bolševikit hävisivät sosialistivallankumouksellisille, mutta Pietarin kuvernementissa bolševikit voittivat vaalit paikallisesti. Markkova-Järvisaaren kirkkoherrana toiminut Eevertti Pärnänen kertoo, että Inkerin suomalaiset sosialistit olivat laatineet oman ehdokaslistansa, mutta siitä huolimatta suomalaiset äänestivät lähinnä venäläisiä bolševikkeja. Pärnäsen mukaan bolševikkien vaalien alla harjoittama agitaatio rauhanlupauksineen tuotti tulosta. Hän kirjoittaa: Niin vähän äänestäjät tiesivät asioista, että mitä vanhoillisimmat kirkollismieliset antoivat äänensä bolshevikeille. Vanhat naiset tulivat virsikirjat kädessä (Markkovalla) antamaan äänensä bolshevikeille, arvellen äänestyksen jälkeen pidettävän hartausseurat. 573 Tammikuussa 1918 bolševikit kuitenkin vahvistivat yksinvaltiuden itselleen kieltämällä muut puolueet. Semstvo-laitos lakkautettiin hiljalleen, ja valtaa alkoivat käyttää erilaiset bolševikkien kontrolloimat toimeenpanevat komiteat ja neuvostot. Valta ei siirtynyt välittömästi bolševikeille, vaan Kansankomissariaatille valtansa antavat paikalliset neuvostot otettiin haltuun agitaatiolla tai jopa väkivallalla. Vallanvaihdon kulusta Järvisaarella ei ole tietoja. Todennäköisesti Pietarin läheisyys sekä lähistöllä sijanneiden suurten tehtaiden bolševikit vaikuttivat siihen, että seutu oli pian Kansankomissariaatin hallussa. Kuten semstvo-vaalin tuloksista ilmenee, järvisaarelaiset talonpojat eivät näytä olleen bolševikkien puolella, vaan maltillisempia sosialistivallankumouksellisia. Vuosina 1917 ja 1918 julkaistiin dekreetit maanjaosta, joiden mukaan Venäjällä ryhdyttiin jakamaan kartanoiden omaisuutta. Kirkkoherra Pärnänen kertoo Šapkin tilan kansallistamisesta seuraavaa: Satuin näkemään Shapkin kartanon ryöstöä keväällä Sanoin kuvaamatonta melua pitivät talonpojat, kun jaossa riita pyrki tulemaan jakajien kesken. Hevosista ja lehmistä päätettiin vihdoin lyödä arpaa tarvitsevien kesken, muusta tavarasta sovittiin kuitenkin paremmin. Talo oli tuotapikaa tyhjennetty. Hänen mukaansa maanjaosta innostuneet talonpojat pettyivät kuitenkin siihen, että saivatkin maahan vain käyttöoikeuden.574 Myös siikalalaisen Helena Grönholmin mukaan talonpojat ajattelivat maanjakoa toteutettaessa, että heille tulisi paremmat oltavat 56

57 peltopinta-alan kasvaessa. Hänen mukaansa talonpojille pettymystä aiheutti työtaakan kasvu; olihan Järvisaarella tapana korjata sato käsin sirpeillä.575 Šapkin tilan maille pian vallankumouksen jälkeen perustettu sovhoosi. Šapkin hovin päärakennus muutettiin kouluksi, ja Aleksandrovkasta tuli Bolševik-tehtaan lomanviettopaikka576. Tilanomistajien vainoamisen jälkeen bolševikit alkoivat usuttaa talonpoikia varakkaampien talonpoikien eli kulakkien (venäjäksi nyrkki ) kimppuun. Pärnäsen mukaan vuonna 1918 perustettiin joka kylään niin sanottuja köyhälistökomiteoita, joiden tehtävänä oli pitää valtaa ja taistella kulakkeja vastaan. Pärnänen kertoo, että Shapkin kunnanneuvoston seinällä luin tällaisen kehoituksen, joka alkoi sanoilla: Kuka on nyrkki? Nyrkki on kahden hevosen omistaja j.n.e. 577 Vuonna 1919 alettiin dekreeteillä rajoittaa talonpoikien lehmien lukumäärää yhteen lehmään viittä henkilöä kohden. Sitten dekreetti peruutettiin, mutta ylimääräisistä alettiin vaatia todella suurta veroa maidossa ja lihassa. Verot johtivat paikoin eläinten ja viljan piilotteluun.578 Bolševikit hoitivat aluksi verotuksen takavarikoimalla tavaraa ja eläimiä talonpojilta. Vuoden 1920 paikkeilla alettiin laskea, kuinka paljon talonpoikien piti maksaa veroa. Vero maksettiin elintarvikkeina. Lisäksi viranomaiset määräsivät talonpoikia tarpeen mukaan erilaisiin pakkotöihin, jotka olivat usein raskaita. Työvelvollisuuteen liittyen otettiin vuonna 1920 työkirjat, joihin merkittiin työsuoritukset.579 Pärnänen kirjoittaa, että kaupankäynnin rajoittamisen takia Pietarin kaupat sulkivat ovensa vuonna Kaupankäynti siirtyi kaduille ja toreille. Maalaiset kävivät