Pääkirjoitus. Sisältö

Transkriptio

1

2 2 2/ vuosikerta. Ilmestyy 4 kertaa vuodessa. Kerberos on kulttuurilehti, jonka pääpaino on kirjallisuudessa, mutta joka käsittelee myös muita aiheita (esim. musiikki, elokuva, teatteri). Lehti toimii vapaana keskustelufoorumina, jossa kirjoittajat vastaavat itse käsityksistään. Kirjoitusten sisältö ei sido julkaisijaa. Julkaisija: Sags Ky Painopaikka: Edita Päätoimittaja: Timo Hännikäinen (timo.hannikainen@sags.fi) Toimitussihteeri: Esa Mäkinen (esa.makinen@helsinki.fi) Ulkoasu: Antti-Veikko Salo (antti-veikko.salo@sags.fi) Toimitus, tilaukset ja osoitteenmuutokset: Kerberos Timo Hännikäinen Kämnerintie 7 E Helsinki Puh Sähköposti kerberos@sags.fi Tilaus 70 mk / vuosi Ilmoitushinnat: Puoli sivua 150 mk Koko sivu 220 mk Ilmoitushintoihin lisätään arvonlisävero 22 % Irtonumeroita saatavissa Akateemisesta Kirjakaupasta ja Turun kirjakahvilasta. Vanhat numerot luettavissa osoitteessa Sisältö Pääkirjoitus... 3 Henri Michaux: Honfleur (suomentanut Janna Kantola)... 4 Veli-Matti Huhta: Ruumiin kaksi kulttuuria... 8 Henry Lehtonen: Purku-uhan alla Ville Virolainen: Rakastamisen vaikeudesta Jani Saxell: Valonsäde Edward Sapir: Aito ja teennäinen kulttuuri (suomentanut Esa Mäkinen) Timo Hännikäinen: Absurdin mielekkyys Numeron kirjoittajat Pääkirjoitus Tämän numeron teemaksi annoimme toimituksessa kulttuurin yleensä. Mutta mikä se on se kyltyyri? Sivistys? Venäjä-teemanumeromme kaupallinen menestys antaa ymmärtää, että Suomen kansalla on vielä toivoa. Venäläisethän ovat nimittäin yhä sivistyskansa. Suomalaiset eivät ole olleet sitä kahteenkymmeneen vuoteen. Se näkyy esimerkiksi kouluopetuksessa. Venäjällä lapsille luetetaan koulussa juurta jaksain Dostojevskit, Gogolit, Tolstoit, Ahmatovat ja muut oman maan tärkeät kirjalliset teokset, sekä myös laajalti ulkomaista kirjallisuutta. Suomessa on hyvä, jos keskivertokoululainen on yläasteikään mennessä lukenut Tuntemattoman sotilaan. Useimmiten luetetaan Anna-Leena Härköstä tai jotakin muuta, jota joku on mielenhäiriössä erehtynyt pitämään kirjallisuutena. Lukiossa tilanne paranee. Hiukan. Varsinkin, jos erehtyy käymään niinsanotun taidelukion kuten minä. Saman koulun oppilas, muuan Paavo Haavikko totesi, että taiteista on nyttemmin tullut keskiluokan suosittu harrastus, koska niitä tarvitaan niin moneen lähtöön. Lukiossa luimme sentään Kafkaa, mutta meille ei esimerkiksi luetutettu yhtään kokonaista runokokoelmaa. Ja sitten vielä ihmetellään, mikseivät ihmiset lue lyriikkaa. Oikein kauhistutti, kun Oriveden opistolla juttelin prosaistien kanssa ja he sanoivat, etteivät ymmärrä runoutta. Sen vielä voi ymmärtää, että 14-vuotias nuorisorikollinen ei lue runoutta, koska se on niin tylsää ja vaikeaa. Mutta kun samaa kuulee aikuisten ihmisten suusta, jotka ovat psykologeja, kääntäjiä, toimittajia, sekatyömiehiä ja vielä kirjallisuuden harrastajia, on jotakin vialla. 80-luvulla tuli Suomessa ja maailmassa muotiin epä-älyllisyys. Tyhmyyshän on muotia aina, mutta harvoin niin korostetusti. 80-luvun tyhjäpäisyys johti sittemmin 90-luvun tyhjäpäisyyteen ja uhkaa nyt johtaa vielä 2000-luvun tyhjäpäisyyteenkin. Sivistyneelle ihmiselle on ominaista ainakin tietty kriittisyys. Kriittisyyden ei tarvitse olla tylsää, se voi olla vapauttavaa. Muistan anekdootin kyynisestä ministeristä, joka matkusti junalla erään ystävänsä kanssa. Junan porhaltaessa maaseudun halki ystävä osoitti sormellaan ikkunasta ja huudahti: Katso tuonne niitylle! Siellä on lampaita. Ja ne ovat kerittyjä! Niin, vastasi ministeri, Ainakin tältä puolelta. Sivistyskansa tarvitsee ministerin kaltaisia yksilöitä, jotka ymmärtävät, ettei kaikki ole miltä näyttää. Kriittinen asenne varmistaa, etteivät ufouskovaiset, postmodernistit, new age -lobbarit ja populistipoliitikot voi höynäyttää meitä mennen tullen. Meitä yritetään höynäyttää jatkuvasti. Lääkärit ja muut puoskarit sanovat, ettei viinaa saa juoda, lihaa syödä, tupakkaa polttaa eikä hauskaa pitää, koska maksa, sydän ja keuhkot eivät kestä. Mutta kestäväthän ne. Koko loppuiän. Toivotan riemastuttavia kesäpäiviä kaikille kädellisille, ja muistakaa aina varata itsellenne tarpeeksi saappaita, jotta voitte vaihtaa niitä. Helsingissä, Van Goghin Korva (se toinen) 2/2001 3

3 Henri Michaux (suomentanut Janna Kantola) Honfleur Projektio Laituri Olin asunut Honfleurissä kuukauden näkemättä lainkaan merta, koska minut oli määrätty vuodelepoon. Mutta eilen illalla, kun väsyin eristyneisyyteen, rakensin sumun turvin laiturin aina merelle asti. Laiturilla istuessani roikotin jalkojani ja katselin alapuolellani olevaa merta ja sen syvää hengitystä. Oikealta kuului muminaa. Se tuli miehestä, joka istui laiturilla jalkojaan heilutellen kuten minäkin. Nyt kun olen vanha, aion vetää takaisin kaiken sen, minkä olen jättänyt sinne vuosien varrella, hän sanoi. Hän alkoi nostaa vintturi apunaan. Ja hän hilasi merestä ylettömästi rikkauksia. Hän nosti ylös menneitten aikojen kapteeneja paraatiunivormuissaan, kiinninaulattuja arkkuja, joissa oli kaikenlaisia arvoesineitä, ja naisia, joiden vaatteista paistoi vauraus, mutta eri tavalla kuin nykyään. Ja jokaisen pintaan nostamansa olennon tai tavaran hän tarkasti toiveikkaana. Toivon sammuessa hänen katseestaan hän heitti ne taakseen laiturille. Sillä tavalla täytimme koko laiturin. En muista, mitä kaikkea siellä oikein oli minulla on huono muisti mutta ilmeisestikään se ei tyydyttänyt vanhaa miestä, jotakin puuttui, jokin, minkä hän oli toivonut löytävänsä, oli kuihtunut. Hän ryhtyi heittämään esineitä takaisin mereen. Ne putosivat pitkänä nauhana, ja niiden loiske kasteli ja sai palelemaan. Viimeinen pirstale veti hänetkin mukanaan. Ja mitä minuun tulee, niin kuumeesta hytisevänä ihmettelen todella, miten pääsin takaisin sänkyyni. Se tapahtui aallonmurtajalla Honfleurissä, taivas oli kirkas. Le Havren majakka näkyi selvästi. Vietin siellä vähintään kymmenen tuntia. Puolenpäivän tienoilla lähdin lounaalle, mutta tulin heti syötyäni takaisin. Jotkut veneet lähtivät laskuveden aikaan pyytämään simpukoita. Kalastajista tunnistin yhden, jonka kanssa olin ollut merellä. Kiinnitin huomiota myös muuhun, mutten paljoonkaan, kun ottaa huomioon paikalla viettämäni ajan. Yhtäkkiä kahdeksan kieppeillä huomasin, että kaikki päivän kuluessa näkemäni olikin ollut yhtä harhaa. Se ilahdutti minua, sillä olin juuri soimannut itseäni siitä, että kulutin päiväni tekemättä mitään. Olin siis tyytyväinen. Ja koska koko näytelmä piinaavine horisontteineen oli omaa kuvitelmaani, valmistauduin vetämään sen takaisin sisääni. Mutta se oli polttavan kuuma, ja minä olin epäilemättä heikko, sillä en edistynyt lainkaan. Horisontti ei pienentynyt ensinkään, ja vielä vähemmän tummui. Jos mahdollista, se näytti kirkastuvan entisestään. Kävelin ja kävelin. Kun minua tervehdittiin, mutisin hämilläni: Horisontti pitäisi vetää sisään, se myrkyttää vielä elämäni, tämä tarina kokonaisuudessaan. Ja niin menin illalliselle Hôtel d Angleterreen, ja siellä vakuutuin, että todellakin olin Honfleurissä, mutta siitä ei ollut mitään apua. Menneellä ei ollut merkitystä. Ilta oli laskeutunut ja horisontti oli paikallaan kuten ennenkin. Keskiyöllä se katosi yllättäen ja antoi tyhjyydelle niin nopeasti tilaa, että jäin melkein kaipaamaan sitä. 4 2/2001 5

