`Mikä on väkivaltaa, mikä ei`

Helsingin kaupungin sosiaalivirasto. Tutkimuksia 2003:5 `Mikä on väkivaltaa, mikä ei` Työntekijöiden tulkintoja nuorten väkivallattoman käyttäytymisen tukemisesta helsinkiläisissä lastensuojelulaitoksissa syksyllä 2002 Susanna Hoikkala

HELSINGIN KAUPUNKI HELSINGFORS STAD CITY OF HELSINKI KUVAILULEHTI SOSIAALIVIRASTO SOCIALVERKET SOCIAL SERVICES DEPARTMENT PRESENTATIONSBLAD TERVEYSVIRASTO HÄLSOVÅRDSVERKET DEPARTMENT OF HEALTH CARE PRESENTATION Tekijä(t) - Författare - Author(s) Hoikkala, Susanna (Heikki Waris-instituutti) Nimeke - Titel - Title 'Mikä on väkivaltaa, mikä ei' - Työntekijöiden tulkintoja nuorten väkivallattoman käyttäytymisen tukemisesta helsinkiläisissä lastensuojelulaitoksissa syksyllä 2002 Julkaisija (virasto tai laitos) - Utgivare (verk eller inrättning) Publisher (city department or office) Helsingin kaupungin sosiaalivirasto Sarja - Serie - Series Helsingin kaupungin sosiaalivirasto. Tutkimuksia ISSN/Sosv 1457-9839 ISSN/Tervv ISBN/Sosv 951-473-124-X Julkaisuaika - Publikationsdatum Published 2003 ISBN/Tervv Sivumäärä, liitteet - Sidoantal, bilagor Pages, appendixes 87 s. Osanumero - Del nummer Part number 2003:5 Kieli - Språk - Language suomi Tiivistelmä - Referat - Abstract Tutkimuksessa jäsennetään työntekijöiden tulkintoja nuorten väkivaltaisesta käyttäytymisestä ilmiönä lastensuojelulaitoksen toimintaympäristössä sekä keinoja tukea väkivallatonta käyttäytymistä. Tutkimus oli Helsingin kaupungin sosiaaliviraston toimeksiantotutkimus (TYHY-hankkeet), joten keskeiset kysymyksenasettelut muotoutuivat toimeksiannossa annettujen tavoitteiden mukaisesti. Tutkimus toteutettiin syksyllä 2002 kahden helsinkiläisen nuorisoikäisille tarkoitetun lastensuojelulaitoskokonaisuuden kolmessa erillisessä yksikössä (Vastala, Pitkälä, Päihtelä), jotka olivat toimintatavoiltaan ja -periaatteiltaan erilaisia. Osallistuvan havainnoinnin menetelmää käytettiin ymmärryksen syventämiseen yksiköiden toimintaympäristöstä. Pääasiallisena aineistonkeruumenetelmänä käytettiin fokusryhmähaastatteluja, ja haastattelumenetelmänä puolistrukturoitua teemahaastattelua. Fokusryhmät koostuivat hoitajista ja ohjaajista yksikkökohtaisesti. Fokusryhmien tuottamaa kvalitatiivista aineistoa analysoitiin ja tulkittiin sosiaalisen konstruktionismin ja kehittävän työntutkimuksen viitekehyksistä. Analyysissä etsittiin työntekijöiden käytännön kokemuksista ja näkemyksistä koostuvia merkityksiä väkivaltailmiöstä ja väkivallattomuuden tukemisesta, niiden rakentumista ja jäsentymistä yksikkökohtaisesti. Työntekijöiden arvioissa väkivaltailmiön jäsentyminen ja määrittely monimuotoiseksi. Väkivallattoman käyttäytymisen tukemisessa keskeisimmäksi arvioitiin nuorten ja työntekijöiden molemminpuolinen tunteminen, työntekijöiden sitoutuminen perustyöhön, jaettu yhteinen tietoisuus työn luonteesta ja tavoitteista, turvallisuuteen liittyvät asiat kuten luottamus, sekä rakenteellisten tekijöiden pysyvyys ja selkeys kuten väkivaltatilanteiden jälkipuinti. Työn luonteesta johtuen vastaanottoyksikössä korostuu riski väkivaltakäyttäytymiseen ja sen vaikutus työhyvinvointiin. Pohdinnassa väkivallattomuuden tukemista arvioitiin erilaisten työorientaatioiden näkökulmista. Arvion mukaan väkivallattomuutta voidaan parhaiten tukea työntekijöiden toimivalla tilannetajulla, jolla tarkoitetaan lastensuojelulaitoksen arjen ilmiöiden havaitsemista, ymmärtämistä ja toimivien toimintatapojen valintaa tilannekohtaisesti. Työntekijöiden oman työn arviointi on keskeistä. Väkivallattomuuden tukemista tulisi lähestyä sekä paikallisten toimintaympäristöjen että laajempien kokonaisuuksien näkökulmista; tarvitaan työntekijöiden välistä tiedon ja kokemusten vaihtoa. Avainsanat - Nyckelord - Key words lastensuojelun laitoshuolto; väkivalta; toimintaympäristö; nuoret; sosiaalityön menetelmät Hinta Pris Price Julkaisumuoto Publikationsform Publishing form Julkaisun myynti ja jakelu: Sosiaali- ja terveydenhuollon tietopalvelu PL 7010, 00099 HELSINGIN KAUPUNKI 301-144.doc 20.12.2000 Distribution och försäljning: Social- och hälsovårdens informationstjänst PB 7010, 00099 HELSINGFORS STAD Distribution and sales: Social Services and Health Care Information Services