kaupungissa vaihtamassa elintarvikkeita tarvitsemiinsa tavaroihin, ja kaupunkilaiset kävivät maaseudulla hankkimassa ruokaa. Maalaisten tullessa myymään tavaroitaan torille tapahtui usein nin, että puna-armeijalaiset saartoivat heidät, takavarikoivat heidän tavaransa, vangitsivat ja laittoivat joksikin aikaan halkometsään pakkotyöhön. Tätä kutsuttiin Pärnäsen sanojen mukaan nuotanvedoksi. Kaupankäyntikielto oli kireimmillään vuosien 1920 ja 1921 vaiheilla.580 Järvisaarelainen Sohvi Särki kertoo siitä, miten kerran kauppamatkalla Pietarissa poliisit takavarikoivat hänen säkkinsä mielivaltaisesti581. Tämä tapaus liittyy ehkä juuri nuotanvetoon. Samaan aikaan taloudellista tilannetta heikensi raju inflaatio, joka teki rahasta lähes arvotonta582. Pula elintarvikkeista sai ihmiset harrastamaan ryöstelyä ja muuta hämärätoimintaa. Vuosina 1917 ja 1918 oli Pietarin seudulla runsaasti aseita liikkeellä. Kokonaiset kyläkunnat ja kunnat harjoittivat ryöstelyä, jossa saalis jaettiin talonpoikien kesken. Esimerkiksi Pähkinälinnan piirissä ryöstettiin Laatokan kanavan varrelle jäihin juuttunut viljalotja. Maaliskuussa 1918 ryöstettiin Markkovan tienoilla Naasian asemalla seitsemän viljavaunua ja yksi ammusvaunu. Ryöstäjiä rankaisemaan lähetetyt punakaartilaiset riisuttiin aseista. Vuonna 1919 alettiin takavarikoida kansalta aseita, minkä seurauksena ryöstely lopahti.583 Venäjän sisällissota bolševikkien ja valkoisen armeijan välillä ei koskettanut Järvisaarta. LänsiInkerissä kyllä sodittiin jonkin verran, kun valkoiset pyrkivät valloittamaan Pietarin. Kiseljova ja Mavrina kuvailevat sisällissodan aikaa Järvisaarella kurjaksi. Junat eivät kuljettaneet matkustajia eivätkä soraa Šapkista Tosnaan. Samoin posti ei kulkenut. Sodan aikana oli pulaa ruuasta, ja pilkkukuume-epidemia riehui paikkakunnalla. Tuolloin osa miehistä oli vielä rintamalla.584 Eeva Haposen mukaan vuoden 1918 oli paikkakunnalla isorokkoa585. Rautatieyhteydet toimivat huonosti polttoainepulan ja kaluston huonon kunnon takia. Pärnänen kertoo, että komissaarit ja muut bolševikkieliitin edustajat omivat parhaat vaunut itselleen. Pohjoisella rautatiellä satuin kerran näkemään, mikä tehokas vaikutus komissarinimellä on. Pari julkeaa matruusia ei Mgan asemalta Pietariin asti päästänyt yhtään ihmistä vaunuun. Ärjäisivät vain sisäänpyrkijöille: Komissaarivaunu, kirjoittaa Pärnänen luvun alussa olot alkoivat parantua, kun kommunistipuolue alkoi harrastaa niin sanottua uutta talouspolitiikkaa (NEP). Yksityinen maanomistus, osuuskuntatoiminta ja pieni liiketoiminta olivat 57

58 sallittuja elinkeinoja. Neuvostoajan alussa Pietarin kuvernementti tunnettiin Petrogradin ja sitten Leningradin kuvernementtina ja lopuksi Leningradin alueena (oblast) luvulla piirikuntien nimet ja rajat vaihtuivat moneen otteeseen. Järvisaaren kylät olivat aluksi osa Lyyssin piirikuntaa (ujezd) kuten aiemminkin, sitten osa Petrogradin piirikuntaa ja Leningradin piirikuntaa. Lopulta kylät jakautuivat Tosnan ja Mgan piireihin (venäjäksi raion), joihin ne kuuluvat vielä tänä päivänäkin. Kyläkuntien seuraajina toimivat kyläneuvostot. Uskonto, koulutus ja kulttuuri Neuvostoajan alussa kirkko sai toimia melko vapaasti, mutta vuoden 1918 maadekreetillä takavarikoitiin kirkkojen maat. Inkerin suomalaisten seurakuntien pienet maapalstatkin joutuivat kansallistamisen kohteiksi luvulla Järvisaaren seurakunta sai toimia rauhassa, mutta sen viimeiseksi yliopistokoulutuksen saaneeksi papiksi jäi S. J. Laurikkala. Hänen jälkeensä maallikkosaarnaajat hoitivat Järvisaarella jumalanpalvelusten ja rippikoulun pitämisen. Kirkko menetti asemansa valtion väestökirjanpidon tekijänä; tilalle tulivat ZAGS-rekisterivirastot. Vasta siviilivihkimisen jälkeen sai aviopari mennä kirkkoon vihittäväksi.588 Järvisaarella siviilivihkiminen suoritettiin kyläneuvoston tiloissa589. Neuvostoaikana ihmisiä alettiin yhteisen kirkkomaan sijasta haudata kylien omiin hautausmaihin. Metsäpirtin