Kiviniemen kenttälinnoituksen vaiheita Kerkko Nordqvist Kiviniemen alueen suurin yksittäinen muinaisjäännös, Kiviniemen kenttälinnoitus eli redutti, sijaitsee nykyisin katseilta piilossa Kiviniemen kosken kaakkoispuolella, metsän keskellä. Sen on osa Pietarin turvaksi 1700-luvulla rakennettua linnoitusjärjestelmää ja Taipaleessa sijaitsevan redutin ohella ainoa meidän päiviimme asti säilynyt esimerkki tuonaikaisista kenttälinnoituksista Karjalankannaksella. Kiviniemen redutti ei joutunut omana aikanaan sotatoimien kohteeksi, ja hylkäämisensä jälkeen se on saanut olla, toista maailmansotaa lukuun ottamatta, melko rauhassa loppuvuodesta 2011 alueella suoritetut rautatien rakennustyöt tuhosivat kuitenkin osan linnakkeen ulkovarustuksista. Karjalankannakselle 1700-luvulla rakennettuja kenttälinnoituksia on tutkittu niukasti tutkimukset rajoittuvat lähinnä pietarilaisten sotahistorioitsijoiden 1990-luvulla tekemiin kartoituksiin, muutamiin maastotarkastuksiin ja syksyllä 2012 Kiviniemen redutilla tehtyihin arkeologisiin kenttätöihin, joiden tavoitteena oli edellä mainittujen ratatöiden aiheuttamien vaurioiden kartoittaminen. Myös aiheesta julkaistu, etenkin suomenkielinen kirjallisuus on niukkaa. Tämä kirjoitus pyrkii osaltaan puuttumaan jälkimmäiseen epäkohtaan: artikkelissa esitellään Karjalankannakselle 1700- luvulla rakennettujen linnakkeiden historiallinen tausta ja tarkastellaan tarkemmin Kiviniemen reduttia, minkä lisäksi kirjoituksen lopussa käsitellään Kannaksen linnoitusten nykytilaa 1. Linnoituksia uuden pääkaupungin suojaksi Suuren Pohjan sodan (1700-1721) myötä Venäjän valtakunta laajeni Itämerelle. Vuonna 1703 Pietari-Paavalin linnoituksen rakentamista seurannut Pietarin kaupungin perustaminen Nevan suistoon nosti pian esiin myös tarpeet sen suojelemiseksi. Ensimmäiset linnakkeet rakennettiin Nevan rantamaille ja sen suulle, Kronstadtin saarelle, mutta hyvin pian puolustuslinja siirtyi kauemmas Kannakselle Venäjän valloitettua 1710 Viipurin ja Käkisalmen linnat. Pian tämän jälkeen sen sai haltuunsa myös suuren osan Suomesta, jota seurannutta venäläismiehityksen aikaa 1713 1721 kutsutaan myös nimellä isoviha 2. Sekä Viipurin että Käkisalmen linnat olivat molemmat jykeviä, monisatavuotisia linnoituksia, jotka turvasivat paitsi Kannaksen itä- ja länsiosissa kulkeneita pääteitä, myös Suomenlahdelta Laatokalle johtaneen Vuoksen vesireitin päätepisteitä. Niiden väliin jäi kuitenkin laaja alue, jonka kautta vihollisen olisi ollut mahdollista liikuttaa joukkojaan kohti Pietaria kaupunkia, jonka Pietari Suuri vuonna 1712 julisti uudeksi pääkaupungiksi. Tästä syystä linnojen väliselle alueelle rakennettiin jo sodan kuluessa väliaikaisia linnoitteita. 30
Vuoksen alueelle 1700-luvulla perustetut kenttälinnoitukset: 1 Muolaa; 2 Sudenoja; 3 Kiviniemi; 4 Taipale; 5 Pärnä. Karttaan on merkitty myös Kannaksen merkittävimmät maantiet 1700-luvulla. Pikkukartta esittää Ruotsin Venäjälle luovuttamien alueiden laajuuden Karjalankannaksella ja Kaakkois-Suomessa Uudenkaupungin (1721), Turun (1743) ja Haminan (1809) rauhansopimusten jälkeen. Kartta: K. Nordqvist, 2013. Suuri Pohjan sota lopetti Ruotsin suurvaltakauden ja johti mittaviin aluemenetyksiin: Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjä sai Ruotsilta paitsi Baltian, myös suuren osan