Kiertotalous. Mikä on keskustelussa mennyt pieleen? Tiivistelmä. Lääkintöneuvos Mikko Paunio Sosiaali- ja terveysministeriö

Transkriptio

1 Lääkintöneuvos Mikko Paunio Sosiaali- ja terveysministeriö Kiertotalous Mikä on keskustelussa mennyt pieleen? Tiivistelmä Kiertotalouden Cleantech-jätehuoltoratkaisut on laajalti mielletty ympäristöystävällisiksi, luonnonvaroja säästäviksi ja resurssitehokkuutta lisääviksi uusiksi innovaatioiksi. Ne ovat usein kuitenkin resursseja kuluttavia ja niillä on myös merkittävät ympäristönsuojelulliset ja teknistaloudelliset haasteensa ja niitä edistettäessä terveydensuojelullinen näkökulma on unohtunut käytännössä kokonaan. Biologisten jätejakeiden kierrättäminen laajassa mittakaavassa maataloudessa on epäonnistunut mm. kasvinsuojelullisten kysymysten vuoksi ja kysynnän puuttuessa. Napolin 2000-luvun 26 lopun jättimäinen ympäristöterveydellinen jätekatastrofi johtui perimmältään jätteenpolton vastaisen ilmapiirin myötä valitusta kaatopaikkalajitteluun pohjautuvasta mekaanisbiologisesta jätehuoltostrategiasta. Strategiassa pyrittiin tuottamaan orgaanisesta jätteestä rinnakkaispolttoon tarkoitettua ekopalloiksi nimettyä kierrätys polttoainetta. Kaatopaikkalajittelu on joskin huono ainoa vaihtoehto poltolle, koska syntypaikkalajittelu ei eri syistä toimi käytännössä. Komission viime vuonna esittämät yhä korkeammat EU:n jätelainsäädäntöön sisällytettävät kierrätysprosentit eivät ole realistisia ja jäsenmaat hyllyttivät komission esityksen.

2 Johdanto Muodikkaan Cleantech-keskustelun lähtökohtana on ollut uskomus kiertotalouteen tähtäävien jätehuoltoalan innovaatioiden ympäristöystävällisyydestä. Toisaalta, vaikka jätepuitedirektiivin ensimmäisen artiklan ja Suomen jätelain ensimmäisen pykälän ensisijainen oikeushyvä on terveydensuojelu, ympäristönsuojelun rinnalla, ei muutama vuosi sitten VTT:n jätehuollon Cleantech-sertifioinnin kriteerien luonnoksista löytynyt terveydensuojelunäkökulmaa lainkaan. On ollut pääsääntö, että kiertotaloushankkeita edistettäessä konsultit eivät juuri ole kiinnittäneet huomiota terveydensuojeluun, vaan ovat keskittyneet esittämään päätöksentekijöille usein tarkoituksenhakuisia ja/tai epärealistisia tai jopa harhaanjohtavia laskelmia tai näkökulmia kiertotalouden kuvitelluista ekotehokkuushyödyistä. Tarkastelen seuraavassa retorisesti puhtaaseen ja resurssitehokkaaseen jätehuoltoteknologiaan tähtäävän kiertotalouden kompastuskiviä. juhaitat eivät ole koskaan nousseet kunnallispoliittiseksi kysymykseksi muualla kuin ehkä Turussa. Esimerkiksi Kolmperän asukasyhdistys Espoon Ämmässuon aerobisen kompostointilaitoksen kupeessa on verraten pieni omakotitaloyhteisö. Sillä ei ole ollut voimaa haitan kärsijänä ajaa asiaa kunnallispoliittisesti metropolialueella, kun vielä hajuhaitan määritteleminen terveyshaitaksi on usein haasteellista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos toteutti 2000 luvulla mittavan tutkimusohjelman, jolla selviteltiin laajalti aerobisen kompostoinnin terveys-/hajuhaittoja. Tutkimussarjassa osoittautui, että hajuhaitat levisivät tosin usein lievempinä ajoittain jopa hyvin laajoille alueille. Biojätteen erilliskeräykseen ja syntypaikalla tapahtuvaan kompostointiin liittyy ympäristöterveyden näkökulmasta erillisiä mm. haittaelämiin ja muihin hygieenisiin kysymyksiin liittyviä haasteita, joihin ei myöskään ole aina riittävästi paneuduttu, kun on pyritty erilliskeräyksen tehostamiseen mm. kotitalouksissa tai vähittäiskaupan piirissä. Biojätteen erilliskeräys, aerobiset