lähelle perustettiin hautausmaa vuonna Yksi bolševikkien tavoitteesta oli tehdä neuvostoliittolaisista lukutaitoisia. Koululaitosta kehitettiin, ja kouluja perustettiin kattamaan myös maalaisväestön tarpeet. Uskonnonopetus kouluissa lakkautettiin, jotta koululaisista saataisiin kasvatettua uskollisia kommunisteja luvulla Neuvostoliitossa suvaittiin vähemmistökansojen kulttuuria. Siksi koulut olivat aluksi suomenkielisiä. Järvisaarella myös virolaisten annettiin opiskella viroksi ja Järvisaaren virolaissuomalaisesta huuttoriseudusta muodostettiin jopa kansallinen Virolainen kyläneuvosto 1920luvulla591. Koulu aloitettiin yleensä seitsemän vuoden iässä, jolloin mentiin neljäluokkaiseen alkeiskouluun eli ensimmäisen asteen kouluun. Siellä opetettiin äidinkieltä, venäjää, matematiikkaa, luonnontietoa, yhteiskuntaoppia, maantietoa, voimistelua, piirustusta ja laulua. Opetuskielenä oli suomi; venäjän kieltä opetettiin toiselta luokalta lähtien kuusi tuntia viikossa. Alempi keskikoulu oli seitsemänluokkainen ja siellä käytiin neljä luokkaa ensimmäisen tason ja kolme luokkaa toisen asteen koulua. Toisen asteen luokilla opiskeltiin äidinkieltä, venäjää, vierasta kieltä, matematiikkaa, luonnontietoa, historiaa, fysiikkaa, kemiaa, yhteiskuntaoppia, liikuntaa, piirustusta ja laulua. Varsinaisia 10-luokkaisia keskikouluja oli harvassa. Ainoa suomenkielinen varsinainen keskikoulu oli Leningradissa, mutta sinne otettiin vain poliittisesti luotettavien ihmisten lapsia. Alkeiskoulusta saattoi kolhoosilaisen lapsi jatkaa myös kolhoositoimintaan valmentavaan kollektiivitalouskouluun. Näitä suomenkielisiä kouluja oli Inkerinmaalla Neuvostoaikana oli Järvisaaren useimmissa kylissä neljäluokkainen alkeiskoulu. Joissakin tapauksissa koulumatka ulottui naapurikylään. Savotan kylään perustettiin koulu neuvostoaikana, ja sen opettajana toimi Maria Savolainen (myöhemmin Miettinen). Matti Särki mainitsee Mujalla 1920-luvulla toimineista opettajista Isko Dravantin, Topias Romanan, Topias Huttarin, Maria Savolaisen, Helena Huttarin ja erään Tujulainen-nimisen. Metsäpirtissä opetti 1920-luvun alussa jonkin aikaa kirjailijana tunnettu Yrjö Savolainen. Seulolan rukoushuone takavarikoitiin ja muutettiin lukutuvaksi ja kouluksi, jossa opettivat Helena Huttari ja Anna Ristolainen.593 Opettajat olivat siis pääasiassa paikallista syntyperää. Nurmassa oli kreivi Vorontsovin entisessä kartanorakennuksessa koulu, jossa pystyi käydä luokat Lähin 10-luokkainen koulu oli Tosnassa595. Kolmivuotisia kolhoosinuorison kouluja (venäjäksi škola kolhoznoi molodjoži) oli Mujalla ja Naasian (Nazija) asemalla Markkovassa

59 Naasian koulun rehtori oli järvisaarelainen Topias Romana597. Jotkut järvisaarelaiset jatkoivat opintojaan Rääpyvän maamieskoulussa eli teknikumissa, joka oli agronomeja kouluttava sisäoppilaitos598. Se oli aluksi ilmainen, mutta muuttui myöhemmin maksulliseksi599. Erään metsäpirttiläisen aikalaisen mukaan kaikki eivät ammattikouluun tai traktoristikurssille päässeet. Esimerkiksi hänen veljeään ei otettu puusepänoppiin naapurikaupunkiin, koska hänen isänsä oli vangittu kollektivisoinnin yhteydessä.600 Opettajan ammattiin pyrkivät nuoret kävivät Hatsinan suomalaista opettajaseminaaria luvulla järvisaarelaisia opiskeli Leningradin kansainvälisessä sotakoulussa ja sittemmin Leningradin ensimmäisessä tykistökoulussa. Osa valmistuneista palveli upseereina.602 Neuvostoaikana inkeriläisten yhteys Suomeen katkesi, koska raja suljettiin ja Suomesta ei voitu tilata sanomalehtiäkään. Leningradissa julkaistiin suomenkielisiä lehtiä Vapaus ja Nuorisoliitto, joita sai tilata vain rajallisen määrän kylää kohden. Paikallinen suomenkielinen lehti oli nimeltään Leninskoje znamja.603 Vuosien 1925 ja 1926 paikkeilla alkoivat ilmaantua kideradiot, joita kuunneltiin kuulokkeilla. Radiota saattoi kuunnella yhtä aikaa vain yksi tai kaksi ihmistä. Jotkut tekivät radionsa itse.604 Elokuvia näytettiin suuremmilla