Puhelin: 310 43772 Telekopio: 310 43151 Sähköposti: sosv.kirjasto@soster.hel.fi Tiimiposti: Sosv Kirjasto Hki/Sosv Telefon: 310 43772 Telefax: 310 43151 E-post: sosv.kirjasto@soster.hel.fi Teampost: Sosv Kirjasto Hki/Sosv PB 7010, 00099 Helsingin kaupunki Telephone: +358-9-310 43772 Telefax: +358-9-310 43151 E-mail: sosv.kirjasto@soster.hel.fi Teampost: Sosv Kirjasto Hki/Sosv 301-144.doc 20.12.2000

SISÄLLYS 1. JOHDANTO 1 2. LASTENSUOJELU MUUTTUVASSA SUOMESSA 4 2.1. Lastensuojelu osana sosiaalipalvelujärjestelmää 4 2.2. Lastensuojelun laitoshuollon toimintakulttuurit ja asiakaskunta 5 2.3. Lastensuojelun laitoshuollon toimijat ja professionaaliset haasteet 7 2.4. Lastensuojelun laitoshuollossa käytettäviä työmenetelmiä 8 3. VÄKIVALLAN MONET ULOTTUVUUDET JA MERKITYKSET 13 3.1. Väkivalta yksilötasolla ja yksilöllisiä selitysmalleja 13 3.2. Nuoren väkivaltakäyttäytymiseen puuttuminen 15 4. VÄKIVALLAN KATEGORIAT HELSINGIN SOSIAALIVIRASTOSSA TYÖSUOJELUYKSIKÖN JÄSENTÄMÄNÄ 18 5. LASTENSUOJELUN LAITOSHUOLLON MUUTTUVAT TOIMINTAYMPÄRISTÖT 21 5.1. Ihmisen toiminnan yleinen rakenne orientaatioperustana 21 5.2. Jäsennys lastensuojelulaitosten toimintaympäristöstä Engeströmin mallia soveltaen 22 5.3. Tutkimuksen toimintaympäristöjen kehykset 25 6. TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 29 6.1. Aineistonkeruumenetelmät ja tausta-aineisto 29 6.2. Osallistuva havainnointi ja sen toteutus 30 6.3. Fokusryhmähaastattelut ja niiden toteutus 31 6.4. Aineiston koonti, rajaaminen ja analysointi 35 7. TUTKIMUSAINEISTON KUVAUS JA TULKINTA 37 7.1. Tulkinnalliset viitekehykset 37 7.2. Vastala 38 7.2.1. fyysistä väkivaltaa on harvoin, uhittelua jatkuvasti 39 7.2.2. tulee mutu siihen hommaan 41 7.2.3. jokaisella on oikeus turvalliseen elämään tässä laitoksessa 43 7.3. Pitkälä 44 7.3.1. meil 97 prosenttia väkivaltatilanteista on lasten välisiä 44 7.4.2. asioista päästään puhumaan ku oikeesti sattuu jotain 46 7.4.3. tarkoitus on olla turvallisii aikuisii 48 7.4. Päihtelä 49 7.4.1. väkivalta on isompi riski ku lähetään hakemaan nuoria 49 7.4.2. kaikkien aikuisten pitää puuttua välittömästi 51 7.4.3. turvallisuuden tunne kaikilla 53

8. VÄKIVALLATTOMUUDEN TUKEMISEN MAHDOLLISUUDET 56 8.1. Väkivaltailmiö toimintaympäristöjen arjessa 56 8.2. Toimivat työmenetelmät ja lähestymistavat 58 8.3. Turvallinen toimintaympäristö 61 9. POHDINTAA JA UUSIA HAASTEITA 63 LÄHTEET 68 LIITTEET Liite 1: Toimeksianto tutkimuksen lähtökohtana 74 Liite 2: Yhteenveto tutkimusyksiköiden toimintaympäristöistä ja työmenetelmistä76 Liite 3: Fokusryhmähaastattelujen tutkimusaiheet 78 Liite 4: Yhteenveto Vastalasta 79 Liite 5: Yhteenveto Pitkälästä 83 Liite 6: Yhteenveto Päihtelästä 86

1 1. JOHDANTO Suomessa lastensuojelun tarve on kasvanut 1990-luvun alusta säännöllisesti. Vaikka avohuollon palveluita on kehitetty runsaasti, ovat lasten ja nuorten sijoitukset kodin ulkopuolelle sekä huostaanotot lisääntyneet. Helsingissä oli vuonna 2002 lastensuojelun asiakkaina lapsia ja nuoria yhteensä 7544, joista laitoshuollossa sijoitettuna oli 1531 henkilöä (Sosiaalivirasto 2003). Lastensuojelun tarpeen jatkuvaa kasvua on selitetty esimerkiksi yleisen yhteiskunnallisen pahoinvoinnin lisääntymisellä, huono-osaisuuden kasaantumisella ja 1990-luvun alkupuolen taloudellisella lamalla. Helsingin kaupungin sosiaaliviraston yhteispalvelukeskuksen lasten sijaishuoltotoimiston alaisuudessa toimivat 20 lastensuojelulaitosta ja yhdeksän ostopalveluyksikköä pyrkivät vastaamaan lasten ja nuorten laitoshuollon tarpeisiin Helsingin alueella. Sosiaaliviraston tilastojen mukaan yleisimpiä syitä kodin ulkopuolisiin sijoituksiin ovat vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmista johtuva lapsen hoidon laiminlyönti sekä lapsen omista puutteellisista toimintaedellytyksistä johtuvat ongelmat, kuten kouluvaikeudet, rikollisuus ja päihteiden käyttö. (Stakes 2002; STM 2002, 128; Helsingin kaupunki 2003, 9.) Myös nuorten lisääntyneet väkivallan teot (kuten Heinojen tapaus, Myyrmannin ostoskeskuksen pommi ja Ojantakasen perhekodin