MAAPERÄKARTTA 1 : 20 000 SELITYS LEHTI 3421 06 TYRNÄVÄN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Peter Johansson, Jukka Räisänen ja Ulpu Väisänen 244407 342204 342207 LIMINKA TUPOS LAITASAARI 244309 342106 342109 LIMINGANJÄRVI TYRNÄVÄ YLIPÄÄ 244308 342105 342108 SAARIKOSKI TEMMES SUUTARINKYLÄ ISBN 999-999-999-9 URN:NBN:fi-fe999999 Rovaniemi 2005
SUOMEN MAAPERÄN KEHITYS Suomen maankamara koostuu ikivanhasta peruskalliosta eli kallioperästä ja sitä peittävistä maalajeista eli maaperästä. Maapeite ei ole yhtenäinen, vaan kallioperä on paikoin paljastuneena. Maapeitteen paksuus voi olla jopa 100 m, mutta keskipaksuus on vain 8,5 m. Maaperä on syntynyt maapallon kehityshistorian nuorimman kauden, kvartäärikauden aikana. Se alkoi 2-3 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan asti. Kvartäärikaudella oli useita jääkausia, joiden aikana mannerjäätiköt peittivät laajoja alueita Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Jääkausien välisinä nk. interglasiaaliaikoina ilmasto oli nykyisen kaltainen tai jopa jonkin verran nykyistä lämpimämpi. Viimeisin jääkausi, jota kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi, alkoi 120 000 vuotta sitten ja päättyi noin 10 000 vuotta sitten. Sen alkupuolella oli kaksi leudomman ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana mannerjäätiköt pienenivät. Pohjois-Euroopasta ne hävisivät lähes kokonaan. Suomen maaperä on pääosin syntynyt viimeisimmän jääkauden aikana ja sen jälkeen. Paikoin tavataan viimeistä jääkautta vanhempia jääkautisia sekä interglasiaalisia ja -stadiaalisia kerrostumia. Niitä tutkimalla on saatu kuva maamme kvartäärikautisesta kehityksestä. Mannerjäätikön toiminnan tuloksena, pääosin sen reunaosan alla, syntyi moreenia. Se on maamme yleisin maalaji, jota esiintyy kallioperää myötäilevänä peitteenä ja erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjäätikön sulaessa valtavat vesivirrat eli jäätikköjoet koversivat erilaisia uomia. Ne myös kerrostivat lajittelemaansa soraa ja hiekkaa jäätikön alle harjuiksi (esim. Punkaharju) ja sen eteen suistoiksi eli deltoiksi (Salpausselät ovat sarja vierekkäisiä reunadeltoja). Mannerjäätikön sulaessa poistui maankuorta kuormittanut 2-3 kilometrin paksuinen jääkerros, jonka alas painama maankuori alkoi vähitellen kohota aiempaan asemaansa. Maankohoaminen oli aluksi nopeaa ja jatkuu yhä. Suurimmillaan maankohoaminen on Merenkurkussa, lähes metri ja pienimmillään Kaakkois-Suomessa, alle 20 senttimetriä sadassa vuodessa. Yli puolet maamme pinta-alasta oli painunut niin syvälle, että mannerjäätikön sulaessa vesi peitti alueita, jotka nykyään ovat kohonneet jopa yli 200 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Tämän ns. ylimmän rannan alapuolelle kerrostui seisovassa vedessä muinaisissa Itämeren vaiheissa savea ja hiesua. Maankohoamisen vuoksi ylimmän rannan alapuolella esiintyy kohoumien rinteillä muinaisrantoja ja rantakerrostumia. Vedestä nousseella maalla joet kuluttivat ja kerrostivat hiekkaa ja hietaa jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jäätikköjoki- ja rantakerrostumilla. Alavilla veden vaivaamilla mailla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen pian alueen vapauduttua jään tai veden peitosta. Näin kallioperää peittävä maakerros vähitellen saavutti nykyiset piirteensä, joita tällä hetkellä ihminen muokkaa voimakkaasti luonnonvoimien ohella.