paikkakunnilla kuten Tosnassa ja Leningradissa. Joskus joku kiertelevä elokuvamehaanik kiersi näyttämässä elokuvia Järvisaarella.605 Seulolan lähellä pysähtyi joskus junavaunu, jossa näytettiin elokuvia606. Myös varjokuvia näytettiin607. Vallankumouksen jälkeen Lokakuun rautatiet avasivat suoran matkustajaliikenteen Leningradin ja Šapkin välille. Uusi liikenneyhteys ja hienot maisemat houkuttelivat kyliin kesäeläjiä, ja seudulle syntyi myös kesämökkitaajama.608 Kesäeläjiä asui paljon suomalaiskylissä, joissa he majoittuivat taloihin isäntäväen pariin609. Hevoskyyti ja juna olivat rahvaan ainoita kulkuneuvoja neuvostoaikanakin, sillä autoja ei ollut yksityiskäytössä lainkaan610. Järvisaarelaisia kulttuurihenkilöitä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla ilmestyvät historian lehdille ensimmäiset järvisaarelaiset merkkihenkilöt. Yksi Hatsinan opettajaseminaarin tunnetuista kasvateista oli Mujalla syntynyt Yrjö Savolainen ( ). Hän toimi muun muassa suomenkielisen Vapaus-lehden toimittajana ja oli tuottelias kirjailija, joka kuvasi inkerinsuomalaisen talonpojan elämää. Hänet pidätettiin ja teloitettiin Stalinin vainoissa vuonna Mujalta oli kotoisin myös Topias Huttari ( ), joka toimi opettajana Karjalan tasavallassa. Hän tuli tunnetuksi toimittajana, tuotteliaana suomenkielisenä runoilijana ja venäjänkielisen kirjallisuuden kääntäjänä nimellä Lea Helo. Huttari vältti kuolemantuomion kuin ihmeen kaupalla.612 Siikalalaissyntyisen, Pietarissa asuneen kultasepänkisälli Juhana Paavonpoika Vainosen poika Vasili Vainonen ( ) tuli kuuluisaksi balettimestarina ja koreografina muun muassa Marijnski- ja Bolšoi-teattereissa. Hän sai Neuvostoliiton ansioituneen taiteilijan arvonimen sekä kahdesti Stalinin palkinnon.613 Järvisaaren Savotan kylästä oli syntyisin Karjalassa toiminut kanteleensoittaja Toivo Vainonen ( ). Hän soitti Kantele-yhtyeessä ja opetti kanteleensoittoa. Vainoselle myönnettiin Karjalan tasavallan ansioituneen taiteilijan ja kansantaiteilijan arvonimet.614 STALININ AIKA Kollektivisointi Kommunistipuolue päätti ryhtyä maatalouden kollektivisointiin vuonna Aluksi talousuudistukseen osallistuminen oli lähinnä vapaaehtoista. Kollektiivitaloutta kokeiltiin 59

60 suomalaisten keskuudessa jo varhain, mutta se jäi alussa pienten joukkojen puuhasteluksi. Inkerin ensimmäisen suomalaisen kommuunan perustivat amerikansuomalaiset kommunistit Rääpyvälle. Sen esimerkkiä seurattiin Mujalla keväällä 1930, jolloin sai alkunsa Uurtaja-niminen kommuuna. Suomessa julkaistussa Suomen heimo -lehdessä kirjoitettiin tapahtumasta seuraavasti: Mujan kylän muutamat köyhemmät talonpojat paikallisen kommunistiopettajan kehoituksesta perustivat ensin maatalousarttelin, jonka aikovat muuttaa kommuunaksi. Agitaattorien villitys johti siihen, että muutamat ukot purkivat omat mökkipahasensa ja ryhtyivät rakentamaan yhteisasuntoa. Kommuunassa on alusta lähtien vallinnut suuri epäsopu ja eräät jäsenet ovat eronneet koko hommasta. Suomeenkin siis kantautui tietoja kaukaisen Järvisaaren tapahtumista. Mainittakoon, että Mujan kylään tuli 1930-luvulla kuukauden kesälomalle ilmeisesti kommuunaan perehtymään Leningradissa opiskellut Josip Broz Tito, josta tuli myöhemmin Jugoslavian presidentti.615 Kansan syvät rivit eivät kuitenkaan olleet kovin kiinnostuneita kollektiivisoinnista, joten viranomaisten täytyi ryhtyä pakkokeinoihin ja agitaatioon. Kolhoosien eli kollektiivimaatilojen perustaminen alkoi Järvisaarella toden teolla vuosina 1930 ja Aluksi liittyminen oli vapaaehtoista, mutta sitten viranomaiset pyysivät kolhoosin puolestapuhujia laatimaan listoja ihmisistä, joita nämä pitivät kollektivisoinnin vastustajina. Tällä tavalla kulakeiksi leimatut talonpojat karkotettiin perheineen esimerkiksi Hiipinään Kuolan niemimaalle. Heille annettiin 24 tunnin varoitusaika ennen lähtöä. Kulakkien omaisuus takavarikoitiin. Karkotusten jälkeen talonpojat eivät enää uskaltaneet vastustaa