SIJOITUSSIDONNAISTEN HENKI- JA ELÄKEVAKUUTUSTEN MYYNTI EUROOPPAOIKEUDEN VALOSSA

Transkriptio

1 269 Defensor Legis N:o 2/2004 SIJOITUSSIDONNAISTEN HENKI- JA ELÄKEVAKUUTUSTEN MYYNTI EUROOPPAOIKEUDEN VALOSSA (Der Verkauf von den mit Anlagen gebundenen Lebens- und Rentenversicherungen im Lichte des Europarechts) I Johdanto I.1 Aihe ja tarkastelunäkökulma Vapaaehtoiset eläkevakuutukset olivat yksi viime vuodenvaihteen puhutuimpia aiheita hallituksen niiden verokohteluun kaavailemien muutosten vuoksi. En aio puuttua tuohon keskusteluun vaan käsitellä EU:n luomien säännösten pohjalta henki- ja eläkevakuutusten myyntiin ja markkinointiin yhteismarkkinoilla liittyviä kysymyksiä. Euroopan integraatiossa eletään kiivasta kehitysvaihetta rahoituspalvelujen sääntelyssä tarkoituksena mahdollistaa rahoitustuotteiden myynti jäsenvaltiosta toiseen. Sähköinen kaupankäynti luo uuden väylän rahoitustuotteiden yhteismarkkinoille. Euroopan instituutiot tuottavat uusia säännöksiä, mutta myös kansallisella tasolla säännellään rahoituspalveluita itsenäisesti yhteisten sääntöjen sallimissa rajoissa. Kuluttajat ja institutionaaliset sijoittajat, palvelujen tarjoajat sekä välikädet joutuvatkin sopeutumaan moniin uusiin sääntöihin. Samaan aikaan kun rahoitusalaa ja sen tuotteita pyritään joskus käsittelemään kokonaisuutena, myös rahoituspalveluinstituutioiden tarjoama valikoima on monipuolistunut. Sääntely tapahtuu silti yhteisötasolla paljolti alakohtaisesti, eli vakuutus- ja muita rahoitustuotteita koskevat perussäännöt ovat erilaisia. Kokonaissilmäyksen luominen sääntöihin olisikin paikallaan. Tässä kirjoituksessa pyrin tällaiseen kokonaistarkasteluun vakuutusnäkökulmasta. Käsittelen nimittäin sijoitussidonnaisten henki- ja eläkevakuutusten myyntiä jäsenvaltiosta toiseen Euroopan talousalueella, myynnissä käytettäviä järjestelyjä sekä sijoittajan asemaa tässä yhteydessä. Tämä myynti voi tapahtua eri kanavia pitkin. Tuoreet direktiivit sääntelevät vakuutuksenvälittäjien toimintaa sekä rahoituspalvelujen etämyyntiä ja, sitä mukaa kuin ne saatetaan voimaan, asettavat toimijoille uusia velvoitteita. Vakuutuksenvälittäjien käyttö ja sähköinen ʼetämyyntiʼ voivat olla vakuutusyhtiölle vaihtoehtoisia jakelukanavia. Niiden käyttö voi toki myös kumuloitua. Tarkastelu kohdistuu erityisesti tuoreiden direktiivien luomaan sääntelyyn, mutta vertailu vakuutusten ja muiden sijoitustuotteiden välillä on nähdäkseni tarpeellista, koska sääntelyä halutaan yhtenäistää. Kansallisella tasolla tapahtuvassa säännösten yhtenäistämisessä joudutaan kuitenkin huomioimaan se, ettei yhteisöoikeus sinänsä tarjoa yhtenäistä sääntelypohjaa sijoitustuotteille, vaan vakuutusalaa säännellään erillisin määräyksin.

2 270 Tarkasteluni perustuu EU:ssa voimassa oleviin markkinoille pääsyä ja sääntelyn toimivaltajakoa koskeviin sääntöihin. Markkinoille pääsyyn liittyvä kysymys on kuluttajansuojaa koskeva sääntely. Markkinoinnissa vaaditaan erilaisten tietojen antamista asiakkaalle. Tämä sääntely on osin yhteisötasoista, osin kansallista. Sopimushäiriötilanteet puolestaan ratkaistaan säännönmukaisesti kansallisen oikeuden pohjalta. Sijoittajan, vakuutusyhtiön ja vakuutuksenvälittäjän asema määräytyy kansallisen siviilioikeuden määräyksillä. Vakuutussopimusoikeutta ei ole, kuten sopimusoikeutta ei juuri yleensäkään, harmonisoitu EU:ssa. Sen sijaan direktiiveillä on luotu omat erilliset lainvalintasäännöt vakuutussopimuksia varten, joista tarkemmin jäljempänä. Tarkastelen yleisesti vakuutuksenantajien, vakuutusvälittäjien sekä vakuutuksenottajien välisiin yksityisoikeudellisiin suhteisiin liittyviä kysymyksiä, tosin lähinnä vain ongelmanasettelun tasolla, sillä pitemmälle meneminen edellyttäisi laajaa oikeusvertailevaa tutkimusta. Henki- ja eläkevakuutuksessa on oikeastaan kyse yhdestä vakuutustyypistä, jota säännellään henkivakuutuksena. 1 Erityisesti sijoitussidonnaisena tämä vakuutustyyppi rinnastuu käytännön tasolla muuhun sijoitustoimintaan, mutta jota kohdellaan lähinnä verotuksellisesti muista sijoituksista poiketen. Meillä Suomessa Matti Louekosken johdolla toiminut laajapohjainen SIVA-työryhmä julkaisi 10. joulukuuta 2003 mietinnön, jossa pohditaan keinoja yhtenäistää henkivakuutuksia, sijoitusrahasto-osuuksia, pankkitalletuksia ja suoria arvopaperisijoituksia koskevaa sääntelyä. 2 Nostan tarkastelussa esille erityisesti sijoitussidonnaiset henki- ja eläkevakuutukset sillä niitä on helpompi rinnastaa muihin sijoitustuotteisiin vakuutussopimuksen luonteesta riippumatta. Sijoitussidonnaisessa vakuutuksessa asiakkaan maksamat vakuutusmaksut sijoitetaan useimmiten asiakkaan valitsemiin rahastoihin, jotka on poimittu vakuutusyhtiön, joskus rahastoyhtiön, tarjoamien vaihtoehtojen joukosta. 3 Asiakas on turvattu vakuutusyhtiön riskien osalta, mutta kantaa itse vastuun säästönsä arvon kehittymisestä, joskin vakuutuksessa vakuutuksenottajan oikeudenomistajat saavat säästöpääoman kuolemantapauksessa. Rahastojen tuotto-odotukset yhdessä veroetujen kanssa tekevät vakuutustyypin houkuttelevaksi. Näiden tuotteiden kustannusrakenne kannattaa kuitenkin ottaa huomioon sijoituspäätöstä tehtäessä. Mahdollisen meklaripalkkion lisäksi asiakkaan kannettaviksi tulevat sekä vakuutusyhtiön että rahastoyhtiöiden palkkiot. Myös vakuutusehdot esimerkiksi ns. takaisinostoarvoa koskien vaihtelevat. Asiakkaan on siis syytä tuntea tuote ja asemansa tarkoin. I.2 Sijoituspalvelujen yhteismarkkinat lähestyvät Lissabonin Eurooppa-neuvosto päätti maaliskuussa 2000 etenemisestä kohti integroituja rahoitus-palvelu- ja pääomamarkkinoita Euroopan Unionissa. Rahoitusmarkkinoilla olisi merkitystä Euroopan kilpailukyvyn ja uuden talouden kehitykselle pitkällä aikavälillä. Unionista on tehtävä maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietoon perustuva talous, joka kykenee yllä- 1 Näin henkivakuutusdirektiivissä 2002/83/EY (ks. jäljempänä) ja vakuutussopimuslain (543/1994) 1 2 momentin mukaisesti. Vakuutussopimuslaki käyttää kuitenkin paljon henkilövakuutuksen käsitettä. 2 Keskenään kilpailevat säästötuotteet, Siva-työryhmän muistio 26/2003. Työryhmä on julkaissut väliraportin, työryhmämuistio 4/2003, 17. helmikuuta Sijoitussidonnaisten vakuutusten vaihtoehtona ovat laskuperustekorkoiset vakuutukset. Näissä vakuutusyhtiön asiakkaalle maksama korko muodostuu tavallisesti kiinteästä korosta (laskuperustekorko, sopimus- tai takuukorko) ja määräajoin vahvistettavasta muuttuvamääräisestä lisäkorosta eli asiakashyvityksestä. Vakuutusyhtiön kannalta sijoitussidonnaiset vakuutukset vähentävät liikeriskiä. Tämä vaikuttaa myös vakuutusyhtiölle asetettaviin vakavaraisuusvaatimuksiin. Laskuperustekorkoisessa eläkevakuutuksessa vakavaraisuusvaatimus on 4 6 % vakuutusmaksuvastuun ja alkaneiden eläkkeiden korvausvastuun summasta. Sijoitussidonnaisessa eläkevakuutuksessa vastaava vaatimus on 1 %.

