kasvonsa menettänyt mies Kimmo Oksanen Kasvonsa menettänyt mies

Transkriptio

1 kasvonsa menettänyt mies Kimmo Oksanen Kasvonsa menettänyt mies wsoy

2 kimmo oksanen Kasvonsa menettänyt mies werner söderström osakeyhtiö helsinki

3 Kirjan kirjoittamista on tukenut Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö jokes. Danten Jumalaisen näytelmän (La divina commedia) runot on suomentanut Elina Vaara (wsoy 1963). Lapsuudesta kertova osuus sivuilla on aiemmin julkaistu osittain Muistojeni Sysmä -kirjassa (Sysmän kirjakylä Oy 2010). kimmo oksanen ja WSOY 2015 ISBN painettu eu:ssa

4 Mirjalle

5 Sisällys helvetti 9 kiirastuli 123 paratiisi 221

6 I Helvetti Elomme keskimatkaan ehtineenä samoilin synkkää metsää, koska olin pois harhautunut tieltä oikealta. Ah, vaikea on sanoin ilmi tuoda tuon metsän sankkuus, kolkkous ja jylhyys, sen pelkkä muistokin taas nostaa pelon! Se karmea kuin kuolema on miltei; vaan kun myös hyvää sieltä löysin, tahdon kuvailla muunkin siellä kokemani. En täysin tiedä, kuinka sinne jouduin; syvässä unen horroksessa varmaan hyljännyt olin tieni todellisen.

7 1 Surusilmäinen kaunis tyttö istahti vastapäätäni odottamaan vuoroaan. Plastiikkakirurgin vastaanottohuoneen ovi oli ollut pitkään suljettuna. Sisältä kuului vauvan itkua. Lapsi oli syntynyt niin suuri luomi päässään, että se ulottui päälaelta niskaan ja otsan ja silmien yli ylähuuleen saakka. Turhaan tyttö vastapäätäni oli surullinen. Vaikka mistä minä tiesin mikä häntä vaivasi? Aloin kuvitella kaikenlaista, hänen alapäätään ehkä järsivää hepatiittia tai syöpää. Tai leikattua toista rintaa, jonka arpikudos ei ottanut rauhoittuakseen vaan veti kipeällä tavalla sijalle istutettua implanttia vinoon. Tai poikaystävää, joka yö toisensa jälkeen raiskasi hänet tahdottomaan tyhjyyteen. Vauvan itku oli lakannut. Vastaanottohuoneen ovi avautui. Isä kantoi vauvan välistämme naulakoille päin. Miehen perässä asteleva äiti vilkaisi minua, ja näin hänen tervehdyksessään hymyn alle piilotetut epätoivon ja häpeän. Silmänräpäyksen ajan tuntui käytävällä kuin pimennyksen hetkellä, kun kuu liukuu auringon eteen ja kaikki äänet vaikenevat. Sitten huudettiin minun nimeäni. 11

8 2 En ollut sillä käytävällä ensimmäistä kertaa odottamassa. Enkä sairaalassa. En muista, milloin tai kuinka monentena kertana tämä tapahtui. Ehkä se oli viideskymmenes, seitsemäskymmenes tai sadas käynti, en tiedä. Mutta nyt kun olen ollut kuuden vuoden aikana parinkymmenen sairaalan, terveysaseman tai klinikan asiakas ja nyt kun minut on leikattu viisitoista kertaa neljässä eri sairaalassa, olen nähnyt monenlaisia sairaita. Montako? En tiedä, ehkä muutamia satoja. Nyt näin hänet: vauvan, joka oli tullut maailmaan kallonsa ihossa suuri syntymämerkki, joka ulottui hänen silmiensä yli ja sokeutti hänet. Siellä alla jossakin olivat silmät, mutta hän ei voinut tietää sitä. Maailma avautui hänelle pimeänä paikkana. Italian kielessä lapsen synnyttämiselle on kaunis ilmaisu: dare alla luce. Sananmukaisesti suomeksi käännettynä se tarkoittaa»antaa valoon». Tämä kuukauden ikäinen vauva ei tiennyt valosta. Hänen äitinsä oli ojentanut hänet pimeyteen. Näin vanhempien tuskan ja häpeän siinä käytävällä. He olivat epäonnistuneet luonnon ihmisellekin antamista tehtävistä tärkeimmässä: kumppanin löytämisessä, parittelussa ja terveen jälkeläisen synnyttämisessä. 12

