Mummun muistelmat. Kirjoittanut: Helvi Hänninen. Sähköinen omajulkaisu. versio 1. Kansi ja PDF-taitto: Tauno Väätänen.

Transkriptio

1 1

2 Mummun muistelmat Kirjoittanut: Helvi Hänninen Kansi ja PDF-taitto: Tauno Väätänen Sähköinen omajulkaisu versio 1 Saarijärvi 2015 Copyright Helvi Hänninen 2

3 Sisällysluettelo Kirje lukijalle...4 Esivanhempien vaiheita ja äidin ja isän nuoruuden aikoja...6 Äidin ja isän koulusivistys...14 Kansalaissodan aikaa...16 Omia muistikuvia varhaiselta lapsuusajalta...19 Ensimmäiset vuodet Rasinmäellä...28 Leikit ja seikkailut serkkujen kanssa. Kodittomat kylällä...34 Lapsuuden joulut...41 Mummon luona kahvilla miten kahvi valmistui...46 Kansakouluaika...50 Leikeistä työhön...64 Rippikouluaika. Elämän vaihtelut 1930 luvulla...75 Teurastuksia...80 Suuri kulopalo...85 Viimesotien ajalta

4 Kirje lukijalle Joku teistä lasten lapsista keksi kerran ehdottaa, että kirjoittaisin muistelmat. Väitin, että enhän minä muista mitään, jota voisin kirjoittaa. Kuitenkin jonkin ajan kuluttua otin esille ne muutamat vanhat valokuvat, jotka löysin. Lapsuuteni aikana päästiin kuvaan kovin harvoin. Ja niin nämä valokuvat palauttivat mieleeni jo unohtuneita muistoja. Muistikuvat rupesivat kulkemaan ja herättämään lisää muistoja. Mummun muistelmat on kirjoitettu kertomaan etenkin lastenlapsille, miten elettiin siihen aikaan kun mummu oli pikkuinen noin 80 vuotta sitten. Tarina etenee mummun tajunnanvirtatekniikalla niin, että paperille ilmestyy juttuja siinä järjestyksessä kuin sattuu mieleen muistumaan. Mennään ajassa eteen päin ja palataan taas kauemmaksi taakse päin. Olen kuitenkin yrittänyt pitää jonkinlaista jaksotusta tapahtuma-aikojen suhteen. Muistan asioita oikein tai melkein oikein, mutta vaikka itselläni on kerrottavasta jutusta selkeä 4

5 muistikuva, sitä on vaikea selittää niin, että lukija saisi oikean kuvan asiasta, joka on selitetty monimutkaisesti. Vaikka kertomani jutut antavat mielikuvan kovin ankeasta ajasta, ei niitä ole tarkoitettu valitusvirsiksi. Niissäkin oloissa elettiin täyttä elämää. Pahoista päivistä selvittiin ja iloittiin monista pienistä iloista suuremmin vaatimatta elämältä jotakin parempaa. Ainahan tietenkin voitiin toivoa helpompaa elämää. Enkä ole koskaan ollut sitä mieltä, että vanhaan hyvään aikaan kaikki oli paremmin, vaikka olen usein kuullut hoettavan niin. Olen vilpittömästi iloinen siitä, että uudet sukupolvet saavat elää niin paljon valmiimmassa maailmassa kuin mitä oli esimerkiksi 1920-luvun maailma, josta omat muistoni lähtevät. Hyvin tietäen, että lukijani ovat saaneet oppikoulu- ja yliopistotasoista opetusta suomenkielessä, rohkenen kuitenkin luovuttaa tämän supistetun kansakoulun oppimäärän varassa aikaansaadun tarinapaketin lastenlasteni luettavaksi. Tarkoitukseni on ainoastaan antaa jonkinlainen kuva asioista, tavoista ja olosuhteista, joista ikäpolvenne ei ole paljon kuullut kerrottavan. 5

6 Esivanhempien vaiheita ja äidin ja isän nuoruuden aikoja Vuonna 1771 jossakin Saarijärven salomailla syntyi Mikko Matinpoika. Tuli aikanaan vävyksi Leuhulle, puolisoksi Anna Erikintyttärelle, joka oli syntynyt vuonna Varmaankin heille syntyi useita lapsia, mutta tähän tarinaan tarvitaan vain yksi heistä, maaliskuun 27 pv 1790 syntynyt Johan Mikonpoika ja hänen vaimonsa, helmikuun 10 päivä vuonna 1788 syntynyt Kallion tytär Maria Stiina Matintytär. Tulivat Leuhulta Pykälistonmäkeen vuonna Heidän lapsistaan jatkaa tätä tiettyä sukuhaaraa yksi. Hän on toukokuun 4. päivänä 1825 syntynyt Johannes Johanneksenpoika. Luultavasti hän oli syntynyt Leuhulla ennen kuin perhe muutti Pykälistonmäkeen ja samana vuonna 1843 hän meni rengiksi Ramsilaan n. 3 4 km Pykälistonmäestä. Vuonna 1850 hän siirtyi rengiksi Tarvaalan kappalaiselle. Siihen aikaan papille kuului osana palkkaa maatila viljeltäväksi, joten tarvittiin renki. Tarvittiin myös piika. Silloin piikana oli marraskuun 15 päivänä 1829 syntynyt Eva Liisa Juhontytär. Piika ja renki vihittiin avioliittoon maaliskuun 5. päivänä vuonna Perustivat Kangasahon torpan vuonna Torppa kuului Pykälistolle. Vuonna 1873 he muuttivat Pykäliston emännäksi ja isännäksi ja Marja-ahoon vuonna Johannes Johanneksenpoika kuoli helmikuun 25 päivänä vuonna Eva Liisa Juhontytär kuoli huhtikuun 4. päivänä Olivat aikaisemmin ottaneet sukunimekseen Marja-aho. Heidän lapsistaan tähän ketjuun kuuluu kesäkuun 17. päivänä 1862 syntynyt Juho Johanneksenpoika. Hän oli 21-vuotias, kun perhe muutti Pykälistosta Marja-ahoon vuonna Hän toi Marja-ahoon nuorikkonsa, 20-vuotiaan Tilda Maria 6