3 271 pitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Tämän vuoksi hyväksyttiin erilliset toimintasuunnitelmat rahoituspalveluja ja riskipääomaa varten. Rahoituspalveluja koskeva toimintasuunnitelma pantaisiin täytäntöön vuoteen 2005 mennessä ja riskipääomaa koskeva suunnitelma vuoteen 2003 mennessä. Integroituja rahoitusmarkkinoita on tavoiteltu monin eri keinoin aina euron käyttöönotosta lähtien. Esimerkiksi yritysten mahdollisuuksia saada sijoituspääomaa joukkovelkakirjalainoin on helpotettu liikkeeseenlaskijoiden yhden toimiluvan järjestelmän avulla. Eläkerahastojen sijoitustoiminnan esteitä on purettu. Sijoittajan asemaa on haluttu kohentaa parantamalla yritysten taloudellisen informaation vertailtavuutta. Tämä johtaa mm. yhtenäisen tilinpäätöskäytännön (IAS) käyttöönottoon. Rahoitusmarkkinoiden yhtenäistämisessä myös yhtiöoikeudella on merkityksensä. Esimerkiksi eurooppa-yhtiötä ja yritysostotarjouksia koskevat EU-säädökset on mainittu toimintasuunnitelmissa. Toimintaohjelmat käsittävät runsaasti lainsäädäntötoimia, joista osa on uusia, osa taas täydentää jo olemassa olevaa lainsäädäntöä. Myös vakuutusala on saanut osansa. Vakuutusyritysten vakavaraisuusmääräyksiä on jossain määrin 4 uusittu, ja vakuutus- ja rahalaitosten tervehdyttämistä ja selvitystilaa koskevat direktiivit 5 on säädetty pari vuotta sitten. Vakuutuksenvälittäjiä koskeva direktiivi (ks. jäljempänä) korvasi puolestaan aikaisemman, 1970-luvulta peräisin olevan suosituksen. Ammatillisia lisäeläkkeiden sisämarkkinoita on edistetty direktiivillä. 6 Integraatio rahoituspalveluja koskevan lainsäädännössä edistyy hyvää vauhtia. Kun EU:n tavoitteena on päästä maaliin vuoden 2005 loppuun mennessä, on viime vuoden lopulla valmiina 36 EU-lainsäädäntöasiakirjaa tavoitteena olevasta 42 direktiivistä tai asetuksesta. Kuvan tuosta säännösten moninaisuudesta saa Lissabonin Eurooppa-neuvoston maaliskuussa 2000 hyväksymistä päätöslauselmista sekä niiden toteuttamista koskevista raporteista. 7 Rahoituspalvelujen sisämarkkinoilla tavoitellaan paljolti kuluttajan valinnanmahdollisuuksien lisäämistä. EU:n tavoitteena on edistää kuluttajien luottamusta yhtenäisillä rahoitusmarkkinoilla ja lisätä siten näiden volyymiä. Kuluttajan suhteen toimintaohjelmilla on kaksi tavoitetta. Ensinnäkin kuluttaja hyötyy dynaamisesta rahoituspalvelusektorista löytämällä parhaat tarjoukset. Toisaalta kuluttajia suojellaan hyvän kauppatavan vastaisilta käytännöiltä. Kuluttajan luottamusta lisätään mm. luomalla riitojenratkaisumenettely, joka on oikeudenmukainen, tehokas ja toimii kaikkialla unionissa. 8 4 Komission tarkoituksena on kuitenkin antaa markkina-arvot varojen arvostuksessa huomioinaan Solvenssi II-ehdotus lähitulevaisuudessa. 5 Vakuutusyhtiöiden osalta ks. Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2001/17/EY, annettu 4 päivänä huhtikuuta 2001, luottolaitosten tervehdyttämisestä ja likvidaatiosta, EUVL L 125, s Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2003/41/EY, annettu 3 päivänä kesäkuuta 2003, ammatillisia lisäeläkkeitä tarjoavien laitosten toiminnasta ja valvonnasta, EUVL L 235, , s EU:n tavoitteista ja niiden toteuttamistavoista, ks. Komission tiedonanto ʼRahoituspalvelujen toimintaohjelmaʼ, KOM (1998) 625 lopullinen; Komission tiedonanto ʼRahoitusmarkkinoiden puitteiden toteuttaminen, toimintasuunnitelmaʼ, KOM (1999) 232 lopullinen. Komission ehdottamat tavoitteet on tiivistetty ensiksi mainitun asiakirjan johdannossa kuuteen kohtaan. Niissä korostetaan lainsäädäntörakenteita, sääntelyyn ja verotukseen liittyviä esteitä, markkinoiden ja perusrakenteiden yhdentämistä ja valvonnan koordinoimista. Uusin raportti on Financial Services, Ninth Report, The FSAP enters the Home Straight, Brussels, 25 November 2003, Ks. myös luettelo lainsäädäntötoimista ja niiden tilanteesta osoitteessa 8 Pankki- vakuutus- ja sijoituspalvelualoilla toimivat kansalliset valituselimet ovat muodostaneet FIN-NET yhteistyöverkoston.

4 272 II Uudet direktiivit etämyyntiin ja vakuutusvälitykseen II.1 Sääntelyn luokittelua Euroopan unioni hyväksyi vuonna 2002 kaksi sijoittajan kannalta keskeistä direktiiviä, jotka sääntelevät vakuutustuotteita koskevien rahoituspalvelujen etämyyntiä tai muuta myös jäsenvaltioiden välillä tapahtuvaa myyntiä, vaikka direktiivien soveltamisala sinänsä kattaa myös jäsenvaltion sisäisen myynnin. Kyse on joka tapauksessa yhteismarkkina-aluetta koskevista säännöksistä, jolloin jäsenvaltioiden välisiä raja-aitoja pitkälle madalletaan. Ensinnäkin kesällä 2002 hyväksyttiin direktiivi rahoituspalvelujen etämyynnistä 9 (ʼetämyyntidirektiiviʼ) 10 ja syksyllä samana vuonna puolestaan direktiivi, joka sääntelee vakuutusmeklareiden asemaa, vastuuta ja tiedonantovelvollisuutta asiakkaalleen (ʼvakuutusedustusdirektiiviʼ) 101. Edellä mainitut kaksi direktiiviä eivät ole ainoita tarkastelun piiriin kuuluvia säännöksiä. Kysymykseen tuleva yhteisölainsäädäntö voidaan jaotella usealla eri tavalla. Sähköisen kaupankäynnin yhteydessä etämyyntidirektiivi on erityislainsäädäntöä, jota on periaatteessa luettava yhdessä sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 12 kanssa. Vakuutusedustajia koskeva direktiivi on taas vakuutustuotteita koskevaa erityislainsäädäntöä yhdessä esim. henkivakuutusdirektiivin 13 kanssa, kun etämyyntidirektiivi ja sähköisen kaupankäynnin direktiivi ovat rahoitusalaa yleisemmin koskevia direktiivejä. 14 Sähköisesti, mutta vakuutusedustajan välityksellä tapahtuvan henkivakuutuksen etämyynnin yhteydessä tiedonantovelvollisuutta koskevia määräyksiä 9 Euroopan Parlamentin ja Neuvoston direktiivi 2002/65/EY, annettu 23. päivänä syyskuuta 2002, kuluttajille tarkoitettujen rahoituspalvelujen etämyynnistä ja neuvoston direktiivin 90/619/ETY sekä direktiivien 97/7/EY ja 98/27/EY muuttamisesta; EUVL L 271, , s. 16. Direktiivin tarkoituksena on kuluttajille tarkoitettujen rahoituspalvelujen etämyyntiä koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentäminen, eli oikeusperustana ovat Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 47 artiklan 2 kohta ja artiklat 55 ja 95. Oikeusministeriön asettama työryhmä on antanut mietintönään ehdotuksen direktiivin täytäntöön panemiseksi (Lausuntoja ja selvityksiä 2003:37). Mietinnössä ehdotetaan kuluttajansuojalakiin (38/1978) lisättäväksi rahoituspalvelujen etämyyntiä koskeva 6a luku. Lisäksi ehdotetaan eräitä muutoksia vakuutussopimuslakiin (543/1994) ja lakiin rajat ylittävästä kieltomenettelystä (1189/2000). Mietinnön pohjalta tehtävien lakimuutosten olisi määrä tulla voimaan 9. marraskuuta Sekaannus voisi syntyä toisen ʼetämyyntidirektiivinʼ kanssa, nimittäin kuluttajansuojasta etäsopimuksissa 20 päivänä toukokuuta 1997 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/7/EY (EUVL L 144, , s.19) kanssa. Tuossa direktiivissä annetaan tärkeimmät säännökset, joita sovelletaan tavaroita tai palveluja koskeviin palvelujen tarjoajan ja kuluttajan välisiin etäsopimuksiin, ei kuitenkaan rahoituspalveluja koskien. 