9 Kumman vika se oli? Kysymys oli varmasti käynyt heidän mielessään, mutta ehkä he eivät olleet puhuneet siitä vielä. Senkin aika tulisi. Mutta jos he todellisesti rakastivat toisiaan, he eivät etsisi syyllistä itsestään tai toisistaan. Yhdessä he rakastaisivat lastaan. He olivat kokeneet tuskan, epätoivon ja kauhun hetkellä, jonka pitäisi olla yksi elämän kohokohdista. Se yhdistäisi heidät tai erottaisi heidät päätös oli heidän omissa käsissään. Oliko kätilö näyttänyt heti vauvan vai vienyt vastasyntyneen syrjään? Tyttö vai poika? kysytään. Onko se terve? Kyllä. Kaksi silmää, kaksi korvaa, nenä, suu, kaksi kättä ja kaksi jalkaa, kymmenen sormea ja kymmenen varvasta. Klassinen tapaus, terve on. Mutta entä jos lapsi on viallinen? Vastasyntynyt tuodaan pian äidille imetettäväksi. Tai jos äiti on synnytyksestä liian rasittunut, vauva annetaan isän syliin. Jos isä ei ole paikalla, joku hoitajista antaa pulloa. Siitä se alkaa, rakkaus ja huolenpito, jos on alkaakseen. Jos lasta ei tuoda, huoli on suuri. Herra Jumala, siinä on jotakin vikaa! En kykene kuvittelemaan vanhempien tunteita, kun heidän vastasyntyneeltään puuttuu silmät, kun päälaen kattaa punaruskea syntymämerkki kuin synnytyksessä käytettävä imukuppi olisi irronnut varrestaan, imeytynyt kalloon kiinni ja unohtunut siihen. En voi kuvitella epätoivoa, mutta näen silmissäni sen 13

10 onnen, joka on koittava sinä päivänä, kun plastiikkakirurgi lausuu sanat: luomi voidaan leikata pois. Vauvalle kasvaa tilalle normaali iho, luomesta ei jää jälkeäkään, eikä lapsen ikinä tarvitse tietää koko asiasta. Entä jos vauva on kummajainen, luonnonoikku, hirviö, jota ei voi korjata? Ei tällaisia sanoja saa edes sanoa. Ihmisiähän hekin ovat, tasa-arvoisia maan päällä. Niin sanotaan jo Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjulistuksessa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Mutta ovatko jotkut ihmisarvoisempia kuin toiset? Ovatko terveet heti syntymästään askeleen edellä sairaina tai vammaisina syntyneitä? Ei, anteeksi, sata askelta, tuhat, saavuttamattoman matkan. Mustat, valkoiset, keltaiset, punaiset, sinisilmäiset, ruskeasilmäiset, rikkaisiin perheisiin syntyneet, rutiköyhiin oloihin syntyneet, kauniit ja rumat, terveet ja vammaiset, kaikkihan me olemme samanarvoisia. Meillä on samat ihmisoikeudet ja samat mahdollisuudet elämässä. Eikö vain? Tarkkailen perhosia. En pyydystä niitä haavilla. En tapa niitä sulkemalla ne lasipurkkiin ja tiputtamalla eetteriä kannen rei istä pumpulitukkoon. En katsele, kuinka ne räpisyttävät siipiään, kunnes hetken kuluttua putoavat elottomina purkin pohjalle. En lävistä niiden keskivartaloa ohuen ohuilla perhosneuloilla, en aseta niitä levityslaudalle ja ojenna niiden siipiä. En pistä kalmoja neuloilla kiinni muovi -ikkunaisten paitalaatikoiden styroksipohjiin tai lasi-ikkunaisiin puu- 14