Käkisalmen ja Viipurin lääneistä. Samalla Karjalankannaksen puolustuksellinen merkitys nousi huomattavasti, mistä syystä Viipurin ja Käkisalmen rajalinnojen väliin rakennettiin vielä Pietari Suuren aikana pienempien kenttälinnoitusten ketju Ruotsi puolestaan aloitti linnoitustyöt Haminassa ja Lappeenrannassa. Ei ole aivan tarkkaan selvillä, milloin Kannaksen linnakkeet on rakennettu, mutta viimeistään tämä on tapahtunut 1720-luvun alussa. Linnoitusjärjestelmään kuuluivat tässä vaiheessa Muolaan 31
kylään rakennettu linnake (Mulo-šanets eli skanssi, myöhemmin Mul skij retranšement), Sudenojan linnake (Suvek-šanets), Kiviniemen linnake (Kiviniemski jšanets), sekä Taipaleen linnake (Ulits-šanets). Linnakkeiden sijainnin ymmärtämiseksi täytyy muistaa, että niiden rakentamisen aikana Kannas oli luonnonoloiltaan hyvin erilainen nykyiseen verrattuna. Ennen 1800- luvulla tapahtuneita Taipaleen ja Kiviniemen vesistönlaskuja Vuoksenlaaksossa lainehti ns. Vuoksenlaakson muinaisjärvi (ks. kirjoittajan esihistoriaa käsittelevä artik- Kiviniemen redutin sijainti Vuoksen ja Suvannon yhtymäkohdassa. Nykyiset vedet on esitetty tummanharmaalla, 1700-luvun tilanne harmaalla; linnakkeen rakentamisen aikaiset päätiet merkitty mustalla viivalla, siitä poikkeava nykyinen tielinjaus katkoviivalla vertailun vuoksi kartassa on esitetty myös nykyinen rautatie. Kartta: K. Nordqvist, 2013. 32
Ote redutin alueetta esittävästä, 1777 mitatusta Kiviniemen kylän tiluskartasta. Kartta: Kansallisarkiston digitaaliarkisto. keli tässä teoksessa). Tämä tarkoitti sitä, että Karjalankannaksen halkaisi paljon nykyistä laajempi vesistö, jonka lännestä kohti Pietaria johtaneet maantiet leikkasivat vain muutamassa kohdassa. Kenttälinnoitukset rakennettiin nimenomaan näihin liikenteen ja sen kontrolloimisen kannalta suotuisiin paikkoihin. Kiviniemen linnake perustettiin paikkaan, jossa Käkisalmesta Pietariin johtava tie ylitti Vuoksen ja Suvannon yhdistäneen kapean salmen. Se on rakennettu Vuoksen ja Suvannon väliin etelästä pistävällä niemekkeellä sijaitsevalle ympäristöään korkeammalle mäelle, josta salmen aluetta oli helppo hallita. Linnake sijaitsee noin 350 m nykyisestä maantiesillasta kaakkoon ja noin 100 m Pietarintiestä koilliseen on kuitenkin huomattava, että redutin rakennusaikana vedenpinta ulottui paikoin hyvin lähelle linnaketta. Kuten todettu, Kiviniemen kenttälinnoituksen täsmällistä rakennusaikaa ei tunneta, mutta viimeistään 1720-luvun alkupuolella paikalla on sijainnut yksinkertainen, maasta tehty nelisivuinen noin 1,5 m korkea rintavarustus, jota on kiertänyt 1,5-2 m syvä ja noin 3 m leveä vallihauta. Vastaavanlainen yksinkertainen vallitus sijaitsi myös Taipaleessa. Näitä suurempia olivat Viipurista Pietariin johtaneen Suuren rantatien varrella sijainneet Muolaan ja Sudenojan linnakkeet, mutta kaiken kaikkiaan 1720-luvun linnoituslaitteet olivat ilmeisen vaatimattomia, eikä yhteenkään niistä ollut sijoitettu pysyvää varuskuntaa, sillä ne oli määrä miehittää vain vihollisen uhatessa. 33