11 Euroopan Parlamentin ja Neuvoston Direktiivi 2002/92/EY, annettu 9 päivänä joulukuuta 2002, vakuutusedustuksesta; EUVL L9, , s. 3. Direktiivillä vahvistetaan jäsenvaltioon sijoittautuneiden tai sijoittautumaan aikovien luonnollisten henkilöiden ja oikeushenkilöiden vakuutus- ja jälleenvakuutusedustustoiminnan aloittamista ja harjoittamista koskevat säännöt. Oikeusperustana ovat perustamissopimuksen artikla 47 kohta 2 sekä artikla 55 eli direktiivissä on kyse palvelujen tarjoamisen vapaudesta. Sosiaali- ja terveysministeriön asettama työryhmä valmistelee vakuutusedustajadirektiivin voimaanpanoa alkaen. 12 Direktiivi 2000/31/EY sähköisestä kaupankäynnistä, EUVL L 178, , s Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2002/83/EY, annettu 5 päivänä marraskuuta 2002, henkivakuutuksesta; EUVL L345, , s. 1. Direktiivi on varsinaisesti ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin konsolidoitu toisinto, pieneltä osin ns. uudelleenlaadinnan tulosta. Uudelleenlaadinnalla voidaan hyväksyä säädös, jolla tehdään vaaditut sisältömuutokset, kodifioidaan ne edeltävän säädöksen muuttumattomien säännösten kanssa ja kumotaan edeltävä säädös. Säädösten uudelleenlaatimisen tekniikan järjestelmällisestä käytöstä 17. huhtikuuta 2002 tehdyllä toimielinten välisellä sopimuksella (SEC(2001) 1364) helpotetaan menetelmän soveltamista. Säännösten konsolidoinnissa puolestaan sisällytetään yhteen epäviralliseen tekstiin tietyn säädöksen voimassa olevat säännökset, jotka ovat hajallaan asiaa koskevassa ensimmäisessä säädöksessä ja sitä muuttavissa myöhemmissä säädöksissä. Kodifioinnissa taas hyväksytään uusi säädös, jossa kootaan yhteen tekstiin asiasisältöä muuttamatta edeltävä säädös ja sen myöhemmät muutokset uudeksi säädökseksi, jolla korvataan ja kumotaan edeltävä säädös. Toimielinten välinen sopimus nopeutetusta menetelmästä säädöstekstien viralliseksi kodifioimiseksi tehtiin 20. joulukuuta Joskin jälkimmäinen rajaa vakuutussopimukset soveltamisalansa ulkopuolelle.

5 273 voi siis löytyä pelkästään yhteisöoikeudellisesti tarkastellen neljästä eri direktiivistä. Kansallinen lainsäätäjä voi panna voimaan EU-lainsäädäntöä eri tavoin ja voi siten koota sitä säädöksiksi tarkoituksenmukaisella tavalla. II.2 Vakuutusten etämyynti ja vakuutuksenvälitys Etämyyntidirektiivin 2 artiklan mukaan ʼetäsopimuksellaʼ tarkoitetaan palvelujen tarjoajan ja kuluttajan välistä rahoituspalveluja koskevaa sopimusta, joka tehdään palvelujen tarjoajan järjestämän sellaisen etämyynti- ja palveluntarjontamenetelmän avulla, jossa tämä käyttää yksinomaan yhtä tai useampaa etäviestintävälinettä 15 sopimuksen tekemiseen asti sopimuksen tekeminen mukaan luettuna. Vaikka etäviestintävälineeksi käy telefax ja puhelin, voidaan direktiivin ensisijaiseksi tarkoitukseksi katsoa nimenomaan verkossa tehtävät sopimukset. 16 ʼVakuutusedustuksellaʼ tarkoitetaan puolestaan asianomaisessa direktiivissä esittelemistä, ehdottamista, tai muuta vakuutussopimusten tekemiseen liittyvää valmistelevaa toimintaa tai tällaisten sopimusten tekemistä, tai avustamista vakuutussopimusten hoidossa ja täyttämisessä erityisesti vahinkotapauksissa. Etämyyntidirektiivin tarkoittama etämyynti voi siis tapahtua yhden jäsenvaltion sisällä, vaikka siis jo direktiivin oikeusperustankin ilmentämä tarkoitus on edistää rahoituspalveluiden yhteismarkkinoita. Toiseksi, mikäli rahoituspalveluja myydään faktisesti toiseen jäsenvaltioon siellä olevalle kuluttajalle, palvelun tarjoajalla voi olla tuossa toisessa jäsenvaltiossa edustaja. Se ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Toisaalta rahoituspalvelu voidaan myydä paikallisen vakuutusedustajan kautta. Vakuutusedustajalla voi olla oikeus päättää sopimuksia, tai tämän toiminta voi rajoittua vain välittämiseen. Vakuutusedustajakin voi toimia verkossa toisesta valtiosta käsin. Neuvottelukosketus vakuutusedustajaan muuten kuin etäviestintävälinettä käyttäen ennen vakuutussopimuksen solmimista vienee kuitenkin sopimuksen etämyyntidirektiivin ulkopuolelle. Etämyyntidirektiivi koskee vain myyntiä kuluttajille. Kuluttajalla tarkoitetaan direktiivissä luonnollista henkilöä, joka sen soveltamisalaan kuuluvissa sopimuksissa toimii sellaisessa tarkoituksessa, joka ei kuulu hänen harjoittamaansa elinkeinoon tai ammattiin. 17 Vakuutusedustusdirektiivi puolestaan koskee sekä myyntiä kuluttajille että yrityksille ja käsittää, paitsi ensivakuutuksen, myös jälleenvakuutusedustusta koskevat palvelut. Vaikka rajoitunkin tarkastelussani lähinnä kahteen edellä mainittuun direktiiviin, olisi sinänsä luontevaa tehdä vertailua muiden sijoituspalvelujen 18, tässä tapauksessa ensisijaisesti rahastoosuuksien 19, myyntiin etäpalveluna. Tähän ei tässä yhteydessä ole juuri mahdollisuutta. 15 ʼEtäviestintävälineelläʼ tarkoitetaan direktiivissä välinettä, jota voidaan käyttää palvelujen tarjoajan ja kuluttajan välisen palvelun etämyyntiin ilman, että nämä kaksi osapuolta ovat samaan aikaan paikalla. 16 Toisaalta sähköisen kaupankäynnin direktiivi luo jonkin verran erityyppisen järjestelmän verkossa tapahtuvaa myyntiä silmällä pitäen ja verrattuna muihin etämyynnin muotoihin. 17 Toistuvat liiketoimet huomioidaan direktiivissä. Etämyyntidirektiivin säännöksiä sovelletaan vain ns. alkuperäiseen sopimukseen sellaisten rahoituspalveluja koskevien sopimusten osalta, joihin sisältyy alkuperäinen palvelusopimus, jonka jälkeen suoritetaan sarja peräkkäisiä tai erillisiä, ajan mittaan toteutettavia, luonteeltaan samanlaisia liiketoimia. 18 Ks. neuvoston direktiivi 93/22/ETY, annettu 10 päivänä toukokuuta 1993, sijoituspalveluista arvopaperimarkkinoilla, EUVL L 141, , s Ks. neuvoston direktiivi 85/611/ETY, annettu 20 päivänä joulukuuta 1985, arvopapereihin kohdistuvaa yhteistä sijoitustoimintaa harjoittavia yrityksiä (yhteissijoitusyritykset) koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta, EUVL L 375, , s. 3, sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2001/107/EY, annettu 21 päivänä tammikuuta 2002, em. direktiivin muuttamisesta rahastoyhtiöiden ja yksinkertaistettujen tarjousesitteiden sääntelemiseksi.