kollektivisointia.616 Talonpoikien täytyi luovuttaa kolhoosille peltonsa, rynttinsä (kauempana sijaitsevat palstat), kotieläimensä, pajansa ja puotinsa617. Karkotettujen kulakkien talot joutuivat kolhoosille, ja ne muutettiin usein kolhoosin virastorakennuksiksi ja klubeiksi618. Perheet saivat pitää yhden oman lehmän, jonka maidon myyminen Leningradissa oli tärkeä toimeentulon lähde. Leningradissa käytiin myymässä lisäksi perunoita.619 Kolhooseille annettiin mahtipontisia nimiä: Korkan kolhoosi sai nimen Voittaja, Ihalaisiin kolhoosi oli Ensi askel 620. Kolhoosille valittiin hallitus eli pravlenja, predsedaattel eli puheenjohtaja, brigadiirit eli työnjohtajat, varastonhoitaja, karjanhoitajat ja tallimiehet. Kolhoosin hallintorakennus tunnettiin nimellä punanurkka. Vuonna 1932 alettiin kolhooseille hankkia traktoreita, joista ensimmäiset olivat Fordson-merkkisiä621. Sittemmin käytettiin myös Tšeljabinets-traktoreita

61 Kuva 5: Järvisaarelaiset heinätöissä kolhoosin pellolla. Lähde: Inkerin kulttuuriseura. Jotkut eivät kuitenkaan liittyneet kolhoosiin, minkä vuoksi heidän täytyi jättää kotinsa ja lähteä töihin muualle. Etenkin nuoret eivät halunneet kolhoosiin, koska siellä maksettiin palkka syksyllä viljana ja perunana. 16 vuotta täyttäneen nuoren piti hakea viranomaisilta passi ja mennä töihin kolhoosiin. Sitä ennen saattoi hankkia vielä muualta työpaikan, jossa maksettiin palkka rahana. Kolhoosin passilla oli vaikea saada työpaikkaa, mutta kaukaisemmalta paikkakunnalta oli helpompi saada työtä jos osasi jutella herrojen mieliksi.623 Vuonna 1935 kerrotaan kolhoosilaisilta kielletyn rahatuloja tuottavien sivuelinkeinojen harjoittaminen. Esimerkiksi rokoškojen valmistus kotioloissa laskettiin sellaiseksi, joten rokoškantekijöiden täytyi järjestäytyä yhtiöiksi. Monet järvisaarelaiset lähtivätkin tekemään rokoškoja Leningrad-Moskova -radan varrella sijaitseville paikkakunnille. Rokoškatöihin mentiin kauas Malaja Višeran seudulle arteliin eli työläisosuuskuntaan ja vielä kauemmas Moskovaan päin.624 Järvisaaren nuorempaa väkeä oli töissä muun muassa Leningradissa, Tosnassa ja suurella metallialan savotalla (tehtaalla) Kolpinassa. Toisaalla työskentelevät tulivat lauantai-iltaisin kotikyliinsä viettämään viikonloppua.625 Vainot 1930-luvulla Stalin alkoi harjoittaa tiukempaa politiikkaa uskontoa ja kansallismielisyyttä vastaan. Vuonna 1930 alkoivat seurakunnanhoitajien karkotukset pakkotyöleireille. Markkovan seurakunnanhoitaja Erkki Hutter, joka toimi myös Järvisaarella, karkotettiin vuonna Samaan aikaan karkotettiin pakkotyöhön Kirovskiin (Hibinogorskiin) maallikkosaarnaaja Pietari Virkki, joka oli hoitanut Järvisaaren ja Markkovan seurakuntia. Virkki palasi vuoden 1934 alussa kotiin, mutta sai 17. syyskuuta 1935 käskyn poistua kolmen päivän kuluessa ainakin 100 kilometrin päähän Leningradista. Sen takia Järvisaaren seurakunta oli väliaikaisesti papitta, mutta kirkko oli vielä olemassa ja siellä voitiin pitää jumalanpalveluksia.626 Folkestenin mukaan pyhäkoulun pitäminen kiellettiin 1930-luvun alussa ja hengelliset kokoukset kiellettiin vähän myöhemmin. Hänen mukaansa Järvisaaren kirkko suljettiin vuonna 1938 ja purettiin sen jälkeen.627 Kiseljovan ja Mavrinan mukaan kirkko annettiin lasten tuberkuloosiparantolan käyttöön628. Pölläsen mukaan kommunistipoliitikko Sergei Kirovin murhan (1934) jälkeen seudulla vangittiin 61

