Ilmainen lukunäyte OTAVA SATA SOTAKOHTALOA Toimittanut John Lagerbohm
sata sotakohtaloa Toimittanut John Lagerbohm helsingissä kustannusosakeyhtiö otava
LukijaLLe S odan muistot ja sodan jättämät jäljet tuntuvat yhä monissa suomalaisissa perheissä ja suvuissa. Sen huomasin tätä kirjaa tehdessäni. Tuntui, että erilaisia sotakohtaloita alkoi tulvia kaikkialta, niin ystäviltä kuin tuntemattomilta. Aloin samalla pohtia uudella tavalla, kuinka sodat tuntuivat ja vaikuttivat omassa kodissani. Olen syntynyt vuonna 1968. Minulla oli vanhempi, sotasukupolveen kuulunut 1925 syntynyt isä. Hän kertoi paljon onnellisesta lapsuudestaan ja varhaisnuoruudestaan. Jotain puuttui. Isäni trauma syntyi, kun hän ei päässyt rintamalle, kuten useimmat ikätoverinsa. Hänen sotansa muodostui tuhansia nuoria niittäneestä keuhkotuberkuloosista. Siitä tuli hänen vihollisensa, jota vastaan hän taisteli 16-vuotiaasta lähtien. Muistan isän todenneen, että häneltä olisi saanut repiä vaikka kaikki raajat irti, kunhan vain olisi päässyt mukaan taisteluihin. Sellainen oli henki noina aikoina. Sota-aika jätti jälkensä. Isäni viimeinen selkeä kysymys kuolinvuoteellaan oli: "Mikä on tilanne Venäjällä?" Sen myös tiesin, että isäni pari vuotta vanhemman sisaren 20-vuotias aviomies kaatui pian häiden jälkeen. Savossa Kerkonkoskella varttunut 1935 syntynyt äitini kertoi puolestaan heidän maalaistaloonsa sijoitetuista evakoista ja sotavangeista. Luottamus oli melkoinen; söivät samassa pöydässä, saivat joululahjoja, hoitivat jopa perheen pieniä lapsia. Äitini muistaa hyvin vankien kasvot, Vasilin ja Sergein, viimeksi mainittu insinööri ja upea mies. Jokainen vanki itki lähtiessään. He tiesivät, mikä olisi heidän kohtalonsa Neuvostoliitossa. Lupasivat kirjoittaa, kirjeitä ei tullut. Tähän kirjaan valittujen sotakohtaloiden tarkoituksena on olla läpileikkaus suomalaisista sotakohtaloista. Kirjassa kerrotaan sota-ajan ihmisistä, tilanteista, asetelmista, pelosta, kuolemasta. Siinä käsitellään myös sodan seurauksia: surua, kaipausta, traumoja, eritasoisia muistijälkiä sekä sodasta selviytymistä. Sotakohtaloilla ei ole arvojärjestystä eikä tähänkään kirjaan ole voitu valita sataa tärkeintä tai eniten kertomisen arvoista. Monet sodan läpikäyneet veteraanit kuten sodassa kolmesti haavoittunut Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt eivät halua käyttää omalla kohdallaan sanaa kohtalo: siinä väheksyttäisiin niitä, jotka kokivat sen lopullisen kohtalon tai vammautuivat vaikeasti. Jokaisen yli 90 000 kaatuneen väkivaltainen loppu olisi sen sijaan muistamisen ja kertomisen arvoinen. Kirjoittajien näkökulmat sodasta jakautuvat kolmeen tasoon. Osa kirjoittajista on kokenut itse sodan ja kertoo, kuinka sota vaikutti heihin ihmisinä. Toinen osa kirjoittajista on tunnettuja suomalaisia, jotka tuovat esille sodan jälkiä henkilökohtaisella tasolla. He analysoivat, minkälainen suhde heillä on vanhempien, sukulaisten tai ystävien sotakohtaloihin. Kolmannen näkökulman tuovat sotahistoriaan erikoistuneet ammattikirjoittajat. Kirjan yhteensä sata sotakohtaloa etenevät osittain kronologisesti ja joskus temaattisesti; kaksi peräkkäistä kohtaloa saattavat liittyä toisiinsa. Tärkeämpänä ohjenuorana on kuitenkin se, että lukija voi pohdiskella kunkin kohtalon sellaisenaan eli kirjan jokainen tarina muodostaa oman kokonaisuutensa. Olen teemoja valitessa tietoisesti laajentanut kohtalon käsitettä. Se voi koskea ihmiskohtaloiden lisäksi jotakin sota-ajan laajempaa teemaa: kaupunkia, yhteisöä, symbolia tai kansakuntaa. Toivoin kirjoittajilta elämänläheisiä, koskettavia ja yksilön kohtaloa pohtivia tositarinoita. Halusin, että kirjoituksissa kerrottaisiin vapaalla tyylilajilla asioista niiden oikeilla nimillä. Tällaisia kirjoituksia totisesti sain. Ymmärsin, että kun käsitellään esimerkiksi oman isän sotakuolemaa, monet kirjoittajat olivat tekemisissä heille tunteisiin käyvän asian kanssa. Esimerkiksi Kirsti Topparille, joka kirjoitti Tapani-veljestään, paluu vanhoihin muistoihin oli todellinen elämys, joka sai sekä itkemään että nauramaan. Kiitokseni kaikille kirjoittajille. Olen monta sotakohtaloa viisaampi. John Lagerbohm