6 274 II.3 Palvelujen tarjoamisen vapaus ja sijoittautumisoikeus Vakuutuspalvelujen myynti EU:n jäsenvaltiosta toiseen perustuu joko sijoittautumisoikeuden käyttöön tai palvelujen vapaaseen tarjontaan. Vuoden 1985 yhtenäisasiakirja (Single European Act) asetti tavoitteeksi rahoituspalvelujen tarjonnan vapauden saavuttamisen vuoteen 1992 mennessä. Tämän tavoitteen toteuttamiseksi ns. kolmannet direktiivit, kuten kolmas henkivakuutusdirektiivi, toteuttivatkin markkinoille pääsyn yhteisön alueella. Vakuutusyrityksen on siten ollut mahdollista etabloitua toiseen jäsenvaltioon perustamalla sinne tytäryhtiö tai haarakonttori. Sen on myös ollut mahdollista tarjota palveluja aktiivisesti yli rajan toiseen jäsenvaltioon. Sekä sijoittautumisoikeus että palvelujen vapaa tarjonta mahdollistavat siis markkinoille pääsyn toiseen jäsenvaltioon. Sijoittautumisoikeus on kyseessä kun yritys harjoittaa kestoltaan rajaamatonta liiketoimintaa siten, että yrityksellä on pysyvä läsnäolo jäsenvaltiossa, jossa se harjoittaa toimintaansa. Palvelujen tarjoamisen käsite eroaa sijoittautumisen käsitteestä siten, että palvelujen tarjoamiselle on ominaista tilapäisyys, kun taas sijoittautumisoikeus edellyttää pysyvää asettumista vastaanottavaan jäsenvaltioon, isäntävaltioon. Sijoittautunut yritys on osin isäntävaltion lainsäädännön piirissä. Palvelujen tarjoamisen vapautta ei kuitenkaan saa käyttää hyväksi kohdemaan kansallisen lainsäädännön määräysten kiertämiseksi. 20 Palvelujen tarjoamisen ja sijoittautumisen välille ei ole helppoa vetää rajaa. Lainsäädäntöuudistusten myötä rajanveto ei ole myöskään yhtä merkityksellinen kuin aikaisemmin. Molemmissa tapauksissa palvelun tarjoajan tulee ainoastaan tehdä ilmoitus vastaanottavan maan viranomaisille. Ilmoitusvelvollisuuden sisältö vaihtelee tällöin kuitenkin jonkin verran. Lienee kuitenkin syytä todeta, että vakuutusedustajia käyttämällä vakuutusyritys voidaan eräin edellytyksin katsoa sijoittautuneeksi toiseen jäsenvaltioon. Jos nimittäin vakuutusedustaja on 1) edustamansa vakuutusyrityksen johdon ja valvonnan alainen, 2) hänellä on valtuudet tehdä vakuutusyritystä velvoittavia sitoumuksia ja 3) tähän on pysyvä valtuutus, vakuutusyritystä on tällöin kohdeltava niin kuin sillä olisi sivukonttori vastaanottavassa jäsenvaltiossa siihen liittyvine seurauksineen. Etäviestintämenetelmien, erityisesti Internetin käyttämistä vakuutustoiminnan tekemiseen on sellaisenaan pidettävä palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella harjoitettuna vakuutustoimintana. Tällöin katsotaan vakuutussopimuksen tehneen vakuutusyrityksen sijoittautumisjäsenvaltioksi jäsenvaltio, jossa vakuutusyrityksellä on pää- tai sivukonttori, eikä valtio jossa tekniset laitteet (kuten Internet-palvelin) sijaitsevat. Sähköisten menetelmien käyttämistä pelkkään mainontaan ei luokitella vakuutustoiminnaksi, eikä se siten edellytä edes ilmoitusmenettelyä. 21 II.4 Valvonta ja kansalliset määräykset Kansallisten viranomaisten rooli yhtenäisten rahoitusmarkkinoiden luomisessa on todettu merkittäväksi EU:n toimintaohjelmissa. Viranomai- 20 Komission on katsonut tulkitsevassa tiedonannossaan ʼPalvelujen tarjoamisen vapaus ja yleinen etu vakuutusalallaʼ, EUVL C 43, , s. 5, että säännösten väärinkäyttönä ei pidetä sellaista tilannetta, jossa toisessa jäsenvaltiossa asuvat kuluttajat ottavat usein yhteyttä vakuutusyritykseen sen omalla alueella sähköisten viestintävälineiden avulla, ellei voida osoittaa, että palvelujen tarjoaja pyrkisi tarkoituksellisesti kiertämään lainsäädäntöä. Tulkitseva tiedonanto on komission yhteisön tuomioistuimen käytännön pohjalta laatima tulkinta, jossa komissio linjaa omaa tulkintakäytäntöään tiedonannon kohteena olevien säännösten noudattamisen valvonnassa. Tiedonannoissa ilmaistut tulkinnat eivät ole sinänsä ole sitovaa oikeutta, vaan ne voidaan riitauttaa esimerkiksi komission puuttuessa jäsenvaltioiden toimintaan. 21 Ibid., s. 13. Komissio katsoo lisäksi, että mikäli vakuutustoimintaa harjoitetaan pankkiautomaatteja vastaavia elektronisia laitteita käyttämällä, ja yksinomaan tällä tavalla ilman kiinteää toimipaikkaa, kyse on palvelujen tarjoamisen vapauden piiriin kuuluvasta toiminnasta.

7 275 set edistävät toiminnallaan hyviä kauppatapoja ja pyrkivät eliminoimaan väärinkäytöksiä. Toisaalta viranomaistoiminta ja kansallisten määräysten ylläpitäminen voivat muodostaa esteen palvelujen tarjoamiseen toisesta jäsenvaltiosta. Kuten todettu, kuluttajamääräykset ovat EU:ssa usein minimistandardeja ja jäsenvaltiot voivat ylittää direktiivissä vaaditun tason omassa lainsäädännössään. On tarkasteltava, voivatko kohdemaan viranomaiset puuttua rahoituspalvelun tarjoajan toimintaan oman kuluttajalainsäädäntönsä pohjalta etukäteen markkinoille tulon yhteydessä, tai se, voivatko ne, ja millä edellytyksin, antaa oikeussuojaa yksittäistapauksessa palvelun tarjoajan ja asiakkaan välisessä kiistatilanteessa. II.4.1 Yleinen etu Henkivakuutusdirektiivin 33 artiklassa kielletään sitoumusjäsenvaltiota estämästä vakuutuksen- ottajaa tekemästä sopimusta direktiivissä esitettyjen edellytysten mukaisesti toimiluvan saaneen vakuutusyrityksen kanssa sikäli kuin tämä ei ole ristiriidassa sitoumusjäsenvaltiossa voimassa olevien yleistä etua koskevien säännösten kanssa. Yleinen etu on Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen luoma käsite, jota perussopimus ei suoranaisesti tunne, mutta joka rinnastuu perussopimuksen artiklaan 46. Tämä artikla koskee yleiseen järjestykseen, turvallisuuteen ja kansanterveyteen perustuvaa poikkeusta sijoittautumisoikeutta ja palvelujen tarjoamisen vapautta koskevista periaatteista. Yhteisöjen tuomioistuin on vahvistanut oikeutetuiksi joukon yleiseen etuun liittyviä syitä poiketa perustamissopimuksen 28 ja 49 artikloiden vaatimuksista. Käytännössä kyse on poikkeuksista kansallisten sääntöjen vastavuoroiseen tunnustamiseen. 22 Sitä mukaa kuin yhteisö siirtyy minimivaatimuksista sitovaan harmonisointiin, kapenee myös kansallisten yleistä etua koskevien sääntöjen ala. Komissio on laatinut tulkitsevat tiedonannot 23 sekä vakuutusettä pankkialaa koskien siitä, mikä katsotaan yleiseksi eduksi. Tiedonannot perustuvat Euroopan yhteisön tuomioistuimen laatimiin tulkintoihin sijoittautumisoikeudesta ja palvelujen tarjoamisen vapaudesta. Suomessa vakuutusvalvontavirasto on antanut ohjeen 24 yleisen edun vaatimista ehdoista, joita toisesta Euroopan talousalueeseen kuuluvasta valtiosta peräisin olevan vakuutusyhtiön on noudatettava harjoittaessaan vakuutusliikettä Suomessa. Ohjeessa selvitetään, mitä Suomen lain säännöksiä ETA-valtiosta peräisin olevan vakuutusyhtiön on noudatettava tarjotessaan vakuutuksia Suomessa sijoittautumisoikeuden ja palvelujen vapaan tarjonnan perusteella. II.4.2 Vakuutusehdot ja maksuperusteet Henkivakuutusdirektiivin artikla 34 kieltää jäsenmaita antamasta säännöksiä, joissa vaaditaan niiden vakuutussopimusten yleisten ja erityisten vakuutusehtojen, maksuperusteiden, vakuutusmaksujen ja vakuutusteknisen vastuuvelan laskemisessa käytettyjen teknisten perusteiden sekä lomakkeiden ja muiden painettujen asiakirjojen ennalta hyväksymistä tai järjestelmällistä ilmoittamista, joita vakuutusyritys aikoo käyttää vakuutuksenottajien kanssa asioidessaan. Ongelmien ilmaannuttua (eli ex post) on viranomaisten kuitenkin mahdollista puuttua tilanteeseen. 22 Mm. asia 8/74, Dassonville, kok. 1974, s. 837; asia 120/78. Cassis de Dijon, tuomio , kok. 1979, s. 649; asia 205/84, Komissio v. Saksan liittotasavalta, tuomio , kok. 1986, s. 3755; asiat C-267/91 ja C-268/91, Keck & Mithouard, kok. 1993, I-6131, asia C-384/93, Alpine Investments, tuomio , kok I Ks. viite 19 edellä. Vrt. pankkitoiminnan osalta komission tulkitseva tiedonanto ʼPalvelujen tarjoamisen vapaus ja yleinen etu toisessa pankkidirektiivissäʼ. 24 Vakuutusvalvontaviraston määräykset ja ohjeet 2003:1, Dnro 1/002/2003.