työntekijän surma) ovat saaneet viime vuosina paljon julkisuutta. Nuoren väkivaltainen käyttäytyminen voi olla yksi syy lastensuojelun tarpeeseen ja mahdolliseen kodin ulkopuoliseen sijoitukseen. Tekojen lisääntymistä ja raaistumista on selitetty muutoksilla ihmisten yleisessä asenteessa väkivaltaan, pahoinvoinnin ja moraalittomuuden lisääntymisellä, perheen yhteisen ajan vähyydellä, mediaväkivallalla, lasten laiminlyönneillä ja perheväkivallalla. Kehitystä ei kuitenkaan voida selittää yksiselitteisen kausaalisesti jostakin tietystä tekijästä johtuvaksi; väkivalta käsitteenä ja ilmiönä on hyvin monimuotoinen. Usein huomio kohdistuu fyysisiin ja suoriin väkivallan tekoihin. Tällöin muut väkivallan muodot, kuten henkinen väkivalta, jäävät vähemmälle huomiolle. Viimeisten uhritutkimusten mukaan väkivallan uhkan kokeminen on yleistynyt enemmän kuin ruumiillisen väkivallan kokeminen. (Haapasalo 2002; Jyrkinen & Ruusuvuori 2002, 412; Kalland 2003.) Helsingin kaupungin työsuojeluyksikössä on vuodesta 1995 tilastoitu ilmoituksia vaara- ja uhkatilanteista. Raportoitujen tilanteiden perusteella tiedetään, että osa sijoitetuista lapsista ja nuorista käyttäytyy laitoksissa uhmakkaasti ja väkivaltaisesti. Tämän arvioidaan vaikuttavan lastensuojelulaitosten henkilökunnan työturvallisuuteen ja -hyvinvointiin. Vuonna 2001 työsuojeluyksikkö tilastoi 125 lastensuojelulaitoksista tullutta ilmoitusta vaara- ja uhkatilanteista (176 kappaletta vuonna 2002). Lasten ja nuorten väkivaltaisen käyttäytymisen vähentäminen nähdään tärkeänä ja siihen pyritään erilaisin keinoin kuten rakenteellisin ratkaisuin ja koulutuksin. (Heikki Suhonen 2002; Vihervaara 2002.) Tämä tutkimusraportti on yhteenveto hankkeesta, jonka toimeksiantaja oli Helsingin kaupungin sosiaalivirasto (toimeksiannon kuvaus liite 1). Tutkimus toteutettiin nopealla aikataululla syksyllä 2002 ja sitä on hallinnoinut yhteistyössä Helsingin sosiaaliviraston alainen Heikki Waris -instituutti, Helsingin sosiaaliviraston työsuojeluyksikkö ja lasten sijaishuoltotoimisto, sekä Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksen sosiaalityön linja. Heikki Waris

2 -instituutti on kaupunkisosiaalityön tutkimus- ja opetusklinikka, jonka tavoitteena on sosiaalityön tutkimuksen ja käytännön yhdistäminen. Hankkeen ohjausryhmään on kuulunut toimeksiantajan edustus, tutkimukseen osallistuneiden lastensuojelulaitosten edustus ja käytännön toteutuksesta vastuussa olleet henkilöt. Toimin hankkeen projektitutkijana. Tutkimushankkeen suunnitteluun, toteutukseen ja raportointiin ovat vaikuttaneet yleiset yhteiskunna l- liselle tutkimukselle asetetut vaatimukset ja tavoitteet, sillä raportti on osa jo hyväksyttyä sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani. Tutkimuksen tavoitteena on ollut lastensuojelulaitosten työntekijöiden oman työn reflektointi, arviointi ja kokemusperäisen ns. hiljaisen tiedon tekeminen näkyväksi; millaisena väkivaltailmiö laitoksissa näyttäytyy ja miten lastensuojelulaitosten arkea määrittävät reunaehdot mahdollistavat nuorten väkivallattoman käyttäytymisen tukemisen. Näihin kysymyksiin ja tavoitteisiin olen pyrkinyt toimeksiannon mukaisesti kvalitatiivisin tutkimusmenetelmin, sillä olen havainnoinut kolmen eri lastensuojelun laitoshuollon yksikön arjen elämää ja haastatellut kentän työntekijöitä. Olen nimennyt yksiköt niiden todellisista nimistä poiketen Vastalaksi, Pitkäläksi ja Päihteläksi. Kentällä tekemäni havainnot ovat toimineet ajattelun virittäjinä tulkintoja tehdessäni, mutta haastattelumateriaali on ollut ensisijainen tutkimusaineistoni. Keskeisiksi tutkimusongelmiksi olen muodostanut lastensuojelun laitoshuollon työntekijöiden tulkinnat nuorten väkivaltaisesta käyttäytymisestä ilmiönä lastensuojelulaitoksen toimintaympäristössä, sekä tulkinnat mahdollisuuksista ja keinoista vaikuttaa nuorten väkivallattomaan käyttäytymiseen erilaisin työmenetelmin ja toimintamallein. Tämän raportin tarkoituksena on kuvata syksyllä 2002 käytyä keskustelua näistä temaattisesti keskenään jännitteisistä alueista ja keskustelijoina ovat toimineet kolmen helsinkiläisen lastensuojelun laitoshuollon