1 TYRNÄVÄN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Sisällys ALUEEN YLEISKUVAUS (Peter Johansson) 2 KIVENNÄISMAAT 3 Kallioalueet 3 Moreenikerrostumat 3 Karkearakeiset kerrostumat 4 Hienorakeiset kerrostumat 4 ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Jukka Räisänen) 4 Turvekerrostumat 4 POHJAVESI (Ulpu Väisänen) 5 Pohjaveden esiintyminen 5 Pohjaveden laatu 5 KIRJALLISUUTTA 6 Geologian tutkimuskeskus
2 ALUEEN YLEISKUVAUS (Peter Johansson) Taulukko 1. Maalajit hehtaareina ja prosentteina maa-alasta. Metrin syvyydessä kuvattu pohjamaa ja sen päällä oleva pintamaa on merkitty kaksoistunnuksella, esim. Ht/Mr tarkoittaa, että karkeaa hietaa on alle 1 m hiekkamoreenin päällä. Mr Moreeni 1 290 13,0 Ht/Mr 63 0,6 HHt/Mr 40 0,4 Ct/Mr 1 0,0 St/Mr 37 0,4 KMrM Moreenikumpuja, hiekkamoreenia 142 1,4 Hk Hiekka 52 0,5 Ht Hieta 342 3,5 Ct/Ht 8 0,1 St/Ht 21 0,2 HHt Hieno hieta 6986 70,1 Ht/HHt 132 1,3 Ct/HHt 52 0,5 St/HHt 67 0,7 Hs Hiesu 349 3,5 Ht/Hs 10 0,1 HHt/Hs 198 2,0 Sa Savi 102 1,0 HHt/Sa 10 0,1 Hs/Sa 10 0,1 Ct Saraturve 19 0,2 St Rahkaturve 25 0,3 Tä Täytemaa 5 0,1 Maa-ala yhteensä ha Vesi Kartta-alueen pinta-ala 9961 ha 39 ha 10 000 ha Tyrnävän kartta-alue sijaitsee Pohjois-Pohjanmaalla, Perämeren rannikolla. Kartta-alueen maasto on alavaa tasankoa, jossa suhteelliset korkeusvaihtelut ovat 10 20 m. Korkein kohta, 40 metriä, sijaitsee kartta-alueen kaakkoiskulmassa, Uunikankaalla. Matalin kohta, noin 7 m, on kartan luoteisosassa, Temmesjoen laaksossa. Korkeuseroiltaan selvimmät maastonmuodot ovat tasangon keskellä usean metrin syvyyteen maapeitteen sisään syöpyneet jokiuomat. Maa nousee loivasti kohti kaakkoa, noin kaksi metriä kilometrillä. Tyrnävän alue on varsin tiheään asuttua ja viljeltyä. Asutus on keskittynyt Tyrnävänjoen, Ängeslevänjoen ja Temmesjoen varsille, missä sijaitsevat Tyrnävän kirkonkylä sekä Ala-Temmeksen, Haurukylän, Keskukylän ja Ängeslevän kylät. Kartta-alueen eteläosassa, jokilaaksojen välisellä alueella on asumattomia metsä- ja suoalueita. Kartta-alueen ympäristöstä tehtyjen moreenin kivien suuntausanalyysien ja uurrehavaintojen mukaan mannerjää virtasi viimeisimmän jäätiköitymisen loppuvaiheessa länsiluoteesta itäkaakkoon eli suunnasta 280-300 o. Kartta-alueen itäpuolelta, Muhokselta on löy-
3 detty silokalliolta ristiuurteita, joissa näkyvät länsiluoteiset (285-300 o ) ja pohjoisluoteiset (335-340 o ) suunnat. Pohjoisluoteisten uurteiden on tulkittu syntyneen viimeistä jäätiköitymistä edeltäneen jäätiköitymisen, ns. varhais- tai keski-veiksel- vaiheen aikana. Silloin jäätikön virtaus ulottui Lapista mahdollisesti Oulujärven luoteispuolelle, ja Tyrnävän ja Muhoksen alueet olivat jäätikön peitossa. Noin 10 400 vuotta sitten mannerjäätikön reuna perääntyi kartta-alueelta. Jäätikön sulaessa maa-alueet peittyivät muinaisen Itämeren vaiheen eli Ancylusjärven vesien alle. Silloinen ranta sijaitsi noin 130 kilometrin päässä alueen itäpuolella, Pudasjärven itäosassa. Ancylusjärvivaiheen aikana Itämeri oli makeavetinen järviallas, joka oli erillään Atlantin valtamerestä. Maankohoamisen seurauksena rantaviiva alkoi siirtyä kohti länttä. Noin 9 000 vuotta sitten Itämeren altaassa alkoi Litorinamerivaihe. Atlantin valtamerestä