8 276 III Sähköinen kaupankäynti ja rahoituspalvelut III.1 Sisämarkkinalauseke Keskeinen osa rahoituspalvelujen yhteismarkkinoiden toteutumisessa on varattu sähköiselle kaupankäynnille. Sähköistä kaupankäyntiä rahoitusmarkkinoilla säädellään direktiivillä sähköisestä kaupankäynnistä sekä nyt erityisesti tarkastelun kohteena olevalla rahoituspalvelujen etämyyntidirektiivillä. Sähköisen kaupankäynnin direktiivi perustuu ʼsisämarkkinalausekkeeseenʼ, joka mahdollistaa rahoituspalveluja verkossa tarjoavan yrityksen tarjota palveluja koko Unionin alueella perustuen kuitenkin niihin määräyksiin, jotka ovat voimassa sen kotivaltiossa. 25 Direktiivi täsmentää perussopimuksen artiklan 49 mukaisia velvoitteita. Käsittelen direktiiviä sähköisestä kaupankäynnistä siitä huolimatta, että sen sisältämää sisämarkkinalauseketta ei sovelleta vakuutussopimuksiin, sijoitusrahastojen mainontaan eikä kuluttajasopimuksia koskeviin sopimusvelvoitteisiin. Rahoituspalveluja tarjoavan yrityksen kotijäsenvaltion oikeudella on sähköisessä kaupankäynnissä keskeinen rooli sisämarkkinalausekkeen sisältämän ʼyhteensovitettua alaaʼ koskevan määräyksen vuoksi. 26 Yhteensovitettuun alaan kuuluvaksi on katsottu lähinnä vain julkisoikeudellisia kysymyksiä, kun taas kansainvälisyksityisoikeudelliset kysymykset jäävät sen ulkopuolelle. 27 Kuluttajan asema määräytyykin paljolti vastaanottavan jäsenvaltion lainsäädännön mukaan. III.2 Sisämarkkinalauseke ja yleinen etu Sisämarkkinalausekkeen mukaista vapautta voidaan rajoittaa yleiseen etuun rinnastettavilla syillä, jotka luetellaan direktiivin 3 artiklan 4 6 kohdissa. Luettelo on tyhjentävä, vaikka EY-tuomioistuin onkin aikaisemmin sallinut luettelossa 25 Direktiivin artikla 3 kohta 1määrää: Kunkin jäsenvaltion on huolehdittava siitä, että sen alueelle sijoittautuneen palvelun tarjoajan tarjoamien tietoyhteiskunnan palvelujen osalta noudatetaan kyseisessä jäsenvaltiossa sovellettavia, yhteensovitettuun alaan kuuluvia kysymyksiä koskevia kansallisia säännöksiä. Jäsenvaltiot eivät voi yhteensovitettuun alaan liittyvien syiden vuoksi rajoittaa toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevien tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta. Direktiivin artiklan 2 kohdan g) mukaan yhteensovitetulla alalla tarkoitetaan jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmissä asetettuja, tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajiin tai tietoyhteiskunnan palveluihin sovellettavia vaatimuksia riippumatta siitä, ovatko vaatimukset yleisluonteisia vai erityisesti tähän tarkoitukseen suunnattuja. Yhteensovitettu ala kattaa vaatimukset, joita palvelujen tarjoajan on noudatettava: aloittaessaan tietoyhteiskunnan palvelun tarjoamisen, kuten pätevyyttä, lupaa tai ilmoituksen tekoa koskevat vaatimukset, jatkaessaan toimintaa tietoyhteiskunnan palvelun tarjoajana, kuten palvelun tarjoajan käyttäytymistä koskevat taikka palvelun laatuun tai sisältöön liittyvät vaatimukset, joihin kuuluvat myös mainontaa ja sopimuksia koskevat vaatimukset, tai palvelun tarjoajan vastuuta koskevat vaatimukset. Yhteensovitettu ala ei kata tavaroihin tai niiden toimituksiin kohdistuvia vaatimuksia eikä muulla tavalla kuin sähköisesti tarjottuihin palveluihin kohdistettuja vaatimuksia. 26 Kotijäsenvaltion valvonnan periaate on rahoituspalvelujen alan yhdenmukaistamistoimia johtava periaate, mutta sitä ei ole asetettu perussopimuksessa eikä se ole sitova. Lähimmäksi sitä päästään yleisesti perussopimuksen artiklassa 28, jossa käsitellään tuonnin määrällisiä rajoituksia ja vastaavia toimenpiteitä sekä artiklassa 49, joka koskee palvelujen vapaata tarjontaa. Yhteisö voi lainsäätäjänä nojautua tähän toimintaperiaatteeseen tai poiketa siitä, ks. tästä asia C-233/94, Saksan liittotasavalta v. parlamentti ja neuvosto,, Kok 1997, s. I-2405, kohta 64. Kotijäsenvaltion (tai sijoittautumispaikan) valvonnan periaatetta voidaan pitää eräänlaisena sisämarkkinaideaalina, jota kansallisten kuluttajamääräysten lähentyminen palvelee, ks. tiedonanto Sähköinen kaupankäynti ja rahoituspalvelut, KOM(2001) 66 lopullinen, s Diana Wallis, What Links European and International Law beyond Country of Origin or Destination, International Colloquium Internet Law: European and international approaches, ; sivulla vierailtu

9 277 mainittujen syiden lisäksi esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden hyvän maineen puolustamisen 28 hyväksyttäväksi yleistä etua koskevaksi perusteeksi. Sähköisessä kaupankäynnissä yleistä etua koskevat periaatteet on siis tavallaan kodifioitu. Kun vakuutusala on sisämarkkinalausekkeen ulkopuolella, on komission tulkitseva tiedonanto vuodelta 2000 siis edelleen keskeinen myös sähköisessä kaupankäynnissä vakuutusalalla. Direktiivin 3 artiklan 4 kohdan alakohdassa (a)(i) mainitaan oikeutetuksi toimenpiteeksi toimenpiteet kuluttajansuojan, erityisesti sijoittajan suojan puolesta. Direktiivissä kuluttajalla tarkoitetaan luonnollista henkilöä, joka toimii tarkoituksessa, joka ei kuulu hänen elinkeino- ja ammattitoimintaansa. Oikeushenkilöä ei tietenkään voi koskaan pitää kuluttajana. Sijoittajia ei direktiivissä määritellä. Artiklan sanamuodosta käy kuitenkin selvästi ilmi, että siinä tarkoitetaan ainoastaan kuluttajina pidettäviä sijoittajia. On todettava, että yhteisön tuomioistuimen mukaan sekä vakuutusalan että pankkialan on katsottava olevan erityisen herkkiä aloja kuluttajansuojan kannalta. 29 Palvelujen tarjonnan vapaus, myös sähköisesti noudatettuna, kohdistaa paineita sopimustoimintaa koskevien säännösten yhdenmukaistamiseen. Kotijäsenvaltion valvonnan periaatteen noudattaminen täydellisenä tarkoittaisi sitä, että myös palvelun tarjoajan kotivaltion kuluttajansuojamääräykset tulisivat sovellettaviksi. Vastaanottavan jäsenvaltion kuluttajansuojamääräykset taas tulevat sovellettaviksi lainvalintasääntöjen 30 ja yleistä etua koskevien määräysten ja periaatteiden pohjalta. III.3 Käytännesäännöt Sähköisen kaupankäynnin direktiivin tavoitteiden toteuttamisessa on keskeinen rooli käytännesäännöillä. Artiklan 16 mukaan komissio ja jäsenvaltiot rohkaisevat mm. toimialajärjestöjä laatimaan yhteisön tason käytännesääntöjä, joiden tarkoitus on määritellä direktiivin keskeisten artikloiden soveltaminen käytännössä. Vakuutusalan Euroopan keskusliitto CEA on julkaissut tätä varten ʼEuroopan vakuutusalan Internet-kauppaan sovellettavat käytännesäännöt 2001ʼ-nimisen ohjeiston. 