Saarna Luuk. 2:33-40, Heinolan pitäjänkirkko

Transkriptio

1 Kirkkoneuvos Seppo Häkkinen Saarna Luuk. 2:33-40, Heinolan pitäjänkirkko Joulu on lasten juhla. Näin usein kuulee sanottavan. Ja kieltämättä varsinkin lapsiperheissä joulunvietto muotoutuu paljolti lasten toiveiden mukaisesti. Kuitenkaan joulu ei ole vain lasten juhla. Joulu kuuluu kaikille, kuten itse joulun enkelien ilmoituksessa kuulimme: "Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle." Tästä kaikesta kansasta on edustava otos jouluajan evankeliumiteksteissä keisarista köyhiin paimeniin asti. Tähän "kaikkeen kansaan" mekin kuulumme. Joulun ilosanoma ja joulun Herra, Jeesus Kristus, on meitäkin varten. Tänään joulun jälkeisenä sunnuntaina evankeliumiteksti nostaa esiin vanhukset. Ehkä voisi sanoa, että tänään tulee esille aivan erityisesti vanhusten joulu. Maria ja Joosef olivat tulleet Jerusalemin temppeliin. Vanhan testamentin määräysten mukaan perheen esikoinen oli pyhitettävä Herralle. Toisessa Mooseksen kirjassa ovat Jumalan sanat Moosekselle: "Pyhitä minulle jokainen, joka israelilaisten seassa, sekä ihmisistä että karjasta, avaa äidinkohdun; se on minun. --- Ja kun Herra on vienyt sinut kanaanilaisten maahan, niin kuin hän on sinulle ja sinun isillesi vannonut, ja kun hän on sen sinulle luvannut, niin luovuta Herralle kaikki, mikä avaa äidinkohdun; ja kaikki ensiksisyntyneet karjastasi, urospuolet, olkoot Herran. --- Ja lunasta jokainen ihmisen esikoinen poikiesi seassa." (2 Moos. 13:1-2, 11-13, 4 Moos. 3) Tätä määräystä Maria ja Joosef olivat toteuttamassa. Vanhemmat saivat lunastaa Herralle kuuluvan esikoisensa viiden pyhäkkösekelin hinnasta. Toinen syy temppelimatkalle oli Marian "kirkottaminen". Mooseksen lain mukaan äiti oli epäpyhä poikalapsen syntymän jälkeen seitsemän päivää ja hänen täytyi vielä sen jälkeen pysyä kotona 33 päivää. Vasta sen jälkeen hän sai lähteä liikkeelle ja tulla temppeliin tuomaan poltto- ja syntiuhri puhdistautuakseen lopullisesti (3 Moos. 12). Näin siis Maria ja Joosef olivat lähteneet pienen vauvansa kanssa Jerusalemiin. Siellä he kohtaavat kaksi vanhusta. Ensinnä tulee Simeon. Hän oli hurskas ja jumalinen mies. Hän kuului ns. maan hiljaisiin. Tämä oli ihmisryhmä, joka osallistui uskollisesti jumalanpalveluksiin ja rukouksiin. He panivat painoa hartaudelle, rukoukselle ja Kirjoitusten lukemiselle kodeissa. He pitivät uskollisesti kiinni Jumalan lupauksista pyrkimättä mitenkään johtaville tai näkyville paikoille uskonnollisessa elämässä. Simeonkin odotti "Israelin lohdutusta" eli Messiasta. Nyt hän oli Hengen johdatuksesta tullut temppeliin. Siellä Simeon sai viettää elämänsä hienoimman juhlahetken. Hän sai ottaa Jeesus-lapsen syliinsä. Sitten hän yllättävästi alkoi veisata. Tuo virsi on talletettu, se on Luukkaan evankeliumissa ja meidänkin virsikirjassamme. Kristikunta yhtyy siihen rukoushetkessä päivän päättyessä. Sitten Simeon sanoi nuo kauniit sanansa: "Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut." Tuossa hetkessä, Jeesus-lapsi sylissään, Simeon oli saanut aavistuksen taivaasta. Nyt hän vain odotti poispääsyä sinne, josta oli jo maistiaisia saanut. Simeon oli hengellisesti kokenut vanhus. Hän näki asioiden ytimeen ja havaitsi myös elämän raskaita ristiriitoja. Vaikein ristiriita oli siinä, että sama, mikä toisille on pelastukseksi, koituu toisille onnettomuudeksi. Simeon ennusti ja sanoi Jeesus-lapsesta: "Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta." Simeon näki, miten Kristus oli pelastaja kaikesta synnistä niille, jotka uskovat häneen. Mutta Simeon näki myös sen, että Kristuksen hylkääjien osaksi jää vain tuomio.