alkoi virrata vettä Itämereen, ja vesi alkoi muuttua vähitellen lievästi suolaiseksi. Kartta-alue oli vielä silloin veden peitossa. Korkein kohta, Uunikangas paljastui veden alta saarena noin 3 000 vuotta sitten. Oulujoki kulki ilmeisesti noin 2 500 3 500 vuotta sitten Muhokselta Tyrnävään, jossa se laski mereen. Oulujoen nykyinen uoma syntyi noin 2 500 vuotta sitten. Pääosa kartta-alueesta on geologisesti hyvin nuorta, syntynyt myöhemmin kuin 2 000 vuotta sitten, jolloin vedenpinta oli 15 metrin korkeudella. Noin 800 vuotta sitten jokilaaksot olivat syntyneet ja Temmesjoki laski mereen kartta-alueen luoteisosassa. Liminganlahden perällä oleva merenranta on noin kymmenen kilometriä kartta-alueelta luoteeseen. Limingan alueella rantaviiva on siirtynyt viimeisen sadan vuoden aikana 1 200 metriä merelle päin. Maankohoaminen jatkuu edelleen ja on nykyisin noin 8 millimetriä vuodessa. Merenkurkku umpeutuu arvioiden mukaan 2 500-2 800 vuoden kuluttua. Sen seurauksena Perämeri muuttuu järveksi. KIVENNÄISMAAT Kallioalueet Kartta-alueella ei esiinny kallioalueita, ja kallioperä on kaikkialla yli metrin paksuisen maaperän alla. Tiedot kallioperän kivilajeista perustuvat geofysikaalisiin mittauksiin ja kairaustuloksiin. Eteläosat ovat kivilajiltaan yli 1 800 miljoonaa vuotta vanhaa graniittia, pegmatiittia ja kiillegneissiä. Pohjois- ja koillisosan kallioperä kuuluu ns. Muhoksen muodostumaan, joka on edellä mainittuja kivilajeja nuorempi, noin 1 300 1 400 miljoonaa vuotta. Muodostuman yläosassa on savikiveä, jossa on välikerroksina hiekkakiveä. Syvemmällä esiintyy konglomeraattia eli sorakiveä ja hiekkakiveä. Tyrnävän pohjoispuolella Tupoksella muodostuman paksuus on liki 900 m. Moreenikerrostumat Moreenia on noin 16 % maa-alasta. Se on synnyltään pohjamoreenia, jota monin paikoin peittää ohut pintamoreenikerros. Suurimmat yhtenäiset moreenialueet sijaitsevat kartta-alueen lounaisosassa. Moreeni on ainekseltaan hiekkamoreenia. Se on yleensä vähäkivistä, ja kivet ovat kooltaan pieniä. Maaston alavissa painanteissa moreenialueet ovat monin paikoin soistuneet tai niitä peittää alle metrin paksuinen hiekka- tai hietakerros. Uunikankaan alueella on kumpumoreenialue. Moreenikummut ovat noin 2 4 metriä korkeita, muodoltaan loivapiirteisiä ja suuntautumattomia. Ainekseltaan ne ovat hiekkamoreenia ja kivisyydeltään normaaleja. Karkearakeiset kerrostumat Kartta-alueen karkearakeiset kerrostumat ovat synnyltään jäätikköjoki-, ranta- tai jokikerrrostumia. Lounaisosassa, Haurukylässä on likimain luoteesta kaakkoon kulkeva hiekkainen alue. Se on noin kaksi kilometriä pitkä, 300 metriä leveä ja se kohoaa vain metrin tai kak-
4 si metriä ympäristönsä yläpuolelle. Kartta-alueen eteläpuolella hiekkainen selänne jatkuu kohti kaakkoa. Länsipuolella on matalia luode-kaakkosuuntaisia selänteitä. Hiekkainen selänne on ilmeisesti harju, joka on rantavoimien vaikutuksesta tasoittunut. Rantakerrostuma syntyi noin 3 000 vuotta sitten, jolloin merenranta sijaitsi alueella. Kettukaartojen, Korkiakankaan ja Kaivosojankankaan ympäristössä on matalia rantavalleja. Ne ovat aallokon huuhteluvirtausten kasaamasta hiekasta syntyneitä, muinaisen rannan suuntaisia valleja tai penkereitä, joita Oulun