1 LuuTnanTTi august ylhäinen Ja kersantti oiva ylhäinen arkun salaisuudet August Ylhäinen 1934. Oiva Ylhäinen. 8
ä itini isän, vaarin, talon salissa oli uunin vieressä harmaaksi maalattu, soikionmuotoinen pieni arkku. Se oli sopivan matala, jotta saatoin lapsena istua sen päällä. Minusta arkku oli myös kaunis esine. Sitä ei koskaan avattu, eikä kukaan tuntunut tietävän, mitä arkussa oli. Olin vaarin lapsenlapsista vanhin tyttö ja ehkä sen vuoksi hänelle erikoisen tärkeä. Oma isäni oli kuollut, kun olin vain kaksivuotias. Vaari ei ollut isän korvike, mutta miehen malli kuitenkin. Kun pääsin ripille, sain hänen kuolleen vaimonsa vihkisormuksen. Kun pääsin ylioppilaaksi, sain salissa olleen arkun. Avaa se joskus, kun olet yksin, tutki sen sisältö ja tee sille, mitä haluat. Kunhan et anna sitä äidillesi, vaari sanoi. Päällimmäisenä arkussa oli kasa adresseja. Niiden alla huolellisesti niputettuja kirjeitä, valokuvia ja kaikenlaisia papereita. Kaikki oli vaarin vanhimman pojan jäämistöä. Komppanianpäällikkö, luutnantti, lakitieteen ylioppilas August Fredrik Ylhäinen oli kaatunut Viteleellä 23. heinäkuuta 1941. Tiesin hänen elämäntarinansa samoin kuin hänen kaksi vuotta myöhemmin kaatuneen veljensä tarinan. Heistä, vaarin ainoista pojista, oli aina puhuttu perheessä paljon. Jäljelle oli jäänyt kolme sisarta, jotka ihannoivat veljiään. Akuksi kutsutun Augustin papereita hiljalleen lattialle nostellessani järkytyin yhä enemmän. Pian 26-vuotiaana kaatunut mies ei ollut enää vain nimi sankarihaudan kivilaatassa tai kuva kirjahyllyssä, ei ehkä myöskään se mies, jollaisena sisaret hänet näkivät. Hän oli minun kuollut enoni. Olisin mielelläni tutustunut tähän suomalaisen talonpoikaissuvun jaloon edustajaan. Vaari oli antanut minulle häneltä saamansa kirjeet, Akun saamat rakkauskirjeet, muistikirjat ja henkilökohtaiset paperit, joiden kaikkien lukijaksi olin tarpeeksi etäinen, äitini liian läheinen. Arkun sisällöllä oli toinenkin tarkoitus: se toi perheen historian todeksi myös minulle, joka nuoruuden ehdottomuudella vastustin sotaa ja jopa käydystä sodasta puhumista. AKS:ään kuulunut, syvästi isänmaallinen Aku haavoittui talvisodassa helmikuun 26. päivänä räjähtävän luodin osuessa käsivarteen. Käsi ei kuntoutuksesta huolimatta tullut koskaan aivan entiselleen. Oikeustiedettä opiskellut nuorukainen sai stipendin Uppsalan yliopistoon, jonne hän tarpeeksi kuntouduttuaan lähti. Aika Uppsalassa oli onnellista. Aku oli pidetty mies ja kohtasi myös elämänsä rakkauden; hän aikoi julkistaa kihlauksensa Ebba Lilliecronan kanssa juhannuksena 1941. Ebba oli silloin tulossa ensi vierailulle Akun kotiin Hauholle. Talvisodan haavoittumisen vuoksi Akun ei olisi tarvinnut lähteä rintamalle, mutta kun kutsu toukokuussa tuli, ei ollut puhettakaan, etteikö hän lähtisi toteuttamaan unelmaansa. Kihlajaiset siirrettiin. Lopullisesti. Aku haavoittui Viteleen suolla vaikeasti alaruumiiseen. Hän ei suunnattomissa tuskissaan nähnyt muuta ratkaisua kuin ampua itsensä omalla aseellaan. Rintamatoverit kertoivat tapahtumasta aikanaan Akun isälle, mutta muutoin asiasta vaiettiin. Kun kesä oli helteinen eikä ruumista voitu kuljettaa, toverit hautasivat Akun Salmin kirkon lähellä olevaan peltoon. Sieltä hauholaiset isännät hakivat talven tullen hänen ruumiinsa Hauhon sankarihautaan, jonne hänet helmikuussa haudattiin. Löysin papereiden joukosta Akun kuolinilmoituksen: Niin totta kuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä uskon yhteen suureen Suomeen ja suureen tulevaisuuteen. Siinä sanottiin myös, että hän uhrasi nuoren lupaavan elämänsä syvästi rakastamansa isänmaan