2 Tämä oli pelottava totuus. Simeonin oli tuotava se julki, niin vaikea kuin se suuren ilon päivänä olikin. Jeesus on yhä merkki ja koetinkivi. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta." Tämä Simeonin sana toteutuu meidän aikanamme. Joulun alla on jälleen uutisoitu siitä, kuinka kouluissa on vietetty joulujuhlia ilman jouluevankeliumia ja Enkeli taivaan virttä. Viime viikkoina on keskusteltu Helsingin Sanomien yleisönosastossa siitä, saako päiväkodeissa tulla esille joulun kristillinen sanoma ja perinne. Jouluaaton ( ) lehdessä kirjoittaja vaati, että kristillisestä aateriipasta päästävä vihdoin eroon. Hänen mukaansa armottomalla fyysisellä, psykologisella, sosiologisella, taloudellisella ja juridisella väkivallalla saavutetun etulyöntiaseman turvin ovat kristilliset kirkot päässeet indoktrinoimaan (= juurruttamaan uskonnollista vakaumusta) eurooppalaisia kansoja vuosisatoja. Suomalaiset kuuluvat niihin viimeisiin, joilla käden ote paratiisin liaanista ei ole vielä irronnut. Olisi tajuttava, että muualla Euroopassa on jo kyetty suurelta osin vapautumaan kristillisestä aateriipasta. Tätäkö me haluamme? Isossa-Britanniassa jo lähes kymmen vuotta sitten (1998) Birminghamin kaupunki ehdotti joulun nimeämistä uudelleen Wintervaliksi. Se olisi yhdistelmä sanoista talvi (winter) ja juhla (festival). Perusteena oli se, että joulun englanninkielinen nimi Christmas viittaa Kristukseen ja saattaa loukata ei-kristittyjä. Suomessa tulemme kovaa vauhtia perässä. Selkeästi kristillisiä joulukortteja ei tahdo enää löytää, sen sijaan tekstillä seasons greetings eli vuodenajan tervehdys teksteillä olevia kortteja tulee yhä enemmän. Yhdysvalloissa Seattlen lentokenttä on jättänyt koulukoristeistaan kaikki uskonnolliset viittaukset pois. Terminaalien ja muiden lentokenttärakennusten koristeissa nähdään tänä vuonna vain värivaloja, lumikinosjäljitelmiä ja lumisia koivuja. Kun joulun sanoma riisutaan pois, tilalle tulee jotain muuta. Jouluaaton lehti (HeSa ) kertoi, että Yhdysvalloissa joulukaupassa eivät enää riitä sunnuntaiaukiolot, joita meilläkin peräänkuulutetaan. Ihmiset pitää saada kuluttamaan enemmän ja enemmän. Uutisen mukaan jouluostoskauden aikana tavaratalot ovat houkutelleet asiakkaita aamuyöllä kauppoihin tarjoamalla 32 tuuman taulutelevisioita 300 eurolla ja sylitietokoneita 360 eurolla. Nyt tavaratalot turvautuivat ensimmäisen kerran yömyyntiin myös joulunaluspäivinä. Tällaistako joulua me tahdomme? Se on edessämme, kun vapaudumme kristillisestä aateriipasta, kun joulu ei enää saa olla Kristuksen syntymäjuhla. Tästä Simeon meitä varoittaa. Jeesus on yhä merkki ja koetinkivi. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta." Tässä mielessä joulun evankeliumi on vakava asia, ei pelkkä tunnelman luoja. Pieni Jeesuslapsi on merkki Jumalan rakkaudesta. Hän on Jumalan suunnattoman suuri lahja meille. Joulun lahjan saa ottaa vastaan ilmaiseksi, täysin edellytyksettä ja ilman jälkilaskuja. Tässä on joulun vakavuus: miten suhtaudumme tähän Jumalan lahjaan? Miten Simeonin ennustus toteutuu minun kohdallani? Suorastaan järjettömänä pitäisimme sellaista, joka ei ottaisi vastaan kallisarvoista lahjaa. Tällainen lahja meillä on Vapahtajassamme. Simeonin jälkeen paikalle saapuu Hanna, Asserin heimoon kuuluva Fanuelin tytär. Hänestä tiedämme vielä vähemmän kuin Simeonista. Hän näyttää olleen vanhus, jonka elämä oli yksinäistä ja murheen täyttämää. Hän oli joutunut nuorena naimisiin, mutta avioliitto oli kestänyt vain lyhyen aikaa, seitsemän vuotta. Nyt hän oli 84-vuotias. Vanhetessaan hänestä oli tullut hengellisesti kypsä vanhus, suorastaan profeetta. Hän ei väsynyt palvelemasta temppelissä. Siellä hän rukoili ja paastosi uskollisesti päivästä päivään. Hänellekin suotiin temppelissä elämän kaunein juhlahetki. Vanhan Simeonin pitäessä sylissään Jeesus-lasta Hanna tuli paikalle. Hän kiitti ja ylisti Jumalaa lapsesta kaikille.