11 vitriineihin. En kiinnitä niiden pään yläpuolelle paperiliuskaa, jossa lukee niiden latinankielinen nimi. Minä vain havainnoin niitä, ihailen niiden kauneutta ja kirjaan perhoskirjaan, milloin ja missä olen ne tavannut. Pyrin hitaasti, hiljaisesti ja valoa varjostamatta perhosen lähelle, sitten lähemmäksi ja sitten vielä lähemmäksi... Koetan tutkia tarkasti etusiipien ja taka siipien kuviot, siipien yläpuolen ja alapuolen värimuodostelmat, ja jos perhonen ei ole ennestään tuttu, kirjasta katsoen määritän sen lajin. Kun tarkkailee perhosta, sen kuviot ja värit piirtyvät ja tallentuvat aivojen lokeroihin ja sisään ehkä kasvaa pieni määrä lisää kauneutta. Varpunen, talitintti, punarinta, keltasirkku, kottarainen, mustarastas, pikkusirri, sepeltasku, kaspiantasku, punapäälepinkäinen, taigauunilintu... Monet bongaavat lintuja. Jotkut bongaavat junia, laivoja, lento koneita tai vaikkapa raitiovaunuja. Rakennus taiteesta kiinnostuneet voivat bongata kirkkoja. On myös myrskyjen bongaajia, tulivuorenpur kausten bongaajia, merien, jokien, putousten ja luolien bongaajia. Olisi surullista lähteä täältä tietämättä, keiden kanssa oli ja missä. Nyt myös tuolle odotushuoneen vastasyntyneelle avautui tämä mahdollisuus. Kun hänen silmänsä saatiin näkyviin luomen alta, hänen on nyt mahdollista nähdä taivas tähtineen ja planeettoineen. Hän näkisi meret ja metsät. Hän näkisi niittyjen heinät ja kukat sekä niiden väliä lentelevät perhoset. Hän näkisi värien spektrin loistossaan, sateenkaaren ihanuuden, eläimet 15

12 ja ihmiset, jotka vaikka olivat peräisin samasta tähtipölystä, olivat keskenään aivan erimuotoiset ja erinäköiset. Vain identtiset kaksoset tekivät poikkeuksen, mutta se vasta onkin ihmeellistä. Plastiikkakirurgi ojensi lapsen valoon. 16

13 3 Se alkoi silmästä lauantaina 4. päivänä lokakuuta Istuin hotellin aulabaarissa Katajanokalla Helsingissä kirjoittamassa kirjaa romanikerjäläisistä. Olin istunut siellä iltapäivästä saakka muutaman tunnin, kun silmääni alkoi kutittaa. Olin juuri palannut matkalta Romanian kylistä ja niiden laidoilla sijaitsevilta mustalaisten asuin alueil ta. Romanian-matkani oli jo toinen sinä vuonna, ja aineistoa kirjaa varten oli alkanut kertyä mukavasti. Aikaisempi matka oli ajoittunut alkutalveen. Valokuvaajan kanssa tekemäni työmatka avasi silmäni uuteen Eurooppaan. Olin lukenut, että myös meidän maanosamme ihmiset jakaantuvat yhä selkeämmin rikkaisiin ja köyhiin, tosi rikkaisiin ja tosi köyhiin, mutta en tiennyt, että keskellä Eurooppaa on olemassa vielä kolmaskin ulottuvuus: tuomitut. Jälkimmäisen matkan tein kesän lopulla. Etsin Romaniasta mustalaispoikaa, joka oli syntynyt Helsingissä puolisen vuotta aiemmin. Eräs työnantajani rahasto oli myöntänyt minulle matka-apurahan, jotta voisin perehtyä entistä syvemmin Suomeenkin kerjäämään tulleiden romanien elinolosuhteisiin koti- 17