4 Väliintulo Ennen kunnioitin liikaa luontoa. Asetuin asioiden ja maisemien eteen ja annoin niiden tapahtua. Se on loppu, nyt minä puutun asioihin. No, olin Honfleurin kaupungissa ja paikka alkoi tympiä. Siispä laitoin sekaan hiukan kamelia. Se ei tuntunut oikein sopivalta. Ei haittaa, omapa oli ajatukseni. Sitä paitsi toteutin sen mitä suurimmalla varovaisuudella. Ensin vein kameleita näytille kaikkein ruuhkaisimpina päivinä, lauantaisin torille. Ruuhka, joka siitä seurasi, oli sanoinkuvaamaton, ja turistit jupisivat: Hyi että täällä lemuaa! Ovatpa ihmiset täällä saastaisia! Löyhkä levisi satamaan ja peitti katkaravun hajun. Ihmisiä poistui väkijoukosta pölyn ja Luoja ties minkä karvan peitossa. Ja iltaisin, olisittepa kuulleet miten kameleiden kaviot hakkasivat, kun ne pyrkivät kanavan sulkujen yli. Gong! Gong! metallia ja lankkuja vasten! Kamelien maihinnousu hoidettiin turvallisesti, lain ja järjestyksen mukaan. Honfleurilaisia saattoi nyt nähdä kaiken aikaa pälyilemässä kasvoillaan kyräilevä ilme, joka on niin ominainen kamelinajajille, kun he tarkastavat karavaaniaan nähdäkseen, ettei mitään puutu ja että matkaa voi jatkaa. Mutta minun piti lähteä Honfleuristä neljäntenä päivänä. Laitoin liikkeelle myös matkustajajunan. Se lähti täyttä vauhtia Suurtorilta ja eteni päättäväisesti merta kohti painostaan piittaamatta: se syöksyi eteenpäin vain usko pelastuksenaan. Harmi että minun piti lähteä, mutta epäilenpä silti, että rauha palaisi kovinkaan äkkiä tuohon katkarapujen ja simpukanpyytäjien pikkukaupunkiin. Victor Brauner: Piirros (1936) Proosarunot ovat kokoelmasta La nuit remue (1935) 6 2/2001 7

5 Veli-Matti Huhta Ruumiin kaksi kulttuuria I Toissa syksynä, kun lehmukset murehtivat puistossa aikaa joka meni rakastaessa kuolevaista, minä ymmärsin jotakin. Helsingin kaupungin taidemuseossa riippuivat Hannah Wilken valokuvat -kuvat taiteilijasta itsestään eri asennoissa, verhottuna ja alasti, lopulta syövän runtelemana. Wilke ( ) kuvasi itseään ja itsestään, tinkimättä. Kyseessä saattaa olla myyttisen taiteilijan ja modernin yksilön erittely en tiedä. Katsoja saa kuvista päin näköä kuin verisestä liinavaatteesta. Valokuvat näyttivät kietoutuvan kolmen teeman ympärille: ruumiillisuuden, kärsimyksen ja yksilöllisyyden. Kaikki kolme ovat länsimaisessa perinteessä keskeisiä ja vaikeiksi koettuja. Wilken kuvien edessä olin kulttuurimme ytimessä! 8 Wilke käytti pornografiasta irrotettuja elementtejä, mutta teki implisiittiselle pornon katsojalle ruman tempun; syntyi naista katseen kohteena (ja itse katsetta) analysoivaa metataidetta. Nyt kummastuttaa, että idea meni kuulemma ohi aikansa feministiseltä liikkeeltäkin. Wilken taide on sanan parhaassa mielessä poliittista, mutta jokin siinä tuntuu viittaavan poliittisen ulkopuolelle. Mitä siellä on? Kirjoitettuna tämä ei vaikuta erityisen poikkeukselliselta, mutta jossakin jysähti. Vaikuttavimpina koin nimenomaan kärsimyksen kuvat kahdesta syövän runtelemasta naisesta: Wilkestä ja hänen äidistään. Niissä oli jotakin tuttua. Katsoin kirjoistani ja ymmärsin sen, minkä jo tiesin. II Pyhän Agathan marttyyrikuolema, Sveitsin koulukuntaa vuodelta 1473: Agatha on sidottu puukaiteeseen ja hänen toista rintaansa leikataan irti. Pyhän Sebastianin marttyyrikuolema vähän myöhemmältä ajalta: Sebastian on sidottu kasvavaan puuhun ja hänen molemmat kylkensä ovat nuolten lävistämät, paikalla on tietenkin joukko kiinnostunutta yleisöä. Esimerkkejä, shokeeraavia maalauksia löytyy vaikka kuinka paljon. Lisäksi tulevat tekstit: kertomukset pyhimysten itsensä kiduttamisesta ja äärimmäisistä paastoista, ruumiin muokkaamisesta. Toisin kuin yleensä luullaan, keskiaika oli vahvasti ruumiillinen. Viittaan tässä Caroline Walker Bynumin tutkimuksiin. Keskiajan ruumiillisuus ei nykyajasta poiketen liittynyt seksuaalisuuteen, vaan hedelmällisyyteen tai ruumiin rappeutumiseen. Keskiaikaan kuuluvat sellaiset ilmiöt kuin oppi ehtoollisaineiden transsubstantiaatiosta tai oman ruumiin manipulointi uskonnollisin päämäärin: flagellantismi eli itsensäruoskinta ja paasto ja tietenkin pyhäinjäännökset. Kerrotaan, että reliikkikauppiaat olivat sahoineen jo valmiina, vaikka (todennäköisesti) tuleva pyhimys ei ollut ehtinyt edes kuolla saati kylmetä. Ruumiillisuuden ja uskonnollisuuden liitto näyttää olleen erityisesti naisten kulttuuria. Sairaudesta kärsiminen saattoi jopa nousta naisen pyhyyden pääelementiksi. Rudolf Bell tutki italialaisia naispyhimyksiä 1200-luvulta nykypäiviin. Tarkkoja tietoja löytyi 170 naisen vaiheista, puolet heistä oli anorektikkoja. Karkeasti yleistäen: naisruumis, kärsimys ja uskonnollisuus ja vaikeaksi koettu seksuaalisuus. Tämän on löytänyt myös Wilke; hänen kärsimyksensä kuvat ovat sukua myöhäiskeskiajan kituville naisruumiille (kidutettaville tai itseään kiduttaville, sillä ei tässä yhteydessä ole väliä). Ja onko vieläkään kysymys politiikan ulkopuolisesta alueesta? Onko ongelma pelkästään patriarkaalisen yhteiskunnan synnyttämä, keskiajalla ja nyt? Onko vika järjestelmän, joka ei anna naisen uskonnollisuudelle tai muulle kulttuurille virallista asemaa: kiduttaja yhteiskunta? III Anoreksia on hyvä vertauskuva koko ongelmalle, koska nykyajan(kin) pyhä on laiha. Sitten on kaikki muu ruumiin muokkaus, jolla yritetään saavuttaa tätä samaa pyhyyttä. Suotta ei Taina Kinnunen antanut äskeiselle väitöskirjalleen nimeä Pyhät bodarit. Tästä toisesta suhtautumisesta ruumiiseen palvonnasta on suomalaisessa kirjallisuudessa klassinen raportti, Olavi Paavolaisen rapsodia Kolmannen valtakunnan vieraana. Siinä kuvataan kerta toisensa jälkeen natsi-saksaa nimenomaan ruumiinpalvonnan uskontona: Vastapainoksi laihoille, kiusatuille kristityille ruumiille asetetaan nyt nuoret sotilasatleetit. Taiteeseen tämän kultin toi Leni Riefenstahl filmatisoinnillaan Berliinin olympialaisista. Riefenstahl oli Paavolaisen mielestä kolmannen valtakunnan ainoa kaunis nainen. Paavolainen pani merkille Saksan 2/ Giorgio de Chirico: Ihmelapsi (1922)