Vuoksen ja Suvannon yhdistänyt salmi ja vanha silta linnoituksen alueelta nähtynä noin vuoden 1840 tienoilla. P.A. Kruskopfin litografia Z. Topeliuksen teoksessa Finland framstäldt i teckningar (1845, Helsingfors). Linnoitussysteemi modernisoidaan 1720- ja 1730-lukujen taitteessa Pietarin puolustamiseksi laadittiin suurisuuntaiset suunnitelmat. Kannaksen osalta niihin sisältyi olemassa olevien linnakkeiden parantamisen ja nykyaikaistamisen lisäksi myös uuden linnakkeen rakentaminen Pärnään, Käkisalmen pohjoispuolelle. Nämä suunnitelmat eivät kuitenkaan koskaan toteutuneet, eikä linnakkeiden hyväksi tehty tuona aikana kaiketi mitään muutakaan. Ruotsin ja Venäjän välille puhjenneen hattujen sodan aikana (1741-1743, tunnetaan Suomessa myös nimellä pikkuviha) venäläisiä joukkoja komentanut kenraali J.F.E. Keith ei enää löytänyt alueelta puolustamisen kannalta käyttökelpoisia linnoiteita. Tämän seurauksena Karjalankannaksella aloitettiin pikaisesti uudelleenlinnoittaminen. Linnoitustöitä ei kuitenkaan suoritettu aiemman laajan suunnitelman mukaan, vaan uudistettuna, kevyempänä versiona. Suurimmat muutostyöt liittyivät Muolaan linnakkeen modernisointiin ja laajentamiseen, minkä lisäksi Pärnäjoen varrelle rakennettiin 1740-luvun alussa uusi redutti 3. Myös Kiviniemen linnakkeen nykymuoto lienee perua 1740-luvun alun uudistustöistä. Nykyisessä asussaan se koostuu kahdesta osasta: varsinaisesta nelikulmaisesta redutista eli umpilinnakkeesta ja sen ympärillä olevasta ulkovarustuksesta, joka antaa linnakkeelle kahdeksansakaraisen tähtilinnoituksen muodon 4. Redutin sivut ovat pituudeltaan noin 60 m ja ulkovarustuksen linnoitusluiskat mukaan lukien linnakkeen kokonaispinta-ala on yli hehtaarin. Jyrkkäseinäisiä valleja on säilynyt nykyään vajaan 3 m korkeudelta, joten alkujaan, yhdessä vallin harjaa kiertäneen rintavarustuksen kanssa redutillaon ollut korkeutta noin 3,5 m. Vallien edessä olevat, nykyäänkin yli 3 34
Kiviniemen redutti 1800-luvun alussa tehdyn kartoituksen mukaan: 1 sisäpiha; 2 rintavarustus/vallikäytävä; 3 valli; 4 vallihauta; 5 katvetie; 6 linnoitusluiska; 7 portti. Rakenteen havainnollistamiseksi vallin harja/rintavarustus, vallihaudan pohja ja linnoitusluiskat merkitty harmaalla. Mittajanan pituus 50 saženia eli noin 107 metriä. Piirros: K. Nordqvist Šmelev 2012 pohjalta. m syvät ja reilut 5m leveät vallihaudat lisäsivät entisestään linnakkeen puolustettavuutta. Vallin päällä, rintavarustuksen takana kiertänyt vallikäytävä toimi puolustajien asemana ja lisäksi siinä oli redutin kulmissa tasanteet tykistöä varten. Vallihaudan ulkopuolella kulkeva, linnoitusluiskien suojaama katvetie muodosti ulomman puolustusaseman. Linnakkeen portti sijaitsi suuntautuneena kohti Pietarin maantietä redutin etelävallin keskiosassa ja sitä suojasi yksi linnoitusluiskista. 1700-luvun venäläisten sodankäyntiohjeiden perusteella on laskettu, että Kiviniemen kokoinen linnake olisi tarvinnut varuskunnakseen ja puolustajikseen, laskutavasta riippuen, jopa 800-1400miestä. Kiviniemen kenttälinnoituksen vallit on rakennettu karkeasta hiekasta, joka kerros kerrokselta on tampattu tiiviiksi ja kestäväksi rakenteeksi. Lopuksi rakennelma on katettu turpeilla Kiviniemen redutista ei ainakaan toistaiseksi ole tavattu puisten tukirakenteiden osia, jollaisia on ollut esim. Taipaleen linnakkeessa. Myöskään kivisiä tai kiviverhottuja tukimuureja, jollaisia on ollut ainakin Muolaan linnoituksessa sekä Pärnän redutissa, ei tunneta, kuten ei myöskään merkkejä muista linnakkeen ulkopuolella mahdollisesti sijainneista varustuksista, kuten puupalisadeista. Myös linnakkeen sisäosissa olleisiin rakennuksiin liittyvät tiedot ovat niukkoja ja havainnot pintapuolisia: Kiviniemen redutin sisäpihalta on paikannettu ruutikellarin jäänteet, sekä jotain merkkejä maanpinnalla seisoneiden talous- ja kasarmirakennusten perustuksista. 35