7 Taavetintytär Masalinin, Mahlun Kivimäen Haasia-ahon torpasta. Luultavasti melko pian Marja-ahon tila siirtyi heidän omistukseensa, koska vanha emäntä oli kuollut jo edellisenä vuonna ja ehkä siihen aikaan 58- vuotias leski-isäntä oli aika vanha. Marja-aho sellaisena, kuin se on ollut 1900-luvun alkupuolella. Itse muistan 20-luvun alkupuolelta, että mummulassa oli iso avokuisti, jota ei kuvaa otettaessa vielä ollut. Johannes ja Tilda Marja-aho saivat periä ison maatilan, 550 hehtaaria maata, josta peltoakin ehkä useita hehtaareja. Rakennukset olivat kylän isoimmat ja komeimmat. Päärakennuksessa oli suuren tuvan lisäksi sali, pari kamaria ja reilun kokoinen kyökki. Ehkä rakennukset olivat olemassa jo ennen kuin Johannes Johanneksenpoika perheineen tuli Marja-ahoon vuonna 1883 tai ehkä kuitenkin tuntien suvun miesten rakennustaidot ne olivat heidän tekemiään. Oli kaunis aitta sekä navetta ja talli, myös reilun kokoiset. Lisäksi oli paja sepäntöitä varten. Riihi oli rakennettu sileälle kalliolle, jossa oli hyvä alusta varstalla puinnille. Uskoisi, että silloin kaikki oli hyvin. 7

8 Lapsia syntyi kahdeksan, joista kaksi kuoli ihan pienenä. Toukokuun 2. päivänä 1894 syntyi Johannes. Hänestä sitten tuli isäni. Perhe eli ja teki talon askareita yhdessä, kunnes joskus 1910 vuoden jälkeen vanhin poika Taavi lähti Amerikkaan muutamaksi vuodeksi. Vuonna 1923 myös tytär Tilda ja poika Vihtori lähtivät ja jäivät Amerikkaan. Isäni onnellisena lähdössä ajelemaan ensimmäisellä polkupyörällään, joka siihen aikaan oli harvinainen ja arvokas menopeli. Marja-ahossa oli tilaa myös joillekin kodittomille, vanhalle mummulle sekä äitinsä hylkäämälle pienelle Kaarinalle. Hän oli ehkä kunnasta maksua vastaan sijoitettu heille, mutta hän tunsi olevansa kotonaan. Lähti kuitenkin 16- vuotiaana maailmalle etsimään äitiään löytäen vihdoin alkoholisoituneen äitinsä, jolta ensi kerran sai kuulla, että hänellä on veli. Kaarina tapasi veljensä ja asui myöhemmin hänen kanssaan lopun elämänsä. Marja-ahon pienessä vinttikamarissa oli joskus vuokralaisina Sopenperän Janne ja Tilda, jotka muuttivat Äänekoskelle leveämmän leivän toivossa. Oman väen lisäksi piti olla myös renki tekemässä talon töitä, samoin tilapäisiä päivämiehiä. Työtä riitti, kun kaikki tehtiin ihmis- ja hevosvoimilla. Isäntä ei ymmärtänyt suuren metsämaansa arvoa, niin kuin ei moni muukaan isäntä siihen aikaan. 8

9 Perhekuva vuoden 1910 tienoilla. Vasemmalta; isän nuorempi veli Vihtori, isän isä, isä, isän äiti, isän siskot Ida ja Hilma sekä edessä kasvattisisko Kaarina nukkeineen ja isän nuorin sisko Tilda. Kun Marja-ahossa oli tilaa, niin se oli se talo kylällä, jossa usein oli sillä seudulla työasioillaan liikkuvilla yhtiöiden herroilla tapana yöpyä. Oli naisväkeä laittamaan ruokia ja tarjoilemaan salin pöytään. Salissa oli myös pari sänkyä, joihin herroille laitettiin vuoteet pitsilakanoiden kanssa. Isäntä istui illalla heidän kanssaan salissa kuunnellen heidän vaikuttavaa puhettaan. Siihen asti ei metsällä eikä metsämaallakaan ollut muuta arvoa kuin, että sai puuta omaan tarpeeseen. Metsäyhtiön herrat ymmärsivät tilaisuutensa tulleen. Isäntä luuli tehneensä hyvän kaupan kun myi kaiken metsänsä maineen, pohjineen, siinä mukana talon ja torppien pellot. En tiedä miten oli kirjoihin merkitty se puoli asiasta, että talosta ei tarvinnut lähteä. Elämä jatkui entisellään ja isännällä oli nyt mielestään paljon rahaa. Konttimäen koulun 80-vuotisjulkaisuun vuonna 1989 on koulussa opettajana vuosina 9

