1 Raakalaiset Gironan kreivikunnassa toukokuussa 1052 Päivä painui mailleen. Viisi tuimaa, äkäistä ratsastajaa ravasi pyökkien reunustamaa polkua pitkin Empúriesin ja Gironan kreivikuntien rajalla. Heistä paistoi peninkulman päähän, etteivät he olleet rutinoituneita metsämiehiä vaan kourallinen niillä main kuhisevia palkkasotureita, jotka mittelivät miekkojaan maksusta aina kun joku säätyläinen halusi heidän avullaan vallata rajaseutuja tai kiistellä naapurikreivikuntien maista. He olivat lähteneet aamuvarhaisella hakemaan virkistävää vaihtelua ajatellen, että peuran ampuminen tai villikarjun pyytäminen olisi paljon yksinkertaisempaa kuin ihmisen listiminen taistelussa. Kokemattomuus koitui kuitenkin heidän tappiokseen: he eivät olleet ottaneet huomioon tuulen suuntaa eivätkä olleet osanneet liikkua ryteikössä katkomatta risuja ja pitämättä meteliä, joten metsästysretki oli vesittynyt pahan kerran. Niinpä he palasivat Gironaa kohti uupuneina, nälkäisinä ja kärttyisinä uumoillen, että metsikön keskellä kaikki kauriit, oravat, villisiat ja metsot ilkkuivat heitä ja kuuluttivat suureen ääneen heidän taitamattomuuttaan. 17
Äkkiä joukon ilmeinen päällikkö kohotti oikean kätensä ja pysäytti miehet. Perässä seurannut tuuheaviiksinen, vatsakas jättiläinen ratsasti hänen vierelleen. Mitä nyt, Wolfgang? Wolfgang osoitti sormella eteensä ja vastasi: Ihmisiä! Johtaja viittasi kaikkia laskeutumaan ratsailta, minkä jälkeen he jatkoivat matkaansa jalan, taluttaen hevosia riimunnarusta. Ei aikaakaan, kun he tunsivat savun hajun. He seisahtuivat metsäaukealle, sitoivat hevoset puihin, hiipivät kumarassa ja mahdollisimman hiljaa eteenpäin, varoen sillä kertaa astumasta yhdenkään oksan päälle. Metsän laidassa he jähmettyivät paikoilleen. Näky hiveli silmiä: metsästysretki vaikutti sittenkin päättyvän onnellisesti. Heidän edessään oli hyvin hoidettu maalaistalo, jonka piipusta nousi savua ja jonka asukkaat olivat keskittyneet askareisiinsa. Kaksi miestä kengitti paraikaa uljasrakenteista percheronhevosta. Eläin oli kiinnitetty suitsista seinäkoukkuun. Nuorempi mies tuki sen vasenta takajalkaa reittään vasten, kun nahkaesiliinaan sonnustautunut vanhempi mies naulasi kenkää kiinni kavioon. Miesten oikealla puolella oli nuori tyttö, joka piiskasi aasia kiertämään laput silmillä loppumatonta kehää vintturikaivon ympäri. Penkillä rukin ääressä istui vanha rouva, joka kehräsi karstatusta villasta lankaa. Toinen nainen, joka oli viimeisillään raskaana, seuloi vehnänjyviä suurella siivilällä niin että lanteet hytkyivät. Wolfgang-niminen päällikkö kysyi hiljaa: Gunter, näetkö saman kuin minäkin? Takuulla, enkä voi olla ajattelematta, että päivä saattaa sittenkin olla pelastettu. Huomaatko, miten tuo tyttö keikuttaa pyllyään? Äläpäs hätäile. Pyydä Ricardo tänne. 18
Gunteriksi kutsuttu mies kääntyi ympäri ja hoputti hiljaisuutta vaativalla eleellä toista takana kyykistelevistä tovereista tulemaan heidän luokseen. Tämä totteli äännähdystäkään päästämättä. Kun soturien päällikkö huomasi miehen vierellään, hän kysyi: Onko jousesi valmiina? Se on aina valmiina, Wolfgang. Katso tarkkaan tuonne ja sano, pystytkö täältä asti osumaan tuohon hevosen jalkaa pitelevään mieheen. Tuohon nuorempaanko? Niin juuri. Saanko nousta seisomaan? Jos et poistu oksien kätköistä ja ammut kun minä käsken. Soturi arvioi matkan katseellaan, tarttui varsijouseen, poimi viinestä vasaman, asetti sen paikoilleen ja jännitti jousen. Voit pitää häntä kuolleena miehenä. En minä sinulta vähempää odotakaan. Päällikkö sopotti miehilleen ohjeita. Suunnitelma oli yksinkertainen, ja se perustui yllätyshyökkäykseen. Tarkoituksena oli ryövätä eläimet ja arvotavarat, ja jos tarjolla oli lisäksi ruumiinnautintoa, mikä sen mukavampaa. Se voisi auttaa unohtamaan epäonnisen metsästysretken. Wolfgang tarkisti, että kaikki olivat asemissaan, ja antoi merkin. Jousimies nousi seisomaan, tähtäsi ja ampui. Vaimea vihellys viilsi rauhaa, ja tilan vanhempi mies ehti vain ihmetellä, kun nuorempi tuupertui maahan suuri veriläiskä paidassaan. Koirien räkytys ravisteli rusottavaa taivaanrantaa. Soturit rynnistivät esiin pöheiköstä. Vanha rouva kaatoi rukin kauhuissaan ja nousi seisomaan tietämättä mitä tehdä. Raskaana oleva nainen riensi miehensä vierelle, painoi päänsä tämän rintaa vasten ja huusi pienelle tytölleen: 19
Juokse pakoon, Maria, juokse! Pihalla päätä pahkaa säntäilevien kanojen hillitön kaakatus sekoittui aitauksessaan säikähtäneiden karitsojen määkimiseen. Yksi sotureista syöksyi ottamaan tyttöä kiinni, mutta tämä sivalsi häntä aasipiiskallaan rapsakasti kasvoille ja pinkaisi metsään pakoon. Köriläs siirsi vanhan rouvan sivuun, painoi tikarin terävän kärjen esiliinamiehen kurkulle ja komensi oudolla korostuksella: Pysyhän paikoillasi. Jos teette yhteistyötä, tämä hoituu nopeasti ja te pysytte hengissä. Jos ette, päästämme teidät saman tien päiviltänne. Sen jälkeen hän kääntyi päällikkönsä puoleen ja kysyi: Mitä minä nyt teen, Wolf? Wolfgang keskeytti hänet raivoissaan: Pölvästi! Enkö ole sata kertaa sanonut, ettet saa mainita nimeäni?! Mies sokelsi anteeksipyyntönsä. Silloin talon valtava, tuhannesta rodusta risteytynyt koira, joka oli ollut kauempana vahtimassa tiineiden tammojen tarhaa, ampaisi tiheiköstä jousimiehen kimppuun. Se iski mahtavat hampaansa miehen oikeaan käsivarteen ja reuhtoi kuin kiskoakseen käden irti. Wolfgang lähestyi eläintä takaapäin ja katkaisi tarkalla viillolla koiran kaulan. Koiran puremasta loukkaantunut mies parkui samaan aikaan kuin kiinniottajansa sylissä hädissään rimpuileva tyttö; soturin otsaan oli jäänyt aasipiiskasta purppurainen juova. Wolfgang komensi: Raskaana oleva nainen ja tyttö latoon. Viekää isäntä sisään näyttämään, minkä tiilen alle hän on kätkenyt säästönsä. Älkää satuttako, ellei ole pakko. Ja ottakaa eukko mukaan. Joukkio hajaantui. Gunter ja jousimies Ricardo, joka yritti tyrehdyttää kangasrievulla käsivartensa verta vuotavaa haavaa, 20
suuntasivat talolle, kun taas Wolfgang retuutti muiden toveriensa kanssa raskaana olevan naisen ja tytön vajaan. Kun vanhukset oli viety sisään, ukkoa vaadittiin luovuttamaan säästönsä. Te tapoitte minun poikani, joka oli tämän talon ainoa aarre. Muuta täällä ei ole kuin se minkä te näette. Viekää kaikki ja jättäkää meidät rauhaan. Miniäni on raskaana. Sinä pikku paskiainen! Tyhminäkö sinä meitä pidät? Näytä heti tiili, jonka alla piilottelet säästöjäsi, tai saat tuntea nahoissasi normannin raivon! Sanoinhan, ettei minulla ole mitään. Virkistetäänpä vähän muistia! Uhkauksen jälkeen Gunteriksi kutsuttu mies repäisi emännän liivin rikki ja paljasti kalvakan ihon. Ukko, joka oli nuoruudessaan varmasti ollut raavas mies, nousi vaimoaan loukannutta öykkäriä vastaan, mutta jousimies iski viljelijän takaapäin kuokalla maahan. Vaimo kirkui kauhusta. Toinen sotureista kävi maahan laonneen miehen kimppuun ja hakkasi tätä mielipuolisesti, kunnes tämän pää oli pelkkää veristä taikinaa. Saamarin kitupiikit, uhraavat mieluummin vaimonsa ja henkensä kuin luopuvat rahoistaan, kuokkaa heiluttanut Ricardo huohotti yhä hengästyneenä. Sitokaa nainen tuoliin, niin katsotaan mitä pomo määrää. Heitä tänne, minä haluan pitää vähän hauskaa. Tuon luukasan kanssako? Tiedäthän sinä, että viini paranee vanhetessaan. Sitä paitsi näinä aikoina täytyy tyytyä siihen mitä saa. Olen minä pahempaakin nähnyt! Nainen nyyhki nurkassa. Huvinsa kullakin. Älä sitten kuhnaile, meidän täytyy vielä kerätä saalis. 21
Gunter poistui talosta ja saapasteli latoon. Siellä odotti tuttu mutta kiihottava näky. Raskaana oleva nainen oli polvistunut anelemaan Wolfgangilta: Älkää satuttako tyttöä! Hän on vasta kahdentoista ja vielä neitsyt! Armahtakaa häntä, ottakaa minut! Sinussa ei ole kylliksi naista kaikille. Sitä paitsi hänen tuleva puolisonsa on meidän käsittelystämme kiitollinen: mies nauttii enemmän, kun olemme muokanneet hänet muotoon. Ja niin soturi alkoi napittaa housujaan auki. Paljon myöhemmin nuo viisi konnaa lähtivät talosta, satuloissaan kaksi kokonaista säkillistä päättömiä kanoja ja kaniineja. Taakse jäi savuava hävityksen kauhistus, kaksi kuollutta miestä ja kolme häpäistyä naista. Äiti silitti vajan lattialle luhistuneen kaksitoistavuotiaan tyttärensä kuraisia, olkisia ja verisiä hiuksia. 22
3 Martí Barbany Barcelonassa toukokuussa 1052 Meren yllä valkeni, ja Barcelona venytteli jäseniään kuin haaveileva morsian viimeisenä aamunaan ennen hääyötä. Kalastajaveneet palailivat rannalle hopeanhohtoisia kaloja kukkuroillaan; merimiesten hilpeiden tervehdysten lomassa kuului leikinlaskua ja virnuilua, kun joku huomasi kilpailijansa saaneen pienemmän saaliin. Castellvellin torilla kuhisi viljelijöitä, maaorjia, kerjäläisiä, pappeja ja kauppiaita. Liikennevälineitä oli monenlaisia: muuleja ja hevosia, raskaita härkärattaita, vaunuja jotka olivat täynnä naruilla kiinni sidottuja laatikoita. Muurinvierustan torille kuljetettiin kärryissä ja juhtien selässä kaikenlaista tavaraa kaupattavaksi ja vaihdettavaksi. Castellvellin portin ainoa hyvä puoli telakan laidalla sijaitsevaan Regomirin porttiin nähden oli se, että kauppatavaran haju pysyi kohtuuden rajoissa; Regomirin portin kautta kulki kaikki kaupungissa tarvittava kala, joten löyhkä oli sietämätön, varsinkin kun kesä teki tuloaan ja Cagalellin loka-altaaseen virtaava oja alkoi höyrytä, puhumattakaan päivistä jolloin kanavaa puhdistettiin 34
ja lietettä ohjattiin mereen. Asetakeissaan, rintahaarniskoissaan ja kypärissään hikoavat portinvartijat eivät mielistelleet ketään. He ojensivat ihmismassaa tarpeen tullen piiskalla ja hätistivät häiriköt pois pertuskalla; keinoja ei kaihdettu, sillä muuten ihmisten ja eläinten ruuhkaa ei saatu etenemään. Pettämätön konsti etuilijoiden hillitsemiseksi oli passittaa kahinoitsijat jonon päähän solvausten, manausten ja kirousten saattelemina. Tungos johtui siitä, että tullimiesten oli tarkistettava kauppatavarat ja perittävä niistä vero; raati oli päättänyt kohentaa kaupungin oloja ohjaamalla maksut Rec Comtalin kanavointiin, jotta vettä voitaisiin johtaa Besósjoelta kaupunkiin. Väkijoukon keskellä ratsasti rauhallisella kimolla ruunalla keskipituinen nuorukainen, jonka iho oli paahtunut auringossa ja jonka kasvonpiirteet ulkoilma oli veistänyt miehisiksi. Miellyttävän näköisellä nuorukaisella oli ruskeat silmät, pitkä musta tukka ja poikkeuksellisen ulkoneva ja vahva, sitkeästä luonteesta ja tahdonvoimasta kertova leuka, jollaisesta Barbanyn suku oli saanut nimensä. Martí Barbany odotteli kärsivällisesti vuoroaan taputellen kaulaan ruunaansa, jonka satulaan hän oli vyöttänyt huolellisesti kaksi laukkua. Silloin tällöin hän tunnusteli rintataskuaan tarkistaakseen, että muiden kalleuksien joukossa oli tallella kirje, joka saneli hänen tulevaisuutensa. Hänellä oli yllään pitkät housusukat ja pohkeisiin nahkaremmein kiinnitetyt nilkkaimet, arkinen verkapaita ja reisipituinen sarssiviitta, jonka hän oli pujottanut pääaukosta ylleen ja kiristänyt vyöllä vyötärölleen. Jalassa hänellä oli kauriinnahkasaappaat ja päässä samanlainen vihreä lakki kuin petolintujen hoitajilla ja joillakin haukankasvattajilla. Hitaasti etenevässä jonossa hän aprikoi jälleen, oliko hän tehnyt oikein lähtiessään sillä tavoin lapsuudenkodistaan. 35
Matka Empúriesin takamailta oli kestänyt kolme päivää ja nyt, jos Luoja soi, Martí oli saapumassa Barcelonaan. Hän ei osannut kuvitellakaan, millaisia käänteitä elämä vielä toisi hänen eteensä ja kuinka uskomattomia seikkailuja kohtalo oli hänelle varannut. Hän unohtui muistelemaan rakkaita kotikontujaan. Hän oli syntynyt Empúriesin lähellä maatilalla, jonka antelias kreivi Hug oli luovuttanut Conflentin ja Sardinian rajalta saapuneille Barbanyeille, kun perhe oli osoittanut kahden sukupolven ajan kreiville uskollisuuttaan raivaamalla metsää; rytö oli muuttunut hehtaarin kokoiseksi viljelysmaaksi. Martí oli ainoa lapsi Guillem Barbany de Gorbin ja Emma de Montgrín avioliitosta, jota vaimon suku oli vastustanut, koska Guillem Barbany oli pelkkä Barcelonan edesmenneen kreivin Ramon Borrellin ja sittemmin tämän puolison Ermessenda de Carcassonan palkkasoturi; hänen työhönsä kuuluivat ryöstöretket rajan tuntumaan, hänen piti varastaa ja ryövätä syrjäisiä pientiloja ja tunkeutua Lleidan maurikuninkaan maille. Sellaiset olivat hänen velvoitteensa silloin kun ei tarvinnut taistella Olèrdolan ruhtinaaksi julistautunutta kreivi Mir Geribertiä vastaan. Martín äidin vauras perhe Garrotxan pääkaupungista oli pitänyt Guillem Barbanya pelkkänä lainsuojattomana maantierosvona ja hylkäsi tyttärensä, kun tämä sai päähänsä mennä naimisiin palkkasoturin kanssa; Martín äiti, joka oli perheen vanhin tytär, jätettiin perinnöttömäksi, ja suvun kaikki varat lahjoitettiin Clunyn luostarille, joka oli seudun merkittävin. Emma olisi halunnut Martín opiskelevan papiksi, mutta pojalla ei ollut kirkollista kutsumusta. Martí muisteli aina lämmöllä isänisää, joka oli ollut hänelle läheinen lapsesta saakka. Vaikka vanhus oli ontunut näkyvästi vasenta jalkaansa, tämä ei ollut koskaan selittänyt mistä vaiva oli peräisin. Ja kun Martí pienestä pitäen valitti, ettei isä ollut koskaan kotona vaan 36
alituiseen sotimassa, isoisä jaksoi puolustella, että monien miesten oli täytettävä velvollisuutensa olosuhteiden pakosta. Nämä ja monet muut keskustelut katkesivat, kun ukko sai aivohalvauksen ja jäi makuulle suuren tulisijan ääreen kuin kuolaava pölli. Kun he eräänä iltana saapuivat pellolta, isoisä lötkötti siinä kuin kuollut pikkulintu. Seuraavana päivänä ukko nostettiin leveäpyöräiseen kärryyn ja vietiin Castellón kirkon hautausmaalle, minne surevat naapurit ja ystävät hautasivat hänet asianmukaiset vuoroveisuut laulettuaan. Martín äiti johti seremoniaa. Martí muisti sen elämänsä ensimmäisenä suurena murheena. Silloin, seitsenvuotiaana, hän oivalsi tahtovansa tehdä muutakin kuin myydä perheen satoa seudun toreilla ja markkinoilla. Hän ei halunnut raataa selkä vääränä aamuvarhaisesta auringonlaskuun niin kuin isoisä, päätyäkseen sitten maan multaan papin yksitoikkoisen suruvirren säestyksellä. Lapsuusvuodet vierivät ja Martín sisimmässä kasvoi tiedonjano. Hänen äitinsä, jonka kutreihin alkoi ilmestyä hopearihmoja, toivoi häneltä lähempää suhdetta kirkkoon ja patisti hänet ratsastamaan vanhalla ja astmaattisella, töihin kykenemättömällä Muley-aasilla pari kertaa viikossa kylälle, missä Vilabertránin kaniikki, isä Sever, opetti hänelle yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskua sekä kieliopin alkeita vaatimatonta korvausta vastaan, joka maksettiin viljelystuotteina ja joskus myös kananpoikina tai kaniineina. Lisäksi Martín piti opiskella katekismusta ja oppineiden kirjoittamia pyhimyselämäkertoja, joita isä Sever antoi hänelle luettavaksi herättääkseen hänen kutsumuksensa. Martí luki niitä mielihyvin, sillä hän pelkäsi, että muuten kiinnostava opetus lopetettaisiin. Martí, pappi sanoi. Mikäli oikein panostat opintoihisi, sinusta voi tulla vaikka kirkonmies. Ota huomioon, että apotit 37
ja piispat ovat vähintään yhtä tärkeitä ihmisiä kuin kreivit ja markiisit, ja sinä olet etevä poika Niinpä isä Sever opetustyön lisäksi ruokaili hänen kanssaan pappilassa ja opetti hänelle käytöstapoja, etikettisääntöjä, sivistynyttä esiintymistä ja pöytätapoja jotka kelpasivat ylimystenkin aterioilla. Enää Martí ei päässyt aasillaan jännittäville ratsastusretkille Rosesin lahdelle, ei ystäviensä Feletin ja Jofren kanssa uimaan poukamaan, ei tutkimaan ihmeellisiä vedenalaisia luolia eikä varsinkaan kurkistelemaan ruovikon kätköistä, kuinka tytöt riisuivat liivinsä ja hameensa ja kahlasivat, kisailivat ja kikattelivat rantavedessä. Kun isoisä oli vielä elossa ja Martí vajaat neljä vuotta vanha, pojalle kerrottiin, että hyvä Jumala oli ottanut hänen isänsä luokseen sotarynnäkössä, jonka kreivi oli määrännyt vihollistaan Olèrdolan ruhtinasta vastaan Vicin suunnalla. Ilmeisestikin keihäs oli läpäissyt isän haarniskan ja iskeytynyt kuolettavasti tämän lapaluiden väliin. Martí muisti erinomaisesti sanansaattajan, joka oli tuonut suruviestin yhdessä seurakunnan papin kanssa. Se oli ollut hyinen marraskuun ilta; pohjoistuuli oli ulissut kuin piru ja temponut mukaansa kaiken mikä ei ollut visusti suojassa tai kiinnitetty paikoilleen, riuhtonut huolimattomasti auki jätettyjä ikkunaluukkuja saranoiltaan ja kaatanut suuria puita. Kun ovelle kolkutettiin, talon katto narisi ja vaikeroi kuin haavoittunut eläin. Takassa paloi valkea, ja halot räiskyttelivät tupaan lämpimiä sanojaan. Tilan kolme torpparia söivät lieden ääressä illallista, ja syrjemmällä pitkän pöydän päässä istui Martín äiti ja tämän seurana piika Tomasa, Mateu Cafarell joka oli ollut Emman uskollinen apulainen siitä onnettomasta päivästä saakka kun tämä oli keksinyt mennä naimisiin sekä Martí. Hirvittävä räksytys ilmoitti ruokailijoille, että ulkona tapahtui jotakin poikkeavaa, ja pian jyskytyksen takaa kuului tuttu ääni. 38
Avatkaa, Emma, täällä on isä Sever. Kun vanha puutarhuri, joka toimi tarvittaessa myös renkinä ja ajurina, siirsi ruokakulhonsa syrjään, otti öljylampun oikeaan käteensä ja käveli epäröivin askelin ovelle, piika kuivasi levottomana käsiään keittiöpyyhkeeseen ja vilkaisi pelokkaasti Martín äitiä. Emma viittasi miestä avaamaan järeän tammipönkän ja vetämään säpit auki. Ovi avautui, liekki hulmahti ulkoa puhaltavassa tuulessa ja ovensuuhun ilmestyi hintelä pappi sekä soturi, joka teki Martíhin vaikutuksen kenties siksi, että tämän ryhti ja koko korostuivat kaniikin rinnalla. Äitinsä ilmeen nähdessään hän tiesi, että miehillä oli huonoja uutisia. Hänen pahat aavistuksensa vahvisti äidin kehotus, joka kaikui yhä hänen muistoissaan. Martí, mene huoneeseesi. Hän luikahti huoneeseensa koiranpentunsa Sulttaani sylissään, mutta heti oven suljettuaan hän painoi korvansa puupintaa vasten ja kuunteli äitinsä ja opettajansa puhetta, johon sekoittui sanansaattajan matala, juhlallinen ääni. Hän kavahti, kun hän kuuli äidin toteavan kylmästi: Tätä uutista minä jouduin odottamaan liian pitkään. Kului pitkä tovi, ennen kuin saattue poistui ja säpit kilahtivat ja saranat kirskahtivat kiinni, ja Martí kuuli äitinsä keskustelevan piian ja vanhan rengin kanssa ja aavisti äidin tulevan pian toivottamaan hyvää yötä, joten hän riisuutui nopeasti, pukeutui polvipituiseen, nukkapintaiseen paitaan ja pujottautui vällyjen alle. Hänen ei tarvinnut odottaa pitkään, ennen kuin ovi avautui ja hänen äitinsä edellä lattialaatoille heittyi öljylampun värisevä valokehä. Äiti jätti lampetin pöydälle ja istuutui sängynreunalle; Martí tunsi hänen lämpimän kätensä otsallaan ja katsoi silmät puoliummessa äidin valtavaa, seinälle lankeavaa varjoa. Aika ja elämä olivat karaisseet naista. Juuri 39
sellaisella vaimealla ja laimealla äänellä kerrottiin uutisia, joille ei mahtanut mitään ja jotka olivat niin arvattavia, etteivät ne kuulostaneet uutisilta lainkaan. Martí, poikani, nyt sinä olet virallisesti orpo, vaikka olet käytännössä ollut tähänkin saakka. Isäsi on kuollut mielipuuhassaan, sodassa. Hänen ainoa perintönsä on sormus, joka on minun hallussani, kunnes sinä täytät kahdeksantoista vuotta. Sitä ennen minulle kerrotaan, mitä sinun tulee sillä tehdä ja minne sinun tulee sen kanssa mennä. Vaikka vainaja oli oma isä, Martí ei tuntenut surua eikä tuskaa. Hän nousi sängyssä istumaan ja syleili äitiään tietämättä itsekään miksi. Äidin runsaan poven hytkyminen paljasti, että hänen lapsuutensa voimahahmo itki. Sinä yönä Martí päätti vielä joskus lähteä pois. Hän ei halunnut viljellä maata koko ikäänsä; hänellä oli kunnianhimoa, mutta kotona näkymät olivat kapeat. Ennen lähtöä oli kuitenkin tapahtuva kaikenlaista, sillä niinhän se on, että ihminen määrää mutta kohtalo säätää. Kuusitoistavuotiaana Martí koki rakkauden, tai niin hän silloin uskoi. Hän oli jälleen kerran markkinoilla ja tutustui siellä Basiliaan, ikäiseensä tyttöön joka oli rikkaan tilallisen perijä. Eräässä ladossa hän sai tietää, kuinka autuaallista on kosketella tytön rintoja. Hänen maailmansa suistui radaltaan, ja ystävien naureskelusta huolimatta hän pyysi äidiltään lupaa kosia tyttöä. Emma suhtautui ehdotukseen vakavasti ja otti asioista selkoa. Pian Martí kuuli siihenastisen elämänsä ikävimmän uutisen: Basilia oli luvattu rikkaalle perijälle, eikä tytön isä antaisi ikimaailmassa kenenkään tyhjätaskun romuttaa heidän suunnitelmiaan. Päivät kuluivat, ne kääntyivät kuukausiksi ja vuosiksi, ja sydänsurut pyyhkiytyivät Martín mielestä. Kahdeksantoista vuotta täyttäessään hän sai äidiltään sormuksen ja pienen 40
pergamentin, jonka joku oli vastikään tuonut taloon hänen tietämättään. Siihen oli kirjoitettu nimi ja osoite Barcelonassa. Poikani, tämä viesti tuotiin kuukausi sitten ja minua pyydettiin antamaan se sinulle, kun olet täysi-ikäinen. Näitä ohjeita sinun tulee noudattaa, kun saavut kaupunkiin. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, se on eräänlainen suositus, joka avaa ovet lähettäjän luo. Olet jo aikamies, ja vaikka minua houkuttaisi olla itsekäs ja pyytää sinua jäämään, rakastavana äitinä minun on pakko väistyä tulevaisuutesi tieltä ja kannustaa sinua lähtemään. En tahdo olla esteenäsi: mene äläkä katso taaksepäin. Täällä sinulla ei ole enää mitään. Äiti, olen odottanut jo kauan ja voin hyvinkin odottaa vielä muutaman kuukauden: kohta on sadonkorjuuaika, enkä minä voi jättää sinua raatamaan yksin. Kun palaan, sillä vannon, äiti, että palaan, saat olla minusta ylpeä. Jos en palaa, olen kuollut matkallani. Lähtöpäivänään Martí syleili vaitonaista äitiä, joka kyynelistään huolimatta piti itsensä koossa, ja niin hänen seikkailunsa alkoi. Kun hän kääntyi viimeisen kerran katsomaan taakseen, hänen äitinsä, piika Tomasan ja Mateun hahmot kutistuivat silmissä mutta samalla kasvoivat hänen sydämessään. Hän karautti ratsullaan matkaan, ja kavioiden tasainen rytmi johdatti hänet kauas hänen siihenastisesta maailmastaan. Hän oli kahdeksantoista vuotta ja kolme kuukautta vanha. Jono eteni ja aamu oli jo pitkällä, kun Martín vuoro tuli. Kun toinen porttia vartioivista sotilaista kysyi hänen henkilöllisyyttään ja hänen matkansa syytä, Martí Barbany kaivoi rintataskustaan katedraalin kaniikille osoitetun asiakirjan. Mies tarkisti vastaanottajan nimen, kysyi lupaa päälliköltään ja päästi hänet kaupunginportista muurien sisäpuolelle. Martí kannusti 41
ratsuaan ja saapui ihmisvirran keskellä suurkaupunkiin; hän ratsasti vilkasta katua eteenpäin, ihmetteli kreivin mahtavaa palatsia ja saapui sitten katedraalin hospitaaliin Pia Almoinaan, missä hänen oli määrä näyttää äidin antama asiakirja arkkidiakoni Llobetille. Hospitaalin edessä hän laskeutui ratsailta, sitoi ratsunsa puiseen kiinnityskaiteeseen ja antoi lantin pojalle joka tarjoutui vahtimaan eläintä, astui rakennuksen porttikäytävästä ja meni pöydän ääreen, missä nuori munkki otti vastaan Pia Almoinassa asuvien kaniikkien ja korkeaarvoisten kirkonmiesten vieraat. Juuri kun uskonmies oli avaamassa suutaan, Pia Almoinan kellot alkoivat soittaa Angelusta yhdessä kaikkien Barcelonan ja sen ympäristön luostareiden ja kirkkojen kellojen kanssa. Kaikki toiminta taukosi ja katujen vilske pysähtyi. Ihmisten kiire keskeytyi hetkeksi, kun viittapukeiset, hattunsa riisuneet miehet ja hartiahuiveihin ja mantilloihin sonnustautuneet naiset odottivat kellojen kumun vaimenemista. Sitten toiminta taas jatkui. Kuinka voin palvella? Munkkikin oli havahtunut, ja hän kysyi Martí Barbanyn nimeä ja asiaa ystävällisellä, laulavalla äänellä kuin kanttori konsanaan. Minulla on kirje, kutsu arkkidiakoni Llobetin luo. Haluaisin tavata hänet, mikäli mahdollista. Martí näytti kutsukirjettä, jolloin kirkonmies nosti puisen sangan päähän kiinnitetyn paksun linssin oikean silmänsä eteen ja ryhtyi lukemaan. Olkaa ystävällinen ja odottakaa hetki. Hän kilautti pöydällään olevaa käsikelloa, ja tuota pikaa paikalle ilmestyi tonsuroitu nuorukainen valmiina täyttämään käskyjä. Viekää tämä viesti isä Llobetille. 42
Haluaisin luovuttaa sen itse, jos suinkin mahdollista. Sehän on minun suosituskirjeeni, Martí Barbany keskeytti ja ojensi kätensä ottaakseen asiakirjan takaisin. Mies tarkkaili päättäväistä vierasta kiinnostuneena ja tuumi, että nuorukainen oli iästään ja rahvaanomaisesta ulkonäöstään huolimatta varmastikin tärkeä henkilö. Kuten tahdotte, mutta tuskin hän ottaa teitä vastaan. Isä Eudald on varsin kiireinen, ja vaikka teillä onkin kutsu, hän ei tapaa ottaa vieraita vastaan ilman ennakkovarausta. Kertokaa isälle, että Martí Barbany tahtoo tavata hänet. Silloin munkki sanoi kuin anteeksi pyytäen: Ymmärrätte varmaan, että minulla ei ole valtaa hänen päätöksiinsä. Pian noviisi palasi ilmoittamaan, että arkkidiakoni ottaisi vieraan vastaan. Munkki katsahti nuortamiestä uteliaana ja lisäsi: Kuulitte mitä hän sanoi. Tämä on minun palvelusaikanani ensimmäinen kerta, kun arkkidiakoni ottaa jonkun vastaan ilman ennakkovarausta. Pyhän Bartolomeuksen nimeen te olette onnekas mies! 43