yksikön työntekijät. Tutkimusraportin alussa tarkastelen lyhyesti lastensuojelun laitoshuollon ja väkivallan ulottuvuuksia osana suomalaista yhteiskuntaa. Kokoan yhteen joitakin lastensuojelulaitoksissa käytettyjä työmenetelmiä, joita käytetään väkivallattomuuden tukemisessa ja väkivaltakäyttäytymiseen puuttumisessa. Sen jälkeen kuvaan Yrjö Engeströmin ja hänen tutkijakollegionsa kehittelemää kehittävän työntutkimuksen menetelmää, josta erityisesti hyödynnän ihmisen toiminnan perustana olevan yleisen rakenteen mallia (jatkossa Engeströmin malli). Olen kiteyttänyt analyysini avulla kolme toisistaan poikkeavaa kuvausta erilaisista lastensuojelun laitoshuollon toimintaympäristöistä. Kuvauksissa sovellan Engeströmin mallia. Seuraavaksi esittelen tutkimuksessa käytettyjen aineisto- ja tutkimusmenetelmien triangulaatiota eli yhteiskäyttöä. Raportin laajimmassa osassa kuvaan tutkimuksen käytännön toteutusta, aineiston käsittelyä, analysointia ja erilaisia tulkinnallisia viitekehyksiä tapauskohtaisesti. Analyysin pääasiallisina tulkintakehyksinä olen käyttänyt sosiaalisen konstruktionismin viitekehystä ja Engeströmin mallia. Työntekijöiden tulkinnoista väkivallasta ilmiönä ja nuorten väkivallattoman käyttäytymisen tukemisesta keskustelen raportin loppuosassa. Yhteenvedossa kiteytän tutkimusprosessin kokonaisuuden ja pohdin lastensuojelun laitos-

3 huollon tulevaisuuden haasteita sekä kehittämistarpeita nuoren väkivallattoman käyttäytymisen tukemisen näkökulmasta. Keskeisistä teemoista tehtyä aiempaa tutkimusta en esittele itsenäisenä kokonaisuutena, vaan käytän sitä tutkimusraportin eri kohdissa. Käytössäni ei ole ollut selkeästi sovellettavissa olevia valmiita viitekehyksiä, sillä kaikki keskeiset osa-alueet kattavaa tutkimusta ei Suomessa ole tiettävästi aiemmin tehty. Olen kehitellyt tässä käytettävää viitekehystä sekä toimeksiannon että lastensuojelua koskevan aiemman tutkimuksen perusteella.

4 2. LASTENSUOJELU MUUTTUVASSA SUOMESSA 2.1. Lastensuojelu osana sosiaalipalvelujärjestelmää Sosiaalipalvelujärjestelmä ja sosiaalityön käytännöt ovat keskeinen osa suomalaista hyvinvointivaltiota, joita määrittää voimassaoleva lainsäädäntö. Sosiaalityön tehtävänä on tukea yksilöitä, perheitä ja yhteisöjä selviämään arjen vaatimuksista ja ongelmista sekä toimia hyvinvoinnin turvaajana ja lisääjänä. Peruspalveluiden periaatteina ovat esimerkiksi tasavertaisuus ja helppo saatavuus. Vastuu sosiaalipalveluiden järjestämisestä on kunnilla, ja kunta voi järjestää ne joko itsenäisesti tai ostaa muilta palveluiden tuottajilta. Lastensuojelu on osa lasten ja nuorten julkista palvelujärjestelmää, jolla pyritään turvaamaan ja parantamaan lasten sekä nuorten hyvinvointia. Sen tarkoituksena on myös vaikuttaa lasten kasvuoloihin ja tukea huoltajia heidän kasvatustehtävissään. Lastensuojelun ehkäisevät palvelut kohdentuvat suureen osaan väestöpohjaa, mutta varsinaiset lastensuojelun korjaavat käytännöt ja toimenpiteet kohdistuvat pienehköön marginaaliryhmään. (Mikkola & Helminen 1994, 28; STM 2003.) Lastensuojelun juuret ovat pitkällä suomalaisen yhteiskunnan historiassa. Ensimmäinen lastenkoti perustettiin Suomenlinnaan 1700-luvun puolivälissä. Silloin lapsia suojeltiin suuren lapsikuolleisuuden vähentämiseksi. Myöhemmin lastensuojelun toimenpiteet kohdistuivat orpoihin, laiminlyötyihin tai pahantapaisiin lapsiin ja nuoriin. 1900-luvun alussa perustettiin kasvatuslaitoksia ja lastenkoteja, joiden tarkoituksena oli pitkäaikaisen ja pysyvän asuinpaikan tarjoaminen. Ennen ensimmäistä lastensuojelulakia lasten huollosta ja kasvatuksesta oli huolehdittu muulla lainsäädännöllä ja rajoituksilla, kuten rajoittamalla lasten käyttöä teollisuuden työvoimana. Lastensuojelu juridisoitiin vuonna 1936 voimaan tulleen ensimmäisen lastensuojelulain myötä. Se oli merkittävä suunnannäyttäjä, jolloin myös huostaanottojärjestelmä muotoutui. (Häkkinen 1999, 112; Pösö 1995.) Nykyinen lastensuojelulaki (LSL 683/1983) ja -asetus (LSA 1010/1983) tulivat voimaan vuonna 1984. Lastensuojelua määrittävät myös kansainväliset sopimukset ja säädökset, kuten YK:n julistus lapsen oikeuksista, jotka