10 ollut Heikki Tavaila koonnut isänsä agronomi Arno Tavailan kirjoittamasta tutkimuksesta tietoa eteläisen Mahlun asutuksesta. Marjaahon tiedoissa kerrotaan, kuinka naurettavan vähäisellä hinnalla maat menivät yhtiölle. Koko summa oli silloin mk Tuon tutkimuksen mukaan kauppa tehtiin vuonna Tavailan mukaan Taavi ja isäni ostivat myöhemmin yhtiöltä määräalan, johon kuului Rasinmäen ja Puromäen torpat ja hinta oli 7750 mk. Se lie ollut mahdollista sen jälkeen, kun Taavisetä tuli Amerikasta. Hänellä saattoi olla rahaa ja isä sai kovalla korolla velkaa Rantasen Jukalta (Pääkkölän isäntä) ja Rautavan Otolta. Pankkilainat eivät tainneet olla vielä muodissa. Ainakin muistan nähneeni velkakirjoja, joissa oli e.m. velkojien nimet. Takana äidin sisko Tilda, Edessä vasemmalla Lindenin Tilda ja oikealla äitini. Kuva on ehkä ajalta, jolloin äiti oli Pietarsaaressa. Sillantaus oli Mahlun Uudentalon torppa. Edellisten asukkaiden muutettua samalla kylällä olleeseen toiseen torppaan, Sillantaukseen tuli vuonna 1880 Kalle Jaakonpoika Tuomi. Hän oli syntynyt marraskuun 12. päivänä vuonna Hänen vaimonsa Heta Stina Matintytär oli syntynyt lokakuun 10. päivänä vuonna 1852 Etelämäessä. Heille syntyi neljä tyttöä ja kaksi poikaa. Maaliskuun 25. päivänä vuonna 1894 syntyi Ida Alina ja 23-vuotiaana hänestä tuli äitini. Elämä Sillantauksen torpassa oli niukkaa kuten torppareilla yleensä 10

11 siihen aikaan. Torpparin piti tehdä taloon vuokrana päivätöitä. Kesäisin taksvärkkipäiviä oli niin paljon, että torpan omat työt joutui tekemään joskus jopa öisin. Kuuden lapsen ruokaan ym. tarvitsi yrittää hankkia lisätuloa suutarin töillä. Kotitöissä tietenkin lapset olivat apuna aika pahasina vointinsa mukaan. Nuorina aikuisina itse kukin heistä lähti maailmalle hankkimaan elantonsa. Alma ja Hilma menivät Luumäelle piioiksi herrasväen perheisiin. Alma oli pietarilaisen hoviherran metsästysseurueen jäsenen perinnöllisen kunniaporvarin Aleksanteri Leopold Nicolaus Langenhaun perheessä piikana ja talon rouvan kuoltua hän meni talon herran kanssa naimisiin. Heillä oli kaksi tytärtä, mutta heidän ollessaan vielä aika pieniä, heidän isänsä kuoli. Alma-täti sai Venäjän valtiolta eläkettä miehensä jälkeen, kunnes Venäjän vallankumouksen pyörteissä ja Suomen itsenäistyessä raja suljettiin ja eläke lakkautettiin. Alma-täti tuli ja rakennutti Sillantauksen viereen pienen mökin ja meni myöhemmin naimisiin tätinsä lesken kanssa. Tätini kohtalona oli Suomen historian myllerrysten pyörteissä kokea nousu ja huima lasku takaisin köyhyyteen. Siksi oli hyvä ottaa hänen tarinansa mukaan vähän kuin sivujuonena. Kalle-eno ja Tilda-täti menivät Pietarsaareen. Eno oli aluksi satamassa lastaustöissä ja täti kävi töissä tupakkatehtaassa. Myöhemmin eno perusti pienen ruokatavarakaupan kaupunkiin ja työmaaruokalan satamaan. Myös täti perusti pienen työmaaruokalan sataman lähelle. Äiti oli nuorena tyttönä piikana Kivirinnassa, joka oli iso maatila yli 10 km Sillantauksen torpasta kirkolle päin Marja-ahon ohi Päistärkosken kautta Pajupurolle. Talon väki oli ainakin äidin kannalta katsoen herraskaista.. Hänen tehtäviinsä kuului lasten kaitseminen ja kaikenlaiset sisätyöt. Karjapiiat olivat erikseen. Ennen pitkää äitikin lähti Pietarsaareen veljensä kauppaan myyjäksi. Suurin osa 11