ympäristössä kutsutaan kaarroiksi. Ne ovat luode-kaakkosuuntaisia, suoria tai loivasti kaareilevia harjanteita, joiden pituus on 300 900 metriä. Rantavallien korkeus vaihtelee puolesta metristä metriin. Rantavalleja esiintyy noin 30 metrin korkeudella. Useista samansuuntaisista valleista muodostuu rantavalliparvia. Tyrnävän kirkonkylän ympäristössä jokiuoman reunoilla on ainekseltaan hietaa ja hienoa hietaa olevia alueita, jotka ovat synnyltään jokikerrostumia. Niistä kerrotaan tarkemmin hienorakeisten kerrostumien yhteydessä. Hienorakeiset kerrostumat Hienorakeisia maalajeja on lähes 80 % maa-alasta. Ainekseltaan ne ovat hienoja hietoja, hiesuja ja savia. Kartta-alueen keski- ja pohjoisosassa jokilaaksot ja niiden väliset alueet ovat pääasiassa hienoa hietaa olevia tasaisia peltoja tai niittyjä. Temmesjoen länsirannalla on myös hiesu- ja savialueita. Kartta-alueen eteläosassa hienorakeiset maalajit jatkuvat Tyrnäväjoen laakson molemmin puolin etelään. Hiesut ja savet ovat usein punertavia, mikä johtuu Muhoksen savikivimuodostuman sisältämän rautahydroksidin suuresta määrästä. Ne kerrostuivat Itämeren pohjaan sen rannan ollessa kaukana kartta-alueen itäpuolella. Kerrostuminen tapahtui vaiheessa, jolloin alueella oli vettä vielä yli sata metriä. Maankohoamisen seurauksena nämä kerrostumat joutuivat vähitellen matalampaan veteen ja aaltojen sekä virtailujen vaikutuksille alttiiksi. Hiesua kerrostui uudelleen varsinkin allasmaisiin painanteisiin, lahdelmiin ja tasaisille alueille hienomman saviaineksen kulkeutuessa syvempään veteen. Yli kahden metrin syvyydessä esiintyy paikoin humuspitoisia, pelkistyneiden monosulfidien tummanharmaiksi tai mustiksi värjäämiä sulfidisavia ja -hiesuja eli pikileeriä. Ne syntyivät Litorinamerivaiheen aikana, jolloin ilmasto oli lämmin ja vedessä oli runsaasti vesieliöstöä ja kasvillisuutta, joka kerrostui saviaineksen joukkoon meren pohjaan. Joissa virtaavat vedet ovat kuluttaneet hienorakeisia kerrostumia ja kerrostaneet niistä jokien suistoihin hienoa hietaa ja hietaa olevia jokikerrostumia. Maankohoamisen myötä ne ovat jääneet kuiville. Hyypän tekemien tutkimusten mukaan Oulujoen aikaisempi uoma on kulkenut nykyistä enemmän lounaaseen. Vedet ovat virranneet Muhokselta länteen kohti Tyrnävää, ja Tyrnävän alueen paikoin yli 20 m paksut hienohietaiset kerrostumat olisivat pääosin Oulujoen suistoon kerrostuneita sedimenttejä, jotka olisivat peräisin Rokuanvaaralta ja Oulujokilaaksoa seuraavalta harjulta. Niiden joukkoon on sekoittunut Litorinameren pohjaan kerrostuneita sedimenttejä. Tyrnävänjoki ja Temmesjoki ovat syöneet uomansa useita metrejä maaperäkerrostumien sisään. Kartta-alueen eteläosassa hienorakeisia maalajeja peittää paikoin ohut turvekerros. ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Jukka Räisänen) Turvekerrostumat Turve on suokasvien jäänteistä maatumisen tuloksena syntynyt orgaaninen maalaji, joka on kerrostunut muodostumispaikalleen. Turpeen ominaisuudet määräytyvät botaanisen koostumuksen ja maatumisasteen mukaan. Tärkeimmät turvetta muodostavat kasvilajiryhmät ovat rahka- ja lehtisammalet, saramaiset kasvit sekä puuvartiset kasvit. Turpeen eloperäisen aineksen osuus kuivapainosta on yleensä yli 90 %.