6 naisten ja nuorison yleisen epäerotisoitumisen, joka eteni jos sana sallitaan samaan tahtiin kuin liikunnan muuttuminen kansalliseksi velvollisuudeksi. Saksan ruumiinkulttuurissa oli kaksi puolta: yhtäältä vitaalisuus, toisaalta miehinen ja sotilaallinen puritaanisuus. Onko siinä kolikon kaksi puolta? On kaksi vastakkaista ruumiin kulttuuria: kiduttaminen (ääriesimerkkinä osa myöhäiskeskiajan kristillisyyttä) ja palvonta (ääriesimerkkinä kansallissosialistinen Saksa). Molemmat korostavat ruumiillisuutta. Molemmilla yritetään saavuttaa mahdotonta jotain johon ruumis ei yllä, koska aika tekee siinä tuhojaan. Ruumiin kurittamisen ja ylemmyyden suhde on tietenkin historiallisesti syvä. On väitetty, että kirkollinen seksuaalikielteisyys periytyi osittain roomalaisesta aristokraattisesta kulttuurista: puritaanisuus merkitsi ylemmyyttä eli valtaa. Tämä periytyy edelleen sivistyneistölle ja saattoi ilmetä muuntuneena pittaamattomuudeksi ulkoisista olosuhteista. Annie Cohen- Solal kirjoittaa Sartre-elämäkerrassaan: aineelliset puutteet olivat seurausta älymystön puritaanisesta snobismista. Kyse on 1920-luvun Ecole normale supérieuresta. Sitten on vielä koko esivallan harjoittama ruumiin muokkaaminen (Foucault): koulu, armeija, vankila. Taina Kinnunen sanoi Ylioppilaslehden haastattelussa bodareiden ilmentävän äärimmäisellä tavalla ajatusta, että olosuhteisiin et voi vaikuttaa, mutta itseesi voit aina. Täysin individualisoituneen ja epäyhteiskunnallisen aikakauden ilmiö? Kyllä Wilkenkin kärsimysten kuvia katsellessa saattoi ironisesti miettiä paikkaa, jossa ne olivat näytteillä Helsingin kaupungin taidemuseossa, postmodernin viihteen 10 koneen sisällä (elokuvateattereiden, coffee shoppien, pikaruokaloiden joukossa), keskellä maailman ehkä nopeimmin digitalisoituvaa kaupunkia. IV Luther opettaa alkutilaopissaan, että animaalinen elämä oli olennainen osa alkuvanhurskautta. Kaikki ruumiin toiminnot niin suvunjatkaminen kuin ulostaminenkin olivat Jumalalle mieluisaa palvelua. Paratiisin psyykkiseen ja fyysiseen vahingoittumattomuuteen kuuluivat sekä ikuinen nuoruus että harmoninen seksuaalisuus. Eeva, meidän äitimme, olisi istunut keskellämme alastomana. Kukaan ei olisi närkästynyt hänen rintojensa ja muiden ruumiinosiensa alastomuutta, joita meidän nyt on pakko hävetä ja jotka synnin tähden sytyttävät himon (Eero Huovisen käännös). Jos Adam ja Eeva eivät olisi langenneet, olisi animaalisen elämän huipentanut kuolemattomuus. Keskiajan kituvat ruumiit panivat toivonsa ylösnousemukseen. Ylösnousemusruumis on toisenlainen, puujalka ei klenkkaa taivaaseen. Mikä antaisi mielekkyyden Wilken kuvien kärsimykselle? Onko kyseessä kärsimys ilman suuntaa, suunnaton kärsimys? Kuoleman teologiassaan Luther opettaa edelleen, että tuleva elämä on ruumiillista ja persoonallista, mutta ilman animaalisuutta. Maatunut ruumis on tulevan taivaallisen ruumiin siemen. Luther kuitenkin varoo ja varoittaa tulevan elämän määrittelystä, koska siitä emme voi tietää. Tuleva elämä on totisesti viikon kahdeksas päivä. V Paljon jää puuttumaan, kuten ruumiin, sielun ja hengen monimutkaiset suhteet: ruumiin paikka. Puhe kahdesta ruumiin kulttuurista on todennäköisesti virhe. Ehkä on olemassa lukematon määrä tapoja palvoa ja kirota ruumista. Ehkä ruumiilla ei ole kiinteää kokonaisuutta, vaan virtaus. On epätodennäköistä, että olisi olemassa vielä jotain tähän luetteloon liitettävää, niin iljettävää kuin liha, lihallisuus, ruoka ja minä ja Portinhoikassa oleva hiekkakuoppa Jukka Kemppinen valo häikäisee silmät, / nuolen puremia kaulallasi ja ne hehkuvat kirkkaina, / rintasi sykkii kädessäni kuin iso lintu, / väistät katsettani, / nojaat minuun raskaasti, / kova päivä paistaa Matti Rossi 2/ Priit Pärn

7 Henry Lehtonen Purku-uhan alla I jugend-aiheinen talo alhaalta kiveä ylhäältä puuta, niinkuin Irwinin piisissä seitkytluvulla tässä oli raksafirman konttori ne madalsivat asuntojen kattoja metrin ne muurasivat kakluunit umpeen, ettei linnut kaki sisälle mutta jotenkin se konkka vaan tuli sen firman nimi oli muistaakseni Turun Laaturakenne ja Vanhan Entisöinti Ky alakerran paperikauppahemmo ehkä muistaa, se on ollut tässä kuuskyt vuotta minua kauemmin II neljä ihmistä asunnossa tiskit tiskaamatta ja keittiössä kylmä iltaisin nukutaan pää patterissa kuunnellaan sateen ropinaa yritetään aamulla ehtiä ensimmäisenä suihkuun lämmintä riittää vartiksi III Humalistonkadulla sataa vettä se on niin kaunista autot gondoleita jalankulkijat ankkoja kanavassa seison alakerran ovenraossa tupakalla ovenkarmista tippuu päähäni sementtimöhkäle, joku on taas paiskonut ovia nainen viereisestä talosta huomaa epäonnisuuteni hymyilee äidillisesti ennen kuin punastun punastuu 12 2/

8 Caravan IV potkaisen varpaani siniseksi maassa makaavaan videoon fifä faffuu on vielä tai jo pimeä pihalla peruutetaan punaista autoa seinään ja vielä uudestaan seinästä putoaa tiili auton katolle ulos nousee leoparditakkinen nainen muija on kännissä ei huomaa, tai ei välitä hoippuu ovelleen V naapurin äijä hurauttaa pihaan taksilla tanssiravintolasta kivet rahisevat kenkien alla kainalosauvat kolisevat portaisiin mies on invalidi monella tapaa se käy vaan istumassa tansseissa pahinta olisi jos sulakkeet palaisivat talo menisi kylmäksi kotikaljat lakkaisivat käymästä mahtoiko olla toukokuun loppu, aamulla vedin kahvit keittiössä ikkunassa oli keltaiset kaksiosaiset hobbyhallverhot, kahvi oli juhlamokkaa. ovikello soi, menin avaamaan. kaksi poliisia ja joku tyyppi nyt tuli lähtö sisään tuli lisää ukkoja yksi otti verhot pois toinen vaihtoi lukot poliisit herättivät faijan, sillä taisi olla krapula näyttivät meille ovea kahvikuppi jäi tiskipöydälle. haettiin asuntovaunu lainaksi. asuttiin siinä koko kesä, karavaanareiden kanssa grillattiin ja juopoteltiin. rakastuinkin ja se tyttö oli amerikasta sen setä sanoi kerran paistaessaan härkää eiks oo sälli likal rinnat pystys ku pistoolit en vastannut mitään, mutta olivathan ne. yhtenä aamuna nukuin vaunun etupunkassa. oveen koputettiin, pari tyyppiä tuli sisään meijän täytyy nyt viedä tää vaunu, ole hyvä mene ulos talsin grillikatokseen, oli kai syyskuu, keskiviikko tai torstai. karavaanarit olivat kaupungissa, niillä oli töitä tai koulua. jalassani oli shortsit, satoi vettä taisi olla hiukan kylmä. 14 2/

9 faija tuli parin tunnin kuluttua se oli ollut huoltoasemalla pelaamassa pokeria hypättiin autoon ajettiin kaupunkiin, nukuttiin autossa viikko syötiin aamuisin markan puurot satashellillä tai jollain essolla käytiin saunomassa Lausteen uimahallilla lopulta mentiin katsomaan sossun kämppää, varmaan ekaa kertaa faija sanoi tää on saatana paska maa vieläkään emme olleet samaa mieltä mistään Kadotin jotain sinne metsään kadotin jotain sinne metsään talon taakse sen alussa oli pieni puro jota ei saanut juoda tyhjäksi edemmäksi rakensimme majan veljen kanssa varastimme äidiltä tupakkaa olimme jotain kuusi ja viisi söimme sen jälkeen nakkeja ja vessapaperia, ettei henki haisisi en usko että kumpikaan pidimme tunteesta, mutta se metsä oli hieno paikka siellä oli sotilasaidat ja hirveä tukikohta siellä heitimme säästöpossun kallionseinään hakkasimme toisemme mustelmille viimeisen irtsarin vuoksi se oli hieno metsä, siitä olisi voinut kirjoittaa luontorunoja en tajua miksen koskaan tehnyt niin 16 2/

10 Ville Virolainen Rakastamisen vaikeudesta Rakastamisen vaikeudesta osa I t u l i t i k k v a sinun silmissäsi u palavat rypäleet minä rakastan minä sinua näiden palavien rypäleiden tähden l o p e t r näiden _ vain _ rypäleiden palavien tähden l `sinua minä rakastan minä rypäleet palavat silmissäsi sinun Rakastamisen vaikeudesta osa II Olen monoton. Tulen ovesta kävellen tyynyn alus aivan kuin se ei olisi odottanut jo valmiina. Jotain jäi, avain n ä e n Ravit hiljaisina. Totuus on: toki olet kiinnostavampi kuin avain alaston rakastettuni. Hevosen ihon mozartin sointu. 18 2/

11 e `l Rakastamisen vaikeudesta viimeinen osa Surukirje 2:8 i r `k uhrin i v è s määrä ja. a ajatus alusta laatu l ruukunpalasta a `e e ajatus sisäpihasta v k tiilikasasta siionin u `u seksiluolasta alkaapikkus p l laihdutuskuuri. Kuin munalukittu, `o samoja maita mantuja kiemurtelemaan juuri. Aina & Iankaikkisesti. Ai - naraavittu häpeämättä, on tätä kaikkea hierottu omaan selkään tapetin muistin k äristymistä, p u n a i s s e n - a k uu n a u r s t ---- u `v `i `e `n n us ta e Sotkavvalssi y c c y r r r r y y c c r r y y c c V A L VALOLAV vaihtuu akselissa o alikulkutunneleissa o tytöt juovat juissiansa kehuskelevat kuistiansa :::::::::::::::::::::::::::::::: niin unten kanssa :::::::::::::::::::::::::::: sirwittgenstein ::::::::::::::::: on hiljaa c n c n c r e r e r y y v y v y y r c e e c r r c r n n e r e v v e y e r r c r Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä (42:3) y 20 2/