12 asiakkaista oli ruotsinkielisiä, joten äidin piti opetella sitä suomen ruotsia. Hän osasi kieltä jonkin verran minunkin muistini alkuajoilla. En tiedä tuliko äiti pois Pietarsaaresta muusta syystä vai tullakseen miniäksi Marja-ahoon. Isä ja äiti vihittiin avioliittoon joulukuussa He asuivat ja tekivät töitä Marja-ahossa yhdessä isän vanhempien ja hänen sisarustensa kanssa. Minä synnyin Marja-ahossa ja olin 2-vuotias, kun muutettiin Rasinmäelle. Eräs mielikuva taitaa olla Marja-ahon ajalta. Isä oli tehnyt minulle pienen jakkaran, joka oli hyvin mieluinen. Näen sieluni silmillä sen suuren aurinkoisen tuvan ja ympärillä olevia tätejä, setiä ym. katselemassa kun kanniskelin jakkaraa paikasta toiseen ja kokeilin istumista sillä. Olin ainoa pieni ihminen talossa niin, että taisivat aikuiset aika tavalla pitää lystiä minun kustannuksellani. Eräs heitä huvittanut tapaus on minulle kerrottu. Istuin penkillä, kun joku pyysi tanssimaan. Vastasin: jalat ei ylety lattiaan. Marja-ahon naisväen työnjako oli sellainen äidin myöhempien puheiden mukaan että tyttäret hoitivat ruoanlaiton ja kutoivat kankaita ja ompelivat. Miniä meni aamuisin ensitöikseen tekemään tulen karjokyökin muuripadan alle, että tuli kuumaa vettä silppujen päälle ja juottokolaan kylmän veden lämmikkeeksi. Sitten oli kerättävä taikolla kasat lehmien alta ja kannettava puhtaita havuja tilalle. Käsin lypsäminen oli raskasta. Äidin piti yksin lypsää kaikki lehmät, vai kävikö sittenkin joku välillä auttamassa. Jos oli piikana ollessa pitänyt olla ahkera ja nöyrä, niin ehkä vielä rankempaa oli miniänä. Äitikin olisi halunnut kutoa kankaita ja tehdä jotakin tupahommia ja oppia uutta. Täytyihän navettatöiden ohella tietysti tehdä jotain myös sisällä, mutta suuren väen ruokailun jälkeen riitti tiskaamista ja suurten lattioiden lakaisemista. Isä kun oli hiljainen ja tottunut talon tapoihin ei varmasti osannut vaatia äidille sen parempaa asemaa. Karjan ruokkiminen oli siihen 12

13 aikaan työlästä. Heinät sai lehmien eteen navetan viereisestä ladosta kiikuttaa sylissään tai hangolla, mutta silput piti hakea riihen luota noin 100 metrin päästä selkäkopalla kantaen tai kun oli lunta sen kopan sai vetää kelkalla. Ohran ja kauran oljet laskettiin puintiaikana pieneksi silpuksi. Navetan nurkassa oli iso puutiinu, johon silput kaadettiin ja kiehuvan kuumalla vedellä kasteltiin niin, että ne hautuivat vähän pehmeämmiksi. Jäähtyneinä niitä kerättiin kaksin käsin ja kannettiin kunkin lehmän eteen kolaan ja ripoteltiin vähän jauhoja sekaan, muuten lehmät eivät olisi apetta syöneet. Jauhot olivat elukan jauhoja siis huonommasta viljasta, enimmäkseen kaurasta kuorineen jauhettu. Hevosten herkkua oli kauran jyvät sellaisenaan, mutta niille myös tehtiin apetta, joka kasteltiin vain kylmällä vedellä ja jauhoja pantiin runsaammasti. Marja-ahossa taisi sentään aina riittää karjan rehu kesään asti, mutta monessa paikassa rehut loppuivat kesken. Oli ostettava heiniä sellaiselta naapurilta, jolla oli ylimääräistä. Huonolla ruokinnalla maidon tulo väheni ja kylminä myöhäisinä keväinä tilanne oli tuskallinen. Jouduttiin päästämään karja ulos, vaikka juuri mitään syötävää ei laitumelta löytynyt. Karja selvisi hengissä, vaikkakin huonossa kunnossa. Lopulta ruoho kasvoi ja mökin väelle koitti parempi aika. 13