31 IV EU-oikeus ja kansallinen oikeus IV.1 Yhtenäinen vakuutusoikeus Vakuutusalan yhteisöoikeudellinen sääntely koostuu vakuutusalaa koskevista erityismääräyksistä ja rahoitusalaa koskevasta yleislainsäädännöstä, jota juuri etämyyntidirektiivi edustaa. Yhteisön vakuutuslainsäädännössä ovat kolmena sukupolvena syntyneet henki- ja vahinkovakuutusdirektiivit, joilla on keskeisenä vähitellen toteutettu perussopimuksen periaatteet vakuutuspalvelujen tarjoamisen osalta. Henkivakuutuspuolella nämä kolme sukupolvea on yhdistetty ja henkivakuutusdirektiivin määräyksiä sovelletaan myös eläkevakuutussopimuksiin. 32 Keskeiseen 28 Asia C-384/93, Alpine Investments, tuomio , kok. 1995, s. I Ks. komission tiedonanto Euroopan parlamentille, neuvostolle ja Euroopan keskuspankille: Sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 3 artiklan 4-6 kohdan soveltaminen rahoituspalveluihin, KOM(23003) 259 lopullinen, Bryssel sekä siinä mainitut oikeustapaukset. 30 Henkivakuutusdirektiivin 32 artikla, Rooman yleissopimuksen 3 ja 5 artiklat. Ks. jäljempänä. 31 Ks Henkivakuutusdirektiivi koskee mm. sopimusperusteista toimintaa, jos sen valvonta kuuluu yksityisvakuutuksesta vastuussa oleville viranomaisille ja kyse on vakuutusteknisiin laskelmiin perustuvista kertyneen pääoman takaisin- maksua koskevista sopimuksista, joilla tietyn ajan kestäviä ja tietynmääräisiä sitoumuksia otetaan vastuulle sovittua kertamaksua tai etukäteen sovittuja jatkuvia maksuja vastaan (2 artikla alakohta 2 alakohta c). Etämyyntidirektiivi puhuu yksilöllisistä eläkejärjestelyistä, jotka voivat olla muitakin kuin vakuutussopimuksia.

10 278 yhteisöoikeudelliseen sääntelyyn kuuluu myös vakuutusedustusdirektiivi. IV.2 Kansallinen oikeus Erityisesti vakuutusalaa silmällä pitäen on kuitenkin todettava, ettei vakuutussopimuksiin sovellettavaa lainsäädäntöä ole toistaiseksi pyritty harmonisoimaan unionin alueella. EU: ssa on siviilioikeuden alalla kartoitettu yleisesti sopimusoikeudelliseen lainsäädäntöön liittyviä ongelmia. 33 Vakuutussopimuslainsäädännön harmonisointi ei ole toistaiseksi näköpiirissä. EU-oikeus edellyttää, että kun jokin oikeuskysymys on saatettu yhdenmukaistamisen kohteeksi, siirtyy se yhteisölainsäädännön piiriin, ja kansallinen lainsäädäntökompetenssi tätä myötä kapenee. Monet direktiivit ovat kuitenkin luonteeltaan minimistandardeja ja kansallisella lainsäädännöllä voidaan poiketa niistä varsinkin kuluttajan hyväksi. Asianomainen EU-säännös antaa tähän usein valtuuden. 34 Esimerkiksi etämyyntidirektiivin 4 artiklan 2 kohta toteaa, että kunnes saadaan aikaan suurempi yhdenmukaistaminen, jäsenvaltiot voivat pitää voimassa tai ottaa käyttöön tiukempia säännöksiä ennakkotietoja koskevista vaatimuksista, kunhan säännökset ovat yhteisön oikeuden mukaisia. 35 Vastaavasti vakuutusedustajadirektiivi sisältää vastaavat mahdollisuudet vakuutusedustajan kelpoisuusvaatimusten (4 artiklan 6 kohta) ja vakuutusedustajan tiedonantovelvoitteiden osalta (12 artiklan 5 kohdan 1 alakohta). Myöskään vakuutustuotteiden verotusta koskevia määräyksiä ei ole harmonisoitu, edellyttäähän tämä jo jäsenmaiden yksimielisyyttäkin. Vakuutusmäärän verottomuus, samoin kuin myyntivoittojen ja osinkojen verottomuus esimerkiksi sijoitussidonnaiseen henkivakuutukseen kuuluvan salkunhoidon puitteissa sekä eläkevakuutusmaksujen verovähennyskelpoisuus ovat keskeisiä tekijöitä tuotteiden markkinoinnissa. Verohyöty kompensoi usein tuotteiden korkeita kustannuksia. Henkivakuutustuotteen verokohtelu on kuitenkin yksi niistä kysymyksistä, joita myyjän tiedonantovelvollisuus henkivakuutusdirektiivin mukaan koskee. IV.3 Lainvalintasäännöistä Etäsopimuksena tai meklarin välityksellä tehtyyn henki- tai eläkevakuutussopimukseen ja sen solmimisen jälkeen syntyviin oikeuskysymyksiin, kuten eri osapuolten vastuuseen, sovellettava lainsäädäntö on moniulotteinen kysymys. Jokaisella jäsenvaltiolla on oma vakuutussopimusoikeutensa, joka voi olla pakottavaa tai tahdonvaltaista oikeutta. Suomen vakuutussopimuslaki vuodelta 1994 on kuluttajavakuutuksissa pakottavaa oikeutta. Vakuutussopimuksia koskevan lainsäädännön lisäksi myös yleinen siviilioikeus ja kuluttajansuojasäännökset tulevat usein sovellettaviksi. Henkivakuutusdirektiivin 32 artiklassa määrätään, että direktiivissä tarkoitettua toimintaa (määritelmä sisältää siis myös vapaaehtoisen eläkevakuutuksen) koskevaan sopimukseen sovelletaan sitoumusjäsenvaltion 36 lakia. Silloin kuin tuossa laissa niin sallitaan, sopimuspuolet voivat kuitenkin valita toisen valtion lain. Jos vakuutuksenottaja on luonnollinen henkilö ja hänellä on vakinainen asuinpaikka muussa kuin 33 Ks. Komission tiedonanto Euroopan Parlamentille ja Neuvostolle, Euroopan sopimusoikeuden yhtenäistäminen, Toimintasuunnitelma, EYVL C 63, , s Mikäli direktiivi ei sisältäisi tällaista mahdollistavaa artiklaa, voi jäsenvaltio poiketa sen määräyksistä vain perustamissopimuksen 95 artiklan 4 ja 5 kohdissa mainituissa tapauksissa. 35 Vastaavasti henkivakuutusdirektiivi sallii jäsenmaiden asettavan vakuutusyrityksille direktiivissä mainittuja ankarampia tiedonantovelvoitteita vain jos ne ovat vakuutuksenottajalle välttämättömiä sitoumuksensa ymmärtämiseksi. 36 Sitoumusjäsenvaltiolla tarkoitetaan direktiivissä jäsenvaltiota, jossa vakuutuksenottajalla on vakinainen asuinpaikka, tai jos vakuutuksenottaja on oikeushenkilö, jäsenvaltiota, jossa tällä on toimipaikka, johon sopimus liittyy (Art. 1 (g).