kompostorit ja hukkaan heitetyt miljardit Kaikki alkoi 1990-luvun lopulla Turusta. Siellä paikallispoliitikot innostuivat kiertotaloudesta sillä seurauksella, että yhdyskuntailma pilaantui pahasti. Pahimpien hajuepisodien aikana turkulaiset saivat kaupungilla kävellessään jopa pahoinvointikohtauksia, kun epäkypsää kompostoitumatonta ulostemassaa ajettiin kompostitunnelista ulos kentälle aumoihin. Laitos suljettiin ja hankittiin uusi. Sekään ei toiminut ja sekin haisi biosuodattimista huolimatta. Turun tarina toistui sitten suurin piirtein samanlaisena ympäri Suomea. Merkittävän haitan kärsijöitä on ollut kuitenkin melko pieni joukko. Näin heidän kokemansa ha- 27

3 Aerobiset kompostointilaitokset tarvitsevat runsaasti sähköä kompostoituvan jätteen ilmastusvaatimuksen vuoksi. Niihin on 1990-luvulta lähtien toimitettu erilliskerättyä biojätettä, ihmis- tai eläinperäisiä lietteitä, vähittäiskaupan entisiä elintarvikkeita ja biojätettä, ravintoloiden biojätettä tai elintarviketeollisuudesta peräisin olevia jakeita. Biojätteen erilliskeräys on ollut hyödytöntä ja se on maksanut kunnille, ruokakunnille ja elinkeinoelämälle jopa miljardeja euroja. Kompostointilaitosten haasteellisen käyttötalouden taustalla on ollut merkittäviä logistiikkaongelmia. Raskaalla kuljetuskalustolla toteutettava pienten biojäte-erien keruu syntypaikoilta ja konsulttien virheelliset liian optimistiset laskelmat kompostoinnin vaatimasta kypsymisajasta ovat johtaneet kapasiteettiongelmiin ja siihen, että sekajätemaksuihin on sisällytetty jätelain nojalla ristisubventiota biojätteistä huolehtimiseen, jotta kansalaisten biojätemaksuja on voitu pitää kohtuullisina. Huolimatta jopa satojen eurojen tuotantokustannuksista per tonni kompostin menekki on ollut heikko, mutta jätepuitedirektiivin ehto kierrätyksestä on täyttynyt. Vesi-/ tonnipitoinen biojäte on kyetty laskemaan osaksi kansallisia kierrätystavoitteita, vaikka se ei kierrä. EU ei ole asettanut biojätteelle numeerisia kierrätysvaatimuksia, vaikka niin usein on annettu ymmärtää julkisuudessa. Kompostoitu jäte on viety pääasiassa kaatopaikoille. Uusi yritys mädätyslaitoksilla Keskitetystä aerobisesta kompostoinnista saadut katastrofaaliset kokemukset johtivat nykyiseen mädätyslaitosbuumiin, jonka on mahdollistanut valtiovallan runsaat investointiavustukset sekä sähkön syöttötariffi ja lämmön tuotantotuki. Mädätyslaitoksilla perustellaan nyt kallista biojätteen erilliskeräystä aerobisen kompostoinnin epäonnistuttua. 28 Mädätyslaitoksia on edistetty myös epäeettisesti ja niiden ympäristöhaittoja on jopa salailtu, mutta hankkeet ovat usein edenneet joutuisasti julkisen sanan myötävaikutuksella. Sosiaali- ja terveysministeriö antoi muutama vuosi sitten lausunnon eräästä suuresta mädätyslaitoshankkeesta, jolla oli tarkoitus tuottaa metaania ja lopulta rakeistettuja kierrätyslannoitteita. Hankkeen YVA-selostuksessa viestitettiin mädätyslaitoksen helposti pelloilta ympäristöön valuvien jätevesien olevan kierrätyslannoitetta. Jätevettä oli YVA-selostuksen mukaan tarkoitus alkuaikoina levittää laitoksen ympäristön maatiloille, mutta mitään markkinaselvityksiä ei ollut tehty. Vielä arveluttavampaa oli kuitenkin, että syksyllä alkavaa ja myöhäiskeväällä loppuvaa lannoitteiden levityskieltoa ei edes mainittu selostuksessa. Jätevedet olisikin kuskattu tankkiautoilla paikalliselle vesilaitokselle, jonka ympäristölupa olisi mennyt uusiksi ja alueen asukkaat olisivat joutuneet maksamaan vesimaksujen korotuksilla uudet mittavat