3 Hannan elämän keskipiste oli Jumalan odotus. Juuri siksi hän eli temppelissä, rukoili, paastosi ja odotti. Nähdessään Jeesus-lapsen hän tiesi, että Jumalan kansan pitkä odotus oli päättynyt. Jumalan aika oli tullut. Maria ja Joosef olivat saaneet syliinsä kalliin nyytin, Jumalan Pojan. Se ei tehnyt heistä kaikkitietäviä ja järkkymättömiä ihmisiä. He olivat temppelissä vanhojen uskovien ihmisten neuvottavina ja ohjattavina. Vanhukset olivat odottaneet vuosikymmeniä, riippuneet kiinni Jumalan sanassa, taistelleet, rukoilleet ja jaksaneet. Se oli tehnyt heistä viisaita, kyllin viisaita ohjaamaan Jeesuksen vanhempia. Kirjailija Jaakko Haavio sanoo hyvin kauniisti, kuinka tällaiset Jumalaa ylistävät vanhukset ovat kaikkina aikoina olleet Jumalan seurakunnan kaunistus. Kouriintuntuva esimerkki on itärajan takaa. Siellä vuosikymmenien ateistisen neuvostovallan ajan kristillinen usko säilyi vanhojen mummojen uskollisuuden ja rohkeuden takia. Miehet ja papit oli tapettu. Mutta äidit ja isoäidit uskoivat ja siirsivät isien uskon tuleville polville. Siksi syvä viisaus on siinä, mitä Jaakko Haavio kirjoittaa: "Nykyisin ovat nuoret kaikessa etualalla. Heidän sanojaan kuullaan. Heidän mielestään vanhat ovat kivettyneitä fossiileja ja näiden mielipiteet pölyttynyttä museotavaraa. Jumalan säätämys on toinen. 'Harmaat hapset ovat kunnian kruunu' (Snl. 16:31). 'Nouse harmaapään edessä' (3 Moos. 19:32). Näin opettaa Raamattu. Nuorten puheet ovat usein pintavaahtoa. Vanhojen todistus meidän Herrastamme merkitsee nähdäkseni elämän veden virran valtauomaa. Kun tapaan uskovan ihmisen, on melko varmaa, että hän elämänsä vaiheista kertoessaan ei unohda mainita sitä siunausta, jota isovanhempien puheet hänelle nuoruudessa välittivät." Lapsia ja aikuisia, nuoria ja vanhoja ei tarvitse eikä saa asettaa vastakkain. Kaikkia ja kaikenikäisiä tarvitaan ja kaikilla on paikkansa ja tehtävänsä. Tänään olemme kahden vanhuksen todistuksen äärellä. Simeon ja Hanna ovat olleet todistamassa meille joulun ihmeestä, Vapahtajasta. He ovat viitoittaneet meille tietä, jota meidän tulee kulkea. Kun he kohtasivat Jeesuksen, he saivat rauhan. Jouluna Jeesus syntyi maailmaan meitä varten. Simeonin ja Hannan lailla voimme kohdata hänet tänään tässä temppelissä. Hän on läsnä täällä keskellämme sanan kautta. Ja kun me kohtaamme hänet, saamme rauhan ja levon sydämiimme. Silloin on hyvä ja turvallista yhtyä Simeonin sanoihin: "Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut."