11 279 siinä jäsenvaltiossa, jonka kansalainen hän on, sopimuspuolet voivat valita jälkimmäisen jäsenvaltion lain. Artiklassa todetaan kuitenkin, että siinä ei rajoiteta tuomioistuinvaltion oikeussääntöjen soveltamista tilanteessa, jossa ne ovat pakottavia sopimukseen muuten sovellettavasta laista riippumatta. Jos jäsenvaltion laissa niin säädetään, sitoumusjäsenvaltion lain pakottavia säännöksiä voidaan soveltaa siinä laajuudessa kuin tuon jäsenvaltion lain mukaan niitä on sovellettava riippumatta siitä, mitä lakia sovelletaan sopimukseen. Artiklassa todetaan lopulta, että jollei edellä mainituista määräyksistä muuta johdu, jäsenvaltioiden on sovellettava direktiivissä tarkoitettuihin vakuutussopimuksiin kansainvälisen yksityisoikeutensa yleisiä sopimusvelvoitteita koskevia säännöksiä. On huomattava, että sopimussuhteisiin sovellettavasta laista tehty vuoden 1980 Rooman yleissopimus, joka on voimassa jäsenvaltioissa, rajaa vakuutussopimukset nimenomaan soveltamisalan ulkopuolelle, jos nämä sopimukset kattavat unionin alueella sijaitsevia riskejä. 37 Tuomioistuin soveltaa valtion sisäisiä lakejaan ratkaistessaan, missä riski sijaitsee. Suhteessa kolmansiin maihin voidaankin erottaa kolme tilannetta sillä perusteella, sijaitseeko riski jäsenvaltiossa ja onko vakuutuksenantaja sijoittautunut yhteisöön. 38 Ensinnäkin riski voi sijaita unionin alueen ulkopuolella. Tällöin sovellettava laki määräytyy yleissopimuksen sääntöjen mukaisesti, olipa vakuutuksenantaja sijoittautunut yhteisöön tai ei. 39 Jos lakiviittausta ei ole tehty, yleissopimuksen yleisten sääntöjen mukaan sopimuksen oletetaan liittyvän läheisimmin valtioon, johon vakuutuksenantaja on sijoittautunut. Kuluttajasopimuksissa on kuluttajan asuinpaikka kuitenkin ratkaiseva. 40 Toiseksi riski voi sijaita unionissa ja sen on vakuuttanut sinne sijoittautunut palvelun tarjoaja. Sovellettava laki määräytyy vakuutusdirektiivien sääntöjen mukaisesti. Kuten todettu, henkivakuutusdirektiivi lähtee liikkeelle yksityishenkilön vakituisen asuinpaikan laista, mikä on myös kolmansissa maissa yleinen lainvalintasääntö. Kolmanneksi riski voi sijaita unionissa ja sen on vakuuttanut palvelun tarjoaja, joka ei ole sijoittautunut yhteisöön. Tällöin sovellettava laki määräytyy kunkin jäsenvaltion kansallisten lainvalintasääntöjen mukaisesti. 41 Etämyyntidirektiivi määrää artiklassa 12, että kuluttaja ei voi luopua hänelle tällä direktiivillä myönnetyistä oikeuksista. Lisäksi jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että kuluttaja ei menetä direktiivin tarjoamaa suojaa sen vuoksi, että sopimukseen sovellettavaksi laiksi valitaan kolmannen valtion laki, jos kyseinen sopimus liittyy läheisesti yhden tai useamman jäsenvaltion alueeseen. Vakuutusedustusdirektiivi ei sisällä lainvalintaa koskevia artikloita. Direktiivin määräykset ovat pääosin vakuutusedustajan ja viranomaisten suhteita koskevia. Ainoastaan tiedonantovelvoitteita koskevat määräykset liittyvät kuluttajasuhteeseen. Direktiivi määrää kuitenkin soveltamisalan osalta, että sen määräyksiä ei sovelleta kolmansissa maissa tapahtuvaan vakuutusedustuk- 37 Henkivakuutusdirektiivien lainvalintamääräykset on saatettu ETA-sopimukseen liittyen meillä voimaan Lailla eräisiin kansainvälisluonteisiin vakuutussopimuksiin sovellettavasta laista / VIHREÄ KIRJA sopimussuhteisiin sovellettavasta laista tehdyn vuoden 1980 Rooman yleissopimuksen muuntamisesta yhteisön säädökseksi ja uudistamisesta, KOM (2002) 654 lopullinen, Bryssel , s Näin tietysti vain mikäli yleissopimuksen mukaiset lainvalintasäännöt ylipäätään tulevat sovellettaviksi esimerkiksi sen vuoksi, että jäsenvaltion tuomioistuin olisi toimivaltainen, tai perustuen lakiviittaukseen. 40 Yleissopimuksen 2 artiklan mukaan yleissopimuksen mukaisesti määrättyä lakia sovelletaan silloinkin, kun se on muun kuin sopimusvaltion laki. 41 Tämä siksi, ettei yleissopimus sovellu, jos kyse on vakuutussopimuksesta koskien unionin alueella olevia riskejä, eikä henkivakuutusdirektiivi sovellu, koska sillä säännellään vain jäsenvaltioiden alueelle sijoittautuneita vakuutusliikkeitä.

12 280 seen eikä kolmansissa maissa olevien edustajien välityksellä tapahtuvaan välitykseen. V Tiedonantovelvoitteet asiakkaalle Vakuutussopimukseen syntyyn vaikuttavat olennaisesti ne seikat, joita vakuutusyhtiö ja/tai vakuutusedustaja ilmoittavat asiakkaalle markkinoinnin yhteydessä muodostaen tälle perusteita sopimuksen solmimiseen. Ongelmallista on, että kysymystä tiedonantovelvollisuudesta on pyritty sääntelemään useassa eri yhteydessä, ja palvelun tarjoajat ja viranomaisetkin joutuvat keräämään velvoitteet useasta eri lähteestä, ellei kansallinen lainsäätäjä sitten onnistu kokoamaan niitä yhteen. Tämä on kuitenkin vaikeaa, koska osa säännöksistä on yleis- ja osa erityislainsäädäntöä, minkä lisäksi kansallisten viranomaisten toimivaltarajat voivat nousta esiin. Tiedonantovelvoitteita löytyy aineellisesta vakuutuslainsäädännöstä, vakuutusedustuslainsäädännöstä ja etämyyntidirektiivistä. Löytyypä niitä sähköisen kaupankäynnin direktiivistäkin. V.1 Henkivakuutusdirektiivin vaatimukset Keskeistä aineellista lainsäädäntöä on tässä yhteydessä henkivakuutusdirektiivin artiklat sekä näistä viimeisen sisältämän viittauksen mukaisesti direktiivin liitettä III, joka sisältää vakuutuksenottajalle annettavat tiedot. 42 Sen mukaiset tiedot on annettava vakuutuksenottajalle joko ennen sopimuksen solmimista (kohta A) tai milloin tahansa sopimuksen voimassaolon aikana (kohta B). Liitteessä mainitut tiedot on annettava selvällä ja täsmällisellä tavalla, kirjallisesti sekä sitoumusjäsenvaltion virallisella kielellä. Vakuutuksenottajan pyytäessä voidaan kyseinen informaatio kuitenkin antaa muullakin kielellä, jos sitoumusjäsenvaltion laki tämän sallii, tai jos vakuutuksenottajalla on oikeus valita sopimukseen sovellettava laki. Annettavat tiedot koskevat ensinnäkin vakuutusyritystä. Ennen vakuutussopimuksen solmimista on ilmoitettava yrityksen nimi ja yhtiömuoto, yhtiön pääkonttorin ja, milloin sopimuksen solmii yhtiön edustusto tai haaraliike, sen sijaintipaikka. 43 Myös näiden osoitteet on ilmoitettava. Samojen tietojen muutoksista sopimuksen voimassaoloaikana on myös ilmoitettava. Toinen ryhmä tiedonantovelvollisuudesta liittyy itse sitoumukseen. Nämäkin tiedot voidaan jakaa alaryhmiin. Ensinnäkin direktiivissä on määräyksiä tiedonantovelvollisuudesta itse sopimussuhdetta koskien. Vakuutuksenottajalle on nimittäin ilmoitettava sopimuksen kesto ja irtisanomiskeinot sekä mahdollinen harkintaaika. Samoin on ilmoitettava vakuutuksenottajan, vakuutetun ja edunsaajan valitusmahdollisuudet mukaan lukien tuomioistuinkäsittelyn ulkopuolella erityinen valituksia käsittelevä elin, jos sellainen on olemassa. Henkivakuutusdirektiivin mukaan on nimittäin jokainen etuus ja vaihtoehto määriteltävä. Vakuutuksenottajalle on ilmoitettava myös sopimukseen sovellettava laki, mikäli tämä ei ole osapuolten valittavissa. Jos sovellettava laki taas on osapuolten valittavissa, vakuutuksenantaja on ilmoitettava se laki, jota hän ehdottaa sopimukseen sovellettavaksi Todettakoon, että vahinkovakuutuksen osalta vastaavia tiedonantovelvoitteita ei ole asetettu yhteisölainsäädännössä. 43 Henkivakuutuksia on saatettu myydä toisessa jäsenvaltiossa olevasta haaraliikkeestä paikallisella markkinointinimellä, jolloin varsinainen vakuutuksenantaja ilmenee vakuutusehdoissa pienellä tekstillä. Menettely lienee kuitenkin direktiivin vaatimusten mukaista. 44 Sanamuotonsa mukaan tiedonantovelvoitteen täyttäminen loisi sopimusneuvottelutilanteen, ja vakuutuksenottaja esimerkiksi vakioehdot vastaanottamalla hyväksyisi myös niissä olevan sovellettavaa lakia koskevan ehdon. On kuitenkin ilmeistä, että vakioehtojen tuloa sopimuksen osaksi koskevat pakottavat kansallisen sopimusoikeuden periaatteet määrittävät ne edellytykset, joilla ehdotettu laki tulee sopimukseen sovellettavaksi laiksi.