14 Äidin ja isän koulusivistys Äidin ja isän ollessa kouluikäisiä Saarijärvellä oli vasta muutamia kansakouluja. Lähimpään kouluun isän kotoa oli n. 10 km, joten ehkä siksi hän ei käynyt kansakoulua. Äidin matka samaan kouluun oli 4 km lyhempi. mutta ei hänkään kansakouluun päässyt kodin varattomuuden vuoksi, luulisin. Kiertokoulussa olostaan hän usein kertoi kaikenlaista. Varmaan isäkin oli käynyt kiertokoulua, vaikka hän ei siitä meille kertonut. Lukea ja kirjoittaa he molemmat osasivat joskaan eivät pisteet ja pilkut aina osuneet kohdalleen. Saarijärven seurakunnan vaiheista 1900-luvulla kertovasta kirjasta olen poiminut eräitä tietoja kiertokoulun toiminnasta tarkentaakseni muistamiani äidin kertomia seikkoja. Toiminta alkoi Kiertäviä lasten kouluja siis kiertokouluja oli kuusi. Pitäjä oli jaettu kinkeripiireihin lukukinkereiden järjestämiseksi kerran vuodessa piirin kussakin talossa vuorollaan. Kiertokoulu siirtyi piiristä toiseen tavallisesti edellisen talven kinkeritaloon ja viipyi aina kolme viikkoa samassa talossa. Kinkereitä ja kiertokoulua ottamaan voitiin määrätä sellaiset talot, joissa oli tarpeeksi tiloja. Talon piti luovuttaa opetustila lämpöineen ja valoineen, sekä opettajattarelle sopiva asuinhuone kouluviikkojen ajaksi sekä hoitaa opettajattaren ja opetustarvikkeiden kuljetus seuraavaan koulupaikkaan. Koululaisten tuli lämmittää ja siivota päivittäin koulun käytössä olevat huoneet, mutta talon oli pestävä opetustilat kerran kuukaudessa talvella ja kelirikon aikaan useammin. Opettajien kelpoisuusehdoissa mainittiin, että heidän tuli olla tavoiltaan nuhteettomia ja heillä tuli olla opettamiseen tarvittava taito ja kokemus. 14

15 Jokaisella kiertokoulun opettajaksi kelpaavalla henkilöllä tarvitsee olla kelpaava todistus siitä, että hän tuntee nuotit, taitaa nuottien mukaan laulaa, on tottunut virren veisaamiseen ja kykenee antamaan opetusta laulannassa nuottien mukaan. Ohjesäännöissä kierokoulun tarkoitukseksi mainitaan lukutaidon ja kristillisyydentaidon sekä kirkkoveisuun edistäminen. Oppiaineita olivat tavaus, kirjanluku, luetun ymmärtäminen sekä raamatunhistoria, katekismus, kirkkoveisuu ja kirjoittaminen. kirjoittamisen opetusvälineinä kiertokoulussa oli kivitauluja. Vasta vuonna 1917 kirkkoneuvoston kokouksessa päätettiin, että kivitaulujen tilalle hankitaan paperia. Samalla katsottiin, että warakkaammat ostakoot itse vihkoja lapsilleen. Äiti ja isä ovat olleet kiertokoulussa vuosien 1901 ja 1915 välillä, joka oli kokonaan kivitaulujen aikaa. Äiti kertoi, että kivitauluun kirjoitettiin rihvelillä. Hän varmaan selitti millainen rihveli oli. Ainakin sen täytyi olla sellaista ainetta, että jäljen voi pyyhkiä pois. Opettajastaan Linda Merruntauksesta äiti puhui suurella kunnioituksella. Seurakunnan historian mukaan kirkkoneuvosto päätti kokouksessaan lakkauttaa kiertokoulun opettajien virat. Opettaja Linda Merruntaukselle päätettiin antaa todistus siitä, että hän on virassaan toiminut kiitettävästi ja ahkerasti. Kirjassa on runsaasti mielenkiintoista tietoa kiertokoulun vaiheista, mutta olen tähän poiminut sen verran, että vanhempieni koulusivistys tulee jotenkin selvitettyä. 15

16 Kansalaissodan aikaa Olen syntynyt Suomessa, joka oli Tsaarin vallan alla, mutta jo neljän kuukauden ikäisenä julistin Suomen itsenäiseksi. Sen ikäinen ei onneksi tajunnut mitään seuraavan vuoden 1918 ankeudesta. Kansalaissodan mainingit löivät syrjäiseenkin kylään, vaikka varsinaisia taisteluja siellä ei käyty. Suojeluskunnan esikunnasta tuli määräys, että kaikki ampuma-aseet on vietävä esikuntaan. Isällä oli uusi kallis haulikko, josta hän ei olisi hennonut luopua, sillä hän halusi käydä aina joskus "metällä". Hän piilotti pyssyn, vaan se oli tyhmästi tehty. Eräs kiihkomielinen naapurin isäntä ilmiantoi asian, viranomaiset löysivät aseen ja veivät isän vangiksi epäiltynä punikiksi, vaikka sellaista hänestä ei tullut tuonkaan koettelemuksen jälkeen. En myöskään ole kuullut hänen sanovan puolta sanaa puolesta eikä vastaan minkään puolueen politiikasta. Sellaisen käsityksen sain myöhemmin, että sekä äiti että isä äänestivät maalaisliiton ehdokasta, kun äänestää piti. Nämä selitykset kerron vain osoittaakseni, että ase ei ollut sitä varten, että sillä olisi uhattu esim. sitä ilmiantajaa. Kuitenkin määräystä olisi pitänyt totella. Ehkä isää epäiltiin kuuluvaksi punaisiin sen vuoksi, että vuonna 1909 perustetun Etelä-Mahlun, siis Marjaperän työväenyhdistyksen perustajajäsenten joukossa mainitaan isän vanhempi veli Taavi Marja-aho. Kun yhdistyksellä ei vielä ollut omaa taloa, niin kokouksia ja iltamia pidettiin eri taloissa kuten Marja-ahossa. Isän nimeä ei esiinny Saarijärven kirjaan kootussa katsauksessa ko. yhdistyksen vaiheisiin. En tiedä kuinka innokas sosialisti Taavi-setä oli, mutta ainakin hän nopeasti unohti aatteen, kun meni kiertokoulun opettajan kanssa naimisiin ja puhdistui väärästä opista. 16

17 Kirkonkylän työväenyhdistys toimi vuokraamassaan Kantola-nimisessä vanhassa kauppakartanossa ja vuonna 1908 osti talon omakseen. Maailmansodan levottomana aikana vuonna 1914 yhdistys katsoi parhaimmaksi myydä omaisuutensa pelätessään uusia ankaria toiminnan rajoituksia. Toiminta jatkui myydyssä talossa. Kansalaissodan alkaessa työväentalo pakkolunastettiin suojeluskunnalle ja vuonna 1918 se toimi vankilana. Kansalaissodan jälkeen vuonna 1919 yhdistys osti talon jälleen omakseen ja monien remonttien jälkeen nykyinen Saarijärven työväentalo on se sama Kantola. Sen tarinassa omituinen vaihe oli se, kun punaiset joutuivat olemaan vankina talossa, jossa olivat aatettaan viljelleet. Isällä ei siis sellaista taustaa ollut, mutta varmaan joukossa oli monia aatteen miehiä. Isä itse ei jälkeen päin puhunut meille lapsille vankilakokemuksistaan sanaakaan, mutta äiti kertoi karmeita asioita. Talvella 1918 isä vangittiin ja kesällä hän pääsi kotiin. Silloin talvella olin noin puolivuotias ja asuimme vielä Marja-ahossa. Ruoasta oli puutetta monilla muillakin siihen aikaan, mutta vankeja varsinkin kiusattiin nälässä. Niinpä omaiset yrittivät viedä heille salaa eväspaketteja. Äiti kertoi, että Kantolassa oli jokin vanha tyhjä liiteri, jossa vangit saivat käydä kaiketi välttämättömillä asioillaan. Seinän alla olleesta aukosta eväspaketti yritettiin sujauttaa vastaanottajalle. En vaan ymmärrä, miten se kohtaaminen onnistui. Jännittävää se ainakin oli, sillä jos vartija yllätti, niin eväät takavarikoitiin ja tuojaa uhattiin vangitsemisella. Äiti kertoi kuinka hän peitteli minut pärekoriin, sitoi korin vesikelkkaan ja käveli 20 km:n matkan kirkolle kelkkaa työntäen. Äiti kokosi rohkeutensa ja kävi suojeluskunnassa, vai olisiko ollut muu sotilasesikunta, rukoilemassa armoa ja vapauttamista isälle. Siellä sanottiin, että hänet ammutaan ensimmäiseksi. 17

18 Kevätpuolella tapahtui jo koko sotatilanteessa ratkaisevia muutoksia ja paikallisessa esikunnassa päälliköiden vaihdoksia niin, että johonkin aikaan kesällä isä lopulta pääsi kotiin. Silloin kun äiti noista matkoista kertoi, ei koskaan tullut mieleeni kysyä, miksi hän kulki kävellen, vaikka Marjaahossa oli vähintään kaksi hevosta. Nyt arvelen, että ehkä hän ei ollut tottunut ajamaan hevosella eikä arkana miniänä katsonut voivansa pyytää ketään ajajaksi. Toisaalta olihan hän tottunut kävelemään pitkiä taipaleita ennenkin. Luultavasti minut piti ottaa mukaan imettämisen takia. Koska aikaisemmin isällä oli epäilty olevan keuhkotauti, niin äidillä oli kova pelko, että siellä vankeudessa, nälässä ja kurjuudessa se ainakin iskee, jos ei sitä ennestään ole. Isän isä oli juuri joulukuussa 1917 kuollut keuhkotautiin 55- vuotiaana. Keuhkotauti vei hautaan myös nuorempia siihen aikaan ja vielä kauan sen jälkeen 30-luvun puolelle. Isällä ei kuitenkaan sitä pelättyä tautia ollut, vaan kaiken jälkeen elämä jatkui. 18

19 Omia muistikuvia varhaiselta lapsuusajalta Kun yritän tavoitella muistikuvia mahdollisemman varhaisesta lapsuudesta, ajattelin liittää alkuun valokuvan pienestä tytöstä, jolla on kukka tai oksa kädessä, kuten äitini nuoruudessa otetussa valokuvassa poseeraavilla neitosilla. Minulle on kerrottu, että se on ensimmäinen valokuva minusta. Itse en muista tuosta tilanteesta mitään, mutta kuva on kuulemma otettu Konttimäen koulun seinustalla, kun oltiin Saarnion luona kylässä Tildatädin kanssa. Lienenkö ollut noin kolmen vuoden ikäinen. Tuolta ajalta en muista paljon muutakaan, mutta sen verran vaikuttava tapaus sattui ehkä juuri sinä kesänä, kun täytyin kolme vuotta, että se on kirkkaasti muistissa vieläkin. Kodin pihasta vähän sivussa oli sellaista joutomaata, sammalikkoa, mättäitä ja pieniä varpuja. Sinne oli joskus jäänyt maahan makaamaan kantikkaaksi veistetty iso hirsi, jonka toinen pää oli vähän koholla kannon varassa. Toinenkin pää oli koholla, mutta ei kannon päällä. Asia tuli minulle selväksi, kun aikani kävelin tai juoksin edestakaisin hirttä pitkin. Lienenkö jäänyt liian pitkäksi aikaa seisomaan siihen päähän hirttä, joka ei ollut kannolla vaan kusiaispesässä. Alkoi hirveä nipistely ja kirvely, kun muurahaiset joukolla kiipesivät pitkin paljaita sääriäni ylemmäs ja ylemmäs. Jäykistyin kauhusta niin, että en päässyt paikaltani. Huusin äitiä niin lujaa kuin ikinä pystyin. Ja tulihan se äiti apuun, tempaisi kaikki vaatteeni pois ja puisteli muurahaiset tytöstä ja vaatteista. 19

20 Ensimmäinen valokuva minusta kaksi- tai kolme-vuotiaana. Ajan tavan mukaan siinä poseerataan kuten isot tytöt jokin kukka tai oksa kädessä. Mitään muuta muistikuvaa mulla ei siltä ajalta ole tai ehkä se oli vähän ennen tuota tapausta, jolloin olimme vielä Marja-ahossa. Olin kaksi ja puolivuotias silloin kun Väinö syntyi, mutta siitä en muista mitään, vaikka sen olisi luullut olevan tarpeeksi mieleen jäävä juttu. Vasta siitä, kun Väinö kykeni jotenkin leikkimään kanssani, muistan jotakin. Meillä oli kätkyt, jossa kukin meistä keinutettiin uneen vauvaiässä. Kun Väinö varttui sen verran, että pysyi kyydissä niin me istuimme kätkyessä vastakkain ja pidimme molemmin käsin laidoista kiinni ja soudimme kännälaitaa. Joskus innostuttiin liikaa ja mentiin kumoon. Pahemmin ei käynyt ja keinumista jatkettiin niin kauan kuin huvitti. Taisin olla 4-5 vuotias, kun arkipäivän yksitoikkoisuuden mukavasti katkaisi tapaus, josta en voi olla kertomatta. Iida-tädillä oli pieni kamari Marja-ahon vintissä. Sinne kiivettiin melkein pystysuoria portaita, jotka olivat oikeastaan tikapuut, jonka askelmat olivat kuitenkin laudasta. Portaita mentiin ylös luukusta, joka oli alta päin työnnettävä auki ja taas suljettava. Suuren ullakon sammal- ja multatäytteen päälle oli tehty jonkin laista lautalattiaa kamarin ovelta luukulle. Kamarissa oli pieni hella ovensuunurkassa ja peräseinässä kaksi kuusiruutuista ikkunaa. Se oli suuri tapaus, kun täti kerran pyysi minut luokseen yöksi. Menin sinne päivällä niin, että saatoin katsella sieltä korkealta ikkunasta ulos. Näköalana oli avara peltoaukea, joka 20

21 aika jyrkkänä ja pitkänä rinteenä laskeutui alas puron varteen, josta kohosi vastamäeksi päättyen metsän reunaan. Tuo etualalta alkava alamäki lisäsi korkean paikan väristystä. Iida-täti oli ompelija ja silloin vielä ikäneito. Hän kävi asiakkaiden kodeissa ompelemassa, niin kuin ompelijat yleensä siihen aikaan työtään tekivät. Hänellä oli mielestäni ihmeellinen vanerista tehty pienehkö putkimallinen laukku eli kotelo, jossa hän kuljetti työvälineensä, neulat, nuppineulat, sakset ja mittanauhan ym. Täti oli nuorena tyttönä menettänyt vasemman käden sormet rystysiä myöten silppumyllyn terien silpomana jonakin puintipäivänä. Ainoastaan peukalo säilyi. Siihen aikaan se työ oli paljolti käsin ompelua, mutta kätevästi hän piti ommeltavan kappaleen peukalon ja kämmensyrjän välissä ja oikealla kädellä sujautteli neulaa vikkelästi. Oli hänellä ompelukone kamarissaan, että sai myös kotona ommella. Ompelukoneen päällä neulatyynyssä oli ihmeen kauniita monenvärisiä lasipäisiä nuppineuloja. Eihän kotona sellaisia ollut. Niitä oli kovin mukava painella syvemmälle ihan neulatyynyyn kiinni. Siitä seurasikin nuhteet ja paha mieli, kun täti sanoi, nythän sinä olit tuhma. Jotakin juhlallista ja hienolta näyttävää huoneessa oli kuten kauniit matot ja ikkunaverhot. Sivusta vedettävään sänkyyn oli ladottu petivaatteita korkeaksi kummuksi ja peitetty ihanalla päiväpeitolla. Illalla sänky levitettiin ja nukuin tädin vieressä. Ennen nukkumaan menoa oli tietysti käytävä pissillä. Sieltä vintistä olisi ollut hankala käydä ulkona pimeän aikana, joten asia hoidettiin oven pielessä ulkovintin puolella olleeseen 3 4 litran purkkiin, joka oli paremmat päivänsä viettänyt jossakin kaupassa karamellipurkkina. Täti jutteli jotakin minun mielikseni. Lapset eivät siihen aikaan juuri uskaltaneet puhua vähänkin vieraammille aikuisille muuten kuin 21