4 Saarna Luuk. 2:33-40, Heinolan pitäjänkirkko Joulu on lasten juhla. Näin usein kuulee sanottavan. Ja kieltämättä varsinkin lapsiperheissä joulunvietto muotoutuu paljolti lasten toiveiden mukaisesti. Kuitenkaan joulu ei ole vain lasten juhla. Joulu kuuluu kaikille, kuten itse joulun enkelien ilmoituksessa kuulimme: "Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle." Tästä kaikesta kansasta on edustava otos jouluajan evankeliumiteksteissä keisarista köyhiin paimeniin asti. Tähän "kaikkeen kansaan" mekin kuulumme. Joulun ilosanoma ja joulun Herra, Jeesus Kristus, on meitäkin varten. Tänään joulun jälkeisenä sunnuntaina evankeliumiteksti nostaa esiin vanhukset. Ehkä voisi sanoa, että tänään tulee esille aivan erityisesti vanhusten joulu. Maria ja Joosef olivat tulleet Jerusalemin temppeliin. Vanhan testamentin määräysten mukaan perheen esikoinen oli pyhitettävä Herralle. Toisessa Mooseksen kirjassa ovat Jumalan sanat Moosekselle: "Pyhitä minulle jokainen, joka israelilaisten seassa, sekä ihmisistä että karjasta, avaa äidinkohdun; se on minun. --- Ja kun Herra on vienyt sinut kanaanilaisten maahan, niin kuin hän on sinulle ja sinun isillesi vannonut, ja kun hän on sen sinulle luvannut, niin luovuta Herralle kaikki, mikä avaa äidinkohdun; ja kaikki ensiksisyntyneet karjastasi, urospuolet, olkoot Herran. --- Ja lunasta jokainen ihmisen esikoinen poikiesi seassa." (2 Moos. 13:1-2, 11-13, 4 Moos. 3) Tätä määräystä Maria ja Joosef olivat toteuttamassa. Vanhemmat saivat lunastaa Herralle kuuluvan esikoisensa viiden pyhäkkösekelin hinnasta. Toinen syy temppelimatkalle oli Marian "kirkottaminen". Mooseksen lain mukaan äiti oli epäpyhä poikalapsen syntymän jälkeen seitsemän päivää ja hänen täytyi vielä sen jälkeen pysyä kotona 33 päivää. Vasta sen jälkeen hän sai lähteä liikkeelle ja tulla temppeliin tuomaan poltto- ja syntiuhri puhdistautuakseen lopullisesti (3 Moos. 12). Näin siis Maria ja Joosef olivat lähteneet pienen vauvansa kanssa Jerusalemiin. Siellä he kohtaavat kaksi vanhusta. Ensinnä tulee Simeon. Hän oli hurskas ja jumalinen mies. Hän kuului ns. maan hiljaisiin. Tämä oli ihmisryhmä, joka osallistui uskollisesti jumalanpalveluksiin ja rukouksiin. He panivat painoa hartaudelle, rukoukselle ja Kirjoitusten lukemiselle kodeissa. He pitivät uskollisesti kiinni Jumalan lupauksista pyrkimättä mitenkään johtaville tai näkyville paikoille uskonnollisessa elämässä. Simeonkin odotti "Israelin lohdutusta" eli Messiasta. Nyt hän oli Hengen johdatuksesta tullut temppeliin. Siellä Simeon sai viettää elämänsä hienoimman juhlahetken. Hän sai ottaa Jeesus-lapsen syliinsä. Sitten hän yllättävästi alkoi veisata. Tuo virsi on talletettu, se on Luukkaan evankeliumissa ja meidänkin virsikirjassamme. Kristikunta yhtyy siihen rukoushetkessä päivän päättyessä. Sitten Simeon sanoi nuo kauniit sanansa: "Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut." Tuossa hetkessä, Jeesus-lapsi sylissään, Simeon oli saanut aavistuksen taivaasta. Nyt hän vain odotti poispääsyä sinne, josta oli jo maistiaisia saanut. Simeon oli hengellisesti kokenut vanhus. Hän näki asioiden ytimeen ja havaitsi myös elämän raskaita ristiriitoja. Vaikein ristiriita oli siinä, että sama, mikä toisille on pelastukseksi, koituu toisille onnettomuudeksi. Simeon ennusti ja sanoi Jeesus-lapsesta: "Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta." Simeon näki, miten Kristus oli pelastaja kaikesta synnistä niille, jotka uskovat häneen. Mutta Simeon näki myös sen, että Kristuksen hylkääjien osaksi jää vain tuomio. Tämä oli pelottava totuus. Simeonin oli tuotava se julki, niin vaikea kuin se suuren ilon päivänä olikin.