ja sen ihanteiden puolesta suur-suomen huomenhetkellä. En koskaan puhunut vaarin kanssa arkun sisällöstä, sanoin vain avanneeni sen ja lukeneeni. Akun kuolema oli vaarille suunnaton suru myös siksi, että se tapahtui niin pian Akun rintamalle paluun jälkeen. Vaari oli tuskin toipunut Akusta, kun hänen nuorempi poikansa, sukutilan tuleva isäntä Oiva Kaarlo Ylhäinen kaatui 27-vuotiaana otsaan osuneesta sala-ampujan luodista Suurmäessä heinäkuun 1. päivänä 1944. Oivalla oli rintataskussaan pieni sinikantinen vihko, jossa oli lyijykynällä kirjoitettu miesten nimiä. Monen nimen kohdalla oli risti. Myös se, luodin lävistämä vihko, oli saamassani arkussa. Oivaa ei koskaan saatu kotiin. Hänet haudattiin rintamalla suunniteltuna hääpäivänään. Kun Hauhon kirkossa piti luettaman kolmas avioliittoon kuulutus, pappi ilmoitti kuulutusten raukeavan. Kotiin oli vihdoin saatu tieto, että sulhanen oli kaatunut jo ensimmäisen kuulutuksen hetkellä. Arkun sisältö teki perheemme historian todeksi minulle ja opetti ymmärtämään sodan keskelle joutuneiden elämää. Riitta Lindegren, päätoimittaja 9
2 TiedusTeLu-upseeri, kapteeni MarTTi ilveskorpi vain valokuva kertoo vaietusta sodasta Lohilahden motissa 1941. Ilveskorpi. 10
L aatikkoni pohjalta, vanhojen valokuvien joukosta, löysin kuvan, jota en ollut huomioinut aiemmin. Isäni nuorena ja komeana, sotilaspuvussa, katsoo mieleenpainuvasti kameraan. Kuvan taakse hän oli itse kirjoittanut: Lohilahden motissa 1941. Ilveskorpi. Ihan kuin siltä varalta, että hän ei selviäisi hengissä. Jäisi edes valokuva. Ilman sotapäiväkirjoja kuva olisi ollut minulle yksi kuva muiden joukossa, mutta nyt tiedän, että pelko vain kuvan jäljelle jäämisestä oli todellinen. Kun päätin kesällä 2007 antaa isäni kunniamerkit ja -kirjat rippilahjaksi vanhimmalle lapsenlapselleni Santerille, en tiennyt niistä sen enempää kuin isäni so- adjutantti ja erikoistehtävissä. Reservin vänrikki, luutnantti, kapteeni. Kahdeksan kunniamerkkiä ja -mitalia. Lomautus teollisuuden palvelukseen. Siinä pähkinänkuoressa muutama vuosi nuoren isäni elämästä ja sodasta, joka vei miehet rintamalle ja jätti äidit ja lapset selviämään miten parhaiten taisivat. Isät eivät olleet perheidensä parissa vuosikausiin, eivät olleet seuraamassa lastensa kasvamista eivätkä juhlimassa näiden syntymäpäiviä. Ei minunkaan isäni. Oma ensimmäinen muistikuvani lienee vuodelta 1942, jolloin olin kolmivuotias. Istun ikkunalaudalla, äiti takanani. Yhdessä katsomme jännittyneen odotuksen vallassa ulos. Aistin huojennuksen, kun näemme isän, harmaastahistoriasta. Ja niin Sota-arkisto, tuo jännittävä paikka mystisine päiväkirjoineen ja hiljaisine tut- isäni katsoo nuorena sa sotapuvussa, nousevan kapeata hiekkatietä kotia kohden. kijahuoneineen tuli minulle tutuksi. Ainoa tarina, jota vanhempani kertoivat meille Jo ensimmäisellä käynnillä mikronauhaa kela- ja komeana lapsille, oli heidän yhteinen kokemuksensa kerran tessani pysähdyin kuin salamaniskusta. Siinä oli sotilaana Lappeenrannassa, kun tuli ilmahälytys. He kiireh- isäni helposti tunnistettava käsiala! Hän oli kirjantivät lähimpään pommisuojaan, mutta se oli täyn- mieleennut puhelimessa vastaanottamansa viestin. Ei sen nä. Myöhemmin selvisi, että neuvostokoneen pu- kummempaa, mutta minulle hieno hetki. Tunsin hartautta ja suurta kunnioitusta selatessani alkuperäisiä, sodankäyneitä kirjoja, monesti heiveröisiä, ohuen ohuelle silkkipaperille persoopainuvasti kameraan. dottama pommi oli osunut juuri tuon pommisuojan ovelle ja surmannut useita viimeksi tulleita. Isä ja äiti olivat ehtineet turvaan muualle. Vanhempani eivät puhuneet sota-ajasta, ja nallisilla, hyvin erilaisilla käsialoilla kirjattuja muistiinpanoja Suomen kohtalonhetkistä. Niin päiväkirjoista kuin -käskyistä löysin useita merkintöjä isästäni. Kantakortti kertoi hänen osallistuneen Lohilahden läpimurtotaisteluihin ja puolustaneen Kangasvaaraa, Kiestinki Louhi-rautatietä ja Uhtuaa. Nämä taistelupaikat sijaitsivat Pohjois- Vienassa, missä käytiin ankaria taisteluja: vihollisen onnistui saar- olen kuullut, että näin kävi monessa muussakin perheessä. Sota yksinkertaisesti haluttiin unohtaa. Toiset onnistuivat siinä paremmin, toiset huonommin. Kukaties puhumattomuus auttoi, vaikka on selvää, että sota jätti jälkensä sekä vanhempieni että omaan sukupolveeni. Aikuisena ajattelin, että sota-aikana alati lähellä ollut kuolema jätti pysyvän sävynsä isäni mielenmaisemaan. taa jalkaväkirykmentti 53, ja suomalaisten miestappiot olivat suuret. Huoltopäällikkö, tiedustelu-upseeri, komppanianpäällikkö, Marja Kurki (o.s. Ilveskorpi), tekstiilitaiteilija, Marja Kurki Oy:n perustaja 11
3 lapussa sotamies vilho sillanpää lapussa oli ollut sukunimi sillanpää 12
r ouva Fanny Sillanpää etsi tietoja pojastaan vuoden 1939 joulukuun lopulta asti. Äiti oli kuullut, että Vilho Sillanpää oli haavoittunut, muuta hän ei tiennyt. Vähän ennen talvisodan päättymistä rouva Sillanpää lähetti jälleen yhden tiedustelun poikansa joukko-osastoon. Tällä kertaa postiluukku kolahti. Täällä jossakin 7/3.40, aloitti korpraali Olavi Ritola vastauksensa. Silloin 23. päivä joulukuuta, kun hän haavoittui, niin me oltiin yhdessä joukkosidontapaikalla. Mutta sitten me jouduimme eri sairaalaan ja minä en ole kuullut hänestä sen jälkeen mitään varmempaa. Rintamakaveri yritti kuitenkin valaa äitiin uskoa: Hän oli haavoittunut päähän eikä siinä mitään hengenvaaraa pitänyt olla. Hän käveli siellä reilusti ja eikä hän mitään erikoisempaa vaivaa kehunut siinä olevan. Korpraali Ritola uskoi, että äiti tapaisi poikansa vielä elävänä. Rouva Sillanpää eli tuhansien muiden äitien tavoin päivästä toiseen piinaavassa epätietoisuudessa. Eräältä tuntemattomana haudatulta oli löydetty ainoana tuntomerkkinä sileä sormus, jossa oli kaiverrus SIIRI 18/10 1935. Kahden muun sormuksissa oli teksti SANELMA ja VUOKKO 16/6 1939. Monet sotilaat olivat silpoutuneet kuitenkin niin muodottomiksi tai päät puuttuivat kokonaan, ettei heitä kannattanut kuvata. Heistä ei saanut enää tuntomerkkejäkään. Niiden pahoin vaurioituneiden, joiden jäännökset löydettiin ja joiden henkilöllisyyttä pidettiin varmana, arkkuihin kirjoitettiin varoitusteksti, ettei niitä saisi avata. Kuvaluettelo olisi nähtävillä Tampereen suojeluskunnassa. Fanny Sillanpää otti mukaansa valokuvia pojastaan ja kirjeet, joita oli saanut vastauksiksi tiedusteluihinsa. Heti kuolinmatrikkelin ensimmäisen kuvan vainaja vaikutti tutulta. Sitä verrattiin äidin valokuviin ja niissä havaittiin yhdennäköisyyttä. Kuolinkuvan viereen oli kirjattu: Pituus 172 cm; vartalo laiha; tukka vaalea; kulmakarvat tuuheat; kädet ja jalat tavalliset, yksi yläetuhammas vasemmalta puuttuu. Talvisodan jälkeen elokuun alussa 1940 äiti sai Tuntomerkit lisäsivät kadonneen sotilaan äidin kuolin- kuulla kuvaluettelosta, jolla etsittiin omaisia tun- varmuutta, sillä pojaltahan puuttui hammas ylätemattomina haudatuille sotilaille. Kuvat oli julmatrikkelileuasta. Lisäksi kuvan tapauksessa oli kyse päähän kaissut Rovastintoimisto, jonka tehtävänä oli sel- ensimmäisen haavoittumisesta, ja näinhän oli korpraali Ritolan vittää vainajien henkilöllisyyksiä ja kaatuneiden mukaan käynyt. Ainoa asia, mikä enää herätti epä- kohtaloita. Hätääntyneiden omaisten tiedusteluja kuvan vainaja varmuutta, oli se, että Vilho Sillanpää oli haavoittu- oli tullut koko sodan ajan, ja niitä tuli vielä pitkään rauhanteon jälkeen. Kuusisataakin päivässä. Kuvaluettelossa on kasvokuvat 129 kaatunees- vaikutti tutulta. nut Kannaksella, Summajoen taistelussa Kuolemajärvellä, mutta valokuvan tuntematon vainaja oli haudattu pitkän matkan päähän Kajaaniin. ta suomalaisesta, joiden henkilöllisyys oli jäänyt hämärän peittoon. Kaatuneiden evakuoimiskeskusten nuoret lotat ja muu henkilökunta olivat laittaneet nämä miehet arkkuihin. Puhdistaneet ja oikoneet silpoutuneet jäsenet, käärineet harsokankaalla pahimmat ruhjeet piiloon. Kuolinkuvat on otettu juuri ennen hautaamista, arkuissa. Satojentuhansien muiden ohella nämäkin miehet olivat pakanneet kamppeensa syksyllä 1939. Lähteneet puolustamaan kotimaataan, omaisiaan. Heidän kohtalonaan oli päätyä tuntemattomina haudatuiksi. Noin 23 24-vuotiaan lihaksikkaan, Sallan rintamalla kaatuneen taskusta oli löytynyt Ilves-elokuvapääsylippu. Toisen tas- Pian saatiin selville, että Kajaaniin oli keväällä 1940 tuotu sittemmin tuntemattomaksi osoittautunut vainaja, jonka arkkuun kiinnitetyssä lapussa oli ollut sukunimi Sillanpää. Häntä oli luultu virheellisesti kajaanilaiseksi Eino Sillanpääksi. Kajaaniin haudattu varmistui nyt Fanny Sillanpään pojaksi, kaatuneeksi, jonka kuolinkuva on ensimmäisenä heinäkuussa 1940 julkaistussa Tuntemattomina haudattuja sankarivainajia -matrikkelissa. Kuvaluettelo oli tehnyt tehtävänsä. Rouva Sillanpää pääsi hautaamaan poikansa, 35-vuotiaan työ- ja sotamies Vilho Sillanpään, kotiseudulle Nokian sankarihautaan. Kadoksiin jäi edelleen tuhansia läheisten kaipaamia sotilaita. kusta nippu äidin rintamalle lähettämiä kirjeitä, kolmannelta suurennuslasi ja seuraavan jalasta kotikutoiset hurstihousut. John Lagerbohm 13
4 viipurin Tuhon sunnuntai 18.2.1940 viipurin kirkkoon jää 114 summan taistelijaa 14
k un talvisota syttyi loppusyksyllä 1939, monet viipurilaiset muistelivat hämmentävää tapahtumaa muutaman vuoden takaa: syksyllä 1936 paikallinen torikauppias Mikko Reponen oli noussut Viipurin tuomiokirkon penkistä kesken papin saarnan, kehottanut kansaa parannukseen ja ennustanut kirkon tuhoutuvan. Näin lopulta kävikin talvisodassa. Viipurin tuomiokirkon kohtalo täyttyi helmikuun kolmantena päivänä 1940, jolloin sen kuoriosa ruhjoutui pommiosumasta käyttökelvottomaksi. Talvisodan kolmanteen kuukauteen päättyi myös kahden muun historiallisen viipurilaispyhäkön aika. Maaseurakunnan kirkko eli entinen luostarikirkko paloi helmikuun 10. päivän suurpommituksissa, Veden puutteesta kärsineiden sammutusjoukkojen ponnisteluista huolimatta kirkosta jäivät jäljelle vain kiviseinät. Niiden keskelle jääneet 114 sankarivainajaa lepäsivät raunioiden suojissa yhä Viipurin maasotavaiheessa talvisodan lopulla, ja entisille sijoilleen he jäivät vielä silloinkin, kun Viipuri luovutettiin rauhanehtojen mukaisesti Neuvostoliitolle. Muiden uuden rajan taakse jääneiden tavoin heidät siunattiin poissaolevina keväällä 1940. Raunioitunut Viipuri sai uudet, toisiin kansallisuuksiin kuuluneet asukkaat varsin nopeasti. Jo kesällä 1940 kaupunkiin asettui tuhansia tulokkaita Leningradista ja kaukaa sisä-venäjältä asti. Samalla uusi isäntä muokkasi kaupungin vaurioitunutta rakennuskantaa omiin tarpeisiinsa: esimerkiksi tuomiokirkon seiniä purettiin ja käytet- varuskuntakirkko entinen tuomiokirkko puo- koko tiin toisaalla uudisrakentamiseen, maaseurakunlestaan helmikuun 18. päivänä, jolloin lähes koko nan kirkko taas muutettiin tehdaslaitokseksi. kaupunki kaupunki tuntui palavan yli 480 viholliskoneen Muutostyöt punatähden alla keskeytyivät, sytyttämässä liekkimeressä. Viipurin tuolloisen hävityksen silminnäkijät tuntui palavan kun suomalaiset valtasivat Viipurin takaisin elokuun 29. päivänä 1941. Vaikka osaa varuskunta- nimesivät helmikuun 18. päivän tuhon sunnunkirkon raunioista oli käytetty viinavarastona, kirtaiksi. yli 480 kon pystyssä törröttäneiden muurien sisällä lepä- Tuhon sunnuntain vertauskuvaksi nousi kau- viholliskoneen sivät edelleen koskemattomina myös sinne jääneet pungin keskustassa sijainneen varuskuntakirkon ja osin palaneet 114 talvisodan sankarivainajaa. sytyttämässä palo, sillä tämä läntisen maailman äärirajoille Suomalaiset olivat omaksuneet heti talvisodan 1400-luvulla pystytetty temppeli oli merkinnyt monille viipurilaisille henkistä muuria idän pimeää pakanuutta vastaan. Pyhäkön kansallista arvoa oli lisännyt myös se, että sen alla uskottiin olevan suo- liekkimeressä. alkuvaiheessa kansainvälisesti ainutlaatuisen, kotirintamalle tärkeäksi osoittautuneen tavan osoittaa arvostusta sodan uhreille: taisteluissa kaatuneita ei haudattu kentälle, vaan heidät kuljetettiin malaisen uskon ja kirjakielen isän, Mikael Agricolan, hauta. Liekehtivään rakennukseen heijastuivat tästä syystä niin Viipurin läntisen kulttuuriperinnön tuhoutuminen, kaikki talvisodan kauhut kuin karjalaisen kansan kokemat kärsimykset. Varuskuntakirkko oli toiminut viimeiset aikansa sotilaskirkkona; siellä oli pidetty sotilasjumalanpalveluksia, vannottu sotilasvaloja ja siunattu kaatuneita isänmaanpuolustajia. Myös tuhon sunnuntain aamuna kirkon alttarin edessä odotti siunaamistaan 114 pääosin Summassa kaatunutta sankarivaina- kotipaikkakunnilleen omaistensa hyvästeltäviksi. Liki kaikki Viipurin varuskuntakirkon raunioissa levänneet vainajat saivat kuitenkin jäädä lopullisesti kaupunkiin. Tunnistetuista vain kuusi lähetettiin siunattavaksi kotiseudulleen, muut 108 talvisodan sankariuhria siunattiin kenttäpiispa Björklundin johdolla kirkonpihan sankarihautaan syyskuussa 1941. Summan puolustajien oli kunniakkainta pitää leposijansa takaisin Suomelle vallatussa Viipurissa, suomalaisen uskonnon ja sivistyksen isän Mikael Agricolan haudan äärellä. jaa, jotka oli tarkoitus lähettää kotipaikkakunnilleen. Vainajia ei kuitenkaan ehditty saattaa viimeiselle matkalleen, vaan näiden miesten kohtalona oli se, että heidän jäänteensä savusivat kirkon mukana. Anu Koskivirta, FT, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti 15
5 paukan pommi 12.1.1940 yhdentoista juntusen elämä päättyy Eturivissä Lempi (vas.), Anja, Leena (sylissä), Matti (sylissä) ja Tyyne Juntunen sekä naapurin Sylvi. Takana viereisen talo Lyyti-emäntä (vas.), Eeli ja Lyyti Juntunen, naapurin Laina ja Anna-Liisa. Eloon jäivät aviopari Lyyti ja Eeli sekä tämän sisko Anna-Liisa, joka ei asunut sota-aikana kotona. Kuva on otettu 1930-luvun lopulla. 16
o li kaunis talvinen pakkaspäivä, 12. tammikuuta 1940. Suomi oli sodassa ja Suomussalmea uhattiin kahdesta kohdasta. Paukuttajanvaaralla, vain kymmenen kilometrin päässä Neuvostoliiton rajasta, oli hätä. Mitähän tästä vielä tuleekaan? mietti Lyydia Lyyti Juntunen, 29-vuotias kuuden lapsen äiti, talon miniä. Hänellä oli huoli miehestään Eelistä, hänen veljestään Santerista ja naapurin Ollista, jotka olivat jääneet kauppareissulla viikkoa aikaisemmin punaarmeijan vangeiksi. Kylällä oli vain naisia, lapsia ja vanhempia miehiä. Naapurissa oli vain Eelin sisar lapsineen, Lyyti hänkin. Eipä tuota oo ieti hättääntynä! sanoi Paukan talon vanhaisäntä Paavo. Hän piti kiinni syksyn liikekannallepanon aikana annetusta määräyksestä, jonka mukaan kukaan ei saanut lähteä ennen kuin sotilaat antaisivat luvan. Juntusjärvelle ja Suomussalmelle vievän vesistön idänpuoleiselle niemekkeelle jääneet kylät olivat ei kenenkään maalla eikä evakuointi onnistunut. Aamuisin kävivät vihollisen partiot ja illalla omat. Vihollissotilaat istuivat uunin äärellä, lämmittelivät nessa talossa eli varsinaisessa Paukuttajan talossa sukuloineet pikkupojat Hannes ja Eemeli. Heidät lähetettiin kuitenkin kotiin, jotta kotiväki ei hätäilisi. Pimeään kellariin jäi ahtaasti 14 ihmistä. Koneet tulivat ja kylvivät vaaralle parikymmentä pommia. Viimeistä edellinen pommi jäi suutariksi aitan portaille, mutta viimeinen räjähti. Pirtin seinäkello pysähtyi tärähdyksestä, tasan kello kahteen. Lentopommi oli 50-kiloinen ja lennätti kellarin etupuolen puiset rakenteet ja kesällä tehdyn betonikaton taivaalle. Tuli hämärä, tuli ilta. Kotonaan piileskellyt kolmannen talon väki lähti katsomaan naapureitaan. Ollin talo oli tyhjä, Eelin talo oli tyhjä. Lehmät huusivat navetassa. Vieläköhän ne ovat siellä kellarissa? supisivat pommin