Karjalankannaksen puolustuksellinen merkitys katoaa Hattujen sodan 1743 päättäneen Turun rauhan myötä Venäjä sai haltuunsa loputkin Vanhan Suomen alueesta rajan siirtyessä Kymijoelle ja Saimaalle. Tämä muutti jälleen Pietarin puolustuksellista tilannetta ja Kannaksen kenttälinnoitusten asemaa siinä; rauhansopimuksen mukaisesti Venäjä sai haltuunsa Haminan ja Lappeenrannan linnoitukset sekä Olavinlinnan, jotka nyt muodostivat puolustuksen etulinjan. Uusien rajalinnakkeiden varustaminen jatkui 1700-luvun toisella puoliskolla, minkä lisäksi puolustusta vahvistettiin Taavetin linnoituksella ja Viipurilahden saariin rakennetuilla varustuksilla ja pattereilla. Ruotsi puolestaan alkoi rakentaa Degerbyn ja Svartholman sekä Suomenlinnan maa- ja merilinnoituksia. Ruotsalaisten revanssimielialan vallitessa aloittama Kustaa III:n sota (1788-1790) päättyi tuloksettomana Värälän rauhaan eikä johtanut alueluovutuksiin. Ruotsalaisten sodan aikana saavuttama taistelumenestys huolestutti kuitenkin venäläisiä ja osoitti valtakunnan luoteisrajan puolustuksen ongelmakohdat. Keisarinna Katariina II määräsikin uusien varustelutöiden johtoon yhden aikansa pätevimmistä sotapäälliköistä, kenraali A.V. Suvorovin. Tämä hahmotteli Pietarin turvaksi kolmen linnoitusketjun systeemin, jonka oli määrä turvata kaikki pääkaupunkiin johtavat keskeiset tieyhteydet. Sisimmän ketjun muodostivat Kronstadtin, Pähkinälinnan, Viipurin ja Käkisalmen linnat ja keskimmäisen Haminan, Lappeenrannan ja Taavetin linnoitukset. Uloimman puolustusvyöhykkeen muodostivat Olavinlinna, sekä Kaakkois-Suomeen Suvorovin johdolla pääasiassa vuosina 1791-1792 rakennetut Kärnäkosken, Järvitaipaleen, Kyminlinnan, Utin ja Liikkalan linnakkeet ja linnoitukset, Ruotsinsalmen merilinnoitus, sekä näihin liittyvät Kutvelen, Käyhkään, Kukonharjun ja Telataipaleen kanavat 5. Tätä linnoitusjärjestelmää uudistettiin vielä 1800-luvun alkuvuosina kenraali J.P. van Suchtelenin johdolla. 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun linnoitusvaiheen rakennus- ja korjaustyöt kohdistuivat Kannaksella etenkin Viipurin ja Käkisalmen linnoihin, joista ensimmäinen oli koko alueen puolustuksen keskus. Suvorov oli keväällä 1791 suorittamansa tarkastusmatkan yhteydessä tutustunut myös Karjalankannaksen kenttälinnoitusten tilaan Kiviniemen linnake oli tuolloin kenraalin arvion mukaan vielä ajanut asiansa. Tietoja Kannaksen linnakkeisiin tuolloin kohdistetuista kunnostustoimista ei kuitenkaan ole niiden merkitys oli jo vähentynyt rajan siirtyessä kauemmas länteen ja väheni edelleen kivirakenteisten linnoitusten ketjun noustessa uudelle raja-alueelle. Kannaksen asema rajaseutuna oli lopullisesti mennyttä Suomen joutuessa Venäjän alaisuuteen ja rajan siirtyessä edelleen Pohjanlahteen Suomen sodan (1808-1809) päättyessä Haminan rauhaan. Kannaksen kenttälinnoitukset hylättiin saman tien 1810 lakkautettiin tarpeettomana myös Käkisalmen linna. Myös pääosa Suvorovin linnoitusketjun linnakkeista joutui tuolloin toimettomiksi, ja vuonna 1835 Kaakkois- Suomen kaikki puolustukselle merkityksettömät linnoitukset tyhjennettiin ja hylättiin lopullisesti tsaari Nikolai I:n määräyksellä. 36