Suomi on ratifioinut osaksi kansallista lainsäädäntöä. Voimassaolevassa laissa lapsi nähdään omien oikeuksiensa subjektina. Lain hengen mukaisesti lapsen etu, sen toteutuminen ja ensisijaisuus ovat tärkeimpiä periaatteita. Lain ensimmäisen pykälän mukaan lapsella 1 on oikeus turvalliseen ja virikkeitä antavaan kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä etusija erityiseen suojeluun (LSL 683/1983, 1 ). Nuorella on oikeus hyvään huolenpitoon niiltä ihmisiltä, jotka ovat hänestä vastuussa. Huollolla tarkoitetaan kaikenlaista huolenpitoa nuoresta ja hänen asioistaan. Jos nuoren kasvuolosuhteet kotona eivät ole riittävät ja hänen kehitystä riittävästi tukevat, on viranomaisilla velvollisuus ja oikeus puuttua tilanteeseen. Lakia toteutetaan kuntatasolla, ja päävastuun kantavat sosiaalilautakunta ja 1 Lastensuojelulaissa (LSL 683/1983, 3 ) lapsella tarkoitetaan alle 18-vuotiasta lastensuojelun asiakasta ja nuorella henkilöllä 18-21-vuotiasta henkilöä. Tässä tutkimuksessa käytän kuitenkin käsitettä nuori tarkoittamaan myös 12-17-vuotiaita lastensuojelun laitoshuollon asiakkaita, koska olen keskittynyt nuorisoikäisille tarkoitettujen lastensuojelulaitosten tutkimiseen. Lapsi-käsite on oikeudellinen lainsäädännön käsite, mutta käytännössä sitä käytetään tarkoittamaan myös alle 18- vuotiasta.

5 käytännön tasolla lastensuojelutyötä tekevät avohuollon sosiaalityöntekijät. (Mikkola & Helminen 1994, 15, 22, 28, 84.) Lastensuojelun perhe- ja yksilökohtaisia toimintamuotoja ovat avohuollon tukitoimet kuten neuvonta, ohjaus ja perhetyö sekä huostaanotto 2, sijais- ja jälkihuolto. Jos perheen tukeminen kotona ja avohuollon palvelut eivät riitä, nuori voidaan sijoittaa kodin ulkopuolelle joko lyhyt- tai pitkäaikaisena toimenpiteenä. Sijaishuollolla tarkoitetaan nuoren sijoittamista kodin ulkopuolelle (LSL 683/1983 22 ) toiseen perheeseen, perhekotiin tai lastensuojelulaitokseen. Sijoitetulla nuorella tarkoitetaan sosiaalilautakunnan päätöksen mukaisesti avohuollon tukitoimena, huostaanotettuna tai jälkihuoltona sijoitettua henkilöä. Sijaishuollon toiminnan edellytyksistä ja henkilöstöstä määritellään tarkemmin lastensuojelulaissa ja asetuksessa. Huostaanotto on äärimmäinen ja viimesijainen puuttumiskeino. Huostaanotto on yleensä pitkäjänteisen työskentelyprosessin tulos, mutta joskus nuori voidaan ottaa huostaan myös kiireellisesti ilman etukäteen tehtyä yhteistyötä. Huostaanotto päättyy nuoren täyttäessä 18 vuotta. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten kustannukset ovat suuret, ja sijaishuoltoa pidetään kalliina sosiaalityön palveluna. (LSL 683/1983; LSA 1010/1983; STM 2002, 130; myös Tervonen-Arnkil 1999a.) Suomalainen lastensuojelujärjestelmä poikkeaa muista pohjoismaisista järjestelmistä, ja meidän mallillemme on ominaista palveluiden tarjoaminen laitosolosuhteissa. Laitoskeskeisyys on vakiintunut jo viime vuosisadan vaihteessa, jolloin perustettiin ensimmäiset valtion koulukodit. 1990-luvulta lähtien avohuollon palveluita on kuitenkin kehitetty voimakkaasti, ja nykyään pyritään ensisijaisesti perheiden tukemiseen kotona avohuollon keinoin. Joitakin lastensuojelulaitoksia on muutettu perhetukikeskuksiksi, joissa perheen kanssa tehtävä yhteistyö on erityisen tiivistä. (Kaivosoja 1996, 42-43; Pösö 2000.) 2.2. Lastensuojelun laitoshuollon toimintakulttuurit ja asiakaskunta Lastensuojelulain mukaisesti tehdyn sijoituspäätöksen jälkeen nuorelle pyritään löytämään mahdollisimman hyvä sijoituspaikka. Paikan valintaan vaikuttavat esimerkiksi arvioitu sijoituksen kesto, nuoren ikä, sijoitukseen johtaneet syyt, oirehdinta sekä nuoren suhde omiin vanhempiin. Avohuollon tukitoimena järjestetty sijaishuolto perustuu vapaaehtoisuuteen. Tällöin tietyt toimenpiteet, kuten nuoren liikkumisen rajoittaminen vastoin hänen tahtoaan, eivät ole mahdollisia. Sosiaalilautakunnan huostaanottama nuori on juridisesti erilaisessa asemassa, jolloin häneen voidaan kohdistaa vastentahtoisiakin toimenpiteitä. Lastensuojelun laitoshuollolla tarkoitetaan nuoren hoidon ja kasvatuksen järjestämistä kodin ulkopuolella joko lastenkodissa, nuorisokodissa, koulukodissa tai muussa näihin rinnastettavassa laitoksessa. (Häkkinen 1999, 103.) 