jätevesi-investoinnit. Tämä hanke ei koskaan edennyt ympäristövaikutusten arviointia pidemmälle. Nyt maa- ja metsätalousministeriö tutkii mahdollisuuksia saada jonkunlaista kuria mädätyslaitosten jätevesien peltolevitykseen mm. vaatimalla typpilannoitteiden rakeistamista. Tämä kuitenkin vaatisi lisää investointitukia haihdutukseen, koska biokaasulaitosten käyttötalous on usein veitsenterällä. Rakeistuksen vaatimus runsaasti energiaa syövällä jätevedenhaihdutuksella lopulta kääntäisi todennäköisesti biokaasulaitosten hiilijalanjäljen myös positiiviseksi aerobisten laitosten tapaan. Kiinteät kierrätys polttoaineet ja rinnakkaispolton unelma Vihreän ympäristöpolitiikan erääksi kulmakiveksi 1980-luvun lopulta lähtien muodostui jätteenpolton vastustaminen kaikin

4 käytettävissä olevin keinoin. Suomen elinkeinoelämä joutui sopeutumaan tähän. Se hahmotteli yhdessä ympäristöväen ja -hallinnon sekä teknisten instituutioiden kanssa Suomelle ns. rinnakkaispolttostrategian. Sen kuitenkin kertaheitolla romutti EU:ssa vuonna 2000 säädetty jätteenpolttodirektiivi. Unelmana oli, että joko synty- (REF) tahi kaatopaikkalajitelluista (RDF) orgaanisista jätteistä olisi yhteiskunnan tuella valmistettu kiinteitä kierrätys polttoaineita, joita olisi poltettu erilaisissa teollisuuden kattiloissa. Sana kierrätys on lainausmerkeissä, koska tällainen jätteen polttaminen ei ole jätepuitedirektiivin mukaan kierrätystä. Kierrätys polttoaineita kyllä valmistettiin, mutta ei polttoon, vaan kaatopaikkojen lähistöille säilytykseen, missä ne tosin spontaanisti ovat syttyneet itsekseen palamaan levittäneet runsaasti, kerralla jopa satoja grammoja, dioksiinia ympäristöön. Modernin jätteenpolttolaitoksen dioksiinipäästöt ovat aivan minimaaliset n. muutaman gramman luokkaa/vuosi. YM linjasi kaatopaikkalajittelun puolesta 2003 Ympäristöministeriön työryhmä linjasi, sosiaali- ja terveysministeriön ankarasti vastustaessa poltonvastaisessa ilmapiirissä vielä niinkin myöhään kuin 2003 kaatopaikkalajitteluun pohjaavat mekaanisbiologiset laitokset Suomen jätehuollon runkostrategiaksi, vaikka valintaan liittyi huomattavia ympäristönsuojelullisia, työsuojelullisia ja ympäristöterveydellisiä haasteita. Työryhmän linjaus hylättiin vähin äänin ja mm. sosiaali- ja terveysministeriön, Jätelaitosyhdistyksen sekä Energiateollisuuden voimakas lobbaus tuotti lopulta tulosta ja maahan alettiin tosissaan rakentaa aidosti luonnonvaroja säästäviä, ympäristöystävällisiä jätteitä hyödyntäviä jätteenpolttolaitoksia. Tosin 20 vuotta liian myöhään ja riittämättömästi sekä osin vihreämmillä, tosin väärillä ja/tai toimimattomilla tekniikoilla (Lahti ja Varkaus). Sosiaali- ja terveysministeriö ajoi myös polttolaitoksia voimakkaasti tuottamiensa huonolaatuisten sekajätteiden ja jätehuollon häiriötilanteiden (esim. pahimmillaan ebolaepidemian tapainen vaativa häiriötilanne, johon varauduttiin käytännössä 2014 syksyllä Meilahden sairaalassa) hallitsemiseksi osana yleistä yhteiskunnan turvallisuusstrategiaa. Jätteenpolton tiedettiin jo vuonna 1996 Pipatin ja kumppaneiden VTT:llä tehdyssä tutkimuksessa olevan ylivoimainen jätehuoltoratkaisu ilmastopolitiikan näkökulmasta: jos orgaaninen jätefraktio laitetaan mahdollisimman suoraan polttoon se syrjäyttää aidosti fossiilisia polttoaineita, kun taas kierrätys polttoaineiden valmistukseen kuluu energiaa ja näin niistä saatava nettoenergia saattaa olla uusimpien tutkimusten mukaan jopa negatiivinen. Tämä kysymys on taas noussut pinnalle, koska metsäteollisuuden