Hylkäämisen jälkeiset kaksi vuosisataa Kannakselle1700-luvulla rakennettujen kenttälinnoitusten myöhempi kohtalo poikkeaa suomalaisten, monessa tapauksessa restauroitujen ja museoitujen linnoitusten kohtalosta. Muolaan ja Sudenojan linnoituksista ei ole nykyään jäljellä juuri mitään, vaan ne ovat tuhoutuneet Viipurintien laajennus- ja oikaisutöissä sekä toisen maailmansodan taisteluiden yhteydessä. Myös nykyasutuksen keskellä sijaitsevasta Pärnän linnakkeesta on jäljellä vain rippeet, joten 1700-luvulla rakennetuista puolustusvarustuksista vain Taipaleen ja Kiviniemen redutit ovat edelleen pystyssä. Myös nämä ovat kärsineet myöhemmästä ihmistoiminnasta ja etenkin toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista: molempiin on sodan aikana tehty poteroita ja muita kaivantoja, niissä on näkyvissä kranaattikuoppia ja niiden alueelta löytyy sotaromua. Linnakkeet ovat joutuneet myös jossain määrin laittomien muinaisjäännösten etsijöiden, ns. mustien arkeologien kaiveluiden kohteiksi, mutta tämä pois lukien niihin viimevuosikymmeninä kohdistunut käyttö on kuitenkin rajoittunut lähinnä turistien, paintballin pelaajien ja sotahistorian harrastajien käynteihin. Kiviniemen linnakkeen alue on edelleen kokonaan rakentamatonta, joskin sen pohjoisosan ulkovarustukset ovat syystä tai toisesta osin aidattu osaksi viereisen lomakeskuksen piha-aluetta. Heti linnakkeen itäpuolella kulkee kuitenkin rautatie, johon linnakkeen viimeisimmät vaiheet liittyvät. Viipuri Pietari rataosuuden osoittauduttua 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä riittämättömäksi sekä nykyisen henkilö- että tavaraliikenteen volyymille, jälkimmäistä varten alettiin valtiojohdon käskystä suunnitella ja rakentaa uutta, Pietarista Petäjärven ja Antrean kautta Viipuriin kulkevaa junarataa. Kiviniemessä uuden radan oli määrä ylittää koski vanhan rinnalla, mutta tilaa uudelle radalle oli niukasti: jo yksin vanha rata kulki melko ahtaasti linnakkeen ja Suvannon rannassa sijaitsevien talojen välissä. Loppuvuodesta 2011 puskutraktorit tuhosivatkin radan rakennustöiden yhteydessä Kiviniemen linnakkeen ulkovarustuksen itäisen sakaran. Pietarin arkeologien yhteisö nosti asiasta kuitenkin äläkän, koska kyseessä ei ollut ainoa kyseisen radan rakennustöissä tuhottu muinaisjäännös tai ilmitullut väärinkäytös 6. Myös jotkut tiedotusvälineet ottivat asian esille silti viranomaisten kanta ja vastaukset ovat toistaiseksi jääneet epäselviksi ja toimet epämääräisiksi. Tämä on kieltämättä erikoista, sillä Kiviniemen linnake (samoin kuin pahoin kärsinyt Pärnän redutti) on ollut Venäjän federaation merkittävien monumenttien listalla jo vuodesta 1974. Vahinkojen arvioimiseksi pietarilaiset arkeologit suorittivat loppukesästä 2012 kenttätutkimuksia Kiviniemessä. Tutkimuksissa tarkastettiin rakennustöiden vaurioittama alue ja todettiin, että ulkovarustus on pahoin tuhottu paikalla on enää vain suuria kiviä ja roskaa. Tuhotulle alueelle tehtiin myös pieni koekaivaus, mutta talteen saatiin vain yksittäisiä löytöjä; näiden joukossa oli kuitenkin venäläisen, 1700-luvulle ajoittuvan saviastian reunapala. Tutkimusten yhteydessä tehtiin niin ikään havaintoja linnakkeen linnoitusluiskien ja vallien rakenteesta, minkä lisäksi linnake kartoitettiin nykyaikaisin mittalaittein. Lopullista ratkaisua jatkotoimista mahdollisista suojelu- 37