2 Huostaanotto merkitsee lapsen hoidon ja kasvatuksen järjestämistä yhteiskunnan toimesta ja huostaanottoon on ryhdyttävä, 1) jos puutteet lapsen huolenpidossa tai muut kodin olosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä tai jos lapsi vaarantaa vakavasti terveyttään tai kehitystään käyttämällä päihteitä, tekemällä muun kuin vähäisenä pidettävän rikoksen teon tai muulla niihin rinnastettavalla käyttäytymisellään ja 2) jos avohuollon tukitoimet eivät ole tarkoituksenmukaisia, mahdollisia tai jos ne ovat riittämättömiä ja 3) jos sijaishuollon arvioidaan olevan lapsen edun mukaista. (LSL 683/1983, 16 ).

6 Laitosten toiminta perustuu voimassaolevaan lainsäädäntöön, ja ne poikkeavat toisistaan muun muassa toimintakulttuurin, organisatorisen rakenteen ja hoitoideologian perusteella. Toiminnan taustalla on usein jokin teoreettinen viitekehys, jonka pohjalta muodostetaan käytännön toimia ohjaava arjen käyttöteoria. Yleisenä ja yhteisenä tehtävänä on kuitenkin luoda turvalliset ja kodinomaiset kasvuolosuhteet. Samanaikaisesti tarjotaan hoitoa, kasvatusta ja erityismenetelmiä sekä yksilöllisten tarpeiden että häiriöiden kuntoutumiseksi. Toiminta perustuu arkiseen vuorovaikutukseen, jolloin asiakkaalle tarjoutuu mahdollisuus uudenlaiseen vuorovaikutussuhteeseen ja korjaaviin kokemuksiin. (Kyrönseppä & Rautiainen 1993; Tuovila 2001, 16.) Pirjo Tuovilan (2001) mukaan lastensuojelun sijaishuollon tehtävänä on huolehtia nuoren emotionaalisesta, älyllisestä ja sosiaalisesta kasvatuksesta ja fyysisestä terveydestä sekä seurata nuoren edistymistä näillä alueilla. Perinteisten lastenkodin tehtävien (lapsen toimeentulon ylläpito, kasvatus ja hänestä huolehtiminen) rinnalle on muodostunut uusia perustehtäviä kuten hoitaminen ja arviointi, jotka korostuvat erityisesti psyykkisesti oirehtivien nuorten kohdalla. (Kyrönseppä & Rautiainen 1993, 66.) Lastensuojelun laitoshuollon tehtävät muodostuvat asiakaskunnan tarpeiden mukaisesti. Tavoitteena on muutoksen aikaansaaminen nuoressa tai hänen ja hänen perheensä tilanteessaan vaikuttamalla lastensuojelun tarpeen aiheuttavaan tekijään. Syitä kodin ulkopuolisiin sijoituksiin on lukuisia. Helsingin sosiaaliviraston asiakastilaston (2003) mukaan lastensuojelun tarvetta aiheuttaviksi tekijöiksi on määritelty nuoren kasvuolot ja perheen elinolot, nuoren toimintaedellytykset tai niiden puutteet sekä muut taustatekijät. Edellä mainitut luokittelut sisältävät lukuisia alakohtia. Taulukon mukaan vanhemman tai muun perheenjäsenen päihteidenkäyttö ja ongelmat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa olivat yleisimpiä perheen elinoloihin liittyviä lastensuojelun tarvetta aiheuttavia tekijöitä (mts. 19). Ongelmat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja kouluvaikeudet ovat taulukon mukaisesti suurempia nuoren toimintaedellytyksistä tai niiden puutteista johtuvia syitä lastensuojelun tarpeeseen (mts. 20). Kaisa Tervonen-Arnkilin (1999a) mukaan lastensuojelulaitoksiin sijoitetuilla nuorilla on usein ongelmia ja häiriöitä kasvussaan ja kehityksessään jo pitkältä ajalta. Puhutaan varhaisessa vuorovaikutuksessa häiriintyneistä nuorista (tai integroitumattomista nuorista), jolloin nuorten sijoitusta arvioidaan myös heidän hoidollisten tarpeidensa näkökulmasta. (myös Pasanen 2001.) Helsingissä toimii 20 lastensuojelun laitoshoidon yksikköä, jotka on jaettu arviointi- ja vastaanottolaitoksiin, lastenkoteihin ja nuorisokoteihin. Niissä oli vuonna 2002 käytössä yhteensä 402 sijoituspaikkaa. (Helsingin kaupunki 2002, 4; Helsingin kaupunki 2003, 31.) Arviointi- ja vastaanottolaitosten tehtävänä on tarjota lyhytaikaista laitoshuoltoa alle 18-vuotiaille asiakkaille, jotka omien tai perheen kriisin vuoksi tarvitsevat apua. Laitoshuolto tapahtuu ennalta sovitusti tai kiireellisenä sijoituksena joko avohuollon tukitoimena tai huostaanottona. Tarkoituksena on asiakkaan tilanteen selvittäminen, arviointi ja jatkosijoituksen tarpeen selvittäminen. Nuorisoikäisille tarkoitettuja vastaanottoyksiköitä Helsingissä on kolme, joista Vastala on yksi.