62 joitakin nuoria miehiä.629 Elokuussa 1937 alkoi laajin Stalinin vainoista, joka kohdistui moniin kansanosiin. Pidätettyjä syytettiin tekaistuin perustein esimerkiksi vakoilusta, maanpetoksesta, vastavallankumouksellisuudesta, sabotaasista ja kansallismielisyydestä. Pidätetyt viruivat kuukausikaupalla vankiloissa odottamassa tuomiota, joka oli yleensä teloitus ampumalla. Vuoden 1937 puolella pidätettiin useita järvisaarelaisia, etenkin älymystöä. Tunnetuin heistä oli mujalainen kirjailija Yrjö Savolainen, joka teloitettiin. Tammikuussa 1938 alkoivat laajemmat pidätykset, joiden kohteiksi joutuivat nyt yhä useammin tavallisetkin kolhoosilaiset ja käsityöläiset. Järvisaarelaisia pidätettiin Järvisaaren lisäksi muissakin paikoissa, jonne he olivat muuttaneet työskentelemään. Myös aiemmin 1930-luvulla Siperiaan karkotetut kulakit joutuivat jälleen vainon kohteiksi. Leningradissa ammuttiin tuhansia pidätettyjä. Pidätykset ja teloitukset lopetettiin vuoden 1938 syksyllä, ja vangittuja alettiin pikku hiljaa vapauttaa seuraavan vuoden puolella. Julkaistujen nimilistojen mukaan vuosina pidätettiin 27 järvisaarelaista miestä, joista 23 ammuttiin. Loput neljä vapautuivat vuonna Mahdollisesti kaikista uhreista ei ole säilynyt tietoja. Viranomaiset eivät kertoneet pidätettyjen omaisille näiden kohtalosta. Tietoja vainojen uhreista alettiin saada vasta vuosikymmeniä myöhemmin.630 Vuonna 1937 tai 1938 muutettiin koulut täysin venäjänkielisiksi, paikoittain palkattiin venäläisiä opettajiakin. Entisiin suomalaisiin kouluihin ilmaantui myös virolaisia ja venäläisiä oppilaita. Monelle venäjää taitamattomalle suomalaiselle tämä aiheutti ongelmia. Vieraana kielenä alettiin lukea saksaa.631 Samoin vuonna 1938 lakkautettiin vähemmistökielillä julkaistuja lehtiä kuten Tosnan piirissä julkaistu suomen- ja vironkielinen Leninskoje znamja. Vuonna 1939 lakkautettiin Virolainen kyläneuvosto, jonka kylät liitettiin Šapkin kyläneuvostoon.632 Suomalaissiirtolaiset ja heidän jälkeläisensä saivat vielä neuvostoajan alussa säilyttää Suomen kansalaisuuden hankkimalla vuosittain kolmella ruplalla uuden passin Suomen hallitukselta. Jooseppi Klemettilän mukaan vuonna 1938 neuvostoviranomaiset vaativat Suomen kansalaisia joko lähtemään maasta tai luopumaan kansalaisuudestaan. Jooseppi, kuten varmaan kaikki muutkin Järvisaaren karjalaiset, halusivat asua kotiseudullaan ja päättivät ottaa vastaan Neuvostoliiton kansalaisuuden.633 Samaa väestöryhmää kosketti raskaasti vuoden 1938 tai 1939 kesällä annettu määräys, jonka mukaan kaikkien piti asua kylissä lähellä toisiaan eikä siirtolaisten tapaan huuttareilla, yksinäistiloilla. Määräyksen seurauksena esimerkiksi Pienaution talot siirrettiin Metsäpirtin yhteyteen. Rakennukset piti siirtää omin avuin. Jotkut eivät siirtäneet talojaan, vaan myivät ne pois.634 SOTA SYTTYY Talvisota 1930-luvun lopulla Neuvostoliitto ryhtyi havittelemaan maa-alueita Suomesta ja Baltiasta, mikä johti lopulta marraskuussa 1939 syttyneeseen talvisotaan. Erityisesti propagandamielessä perustettiin niin sanottu Kuusisen kansanarmeija, neuvostosuomalaisten muodostama yksikkö, jonka piti pitää paraati vallatussa Helsingissä. Kuusisen kansanarmeijaan otettiin Järvisaarelta miehiä ainakin entisten Suomen kansalaisten joukosta635. Ihalaisiin kylästä sinne määrättiin Jooseppi Klemettilä, jonka kertoman mukaan heidät vietiin ensiksi Petroskoihin, jossa joukkoosasto perustettiin. Sodan sytyttyä siirryttiin Terijoelle. Klemettilä ei mainitse mitään osallistumisesta taisteluihin.636 Talvisota päättyi maaliskuussa 1940, ja inkeriläisten yksikkö lakkautettiin. Suuri isänmaallinen sota 62

63 Kesäkuussa 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Saksan tehokas salamasota lamautti täysin heikon Puna-armeijan, ja saksalaiset etenivät nopeasti kohti Leningradia. Sodan alettua Järvisaarelta kutsuttiin aseikäisiä miehiä Puna-armeijaan637. Sodan aikana heitä palveli korkeammissakin tehtävissä, esimerkiksi kanttilalaissyntyinen tykistöupseeri Matti Särki oli opettajana Tomskin tykistöopistossa638. Vihollisen lähestyessä nuorisoa määrättiin linnoitustöihin. Tankkiesteitä kaivettiin Sablinon lähellä ja linnoituslaitteita rakennettiin Inkereellä639. Metsäpirtissä määrättiin, että joka talon pihaan piti kaivaa maahan vesitynnyri tulipalojen sammutusta varten. Kylässä kaivettiin myös kuoppia pommisuojiksi.640 Elokuun alussa 1941 saksalaiset pommikoneet pommittivat ensimmäisen kerran Järvisaaren kyliä, tosin niiden tarkoituksena lienee ollut rautatien