MAAPERÄKARTTA 1 : 20 000 SELITYS LEHTI 2444 04 LUMIJOEN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Peter Johansson, Matti Maunu ja Ulpu Väisänen 244402 SÄÄRENPERÄ 244405 LUMIJOENSELKÄ 244408 OULUNSALO 244401 244404 KARINKANTA LUMIJOKI 244407 LIMINKA 244303 REVONLAHTI 244306 HIRVINEVA 244309 LIMINGANJÄRVI Rovaniemi 2004
SUOMEN MAAPERÄN KEHITYS Suomen maankamara koostuu ikivanhasta peruskalliosta eli kallioperästä ja sitä peittävistä maalajeista eli maaperästä. Maapeite ei ole yhtenäinen, vaan kallioperä on paikoin paljastuneena. Maapeitteen paksuus voi olla jopa 100 m, mutta keskipaksuus on vain 8,5 m. Maaperä on syntynyt maapallon kehityshistorian nuorimman kauden, kvartäärikauden aikana. Se alkoi 2-3 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan asti. Kvartäärikaudella oli useita jääkausia, joiden aikana mannerjäätiköt peittivät laajoja alueita Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Jääkausien välisinä nk. interglasiaaliaikoina ilmasto oli nykyisen kaltainen tai jopa jonkin verran nykyistä lämpimämpi. Viimeisin jääkausi, jota kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi, alkoi 120 000 vuotta sitten ja päättyi noin 10 000 vuotta sitten. Sen alkupuolella oli kaksi leudomman ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana mannerjäätiköt pienenivät. Pohjois-Euroopasta ne hävisivät lähes kokonaan. Suomen maaperä on pääosin syntynyt viimeisimmän jääkauden aikana ja sen jälkeen. Paikoin tavataan viimeistä jääkautta vanhempia jääkautisia sekä interglasiaalisia ja -stadiaalisia kerrostumia. Niitä tutkimalla on saatu kuva maamme kvartäärikautisesta kehityksestä. Mannerjäätikön toiminnan tuloksena, pääosin sen reunaosan alla, syntyi moreenia. Se on maamme yleisin maalaji, jota esiintyy kallioperää myötäilevänä peitteenä ja erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjäätikön sulaessa valtavat vesivirrat eli jäätikköjoet koversivat erilaisia uomia. Ne myös kerrostivat lajittelemaansa soraa ja hiekkaa jäätikön alle harjuiksi (esim. Punkaharju) ja sen eteen suistoiksi eli deltoiksi (Salpausselät ovat sarja vierekkäisiä reunadeltoja). Mannerjäätikön sulaessa poistui maankuorta kuormittanut 2-3 kilometrin paksuinen jääkerros, jonka alas painama maankuori alkoi vähitellen kohota aiempaan asemaansa. Maankohoaminen oli aluksi nopeaa ja jatkuu yhä. Suurimmillaan maankohoaminen on Merenkurkussa, lähes metri ja pienimmillään Kaakkois-Suomessa, alle 20 senttimetriä sadassa vuodessa. Yli puolet maamme pinta-alasta oli painunut niin syvälle, että mannerjäätikön sulaessa vesi peitti alueita, jotka nykyään ovat kohonneet jopa yli 200 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Tämän ns. ylimmän rannan alapuolelle kerrostui seisovassa vedessä muinaisissa Itämeren vaiheissa savea ja hiesua. Maankohoamisen vuoksi ylimmän rannan alapuolella esiintyy kohoumien rinteillä muinaisrantoja ja rantakerrostumia. Vedestä nousseella maalla joet kuluttivat ja kerrostivat hiekkaa ja hietaa jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jäätikköjoki- ja rantakerrostumilla. Alavilla veden vaivaamilla mailla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen pian alueen vapauduttua jään tai veden peitosta. Näin kallioperää peittävä maakerros vähitellen saavutti nykyiset piirteensä, joita tällä hetkellä ihminen muokkaa voimakkaasti luonnonvoimien ohella.
1 LUMIJOEN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Sisällys ALUEEN YLEISKUVAUS (Peter Johansson) 2 KIVENNÄISMAAT 3 Kallioalueet 3 Moreenikerrostumat 3 Karkearakeiset kerrostumat 4 Hienorakeiset kerrostumat 4 ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Matti Maunu) 4 Turvekerrostumat 4 POHJAVESI (Ulpu Väisänen) 5 Pohjaveden esiintyminen 5 Pohjaveden laatu 5 KIRJALLISUUTTA 6 Geologian tutkimuskeskus
2 ALUEEN YLEISKUVAUS (Peter Johansson) Taulukko 1. Maalajit hehtaareina ja prosentteina maa-alasta. Metrin syvyydessä kuvattu pohjamaa ja sen päällä oleva pintamaa on merkitty kaksoistunnuksella, esim. Ht/Mr tarkoittaa, että karkeaa hietaa on alle 1 m hiekkamoreenin päällä. Ka Kallio 2 - Mr Moreeni 1 196 12,7 HK/Mr 53 0,6 Ht/Mr 199 2,1 Ct/Mr 12 0,1 Ki Kivikko 2 - Sr Sora 11 0,1 Hk Hiekka 1 438 15,3 Ct/Hk 46 0,5- St/Hk 97 1,0 Ht Hieta 3 124 33,2 Ct/Ht 145 1,5 St/Ht 8 0,1 HkM Jäätikköjokimuodostuma (harju, delta) hiekkavaltainen 94 1,0 HHt Hieno hieta 478 5,1 Ht/HHt 576 6,1 Ct/HHt 33 0,3 St/HHt 5 0,1 Hs Hiesu 966 10,3 Hk/Hs 18 0,2 Ht/Hs 155 1,6 HHt/Hs 24 0,3 Sa Savi 193 2,1 Hk/Sa 78 0,8 Ht/Sa 338 3,6 HHt/Sa 52 0,6 St/Sa 19 0,2 St Rahkaturve 44 0,5 Maa-ala yhteensä ha Vesi Kartta-alueen pinta-ala 9 406 ha 594 ha 10 000 ha Lumijoen kartta-alue sijaitsee Pohjois-Pohjanmaalla, Perämeren rannikolla. Kartta-alueen maasto on alavaa tasankoa, jossa suhteelliset korkeusvaihtelut ovat 10 20 m. Korkein kohta, 35 metriä, sijaitsee kartta-alueen eteläreunassa, Isoselän laella. Matalin kohta on kartan koillisosassa, Perämeren lahden, Liminganlahden rannalla. Sieltä maa nousee loivana kohti etelää, noin 4 metriä kilometrillä. Lumijoen alue on varsin tiheään asuttua ja viljeltyä. Siellä sijaitsevat Lumijoen kirkonkylä sekä Lappiniemen ja Hirvasniemen kylät. Länsi- ja eteläosassa on asumattomia metsä- ja suoalueita. Kartta-alueen ympäristöstä tehtyjen moreenin kivien suuntausanalyysien ja uurrehavaintojen mukaan mannerjää virtasi viimeisimmän jäätiköitymisen loppuvaiheessa länsiluoteesta
3 itäkaakkoon eli suunnasta 280-300 o. Kartta-alueen itäpuolelta, Muhokselta on löydetty silokalliolta ristiuurteita, joissa näkyvät länsiluoteiset (285-300 o ) ja pohjoisluoteiset (335-340 o ) suunnat. Pohjoisluoteisten uurteiden on tulkittu syntyneen viimeistä jäätiköitymistä edeltäneen jäätiköitymisen, ns. varhais- tai keski-veiksel- vaiheen aikana. Silloin jäätikön virtaus ulottui Lapista mahdollisesti Oulujärven luoteispuolelle, ja Muhoksen ja Lumijoen alue oli jäätikön peitossa. Noin 10 400 vuotta sitten mannerjäätikön reuna perääntyi kartta-alueelta. Jäätikön sulaessa maa-alueet peittyivät muinaisen Itämeren vaiheen eli Ancylusjärven vesien alle. Silloinen ranta sijaitsi noin 150 kilometrin päässä alueen itäpuolella, Pudasjärven itäosassa. Ancylusjärvivaiheen aikana Itämeri oli makeavetinen järviallas, joka oli erillään Atlantin valtamerestä. Maankohoamisen seurauksena rantaviiva alkoi siirtyä kohti länttä. Noin 9 000 vuotta sitten Itämeren altaassa alkoi Litorinamerivaihe. Atlantin valtamerestä alkoi virrata vettä Itämereen, ja vesi alkoi muuttua vähitellen lievästi suolaiseksi. Kartta-alue oli vielä silloin veden peitossa. Sen korkein kohta, Isoselkä paljastui veden alta saarena noin 3 000 vuotta sitten. Pääosa kartta-alueesta on geologisesti hyvin nuorta, syntynyt alle 2 000 vuotta sitten. Noin 300 vuotta sitten Lumijoki laski mereen kirkonkylän kohdalla. Nyt merenranta on vetäytynyt jokilaaksoa pitkin noin viisi kilometriä itään. Lumijoen suistossa rantaviiva on siirtynyt viimeisen sadan vuoden aikana 1 500 metriä merelle päin. Maankohoaminen ja sen vaikutus maisemaan ja kasvillisuuteen on hyvin näkyvissä Liminganlahdella, jonka rannat ovat kaislikkoa kasvavia vesijättömaita. Maatuva merenlahti on tunnettu muuttolintujen pesimä- ja levähdyspaikka. Lintuharrastajia varten Sannanlahteen on pystytetty lintutorni. Maankohoaminen jatkuu edelleen ja on nykyisin noin 7-8 millimetriä vuodessa. Merenkurkku umpeutuu arvioiden mukaan 2 500-2 800 vuoden kuluttua. Sen seurauksena Perämeri muuttuu järveksi. KIVENNÄISMAAT Kallioalueet Kallioalueita on vain kaksi hehtaaria kartta-alueen maa-alasta. Ne sijaitsevat karttaalueen eteläosassa, Vaununkankaan pohjoispuolella. Kalliot ovat paljastuneet jäätikön pohjaeroosion sekä rantavaiheiden aikana tapahtuneen kulutuksen tuloksena. Kivilajiltaan ne ovat graniittia tai granodioriittia. Kallion ikä on yli 1 800 miljoonaa vuotta. Alueen pohjois- ja koillisosan kallioperä kuuluu ns. Muhoksen muodostumaan. Se ei ole paljastuneena, mutta kallion pinta on tavoitettu paksun maapeitteen alta sen läpi tehdyissä kairauksissa. Muhoksen muodostuman yläosassa on savikiveä, jossa on välikerroksina hiekkakiveä. Syvemmällä esiintyy konglomeraattia eli sorakiveä ja hiekkakiveä. Muhoksen muodostuma on graniittia huomattavasti nuorempi, iältään noin 1 300 1 400 miljoonaa vuotta. Moreenikerrostumat Moreenia on noin 15 % maa-alasta. Se on synnyltään pohjamoreenia, jota monin paikoin peittää ohut pintamoreenikerros. Suurimmat yhtenäiset moreenialueet sijaitsevat kartta-alueen länsi- ja eteläosissa. Moreeni on ainekseltaan hiekkamoreenia. Se on yleensä vähäkivistä, ja kivet ovat kooltaan pieniä. Kummunkankaalla, Kivikankaalla ja Korkiakankaan itäosassa moreeniaines on pinnaltaan kivistä. Se johtuu siitä, että aallokko huuhtoi moreenin hienorakeisen aineksen pois jättäen jäljelle karkean aineksen. Maaston alavissa painanteissa moreenialueet ovat monin paikoin soistuneet tai niitä peittää alle metrin paksuinen hiekka- tai hietakerros. Karkearakeiset kerrostumat Kartta-alueen karkearakeiset kerrostumat ovat synnyltään jäätikköjoki-, ranta- tai jokikerrostumia. Kaakkoisosassa oleva Vanhanmaantienkangas on harju. Se on noin kaksi kilometriä
4 pitkä ja paikoin 600 metriä leveä muodostuma, joka on ainekseltaan pääasiassa hiekkaa. Harju saattaa jatkua edelleen luoteeseen kohti Lumijoen kirkonkylää. Vanhanmaantienkankaan sisältämän hiekka- ja sora-aineksen määräksi on arvioitu 2,1 miljoonaa kuutiometriä. Rantavoimien vaikutuksesta harjun pintaosa on huuhtoutunut ja tasoittunut. Sinne on kerrostunut rantakerrostumia, jotka ovat ainekseltaan hiekkaa tai karkeaa hietaa. Rantakerrostumat syntyivät noin 2 000-3 000 vuotta sitten, jolloin merenranta sijaitsi alueella. Vaununkankaalla ja Konttisuon ympäristössä on rantavalleja. Ne ovat aallokon huuhteluvirtausten kasaamasta hiekasta syntyneitä, muinaisen rannan suuntaisia valleja tai penkereitä, joita Oulun ympäristössä kutsutaan kaarroiksi. Ne esiintyvät 15-25 metrin korkeudella, useista samansuuntaisista valleista muodostuvina rantavalliparvina. Yksittäiset vallit ovat luode-kaakkosuuntaisia, loivasti kaareilevia harjanteita. Ne ovat 300 1 200 metriä pitkiä ja 10-30 metriä leveitä. Niiden korkeus vaihtelee puolesta metristä kahteen metriin ja korkeus säilyy muuttumattomana vallin päästä päähän. Lumijokilaaksossa, jokiuoman reunoilla on ainekseltaan hietaa ja osin hienoa hietaa olevia jokikerrostumia. Ne ovat tasaisia tai loivasti jokeen viettäviä kenttiä, jotka ovat peltoja, jokivarsiniittyjä tai vesijättömaata. Ne ovat synnyltään joen kuljettamaa ja rannoille kerrostamaa ainesta tai muinaiseen Itämereen kerrostuneita Lumijoen suistoja, jotka maankohoamisen myötä ovat jääneet kuiville. Joessa virtaavat vedet ovat myöhemmin kuluttaneet niitä, ja esimerkiksi kirkonkylän kohdalla Lumijoki on syönyt uomaansa useita metrejä jokikerrostumien sisään. Kuluttamaansa ainesta virtaava vesi on kuljettanut ja kerrostanut uudelleen alavirtaan. Hienorakeiset kerrostumat Hienorakeisia maalajeja on noin 31 % maa-alasta. Ainekseltaan ne ovat hienoja hietoja, hiesuja ja savia. Karvonojan ja Heraojan varsilla hienorakeiset kerrostumat ovat tasaisia peltoja tai niittyjä. Liminganlahden eteläpuolella hiesu- ja savialueet ovat pensaita ja kaislikkoa kasvavia vesijättömaita. Hieno hieta-alueet ovat pääasiassa viljeltyjä. Hiesut ja savet kerrostuivat Itämeren pohjaan sen rannan ollessa kaukana kartta-alueen itäpuolella. Kerrostuminen tapahtui vaiheessa, jolloin alueella oli vettä vielä yli sata metriä. Maankohoamisen seurauksena nämä kerrostumat joutuivat vähitellen matalampaan veteen ja aaltojen sekä virtailujen vaikutuksille alttiiksi. Hiesua kerrostui uudelleen varsinkin allasmaisiin painanteisiin, lahdelmiin ja tasaisille alueille hienomman saviaineksen kulkeutuessa syvempään veteen. Yli kahden metrin syvyydessä savet ja hiesut ovat usein humuspitoisia, pelkistyneiden monosulfidien tummanharmaiksi tai mustiksi värjäämiä sulfidisavia ja -hiesuja eli pikileeriä. Ne syntyivät Litorinamerivaiheen aikana, jolloin ilmasto oli lämmin ja vedessä oli runsaasti vesieliöstöä ja kasvillisuutta, joka kerrostui saviaineksen joukkoon meren pohjaan. Kartta-alueen pohjoisosassa hienorakeisia maalajeja peittää usein hietaiset tai hiekkaiset rantakerrostumat. ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Matti Maunu) Turvekerrostumat Turve on epätäydellisesti hajonneista suokasvien jäänteistä syntynyt eloperäinen maalaji, joka on kerrostunut muodostumispaikalleen. Turpeen ominaisuudet määräytyvät kasvilajikoostumuksen ja maatumisasteen mukaan. Tärkeimpiä turvetta muodostavia kasvilajiryhmiä eli turvetekijöitä ovat rahka- ja lehtisammalet, sarat ja saramaiset kasvit sekä suolla kasvavat puuvartiset kasvit. Lumijoen kartta-alueella on turvekerrostumia 409 ha eli runsaat 4 % kartta-alueen maaalasta. Koska kartta-alue on geologisesti nuorta, ovat turvekerrostumat pääosin ohuita. Yli metrin paksuisia kerrostumia on 44 ha ja ne ovat rahkavaltaisia ja vähäravinteisia. Ohutturpeisista, alle metrin paksuisista kerrostumista on saravaltaisia ja ravinteikkaita noin 65%. Turvetta esiintyy myös paikoitellen hyvin ohuena peittävänä kerroksena muiden maalajien päällä.
5 Laajimmat suoalueet ovat Räinäaro kartta-alueen luoteisosassa sekä luonnontilainen Mätässuo ja Leimisuo eteläosassa. Soita on osittain ojitettu lähinnä maatalouden tarpeita varten. Turveteollista merkitystä niillä ei ole. POHJAVESI (Ulpu Väisänen) Pohjaveden esiintyminen Pohjavettä syntyy, kun sade- ja sulamisvesiä imeytyy maaperään. Pohjaveden muodostumiseen vaikuttavat eniten sateen määrä ja voimakkuus, haihdunta, lumen osuus sadannasta ja roudan kesto. Pohjavedeksi imeytyvän veden määrään vaikuttavat kasvillisuus, maanpinnan muodot, pintakerroksen kosteus, maalajien raekoko, kerrosrakenne ja tiivistyneisyys. Pohjavettä varastoituu eniten huokoisiin ja paksuihin maakerroksiin, kallioperässä ruhjeisiin ja rakoihin. Parhaat pohjavesiesiintymät ovat kartta-alueen kaakkoisosan harjussa. Vanhanmaantienkankaan ja Rantaharjun alueilla on Suomen ympäristökeskuksen tärkeäksi luokittelema I luokan pohjavesialue, nimeltään Linnakangas. Sen kokonaispinta-ala on 4,38 km 2 ja pohjaveden muodostumisalueen pinta-ala 1,96 km 2. Pohjaveden antoisuus on 1 400 m 3 /vrk. Muualla kartta-alueella on myös laajoja hiekkaa ja hietaa olevia rantakerrostumia, missä voi olla hyödynnettäviä pohjavesivaroja. Kerrostumien paksuudesta ei ole kuitenkaan tietoa, joten pohjaveden määrän arviointi on vaikeaa. Pohjavettä niissä on todennäköisesti riittävästi ainakin yksityistalouksien tarpeisiin, kuten myös moreenialueilla. Huonoimpia maalajeja pohjaveden muodostumisen kannalta ovat hienorakeiset maalajit, kuten hieno hieta, hiesu ja savi. Pohjaveden pinta on kolmessa kaivossa tehtyjen mittausten mukaan 1,2-2,2 metrin syvyydessä. Pohjaveden laatu Pohjaveden laatuun vaikuttavat maaperään imeytyvän veden sisältämät suolat, maa- ja kallioperän rakenne ja koostumus. Pohjaveteen liuenneiden aineiden määrä kasvaa viipymän pidetessä. Moreenin ja hienorakeisten kerrostumien pohjavedessä liuenneiden aineiden määrä on yleensä suurempi kuin vettä hyvin johtavien, lajittuneiden ja karkearakeisten maalajien pohjavedessä. Kartta-alueelta on analysoitu neljä pohjavesinäytettä, joista kolme on otettu kuilukaivoista ja yksi pohjavedenottamosta Linnakankaan pohjavesialueelta. Kaivot sijaitsevat hiekka- ja hietakerrostumissa. Analysoitujen vesien ph-arvot olivat 6,4-7,8 ja sähkönjohtavuudet 5,1-25,9 ms/m. Liuenneiden aineiden pitoisuudet olivat enimmäkseen pieniä tai jopa alle havaintorajan. Kahdessa kaivossa oli kuitenkin hyvälle talousvedelle asetettuja laatusuosituksia suurempia pitoisuuksia. Molemmissa kaivoissa ylittyivät väri- ja KMnO 4 -luvut sekä rauta- ja mangaanipitoisuudet. Väri- ja KMnO 4 -luvut ilmaisevat todennäköisesti humuksen pääsyä kaivoveteen. Toisessa kaivossa oli alumiinia hieman suositeltua maksimipitoisuutta enemmän, kun taas toisen kaivon sulfaatti- ja kloridipitoisuudet olivat suuret (406 mg/l SO 4 ja 1 310 mg/l Cl). Suositus sulfaatin maksimipitoisuudeksi on 250 mg/l ja kloridin 100 mg/l. Fluoridia oli tässä kaivossa myös hieman suositeltua maksimipitoisuutta enemmän, ja rauta- ja mangaanipitoisuudet olivat huomattavan suuret (8,9 mg/l Fe ja 2310 µg/l Mn). Maksimipitoisuussuositus raudalle on 0,4 mg/l ja mangaanille 100 µg/l.
6 KIRJALLISUUTTA Alalammi, Pentti (toim.) 1992. Suomen kartasto, Vihko 123-126, Geologia. 5. laitos. Helsinki: Maanmittaushallitus ja Suomen Maantieteellinen Seura. 58 s., 3 liitekarttaa. Britschgi, R. & Gustafsson, J. (toim.) 1996. Suomen luokitellut pohjavesialueet. Suomen ympäristö. Luonto ja luonnonvarat. Suomen ympäristökeskus. 387 s. Haavisto, Maija (toim.) 1983. Maaperäkartan käyttöopas 1 : 20 000, 1 : 50 000. Geologinen tutkimuslaitos. Opas 10. 80 s. Heiskari, Jari. 2004. Lumijoen kunnan saviesiintymien ominaisuuksista ja hyödyntämismahdollisuuksista. Pro gradu-tutkielma. Oulun yliopisto, geotieteiden laitos. 75 s. Kurimo, Heikki 1978. Late-glacial ice flows in northern Kainuu and Peräpohjola, North-East Finland. Fennia 156, 11-43. Salonen, Veli-Pekka, Eronen, Matti ja Saarnisto, Matti 2002. Käytännön maaperägeologia. Turku: Kirja-Aurora. 237 s.