22 ujosti vastailemalla kysymyksiin. Tädit tietenkin yrittivät neuvoa ja opastaa. Taisi Iidatäti joskus ommella minulle mekon, kunnes saatiin ompelukone niin, että äiti voi tehdä meille vaatteita, vaikka ei ompelija ollutkaan. Siihen aikaan, kun olin pikkuinen vielä, paljon lapsia kuoli pienenä. Monta serkkuanikin kuten Hakalan kaksi tyttöä oli kuollut jo ennen minun syntymääni. Marja-ahon maaliskuussa 1922 syntyneistä kaksosista toinen, Eeva-niminen tyttö, kuoli saman vuoden joulukuussa. Olin silloin 5-vuotias. Muistan niistä vauvoista vain sen illan, jolloin äiti ja isä tulivat Marja-ahosta pikkuisen Eevan hautajaisista. Itselläni oli korvatulehdus niin paha, että olin jo aivan kuuro. Muistan, että makasin äidin ja isän sängyssä ja nousin istumaan ja maistelemaan ihanaa sokerikakunpalaa, jonka olivat hautajaispöydältä minulle lähettäneet. Todennäköisesti oli aivan joulun aika, koska ainakin jossain mielen pohjalla muhii ajatus ja muisto, että oli Tapaninpäivä, kun vihdoin mentiin lääkäriin. Menomatka tehtiin hevosella ja minut käärittiin lämpöisiin peittoihin nahkasten elle äidin ja isän keskelle rekeen. Olihan se varmaan aika rankka matka ajaa sairaan lapsen kanssa 20 km hevoskyydillä. Vähän muistelen, että lääkäri ei oikein mielellään ottanut vastaan pyhäpäivänä, mutta heltyi kuitenkin, kun kuuli onnettoman tilanteeni. Lääkärin vastaanotto oli samassa talossa, jossa hän asui. Odotushuoneesta muistan aution tunnelman. Oli suuri kaakeliuuni ja lattialla uunin edessä sylkykuppi, matala tasapohjainen astia, jossa oli pieniä katajan oksia ja desinfiointiaineen lysolia, ainakin sellainen oli haju. Siihen aikaan oli miehiä, joilla oli tapana sylkeä lattialle niin, että monissa paikoissa, missä kansaa liikkui, oli seinillä lappuja älä sylje lattialle. Lääkärin toimenpiteet eivät korviin kovin sattuneet. Äiti kertoi lääkärille, että naapurit olivat neuvoneet ruuttaamaan korviani. Siihen lääkäri oli sanonut, että jos olisitte 22

23 sen tehnyt, tyttö olisi tullut kuuroksi lopullisesti. Mitä lie olleet lääkkeet, mutta kuulo palautui nopeasti ja muutenkin virkistyin. Siitä minulla ei ole käsitystä, mistä se korvatulehdus johtui, oliko se vaan kova yskä vai mikä. Noin kahden kilometrin päässä kotoa oli Päistärkoski, jonka vesivoiman isä oli valjastanut pyörittämään myllyn ja sahan rattaita. Aika pitkistäkin matkoista kyläläiset toivat jyviään jauhettavaksi. Raamisahalla tukit sahattiin erilaisiksi laudoiksi, lankuiksi ja piiruiksi. Isännät toivat tukkeja, kun tarvitsivat lautaa ja jonkin verran isä sahasi omista puista itselle ja vähän myyntiin. Hän rakensi myös höyläkoneen, jolla kuivattua lautaa höylättiin kotona navetan vintissä. Aika pieninä saimme Väinön kanssa mennä myllylle katsomaan, miten isän tekemät vesirattaat pyörivät ja myllynkivet jyrräsivät ja miten isot tukit kulkivat sahan raamin läpi ja hajosivat laudoiksi. Lämpimänä kesäpäivänä erittäin mukava oli laskea pyllymäkeä myllyn edessä olevassa korkeassa rinteessä, joka oli pehmeää valkoista hyvin hienoa maa-ainesta. Rinne oli syntynyt, kun tietä tehdessä oli maata siirretty tien kohdalta. Saharakennuksen takana oli yhtiöiden tukin uitossa tarvittava ränni, jota pitkin tukit kulkivat vähävetisen ja kivisen jokiuoman läpi. Silloin kun uittoa ei ollut, rännin yläpäässä oleva sulku-tammi sai olla kiinni niin, että kosken koko voima saatiin myllyn ja sahan käyttöön. Sen verran vettä pääsi tukkiränniin, että siinä oli mukava paljain jaloin läpsytellä edestakaisin. Veden kulkua koskessa oli säädelty kivipaasista ym. materiaalista rakennetulla patomuurilla, joka oli noin metrin levyinen ilman mitään kaiteita. Niinpä jälkeenpäin ajateltuna tuntuu ihmeeltä, että emme pudonneet koskeen kulkiessamme sen padon päällä kosken kuohua ihailemassa. Sielläkin taisi olla turvana suojelusenkeli, josta äiti oli usein puhunut meille. 23