Malminetsintä ja kaivostoiminta suojelualueilla sekä saamelaisten kotiseutualueella ja poronhoitoalueella. Opas

Transkriptio

1 Malminetsintä ja kaivostoiminta suojelualueilla sekä saamelaisten kotiseutualueella ja poronhoitoalueella Opas KTM Julkaisuja 28/2007

2 Malminetsintä ja kaivostoiminta suojelualueilla sekä saamelaisten kotiseutualueella ja poronhoitoalueella Opas KTM Julkaisuja 28/2007 Teknologiaosasto

3 Julkaisusarjan nimi ja tunnus Käyntiosoite Postiosoite KTM Julkaisuja Aleksanterinkatu HELSINKI PL VALTIONEUVOSTO Puhelin (09) Telekopio (09) /2007 Tekijät (toimielimestä: nimi, puheenjohtaja, sihteeri) Julkaisun ohjausryhmä: Krister Söderholm, Markus Alapassi, Pekka Salminen, Sari Rapinoja, Marketta Rosti, Heikki Ravela, Hannu Idman, Pekka Nurmi, Antti Kahra Työryhmä: Hannu Idman ja Antti Kahra (toim.), Päivi Heikkinen, Markku Tiainen, Kristina Lehtinen Julkaisuaika Marraskuu 2007 Toimeksiantaja(t) Kauppa- ja teollisuusministeriö Toimielimen asettamispäivä Julkaisun nimi Malminetsintä ja kaivostoiminta suojelualueilla sekä saamelaisten kotiseutualueella ja poronhoitoalueella; opas Tiivistelmä Opas antaa tietoa, millä ehdoin ja miten malminetsintää voidaan toteuttaa suojelualueilla. Opas kuvaa lyhyesti myös perusteita, joilla kaivostoiminta suojelualueilla voi olla mahdollista. Opas on suunnattu toisaalta etsintää ja louhintaa harjoittaville etsintä- ja kaivosyhtiöille ja toisaalta lupa- ja valvontaviranomaisille. Oppaassa kuvataan myös malminetsintään ja kaivostoimintaan liittyvät keskeiset menettelytavat Pohjois- Suomessa sijaitsevalla saamelaisten kotiseutualueella ja poronhoitoalueella. Alueiden suojeluarvot ja lainsäädännöllinen perusta vaikuttavat siihen millaiset toimenpiteet kullakin alueella ovat mahdollisia. Oppaan rakenne on kaksiosainen. Alkuosan luvuissa on kuvattu tiiviisti malminetsinnän lainsäädännöllinen perusta, erilaiset suojelualueet sekä malminetsinnän periaatteet ja toimintamallit suojelualueilla ja saamelaisten kotiseutualueella. Oppaan liiteosassa on kuvattu yksityiskohtaisesti suojelualueita sekä malminetsintä- ja kaivostoimintaprosessia.liitteissä on myös ohjeet valtausoikeuden ja tutkimuslupien hakemisesta suojelualueille. Oppaan rakenteella on pyritty palvelemaan mahdollisimman hyvin keskeisiä kohderyhmiä, ts. kotimaisia ja kansainvälisiä malminetsintä- ja kaivosyrityksiä sekä lupa- ja valvontaviranomaisia. KTM:n yhteyshenkilö: Teknologiaosasto / Sari Rapinoja, puh. (09) Asiasanat kaivoslaki, suojelualueet, malminetsintä, kaivostoiminta ISSN Kokonaissivumäärä 86 Julkaisija Kauppa- ja teollisuusministeriö Kieli Suomi ISBN Hinta Kustantaja Edita Publishing Oy

4 Esipuhe Suomen malminetsintä ja kaivosteollisuus sekä alan toimintaympäristö ovat viime vuosina kokeneet merkittäviä muutoksia. Kansainväliset yhtiöt vastaavat nykyään pääosin sekä malminetsinnästä että kaivostoiminnasta. Malminetsintä on muuttunut nopeatempoiseksi ja etsinnän painopisteet vaihtuvat metallien hintakehityksen mukaisesti. Ympäristön- ja luonnonsuojelun merkityksen kasvaminen heijastuu voimakkaasti alan toimintaan ja kestävän kehityksen tavoitteet ovat tulleet osaksi alan toimijoiden toimintamallia. Raaka-ainevarojen kasvava kysyntä, metallien viimeaikainen nouseva hintakehitys, malminetsinnälle hyvä toimintaympäristö ja Suomen korkea malmipotentiaali ovat lisänneet kansainvälisten yhtiöiden kiinnostusta malminetsintään Suomessa. Kansainvälinen kilpailu investoinneista etsintään ja louhintaan on kuitenkin kovaa. Suomen luonnonsuojelualueverkosto on kehittynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Suurin osa Suomen suojelualueista kuuluu EU:n Natura verkostoon. Luonnonsuojelualueet kattavat laajoja alueita varsinkin Pohjois-Suomessa, joka geologisesti on koko Euroopassakin poikkeuksellisen malmipotentiaalista aluetta. Lainsäädännön kehittyessä ja malminetsinnän voimakkaasti lisääntyessä Suomessa on syntynyt tarve selkeyttää malminetsinnän ja kaivostoiminnan edellytyksiä ja kehittää entistä parempia toimintatapoja. Kauppa- ja teollisuusministeriö ja ympäristöministeriö päättivät tämän vuoksi laatia oppaan erityisesti suojelualueille kohdistuvaan malminetsintään liittyvien lupa- ja muiden menettelytapojen selkiyttämiseksi. Hankkeen ohjausryhmässä olivat Markus Alapassi ja Pekka Salminen ympäristöministeriöstä, Krister Söderholm ja Sari Rapinoja kauppa- ja teollisuusministeriöstä, Marketta Rosti ja Heikki Ravela Metsähallituksesta, Ykä Karjalainen Lapin ympäristökeskuksesta sekä Hannu Idman ja Pekka Nurmi Geologian tutkimuskeskuksesta. Hankkeen käytännön toteutuksesta vastasi Geologian tutkimuskeskuksen työryhmä, jonka jäseninä olivat Päivi Heikkinen (kaivostoiminnan elinkaari), Kristina Lehtinen (suojelualueet), Markku Tiainen (malminetsintä) sekä Antti Kahra (työryhmän vetäjä). Oppaan tarkoituksena on antaa tietoa, millä ehdoin ja miten malminetsintää voidaan toteuttaa suojelualueilla. Opas kuvaa lyhyesti myös perusteita, joilla kaivostoiminta suojelualueilla voi olla mahdollista. Opas on suunnattu toisaalta etsintää ja louhintaa harjoittaville etsintä- ja kaivosyhtiöille ja toisaalta lupa- ja valvontaviranomaisille. Kauppa- ja teollisuusministeriö ja ympäristöministeriö korostavat oppaan merkitystä yleisenä toimintaohjeena sovellettaessa kaivos- ja ympäristölainsäädännön säännöksiä malminetsinnässä ja kaivostoiminnassa. Opas tukee kaivostoiminnan toteutumista kestävällä tavalla vähentämällä kaivostoiminnan ja luonnonsuojelun välisten ristiriitatilanteiden syntymistä. Kauppa- ja teollisuusministeriö Ympäristöministeriö

5 Sisällysluettelo Esipuhe... 5 Sisällysluettelo Johdanto Malminetsintää ja kaivostoimintaa ohjaava lainsäädäntö Kaivoslaki Kaivoslainsäädännön mukaiset oikeudet Luonnonsuojelulaki ja suojelualueiden erityissäännökset Erämaalaki Laki ympäristövaikutusten arviointimenettelystä Ympäristönsuojelulaki Maastoliikennelaki Maankäyttö- ja rakennuslaki Säteilylaki ja ydinenergialaki Suojelualueet ja Natura verkosto Malminetsintä ja kaivostoiminta suojelualueilla Yleiset edellytykset Natura 2000 alueella tarvittavat selvitykset Natura-arvioinnin tarpeen selvitys (Natura-selvitys) Natura-arviointi Tutkimuslupien myöntäminen Prosessikaaviot Malminetsintä saamelaisten kotiseutualueella ja poronhoitoalueella Saamelaiset Valtauksen hakumenettely saamelaisten kotiseutualueella Poronhoidon huomioiminen malminetsinnässä... 35

6 Lisätietoja Liite 1 Suomen suojeluohjelmat ja -alueet Liite 2 Malminetsintä ja sen menetelmät Liite 3 Kaivoksen elinkaari Liite 4 Kaivoslain mukaisten oikeuksien hakeminen / Kauppa- ja teollisuusministeriö Ohjeita kaivoslain mukaisten oikeuksien hakijoille Varauksen hakuohjeet Valtauksen hakuohjeet Valtauksen jatkoajan hakuohjeet Kaivospiirin hakuohjeet Liite 5 Ohje tutkimus- ja maastoliikenneluvan hakemisesta / Metsähallitus.. 69 Liite 6 Organisaatioiden tehtävät ja yhteystiedot Kauppa- ja teollisuusministeriö Turvatekniikan keskus Säteilyturvakeskus Ympäristöministeriö Metsähallitus Metsäntutkimuslaitos Alueelliset ympäristökeskukset Ympäristölupavirastot Saamelaiskäräjät ja kolttaneuvostot Paliskuntaisyhdistys ja paliskunnat Geologian tutkimuskeskus Korkein hallinto-oikeus Hallinto-oikeudet Liite 7 Käsitteet ja lyhenteet... 82

7 9 1 Johdanto Kaivostoimintaa on harjoitettu Suomessa satoja vuosia ja se on yhä merkittävä työllistäjä. Sen suora työllisyysvaikutus oli vuonna 2004 noin 2400 henkilötyövuotta. Kaivostoiminnan yhteiskunnallinen merkittävyys moninkertaistuu, kun otetaan huomioon välilliset vaikutukset. Monet teollisuuden alat kuten esimerkiksi teräs- ja paperiteollisuus ovat vahvasti riippuvaisia kaivostoiminnan tuottamista raaka-aineista ja jalosteista, joista merkittävä osa on peräisin kotimaan kaivoksista. Suomeen on kehittynyt lisäksi merkittävä kaivostoimintaan pohjautuva laitevalmistusteollisuus ja kaivostoiminta tarvitsee tuekseen myös laajaa palvelutoimintaa. Koko kaivosteollisuus työllisti vuonna 2004 suoraan noin ihmistä. Kaivostoiminnan aluetaloudellinen merkitys korostuu varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomessa, jotka ovat työllisyyden kannalta ongelmallisimpia alueita Suomessa, mutta samalla malmipotentiaalisimpia alueita koko EU:n alueella. Opas käsittelee malminetsintää (englanniksi exploration, ruotsiksi prospektering) ja kaivostoimintaa erilaisilla suojelualueilla Suomessa. Kullanhuuhdonta on rajattu oppaan ulkopuolelle. Suojelualueella tarkoitetaan oppaassa luonnon monimuotoisuuden suojeluun sekä luonnon- ja kulttuurimaiseman säilyttämiseen tai ylläpitoon varattua luonnonsuojelu-, erämaa- ja Natura verkostoon kuuluvaa aluetta. Suojelualueiden keskeinen tavoite on säilyttää Suomen alkuperäistä eliölajistoa ja elinympäristöjä siten, että niiden harvinaistuminen ja uhanalaistuminen saadaan pysäytettyä. Suojelualueiden avulla turvataan myös Suomelle ominaisia luonnonmaisemia ja perinteisten elinkeinojen muovaamia kulttuuriympäristöjä sekä luontaiselinkeinojen harjoittamisedellytyksiä. Suojelualueet ovat laajalti kansalaisten luonnonharrastus- ja virkistyskäytössä, ja niillä on huomattava merkitys myös luontomatkailun tukialueina. Suojelualueet muodostavat verkoston maakunnallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Suomen suojelualueet kuuluvat lähes kokonaan EU:n Natura 2000 verkostoon, jonka avulla vaalitaan luonnon monimuotoisuutta Euroopan unionin alueella. Natura verkostoon kuuluvista alueista 97 % on kansallisen lainsäädännön ja suojelupäätösten perusteella suojeltuja alueita. Oppaassa kuvataan myös malminetsintään ja kaivostoimintaan liittyvät keskeiset menettelytavat Pohjois-Suomessa sijaitsevalla saamelaisten kotiseutualueella ja poronhoitoalueella, joilla toimittaessa on otettava huomioon saamelaisten oikeus alkuperäiskansana ylläpitää ja kehittää omaa kulttuuriaan. Alueiden suojeluarvot ja lainsäädännöllinen perusta vaikuttavat siihen millaiset toimenpiteet kullakin alueella ovat mahdollisia. Opas pyrkii antamaan vastaukset ennen kaikkea seuraaviin kysymyksiin:

8 10 Millaisia suojelualueita Suomessa on? (luvut 3 ja 5, liite 1) Mistä saa suojelualueista tietoa? (luvut 3, 4 ja 5, liite 1) Mitkä lait sääntelevät toimintaa eri suojelualueilla? (luku 2) Miten malminetsintää voidaan eri suojelualueilla ja saamelaisten kotiseutualueella suorittaa? (luvut 4 ja 5) Kenen kanssa etsinnästä on neuvoteltava? (luvut , luku 5) Kenelle etsinnästä on annettava informaatiota ja missä vaiheessa? (luvut , luku 5) Millä ehdoilla kaivostoiminta on mahdollista suojelu- ja saamelaisalueilla? (luku 4.1., luku 5) Oppaan rakenne on kaksiosainen. Alkuosan luvuissa on kuvattu tiiviisti malminetsinnän lainsäädännöllinen perusta, erilaiset suojelualueet sekä malminetsinnän periaatteet ja toimintamallit suojelualueilla ja saamelaisten kotiseutualueella. Oppaan liiteosassa on kuvattu yksityiskohtaisesti suojelualueita sekä malminetsintä- ja kaivostoimintaprosessia. Liitteissä on myös ohjeet valtausoikeuden ja tutkimuslupien hakemisesta suojelualueille. Oppaan rakenteella on pyritty palvelemaan mahdollisimman hyvin keskeisiä kohderyhmiä, ts. kotimaisia ja kansainvälisiä malminetsintä- ja kaivosyrityksiä sekä lupa- ja valvontaviranomaisia. Lukemisen helpottamiseksi keskeiset termit on lihavoitu ja niiden selitykset löytyvät liitteestä 7. Oppaan ylläpidosta ja päivityksestä vastaa kauppa- ja teollisuusministeriö. Oppaan voimassa oleva versio on haettavissa kauppa- ja teollisuusministeriön www-sivuilta osoitteesta Kaikki paperiversiot ovat epävirallisia eikä niiden jakelulle ja hävittämiselle ole määritetty menettelytapoja.

9 11 2 Malminetsintää ja kaivostoimintaa ohjaava lainsäädäntö 2.1 Kaivoslaki Suomen lainsäädäntö määrittelee ns. kaivoskivennäiset, joiden tutkimista ja hyödyntämistä säädellään kaivoslaissa (503/1965) ja -asetuksessa (663/1965). Kaivoskivennäisiin luetaan metalliset malmit, teollisuusmineraalit ja -kivet. Kaivoskivennäiset on lueteltu liitteen 2 taulukossa. Kaivoslaki annettiin vuonna 1965 ja sitä on muutettu useita kertoja, pääosin 1990-luvulla. Kaivoslain nojalla on annettu kaivosasetus ja kolme kauppa- ja teollisuusministeriön päätöstä. Perusoikeuksien sekä luonnon- ja ympäristöarvojen merkityksen vahvistuminen ovat heijastuneet lainsäädännön kehittymiseen ja maankäytön ohjaukseen. Ne ovat tuoneet mukanaan muutoksia myös kaivoslain soveltamiskäytäntöihin. Vuonna 1965 voimaan tulleen kaivoslain luonne vahvana malminetsintää ja kaivostoimintaa säätelevänä erityislakina on erityisesti viimeisen reilun vuosikymmenen aikana muuttunut muun lainsäädännön ohjatessa tai vaikuttaessa sen tulkintaan. Kauppa- ja teollisuusministeriössä (KTM) on vireillä kaivoslain uudistamishanke. KTM asetti vuonna 2005 virkamiestyöryhmän uudistamaan kaivoslakia. Työryhmä on tehnyt ja teettänyt useita selvityksiä, jotka selventävät kaivoslain ja muun lainsäädännön välistä suhdetta (ks. esim. Leila Suvantola, Asiantuntijamuistio kauppa- ja teollisuusministeriölle. Luonnonsuojelutavoitteiden huomioonottaminen malminetsinnässä ja kaivostoiminnassa). 2.2 Kaivoslainsäädännön mukaiset oikeudet Kaivoslain (1 ) mukaan kaivoskivennäisiä voi etsiä, vallata ja hyödyntää jokainen Euroopan talousalueella (ETA) asuinpaikan omaava luonnollinen henkilö, suomalainen yhteisö tai säätiö sekä ulkomainen yhteisö ja säätiö, joka on perustettu ETAan kuuluvan valtion lainsäädännön mukaan. Kaivoslaki (3 ) määrittelee ns. yleisen tutkimusoikeuden, joka oikeuttaa ilman erillistä lupaa tai alueen omistajan tai haltijan suostumusta tekemään toisen maalla vahinkoa aiheuttamatta geologisia havaintoja ja mittauksia sekä vähäistä näytteenottoa kaivoskivennäisten löytämiseksi. Yleinen tutkimusoikeus ei kuitenkaan oikeuta maastossa tapahtuvaan malminetsintään mm. seuraavissa tapauksissa ellei siihen ole saatu asianmukaista lupaa: luonnonsuojelualue (malminetsintä vaatii aina alueen haltijaviranomaisen luvan, ks. luku 4.3)

10 12 ennestään vallattu alue tai kaivospiiri (valtausoikeuden tai kaivospiirin haltijan antama lupa) asuinrakennuksen piha, tontti, puutarha tai puisto (maanomistajan lupa) peltoalue, jos etsintätyöstä aiheutuu vahinkoa (maanomistajan lupa) yleiset liikenne- ja kulkuväylät, jos etsintätyö haittaa liikennettä (liikennealueen haltijan lupa) Esiintymien tutkimiseksi ja hyödyntämiseksi voidaan kaivoslain perusteella myöntää malminetsijälle seuraavat oikeudet (ruots. mineral rättigheter; engl. mineral rights): varaus (valtausvaraus) valtaus kaivosoikeus Oikeudet myöntää asianmukaisesta hakemuksesta KTM. Kaivoslain nojalla annettavaa päätöstä tehtäessä on kuitenkin noudatettava mitä luonnonsuojelulaissa säädetään (ks. luku 4). Varaus (valtausvaraus) Varaus varmistaa etuoikeuden valtauksen tekemiseen varatulle alueelle ei anna tutkimusoikeutta ilman maanomistajan lupaa suojelualueella maastotutkimuksille tarvitaan alueen hallinnasta vastaavan viranomaisen tai laitoksen lupa. Malminetsijä voi varata itselleen etuoikeuden valtauksen tekemiseen ilmoittamallaan alueella. Varaus ei anna tutkimusoikeutta varausalueella ilman maanomistajan lupaa. Laajuudeltaan varaus voi olla enintään yhdeksän neliökilometriä ja se voi olla voimassa enintään yhden vuoden varausilmoituksen jättämisestä. Varattavan alueen tarkasti määrittävä varausilmoitus liitteineen on jätettävä sen paikkakunnan maistraattiin, jossa varattu alue sijaitsee (kaivoslaki 7 ). Maistraatti toimittaa ilmoituksen edelleen KTM:lle, joka tekee asiasta päätöksen. Päätöksestä voi valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Jos useampi jättää varausilmoituksen samalle alueelle, on etuoikeus valtaamiseen ensimmäisenä ilmoituksen tehneellä.

11 13 Valtaus (valtausoikeus) Valtaus antaa yksinoikeuden esiintymän tutkimiseen antaa yksinoikeuden kaivosoikeuden hakemiseen valtausalueelle ja esiintymän hyödyntämiseen vaaditaan ennen kaivospiirin hakemista, mutta ei takaa kaivospiirin myöntämistä valtausoikeus ei kuitenkaan oikeuta ryhtymään luonnonsuojelulain säännösten kieltävään toimintaan ilman poikkeusta luonnonsuojelulain säännöksistä Turvatakseen kaivoslain mukaisen oikeuden esiintymään on malminetsijän haettava valtausoikeutta kyseiseen alueeseen. Valtausoikeutta haetaan yleensä alueellisen tarkastelun jälkeen, kun malminetsintä tarkentuu vaiheeseen, jossa tarvitaan kohdentavia maastotutkimuksia. Valtausoikeus antaa hakijalleen yksinoikeuden valtausalueella kaivoskivennäisiin kohdistuvaan tutkimustyöhön. Valtaushakemus jätetään kauppa- ja teollisuusministeriöön. Hakemuksesta esitettävät tiedot on säädetty kaivoslain 8 :ssä ja kaivosasetuksen 6 :ssä. Jos valtaushakemus täyttää kaivoslain ja muun lainsäädännön mukaiset edellytykset eikä esteitä ilmene, on KTM:n annettava valtauskirja haettuun alueeseen. Valtauspäätöksestä voi valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Tutkimustoimenpiteet alueella voi aloittaa vasta sen jälkeen, kun valtauspäätös on lainvoimainen. Valtauskirja antaa haltijalleen valtausoikeuden vähintään vuodeksi ja enintään viideksi vuodeksi. Valtausoikeudelle on mahdollista hakea jatkoaikaa enintään kolme vuotta. Valtausalue saa olla kooltaan enintään 100 hehtaaria. Sama hakija on kuitenkin oikeutettu hakemaan ja saamaan useita vierekkäisiäkin valtausalueita, sillä valtausalueiden lukumäärää ei ole rajoitettu. Valtauksen hakuohjeet ja esteet on esitetty liitteessä 4. Kaivosasetuksessa on määritetty maanomistajalle ja valtiolle suoritettavan valtausalueen pinta-alaan perustuva korvauksen suuruus (ks. liite 4). Valtaajan maksama korvaus ei riipu valtausalueella tapahtuvan toiminnan määrästä eikä se kata alueella toiminnasta aiheutuneita vahinkoja. Valtaaja vastaa aiheuttamistaan vahingoista maanomistajalle täysimääräisesti. Maanomistaja voi vaatia valtaajalta vakuutta mahdollisten valtausalueella tapahtuneiden vahinkojen korvaamiseksi (kaivoslaki 15 ). Valtaaja voi luopua valtauksesta kokonaan tai osittain sekä siirtää sen toiselle valtauskelpoiselle toimijalle. Valtausoikeus voi olla myös panttina. Valtausoikeuden siirtymisestä

12 14 tai panttaamisesta on ilmoitettava 60 päivän kuluessa kauppa- ja teollisuusministeriölle kaivosrekisteriin merkitsemistä varten (kaivoslaki 54 ). Kaivospiiri ja kaivosoikeus Kaivosoikeus ja kaivospiiri antavat kaivoslain mukaisen oikeuden hyödyntää kaivoskivennäisiä kaivostoiminnan aloittaminen luonnonsuojelualueella vaatii ao. suojelualueen perustamissäädöksen muuttamista tai sen kumoamista Jos valtaaja voi osoittaa, että valtausalueella on kaivoskivennäisiä niin runsaasti ja siinä muodossa, että esiintymää voidaan todennäköisesti taloudellisesti hyödyntää, on valtaajalla oikeus hakea kaivospiirin määräämistä ja saada alue käyttöön kaivostoimintaa varten. On kuitenkin huomattava, että mikäli suojelualueella halutaan ryhtyä sellaiseen toimintaan, jota alueen perustamissäädös ei salli edes poikkeusluvalla, alueen perustamissäädöstä on muutettava tai se on kumottava. Toisaalta on huomattava, että kaivostoimintaa ylipäätään ei voida aloittaa ennen kuin kaikki tarvittavat luvat, kuten ympäristöluvat, on hankittu (ks. luku 4). Kaivospiirihakemus on tehtävä kirjallisena KTM:lle valtauksen voimassaoloaikana. Haettavan kaivospiirin on oltava yhtenäinen alue ja vastattava laajuudeltaan sekä muodoltaan kohtuuden rajoissa käytön vaatimuksia. Kaivospiiriä haettaessa osan alueesta on oltava hakijan hallussa olevaa valtausaluetta. Kaivospiiriin voidaan ottaa esiintymän hyväksi käyttämistä ajatellen välttämättömät alueet kuten teollisuus-, varasto-, jäte- ja asuntoalueet. Alueet kuljetuslaitteita, voima- ja vesijohtoja sekä viemäreitä varten voidaan liittää kaivospiiriin, mutta ne voidaan myös määrätä erillisiksi kaivospiirin ulkopuolisiksi apualueiksi. Mikäli hyödynnettävä kivennäinen on uraani tai torium, luvan myöntää valtioneuvosto, ks. tarkemmin luku 2.7. Kaivospiirihakemukseen liitettävistä liitteistä on säädetty kaivoslain 23 :ssä. Vaadittuja liitteitä ovat esimerkiksi selvitys tutkimustöistä ja tuloksista, jotka osoittavat edellytykset kaivoksen perustamiselle, selventävä kartta haetusta kaivospiirialueesta sekä kaivospiirin ja apualueen käyttösuunnitelma. Jos kaivospiirihakemus täyttää kaivoslaissa ja muussa lainsäädännössä säädetyt edellytykset, on KTM:n lain mukaan annettava määräys kaivospiirin muodostamisesta. Kaivospiiritoimituksessa sovelletaan kiinteistönmuodostamislakia. Kaivospiiritoimituksen jälkeen KTM antaa hakijalle kaivoskirjan todistukseksi kaivosoikeudesta ja kaivosrekisteriin merkitsemisestä.

13 15 Kaivosoikeuden haltija saa käyttää hyväkseen kaikki kaivospiirissä tavatut kaivoskivennäiset. Kaivosoikeuden haltija saa käyttää myös muita alueen kallio- ja maaperäaineksia hyväkseen, mikäli niitä tarvitaan kaivostyössä ja jalostusprosessissa. Kaivosoikeuden haltija ei kuitenkaan saa kaivosoikeuden nojalla omistusoikeutta maa-alueeseen ellei hän ole ostanut maa-aluetta maanomistajalta. Kaivoslain nojalla kaivosoikeiden haltija saa käyttöoikeuden maa-alueeseen, joka palautuu maanomistajalle takaisin kaivostoiminnan loputtua. Kaivosoikeuden voi pantata sekä siirtää ja vuokrata toiselle, jos tämä täyttää kaivoslain vaatimat edellytykset. Kaivosoikeuden siirrosta on tehtävä 60 päivän kuluessa ilmoitus KTM:lle kaivosrekisteriin merkitsemistä varten (kaivoslaki 54 ). 2.3 Luonnonsuojelulaki ja suojelualueiden erityissäännökset Luonnonsuojelualueilla sovelletaan erityislakeina luonnonsuojelulakia (1096/1996) ja -asetusta (160/1997) ja suojelualueiden perustamissäädöksiä. Erämaa-alueilla sovelletaan erämaalakia. Näissä laeissa olevat säännökset kaivoskivennäisten tutkimisesta ja hyödyntämisestä menevät vastaavien kaivoslain säännösten edelle. Kaivoslain tarkoittaman toiminnan ja luonnonsuojelun suhteesta säädetään myös kaivoslain 71.2 :ssä, jonka mukaan viranomaisten on mineraalioikeutta myöntäessään tai muuta kaivoslain mukaista viranomaispäätöstä tehdessään noudatettava em. pykälässä lueteltuja säännöksiä. Kansallis- ja luonnonpuistojen sekä soveltuvin osin myös muiden suojelualueiden maankäyttöä rajoittavat luonnonsuojelulain mukaiset rauhoitussäännökset (luonnonsuojelulain 13 ja 16 ). Niiden mukaan luontoa muuttava toiminta kuten maa-ainesten tai kaivoskivennäisten otto sekä maa- ja kallioperän vahingoittaminen ovat kiellettyjä ko. suojelualueilla. Eräissä kansallispuistoissa sallitaan perinteinen kullanhuuhdonta. Malminetsinnän ja kaivostoiminnan edellytysten arvioinnista Natura verkostoon kuuluvalla alueella säädetään luonnonsuojelulain 65 ja 66 :ssä. Asetuksessa eräistä valtion omistamille alueille perustetuista soidensuojelualueista (852/1988) on määritelty soidensuojelualueilla sallituiksi toimenpiteet, jotka ovat välttämättömiä geologista tutkimusta tai malminetsintää varten edellyttäen, että siihen on saatu ympäristöministeriön lupa. 2.4 Erämaalaki Pohjoisimmat osat Suomea kuuluvat erämaalain (62/1991) mukaisiin erämaa-alueisiin. Malminetsintä on sallittua erämaa-alueilla, mutta kaivoslain mukaista kaivospiiriä ei sinne kuitenkaan voi määrätä ilman valtioneuvoston lupaa (erämaalaki 6 ).

14 16 Erämaa-alueiden hoidossa ja käytössä on noudatettava vahvistettua hoito- ja käyttösuunnitelmaa. Erämaa-alueet ovat Metsähallituksen hallinnassa ja hoidossa. 2.5 Laki ympäristövaikutusten arviointimenettelystä Lain tavoitteena on edistää ympäristövaikutusten arviointia ja yhtenäistä huomioon ottamista suunnittelussa ja päätöksenteossa sekä samalla lisätä kansalaisten tiedonsaantia ja osallistumismahdollisuuksia. Ympäristövaikutusten arviointimenettelyllä selvitetään ja arvioidaan tiettyjen hankkeiden ympäristövaikutukset ja kuullaan viranomaisia ja niitä, joiden oloihin tai etuihin hanke saattaa vaikuttaa. Hankkeesta vastaava laatii arviointiselostuksen, jossa esitetään tiedot hankkeesta ja sen vaikutuksista sekä sen vaihtoehdoista sekä laaditaan yhtenäinen arvio niiden vaikutuksista: a) ihmisten terveyteen, elinoloihin ja viihtyvyyteen b) maaperään, vesiin, ilmaan, ilmastoon, kasvillisuuteen, eliöihin ja luonnon monimuotoisuuteen c) yhdyskuntarakenteeseen, rakennuksiin, maisemaan, kaupunkikuvaan ja kulttuuriperintöön d) luonnonvarojen hyödyntämiseen. Ympäristövaikutusten arviointimenettelystä annetun lain, ns.yva-laki (468/1994) ja ympäristövaikutusten arvioinnista annetun asetuksen (268/1999) hankeluettelon perusteella YVA-menettelyä sovelletaan seuraaviin kaivoshankkeisiin (YVA-laki 4.1, asetus 6 ): metallimalmien tai muiden kaivoskivennäisten louhinta, rikastaminen ja käsittely, kun irrotettavan aineksen kokonaismäärä on vähintään tonnia vuodessa tai avokaivokset, joiden pinta-ala on yli 25 hehtaaria asbestin louhinta tai laitokset, jotka käsittelevät ja muuntavat asbestia tai asbestia sisältäviä tuotteita uraanin louhinta, rikastaminen ja käsittely lukuun ottamatta koelouhintaa, koerikastamista ja muuta vastaavaa käsittelyä. YVA-lain (4.2 ) perusteella YVA-menettelyä voidaan yksittäistapauksessa soveltaa muuhunkin kaivoshankkeeseen, jos se todennäköisesti aiheuttaa hankeluettelon hankkeiden vaikutuksiin rinnastettavia merkittäviä haitallisia ympäristövaikutuksia.

15 Ympäristönsuojelulaki Ympäristönsuojelulain (66/2000) 28 mukaan ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavaan toimintaan on oltava ennakolta lupa (ympäristölupa). Kaivostoiminta ja koneellinen kullankaivuu sekä mineraalien rikastamo edellyttävät ympäristösuojelulain mukaista ympäristölupaa ( lain 28.1 ja ympäristösuojeluasetus 1.1 :n 7 a kohta). Lupakynnys voi ylittyä myös laajamittaista koelouhintaa harjoitettaessa. 2.7 Maastoliikennelaki Maastoliikennelain (1710/1995) 4.1. mukaan maastoajoneuvon käyttöön maastossa (tiestön ulkopuolella, off-road) on pyydettävä aina maanomistajalta lupa. 2.8 Maankäyttö- ja rakennuslaki Valtaus- ja kaivospiirien myöntämiseen vaikuttavat myös maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) ohjaus sekä alueen kaavoitustilanne. Maankäyttö- ja rakennuslain mukaiset alueiden käyttöä koskevat tavoitteet ja suunnitelmat on, siten kuin erikseen säädetään, otettava huomioon suunniteltaessa ja päätettäessä muun lainsäädännön nojalla ympäristön käytön järjestämisessä (MRL 3 ). Valtioneuvoston päätös ( ) valtakunnallisista alueidenkäyttötavoitteista edellyttää viranomaisten ottavan huomioon päätöksen tavoitteet. Tavoitteet ovat osa alueiden käytön suunnittelujärjestelmää, jossa seuraavina tasoina ovat maakuntakaava, yleiskaava ja asemakaava. Yleis- ja asemakaava Yleiskaava on kunnan tai useiden kuntien yhteisesti hyväksymä yleinen maankäyttöä ohjaava suunnitelma, jonka ympäristöministeriö vahvistaa. Asemakaava on kunnan hyväksymä yleiskaavan mukainen tarkempi rakentamista ohjaava ohje/määräys. Yleiskaava on viranomaisten ohjeena alueiden käyttöä suunniteltaessa ja asemakaavaa laadittaessa. Asemakaava-alueelle ei saa sijoittaa toimintoja, jotka aiheuttavat haittaa kaavassa osoitetulle muiden alueiden käytölle (MRL 58 2 Mom.). Valtausta tai kaivospiiriä ei saa myöntää ilman erityistä syytä asemakaavan tai oikeusvaikutteisen yleiskaavan alueelle, jos kunta vastustaa sitä alueiden käyttöön liittyvästä pätevästä syystä (KaivosL 6 1. mom. ja 22 3 mom.). Kaivospiiriä määrättäessä on otettava edellisen lisäksi huomioon alueiden käytön suunnittelun tarpeet (KaivosL 22 ).

16 Säteilylaki ja ydinenergialaki Säteilylain (592/1991) tarkoituksena on estää ja rajoittaa säteilystä aiheutuvia terveydellisiä ja muita haittavaikutuksia. Lakia sovelletaan malminetsintään ja kaivostoimintaan, jos toiminnassa aiheutuu tai saattaa aiheutua ihmisen terveyden kannalta haitallista altistumista säteilylle. Lain mukaan maa-, kivi tai muita aineksia elinkeinotoiminnassaan käyttävän on selvitettävä toiminnasta aiheutuva säteilyaltistus, mikäli tällaista vaikutusta epäillään. Selvitys toimitetaan Säteilyturvakeskukselle, joka antaa tarvittavat määräykset säteilyaltistuksen rajoittamiselle. Ydinenergialakia (990/1987) sovelletaan kaivos- ja rikastustoimintaan, jonka tarkoituksena on uraanin tai toriumin tuottaminen. Ydinenergialain mukainen lupa tarvitaan siis kaupallisen tuotannon aloittamiseksi. Jos hyödynnettävä kaivoskivennäinen on uraani tai torium, lupa kaivostoimintaan haetaan ydinenergialain mukaan valtioneuvostolta. Ydinergialakia ei kuitenkaan sovelleta varsinaista kaivostoimintaa edeltävässä uraanimalmin etsintä- ja tutkintavaiheessa.

17 19 3 Suojelualueet ja Natura verkosto Suomessa on erilaisia ja eri tarkoituksiin varattuja suojelualueita. Luonnonsuojelualueet, erämaa-alueet ja valtion retkeilyalueet ovat lailla tai asetuksella perustettuja suojelualueita tai muita erityisalueita. Suomen suojelualueverkkoa on kehitetty erityisesti 1970-luvulta lähtien ja valtioneuvosto on tehnyt useita periaatepäätöksiä erilaisia elinympäristöjä koskevista valtakunnallisista suojeluohjelmista. Kussakin ohjelmassa selostetaan ao. elinympäristöjen suojelun perusteet, määritellään ja rajataan suojeltavat alueet sekä niiden suojelutavoitteet ja suojelun toteuttamiskeinot. Suojelualueet muodostavat laajan verkostokokonaisuuden, johon kuuluu eri luonto- ja maisematyypeistä koostuvia alueita tai aluekokonaisuuksia. Kansallisen päätöksentekoon perustuvat luonnonsuojelualueet jakautuvat suojeluperusteiltaan ja -tavoitteiltaan seuraaviin tärkeimpiin ryhmiin: kansallispuistot luonnonpuistot muut luonnonsuojelualueet soidensuojelualueet lintuvesien suojelualueet rantojen suojelualueet lehtojen suojelualueet vanhojen metsien suojelualueet yksityiset luonnonsuojelualueet erämaa-alueet Edellä luetellut suojelualueet kuuluvat lähes kokonaan EU:n Natura verkostoon ja kattavat sen pinta-alasta 97 prosenttia. Natura verkosto kattaa noin 15 % Suomen maapinta-alasta. Verkoston alueet jakautuvat kahteen eri ryhmään, EU:n luontodirektiiviin perustuviin SCI-alueisiin (Special Community Interest) ja lintudirektiiviin perustuviin SPA-alueisiin (Special Protection Areas). Suomessa on 1751 SCI -aluetta, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 4,8 miljoonaa hehtaaria. SPA -alueita on 467 vastaten 3,1 miljoonan hehtaarin pinta-alaa. SCI- ja SPA -alueet ovat osin päällekkäisiä. Suomen lainsäädännön mukaisesti suojelualueiden hoidosta ja ylläpidosta vastaavat yksityisten luonnonsuojelualueiden osalta ao. alueellinen ympäristökeskus ja valtion luonnonsuojelualueiden osalta haltijaviranomainen (useimmiten Metsähallitus). Näillä viranomaisilla on keskeinen rooli suojelualueille kohdistuvan malminetsinnän ympäristövaikutusten arvioinnissa, maastotutkimuslupien myöntämisessä sekä alueiden valvonnassa. Alueelliset ympäristökeskukset ovat lisäksi päävastuussa Natura verkoston suojelutavoitteiden toteutumisesta ja valvonnasta.

18 20 Yksittäisten suojelualueiden rauhoitussäännöksistä, alueen hallinnasta vastaavasta viranomaisesta/laitoksesta sekä poikkeusluvan antavasta viranomaisesta säädetään kunkin suojelualueen perustamislaissa tai -asetuksessa. Suojelualuetyyppien ja Natura verkoston alueellista jakautumista havainnollistetaan kartoissa 1 ja 2. Suojelualueet on kuvattu lähemmin liitteessä 1. Yksityiskohtaiset aluerajaus- ja suojeluperustetiedot saa alueelliselta ympäristökeskukselta ja/tai alueen haltijaviranomaiselta.

19 21 Kartta 1. Suomen luonnonsuojelu- ja erämaa-alueet

20 22 Kartta 2. Suomen Natura alueet

21 23 4 Malminetsintä ja kaivostoiminta suojelualueilla 4.1 Yleiset edellytykset Osa Suomen suojelualueista sijaitsee malminetsinnällisesti kiinnostavilla alueilla. Erityisesti Pohjois-Suomessa luonnonsuojelulain mukaiset suojelualueet, erämaat ja muut Natura verkostoon kuuluvat alueet ovat laajoja. Toimittaessa näillä alueilla yleisperiaatteena on, että niitä luonnonarvoja, joiden perusteella alue on suojeltu tai sisällytetty Natura verkostoon, ei saa merkittävästi heikentää. Kaivostoiminnan mahdollisuuksia pohdittaessa on asiaa tarkasteltava tapauskohtaisesti ja selvitettävä, millaiselle suojelualueelle toiminta kohdistuu, mitkä ovat ko. alueen suojeluarvot ja millaisia vaikutuksia suunniteltu toiminta ympäristöön aiheuttaa. Toiminnan vaikutukset on arvioitava prosessin eri vaiheissa malminetsinnästä kaivoksen perustamiseen, kun toiminta muuttuu olennaisesti edeltäviin vaiheisiin verrattuna. Malminetsintätoimenpiteitä voidaan tehdä suojelualueen hallinnasta vastaavan viranomaisen tai laitoksen luvalla, mikäli toimenpiteet eivät vaaranna suojelualueen perustamistarkoitusta ja eivätkä merkittävästi heikennä alueen luonnonarvoja. Mikäli malminetsintätoimenpiteet heikentävät todennäköisesti merkittävästi alueen suojeluarvoja jatai ovat siten suojelualueen perustamissäädöksen vastaisia eikä säännös salli poikkeuslupaa, ei lupaa voida myöntää, jollei perustamissäädöstä muuteta tai kumota. Malminetsintävaiheessa toiminnanharjoittaja tekee kirjallisen arvion luonnonsuojelulain mukaisen Natura-arvioinnin tarpeellisuudesta (valtaushakemusvaiheessa KTM:lle tehtävä Natura-selvitys) ja tarvittaessa luonnonsuojelulain mukaisen Natura-arvioinnin (ks. luvut ja 4.2.2). Vaikutusten arviointi voidaan tehdä myös osana YVA -lain mukaista arviointimenettelyä, joskin varsinainen YVA-lain mukainen menettely tulee kyseeseen lähinnä silloin, kun tutkimukset ovat jo edenneet niin pitkälle, että kaivospiirin hakeminen on perusteltua. On erittäin tärkeää, että toiminnanharjoittaja huolehtii riittävästä yhteydenpidosta alueelliseen ympäristökeskukseen ja alueen haltijaviranomaiseen jo malminetsinnän alkuvaiheesta lähtien. Ao. viranomaisilta saa alueen suojelusta ja suojeluperusteista yksityiskohtaista tietoa, jota toiminnanharjoittaja tarvitsee mm. tehdessään KTM:lle Natura-selvitystä (ks. luku 4.2.1) tai varsinaista Natura-arviointia (ks. luku 4.2.2). KTM voi myöntää valtausoikeuden ja päättää kaivospiirin muodostamisesta vain, jos toimintaan liittyvä arviointi- ja lausuntomenettely osoittaa, etteivät alueen suojeluarvot todennäköisesti heikenny merkittävästi.

22 24 Mikäli kaivoshankkeen arvioidaan heikentävän suojeluarvoja merkittävästi, on KTM:n siirrettävä asia valtioneuvostolle. Valtioneuvosto voi yleisistunnossaan tehdä päätöksen siitä, saako hankkeen kuitenkin erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottavan syyn vuoksi toteuttaa, kun vaihtoehtoista ratkaisua ei ole. Asian esittelystä valtioneuvostolle vastaa ympäristöministeriö. Valtioneuvoston myönteisen päätöksen edellytyksenä voidaan katsoa olevan, että kaivospiirihakemus muutoin täyttää laissa asetetut vaatimukset. Kaivoshankkeen on siis oltava kypsä ratkaistavaksi, ja mikäli hakemuksessa on muita puutteita, palautetaan se täydennettäväksi tai hylätään. Valtioneuvosto ei sinänsä lähtökohtaisesti tutki kaivoshankkeen lainmukaisuutta vaan ratkaisu jää asianomaiselle kaivosasioista vastaavalle ministeriölle eli KTM:lle. Muut kuin yleiseen etuun liittyvät näkökohdat eivät saa vaikuttaa valtioneuvoston päätökseen. EY:n luontodirektiivissä poikkeusperusteena mainitaan esimerkinomaisesti sosiaaliset ja taloudelliset syyt, joilla tarkoitetaan muun muassa työllisyyden edistämistä. Mikäli vaikutukset kohdistuvat Natura verkoston ensisijaisesti suojeltaviin luontotyyppeihin tai lajeihin, on valtioneuvoston lisäksi pyydettävä lausunto EY:n komissiolta. Valtioneuvoston myönteinen päätös edellyttää luonnonarvojen heikentymisen korvaamista. Korvaamistoimenpiteinä on alueen laajentaminen, luontotyypin parantamistoimet tai uuden alueen ehdottaminen verkostoon. Valtioneuvoston päätökseen voidaan hakea muutosta korkeimmasta hallinto-oikeudesta. 4.2 Natura alueella tarvittavat selvitykset Natura-arvioinnin tarpeen selvitys (Natura-selvitys) Valtausalueen sijaitessa Natura verkostoon kuuluvalla alueella tai niin lähellä aluetta, että toiminnan haitalliset vaikutukset todennäköisesti ulottuvat Natura-alueelle, on toiminnanharjoittajan laadittava selvitys suunnitelluista toimenpiteistä ja niiden vaikutuksista sekä arvioitava, onko toimenpiteiden vuoksi käynnistettävä luonnonsuojelulain :n mukainen Natura-arviointi- ja lausuntomenettely. Toiminnanharjoittajan on selvitystä laatiessaan tarpeen olla yhteydessä alueelliseen ympäristökeskukseen ja tarvittaessa alueen haltijaviranomaiseen suojelualueen rajojen ja luonnonarvojen selvittämiseksi sekä muun asiaan liittyvän viranomaisneuvonnan saamiseksi. Selvitys on laadittava huolellisesti ja ohjeen (liite 4) mukaisesti. Selvitys liitetään valtaushakemukseen. Jos toiminnanharjoittajan laatiman Natura-selvityksen perusteella alueen luonnonarvojen todennäköisesti merkittävää heikentämistä ei voida sulkea pois tai jos tehty selvitys ei ole riittävä, valtaushankkeesta on KTM:n käynnistettävä luonnonsuojelulain tarkoittama arviointi- ja lausuntomenettely (Natura-arviointi).

23 Natura-arviointi Luonnonsuojelulain (65 ) mukaan hakijan on asianmukaisella tavalla arvioitava suunniteltujen toimenpiteiden vaikutukset ko. alueen luonnonarvoihin, jos toimenpiteet yksin tai yhdessä muiden hankkeiden ja suunnitelmien kanssa heikentävät niitä todennäköisesti merkittävästi. Sama koskee myös Natura alueen ulkopuolelle sijoittuvaa hakemusta, jos siihen liittyvällä toiminnalla on Natura-alueelle ulottuvia luontoarvoja todennäköisesti merkittävästi heikentäviä vaikutuksia. Hakijan on riittävän yksityiskohtaisesti kuvattava käytettävät geologiset tutkimus- ja etsintämenetelmät, valtausalueen luontoarvot sekä toimenpiteiden vaikutukset niihin. Myös toimenpiteet, joilla haitallisia vaikutuksia voidaan estää tai lieventää, on selvitettävä. KTM:n on katsottava, että lain tarkoittama arviointi on tehty ja pyydettävä arvioinnista lausunto sekä alueelliselta ympäristökeskukselta että alueen haltijalta. Lausunnoissaan alueellinen ympäristökeskus ja alueen haltija arvioivat Natura-arvioinnin pätevyyttä, ts. onko arviointi tehty alueen luontoarvot huomioon ottaen riittävän yksityiskohtaisesti ja kattavasti sekä esittävät johtopäätöksen suunnitellun toiminnan vaikutuksista alueen luontoarvoihin. Jos edellä kuvattu arviointi- ja lausuntomenettely tai menettely osoittaa toiminnan heikentävän merkittävästi kyseessä olevia luonnonarvoja, KTM ei voi luonnonsuojelulain (66.1 ) mukaan myöntää valtausoikeutta tai tehdä myönteistä päätöstä kaivospiirin toimituksesta. KTM voi kuitenkin myöntää luvan tai hyväksyä suunnitelman, jos valtioneuvosto on yleisistunnossaan päättänyt, että hanke tai suunnitelma on toteutettava erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottavasta syystä eikä vaihtoehtoista ratkaisua ole (ks. luku 4.1.). Mikäli vaikutukset kohdistuvat ns. ensisijaisesti suojeltaviin luontotyyppeihin tai lajeihin, on valtioneuvoston pyydettävä lausunto myös EY:n komissiolta. Valtioneuvoston päätös on valituskelpoinen ja muutosta päätökseen haetaan korkeimmalta hallinto-oikeudelta. Valtioneuvoston päätöksen astuessa voimaan on YM:n ryhdyttävä välittömiin toimenpiteisiin, joilla heikentyminen korvataan. 4.3 Tutkimuslupien myöntäminen KTM:n myöntämän valtausoikeuden lisäksi toiminnanharjoittaja tarvitsee suojelualueilla tehtäviä maastotutkimuksia varten tutkimusluvat. Toiminnanharjoittajan laatiman tutkimuslupahakemuksen liitteenä tulee olla alueellisen ympäristökeskuksen lausunto Natura-arvioinnin tarpeellisuudesta. Tutkimuslupaa haetaan alueen haltijaviranomaiselta seuraavan taulukon mukaisesti:

24 26 Suojelualuetyyppi Kansallispuistot Luonnonpuistot Muut luonnonsuojelualueet Yksityiset luonnonsuojelualueet Erämaa-alueet Tutkimusluvan myöntävä viranomainen Metsähallitus (Metsäntutkimuslaitos) Ympäristöministeriö 18 puiston osalta Ympäristöministeriö Metsähallitus Ympäristöministeriö soidensuojelualueiden osalta Alueellinen ympäristökeskus Metsähallitus Suojelualueelle haettu tutkimuslupa on valituskelpoinen. Lupa on voimassa vasta valitusajan (30 päivää) jälkeen ja mahdollisten valitusten tultua ratkaistua. Tutkimusluvan hakemisohjeet on kuvattu liitteessä Prosessikaaviot Seuraavien sivujen prosessikaavioissa on kuvattu Natura verkostoon kuuluvalla alueella tai alueen välittömässä läheisyydessä sijoittuvan valtaus- ja kaivospiirihakemuksen käsittelyprosessi. Kaaviot antavat kuvan prosessin eri vaiheista ja osallistujista. Prosessikaavioita sovelletaan myös Natura verkostoon kuulumattomilla suojelualueilla huomioiden alueiden rauhoituksessa annetut määräykset. Samoin, mikäli alue on myös luonnonsuojelu- tai erämaa-alue, käsittelyprosessia sovelletaan vastaavasti luonnonsuojelulain tai erämaalain säädösten mukaisesti.

25 27 Kaavio 1. Valtaushakemuksen käsittelyn prosessikaavio Natura alueella tai sen vaikutusalueella

26 28 1 Valtaushakemuksen teko Valtauksen hakija tekee hakemuksen (ks. liite 4). Hakija selvittää alueen suojelutilanteen ja laatii hakemuksen liitteeksi Natura-selvityksen (luku ). Selvityksessä hakija arvioi luonnonsuojelulain (65 ) tarkoittaman Natura-arvioinnin tarpeellisuuden, ts. voidaanko suunnitellut toimenpiteet tehdä siten, etteivät alueen luonnonarvot todennäköisesti merkittävästi heikenny. 2 Yhteydenotto ympäristöviranomaisiin Hakemusta laatiessaan hakija on yhteydessä alueelliseen ympäristökeskukseen ja tarvittaessa myös alueen haltijaviranomaiseen sekä alueen kuntaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa (viranomaisneuvontavelvollisuus). Alueen kaavoitustilanteen saa selville kunnasta. 3 KTM KTM tarkistaa hakemuksen ja liitteenä olevan Natura-selvityksen. Tarvittaessa KTM pyytää hakijaa täydentämään hakemusta ja/tai Natura-selvitystä. Mikäli hakijan tekemän selvityksen perusteella alueen luonnonarvojen todennäköistä merkittävää heikentymistä ei voida sulkea pois, KTM pyytää hakijaa tekemään luonnonsuojelulain tarkoittaman Natura-arvioinnin (ks. luku 4.2.2). 4 Natura-arviointi Hakija laatii luonnonsuojelulain 65 :n tarkoittaman hankkeiden ja suunnitelmien arvioinnin, ts. arvioi riittävän yksityiskohtaisesti ja kattavasti suunniteltujen toimenpiteiden vaikutuksen suojelualueen luonnonarvoihin. Hakija huolehtii asianmukaisesta yhteydenpidosta alueelliseen ympäristökeskukseen ja alueen haltijaviranomaiseen. 5 Hakemuksen kuulemismenettely Hakija toimittaa Natura-arvioinnin KTM:lle, joka pyytää arvioinnista lausunnon kunnalta, alueelliselta ympäristökeskukselta ja alueen haltijaviranomaiselta. Lausunnoissaan em. viranomaiset arvioivat Natura-arvioinnin pätevyyttä ja esittävät johtopäätökset suunnitellun toiminnan vaikutuksista alueen luontoarvoihin. Hallintolain edellyttämän vaikutusmahdollisuuksien varaamisen turvaamiseksi asianosaisille KTM käynnistää kuulemismenettelyn, joka tehdään joko tavallisena tai asian laajuuden vaatiessa yleistiedoksiantona.

27 29 6 Valtioneuvostokäsittely Jos suunniteltu toiminta saatujen lausuntojen perusteella heikentää merkittävästi alueen suojeltuja luonnonarvoja, valtaushakemuksen käsittely siirretään valtioneuvostolle. Valtioneuvosto päättää, tarvittaessa saatuaan EY:n komission lausunnon, toteutetaanko hanke vai ei siitä huolimatta, että se todennäköisesti merkittävästi heikentää alueen luontoarvoja (ks. luvut 4.1. ja 4.2.2). 7 KTM:n päätös KTM tekee päätöksen valtausoikeudesta. Kun päätös on myönteinen (valtausoikeus myönnetään) valtauskirja toimitetaan valtaajalle ja päätös saatetaan tiedoksi alueelliselle ympäristökeskukselle, alueen haltijalle ja muille asianosaisille. Päätös voi sisältää ehtoja ja määräyksiä, jotka ohjaavat ja rajoittavat hakijan valtausoikeutta. 8 Päätöksen voimaanastuminen ja muutoksenhaku Hakijalle toimitetaan joko valtauskirja tai kielteinen päätös. Päätökseen voi hakea muutosta Korkeimmasta hallinto-oikeudesta ja valituksen voi tehdä vain jos päätös on lainvastainen. Hakija voi ryhtyä toimenpiteisiin valtausalueella vasta kun päätös on lainvoimainen. 9 Yhteydenpito alueen haltijaviranomaiseen ja alueelliseen ympäristökeskukseen Tutkimuslupaa ja viranomaisneuvontaa varten hakijan tulee olla yhteydessä alueen haltijaan ja tarvittaessa alueelliseen ympäristökeskukseen.

28 30 Kaavio 2. Kaivospiirihakemuksen prosessikaavio Natura alueella tai sen vaikutusalueella.

29 31 1 Kaivospiirihakemuksen laadinta Hakijan on arvioitava suunniteltujen toimenpiteiden vaikutukset alueen luontoarvoihin. Hakijan on tarpeellista selvittää YVA-lain mukaisen menettelyn (ks. luku 2.2.3) tai muiden ympäristöselvityksen tarve sekä muut toiminnan edellytykset jo ennen hakemuksen jättämistä ja tarvittaessa tehdä selvitykset jo ennen kaivospiirihakemuksen jättämistä. Natura-arviointi (luku ) voidaan toteuttaa osana YVA-lain mukaista vaikutusten arviointia. 2 Yhteydenotto ympäristöviranomaisiin Hakemusta laatiessaan hakija on yhteydessä alueelliseen ympäristökeskukseen ja tarvittaessa myös alueen haltijaviranomaiseen sekä alueen kuntaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa (viranomaisneuvontavelvollisuus). 3 Arviointi vaikutuksista alueen luontoarvoihin KTM arvioi hakemuksen perusteella onko hakija arvioinut suunniteltujen toimenpiteiden vaikutukset asianmukaisesti (Natura-arviointi, mahdollinen YVA-lain mukainen menettely tai muut selvitykset). 4 Hakemuksen kuulemismenettely KTM pyytää kaivospiirihakemuksesta ja Natura-arvioinnista sekä hakijan tekemistä muista mahdollisista ympäristöselvityksistä lausunnon kunnalta ja alueelliselta ympäristökeskukselta. Hallintolain edellyttämän vaikutusmahdollisuuksien varaamisen turvaamiseksi asianosaisille KTM käynnistää kuulemismenettelyn, joka tehdään joko tavallisena tai asian laajuuden vaatiessa yleistiedoksiantona. 6 Valtioneuvostokäsittely Jos suunniteltu kaivospiiri ja sille aiottu toiminta heikentävät todennäköisesti merkittävästi alueen luontoarvoja, kaivospiirihakemus viedään valtioneuvoston yleisistunnon käsittelyyn (ks. luvut 4.1. ja 4.2.2). 7 Päätös kaivospiirin muodostamisesta KTM tekee päätöksen kaivospiirin myöntämisestä edellyttäen, että on osoitettu, että luontoarvot eivät merkittävästi heikenny tai että päinvastaisessa tapauksessa valtioneuvosto on päättänyt hankkeen toteuttamisesta (ks. kaavio 1, kohta 6). KTM kuuluttaa asiasta kaivospiirin sijaintikunnan ilmoitustaululla ja tiedottaa päätöksestä asian käsittelyyn osallistuneille viranomaisille sekä muille tahoille. Tarvittaessa anne-

30 32 taan yleistiedoksianto. Tarvittaessa päätös annetaan tiedoksi yleistiedoksiantona. Päätöksestä voi valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Tehdyn päätöksen tullessa lainvoimaiseksi kaivospiiritoimituksessa määrätään kaivospiiri, joka voi koostua useasta alueesta. Toimitus rekisteröidään kiinteistörekisteriin sen jälkeen, kun kauppa- ja teollisuusministeriö on lähettänyt KaivosL 38.3 :ssä tarkoitetun ilmoituksen maanmittaustoimistoon. Toimitusinsinööri toimittaa toimituksen jälkeen toimitusasiakirjat kauppa- ja teollisuusministeriöön. 8 Kaivoskirja KTM luovuttaa ns. kaivoskirjan kaivospiirin hakijalle. 9 Ympäristö- ja muut tarvittavat luvat Kaivoskirjan haltija hankki kaivostoiminnan aloittamiseksi tarvittavat ympäristö- ja muut luvat.

31 33 5 Malminetsintä saamelaisten kotiseutualueella ja poronhoitoalueella 5.1 Saamelaiset Saamelaisilla on perustuslain nojalla oikeus alkuperäiskansana ylläpitää ja kehittää omaa kulttuuriaan. Saamelaisilla on kotiseutualueella omaa kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto, johon kuuluvia tehtäviä varten saamelaiset valitsevat keskuudestaan saamelaiskäräjät. Saamelaisten kotiseutualue kattaa Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnan sekä Sodankylän kunnassa sijaitsevan Lapin paliskunnan alueen. Saamelaiskäräjien tärkein tehtävä on huolehtia saamelaisille alkuperäiskansana taatusta kulttuuri-itsehallinnosta, johon kuuluvat perinteisinä elinkeinoina poronhoito, metsästys ja kalastus. Poronhoito on tärkeä osa saamelaisten kulttuuria ja perinteisiä oikeuksia eikä malminetsintä saa aiheuttaa huomattavaa haittaa poronhoidolle tai muillekaan saamelaisten oikeuksille. Lain saamelaiskäräjistä mukaan (974/1995, 9 ) viranomaisilla on neuvotteluvelvoite ennen kuin tehdään saamelaisaluetta koskevia laajakantoisia ja merkittäviä toimenpiteitä tai päätöksiä. Tällaisenä toimenpiteenä laissa on mainittu erikseen kaivoskivennäisten valtaus ja kaivospiirin perustaminen (9.1 :n 3 kohta): Neuvotteluvelvoite Viranomaiset neuvottelevat saamelaiskäräjien kanssa kaikista laajakantoisista ja merkittävistä toimenpiteistä, jotka voivat välittömästi ja erityisellä tavalla vaikuttaa saamelaisten asemaan alkuperäiskansana ja jotka koskevat saamelaisten kotiseutualueella:... 3) kaivoskivennäisten valtausta ja kaivospiirin perustamista tarkoittavia lupahakemuksia;" Neuvotteluvelvoite koskee tässä tapauksessa KTM:tä, mutta myös saamelaisalueella toimivan malminetsintää harjoittavan yrityksen on syytä kuulla saamelaiskäräjien ja ao. paliskunnan kanta ja selvittää aiotun toiminnan vaikutukset poronhoidolle ja saamelaiskulttuurin harjoittamiselle. KTM käy tarvittavat neuvottelut, kun esim. valtaushakemukseen liittyvät kaikki asiakirjat, ml. mahdollinen Natura-arviointi, on valmis. Koltta-alue Kolttalain (253/1995) tavoitteena on edistää koltta-alueella asuvien kolttasaamelaisten eli kolttien elinolosuhteita ja toimeentulomahdollisuuksia sekä ylläpitää ja edistää kolttakulttuuria. Tämän lain mukaisissa toimenpiteissä on kiinnitettävä erityistä huomiota mm. luonnonvarojen kestävään käyttöön, perinneympäristön säilyttämiseen sekä muihin ympäristönäkökohtiin.

32 34 Koltta-alueella KTM:n tulee kolttalain 44 :n 1 kohdan ja 56.1 :n nojalla tarvittaessa kuulla kolttien kyläkokouksen ja kolttaneuvoston kanta alueelle suunniteltuihin malminetsintätoimenpiteisiin. Käytännössä asia ajankohtaistuu valtaushakemuksen yhteydessä. 5.2 Valtauksen hakumenettely saamelaisten kotiseutualueella Kaavio 3. Valtaushakemuksen käsittely saamelaisalueella. Mikäli haettu alue on myös suojelualueella, menettelyssä noudatetaan myös kaaviossa 1 esitettyä menettelyä.

33 35 1 Hakijan olisi hyvä jo ennen valtaushakemuksen jättämistä olla yhteydessä saamelaiskäräjiin ja koltta-alueella toimittaessa myös kolttíen edustajiin sekä paliskuntien edustajiin sekä Metsähallitukseen ja alueelliseen ympäristökeskukseen. 2 KTM lähettää hakemuksen tiedoksi Saamelaiskäräjille ja saamelaispaliskunnille ja tarvittaessa myös kolttaneuvostolle. Saamelaiskäräjälain edellyttämä neuvottelu järjestetään tarvittaessa. 3 Ministeriö tarkistaa onko hakemuksessa saamelaiskulttuurin säilyttäminen ja poronhoito huomioitu lainsäädännön edellyttämällä tavalla. 4 Tarvittaessa KTM antaa hakija täydentää hakemusta. 5 KTM kuuntelee asianomaisia organisaatiota. 6 KTM käsittelee saadut lausunnot ja pyytää hakijalta vastineen. Tarvittaessa saatujen lausuntoihin pohjautuen KTM määrittelee valtausalueelle toiminnanehtoja. 7 Valtauksen käsittely jatkuu kaavion 1 mukaisesti. Tehdystä päätöksestä tiedotetaan Saamelaiskäräjille ja muille käsittelyyn osallistuneille. 5.3 Poronhoidon huomioiminen malminetsinnässä Poronhoitoalue käsittää Lapin läänin alueen Kemin ja Tornion kaupunkeja sekä Keminmaan kuntaa lukuun ottamatta ja Oulun läänistä Hyrynsalmen, Kuivaniemen, Kuusamon, Pudasjärven, Suomussalmen, Taivalkosken ja Yli-Iin kuntien alueet sekä Kiiminkijoen ja Puolanka-Hyrynsalmi maantien pohjoispuolella olevat alueet Puolangan, Utajärven ja Ylikiimingin kunnista. Poronhoitoalue on jaettu 56 paliskuntaan, joiden laidunalueet kattavat km² eli 33 % Suomesta. Poronhoitolain (848/ ) mukaan suunnitellessaan valtion maita koskevia, poronhoidon harjoittamiseen olennaisesti vaikuttavia toimenpiteitä valtion viranomaisen on neuvoteltava asianomaisen paliskunnan kanssa. Malminetsintään ja kaivostoimintaan liittyvien asioiden käsittelyn yhteydessä tämä velvoite koskee kauppa- ja teollisuusministeriötä. Paliskuntain yhdistys toimii paliskuntien yhdyssiteenä. Se ei edusta paliskuntia, mutta se toimii tärkeänä tiedonlähteenä ja tiedotuskanavana paliskuntiin päin. Malminetsinnässä poronhoitoa ei saa tarpeettomasti häiritä ja saamelaisalueella toimittaessa on otettava yhteyttä paikalliseen paliskuntaan. Poronhoitolain 2.2 :n mukaisella erityisellä poronhoitoalueella valtion maata ei saa käyttää siten, että siitä aiheutuu huomattavaa haittaa poronhoidolle. Erityisesti tulee huomioida porojen rykimä- ja vasoma-ajat. Toimittaessa saamelaisten kotiseutualueella on oltava yhteydessä saamelaiskäräjiin ja ao. paliskuntiin, ja toimittaessa muualla poronhoitoalueella on hyvä olla yhteydessä alueen paliskuntiin.

34 36 Kartta 3. Saamelaisten kotiseutu- ja koltta-alueet Ylä-Lapissa

35 37 Lisätietoja Lainsäädäntö Kaivoslaki (503/1965) Ydinenergialaki (990/1987) Poronhoitolaki (848/1990) Erämaalaki (62/1991) Säteilylaki (592/1991 Laki ympäristövaikutusten arviointimenettelystä (468/1994) Kolttalaki (253/1995) Laki saamelaiskäräjistä (974/1995) Maastoliikennelaki (1710/1995) Luonnonsuojelulaki (1096/1996) Luonnonsuojeluasetus (160/1997) Ympäristönsuojelulaki (66/2000) Internet: lainsäädäntö Jokamiehenoikeudet, ks. Internet: www. ymparisto.fi>julkaisut>esitteet> Jokamiehenoikeudet Kaivostoiminta ja malminetsintä Suomen kaivannaisteollisuus. Taustamuistio hallituksen iltakouluun : Valtiovallan linjaukset Suomen kaivannaisteollisuuden edistämiseksi Kauppa- ja teollisuusministeriö. 03_02_06.doc Leila Suvantola Asiantuntijamuistio kauppa- ja teollisuusministeriölle. Luonnonsuojelutavoitteiden huomioonottaminen malminetsinnässä ja kaivostoiminnassa. Natura 2000 Euroopan komissio. Natura alueiden suojelu ja käyttö Luontodirektiivin 92/43/ ETY 6 artiklan säädökset s. ISBN ( specific_articles/art6/pdf/art6_fi.pdf Lindqvist, Eija (toim.); Posio, Päivi (toim.) Lapin Natura-opas. Ympäristöopas; 124:, 67 s. ISBN ; (pdf). ISSN Leskelä, Tuula (toim.) Lapin Natura verkoston hoidon ja käytön yleissuunnitelma. Alueelliset ympäristöjulkaisut ; 402:, 79 s. ISBN ; (pdf). ISSN

36 38 Saamelaiset Ulla-Maija Kulonen, Irja Seurujärvi-Kari, Risto Pulkkinen (eds.) The Saami: a cultural encyclopaedia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Poronhoito Paliskuntain yhdistys:

37 39 Liite 1 Suomen suojeluohjelmat ja -alueet 1 Suojeluohjelmat Valtioneuvosto on vuodesta 1978 lähtien tehnyt periaatepäätöksiä uusien kansallis- ja luonnonpuistojen perustamisesta sekä eri elinympäristöjä koskevista suojeluohjelmista, joissa on määritelty ao. elinympäristöjä koskevat suojelutavoitteet ja suojelun kannalta arvokkaimmat kohteet sekä niiden suojelutavat. Valtioneuvosto on hyväksynyt seitsemän suojeluohjelmaa. Kansalliset suojeluohjelmat on valtioneuvoston vuonna 1996 ja 2005 tekemien suojeluohjelmien rahoituspäätösten nojalla tarkoitus toteuttaa vuoteen 2009 mennessä. Uuden luonnonsuojelulain mukaisia luonnonsuojeluohjelmia (LSL 7 ) ei ole vielä laadittu yhtään. Tähän on osittain vaikuttanut se, että Suomen liityttyä Euroopan yhteisön jäseneksi aloitettiin laatia Euroopan yhteisön Natura verkostoa, jonka toimeenpano toteutetaan luonnonsuojelulain 10 luvun säännösten mukaisesti. Valtioneuvoston hyväksymiä suojeluohjelmia toteutetaan pääosin hankkimalla yksityisomistuksessa olevia alueita valtiolle ja perustamalla niistä sen jälkeen lailla tai asetuksella luonnonsuojelualueita. Osa alueista suojellaan luonnonsuojelulain nojalla myös maanomistajan hakemuksesta yksityisinä luonnonsuojelualueina alueellisen ympäristökeskuksen päätöksellä. Ohjelmien toteuttamistilanne muuttuu vuosittain ja vuoden 2006 alussa se oli oheisen taulukon mukainen. Valtaosa valtion alueista on Metsähallituksen hallinnassa.

38 40 Taulukko 1. Suojelun toteuttamistilanne (hehtaareina) maa-alueilla ( Suojeluohjelmatyypit Perustettu Perustamatta Kokonaispinta-ala Lakisääteiset suojelualueet Valtion maat Yksityiset suojelualueet Yksityismaat maa vesi Kansallispuistot Luonnonpuistot Soidensuojelun perusohjelma Lintuvesien suojeluohjelma Rantojensuojeluohjelma Lehtojensuojeluohjelma Vanhojen metsien suojeluohjelma Muut luonnonsuojelualueet Muut yksityismaiden luonnonsuojelualueet Yksityismaiden vesialueet Erämaa-alueet Natura 2000, uudet alueet Yhteensä Valtioneuvosto teki periaatepäätöksen kansallis- ja luonnonpuistoverkon kehittämisohjelmasta vuonna 1978 ja ohjelmaa on täydennetty vuosina 1980, 1985 ja Soidensuojeluohjelman 1979 ja 1981) avulla pyritään säilyttämään maanlaajuisesti riittävästi näytteitä erityyppisistä soista. Ohjelmaan kuuluu n. 600 kohdetta, joiden yhteen laskettu pinta-ala on hehtaaria. Ohjelmaan sisältyvät lähes kaikki luonnonsuojelun ja suobiologian kannalta arvokkaimmat suoalueet, jotka olivat luonnontilaisia ohjelmaa laadittaessa. Lehtojensuojeluohjelman (1988) tavoitteena on suojella erityyppisiä lehtoja eri lehtokasvillisuusvyöhykkeiltä sekä turvata niiden eläin- ja kasvilajisto. Lehtojensuojeluohjelman kohteiden pinta-ala on hehtaaria ja siihen kuuluu noin 436 aluetta, joista pääosa on eteläisessä Suomessa. Eräät lehtotyypit kuuluvat lisäksi metsälain erityisen tärkeisiin elinympäristöihin tai luonnonsuojelulain suojeltaviin luontotyyppeihin (LSL 29 ). Valtakunnallisen lintuvesien suojeluohjelman (1982) kohteiden pinta-ala on hehtaaria ja se sisältää n. 287 kohdetta, joista suurin osa on matalia ja reheviä vesialueita, linnuston tärkeinä pesimä- ja muutonlehvähdysalueina.

39 41 Rantojen suojeluohjelmalla (1990) pyritään säilyttämään monipuolista meri- ja järviluontoa sekä niiden ranta-alueita. Kohteiden yhteispinta-ala on noin hehtaaria ja niistä 29 kohdetta edustaa meriluontoa ja 98 kohdetta järviluontoa. Suojeltua rantaviivaa on yhteensä yli kilometriä, josta meren rantaviivaa noin neljä ja järvien rantaviivaa noin viisi prosenttia. Vanhojen metsien suojeluohjelma on laadittu vanhojen luonnonmetsien ja niihin liittyvien ekologisten kokonaisuuksien sekä eliölajien säilyttämiseksi. Valtioneuvosto on tehnyt kolme periaatepäätöstä (1993,1995, 1996) vanhojen metsien suojelusta. Kaiken kaikkiaan ohjelmaan kuuluu noin hehtaaria pääosin Pohjois- ja Itä-Suomessa. Valtakunnallisen harjujensuojeluohjelman (1984) tavoitteena on säilyttää arvokkaimmat harjualueiden luonteenomaiset geologiset, geomorfologiset ja maisemalliset piirteet. Ohjelmaan kuuluu 159 aluetta, joiden yhteispinta-ala on noin hehtaaria. Lukumäärältään suurin osa ohjelman harjualueista sijaitsee Etelä-Suomessa.

40 42 2 Luonnonsuojelualueet Luonnonsuojelualueen perustamisesta valtion maalle sekä sen tarkoituksesta ja rauhoitussäännöksistä säädetään lailla (kansallispuistot ja vähintään hehtaarin laajuiset luonnonpuistot) ja muista alueista asetuksella. Kansallispuistoille on laadittava hoito- ja käyttösuunnitelma, joka ohjaa aluetta hallinnoivan viranomaisen toimenpiteitä. Myös muille luonnonsuojelualueille voidaan tarvittaessa laatia hoito- ja käyttösuunnitelma. Luonnonsuojelualueiden perustamisen keskeinen tavoite on säilyttää niiden luonnontila ja luonnonarvot sekä tarvittaessa hoitaa tai palauttaa alueiden arvokkaita elinympäristöjä erityisin hoito- tai ennallistamistoimenpitein. Luonnonsuojelualueet ovat myös tärkeitä kansalaisten retkeily- ja luonnonharrastuskohteita sekä luontomatkailun tukialueita. Luonnonsuojelualueella voidaan joko sen perustamissäädökseen tai aluetta koskevaan järjestyssääntöön otettavalla määräyksellä kieltää tai rajoittaa liikkumista, leiriytymistä, maihinnousua sekä veneen, laivan tai muun kulkuneuvon pitämistä. Kielto tai rajoitus edellyttää, että alueen eläimistö tai kasvillisuuden säilyminen sellaista vaatii (LSL 18 ). Suojelualueella liikkuminen on yleensä sallittu jokamiehenoikeuksin. Joillakin alueilla on kuitenkin liikkumista rajoitettu suojelullisista syistä mm. lintujen pesintäaikana. Moottoriajoneuvolla liikkuminen luonnonsuojelualueella on kielletty. Aluetta hallinnoiva viranomainen tai laitos voi kuitenkin myöntää maastoliikennelain mukaisen poikkeusluvan. Valtion mailla sijaitsevia luonnonsuojelualueita hallinnoivat ja hoitavat Metsähallituksen lisäksi Metsäntutkimuslaitos, Helsingin yliopisto ja Maatalouden tutkimuslaitos. Tietoja luonnonsuojelualueista saa hallinnoivien viranomaisten lisäksi alueellisilta ympäristökeskuksilta. 2.1 Kansallis- ja luonnonpuistot Suomessa oli vuoden 2006 alussa 35 kansallispuistoa, joiden pinta-ala on noin hehtaaria. Kansallispuistot on perustettu säilyttämään Suomen luonnon merkittävimpiä luontoalueita, jonka lisäksi ne ovat yleisölle avoimia retkeily- ja luontomatkailukohteita. Kansallispuistot ovat tärkeitä sekä kansallisesti että kansainvälisesti ja niihin kuuluu kansallismaisemia sekä muita huomattavia luonto- ja kulttuurinähtävyyksiä. Kansallispuistoista 34 on Metsähallituksen ja yksi Metsäntutkimuslaitoksen hallinnassa ja hoidossa. Luonnonpuistot on perustettu ensisijaisesti luonnonsuojelua ja tieteellistä tutkimusta varten. Niiden suojelumääräykset ovat kansallispuistoja tiukemmat ja ne ovat pääosin yleisöltä suljettuja. Tutkimusta ja opetuskäyttöä varten käyntilupia voidaan kuitenkin myöntää, jonka lisäksi muutamassa luonnonpuistossa yleisölle avoin merkitty retkeilyreitti.

41 43 Luonnonpuistoja on 19, joista 17 on Metsähallituksen ja kaksi Metsäntutkimuslaitoksen hallinnassa. Niiden pinta-ala on noin hehtaaria. 2.2 Muut luonnonsuojelualueet Muut valtion luonnonsuojelualueet koostuvat valtioneuvoston vahvistamiin suojeluohjelmiin kuuluvista perustetuista luonnonsuojelualueista. Alla on kuvattu lyhyesti keskeisimmät luonnonsuojelualueet tällä hetkellä. Valtioneuvoston vahvistaman soidensuojelun perusohjelmaan kuuluvia soidensuojelualueita on tällä hetkellä perustettu yhteensä 173 ja niiden yhteispinta-ala on hehtaaria. Ne edustavat pääosin aapa- ja keidassoita. Myös kansallispuistoihin sekä erämaa-alueisiin ja muihin luonnonsuojelualueisiin sisältyy suoalueita. Lehtojensuojeluohjelman kohteista 53 on perustettu lehtojensuojelualueiksi. Lintuvesiensuojelualueiden määrä kasvaa nopeasti alueellisten ympäristökeskusten päätöksillä. Perustettuja vanhojen metsien suojelualueita on 92 ja niiden pinta-ala on hehtaaria. Lakisääteisten luonnonsuojelualueiden perustaminen on viivästynyt. Vuoden 2006 alussa perustamista odottaa yhteensä 1200 valtion aluetta. Ympäristöministeriö ja Metsähallitus aloittavat 2006 erityisen suojelualueiden säädösvalmisteluprojektin luonnonsuojelualueiden perustamisen vauhdittamiseksi. Myös yksityisten omistamille alueille voidaan luonnonsuojelulain nojalla perustaa luonnonsuojelualueita. Päätöksen yksityisistä suojelualueista tekee ao. alueellinen ympäristökeskus. Tällä hetkellä yksityisille alueille on perustettu jo yli suojelualuetta, ks. kartta ja taulukko. Niitä on lukumääräisesti paljon erityisesti maan eteläpuoliskolla, mutta niiden yhteenlaskettu pinta-ala on paljon pienempi kuin valtion alueiden. Suurimmat maalla olevat yksityisten suojelualueet ovat runsaasta tuhannesta hehtaarista muutamaan tuhanteen hehtaariin. 2.3 Erämaa-alueet Vuonna 1991 perustettiin erämaalailla (62/1991) Lappiin 12 erämaa-aluetta, jotka ovat yhteispinta-alaltaan noin 1,5 miljoonaa hehtaaria. Ne eivät ole varsinaisia luonnonsuojelualueita vaan ne perustettiin alueiden erämaaluonteen säilyttämiseksi, saamelaiskulttuurin ja luontaiselinkeinojen turvaamiseksi sekä luonnon monipuolisen käytön kehittämiseksi. Kaikki erämaa-alueet ovat Metsähallituksen hoidossa ja hallinnassa.