14 maassaan. Löysin pojan transilvanialaisesta kylästä Pohjois- Romaniassa, mustalaisisoäidin huomasta. Vauvan seitsemäntoistavuotias äiti oli palannut Helsinkiin kerjäämään. Mustalaiskylä sijaitsi kukkuloiden takana parin kilometrin päässä transilvanialaiskunnan keskuksesta. Kylästä olivat kotoisin monet niistä romaneista, jotka olivat ensimmäisten joukossa tulleet Helsinkiin kerjäämään vuonna Vauva makasi vuoteella alle kymmenneliöisessä yhden huoneen savitiili majassa. Pihamaalla mekastivat mustalaislapset ja naapurit yhtenä mylläkkänä kanojen, porsaiden, hanhien, kissojen ja koirien kanssa. Koko Transilvania oli tiineenä. Talojen pikkuisissa tarhoissa roikkuivat puiden kypsyvät omenat, appelsiinit, luumut, kirsikat ja rypäleet. Maissi ja vehnä pullistuivat niityillä. Pian alkaisivat kausityöt. Sadonkorjuu oli lähes ainoa työ, joka oli vielä jäänyt romaneille, kun vanhat tehtaat oli suljettu eivätkä käsityöt ja mustalaismusiikki enää käyneet kaupaksi. Otin vauvan syliini. Hänen kämmenissään oli rakkuloita. Isoäiti viittoili taivaalle ja hoki romaniaksi:»aurinko! Aurinko!» Ahaa, arvelin, aurinko oli polttanut vauvan kämmenet. Vasta pari vuotta myöhemmin luin eräästä kirjasta, että olipa onnettomuuden syy mikä hyvänsä, mustalaiset moittivat aina aurinkoa. Tai ei se varsinaisesti moittimista ole vaan toteamista: aurinkohan se taas, kohtalo. Jos kännireissultaan naapurikylästä kukkuloiden yli palaileva mustalaismies 18

15 jäätyi polunvarteen, se oli kohtalo. Jos murrosikäinen mustalaistyttö ja hänen vauvansa kuolivat synnytykseen, se oli kohtalo. Oikeitakin syitä olisi saattanut löytää: hätiin kutsuttu ambulanssi ei koskaan tullut, ja vaikka olisi tullutkin, mustalaistyttöä ei olisi otettu kyytiin tai sisään synnytyssairaalaan. Ei mustalaisille! Ehkä kohtaloa manailtiin myös sinä lohduttomana aamuna, kun muuan epätoivoinen mustalaismies löytyi kotoaan kolme lastaan ja itsensä hirttäneenä. Aurinko! Aurinko! Ympärilläni hotellin aulabaarissa oli meteliä. Kolmisenkymmentä ruotsalaisen eläkeläisseurueen naista ja miestä oli laskeutunut huoneistaan. Ilmeisesti he odottivat bussikuljetusta vieraillakseen tämän mystisen entisen alusmaansa pääkaupungin kulttuurikohteissa. Ihmettelin, kun eläkeläisistä monet yhtäkkiä nousivat tanssimaan ja laulamaan. Sitten älysin: aula baarin televisiossa pyöri Abban»Waterloo»! Toden totta, mietin, Abba voitti Eurovision laulukilpailun vuonna Nämä iäkkäät naiset ja miehet olivat silloin vain vähän yli kolmikymppisiä ja elivät elämänsä parasta aikaa. Onko siitä todellakin niin kauan, hämmästelin, vastahan se oli äsken. Elämä on lyhyt ja nopea. Kohta minäkin olen kuten nuo. Ja sitten kuolen. Siitä on tämän ilmestyessä lähes kuusi ja puoli vuotta. Voi olla, että ruotsalaisista monet ovat jo kuolleet. Minä elän, mikä ei ole itsestäänselvyys. Voisi olla toisinkin. 19