tuhoaminen. Esimerkiksi Korkassa joitakin taloja paloi näiden pommitusten seurauksena. Samoihin aikoihin Korkan kolhoosin puheenjohtaja määräsi kolhoosin evakuoitavaksi ja kutsui Inkereellä linnoitustöissä olevat kyläläiset kotiin. Sitten korkkalaiset alkoivat kaivaa suojakorsuja neljän kilometrin päähän kylästään.641 Rintamalinjan lähestyessä ja pommitusten aikana ihmiset menivät piiloon metsiin642. Seulolalaiset olivat maakuopissa eväidensä kanssa viikon päivät643. Kelkkula paloi kokonaan pommitusten aikana, minkä seurauksena asukkaat joutuivat asumaan saksalaisten kanssa kaksi vuotta hirsillä vuoratuissa maakuopissa644. Pommituksissa paloi poroksi Pitkäjärvenkin kylä645. Lännestä päin, muun muassa Tosnasta, alkoi paikkakunnalle ilmaantua pakolaisia646 ja venäläisiä sotilaita, jotka pyysivät paikallisilta ruokaa647. Elokuun 1941 aikana saksalaiset miehittivät Järvisaaren648. Varsinaisia taisteluita ei seudulla luultavasti käyty, mutta alussa esimerkiksi Savotan lähellä saksalaiset vangitsivat metsiin piiloutuneita neuvostosotilaita ja ampuivat heti juutalaisiksi osoittautuneet vangit. Savotan miehet käskettiin hautaamaan teloitetut649. Seulola oli jo huomattavasti lähempänä rintamaa; saksalaiset toivat sinne tykkipatterin tulittamaan neuvostojoukkoja650. Saksalaiset eivät antaneet armoa ihmisille, joiden katsottiin olevan kommunisteja. Syksyllä hirtettiin Šapkin kylässä aktivisteina pidetyt A. I. ja I. I. Finberg, kyläneuvoston puheenjohtaja I. A. Fjodorov ja miliisi S. Z. Burma651. Ensiksi mainitut lienevät suomalaisen kirkonpalvelija Juhana Finnbergin poikia. Metsäpirtissä saksalaiset vangitsivat kolhoosin puheenjohtaja Antonovin652. Suomalaisiin saksalaiset suhtautuivat melko suopeasti olihan Suomi Saksan liittolainen. Järvisaari saksalaisten miehittämänä Aivan aluksi saksalaiset moottoripyöräjoukot eivät asettuneet asumaan pysyvästi Järvisaaren kyliin. He toimivat mielivaltaisesti takavarikoiden ja tappaen talonpoikien kotieläimiä antamatta niistä mitään korvausta653. Seulolassa saksalaisten hevoset tärvelivät pellot, minkä takia maanviljely ei enää oikein sujunut. Asukkaat olivatkin saksalaisten ruoka-avun varassa.654 Jonkun ajan päästä sotilaat asettuivat kyliin pysyvästi, ja ainakin joillekin yksiköille annettiin määräys, että asukkailta ei saa takavarikoida omaisuutta655. Sotilaat asuivat aluksi siviilien keskuudessa. Joskus he saattoivat ottaa paremmat talot asunnoikseen tai muuhun käyttöön väkisin ja laittaa talonväen asumaan saunaan656. Saksalaiset tulivat Järvisaaressa surullisen kuuluisiksi huolimattomina tulen käsittelijöinä, minkä vuoksi useita taloja paloi657. Kanttilassa saksalaiset eivät viitsineet käydä metsätöissä, vaan hankkivat polttopuita purkamalla kylän kaikki sarraimet658. Saksalaiset perustivat sotasairaalat Šapkin ja Nadinon kartanorakennuksiin sekä kyliin sotavankileirejä659. Sotilaat rakensivat Järvisaaren halki hirsillä päällystetyn tien sotakaluston kuljettamista varten ja rautatien Tosnasta Mgan eli Namkun rautatieasemalle660. Suomalaisia värvättiin töihin saksalaisten työmaille. Kanttilassa työstä maksettiin ruokapalkkaa, joka käsitti leipäpalan, 100 grammaa sokeria ja 100 grammaa voita viikossa661. Kelkkulalaiset tekivät saksalaisille metsätöitä ja pesivät vaatteita. Saksaa Järvisaarella osasivat nuoret, jotka olivat 63

64 lukeneet kieltä koulussa. Siten kommunikointi miehittäjien kanssa sujui.662 Sodan alussa Leningradin tienoilla oleskelleet järvisaarelaiset jäivät Leningradin saartorenkaaseen. Kaupunkia piiritettiin syyskuusta 1941 tammikuuhun Saartorenkaaseen jääneet joutuivat ankariin oloihin elintarvikehuollon katkaisemisen ja kylmyyden vuoksi. Henkiin jääneistä osa pääsi kaupungista pois niin sanotun Laatokan elämäntien kautta.663 Ensimmäinen sotatalvi oli vaikea. Kovan pakkasen takia kaivotkin jäätyivät niin, että vettä piti hakea joista. Seudulla liikkui tuolloin kerjäläisiä pyytämässä ruokaa, mutta saksalaiset veivät kulkijat pois. Metsäpirtti tyhjennettiin tuolloin venäläisistä.664 Myös Kelkkulasta vietiin pois venäläiset. Kolhoosin venäläinen puheenjohtaja sai jäädä hieman pidemmäksi aikaan.665 Kurjien olojen vuoksi moni suomalainen lähti keväällä 1942 Viroon. Pölläsen mukaan samaan aikaan sinne lähtivät kaikki paikkakunnan virolaiset. Ensimmäisen sotatalven aikana monet nuoret miehet menivät Saksan armeijaan, sillä sieltä sai ainakin ruokaa.666 Folkestenin mukaan kevät 1942 herätti ihmisissä toivoa, koska silloin saksalaiset lakkauttivat kolhoosit, palauttivat talonpojille maat ja kotieläimet667. Vuonna 1942 neuvostotykistön tulitus alkoi suuntautua uhkaavasti Seulolaan päin, minkä seurauksena kylä evakuoitiin elokuussa. Kylässä sattui tulituksen takia tulipaloja. Saksalaiset sanoivat, että kylästä lähdettäisiin pois vain neljäksi päiväksi. Asukkaat ottivatkin eväitä mukaan vain sille ajalle. Toisin kuitenkin kävi. Seulolalainen Eeva Haponen kertoo, että hän oli aluksi paossa viikon toisessa järvisaarelaiskylässä. Sitten seulolalaiset menivät Viroon yli vuodeksi ennen Suomeen lähtöä. Virossa he joutuivat tekemään töitä, kantamaan lautoja ja siivoamaan.668 Sodan aikana pelkoa herättivät partisaanit, etenkin silloin kun saksalaiset eivät vielä olleet asettuneet pysyvästi kyliin. Partisaaneihin liittyi etenkin venäläisiä opiskelijoita. Partisaanit tuhosivat ainakin Ihalaistenjoen yli kulkeneen pienen rautatiesillan. Partisaanitoiminnan vuoksi saksalaiset rajoittivat kylien asukkaiden liikkuvuutta ja määräsivät ulkonaliikkumiskiellon iltaisin ja öisin. Toiseen kylään mentäessä tarvitsi kulkuluvan.669 Toisena sotatalvena saksalaiset määräsivät ehkä samasta syystä että sotilaiden ja siviilien täytyi asua eri taloissa670. Samoin toisena sotatalvena väkeä lähti Viroon, jossa oli ruokaa ja töitä tarjolla saksalaisten työmailla. Viroon lähteneet pääsivät ensimmäisten joukossa Suomeen keväällä

65 Lähtö Suomeen Suomi ja Saksa alkoivat neuvotella inkerinsuomalaisten siirtämisestä Suomeen. Suomi halusi auttaa rintamalinjojen lähellä asuvia suomalaisia. Toinen syy oli Suomessa vallinnut työvoiman puute, jota heidän katsottiin voivan helpottaa. Vuonna 1942 Saksan sotaonni itärintamalla oli alkanut kääntyä, ja hyökkäyksen uhka Inkerinmaallekin oli alkanut kasvaa. Väestönsiirtoja alettiin suorittaa Viron kautta meriteitse. Kuva 6: Viimeinen vuosi kotona: Eeva Peuhkuri (o.s. Mustonen) kileineen Metsäpirtissä Lähde: Inkerin kulttuuriseura. Vuonna 1943 saapui inkeriläissyntyinen pastori Juhani Jääskeläinen Suomesta pitämään jumalanpalveluksia Inkerissä. Järvisaarella hän kävi kahdesti pitämässä jumalanpalveluksia sekä kastamassa lapsia ja vihkimässä pariskuntia. Kesällä Jääskeläinen ilmoitti että, järvisaarelaiset siirrettäisiin syksyllä Suomeen.672 Jooseppi Klemettilän kertoman mukaan saksalaiset ilmoittivat, että siviiliväki evakuoidaan pois. He kysyivät asukkailta, haluavatko nämä Saksaan vai Suomeen. Kaikki halusivat Suomeen.673 Järvisaaren läntisimmistä kylistä lähdettiin matkaan 18. lokakuuta 1943 hevoskärryillä tai saksalaisten kuorma-autoilla Tosnaan, jossa väki siirrettiin junanvaunuihin. Siellä saksalaiset lunastivat ihmisten kotieläimet. Tosnassa tuli ilmahälytys, ja pommeja putosi junan lähelle. Juna kuljetti järvisaarelaiset Viroon Tapan asemalle, minkä jälkeen he asuivat joitakin viikkoja leireissä. Useimmat heistä laivattiin Suomeen marraskuussa Järvisaaren seudun venäläiset asukkaat vietiin samoihin aikoihin Baltiaan675. Suomessa järvisaarelaiset työskentelivät pääasiassa maataloudessa ja teollisuudessa, kukin kykyjensä mukaan. Saksan armeijassa palvelevista inkeriläisistä muodostettiin jatkosodan lopussa Suomen armeijaan Erillispatajoona 6 -niminen joukko-osasto. Järvisaaren miehet taistelivat sodan aikana siis kolmen eri armeijan riveissä. Kiseljovan ja Mavrinan tietojen mukaan Šapkin kyläneuvoston alueelta Neuvostoarmeijaan kutsutuista miehistä kuoli tai katosi sodassa