sivuvirroista pyritään valtion runsaalla tuella valmistamaan mm. biodieseliä. Sen valmistamiseen kuluu kuitenkin runsaasti energiaa. Kalliilla rahalla tuotetut liikenteen toisen polven biopolttoaineet eivät välttämättä edes vähennä kasvihuonekaasupäästöjä kuten Sanni Väisänen hiljattain osoitti Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa tarkastetussa väitöskirjassaan. Kaatopaikkalajittelu ja kierrätys polttoaineiden valmistus oli Napolin jätekatastrofin perussyy Kaatopaikkalajittelu tai mekaanisbiologinen erottelu (MB) oli perussyy Etelä-Italiassa Campaniassa Napolin kaupungin mittavaan jätekatastrofiin. Suomalaisille on julkisen sanan puolelta esitetty ongelmien syyksi mafiaa ja korruptiota, mutta 29

5 tosiasiallinen katastrofin perussyy oli jätteenpolton vastustus. Syntypaikkalajittelun toimiessa joka tapauksessa epätyydyttävästi MB-strategia on ainoa, joskin huono, vaihtoehto poltolle toimeenpantaessa EU:ssa jo vuonna 1999 (!) säädetyn kaatopaikkadirektiivin orgaanisen jätteen hautauskieltoa, johon nyt on myös meillä Suomessa valmistauduttu vähintään epätyydyttävästi polttopäätösten viivästyttyä. Campanian alueella, jossa Napoli sijaitsee, päädyttiin 1990-luvun puolivälissä poliittisella päätöksellä kaatopaikkalajitteluun. Kaatopaikoilla orgaanisesta materiaalista tuotetut ekopallot (RDF- kierrätys polttoainetta) olivat niin likaisia, että niitä ei voinut polttaa matalassa lämpötilassa teollisuuden rinnakkaispolttokattiloissa. Ensin viralliset kaatopaikat täyttyivät ekopalloista, sen jälkeen mafian laittomat kaatopaikat, sitten siirtokuormausasemat ja ekopallojen tuotantopisteiden varastotilat. Lopulta tilanne johti systeemiseen ähkyyn, jossa ihmiset ryhtyivät polttamaan jätteitä hädissään syntypaikoilla, kun jätteet eivät liikkuneet eteenpäin kuljetusyritysten sanoessa irti sopimuksensa jätteen tuottajien kanssa. Seurauksena oli ympäristön ja elintarvikkeiden erityisesti 30 maitotuotteiden laaja-alainen saastuminen dioksiinilla. Tilanne horjutti vakavasti yhteiskuntajärjestystä ja Italian keskushallitus joutui lähettämään sotilaita valvomaan turvallisuustilannetta. Yhä edelleen Campanian alueelta tuodaan jätettä poltettavaksi mm. Ruotsiin. Mekaanisbiologiseen kaatopaikkalajitteluun perustuvat laitokset Euroopassa käyttävät usein köyhistä maista tulevaa halpatyövoimaa terveydelle vaarallisessa lajittelussa. Laitokset tuottavat RDF- kierrätys polttoaineen lisäksi huomattavan määrän hylkytavaraa eli rejektiä, jota nyt poltetaan teollisessa mittakaavassa mm. Saksassa, koska sen läjittäminen on kaatopaikkadirektiivissä kielletty. Varsinais-Suomessa hiljan käydyssä keskustelussa kaatopaikkalajittelu nousi jälleen vaihtoehdoksi poltolle. MB-laitokset olivat tosin muuttuneet konsulttien kalvosarjoilla Biotalouden osaamiskeskuksiksi. Tuottajavastuun myötä ojasta allikkoon Kesällä 2014 valtioneuvosto hyväksyi lopulta pitkän empimisen jälkeen tuottajavastuun mukaisen kotitalouksiin päätyneiden pakkausten kierrättämisjärjestelmän, jonka me kansalaiset lopulta maksamme kuluttajahinnoissa. Ennen asetuksen säätämistä pakkausalan ympäristörekisteri (PYR) yritti turhaan varoittaa, että raskaan jätekuljetuskaluston kilometrit voivat jopa kaksinkertaistua asetuksen säätämisen myötä. Tuottajavastuun toteuttaminen nyt hyväksytyllä tavalla on johtanut jälleen luonnonvaroja ja pääomia tuhlailevaan jätehuoltoratkaisuun, jonka rahoittamiseen ei ulkomainen verkkotuonti osallistu. Siinä pyritään kauppakeskusten ympärille