ja uudelleenrakennustoimista tai niiden kustantajasta ei tätä kirjoitettaessa (helmikuu 2013) kuitenkaan vielä ole. Näin ollen, vaikka Kiviniemen redutti ei aikanaan joutunut varsinaisten sotatoimien kohteeksi, on siitä muodostunut nyt toisenlaisten taisteluiden näyttämö: vastapuolina Kiviniemessä ovat taloudelliset intressit sekä kulttuuriperintö ja sen säilyminen. 1 Tässä esitetyt tiedot kenttälinnoitusten historiasta ja ominaisuuksista perustuvat pääasiassa seuraaviin lähteisiin: F. Laskovskij1858 1865. Materialy dlja istoriii nzenernago iskusstva v RossiiI III. Sankt-Peterburg; K.B. Nazarenko & V.I. Smirnov 1998. Polevye ukreplenija pervoj poloviny XVIII v. na Karelskom perešejke. Tsitadel 1(6); K.V. Šmelev 2013. Otšhet ob arheologitšeskih rabotah v Priozerskom rajone v 2012 g (julkaisematon tutkimusraportti vuoden 2012 tutkimuksista). Ks. myös kirjoittajan artikkeli Karjalankannaksen keskiosan kenttälinnoitukset vaiheita 1700-luvulta nykypäivään, johon käsilläoleva teksti osittain pohjautuu. 2 Ajan historiallisista taustoista ja tapahtumista kiinnostunut lukija löytää laajemmin tietoa esim. teoksista H. Kirkinen, P. Nevalainen & H. Sihvo 1994. Karjalan kansan historia. WSOY, Helsinki; Y. Kaukiainen (toim.) 2012. Kymenlaakson historia 1, Jokilaakso ja rajamaa esihistoriasta 1810-luvulle. SKS, Helsinki. Lisäksi lähiaikoina julkaistavaksi ilmoitettu Viipurin läänin historia -kirjasarjan neljäs osa tulee käsittelemään Vanhan Suomen aikaa. 3 Vuoksen alueelle rakennettujen linnakkeiden lisäksi linnoituslaitteita rakennettiin myös lähemmäs Pietaria, Siestarjoelle ja Osinovajan alueelle. 4 Reduttien historia juontaa renessanssiajalle, jolloin tuliaseiden kehittymisen myötä bastionijärjestelmään perustuvat linnoitteet korvasivat aiemmat linnoitustyypit. Redutit yleistyivät 1600- ja 1700-luvuilla, mutta niiden käyttö alkoi hiipua 1800-luvulla ja loppui viimeistään nykyaikaisen tykistön kehittyessä vuosisadan lopulla. Redutteja rakennettiin joko suurempien linnoituskokonaisuuksien esi- tai apulinnakkeiksi, tai kuten Kiviniemen tapauksessa, omiksi pieniksi tukikohdikseen. Ne oli suunniteltu itsenäiseen puolustukseen jalka- ja ratsuväkeä vastaan linnoituksen muoto mahdollisti ampumisen joka suuntaan siten, ettei sen ympärille jäänyt kuolleita kulmia. 5 Suomen puolella sijaitsevista 1700-1800-luvun linnoituksista löytyy runsaasti kirjallisuutta, ks. esim. S. Ahto 1974. Kaakkois-Suomen vanhat maalinnoitukset. Sotasokeat, Helsinki; M. Kuosmanen & K. Rissanen (toim.) 1975. Linnat ja linnoitukset. Museovirasto, Helsinki; K. Rekola 1989. Suvorov Generalissimus- Genius. SKS, Helsinki. V.-P. Suhonen (toim.) 2011. Suomalaiset linnoitukset 1720- luvulta 1850-luvulle. SKS, Helsinki. 6 Kiviniemen linnoituksen lisäksi radan rakennustöissä on tuhottu kivikautisia asuinpaikkoja ainakin Antrean ja Vuoksenrannan alueella. Lisäksi on tullut ilmi seikkoja, jotka viittaavat miljoonaluokan korruptioon ja lahjontaan, jotta radan linjauksen alueella 38 sijaitsevien muinaisjäännösten tutkiminen olisi voitu välttää tekaistujen tai väärää tietoa sisältävien raporttien perusteella, ja näin ollen nopeuttaa radan rakentamista.