12 Jani Saxell Valonsäde 22 Roomalainen ylimys osoittaa polvistunutta naista, mutta en välitä siitä. Salapoliisin lampun valokeila hivelee hautakiveä, mutta en välitä siitäkään. Junia. Lentokoneita. Miehiä seisomassa kaksitasoilla. Joku rasvapää napsuttelemassa sormiaan. Mutta missä ovat Ihmiset? Varjot kälättävät toisilleen nurkissa, tökkivät sormiaan kohti jotain yksityiskohtaa, parveilevat ja erkanevat. Menen vastavirtaan, olen astua yhden kantapäille. Supinaa supinaa. Takaraivolleni puhutaan jostain lipusta. Merirosvolipuista. Päivien mustekaloista. Kaivan karttakirjan taskustani, kuuntelen sivujen rapinaa kuin niitä vuosisatoja jotka minulta kesti päästä tänne. Joka huoneessa on oma päävarjonsa, ne skannaavat tyynesti mutta tarkkaavaisesti, samalla lailla kuin kopiokone jota päivittäin käyttelin toimistossa. Toisessa elämässä. Ennen kuin Hän tuli kaupunkiin. Nyt pitää olla rauhassa, kävellä hitaammin kuin ohimot jyskyttävät. Vakoojien, hämärämiesten, salakuljettajien kuja nyökyttelee tietävästi. Tikarien ja viittojen. Humphrey Bogart sytyttää sikarin, kaupungissa jonka ympärillä varjot tihenevät. Marx, mutta se jonka sikarit räjähtelevät. Kaikkien tylsyttävien loskabussien, kopiokoneen vuodenaikaisen huminan, varjokokousten jälkeen olen tässä. Kävelemässä portaita alas, ohittamassa rykelmän pikkuvarjoja katselemassa valtavaa King Kongia nutturapäisen opasvarjonsa kanssa. Scarlett O Hara kertoo, että olen jo lähellä. On suihkulähteitä, kattokruunuja, tanssiaisia. Fred Astaire ja Ginger Rogers syventyneinä kiepuntaan. Sitten Hän, ilmavirta sivelemässä hänen nilkkojaan, nostamassa hameenhelmoja. Mutta en pysähdy tuuletusritilän kohdalle, en newyorkilaiskadulle. Minulla on kiire korkeammalle, hissille ja portaille. Ennen kuin yksikään päävarjo ehtii tarttumaan hihaani. Korkealla varjojen kaupungin yllä hän nojaa käsivarsiaan kaiteeseen. Kylläinen, rautahampainen iltapäivän aurinko osuu blondattuun hiuspilveen, hampaisiin joita pahojen ihmisten varjokirjat kertovat tasoitetun varjomogulien irstaisiin tarkoituksiin. Mutta Hänen katseensa on muualla. Hänen, joka ehti kokea kaiken. Tapailla kahta kuollutta presidenttiä. Seisoa sateessa ensirakkaudessa Niagaran putouksilla ja räntäsateessa loputtomilla bussipysäkeillä. Olen monta kertaa karttakirjasta ihmetellyt sitä katsetta. Raukeaa, kaukaista. Odottaako hän jotakuta, haaveileeko pilvien reunuksesta kaupungin yllä? Vai vain hetkestä, jolloin päävarjon silmät välttävät ja hän pääsee kiipeämään kaiteen yli ja kaikkea pakoon Hän sai kärsiä niin paljon. Kosketan hänen hiuksiaan. Korvissani alkaa ujeltaa. Nukkavierun oloinen nelikymppinen mies kävelee sisälle taidemuseoon, on unohtaa maksaa, tunkee ison setelin myyjän käteen. Jo osin kaljuuntunutta päälakea peittää harmaa lakki, pälyileviä silmiä pullonpohjalasit. Hän ottaa sormikkaat kädestään selatakseen näyttelyluetteloa. Sitten se on jälleen rullalla povitaskussa. Kummisedät, Taksikuskit ja Tappajahait jäävät taakse, hän kulkee hiljaa mumisten koululaisjoukkojen ja turistiryhmien läpi. Vahtimestarien lakit kääntyvät kulkijan mukana. Nopeat askeleet muuttuvat korostetun varovaisiksi Hollywoodin Kulta- ja Hopea-aika -osaston lähestyessä. Marilyn Monroe -huoneessa hänen katseensa ryöpsähtelee valokuvasta toiseen, jalat hivuttautuvat toistensa perässä keskilattiaa kohden. Vahtimestarit vilkaisevat toisiaan, toinen pyöräyttää sormeaan ohimolla. Naurahtavat. Äkkiä mies ryntää peräseinän suurta jäljennöstä kohti. Hälytin alkaa soida, vahtimestarit ovat kilpaa kiinni hänen hihoissaan. Lattialle taltutetun taskusta kierii pilleripurkki, sitten toinen. Hän puhuu silmät suurina varjoista ja niistä jotka eivät näe. 2/

13 Edward Sapir (suomentanut ja muokannut Esa Mäkinen) Aito ja teennäinen kulttuuri Kolme käsitystä kulttuurista Sanan kulttuuri käyttö vaikuttaisi olevan jaettavissa kolmeen eri tapaan. Ensinnäkin, kulttuuria käyttävät etnologit ja kulttuurihistorioitsijat merkitsemään mitä tahansa sosiaalisesti välittyvää ainesta ihmisten elämässä, oli kyse sitten materiaalisesta tai henkisestä asiasta. Kulttuuri näin määriteltynä on rinnakkainen ihmisen käsitteen kanssa, koska jopa halpaarvoisin villi elää sosiaalisessa maailmassa, jota leimaa monimutkainen tapojen, käytäntöjen ja asenteiden verkosto. Etnologille on olemassa suuri määrä kulttuureita ja lukematon määrä erilaisia kulttuurisia käytänteitä, mutta ei lainkaan näitä koskevia arvostelmia. Termit ylempi ja alempi viittaavat hänellä jos ovat lainkaan käytössä vain historiallisen edistyvyyden tikapuihin, eivät lainkaan moraalisiin arvoihin. En aio käyttää termiä kulttuuri tässä teknisessä merkityksessä. Parempi sana kuvaamaan tätä asiaa on sivilisaatio, jota tarvittaessa käytän. 24 Toinen termin soveltamistapa on huomattavasti käytännöllisempi. Se viittaa sovinnaiseen ajatukseen yksilöllisestä sivistyneisyydestä, joka pohjautuu pienehkölle kasaantuneen tiedon ja kokemuksen määrälle, mutta tarkoittaa lähinnä yhteisön tapojen ja sääntöjen omaksumista. Älyllisten hyödykkeiden tuntemus on välttämätöntä kultivoituneelle yksilölle, mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Huomattavasti enemmän painoarvoa on tapojen tuntemuksella, sillä käytöksen arvokkuudella, jota huokuu sitä enemmän mitä paremmin yksilö on sulauttanut itseensä ajatuksen sivistyksestä. Pahimmillaan tämä tarkoittaa snobahtavaa kulttuurielitismiä, hienostuneimmillaan varovaisen huvittunutta kyynisyyttä ja sarkasmia. Tämän kultuurikäsityksen pääajatus on kuitenkin irrallisuus: itsensä korostaminen tai joukosta erottautuminen. Toinen olennainen tekijä sivistyneisyydelle on menneisyyden ihannointi. Kaikkea nykyisyyttä tarkastellaan menneisyyden silmälasien kautta, ja menneisyyden arvovallalla oikeutetaan nykyisyyden toiminta. Kolmas kultuurin käsite on kaikkein vaikein määritellä, ja se johtuu myös osittain siitä, että ne jotka käyttävät tätä eivät itsekään pysty määrittelemään mistä tarkalleen ottaen puhuvat. Ensimmäisen käsityksen kanssa kolmannella on yhteistä se, että molemmat viittaavat ryhmän henkiseen pääomaan yksilöiden asemesta. Toisen käsityksen kanssa sillä on yhteistä se, että se painottaa joitain asioita kulttuurissa enemmän kuin toisia, antaa joillekin asioille enemmän henkistä painoarvoa. On kuitenkin väärin sanoa tämän kulttuurin käsityksen keskittyvän vain henkiseen puoleen vastakohtana puhtaan materiaaliselle, koska käsitteestä tulisi liian laaja ja toisaalta se sulkisi pois monia olennaisia kulttuurin aspekteja, jotka sattuvat olemaan materiaalisia. Joskus käyttö on rajoitettu koskemaan vain taidetta, uskontoa ja tiedettä, mutta sekin on liian suoraviivainen lähestymistapa. Lähimmäs määrittelyä päästään sanomalla, että tämä käsitys kulttuurista keskittää tarkastelunsa yleisiin suhtautumistapoihin, elämäntapoihin ja yhteisön niihin muotoihin, jotka tarjoavat yksittäiselle ihmiselle yksittäisen paikan maailmassa. Tärkeää ei niinkään ole mitä tehdään ja mihin uskotaan, vaan ennemminkin se, kuinka tehty ja uskottu vaikuttaa ihmisten koko elämään ja mikä on sen merkitys. Aito kulttuuri Käytän esittelemistäni käsitteistä toista ja kolmatta ryhtyessäni rankentamaan käsitystä aidosta kulttuurista. Haluan kuitenkin huomauttaa heti aluksi, että tarkoitukseni ei ole yrittää väittää mitään tiettyä kulttuuria toista paremmaksi. Aito kulttuuri voi ilmetä minkälaisessa sivilisaatiossa tahansa, minkä tahansa kansakunnan helmassa. Aito kulttuuri voi olla moniavioinen islamilainen kulttuuri, Amerikan intiaanien primitiivinen, esiagraarinen yhteisö tai myös meille tutummat länsimaiset kulttuurit. Toisaalta on myös yhtä mahdollista, että aidon vastakohta, teennäinen kulttuuri, esiintyy kehittyneissä yhteisöissä kuin myös kurjuuden ja tietämättömyyden keskellä. Aidon kulttuurin edellytys ei ole välttämättä korkea tai matala kehitystaso; aito kulttuuri vain on luonnostaan harmoninen, tasapainoinen ja itseriittoinen. Se ilmaisee monimuotoista, mutta kuitenkin eheää ja johdonmukaista asennetta elämää kohtaan, asennetta joka huomoi sivilisaation jokaisen osan suhteessa kaikkiin muihin. Idealistisesti sanottuna, se on kultuuri jossa mikään ei ole henkisesti tarpeetonta, jossa mikään osa keskeisestä toiminnasta ei aiheuta turhautumista, tarpeetonta harhailua tai ynseyttä. Se ei ole ristiriitaisista paikoista tai jakautuneen tietoisuuden vedenpitävistä osastoista koottu hengellinen hybridi, joka välttää osallistumista harmoniseen synteesiin. Jos kulttuuri sallii orjuuden, se rehellisesti myöntää sen; jos se kammoksuu orjuutta, se etsii keinot, jotka korvaa- 2/ George Grosz: Texas Picture for my Friend Chingachgook (1916)