6 perustettavilla kierrätyspisteillä saamaan kotitalouksien pakkausjätteet kiertoon järjestämällä, pahvin, lasin ja muovin keräyksen erikseen. Keräysjärjestelmä tiedetään jo etukäteen olevan tehoton, koska kansalaiset eivät pakkauksiaan näin vaivalloisesti saavutettaviin pisteisiin vie. Lisäksi esimerkiksi autottomilla ruokakunnilla ei ole siihen edes mahdollisuutta. Ne ovat kaiken kukkuraksi epäsiisteyden pesiä, koska niihin tuodaan epäasianmukaisesti myös runsaasti mm. biojätettä sisältäviä sekajätteitä. Tuottajavastuujärjestelmä on perustettu ratkaisemaan pientä noin tonnia (yhdyskuntajätteitä n. 2,5 miljoonaa tonnia/v) käsittävää ongelmaa kustannuksista välittämättä. Valitun politiikan tekee erityisen omituiseksi se, että ylävirran tuotannon ja tukkuportaan yli kymmenessä miljoonassa tonnissa huiteleva pakkausmateriaalivirtojen uusiokäyttö ja kierrätys on jopa %:n luokkaa. Olisi kaikkien etujen mukaista, että alavirtaan eli kotitalouksiin tai niihin rinnastettaviin jätteiden syntypaikkoihin päätynyt pakkausjäte hyödynnettäisiin polttamalla ne sekajätepussissa yhdessä biojätteen kanssa muiden pohjoismaiden tapaan. Tällöin voitaisiin saada myös pakkauksista aitoa resurssihyötyä, mitä nyt ei saada pakkausjätteen ollessa pitkälti kierrätyskelvotonta käytännössä. Lopuksi Suomen ainoa jätehuollon professori Juha Kaila piti esitelmän keväällä 2015 kansanedustajille Helsingin musiikkitalossa järjestetyssä seminaarissa. Hän piti esitelmässään nykyistä tonneihin ja kierrätysprosentteihin tuijottavaa politiikkaa ongelmallisena, koska ne jätejakeet, joita kustannuksista ja luonnonvarojen tuhlailusta piittaamatta pyritään kierrättämään, eivät lopulta käytännön syistä kierrä tai jos kiertävät (erilaiset kuidut ja muovit), niin kiertävät korkeintaan esimerkiksi kolme kertaa. Biojätteen kierrättämiselle ei myöskään ole Euroopan Unionin julkaisemien teknisten asiakirjojen perusteella edes perusteita, vastoin julkisuudessa usein esitettyjä väitteitä. Lukijalle on toivottavasti jo piirtynyt käsitys näiden nyt arvokkaina ja jopa Suomen kansantalouden pelastavina pidettyjen kierrätettäväksi aiottujen jakeiden perusongelmasta, eli niiden likaisuudesta, minkä professori Kaila otti esiin. Mm. tästä syystä elintarviketeollisuus kieltäytyy kierrättämästä muovia, joka erilliskeräyksen jälkeen kaiketi poltetaan. Myöskään maatalous ei ole innostunut ottamaan keskitetystä biologisesta käsittelystä peräisin olevaa tavaraa pelloille mm. kasvinsuojelullisista syistä ja kuluttajien epäluulosta johtuen. Kiertotalous toimii jo nykyisellään ja mm. arvokkaat suurin energiapanoksin tuotetut metallit kiertävät hyvin. Jätteenpoltossa on erottelujärjestelmät, joilla myös metallit saadaan helposti kiertoon. Kiertotaloudessa onkin Kailan mukaan keskityttävä suuntaamaan panokset arvokkaiden materiaalien kierrättämiseen ja luovuttava maksalaatikon tähteiden turhista kierrätysyrityksistä. Vaikka puhtaan jätehuollon ongelmia ja kiertotalouden rajoitteita ei vielä esimerkiksi suuri yleisö tiedosta, ja yleisöön edelleen vetoaa korkealentoisuus ja mm. korkeat EU:n komission esittämät uuteen EU:n jätelainsäädäntöön kenties kirjattavat utooppiset kierrätysprosentit, on asiantuntijapiireissä jo havahduttu. Esimerkiksi ympäristöministeriö vastauksessaan Euroopan Unionin komissiolle kiertotaloudesta on ehdottanut, että esimerkiksi edellä mainitut kaatopaikkalajittelun runsaat likaiset rejektit poistetaan nimittäjästä, jolloin korkeaan kierrätysprosenttiin päästään helpommin. Se on kuitenkin vain silmänkääntötemppu. 31