13 281 Vakuutuksenottajalle on kerrottava myös yleiset tiedot vakuutusmuodon verotuskohtelusta. 45 Vähintään yhtä olennaista sitoumuksen kannalta ovat kuitenkin direktiivin määräykset itse tuotteesta ja sen hinnoittelusta. Vakuutuksenottajan on saatava tiedot vakuutusmaksujen maksutavasta ja siitä kuinka pitkään maksut kestävät. Myös erilaiset bonusjärjestelmät on eriteltävä. Jokainen etu ja vaihtoehto on määriteltävä. Tärkeä on tässä yhteydessä vaatimus siitä, että vakuutuksenottajan on saatava tieto vakuutusmaksuista koskien kutakin etua (takuuta), oli tämä sitten varsinainen tai täydentävä etuus, silloin kun tällainen tieto katsotaan aiheelliseksi. 46 Asiakkaan kannalta on tärkeää vaatimus tiedosta koskien sopimuksen takaisinostoarvoa 47 ja vapaakirja-arvoa 48. Sijoitussidonnaisten vakuutusten osalta tulisi ilmoittaa niiden perustana olevien varojen luonne. Kun sijoitussidonnaisissa vakuutuksissa pääoma on vaihtuva, on myös määriteltävä ne osuudet eli laskentayksiköt, joihin edut on sidottu. 49 V.1.1 Kenelle ilmoitusvelvollisuus kuuluu? Henkivakuutusdirektiivin 36 artikla käyttää enimmäkseen passiivimuotoa ilmoitusvelvollisuutta käsitellessään, mutta käsittelee toisaalta sitoumusjäsenvaltion mahdollisuutta asettaa 45 Henkivakuutusasiakkaan verotus määräytyy hänen oman verostatuuttinsa mukaan. Myytäessä henkivakuutuksia rajojen yli sisämarkkina-alueella tulisi palvelun tarjoajien siis tuntea vastaanottavan valtion verotus pääpiirteissään. Mielenkiintoiseksi oikeudelliselta kannalta muodostuisi tilanne, jossa asiakasta informoidaan väärin veroeduista. Muodostuuko vakuutuksenottajalle tällöin oikeus vahingonkorvaukseen tai jopa sopimuksen purkuperuste, ottaen kuitenkin huomioon että kansalaisen oletetaan normaalisti tuntevan asuinmaansa lain sisällön? Entäpä jos tuotto sovitaan maksettavaksi asiakkaan kotivaltion ulkopuolella? Verotuskysymykset ja muut viranomaistoimet säännellään vakuutusehdoissa säännönmukaisesti sopimussuhteen ulkopuolisiksi kysymyksiksi, joista vakuutuksenantaja ei vastaa. Direktiivi vaatii antamaan asiakkaalle totuudenmukaiset tiedot verokohtelusta. Mikä on vakuutuksenottajan purkuoikeus verotusolosuhteiden muuttuessa, ja voiko verottaja puuttua solmittuihin sopimuksiin lainsäädäntömuutoksin, ovat ajankohtaisia kysymyksiä Suomessa, mutta jäävät tämän kirjoituksen ulkopuolelle. 46 Henkivakuutusdirektiivin 36 artikla jättää yksityiskohtaisten määräysten antamisen liitteessä III mainituista tiedonantovelvoitteista sitoumusjäsenvaltiolle. Määräyksen tulkinta kansallisella tasolla onkin vaihdellut. Esimerkiksi Belgiassa on pitkään katsottu, että vakuutusmaksun määrää ei tarvitse ilmoittaa asiakkaalle. Toisaalta Alankomaissa säädettiin aivan 1990-luvun lopulla, että vakuutusmaksun kokonaismäärä tulee ilmoittaa asiakkaalle. Suomessa vaatimus sisältyy vakuutussopimuslain 2 luvun 5 :ään, minkä lisäksi vakuutusvalvontavirasto on antanut kannanoton (Dnro 1/002/2002), jossa vaatimus täsmennetään. Mielestäni direktiivin määräys jättää tässä suhteessa tulkinnalle tilaa, mutta se ei saisi johtaa vaatimuksen huomiotta jäämiseen kokonaan kansallisella tasolla. Ongelmalliseksi vakuutusmaksun ilmoittamisen tekee se, että vakuutusmaksu kanavoituu usein suureksi osaksi meklareille. Suomessa on syntynyt kilpailuoikeudellinen kiista vakuutusyhtiöiden halutessa siirtää meklaripalkkiot asiakkaan maksettavaksi. Direktiivi ei velvoita paljastamaan meklaripalkkioita asiakkaalle, sikäli kuin vakuutusyhtiö on niistä vastuussa. Vakuutusedustajan (vakuutusmeklari tai meillä tyypillisesti vakuutusasiamieheksi kutsuttu epäitsenäinen vakuutusedustaja) käyttö on usein kuitenkin vakuutusyhtiön käyttämä markkinointi- ja jakelutie. On siksi perusteltua pitää palkkiot liikesalaisuutena. 47 Kun vakuutuksenottaja haluaa purkaa sopimuksen kesken sopimuskautta vakuutusmaksujen maksamisen ollessa vielä kesken, saa hän sopimuksesta takaisinostoarvon (surrender value). Suomalaisen eläkevakuutuksen ehdoissa voidaan kuitenkin määrätä, ettei vakuutuksenottajalla ole oikeutta saada takaisinostoarvoa. Tämä arvo ei yleensä vastaa siihenastisia vakuutusmaksuja, vaan huomioi kulutekijöitä mahdollisesti hyvin etupainotteisestikin. Tavoitteena on vakuutusyhtiön vakavaraisuus ja maksukykyisyys sekä se, että asiakas pysyisi tätä varten sopimuksen piirissä mahdollisimman pitkään sen keston aikana. Takaisinostoarvoa laskettaessa voidaan myös vakavaraisuussyistä rahastoida osa vakuutusmaksuista niin, että asiakas saa ne myöhemmin sopimuskautena hyväkseen. Takaisinostoarvo ei siten ilmaise pelkästään kulutekijöitä, minkä vuoksi sen ilmoittaminen ei implisiittisestikään täytä vaatimusta kulujen ilmoittamisesta, vaan tämä on nähtävä itsenäisenä velvoitteena. 48 Tällä arvolla (paid-up value) tarkoitetaan takaisinostoarvoon rinnastettavaa arvoa, mutta niin, että asiakas on suorittanut vakuutusmaksut täyteen määräänsä. 49 Englannin kielessä käytetään termiä ʼunit-linked policyʼ. Näille sopimuksille on luonteenomaista, että itse sijoituskohteena olevat varat ovat vakuutusyhtiön omaisuutta ja vakuutuksenottajalla on vain laskentayksikköjen määrän mukainen osuus tällaisiin varoihin.