5 Jeesus on yhä merkki ja koetinkivi. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta." Tämä Simeonin sana toteutuu meidän aikanamme. Joulun alla on jälleen uutisoitu siitä, kuinka kouluissa on vietetty joulujuhlia ilman jouluevankeliumia ja Enkeli taivaan virttä. Viime viikkoina on keskusteltu Helsingin Sanomien yleisönosastossa siitä, saako päiväkodeissa tulla esille joulun kristillinen sanoma ja perinne. Jouluaaton ( ) lehdessä kirjoittaja vaati, että kristillisestä aateriipasta päästävä vihdoin eroon. Hänen mukaansa armottomalla fyysisellä, psykologisella, sosiologisella, taloudellisella ja juridisella väkivallalla saavutetun etulyöntiaseman turvin ovat kristilliset kirkot päässeet indoktrinoimaan (= juurruttamaan uskonnollista vakaumusta) eurooppalaisia kansoja vuosisatoja. Suomalaiset kuuluvat niihin viimeisiin, joilla käden ote paratiisin liaanista ei ole vielä irronnut. Olisi tajuttava, että muualla Euroopassa on jo kyetty suurelta osin vapautumaan kristillisestä aateriipasta. Tätäkö me haluamme? Isossa-Britanniassa jo lähes kymmen vuotta sitten (1998) Birminghamin kaupunki ehdotti joulun nimeämistä uudelleen Wintervaliksi. Se olisi yhdistelmä sanoista talvi (winter) ja juhla (festival). Perusteena oli se, että joulun englanninkielinen nimi Christmas viittaa Kristukseen ja saattaa loukata ei-kristittyjä. Suomessa tulemme kovaa vauhtia perässä. Selkeästi kristillisiä joulukortteja ei tahdo enää löytää, sen sijaan tekstillä seasons greetings eli vuodenajan tervehdys teksteillä olevia kortteja tulee yhä enemmän. Yhdysvalloissa Seattlen lentokenttä on jättänyt koulukoristeistaan kaikki uskonnolliset viittaukset pois. Terminaalien ja muiden lentokenttärakennusten koristeissa nähdään tänä vuonna vain värivaloja, lumikinosjäljitelmiä ja lumisia koivuja. Kun joulun sanoma riisutaan pois, tilalle tulee jotain muuta. Jouluaaton lehti (HeSa ) kertoi, että Yhdysvalloissa joulukaupassa eivät enää riitä sunnuntaiaukiolot, joita meilläkin peräänkuulutetaan. Ihmiset pitää saada kuluttamaan enemmän ja enemmän. Uutisen mukaan jouluostoskauden aikana tavaratalot ovat houkutelleet asiakkaita aamuyöllä kauppoihin tarjoamalla 32 tuuman taulutelevisioita 300 eurolla ja sylitietokoneita 360 eurolla. Nyt tavaratalot turvautuivat ensimmäisen kerran yömyyntiin myös joulunaluspäivinä. Tällaistako joulua me tahdomme? Se on edessämme, kun vapaudumme kristillisestä aateriipasta, kun joulu ei enää saa olla Kristuksen syntymäjuhla. Tästä Simeon meitä varoittaa. Jeesus on yhä merkki ja koetinkivi. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta." Tässä mielessä joulun evankeliumi on vakava asia, ei pelkkä tunnelman luoja. Pieni Jeesuslapsi on merkki Jumalan rakkaudesta. Hän on Jumalan suunnattoman suuri lahja meille. Joulun lahjan saa ottaa vastaan ilmaiseksi, täysin edellytyksettä ja ilman jälkilaskuja. Tässä on joulun vakavuus: miten suhtaudumme tähän Jumalan lahjaan? Miten Simeonin ennustus toteutuu minun kohdallani? Suorastaan järjettömänä pitäisimme sellaista, joka ei ottaisi vastaan kallisarvoista lahjaa. Tällainen lahja meillä on Vapahtajassamme. Simeonin jälkeen paikalle saapuu