täpärästi välttäneet pojat illalla keskenään. Kellarissa tosiaan! Herra Jumala, auta... Kellarin raunioista löytyi vaikertava Lyyti, hänen takaansa 2-vuotias Matti ja vuotta vanhempi Leena naamat mustina ja vailla minkäänlaista ymmärrystä. Mut- ja heiluttelivat pistooleitaan. He puhuita elossa. Heidän kolme isosiskoaan eli 8-vuotias pirtin vat talonväelle suomea ja houkuttelivat mukaan Tyyne ja vähän nuoremmat Anja ja Lempi olivat Neuvostoliiton kansanarmeijaan. Suomalaiset seinäkello kuolleet. Samoin kävi pikkuveli Aarnelle, joka oli partiot varoittelivat ja rauhoittelivat. leikkaantunut kahtia Lyyti-äitinsä syliin. pysähtyy Kummankaan puolen sotilaita ei ollut näkynyt Hengettömiksi olivat silpoutuneet myös naa- pirtissä päiväkausiin. Sitten tulivat lentokoneet, päiväkahvin aikaan, idästä Uhtuan suunnalta. Ne tulivat, koska suomalaisten partioiden epäiltiin asuvan metsissä ja taloissa. Epäily osui oikeaan, sillä muutaman kilometrin päässä oli satakuntalai- tasan kello kahteen. purin Lyyti ja lapset, aikuisikäinen Laina, tämän pikkuveljet Eero ja Arvi sekä 6-vuotias Sylvi, joka kuoli evakuoijien syliin. Paavo-ukista löytyi kesällä vain käsi ja Hanna-mummosta lettinauha päänahkoineen ja pala keskiruumista. sen PPP 6:n komentopaikka. Pelloilla näkyneet jäljet olivat kuitenkin lasten leikeistä tulleita, eivät sotilaiden tallaamia. Tiedustelukoneiden konekiväärien luodit ropisivat räystäissä ja metsässä jysähtelivät palopommit. Nyt on parasta lähteä kellariin, muuten ei hartiet kestä. Pommia tulloo kohta niskaan, niin uskon. Meijän kellariin soppii tulla, vanhaisäntä sanoi naapurin emännälle. Tavarat siirrettiin pirtistä suojaan ja kahden talon väki meni kellariin turvaan; vanhaisäntä Paavo Hannansa kanssa, nuoriemäntä Lyyti ja hänen kuusi lastaan sekä naapuritalon emäntä neljän lapsensa kanssa Juntusia kaikki. Mukaan kipaisivat kolman- Yhdentoista ihmisen elämä päättyi, kolmen jatkui. Pommi murjoi torsoksi kaksi kokonaista perhettä ja rikkoi kaiken kauniin. Vankina ollut Lyytin mies Eeli sai viestin pommituksesta kahdeksan kilometrin päähän ja sai luvan hakea perheensä pois. Sen, mitä oli jäljellä. Ei tuota kannata ottaa, ei siitä ole eläjäksi, naapurin vanhaisäntä sanoi Lyytistä, kuuden lapsen äidistä, joka kamppaili hengestään pirtin lattialla. Kyllä otetaan niin kauan kun henki vähejää pihisee, Eeli vastasi ja lähti viemään elossa olevia itärajaa kohti, kun suomalaisten apua ei ollut saatavilla. Rintamalinjojen puristuksiin jäi monta taloa. Toisten väki ei 17
Eelin vanhempien perhe. Alhaalla Paavo-ukko, Santeri, Anna-Liisa ja Hanna-mummu, ylhäällä Lyyti. Paavo, Hanna ja Lyyti saivat surmansa. Pommituksessa menehtyneet naapurin lapset Eino, Eero ja Laina 1930-luvun alkupuolella. halunnut lähteä, toisten ei päässyt lähtemään. Yli 300 suomalaista vietiin rajan taakse Kintismän metsäpunktille pakkotöihin. Lyyti ja hänen kaksi eloonjäänyttä lastaan kuljetettiin Neuvostoliiton puolelle Uhtualle sairaalaan, jonne aviomies Eeli tuli häntä katsomaan. Eeli ei ottanut kahta hengissä säilynyttä lastaan mukaan Kintismän metsäpunktille, vaikka sitä kuinka sitä vaadittiin. Kuoloovathan ne sinne. Ei oo millä ruokkia, sanoi Eeli ja oli oikeassa. Useimmat sinne viedyt lapset kuolivat nälkään ja kulkutauteihin. Venäläinen lääkäri amputoi Lyytiltä jalan polven alapuolelta. Lyytin silmä oli vaurioitunut ja kuulo melkein mennyt. Raskaana ollut Lyyti makasi neuvostosairaalassa koko pitkän lopputalven ja kevään. Hän odotti malttamattomana kotiin jääneiden neljän lapsensa jälleennäkemistä. He olivat kuolleet, mutta kukaan ei ollut uskaltanut kertoa sitä Lyytille. Eelin, lasten isän, oli pakko kertoa totuus kolukärryissä jalattomana kotiin matkaavalle Lyytille ennen kuin oltaisiin perillä. Siellä ei ole yhtään mittään! Ei kettään... talot on poltettu ja 18