5 Kartta-alueella on turvekerrostumia vain 230 ha eli runsas 2 % maa-alasta. Yli metrin syvyisen turvekerrostuman osuus on 44 ha, joka on 0,5 % maa-alasta. Pääosin turve esiintyy hyvin ohuina, peittävinä kerroksina mineraalimaiden päällä. Kartta-alue on geologisesti hyvin nuorta, mikä selittää soiden vähyyden ja ohutturpeisuuden. Lisäksi soiden kehitykselle otollisten maastopainanteiden määrä on vähäinen. Karttalehden suot kuuluvat Perä-Pohjanmaan aapasoihin. Suurin, yhtenäinen suoalue on karttalehden lounais- keskiosissa sijaitseva Kakarasuo. Alueella ei ole suoritettu tarkkoja turvetutkimuksia. Maaperäkartoituksen yhteydessä alueen soiden on havaittu olevan jonkin verran enemmän rahkaturvevaltaista. Soilla ei ole turveteollista käyttöä. Niitä on käytetty lähinnä maa- ja metsätalouden tarpeisiin. POHJAVESI (Ulpu Väisänen) Pohjaveden esiintyminen Pohjavettä syntyy, kun sade- ja sulamisvesiä imeytyy maaperään. Pohjaveden muodostumiseen vaikuttavat eniten sateen määrä ja voimakkuus, haihdunta, lumen osuus sadannasta ja roudan kesto. Pohjavedeksi imeytyvän veden määrään vaikuttavat kasvillisuus, maanpinnan muodot, pintakerroksen kosteus, maalajien raekoko, kerrosrakenne ja tiivistyneisyys. Pohjavettä varastoituu eniten huokoisiin ja paksuihin maakerroksiin, kallioperässä ruhjeisiin ja rakoihin. Kartta-alueella ei ole Suomen ympäristökeskuksen tärkeäksi luokittelemia pohjavesialueita. Lounaisosassa, Haurukylän lähistöllä hiekkakerrostumissa saattaa olla hyödynnettäviä pohjavesivaroja, riippuen kerrostumien paksuudesta. Pohjavettä on todennäköisesti riittävästi ainakin yksityistalouksien tarpeisiin moreenialueilla. Pohjaveden muodostumisen kannalta huonoimpia maalajeja ovat hienorakeiset maalajit (hieno hieta, hiesu ja savi). Kaivoista saadaan todennäköisesti riittävästi vettä myös näillä alueilla. Pohjaveden pinta on kahdessa kaivossa tehtyjen mittausten mukaan vain 0,3 ja 0,5 metrin syvyydessä. Pohjaveden laatu Pohjaveden laatuun vaikuttavat maaperään imeytyvän veden sisältämät suolat, maa- ja kallioperän rakenne ja koostumus. Pohjaveteen liuenneiden aineiden määrä kasvaa viipymän pidetessä. Moreenin ja hienorakeisten kerrostumien pohjavedessä liuenneiden aineiden määrä on yleensä suurempi kuin vettä hyvin johtavien, lajittuneiden ja karkearakeisten maalajien pohjavedessä. Kartta-alueelta on analysoitu seitsemän pohjavesinäytettä, jotka on otettu kuilukaivoista. Tutkituista kaivoista yksi sijaitsee moreenialueella ja viisi hienoaineskerrostumissa. Kaksi näytteistä on otettu moreenialueen kaivosta. Analysoitujen vesien ph-arvot olivat 6,2-7,9 ja sähkönjohtavuudet 22,9-106 ms/m. Sähkönjohtavuudet osoittavat, että osassa kaivoja liuenneiden aineiden pitoisuudet ovat melko suuria, syynä pohjaveden hidas kierto hienoaineskerrostumissa. Vesi oli laadultaan paras moreenialueen kaivossa, missä ainoastaan veden värillisyys oli talousvedelle asetettua suositusta suurempi. Väriluku ylittyi myös neljässä muussa kaivossa. Kahdessa kaivossa oli suositusta alhaisempi ph-arvo. Kolmessa kaivossa ylittyi KMnO 4 - luvulle asetettu suositus. Kloridia oli kolmessa kaivossa suositeltua maksimipitoisuutta enemmän. Rautapitoisuus ylittyi yhdessä kaivossa, samoin mangaani-, nikkeli- sekä alumiinipitoisuudet. Väri- ja KMnO 4 -luvut ilmaisevat todennäköisesti humuksen pääsyä kaivoveteen.
6 KIRJALLISUUTTA Alalammi, P. (toim.) 1992. Suomen kartasto, Vihko 123-126, Geologia. 5. laitos. Helsinki: Maanmittaushallitus ja Suomen Maantieteellinen Seura. 58 s., 3 liitekarttaa. Britschgi, R. & Gustafsson, J. (toim.) 1996. Suomen luokitellut pohjavesialueet. Suomen ympäristö. Luonto ja luonnonvarat. Suomen ympäristökeskus. 387 s. Haavisto, M. (toim.) 1983. Maaperäkartan käyttöopas 1 : 20 000, 1 : 50 000. Geologinen tutkimuslaitos. Opas 10. 80 s. Haavisto-Hyvärinen, Maija & Kutvonen, Harri. 2005. Maaperäkartan käyttöopas. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. Verkkojulkaisu. Hyyppä, E. 1935. Tyrnävän kaasuesiintymä. Erikoispainos Suomen kemistilehdestä A 4, 1935, 1-7. Johansson, P. & Kujansuu, R. (toim.), Eriksson, B., Grönlund, T., Johansson, P., Kejonen, A., Kujansuu, R., Maunu, M., Mäkinen, K., Saarnisto, M,, Virtanen, K. & Väisänen, U. 2005. Pohjois-Suomen maaperä: maaperäkarttojen 1:400 000 selitys. Summary: Quaternary deposits of Northern Finland Explanation to the maps of Quaternary deposits 1:400 000. Espoo: Geologian tutkimuskeskus Geological Survey of Finland. 236 s. Kalla, J. 1960. Muhoksen muodostuman alueella, Limingan Tupoksella suoritettu syväkairaus. Vuoriteollisuus Bergshanteringen 1, 53-54. Kesola, R. 1985. Oulujoen kartta-alueen kallioperä. Kallioperäkartan selitys. Lehti 3422. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. 29 s. Kurimo, H. 1978. Late-glacial ice flows in northern Kainuu and Peräpohjola, North-East Finland. Fennia 156, 11-43. Pihlaja, J. 1999. Maaperän koostumus ja kehitys Tyrnävän alueella. Pro gradu-tutkielma, Oulun yliopisto, Geotieteiden laitos. 67 s. Räisänen, J. 2002. Maaperän kehitys, koostumus ja merkitys kasvualustana Tyrnävän alueella. Pro gradu-tutkielma, Oulun yliopisto, Geotieteiden laitos. 72 s. Salonen, V-P., Eronen, M. ja Saarnisto, M. 2002. Käytännön maaperägeologia. Turku: Kirja- Aurora. 237 s. Ylimannila, S. 1970. Oulujoen alajuoksun kehityksestä. Nordia 1970, 7. Pohjois-Suomen maantieteilijäin seura, Oulu. 12 s.