Hanna, Asserin heimoon kuuluva Fanuelin tytär. Hänestä tiedämme vielä vähemmän kuin Simeonista. Hän näyttää olleen vanhus, jonka elämä oli yksinäistä ja murheen täyttämää. Hän oli joutunut nuorena naimisiin, mutta avioliitto oli kestänyt vain lyhyen aikaa, seitsemän vuotta. Nyt hän oli 84-vuotias. Vanhetessaan hänestä oli tullut hengellisesti kypsä vanhus, suorastaan profeetta. Hän ei väsynyt palvelemasta temppelissä. Siellä hän rukoili ja paastosi uskollisesti päivästä päivään. Hänellekin suotiin temppelissä elämän kaunein juhlahetki. Vanhan Simeonin pitäessä sylissään Jeesus-lasta Hanna tuli paikalle. Hän kiitti ja ylisti Jumalaa lapsesta kaikille. Hannan elämän keskipiste oli Jumalan odotus. Juuri siksi hän eli temppelissä, rukoili, paastosi ja odotti. Nähdessään Jeesus-lapsen hän tiesi, että Jumalan kansan pitkä odotus oli päättynyt. Jumalan aika oli tullut.

6 Maria ja Joosef olivat saaneet syliinsä kalliin nyytin, Jumalan Pojan. Se ei tehnyt heistä kaikkitietäviä ja järkkymättömiä ihmisiä. He olivat temppelissä vanhojen uskovien ihmisten neuvottavina ja ohjattavina. Vanhukset olivat odottaneet vuosikymmeniä, riippuneet kiinni Jumalan sanassa, taistelleet, rukoilleet ja jaksaneet. Se oli tehnyt heistä viisaita, kyllin viisaita ohjaamaan Jeesuksen vanhempia. Kirjailija Jaakko Haavio sanoo hyvin kauniisti, kuinka tällaiset Jumalaa ylistävät vanhukset ovat kaikkina aikoina olleet Jumalan seurakunnan kaunistus. Kouriintuntuva esimerkki on itärajan takaa. Siellä vuosikymmenien ateistisen neuvostovallan ajan kristillinen usko säilyi vanhojen mummojen uskollisuuden ja rohkeuden takia. Miehet ja papit oli tapettu. Mutta äidit ja isoäidit uskoivat ja siirsivät isien uskon tuleville polville. Siksi syvä viisaus on siinä, mitä Jaakko Haavio kirjoittaa: "Nykyisin ovat nuoret kaikessa etualalla. Heidän sanojaan kuullaan. Heidän mielestään vanhat ovat kivettyneitä fossiileja ja näiden mielipiteet pölyttynyttä museotavaraa. Jumalan säätämys on toinen. 'Harmaat hapset ovat kunnian kruunu' (Snl. 16:31). 'Nouse harmaapään edessä' (3 Moos. 19:32). Näin opettaa Raamattu. Nuorten puheet ovat usein pintavaahtoa. Vanhojen todistus meidän Herrastamme merkitsee nähdäkseni elämän veden virran valtauomaa. Kun tapaan uskovan ihmisen, on melko varmaa, että hän elämänsä vaiheista kertoessaan ei unohda mainita sitä siunausta, jota isovanhempien puheet hänelle nuoruudessa välittivät." Lapsia ja aikuisia, nuoria ja vanhoja ei tarvitse eikä saa asettaa vastakkain. Kaikkia ja kaikenikäisiä tarvitaan ja kaikilla on paikkansa ja tehtävänsä. Tänään olemme kahden vanhuksen todistuksen äärellä. Simeon ja Hanna ovat olleet todistamassa meille joulun ihmeestä, Vapahtajasta. He ovat viitoittaneet meille tietä, jota meidän tulee kulkea. Kun he kohtasivat Jeesuksen, he saivat rauhan. Jouluna Jeesus syntyi maailmaan meitä varten. Simeonin ja Hannan lailla voimme kohdata hänet tänään tässä temppelissä. Hän on läsnä täällä keskellämme sanan kautta. Ja kun me kohtaamme hänet, saamme rauhan ja levon sydämiimme. Silloin on hyvä ja turvallista yhtyä Simeonin sanoihin: "Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut."