Puhe Lopella Hyvät loppilaiset

Transkriptio

1 Puhe Lopella Hyvät loppilaiset Kun 1950-luvun alkupuolella pikkupoikana leikin Lopen Hernemäessä, paras ystäväni oli Ida, Ida Järvinen. Kun äidin kanssa tuli erimielisyyttä, Idan avara ja lämmin syli ja loppumattomat lättyset mansikkahilloineen toivat lohtua. Kun siirryimme viettämään kesää Kaartjärven rannalle, Salonkartanon Mattiherran maille, pyöräilin Idaa katsomaan usean kerran kesässä, yleensä Pappilanläänin kautta. Pappilanläänistä Ida oli viime vuosisadan alussa lähtenyt, ja siellä Paavo, Paavo Joutsi, Idan veljenpoika, viljeli tilaansa, ei pappilan torpparina vaan itsenäisenä talonpoikana. Ida asui Hernemäen juurella mökissään, jonne hän oli Ottonsa kanssa muuttanut luvun alussa. Ida oli ollut isoisänisäni navettapiika, Otto tallirenki. Kirkonmäen viereinen Hernemäki oli hankittu isoisänisäni, murhatun kirkkoherran, leskelle asuinpaikaksi. Ida ja Otto olivat tulleet Hernemäkeen viljelläkseen vuokralaisina tilan peltoja. Otto oli kuollut jo 1949, mutta Ida jäi kuolemaansa asti Hernemäkeen. Peltoja viljeli nyt veljenpoika Paavo, aluksi vuokralaisena, vuodesta 1956 omistajana. Ida haudattiin 91 vuoden iän saavuttaneena Oton viereen syksyllä 1982, lähes 65 vuotta isoisänisäni jälkeen. Isäni laski seppeleensä hyvän ystävän muistolle, kuten seppeleen nauhaan oli kirjoitettu. Idan ja isoisänisäni hautojen väli ei ole pitkä, ehkä kolmisenkymmentä metriä. Olavin, Idan toisen veljenpojan, valkoiselle ristille matka on vielä lyhyempi. Idan ystävätär oli Manta, kylän pyykkäri Amanda Leppänen, joka asui Topiaksen, Tobias Leppäsen, kanssa mökissään pappilanmäellä. Leppäskän luona kävin lukemassa Elantolehdestä Pekka Puupää -sarjakuvat. Topias oli mursunviiksinen, vaitonainen mies, joka teki pärekoreja ja teroitti tahkollaan veitsiä ja kirveitä ja jonka tiesin olleen vuonna 1918 punakaartissa. Topias vaikeni, mutta Leppäskä puhui politiikkaa mielellään, Idan kiikkustuolissa keinuen. Ida ei Leppäskän keskusteluun osallistunut tai jos osallistui, enintään ystävärtään lempeästi kiusoitellakseen. Mutta oli politiikka ollut Idallekin joskus tärkeää. Idakin oli uskonut, että yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja sosialidemokratian aate tekisivät myös hänestä täysivaltaisen yhteiskunnan jäsenen. Löysin Idan kuoltua hänen

2 2 piironkinsa laatikosta vanhan Sosialidemokraattisen puolueen jäsenkirjan. Ida oli vuosikausia maksanut säntillisesti jäsenmaksunsa, kunnes maksut yhtäkkiä syksyllä 1917 loppuivat. Ida oli ollut pappilassa murhan tapahtuessa, mutta Ida ei murhasta minulle koskaan puhunut. Ei puhunut isänikään, joka oman isänsä menettäneenä kymmenvuotiaana poikana oleskeli paljon pappilassa, isoisänsä luona. Muisto oli molemmille liian kipeä, vielä 70 vuoden kuluttuakin. Mutta jostain sain murhapäivän tapahtumista kuulla. Ne ovat olleet minulle käsittämätön ja samalla hirvittävä arvoitus pikkupojasta lähtien. Lapsuuteni Lopella, 1950-luvun Lopella, vuoden 1918 tapahtumat olivat vielä elävässä muistissa: ne olivat yhtä lähellä kuin 1980-luvun alku nyt on meitä. Minusta tuntui, että jokaisella talolla oli kannettavanaan oma sisällissodan taakkansa. Loppi oli tietysti osa sisällissotaa, mutta Lopella käytiin myös oma sisällissotansa. Lopella tehtiin oma vallankumouksensa, vanhan vallan edustajat raivattiin murhilla vallankumouksellisen hallinnon tieltä, ja vallankumouksen kukistuttua vanha valta palautti järjestyksen yhtä verisesti ja, voi lisätä, yhtä lailla laittomin keinoiin. Lopen sisällissodan murheen päivät olivat 4. helmikuuta sekä 4. ja 7. toukokuuta. Helmikuun tapahtumien kulku on hyvin tiedossa, toukokuun teloituksissa on vielä paljon epäselvää. Kenttäoikeuden pöytäkirjoista, sikäli kuin niitä pidettiin, on säilynyt vain yksi. Helmikuun 4. päivän verityöt tehtiin päivänvalossa, vallankumouksellisessa uhossa, eikä niitä pyritty peittelemään. Teloituslaukaukset ammuttiin kevätyön hämärässä. Kaksikymmentä vuotta sitten, helmikuussa 1998, kun kahdeksankymmentä vuotta oli kulunut, kertasimme veljenpoikani kanssa murharyhmän reitin. Reitti kulki hyvin läheltä paikkaa, jossa tätä muistotilaisuutta vietämme. Kaksikymmentä vuotta sitten useimmat taloista, joiden kautta reitti kiersi, olivat vielä pystyssä, ja tieuratkin olivat ennallaan. Helmikuun 4. päivän tapahtumat saattoi hyvin kuvitella mielessään; niin kuin itse asiassa saattaa vieläkin. Reitti alkoi Jokiniemen työväentalolta, jonne lähtökäsky oli tullut puhelimitse Läyliäisten punakaartin päälliköltä ja jonne Hevosojan punakaartin esikunnasta oli aamuvarhaisella lähetetty miehiä lentävää osastoa varten. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli apteekissa,

3 3 lähellä Pilpalantien risteystä, talossa, jota sodan jälkeen kutsuttiin Säästöpankin johtajan mukaan Sarevuon taloksi ja jossa maailmanennätysmies Pentti Karvonen, yksi Lopen 1960-luvun yleisurheiluihmeen ilmentymistä, piti ja 1970-luvuilla kellosepänliikettään. Talo purettiin jokunen vuosi sitten kerrostalon tieltä. Apteekista pakko-otettiin omatunnon äänen turruttavaa juomaa ja matkaa jatkettiin Pilpalantietä Vanhallekirkolle, Ättyksen talolle. Ättyksen silloinen isäntä oli saanut vihiä lähestyvästä ryhmästä ja onnistui erään tiedon mukaan piileksimään pöydän alla pöytäliinan suojissa. Olenpa kuullut sellaisenkin tarinan, että isäntä pakeni ikkunasta, eli marjoilla metsässä ja tuli parin vuoden kuluttua vaivihkaa kyselemään, oliko kapina jo kukistettu. Ättyksen talolta suunnattiin Loppijärven rantaan, rantasepän talolle, jossa nautittiin terästetyt kahvit. Kun Pilpalantielle oli palattu, ensimmäiset laukaukset ammuttiin pappilassa, jossa kirkkoherra makasi sairaana vuoteessaan. Suomen sotasurmat -kortistossa kuolintavaksi ilmoitetaan laukaus vasempaan ohimoon ja toinen vasemman käden läpi sydämeen. Pappilasta pari miestä poikkesi Hernemäkeen ja ampui Hernemäessä asuneen metsänvartijan. Jälleen palattiin Pilpalantielle, jota kuljettiin Pietilän mutkaan. Varmuutta ei ole siitä, miksi tuossa kohtaa joukko jakaantui. Erään tiedon mukaan Hevosojan punakaartin esikunnasta tuli lähetti, joka välitti uudet ohjeet. Hevosojalaiset palasivat punakaartinsa esikuntaan, jokiniemeläiset kääntyivät takaisin kohti kirkonkylää. Uuttakirkkoa lähestyvän joukon ensimmäinen määränpää oli Uotilan talo. Isäntä ammuttiin talonsa portaille. Uusikirkko kierrettiin ja kunnantaloon saavuttiin kesken elintarvelautakunnan kokousta. Lautakunnan sihteeri vastasi kutsuun ja ammuttiin niille sijoilleen. Vinosti kunnantaloa vastapäätä oli kauppa, kuten oli vielä minunkin lapsuudessani, tosin Launosten tai Läyliäisten osuuskaupaksi muuttuneena. Rakennus, jossa viimeksi toimi kahvila, purettiin 70- tai 80-luvulla. Kaupasta otettiin mukaan kauppias, jota neuvottiin jättämään palttoo tarpeettomana kauppaansa. Kauppiasta kuljetettiin jonkin matkaa Jokiniemen tietä, kunnes matka päättyi surmanlaukauksiin. Maantielle makaamaan jätetty kauppias oli viimeinen uhri. Murharyhmän jäsenet olivat nuoria miehiä, kymmenkunta hieman yli kahdenkymmenen ikäistä nuorukaista. Heidän kohtalonsa vaihteli. Yksi pakeni Venäjälle, mutta hänen pakomatkansa päättyi Stalinin puhdistuksiin Yksi sai kuolemantuomion

4 4 valtiorikosoikeudessa lokakuussa 1918 mutta ammuttiin Sileenkallion mäkeen matkalla Riihimäen vankileiriin, käsi- ja jalkarautoihin kahlehdittuna, pakoyrityksen jälkeen, kuten sanonta kuuluu. Kaksi lentävän osaston jäsenistä kuoli rintamalla, yhden loppilaiset suojeluskuntalaiset kävivät tunnistamassa ja teloittamassa Tampereen leirillä, yksi tavattiin leiriltä Hämeenlinnassa ja tuotiin Lopella kuulusteltavaksi ja ammuttavaksi. Kolme teloitettiin toukokuun alkupäivien puhdistuksissa kenttäoikeuden tuomion jälkeen, yksi Lopella, kaksi muualla. Vain yksi, pitkään piileskellyt, tuomittiin vuosia myöhemmin tavallisessa oikeudenkäyntimenettelyssä Lopen ja Rengon kihlakunnanoikeuden, Turun hovioikeuden ja korkeimman oikeuden käsittelyn jälkeen: kahdeksan vuotta valtiopetoksesta ja avunannosta murhaan. Toukokuun alkupäivät olivat valkoisten takaisin valtaamilla alueilla joukkoteloitusten aikaa. Teloituksille sovitettiin laillisuuden kaapua kenttäoikeuksilla, jotka eivät kuitenkaan perustuneet mihinkään lakiin ja joiden laittomuus on ilmeinen. Kenttäoikeuksien langettamien kuolemantuomioiden täytäntöönpano kiellettiin 23.5., ja valtiorikosoikeudet, jotka asetettiin tynkäeduskunnan säätämän lain nojalla, aloittivat toimintansa vasta kesäkuussa Valtiorikosoikeudetkin edustivat summaarista oikeudenkäyttöä, jossa syytettyjen oikeusturva oli puutteellinen ja jossa paikallisen suojeluskunnan lausunnolla oli tärkeä merkitys. Helmikuun 4. päivän kaltainen vanhan vallan edustajien tuhoaminen on sisällissodan paikallishistoriassa harvinainen tapahtuma. Toukokuun alkupäivien teloitukset sen sijaan noudattavat muualtakin tuttua kaavaa: puhdistukseen erikoistuneiden, muualta tulleiden lentävien osastojen yhteistyö paikallisten suojeluskuntalaisten kanssa ja öiseen aikaan toteutetut joukkoteloitukset. Lopella kenttäoikeus oli kokoonpantu puoliksi paikallisista suojeluskuntalaisista ja puoliksi Lounais-Suomesta saapuneista Skärgårdens Frikårin miehistä. Parin sadan metrin päässä tästä paikasta on Sänkimäki, nykyisin koko lailla huomaamaton mäennyppylä. Toukokuun 4. päivän yönä Sänkimäkeen ammuttiin seitsemän ja 7. päivän yönä vielä yksitoista kenttäoikeudessa tuomittua. Helmikuun 4. päivän murhaajien nimet ovat tiedossamme, mutta sitä kuka teloituksissa painoi liipaisinta emme tiedä. Luultavasti kivääriä käyttivät Skärgårdens Frikårin miehet. Kaiken kaikkiaan viitisenkymmentä loppilaista punaista menehtyi sodan aikaisissa ja sen jälkeisissä teloituksissa ja tätäkin enemmän, kuutisenkymmentä, vankileireillä, Hennalassa, Tampereella, Hämeenlinnassa, Riihimäellä.