14 26 vat orjuuden työvoimana. Se ei pidä suurta meteliä orjuuden vastustamisesta ja kuitenkin samaan aikaan käytä sitä joissain osissa yhteisön talousrakennetta. Jos kulttuuri rakentaa mahtavia jumaltenpalvontapaikkoja, se tekee sen siksi koskaa haluaa kauniissa kivessä ilmaista syvimpiä ja tärkeimpiä uskonnollisia tunteitaan; jos se on valmis hylkäämään institutionaalisen uskonnon, se on myös valmis hylkäämään institutionaalisen uskonnon majapaikat. Se ei katsele lammasmaisesti, kun sen uskonnolliseen omatuntoon vedotaan ja sitten hyvitä pahaa oloaan lahjoittamalla varkain muutaman kolikon Afrikan lähetystyöhön. Eikä se myöskään opeta lapsilleen sellaisia asioita, jotka ovat turhia aikuisille itselleen tai lapsille kun he kasvavat. Eikä aito kulttuuri hyväksy niitä tuhansia muita hengellisiä vääristymiä, jotka ovat ilmeisiä amerikkalaisessa kulttuurissa tänä päivänä. Tulisi myös ymmärtää, että aidon kulttuurin ideaalilla ei välttämättä ole mitään tekemistä tehokkuuden kanssa. Yhteisö voi olla ihailtavan tehokas siinä mielessä, että kaikki sen piirissä tapahtuvat asiat ovat huolellisesti suunniteltuja hyödyttämään yhteisöä kokonaisuutena, mutta kuitenkin yhteisö voi olla surkea kulttuurin kannattajana. Ei riitä, että toiminnan tulokset ovat sosiaalisesti tyydyttäviä, että jokainen yhteisön jäsen tuntee jollain hämärällä tavalla tekevänsä jotain yhteisönsä hyväksi. Nämä kaikki ovat sinänsä hyviä asioita, mutta aito kultuuri ei suhtaudu yksilöön vain hammasrattaan osana, entiteettinä jonka koko raison Frantisek Muzika: Requiem (1944) d être on hänen alistumisensa kollektiivisiin päämääriin, joista hän itse on vain vähän tietoinen tai joilla on vähän tekemistä hänen omien halujensa ja tavoitteidensa kanssa. Yksilön toiminnan on aina oltava jotain muuta kuin vain väline päämäärän saavuttamiseksi. Teollistumisen suuri harha-askel on ollut se, että valjastaessaan koneet ihmisten palvelukseen, se ei ole keksinyt kuinka olla valjastamatta ihmisiä koneisiin. Keskustyttö, joka käyttää kykyjään suurimman osan valveillaoloajastaan yksinkertaisten teknisten toimien suorittamiseen välittämättä ollenkaan omista hengellisistä tarpeistaan, tekee samalla karmivan uhrauksen yhteisölle. Kulttuurin ongelmaan hän on väärä vastaus mitä pienempi on hänen viihtyvyytensä, sen mahtavampi on hänen uhrauksensa. Intiaani, joka ratkaisee talouden ongelman keihästämällä lohia ja pyytämällä jäniksiä toimii suhteellisen alhaisella sivistystasolla, mutta verrattuna keskustyttöön hänen vastauksensa kysymyksiin, joita kulttuurin on kysyttävä taloudelta, ovat ylivertaisia. Tässä ei ole kyse hyödyn välittömyydestä, tehokkaasta suoruudesta, taloudellisesta yritteliäisyydestä tai kaipauksesta takaisin maaseudun ihanuuteen. Lohien pyydystäminen metsästämällä on keskustyttöön verrattuna kulttuurisesti korkeampaa toimintaa yksinkertaisesti koska lohiin ei liity henkistä turhautumista, tunnetta alistumisesta diktatuurisille mutta kuitenkin epämääräisille vaatimuksille. Se on yhteydessä kaikkeen muuhun intiaanin elämässä, se ei ole vain yksittäinen toimeentulon aspekti elämän virrassa. Aitoa kulttuuria ei voi määritellä abstraktien päämäärien summana, ei mekanismina. Siihen on suhtauduttava kuten tukevaan kasviin, jonka kauimmaisinkin lehti ja oksa saa osansa ytimessä virtaavasta mahlasta. Kulttuuri, joka ei koostu kantajiensa keskeisimmistä haluista ja mielenkiinnon kohteista, joka toimii kokonaisuutta ajatellen yksilöön vaikuttaen, on ulkonaista kulttuuria. Aito kultuuri on sisäistä, se toimii päämääriä kohti, mutta lähtien liikkelle yksilöistä. 2/ *** Organismina ihmisen ainoa tarkoitus on olla olemassa; toisin sanoen, pitää itsensä hengissä ja lisääntyä. Näin ollen ruoan, vaatteiden ja suojan tuottaminen itselle ja itsestä riippuvaisille on ihmisen pyrkimysten välitön päämäärä. On olemassa sivilisaatioita, kuten eskimot, joissa suurin osa ajasta kuluu välittömien tarpeiden tyydyttämiseen ja joissa lähes kaikki toiminta pyrkii suoraan tai epäsuoraan tyydyttämään näitä tarpeita. Käytännössä ei kuitenkaan ole lainkaan sivilisaatioita, joissa ei lainkaan annettaisi aikaa myös kauaskantoisemmille tavoitteille, vaikka nämä tavoitteet järkeistettäisiinkin sellaisiksi, että ne ikäänkuin palvelisivat välittömiä tavoitteita. (Esimerkkinä maagiset rituaalit, jotka ilmaisevat ihmisluonnon voimakkaita tunteellis-esteettisiä osia, mutta jotka kuitenkin näennäisesti valjastetaan johonkin yksitoikkoiseen päämäärään, kuten jäniksen pyydystämiseen tai taudin parantamiseen). Itseasiassa, on hyvin vähän primitiivisiä sivilisaatioita, jotka eivät käytä erittäin suurta osaa energiastaan kauaskantoisten päämäärien tavoitteluun, vaikkakin on totta, että nämä tavoitteet todellisesti tai näennäisesti sidotaan lyhytaikaisempiin tavoitteisiin. Taide taiteen vuoksi voi olla psykologinen fakta näiden vähemmän kehittyneiden yhteisöjen parissa; kulttuurin tunnustama tosiasia se ei kuitenkaan ole.

15 Kultivoitunut yksilö ja kulttuurinen ryhmä Viimekädessä ryhmän kulttuurin ja yksilön kulttuurin välillä ei ole vastakkainasettelua. Nämä kaksi ovat toisistaan riippuvia. Terve kansallinen kulttuuri ei koskaan ole menneisyydestä passiivisesti omaksuttua perintöä, vaan vaatii aina yhteisön jäsenten luovaa toimintaa; kansallinen kulttuuri, toisin sanoen, vaatii aina 28 kultivoituneiden yksilöiden olemassaoloa. Standardisoitujen arvojen automaattinen säilyttäminen ilman yksilöitä, jotka laittaisivat osan itsestään edeltäjiltä saatuihin kulttuurisiin muotoihin, johtaa persoonattomien käytäntöjen syntyyn. Yksilö jää tyhjän päälle; kulttuurista tulee maneeri elämäntavan sijasta, se lakkaa olemasta aitoa. On kuitenkin myös aivan yhtä totta, että yksilö on avuton, ellei hänellä ole mitään kultuuria taustallaan. Priit Pärn Yhden ihmisen on mahdotonta luoda vahvaa kulttuurista kudelmaa vain oman persoonansa voimin. Luominen on kulttuuristen muotojen taivuttamista oman tahdon mukaiseksi, ei muotojen luomista tyhjästä. Jos tradition säilyttäjän tuotos on vain tapa, menneen elämän kuori, tyhjästä kulttuuria luova ei saa aikaan juuri muuta kuin eleen tai haukotuksen, halujemme pohjalta nousevan häilyvän kuvan. Kummallinen käsitys on, että uudet maat ovat erityisen suotuisia viriilin kulttuurin muodostumiseen. Uudella tarkoitetaan jotain vanhaa, joka on istutettu irralleen kaikista historiallisista yhteyksistään. Olisi ihmeellistä, jos paksussa mustassa mullassa kasvava kasvi saisi uutta pontta elämäänsä, kun se siirretään ohueen kuivaan joutomaahan. Vertauskuvat ovat vaarallisia eivätkä todista mitään, mutta kokemus osoittaa tämän nimenomaisen metaforan oikeellisuuden. Todellakin, ei ole mitään hatarampaa, häpeilemättömämmin matkivaa ja ulkoista, vähemmän viriiliä ja ilkamoivaa, kuin niinsanottujen uusien maiden kulttuuri. Olosuhteet näillä istutetuilla kulttuureilla ovat uusia, itse kulttuurit ovat vanhoja, ja ne ovat kokeneet pitkän ajanjakson kivuliasta estettyä kehitystä. Jos merkkejä kulttuurin aidosta kukinnasta on viimeaikoina alkanut näkyä Amerikassa, se ei johdu siitä, että Amerikka on uusi; ennemminkin amerikka alkaa kypsyä, alkaa tuntea olevansa vähän vanha. Todella uudessa maassa lyhyen tähtäimien tavoittelu supistaa luovuuden pitkän tähtäimen tavoitteiden havittelemisen saralla minimiin. Lopputulos on kulttuurin köyhtyminen. Vanhat ei-aineelliset kulttuurin piirteet matelevat eteenpäin joutumatta uudelleenmuotoilujen kohteeksi, muuttuvat jatkuvasti köyhemmiksi ja muuttuvat lopulta niin täysin yhteensopimattomiksi taloudellisen ja sosiaalisen ympäristön kanssa, että kaikista herkimmät yksilöt turhautuvat siihen täydellisesti ja päättävät aloittaa alusta tunnustaen reilusti uudet olosuhteet. Tällaiset uudelleenaloitukset ovat aina karkeita; kestää kauan ennen kuin ne kantavat hedelmää. Kaikista merkittävimmät kulttuuriset vallankumoukset ovat syntyneet ympäristöissä, joissa rikas, virtaava kulttuuri on ollut olemassa jo pitkään. Sen sijasta että luovat yksilöt tukehtuisivat loputtomien esikuvien alle, he päinvastoin saavat niiltä ravintoa ja jäntevyyttä omalle esiinnousulleen, ja kenties jopa nousevat oman aikansa yläpuolelle tyylikkyydellä, josta muotoutumattomien kulttuurien arat perinteenmurtajat (iconoclast) saattoivat vain haaveilla. Mitenkään muuten ei voi ymmärtää modernin Euroopan kulttuurihistoriaa. Ainoastaan kehittyneessä ja eriytyneessä maaperässä voisi nousta sellaisia perinteenmurtajia ja visionäärejä kuin Anatole France, Nietzsche, Ibsen tai Tolstoi. Amerikassa, ainakin eilispäivän Amerikassa, heidän yrityksensä muuttaa perinnettä ja heidän visionsa olisi kohdannut kätkytkuoleman, tai mikäli olisikin pysynyt elossa olisi joutunut kaikkien eristämäksi ja halveksimaksi. Ei ole olemassa kestävää ja elinvoimaista pohjaa kultivoituneelle yksilölle ilman aidon yhteisöllisen kulttuurin pohjaa; eikä ole olemassa aitoa yhteisöllistä kulttuuria ilman muuttavaa voimaa yksilöiltä, jotka ovat perinpohjin oman aikansa kulttuurin kyllästämiä. Kaikista korkeimmat kulttuurit ovat tämän takia jatkuvasti kahleessa, jonka takomiseen kuluu paljon verta, hikeä ja kyyneleitä. Tarkastellaanpa hieman yksilön asemaa modernissa hienostuneessa kulttuurissa. 2/

16 Olen jatkuvasti korostanut, että aito kulttuuri on sellainen, joka antaa jäsenilleen tyytyväisyydentunnun, tunteen henkisestä hallinnasta. Konkreettisesti ottaen tämä voisi esimerkiksi tarkoittaa, että keskinkertaisin henkilö, joka on keskinkertaisen kyvykäs ilmaisemaan esteettisiä tuntojaan plastisessa muodossa ja käyttää lahjaansa omaan rehelliseen ja nöyrään tapaansa on itseasiassa kultivoituneempi yksilö kuin loistavan lahjakas henkilö, joka on tutustunut kaikkeen parhaaseen mitä on ajateltu, tehty ja tunnettu, mutta ei ole koskaan onnistunut liittämään näihin asioihin omaa itseään, ei ole onnistunut koskaan todella sisäistämään näitä asioita. Tälläistä henkilöä, huolimatta kaikesta lahjakkuudestaan, kutsutaan latteaksi. Lattea ihminen ei koskaan voi olla todella kultivoitunut. Hän voi toki olla sivistynyt kuten kultivoitunut tavallisesti käsitetään, mutta se onkin jo toinen asia. 30 Yksilön täytyy omaksua paljon oman yhteisönsä kulttuurisesta taustasta ja paljon senhetkisestä ajatusmaailmasta, jotta hän välttäisi itseilmaisunsa degeneroitumisen sosiaalisesti steriiliksi. Henkinen erakko voi olla aidosti kultivoitunut, mutta hän tuskin on sosiaalisesti sitä. Kun sanotaan, että yksilöllisen kulttuurin on kasvettava yhteisöllisen kulttuurin maaperästä, se ei tarkoita, että sen pitäisi olla ikuisesti sidottu siihen. Kun yksilö on kasvanut tarpeeksi vahvaksi kulkeakseen polkua, jota hänen oma valonsa valaisee, hän ei vain voi, vaan hänen pitäisi hylätä suurin osa niistä tellingeistä joiden avulla on tehnyt nousunsa. Mikään ei ole pateettisempaa kuin sinnikkyys, jolla hyvää tarkoittavat kultivoituneen statusta havittelevat ehdokkaat pyrkivät pitämään yllä tai herättämään henkiin kulttuurisia ilmöitä, jotka ovat jo kauan sitten lakanneet olemasta merkityksellisiä persoonallisuuden kasvun kannalta. Esimerkiksi kreikan kielen opiskelu niissä monissa tilanteissa, joissa kreikan osaamisella ei ole mitään tekemistä hengen tarpeiden kanssa, on lähes rikos henkeä vastaan. Jos taas itsensä kehittäminen johtaa tilanteeseen, joka on tuhoisa niille arvoille jonka päälle itse on rakennettu, kuten esimerkiksi Nietzschen ja Tolstoin tapauksessa, sen ei tarvitse kuitenkaan olla lainkaan epäaitoa kulttuuria. Se saattaa itseasiassa olla kulttuurisen aitouskehityksen huippukohta. Nietzsche ja Tolstoi ovat kuitenkin äärimmäisyyspersoonallisuuksia. Ei ole mitään vaaraa, että kultivoituneen ihmiskunnan valtava enemmistö tulisi koskaan saavuttamaan samanlaista henkistä omaperäisyyttä ja ankaruutta. Todelliset vaarat, jotka myös näkyvät vahvasti jokapäiväisessä elämässä, ovat alistuminen yhteisen kulttuurin säälimättömille tasapäistäville vaikutuksille ja keskinkertaisten ajattelijoiden vaikutus keskinkertaisiin ajattelijoihin. Nämä kaksi voimaa huolehtivat aina kulttuurin muodon ja hengen tasapäistämisestä niin voimakkaasti, ettei tarvitse olla huolissaan voimakkaiden yksilöiden keskipakoisvaikutuksesta. Näin ollen kulttuurin valppaiden vahtikoirien kehotukset yhdenmukaisuuteen ja traditiossa pitäytymiseen voidaan huoletta unohtaa. Oikeastaan päinvastaista tulisi vielä enemmänkin korostaa, koska oman persoonallisuutensa kunnioittaminen on usein unohdettu asia. Sitä pitää painottaa mahdollisena vastaärsykkeenä sille lattealle ja tylsälle henkiselle ulkonäölle, sille aneemiselle teeskentelylle, sille omahyväiselle haastavan halveksunnalle, joka niin pahasti jäytää amerikkalaisia sielujamme. Artikkeli on julkaistu alunperin The American Journal of Sociology 29:ssä vuonna Artikkeli on kirjoitettu noin vuonna *** Edward Sapir ( ) oli amerikkalainen antropologi ja kielitieteilijä, joka työskenteli professorina Chicagon ja Yalen yliopistoissa. Hän aloitti kielitieteilijänä, mutta ajautui sittemmin antropologiaan. Oman alansa lisäksi Sapir tunsi suurta mielenkiintoa estetiikkaa ja kirjallisuustiedettä kohtaan, ja pyrki yhdistämään niitä yhteiskuntatieteisiin. Hänet voi siis nähdä jonkinlaisena taideantropologian edelläkävijänä. Tämä kyseinen artikkeli on kiistanalainen Sapirin tuotannossa. Sen arvoa ei tunnustettu vielä julkaisuhetkellä, mutta myöhemmin sitä on pidetty yhtenä hänen tärkeimmistä hengentuotteistaan. 2/

17 nen maailmaa luonnehtiva termi on absurdi. Timo Hännikäinen Absurdin mielekkyys 32 Albert Camus n varhaistuotanto ja myytti Sisyfoksesta Eräs taiteen ja filosofian merkittävyyden kriteeri on tuoda jotakin uutta aikansa ajatteluun sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Sen täyttämisestä joutuu usein maksamaan: tuodessaan oman panoksensa tietyn historiallisen tilanteen intellektuaaliseen kenttään taiteilija-ajattelija joutuu kestämään syytöksiä ja panettelua. Albert Camus ei ollut poikkeus. 30- ja 40-luvuilla euroopan älymystö kumarsi joko Hitlerin tai Stalinin suuntaan. Toisen maailmansodan jälkeen asetelma vaihtui: oli oltava joko idän tai lännen leirissä. Vasemmistolainen älymystö, vaikka tunsikin vastenmielisyyttä Neuvostoliiton vankileirejä kohtaan, piti reaalisosialismia ainoana todellisena vaihtoehtona. Vain muutama ajattelija säilytti itsenäisyytensä eikä hyväksynyt vasemmiston eikä oikeiston totalitarismia. Tämän takia kaikki osapuolet hyljeksivät heitä. Camus n lisäksi tällaisia intellektuelleja olivat mm. George Orwell ja André Gide. Suhtautuminen aikansa poliittiseen valtapeliin ei kuitenkaan ollut ainoa eikä ensimmäinen asia, jossa Albert Camus osoitti älyllistä rohkeutta. Hänen vuonna 1943 julkaisemansa esseekokoelma Le mythe de Sisyphe (Sisyfosmyytti) oli poikkeuksellinen filosofinen teos. En käytä sanaa ainutlaatuinen, sillä vaikka Camus varmasti tuli johtopäätöksiinsä omin päin ja jäljittelemättä, samankaltaisia ajatuksia löytyy muiltakin aikakauden ajattelijoilta. Lähinnä tarkoitan Sartrea ja Heideggeria, heitä ennen Nietzscheä, Husserlia ja Kierkegaardia. Tässä mielessä Camus on vain osa tiettyä filosofista jatkumoa. Mutta poikkeuksellista hänen ajattelunsa kyllä oli omana aikanaan, ja useimmat kokevat sen sellaiseksi yhä. Mistä tämä poikkeuksellisuus, Camus n filosofian hurjapäinen ja häiritseväkin elementti johtuu? Siitä, että hän rikkoo tiettyjä länsimaisen ajattelun kaavoja, joita on konsensusajattelun vallitessa ja soraäänten puuttuessa alettu pitämään itsestäänselvinä. Yksi ajatuksista, joita vastaan Le mythe de Sisyphe nousee, on idea maailman ja inhimillisen toiminnan sisäisestä loogisuudesta. On ajateltu, että jos kaiken takana ei ole jumalaa, niin ainakin järki, tiede, moraali, luonnonlait, talous, seksuaalisuus tms. Kaiken tämän Camus kieltää. Hänen mukaansa keskei- Gummeruksen Sivistyssanakirja luonnehtii absurdia sanoilla järjenvastainen, mieletön, mahdoton. Ennen Camus ta sanaa on käytetty negatiivisessa merkityksessä: tuo on absurdia on fraasi, jota käytetään halutessa kumota jokin väite. Camus n poikkeuksellisuus on juuri siinä, että hän antoi termille ensi kertaa toisenlaisen sisällön. Kieltäessään maailmaa ohjaavat korkeammat voimat tai periaatteet Camus päätyy siihen, ettei ihmisen toiminnalle ole olemassa mitään universaalia lakia eikä selitystä, elämällä ei siis ole valmiiksi säädettyä tarkoitusta. Absurdia ei kuitenkaan ole pelkästään tarkoituksen puuttuminen maailmasta, vaan se, että ihmisen tavoitteellinen toiminta ja elämän tarkoituksen etsiminen on ylipäänsä mahdollista tällaisessa maailmassa. Absurdissa kirjallisuudessa, jonka perustajiin Camus kuuluu, on keskeistä arkipäiväisten asioiden yhtäkkinen kokeminen vieraiksi ja pelottaviksi. Hän kirjoittaa: Saattaa tapahtua, että kulissit romahtavat ympäriltämme. Ylösnousu aamulla, raitiovaunu, neljä tuntia toimistossa tai tehtaassa, ateria, raitiovaunu, neljä tuntia työtä, ateria, yöuni ja maanantai tiistai keskiviikko torstai perjantai lauantai Albert Camus ( ) Ihmiselle, jolle on valjennut elämän perustavanlaatuinen mielettömyys, juuri rutiininomaiset askareet, jotka säätelevät elämänrytmiämme ja pitävät elämäämme koossa tuntuvat äkkiä kaikkein tyhjimmiltä. Absurdi taide (jonka edustajia ovat Camus n lisäksi mm. venäläinen Daniil Harms ja irlantilainen Samuel Beckett) on muodoltaan ulkoista havainnointia, jonka taustalla on sisäinen kokemus maailman absurdista luonteesta. Puhdas havainto on absurdin taiteen kulmakivi: absurdi taiteilija näyttää pelkässä havainnossa jokapäiväisten tekojen pohjimmaisen mielettömyyden, joka näyttäytyy samanaikaisesti koomisena ja ahdistavana. Ihmiset käyttäytyvät kuin he eivät tietäisi. Suomalaisen runouden absurdisti Juhani Ahvenjärvi kirjoittaa kokoelmassaan Hölkkä: Eteenpäin nojautuva ihminen on naurettava näky. Camus n absurdin filosofiaa on pidetty sekä nihilistisenä että ääri-individualistisena. Kumpaakaan se ei ole. Camus lle absurdi on vain lähtökohta, eräänlainen perusta, joka on ymmärrettävä, jotta elämän tarkoituksen etsiminen ja eettinen suuntautuminen voi alkaa. Hän aloittaa Le mythe de Sisyphen sanoilla: On olemassa vain yksi perustavanlaatuinen filosofinen ongelma: itsemurha. Jos elämä on mieletön, eikö itsemurha silloin ole ainoa looginen ratkaisu? Varmasti, mutta Camus n ajattelu ei noudatakaan perinteistä logiikkaa. Ne taiteilijat ja filosofit, jotka Camus n mukaan ovat kohdanneet absurdin (mm. Kafka, Kierkegaard ja Dostojevski) eivät päätyneet tähän ratkaisuun. Päinvastoin he tekivät sovinnon 2/

18 mielettömän kanssa ja pyrkivät elämään niin hyvin kuin voivat. Nihilismin kieltäminen itseisarvot hylkäämällä on filosofinen paradoksi. On totuttu ajattelemaan, että paradoksaalisuus kaataa ajatusrakennelman, mutta absurdin filosofia rakentuu paradoksin varaan. Camus n omalaatuinen tapa käsitellä itsemurhaa perustui itsemurhatilanteen riisumiselle paljaaksi kaikista teorioista, 34 jotka pyrkivät selittämään sitä. Itsemurhaa on pyritty rationalisoimaan siihen johtavilla tekijöillä kuten masennuksella (psykologinen katsantokanta) tai seurauksilla, joihin se johtaa (eettinen katsantokanta). Camus ta kiinnostaa se tila, jossa itsemurhaaja on sillä hetkellä, kun hän tekee päätöksen elämänsä lopettamisesta. Itsemurhaaja on deterministisessä tilassa: hän kokee kaiken tyhjäksi ja turhaksi ja itsemurha on hänelle ainoa vaih- Otto Dix: Itsemurhaaja (1922) toehto. Ihminen saattaa sanoa: Minulla ei ole syytä elää. Ainoa syy, miksen tapa itseäni on se, että omaiseni ja ystäväni jäisivät kaipaamaan minua. Tällainen ihminen ei ole itsemurhaan taipuvainen; jos hän olisi todella kokenut elämän ja maailman mielettömäksi, hän tekisi itsemurhan ystävistä ja omaisista piittaamatta. Ystävät ja omaiset ovat tällaiselle ihmiselle syitä elää, kun taas todellinen itsemurhaaja kokee ne korkeintaan tekosyiksi. Mitkään eettiset tai järkiperusteet eivät voi saada itsemurhaajaa muuttamaan näkemyksiään, jos hän on vakaasti päättänyt lopettaa elämänsä. Hän on siis ymmärtänyt oman perustavanlaatuisen vapautensa: vapauden (ja samalla pakon) päättää itse omasta elämästään. Camus n ajatusleikki on seuraavanlainen: itsemurhaajalla ei lopulta ole välttämätöntä syytä itsemurhaan, sillä se on vain yksi ratkaisu muiden joukossa. Tajuttuaan olemassaolon perustan näin kirkkaasti hän voisi tehdä mitä tahansa. Tietyllä tavalla edellinen ajatuskulku ei pidä yhtä todellisuuden kanssa. Itsemurha on useimmiten ahdistuksen ja syvän depression sanelema pakkoratkaisu, jossa ei ole sijaa muille valinnoille. Mutta on myös virheellistä väittää, ettei kyseiseen tilanteeseen liittyisi aina myös pohdintoja. Jokainen itsemurhaaja esittää itselleen kysymyksiä: onko tekoni mielekäs tai oikeutettu? Onko se todella ainoa ratkaisu? Psyykkisen tuskankin riivaama ihminen kykenee näkemään myös itsensä ja oman tilanteensa ulkopuolelle. Voidaanko ajatella ihmistä, joka pelkän ankaran logiikan ketjua seuraten päätyy itsemurhaan? Tai saman logiikan perusteella kieltäytyy itsemurhasta? Jos vastaus on kyllä, Camus n teoriaa ei voi ohittaa noin vain. Hyväksyessään absurdin ja alkaessaan elää sitä ihminen tulee absurdiksi sankariksi. Hahmo, jonka mukaan Camus n esseekokoelma on nimetty on kreikkalainen taruhahmo Sisyfos. Hän on absurdi sankari puhtaimmillaan. Sisyfoksen myyttiä on tulkittu opettavaiseksi tarinaksi siitä mitä tapahtuu, jos yrittää olla liian viisas eikä kunnioita auktoriteetteja, mutta Camus näkee myytissä herooisen puolen. Kuningas Sisyfos suhtautui ylimielisesti jumaliin: hän varasti Kuoleman jumalilta ja kahlitsi sen, mikä suututti Plutoa. Pluto lähetti sodanjumalan viemään Sisyfoksen manalaan rangaistukseksi. Sisyfos kuitenkin karkasi manalasta, ja kun hänet saatiin uudestaan kiinni, hänet tuomittiin loppuiäkseen vierittämään kivenjärkälettä korkean vuoren huipulle. Vitsi piilee siinä, että aina kun kivi on saatu vuoren huipulle, se vierii takaisin alas ja Sisyfoksen on aloitettava urakka uudelleen. Camus kirjoittaa: Lukija on jo ymmärtänyt, että Sisyfos on absurdi sankari. Hän on absurdi niin tunteittensa kuin kärsimyksiensäkin puolesta. Hänen halveksiva suhtautumisensa jumaliin, hänen vihansa kuolemaa kohtaan ja hänen elämänrakkautensa johtivat hänet tähän sanomattomaan kidutukseen, jossa koko hänen olemisensa kuluu päättymättömän tyhjän tekemisessä. Camus ta kiinnostaa juuri se hetki, kun Sisyfos lähtee laskeutumaan alas vuorelta aloittaakseen työnsä alusta. Tämä on tauon ja tietoisuuden hetki, jolloin Sisyfos ymmärtää kohtalonsa. Joka kerta, kun hän jättää huiput ja laskeutuu hiljalleen jumalten asuinsijoja kohti, hän on kohtaloaan suurempi. Hän on voimakkaampi kuin se kivi, jota hän vierittää. Hän siis valitsee tehtävänsä. Tällainen ihminen on vapaa, muttei kaikkivoipa. Olosuhteitaan hän ei valitse, mutta suhtautumistapansa niihin kyllä. Hän voi alistua 2/