MAAPERÄKARTAT Suomen maaperä 1 : 1 000 000, painettu 1984 (sisältyy myös Suomen kartaston vihkoon 123-126, Geologia) esittää maaperää värein ja symbolein syntytavan mukaan luokiteltuina geologisina muodostumina. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen ja Venäjän Federaation luoteisosan maaperä ja sen raaka-ainevarat 1 : 1 000 000, painettu 1993 kahtena karttalehtenä. Kartassa esitetään maaperägeologisten muodostumien ohella tärkeimmät kvartäärikerrostumien hyödyntämiskohteet. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen Geologinen Yleiskartta 1 : 400 000. Maaperäkartta. Painettu Etelä- ja Keski-Suomen osalta vuosina 1906-1953 vanhan yleiskartan pohjalle (9 lehteä kantakartaston vanhan lehtijaon mukaan) ja Pohjois-Suomen osalta vuosina 1963-1986 uuden yleiskartan pohjalle (13 lehteä uuden lehtijaon mukaan). Monivärinen kartta esittää maaperää osin geologisina muodostumina ja osin maalajialueina ja antaa karkean kuvan maaperän rakenteesta ja maalajien jakaumasta maakuntatasolla. Kartta puuttuu kapealta itä-länsisuuntaiselta vyöhykkeeltä, suunnilleen Oulun korkeudelta ja aivan maan eteläisimmästä osasta. Vanhimmissa maaperäkartoissa on pohjakartasta ja työmenetelmistä johtuvia puutteellisuuksia. Maaperän yleiskartta 1:200 000. Koko maan kattava maaperän yleiskartta valmistuu vuonna 2008. Suomen Geologinen kartta 1 : 100 000. Maaperäkartta. Vuoteen 2006 mennessä karttoja on painettu lähinnä Etelä-Suomesta 77 kpl. Monivärinen kartta esittää geologisia muodostumia ja maalajeja yleiskarttaa yksityiskohtaisemmin. Useimmista kartoista on saatavina myös karttalehtiselostukset. Lähes kaikki karttalehdet ovat saatavissa myös numeerisessa muodossa. Maaperäkartta 1 : 20 000 ja 1 : 50 000. Vuoteen 2006 mennessä on maastamme kartoitettu noin 40 %. Moni- tai yksiväristä, peruskarttapohjalle painettua maaperäkarttaa kääntöpuolelle painettuine selostuksineen on valmiina 556 kpl ja sen lisäksi yksinomaan digitoituna noin 700 kpl. Pohjois- Suomen kartat on pääosin julkaistu 1 : 50 000 mittakaavassa. Työn alla oleva kartta-aineisto numeeristetaan, samoin tehdään myös painetutulle kartta-aineistolle. Maaperäkartat ja niihin liittyvät tiedot ovat saatavissa erilaisina tulosteina tai tiedostoina. Karttoja voi myös katsella internetin kautta osoitteessa http://geokartta.gtk.fi. Tietoja voidaan käyttää maankäytön suunnittelussa, maankamaran raaka-ainevarojen selvittelyssä yms. MAAPERÄKARTOITUSPALVELUT Geologian tutkimuskeskus tekee maksullisena palveluna suurimittakaavaisia ja temaattisia (1 : 2 000 1 : 10 000) maaperäkartoituksia, joissa otetaan huomioon tilaajan erityistarpeet. Kartoituksen yhteydessä tehdään kairauksia ja geofysikaalisia mittauksia tilaajan toivomassa laajuudessa. Yksityiskohtaisia tietoja maa-aineksista, turvevaroista ja pohjavesitutkimuksista voi tiedustella Geologian tutkimuskeskuksesta. Numeerisia perustietoaineistoja on saatavissa paikkatietojen yhteiskäytön kautta tai suoraan GTK:sta erilaisina siirtotiedostoina. Teemakarttoja pystytään tuottamaan alueilta, missä geologisen kartoitustiedon määrä on riittävän kattavaa ja monipuolista. GTK:n yhteyshenkilöt selvittävät edellytykset teemakarttojen tuottamiseen. Lisätietoja maaperäkartoista Etelä-Suomen yksikkö PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 11 Fax. 020 550 12 Itä-Suomen yksikkö PL 1237 (Neulaniementie 5) 70211 KUOPIO Puh. 020 550 11 Fax. 020 550 13 Länsi-Suomen yksikkö PL 97 (Vaasantie 6) 67101 KOKKOLA Puh. 020 550 11 Fax. 020 550 5209 Pohjois-Suomen yksikkö PL 77 (Lähteentie 2) 96101 ROVANIEMI Puh. 020 550 11 Fax. 020 550 14 www.gtk.fi