5 5 Helmikuun 4. päivän uhrien muistomerkki pystytettiin uudenkirkon mäen juurelle vuonna 1938, 20 vuoden kuluttua. Muistokiveen kaiverrettiin myös Lopen ja Rengon rajalla murhatun nimismiehen nimi. Punakaarti oli kehottanut nimismiestä, vanhan järjestysvallan edustajaa, poistumaan paikkakunnalta jo pari päivää aikaisemmin. Muistopatsaan teksti korostaa sisällissodan vapaussotaulottuvuutta, josta Lopella ei juuri merkkejä näkynyt: Vapautemme aamunkoittoon ette päästä saaneet, toiset veivät valon voittoon, vuosisatain täyttyi haaveet. Punaisten muistomerkille, jonka paikka on hautausmaan toisella puolella, aika oli kypsä vasta 10 vuotta myöhemmin, vuonna Sanotaan, että talvisota paransi sisällissodan haavat. Talvisota oli kansallisen yhtenäisyyden osoitus, mutta sisällissodan haavat eivät tuolloin vielä umpeutuneet. Prosessi on ollut paljon paljon pitempi. Tämän kaltaista sovinnonjuhlaa ei Lopella olisi voitu viettää viisikymmentä vuotta eikä edes kolmekymmentä vuotta sitten. Keskuudessamme ei enää ole niitä, jotka itse kokivat sodan kauheudet. Luotamme ovat poistuneet Ida, Manta ja Topias, poissa ovat myös isoisänsä menettänyt isäni ja äitini, jonka eno kuoli heinäkuussa 1918 Suomenlinnan vankileirillä ja joka joutui pikkutyttönä todistamaan punaisten ja saksalaisten laukaustenvaihtoa Johanneksenkirkon ympärillä Helsingissä huhtikuussa Poissa on myös lapsuuteni ja nuoruuteni kirjakauppias, joka vielä 1970-luvulla piti kauppaansa Helsingissä Kapteeninkadulla ja josta tiesin, että hän oli ollut kuljettamassa kirjailija Maiju Lassilaa Suomenlinnaan kevätkesällä Lassilan Kauppatorilta alkanut merimatka päättyi hyiseen Suomenlahteen. * Nyt aikaa on kulunut sata vuotta. Haavat eivät voi umpeutua, ellei niitä ensin tunnisteta ja tunnusteta. Uskon, että niin Ida kuin vanhempanikin olisivat iloinneet siitä enimmäkseen tasapainoisesta ja molempia osapuolia kunnioittavasta tavasta, jolla Suomi ja sen osana Loppi on muistanut historiansa suurta murhenäytelmää. Ja iloisia olisivat varmasti olleet myös Manta ja Topias, Amanda ja Tobias Leppänen, tosin jossain muualla kuin pienessä pappilanmäen mökissään, mökissä, joka on jo aikaa sitten purettu. Ehkä kirkonkylässä, kerrostalossa.