19 olosuhteisiin tai kamppailla niiden muuttamiseksi. Jokin valinta hänen on kuitenkin pakko tehdä, ja tämän kohtalon hän on jo valinnut, eikä voi enää perääntyä siitä. Omasta kohtalostaan tietoiseksi tuleminen ja absurdin valitseminen edellyttää Camus n mukaan täydellistä toivosta luopumista, mikä ei kuitenkaan tarkoita epätoivoon sortumista. Toivo (kuten myös pelko) estää ihmistä elämästä ja toimimasta nykyhetkessä ja kahlitsee hänet epävarmaan lupaukseen paremmasta tulevaisuudesta. Sisyfos eläisi jatkuvassa kidutuksessa, jos hänellä olisi pienikin onnistumisen mahdollisuus. Mutta hän tietää työnsä mielettömyyden, ja tämä tietoisuus tekee hänestä absurdin sankarin. Kun maailman mieli kielletään, on löydettävissä tietty mielekkyys. Jo taisteleva pyrkimys huippuja kohti riittää täyttämään ihmisen sydämen. Meidän on ajateltava, että Sisyfos on onnellinen. Camus ei kuitenkaan ajattele, että absurdin tajuaminen olisi onnellisuuden ehto tai toisinpäin. Ne kuuluvat erottamattomasti yhteen, eikä kumpaakaan ole ilman toista. Luova taiteilija on Sisyfoksen kaltainen absurdi sankari. Hän ei voisi tehdä taidettaan ilman jatkuvaa tietoisuutta kaiken mielettömyydestä. Työ, taideteos, on hänen ainoa mahdollisuutensa maailmassa, ainoa keino millä täyttää tyhjä tila. Mutta on väärin puhua täyttämisestä, koska Camus lle taide ei merkitse pakokeinoa absurdista todellisuudesta. Absurdi taide ei yritä selittää eikä ratkaista, vaan kokea ja kuvata. Taiteilijan on oltava tietoinen oman toimintansa merkityksettömyydestä: Työskennellä ja luoda ilman tarkoitusta, veistää savesta ja tietää, ettei työllä 36 ole tulevaisuutta, nähdä, että taideteos hävitetään yhdessä päivässä, ja koko ajan olla tietoinen siitä, että asiaa syvältä tarkastellen monen vuosisadan käyttöön tarkoitettu työ ei ole sen tärkeämpi ( ). Luominen on suunnatonta mykkää ilveilyä absurdin naamarin takana. Sisyfoksen tarina on Camus lle ihmisenä kasvamisen pienoiskuva. Kun uskontokuntiin kuulumattomille nuorille järjestetään nykyisin Prometheus-leirejä vaihtoehdoksi rippikoululle, miksei saman tien järjestetä Sisyfos-leirejä? Lapsille voisi siellä järjestää monenlaista absurdia puuhastelua, esimerkiksi isojen kivien vierittämistä kukkulalle. Camus ei itsekään jäänyt omassa elämässään pelkän absurdin tiedostamisen asteelle. Hänen absurdi kautensa, johon Le mythe de Sisyphen lisäksi kuuluvat romaani Sivullinen ja näytelmä Caligula laski paikoilleen hänen ajattelunsa ja taiteensa peruskiven. Tämän jälkeen Camus oli vapaa siirtymään kohti yhteiskunnallisempaa ja eettisempää näkemystä. Näytelmä Caligula (1945) antaa jo merkkejä tästä siirtymästä. Psykopaattinen Rooman keisari vertautuu Adolf Hitleriin. Caligula, toisin kuin Sisyfos, on negatiivinen absurdi sankari. Hän tappaa, raiskaa, polttaa ja myrkyttää tiedostaen kuitenkin toimintansa merkityksettömyyden. Hän tahtoo kostaa jumalien piittaamattomuuden verenvuodatuksella. Mutta kaikki päättyy tyhjyyteen, koska taivas pysyy hiljaa niin hyvien kuin pahojenkin tekojen suhteen. Camus n yhteiskunnallis-eettinen kausi, jonka lähtölaukaus oli vuonna 1947 julkaistu romaani Rutto ei merkinnyt absurdin käsitteestä luopumista. Absurdi pysyi hänen ajattelunsa perustana aina. Kausi ei myöskään ollut Camus n poliittisen toiminnan alku. Jo sodan aikana, Ranskan ollessa saksalaismiehityksessä Camus oli ottanut osaa vastarintaliikkeen toimintaan julkaisemalla maanalaista Combat-sanomalehteä. Miehityksen alla taistelevat ranskalaiset voidaan nähdä absurdeina sankareina: he taistelivat vailla minkäänlaista varmuutta siitä, johtaisiko heidän toimintansa mihinkään positiiviseen lopputulokseen. Camus ta voidaan tosin kritisoida vastarintaliikkeen ja Ranskan kansan mystifioinnista: todellisuudessa useimmat ranskalaiset pysyttelivät passiivisina miehityksen aikana ja monet jopa auttoivat miehittäjää. Lisäksi, niin sankarillista kuin vastarintamiesten toiminta olikin, ei sillä ollut sodan lopputuloksen kannalta suurta strategista merkitystä. Näitä kansallisia myyttejä ei edes kuvainraastaja-camus halunnut, uskaltanut tai kyennyt romuttaa. Camus n eettinen kausi kärsi useista vastaavanlaisista epäjohdonmukaisuuksista, mutta siitä huolimatta se oli looginen ja välttämätön jatko absurdismille, hänen ajattelunsa toinen merkittävä kehitysvaihe. Camus-sitaatit Le mythe de Sisyphe -teoksesta sisältyvät suomennosvalikoimaan Esseitä (Otava, 1963; suom. Leena Löfstedt). 2/ Alain Korkos

20 Esa Mäkinen Numeron kirjoittajat Veli-Matti Huhta (s. 1972) on helsinkiläinen filosofian maisteri ja haudankaivaja. Timo Hännikäinen (s. 1979) on helsinkiläistynyt padasjokelainen runoilija. Janna Kantola (s. 1971) on helsinkiläinen kirjallisuudentutkija, kääntäjä ja Tuli & Savu -lehden päätoimittaja. Nihil interit julkaisee hänen suomentamansa valikoiman Henri Michaux n runoja tulevaisuudessa. Henry Lehtonen (s. 1978) on turkulainen kirjanpitäjä ja runoilija. Kustannusliike Sammakko julkaisee hänen esikoiskokoelmansa syksyllä Henri Michaux ( ) on ranskalainen runoilija. Esa Mäkinen (s. 1980) on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja. Edward Sapir ( ) on sosiaaliantropologi. Jani Saxell (s. 1972) on helsinkiläinen toimittaja ja vapaa kirjoittaja. WSOY julkaisee hänen esikoisnovellikokoelmansa vuonna Ville Virolainen (s. 1978) on helsinkiläinen kirjallisuuden opiskelija. 38 2/