16 Silmän kutina ei ottanut lakatakseen. Suljin kannettavani ja työnsin sen reppuuni. Mekkala oli yhtä kaikki jo sellainen, ettei kirjoittamisesta tulisi mitään. Kävelin aulan toiseen päähän vessaan. Tyhjennettyäni rakkoni asetuin peilin eteen. Hivutin kasvoni lähemmäs esinettä, josta pian tulisi minulle läheisempi ystävä kuin koskaan aiemmin. Mutta sitä en tiennyt vielä. Sen sijaan totesin heti, että oli aivan kuin olin ehtinyt jo aavistaa: pitkäaikainen tuttavuus jo yli neljännesvuosisadan ajalta oli palannut. Illalla join tuliaisviinoja Romaniasta. Paljon. Seuraavana aamuna herättyäni ajattelin, että onpas kova krapula. Ei se kuitenkaan ollut krapulaa. Iso rakkula silmäkulmassa oli paisunut, ja se oli saanut ympärilleen seurakseen muutaman pienemmän. Virusten armeija marssi jo pirunsiltaa pitkin kohti toista silmää. Herpesvoide oli lopussa. Oli sunnuntaiaamu, ja soitin ympärivuorokautiseen terveyspalvelujen puhelinneuvontaan. Oli kuulemma mentävä terveyskeskuksen viikonloppupäivystykseen Marian sairaalaan. Sairaanhoitaja suositteli lähtemään saman tien. Karuselli käynnistyisi puoliltapäivin. Edellisenä sunnuntain vastaisena yönä sekoilleet, itseään tai toisiaan satuttaneet yhdet vielä -tyypit, juoppohullut, ongelma- tai sekakäyttäjät, kotiväkivallan uhrit ja ne, joilla on kaikki nämä ongelmat, alkaisivat herättyään tuntea kipua ja hinaisivat itsensä vastaanotolle. Aurinko! Aurinko! 20

17 Samoin oli ilmeisesti neuvottu erästä lääkäriä, kirjailijaa ja muusikkoa. Tai sitten lääkäri tiesi päivystysten ruuhka-ajat ammattikuntansa luontaisetuna. Arvostamani renessanssi-ihminen istui minusta jonkin matkan päässä. Kävin vaivihkaa läheltä tarkistamassa asian. Kyllä se hän oli ja luki kirjaa. Minäkin ajattelin, että lukeminen voisi olla mukavaa, mutta kirjaa ei tullut mukaan. Havaitsin matalan hyllykön odotushuoneen nurkkauksessa. Kävelin hyllykölle ja kumarruin selaamaan. Hyllyssä oli seitsemän kirjaa, kaikki italiankielisiä. Heh, mietin, olikohan joku humoristi tehnyt lahjoituksen. Yksi oli Dante Alighierin La divina commedia, Jumalainen näytelmä. Poimin runoelman, istahdin tuolille, laskin kirjan syliini ja selasin. Runoelma sisältää koko maailman selityksen. Mutta ei se haittaa, ajattelin, täällä tuhraantuisi odottaessa joka tapauksessa iäisyys.»gli avvenimenti, del novembre 1301, epilogo delle lotte imperversate nel palazzo della Signoria e sulle piazze di Firenze negli ultimi anni del secolo XIII, avevano fieramente colpito Dante nelle» Näkyi olevan kommentoitu laitos. Kääntelin sivuja eteenpäin. Siellä päästiin itse runoelmaan:»nel mezzo del cammin di nostra vita» Tunsin tarinan. Olin lukenut kirjan Elina Vaaran suomennoksena. Ensin runoilija Vergilius opastaa Dantea Helvetissä ja Kiirastulessa. Sen jälkeen Danten jumaloitu, ylimaallisen kaunis nuoruudenrakastettu Beatrice saattaa häntä Paratiisissa. Myöhemmin 21