ihmiset kuolleet, Lyyti sai kuulla. Kaikki se, mitä oli jäljellä, kulki nyt samoissa kärryissä. Paukuttajanvaaralaiset joutuivat lähtemään kolmesti evakkoon, mutta saivat aina palata. Lyyti ja Eeli asettuivat aluksi riihipirttiin, pieneen yhden huoneen asumukseen. Naapurin Olli asui saunassa. Hänelle oli jäänyt vain Eino-poika, mutta tämä kuoli venäläiseen käsikranaattiin muutamia tunteja sen Isäni päätyi saarnamieheksi ja palasi 1990-luvun alkupuolella Venäjän Uhtualle. Hän tapasi saman uhtualaisen Anni-tädin, joka hoiti heitä sairaalassa. Kalevalan eli entisen Uhtuan keskelle kohosi helluntaikirkko, jonka kautta tuhannet saivat henkistä ja materiaalista apua. Surkean kohtalon kokenut, perheensä ja jo toisen vaimonsa Paukan pommissa 12.1.1940 menettänyt naapurin jälkeen, kun rauha oli jo tullut. Olli enimmäkseen vaikeni sodasta. Hän löysi so- Eelin ja Lyytin jälkeläisenä voisin sanoa oleva- neljä dan jälkeen vierelleen 18-vuotiaan piikansa. Myös ni onnekas, kun olen olemassa. Isäni Matti oli se lyytin Olli koki mielenmuutoksen. Sota käännytti van- pieni poika, toinen niistä kahdesta lapsesta, jotka han kommunistin. Ollin kaltaisia oli paljon, sillä pientä selvisivät pommin alta hengissä. Hänen ohimol- sodan julmuus ja metsätyömaan kovuus katkeroitleen jäivät ruutijäljet ja pikkurilli putosi kellariin. Sitä sisareni kävi pienenä tyttönä etsimässä. lasta saa surmansa. tivat monen vasemmistolaisen mielen. Neuvostonaapurin kanssa veljeilleitä ei katsottu hyvällä, Isäni elämänlangan kestävyyttä kokeiltiin sodan jälkeen vielä kerran, kun koulupoikien leikit mutta ei hyljättykään. Kotimme oli majatalo ja sota-ajan tarinat ke- päättyivät räjähdykseen sota-aikana räjäytetyn ammusvaraston alueella. Ketään ei kuollut, mutta läheltä piti. Lyyti oli virallisten paperien mukaan sataprosenttinen invalidi, mutta jo välirauhan aikana hän kävi lakkasuolla ja lehmän alla kykkimässä. Sepän ja puusepän taidot oppinut Eeli teki talvisodan päätyttyä Lyytille tämän rrottiin kaikille, myös lapsille. Niinpä me kaikki tiesimme hyvin, millaista sota oli, kuinka seppä Eeli ja sisukas Lyyti kävivät taistelunsa ja ennen kaikkea rakensivat uuden elämän. Arki auttoi unohtamaan. Paukkalaiset eivät koskaan peitelleet totuutta tai valittaneet kohtaloaan vaikka varmasti itkivät menehtyneitä lapsiaan. ensimmäisen jalkaproteesin. Sitä Lyyti potki Pommikellarin kupeeseen tuli vuonna 2006 jalattoman eteenpäin jalka sihisi ja Lyyti hoki, että tuokin muistomerkki, jota hankittiin jo kolme vuosikym- tuossa... isoäitini mentä aikaisemmin. Silloin Lyyti sanoi, että kuo- Sellaisena minä ja lapsenikin Lyytin muistamlleet ovat kuolleita, muistomerkkiä ei tarvittaisi. kuulolaitteen me: sisukkaana, tarmokkaana, temperamenttisena Hän oli onnellinen kaikista kahdeksasta elävästä ja saunassa jalattomana. Kuulolaitteen vinkuna vinkuna ja lapsestaan, joista kuusi oli syntynyt tammikuun ja lasinen silmä muistuttivat sodan julmuudesta. lasinen silmä 1940 Paukan pommin jälkeen. Jumala antoi ja Jumala otti, niin Lyyti uskoi. Kuol- Kun tein sukuni kohtalosta Paukan Pommi -kir- muistuttivat leista lapsistaan hän virkkoi, että eivätpähän enää jaa, kävin jo sokeutuneen, sittemmin 96-vuotiaana syntiä tee, taivaaseen ovat menneet. Katkeruudelle ei ollut sijaa. Mitäpä se hyvejää, Lyyti sanoi muistuttaen, että jokaiselta kuoli sodassa läheisiä ja suru oli yhteinen asia. sodan julmuudesta. kuolleen Lyytin kanssa hänen synnyinkodissaan Suomussalmen Käpylässä. Mummoni oli elänyt pitkän, rikkaan elämän ja oli kiitollinen Jumalalle kaikesta kokemastaan. Hän kertoi vielä yhden asian: Eipähän siinä Pääministeri Urho Kekkonen käveli Suomussalmen kirkolta Juntusrantaan 1950-luvun alussa ja rakennutti tien, jota pitkin kirjassa ole kaikki. Minulla on salaisuuksia ja hautaan ne menevät! virtasi uusi elämä. Tien linjat teki uskovainen insinööri ja paukkalaiset kokivat hengellisen heräämisen. Mikael Juntunen, tradenomi, toimittaja-kirjailija 19