MAAPERÄKARTAT Suomen maaperä 1 : 1 000 000, painettu 1984 (sisältyy myös Suomen kartaston vihkoon 123-126, Geologia) esittää maaperää värein ja symbolein syntytavan mukaan luokiteltuina geologisina muodostumina. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen ja Venäjän Federaation luoteisosan maaperä ja sen raaka-ainevarat 1 : 1 000 000, painettu 1993 kahtena karttalehtenä. Kartassa esitetään maaperägeologisten muodostumien ohella tärkeimmät kvartäärikerrostumien hyödyntämiskohteet. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen Geologinen Yleiskartta 1 : 400 000. Maaperäkartta. Painettu Etelä- ja Keski-Suomen osalta vuosina 1906-1953 vanhan yleiskartan pohjalle (9 lehteä kantakartaston vanhan lehtijaon mukaan) ja Pohjois-Suomen osalta vuosina 1963-1986 uuden yleiskartan pohjalle (13 lehteä uuden lehtijaon mukaan). Monivärinen kartta esittää maaperää osin geologisina muodostumina ja osin maalajialueina ja antaa karkean kuvan maaperän rakenteesta ja maalajien jakaumasta maakuntatasolla. Kartta puuttuu kapealta itä-länsisuuntaiselta vyöhykkeeltä, suunnilleen Oulun korkeudelta ja aivan maan eteläisimmästä osasta. Vanhimmissa maaperäkartoissa on pohjakartasta ja työmenetelmistä johtuvia puutteellisuuksia. Suomen Geologinen kartta 1 : 100 000. Maaperäkartta. Vuoteen 2004 mennessä karttoja on painettu lähinnä Etelä-Suomesta 77 kpl. Monivärinen kartta esittää geologisia muodostumia ja maalajeja yleiskarttaa yksityiskohtaisemmin. Useimmista kartoista on saatavina myös karttalehtiselostukset. Lähes kaikki karttalehdet ovat saatavissa myös numeerisessa muodossa. Maaperäkartta 1 : 20 000 ja 1 : 50 000. Vuoteen 2004 mennessä on maastamme kartoitettu 39 %. Moni- tai yksiväristä, peruskarttapohjalle painettua maaperäkarttaa kääntöpuolelle painettuine selostuksineen on valmiina 556 kpl ja sen lisäksi yksinomaan digitoituna noin 580 kpl. Pohjois- Suomen kartat on pääosin julkaistu 1 : 50 000 mittakaavassa. Tekeillä oleva kartta-aineisto numeeristetaan, samoin tehdään myös painetutulle kartta-aineistolle. Maaperäkartat ja niihin liittyvät tiedot ovat saatavissa erilaisina tulosteina tai siirtotiedostoina. Karttoja voi katsella myös internetin kautta osoitteessa http://geokartta.gtk.fi. Tietoja voidaan käyttää maankäytön suunnittelussa, maankamaran raaka-ainevarojen selvittelyssä yms. MAAPERÄKARTOITUSPALVELUT Geologian tutkimuskeskus tekee maksullisena palveluna suurimittakaavaisia ja temaattisia (1 : 2 000 1 : 10 000) maaperäkartoituksia, joissa otetaan huomioon tilaajan erityistarpeet. Kartoituksen yhteydessä tehdään kairauksia ja geofysikaalisia mittauksia tilaajan toivomassa laajuudessa. Yksityiskohtaisia tietoja maa-aineksista, turvevaroista ja pohjavesitutkimuksista voi tiedustella Geologian tutkimuskeskuksesta. Numeerisia perustietoaineistoja on saatavissa paikkatietojen yhteiskäytön kautta tai suoraan GTK:sta erilaisina siirtotiedostoina. Teemakarttoja pystytään tuottamaan alueilta, missä geologisen kartoitustiedon määrä on riittävän kattavaa ja monipuolista. GTK:n yhteyshenkilöt selvittävät edellytykset teemakarttojen tuottamiseen. Lisätietoja maaperäkartoista Etelä-Suomen aluetoimisto PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 20 Fax. 020 550 12 Väli-Suomen aluetoimisto PL 1237 (Neulaniementie 5) 70211 KUOPIO Puh. 020 550 30 Fax. 020 550 13 Pohjois-Suomen aluetoimisto PL 77 (Lähteentie 2) 96101 ROVANIEMI Puh. 020 550 40 Fax. 020 550 14 Internet: karttaluettelot: www.gsf.fi/info/maps paikkatietopalvelut: www.gsf.fi/domestic/paikkati.htm