18 sain runoelman toisen osan, Kiirastulen, italiankielisen version lahjaksi tyttöystävältäni. Kuvittelin hänet Beatriceksi. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun tyttöystäväni jo jätti minut. En koskaan päässyt hänen kanssaan Paratiisiin vaan jäin Helvettiin. Onneksi olin kuitenkin nuori. Silloin helvetit ovat kestoltaan lyhyitä, ja pian löysin uuden Beatricen. Tuli minun vuoroni. Istahdin tuoliin. Kerroin lääkärille, mikä minua vaivasi, miten tautiani piti hoitaa ja mitä reseptejä hänen tuli minulle kirjoittaa: Herpekseen asikloviiria ja hydrokortisonia ja rintaan, ylä- ja alaraajoihin, taipeisiin, kaulaan, niskaan, päälakeen ja kasvoihin perusvoiteita. Taisi lääkäri jotakin omaakin keksiä. Hän vaikutti uupuneelta. Päivystysviikonloppu oli ollut pitkä. Oven takana odotti kymmeniä potilaita. 22

19 »Aiemmin ruvet olivat karisseet pois ja alta olivat paljastuneet samat sileät kasvot kuin ennenkin. Luulin, että niin tapahtuisi nytkin.» 4 Valloilleen Onko tämän päässeet takana herpesvirus jokin luonnonlaki, ja bakteeri olivat biologinen riistää Helsingin tai lääketieteellinen Sanomien toimittajan välttämättömyys, Kimmo vai Oksasen onko tämä hengen vain Jumalan julmaa ja sadistista leikkiä planeettansa mutta tuhosivatkin»vain» hänen kasvojensa kudokset ja pikkuruisilla sotureilla yksi kerrallaan? Juuri kun ihon. Mistä löytää elämänilo ja -rohkeus, kun jokainen ihmisen asiat ovat kohtalaisen hyvin, häntä kohti heitellään peiliin taivaalta muistuttaa, tulisia kiviä, ettei hänet paluuta hukutetaan entiseen talon ole? vilkaisu Kasvonsa korkuiseen menettänyt aaltoon, hänen mies ylitseen on sydäntäraastava ajetaan raitiovaunulla ihmisyyteen tai hän saa vitsauksekseen valava tositarina pahan miehestä, ihottuman. joka ei mutta toivoa enää koskaan Reilut viisitoista säästy muiden vuotta, 1990-luvun katseilta. Kirja alusta, on olin koskettava kertomus kärsimyksestä ja herättää kunkin meistä tehnyt lehtitöitä. Olin kiertänyt baareissa. Olin imenyt kaljaa kuin tissiä, jauhanut paskaa, saalistanut naisia, miettimään sekoillut, omaa syönyt inhimillisyyttään liikaa ja epäterveellisiä ja suvaitsevaisuuttaan. nukkunut Elämän liian aallonpohjasta vähän huonosti, takaisin ollut pinnalle ajoittain ponnistanut raha- ruokia. Olin Oksanen ton ja tutkailee masentunut ihmisen ja erityisesti eloa riipivän olin tuntenut tarkkanäköisesti itseni ja lakonisen yksinäiseksi. humoristisesti. Tuskin aamuisin jaksoin itselleni kahvia keittää. Ihoni ei kuitenkaan koko elämäni aikana ollut pysynyt niin hyvässä kunnossa kuin tuolloin. Elin lääkkeittä ja voiteitta, mikä ei ihoni historiassa ollut ollenkaan itsestään selvää. En kutissut. Saatoin uida päällyksen hallien kuva kloorivesissä, Carl Bergman lojua ammeessa, seisoa suihkussa päällys Martti Ruokonen niin kauan ja niin kuuman veden alla kuin huvitti. Oli aikoja, jolloin en olisi voinut tehdä niin * ISBN