7 Lastenkotien tehtävänä on taata turvallinen ja ikätasoista kehitystä tukeva kasvuympäristö ensisijaisesti huostaanotetuille lapsille. Lastenkoti tarjoaa pysyvän asuinpaikan, aikuisen turvallisen läsnäolon ja turvalliset rajat. Hoito ja kasvatus tapahtuvat yhteistyössä perheen kanssa. Erityiskoululaitokset ovat lastensuojelulaitoksia, joiden yhteydessä on koulutoimintaa, tai ne toimivat läheisessä yhteistyössä koulun tai koululuokan kanssa. Nuorisokodeissa asuu vanhempia nuoria ja myös 18 21-vuotiaita, jotka ovat lastensuojelulain mahdollistamassa jälkihuollossa. (Helsingin kaupunki 2002, 14, 23.) Timo Pasanen (2001) on tutkinut lastenkotiin sijoitettujen lasten kehitykseen vaikuttavia riski- ja suojaavia tekijöitä, lasten ja vanhempien psykiatrista tilaa, lasten kouluvaikeuksia ja neurokognitiivisia häiriöitä. Pasasen tutkimuksessa lapsen kehityksen riskitekijät oli jaoteltu lapsen persoonaan, perheeseen, kaveripiiriin ja koulunkäyntiin liittyviksi asioiksi, jotka ilmenivät joko ulos- tai sisäänpäin suuntautuvina häiriömuotoina. Kehitystä suojaavia tekijöitä olivat muun muassa suotuisa perhetilanne, turvallinen kiintymyssuhde, ulkopuolinen luotettu ihmissuhde, lapsen sopuisa temperamentti ja sukupuoli sekä älykkyys ja ongelmanratkaisutaidot. (Pasanen 2001.) Pasasen tutkimuksen mukaan sijoitetuilla lapsilla oli taustassaan paljon varhaiskehityksen riskitekijöitä kuten eroja vanhemmista, vanhemmuuden katkeamisia, muiden tärkeiden ihmisten menetyksiä, traumatisoivia väkivallan ja seksuaalisen riiston kokemuksia. Niille altistumista lisäsi vanhempien psykiatrinen oirehdinta. Keskiväestön lapsiin verrattuna tutkimukseen osallistuneilla lapsilla oli seitsemän kertaa suurempi riski oireilla vakavilla tunne-elämän häiriöillä, neljä kertaa suurempi riski oireilla vakavilla tarkkaavaisuuden ja ylivilkkauden häiriöillä sekä kahdeksan kertaa suurempi riski oikeilla vakavilla käytöshäiriöillä. Tytöillä painottuivat sisäänpäin suuntautuvat ahdistuneisuusja mielialahäiriöt. Pojilla ulospäin suuntautuvat tarkkaavaisuuden, ylivilkkauden ja käytöksen häiriöt. (Pasanen 2001, 32-34, 173-174.) 2.3. Lastensuojelun laitoshuollon toimijat ja professionaaliset haasteet Avohuollon sosiaalityöntekijät ovat lastensuojelussa avainasemassa, koska he tekevät ensivaiheen työtä asiakkaiden kanssa ja ovat lain mukaisesti lapsen etuja ajavia viranomaisia. Sosiaalityöntekijän tehtävänä on ohjaus ja neuvonta, ongelmien hahmottaminen sekä toimintavaihtoehdoista päättäminen niiden selvittämiseksi. Tarvittaessa hän sijoittaa lapsen tai nuoren joko koti- tai laitoshoitoon avohuollon tukitoimena tai huostaanotettuna. Sosiaalityöntekijä valmistelee sijoitukset ja mahdollisen huostaanoton muiden asiantuntijoiden kanssa. Hän on myös sijoitus- ja huoltosuhteen vastuuhenkilö. (STM 2003.) Lastensuojelun työtehtäviä hoitavat sosiaali- ja terveysalan sekä nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajan koulutuksen saaneet ammattilaiset. Lastensuojelulaitoksissa työskentelevillä ihmisillä on vähintään ammattikorkeakoulu- tai opistoasteen tutkinto sosiaali- tai terveydenhuollosta. Ennen nykyisiä pätevyysvaatimuksia myös kouluasteen tutkinnolla on voinut työskennellä pätevänä työntekijänä laitoksissa (nykyään kouluasteen tutkinnolla vakituisen toimen saaminen on hankalaa). (STM 2003.)

8 Raija Hukkanen (2002) on tutkinut seurantatutkimuksena 1990-luvulla turkulaisiin lastenkoteihin sijoitettujen lasten ja nuorten emotionaalisten sekä käyttäytymiseen liittyvien ongelmien esiintymistä ja haasteita. Lisäksi hän selvitti psykiatristen palveluiden tarvetta. Hukkasen tutkimuksen tulosten mukaan lasten ongelmien sisäistäminen oli lisääntynyt merkittävästi vuosikymmenen lopussa. Myös niiden lasten lukumäärä, jotka ovat hoidon tarpeessa psykiatrisiin häiriöihin liittyen, on lisääntyneet sekä tavallisissa että erityisissä lastenkodeissa. He tarvitsisivat psykiatrista hoitoa ja samalla kodikkaan ympäristön jokapäiväiseen elämään. Lisäksi Hukkanen esittää, että lastenkotien rakennetta, henkilökunnan määrää ja koulutusta sekä työnohjausta on arvioita uudelleen. (Hukkanen 2002, 6.) Ajassamme puhutaan nuorten ongelmien moninaistumisesta ja nuorten vaikeahoitoisuudesta, kuten Hukkasen (2002) ja Pasasen (2001) tutkimukset osoittavat. Työntekijät ovat vaativan haasteen edessä yrittäessään vastata esimerkiksi nuorten psyykkiseen oirehdintaan, jolloin lastensuojelulaitosten työntekijöiden odotetaan hoitavan nuorisopsykiatrista hoitoa tarvitsevia nuoria. Jonot psykiatrisille arviointi-, hoito- ja kuntoutusjaksoille ovat pitkät. Nuorten hyvinvoinnin kannalta tärkeän kahden ammattikunnan tasapainoilu ja yhteistyö ovat toimivan hoidon sekä kasvatuksen ehdoton edellytys. (Hukkanen 2002, 6.) 2.4. Lastensuojelun laitoshuollossa käytettäviä työmenetelmiä Lastensuojelulaissa ja -asetuksessa on määritetty lähinnä nuoren rajoittamiseen liittyvistä työmenetelmistä. Laitoksissa on käytössä erilaisia viitekehyksiä, joiden pohjalle kunkin yksikön tarjoama hoito ja kasvatus perustuvat. Kasvatuksella tarkoitetaan nuoren iänmukaisen kehityksen tarkoituksenmukaista ja suunnitelmallista tukemista. Hoidolla tarkoitetaan tarkoituksenm u- kaista perushuolenpitoa (esim. Kyrönseppä & Rautiainen 1993). Sijoitettuna olevat nuoret ovat erilaisia, jolloin yksiköissä käytetyt työmenetelmät vaihtelevat asiakkaiden tarpeita ja perusproblematiikan vaatimuksia vastaaviksi. Käytetyt työmenetelmät vaihtelevat myös työntekijöittäin. Tervonen-Arnkil (1999a) toteaa, että hoitomenetelmät ja niiden tietoinen soveltaminen ovat hyvin vaihtelevia eri laitoksissa. Hän jatkaa, että nuorten hoidon tarpeeseen voidaan vastata tietoisella hoitomenetelmiin perehtymisellä ja niiden ottamisella osaksi hoidon rakennetta (mts. 6). Ulla Kyrönseppä ja Juha-Matti Rautiainen (1993) tarkoittavat rakenteilla fyysistä ympäristöä, sosiaalista ja toiminnallista rakennetta. Erilaisten teoreettisten viitekehysten ja toiminnan mallien avulla voidaan korostaa erilaisia orientaatioita, kuten hoidollisuutta tai kuntoutusta. Käytetyistä työmenetelmistä ovat pääasiassa kirjoittaneet lastensuojelulaitoksissa toimineen psykologit sekä lasten ja nuorten psykiatrisilla osastoilla työskennelleet psykiatrit ja hoitotyöntekijät. Useimmat hoitomenetelmät ovat kehityspsykologisista viitekehyksistä johdettuja ja kehitettyjä toimintamalleja. Käsitteellisestä epäselvyydestä johtuen käytän tässä tutkimusraportissa erilaisista hoito- ja toimintamalleista yleisnimitystä työmenetelmä. Laitoksissa työskentelee ammattilaissijaisvanhempia kolmivuorotyössä, jo l- loin äidin ja isän perinteiset roolit ovat vaihtuneet usean äidin ja isän rooleihin. Kollektiivisella sijaisvanhemmuudella Pasi Häkkinen (1999) tarkoittaa yhteistä työryhmätyöskentelyä. Laitoksen elämä koostuu toiminnallisista arkipäiväisistä toiminnoista, kuten heräämisestä, syömisestä, koulussa käymi-