42 Natura alueverkosto Suomen Natura verkosto koostuu suurimmalta osin, 97 prosenttia, jo kansallisilla päätöksillä perustetuista luonnonsuojelualueista tai alueet kuuluvat kansallisiin suojeluohjelmiin tai muilla tavoin suojeltuihin alueisiin. Natura-verkoston pinta-ala on noin 4,9 miljoonaa hehtaaria. Tästä noin kolme neljäsosaa, eli noin 3,6 miljoonaa hehtaaria, on maa-alueita. Luontodirektiivin mukaisia SCI-alueita on Niiden pinta-ala on noin 4,8 miljoonaa hehtaaria, mikä vastaa noin 14 prosenttia Suomen kokonaispinta-alasta. Lintudirektiivin mukaisia ilmoitettavia SPA-alueita on 467. Niiden pinta-ala on noin 3,1 miljoonaa hehtaaria, mikä vastaa noin 9 prosenttia Suomen kokonais-pinta-alasta. SCI- ja SPA -alueet ovat osin päällekkäisiä. EU:n komissio on lopullisesti hyväksynyt jo lähes kaikki Suomen SCI-ehdotukset. Komissio päätti alpiinista luonnonmaantieteellistä vyöhykettä koskevasta alueluettelosta ja boreaalista vyöhykettä koskevasta luettelosta Nämä päätökset sisältävät aluetta ja niiden yhteispinta-ala on noin 4,6 miljoonaa hehtaaria. Luetteloita on vielä tarkoitus täydentää. Ne eivät vielä sisällä niitä 39 aluetta, joiden lopullinen kansallinen päätöksenteko on valitusten vuoksi viivästynyt. Lisäksi eräiden luontotyyppien ja lajien osalta verkostoa täydennetään uusilla alueilla. 2.5 Muita suojeluohjelmia ja suojelun kannalta merkittäviä alueita Suomessa on seitsemän ulkoilulailla perustettua valtion retkeilyaluetta, jotka ovat retkeilyyn ja muuhun luonnon virkistyskäyttöön tarkoitettuja alueita. Alueilla on merkittyjä kävely- ja hiihtoreittejä, luontopolkuja ja telttailualueita, jonka lisäksi alueilla voi yleensä kalastaa ja metsästää. Kaikki alueet ovat Metsähallituksen hallinnassa ja ne on liitetty osaksi Natura verkostoa. Maisema-alueella tarkoitetaan luonnon- tai kulttuurimaiseman kauneuden, historiallisten ominaispiirteiden tai muiden erityisten maisema-arvojen säilyttämiseksi ja hoitamiseksi luonnonsuojelulain nojalla perustettavaa maisema-aluetta (LSL 32 ). Suomessa maisemaalueita on perustettu vasta yksi. Suomen maisemallisesti arvokkaiden alueiden määrittelemiseksi vuonna 1995 ympäristöministeriön asiantuntijaryhmä määritteli156 maisema-aluetta, jotka valtioneuvoston periaatepäätöksen mukaan katsottiin valtakunnallisesti arvokkaiksi. Alueiden pinta-ala on yhteensä hehtaaria. Suurin osa maisemallisesti arvokkaiksi määritellyistä alueista sijaitsee Etelä- ja Länsi-Suomen viljelyseuduilla.

43 45 Itämeren suojelualueet (Baltic Sea Protected Areas BSPA) Osana Helsinki komission (HELCOM) työtä vuonna 1994 nimettiin 62 pääosin jo jollain tasolla suojeltua rannikkoaluetta osaksi Itämeren suojelualueverkostoa. Vuonna 1998 liitettiin verkostoon 24 uutta merialuetta. Suomesta mukana ovat kaikki merialueen kansallispuistot sekä Merenkurkun ja Rauman saaristot, jotka ovat pääosin Metsähallituksen hallinnassa. Suomi on allekirjoittanut vuonna 1975 maailmanlaajuisen kosteikkoja suojelevan Ramsar-sopimuksen. Sopimus velvoittaa valtioita edistämään kansainvälisesti merkittävien kosteikkojen ja vesilintujen suojelua perustamalla luonnonsuojelualueita vesiperäisille maille. Sopimuksen on allekirjoittanut 138 valtiota. Suomessa on yhteensä 49 Ramsar-aluetta, joiden yhteispinta-ala on hehtaaria. Alueista 11 on Metsähallituksen hallinnassa. Alueet on valittu siten, että ne edustavat mahdollisimman hyvin Suomen vesilinnuston kannalta merkittäviä soita, lintujärviä, merenlahtia ja saaristoalueita. Kaikki Suomen Ramsar-alueet kuuluvat Natura verkostoon. Ramsar-sopimuksen suojelutavoitteet toteutuvat Natura-alueiden suojelutoimien kautta. Ramsar-alueet kuuluvat myös kansallisiin suojeluohjelmiin, kuten soiden-, lintuvesien- ja rantojensuojeluohjelmiin. Suomessa on kaksi biosfäärialuetta, jotka ovat vuonna 1992 perustettu Pohjois-Karjalan biosfäärialue ja Saaristomeren biosfäärialue vuodesta 1994 lähtien. Alueet kuuluvat kasvatus-, tiede ja kulttuurijärjestö UNESCOn ihminen ja biosfääri -ohjelmaan (Man and the Biosphere, MAB). Ne ovat kestävän kehityksen mallialueita, joissa on pyritty yhdistämään elinympäristön monimuotoisuuden suojelu ja kestävä käyttö. Molemmat alueet ovat osin Metsähallituksen hallinnassa. Unescon maailmanperintökomitea on hyväksynyt Merenkurkun saariston maailmanperintöluetteloon Liettuassa pitämässään kokouksessa. Merenkurkun saaristo on Suomen ensimmäinen luonnonperintökohde, entuudestaan luettelossa on kuusi suomalaista kulttuuriperintökohdetta.

44 46 Liite 2 Malminetsintä ja sen menetelmät Malminetsintä Malminetsinnän tarkoituksena on paikantaa taloudellisesti hyödynnettäviä maankamaran luonnonvaroja. Malminetsintä on pitkäjänteinen usein jopa vuosikymmeniä kestävä luonnontieteellis-ekonominen evaluointiprosessi, johon vaikuttavat kallioperässä olevan luonnonvaran lisäksi taloudelliset ja ympäristölliset sekä monet yhteiskunnalliset tekijät. Oppaassa rajoitutaan malminetsinnän luonnontieteelliseen osaan. Malmitutkimuksissa kartoitetaan yksityiskohtaisesti ja monipuolisesti kallioperän ja maaperän rakennetta ja koostumusta. Malminetsinnän yhteydessä kertyvää tietoa voidaan hyödyntää monipuolisesti myös maankäytön suunnittelussa ja ympäristön hoidossa. Malminetsintäprosessi alkaa tutkimusalueen valinnalla ja olemassa olevan tutkimusaineiston analysoinnilla (alueelliset tutkimukset). Malmien esiintymisen kannalta potentiaalisimmiksi arvioiduilta alueilta kerätään tarkempaa tietoa tapauskohtaisesti geologisen kartoituksen, geofysikaalisten mittausten ja geokemiallisten tutkimusten avulla (kohdentavat tutkimukset). Jos tutkittavalta alueelta on saatu paikannettua kallioperän muodostumia, joiden arvioidaan sisältävän taloudellisesti hyödynnettäviä määriä malmimineraaleja, jatkuvat tutkimukset esiintymien yksityiskohtaisilla kohteellisilla tutkimuksilla. Nämä neljä tutkimusvaihetta seuraavat ideaalisesti toisiaan, mutta käytännön malminetsintäprosessissa eri vaiheiden osuus vaihtelee tapauskohtaisesti. Vähän tutkituilla alueilla tai aivan uutta malmityyppiä haettaessa alueellisten tutkimusten osuus on työn alkuvaiheessa merkittävä. Paremmin tunnetulla alueella malminetsintä voidaan aloittaa suoraan kohdentavasta tutkimusvaiheesta tai kohteellisista tutkimuksista. Raaka-aineiden hintojen vaihtelusta johtuen tai uusien innovaatioiden myötä malminetsintää tehdään myös jo tunnetuissa ja kertaalleen tutkituissa kohteissa. Useimmissa tapauksissa malminetsintäprosessi päättyy jo ennen kohteellisia tutkimuksia. Tutkimuksen eteneminen Malminetsintä jakaantuu useaan tutkimusvaiheeseen: 1 aluevalinta 2 alueelliset tutkimukset 3 kohdentavat tutkimukset 4 kohteelliset tutkimukset.

45 47 1 Aluevalinta Malminetsintä alkaa yleensä olemassa olevan geologisen tiedon arvioinnilla. Olemassa olevaa tutkimusmateriaalia ja kartoitusdataa yhdistellään nykyaikaisilla tutkimusmenetelmillä. Myös arkistoituja näytteitä analysoidaan uudestaan. Tavoitteena on rajata potentiaalisia tutkimusalueita tarkempia tutkimuksia varten. Suomessa on käytettävissä koko maan kattavat GTK:n kartoitusaineistot, joten tässä vaiheessa ei yleensä ole tarvetta merkittäviin maastotutkimuksiin. 2 Alueelliset tutkimukset Alueellisten tutkimusten tarkoituksena on paikantaa valitulta tutkimusalueelta malmipotentiaaliset kallioperän muodostumat ja rakenteet. Tämäkin työvaihe voidaan tehdä melko pitkälle olemassa olevan kartoitusaineiston ja GTK:n kansallisessa kairansydänarkistossa olevan näytetaineiston avulla. Maastotöitä tehdään lähinnä olemassa olevasta datasta tulkittujen muodostumien ja rakenteiden sekä uusien ideoiden todentamiseksi. Alueellisessa tutkimusvaiheessa käytettäviä kartoitusaineistoja ovat 1: mittakaavan kallio- ja maaperäkartat, 200 metrin linjavälein mitattu matalalentogeofysikaalinen data, alueellinen moreenigeokemiallinen data (1 näyte/4 km 2 ) sekä satelliittikuvat ja maaston digitaalinen korkeusmalli. Lisäksi on käytettävissä rajatuilta alueilta GTK:n ja Geodeettisen laitoksen mittaama alueellinen painovoimamittaus, 1 8 havaintoa/km 2. Olemassa oleva tutkimusaineisto on selvitettävissä ja suurelta osin saatavilla GTK:n wwwpalvelun kautta. Aiemmin tutkimattomalla alueella on tarpeen kerätä uutta tietoa ja todentaa olemassa olevasta datasta tehtyjä tulkintoja myös maastossa. Geofysikaaliset mittaukset tehdään lentotai maanpintamittauksina. Maastomittauksia tehdään liikkumalla maastossa pääasiassa jalkaisin, mutta myös autolla ja moottorikelkalla. Moreenigeokemiallinen näytteenotto tapahtuu kevyelle telakalustolle asennetulla iskuporalla. Geologiset tutkimukset tehdään liikkumalla metsäautoteitä pitkin autolla ja tiettömässä maastossa jalkaisin tai kevyellä maastokulkuneuvolla. Moottoriajoneuvoilla liikutaan maastossa jo olevia uria pitkin uusien liikkumisjälkien synnyn välttämiseksi. Maastossa koneellisella kalustolla tehtäviä tutkimuksia varten tarvitaan lupa maanomistajalta tai alueen haltijalta. Geologisten kartoitushavaintojen teko jalkaisin sen sijaan voidaan tehdä ns. jokamiehen maastossa liikkumisoikeuden nojalla. Tällöinkin on aina huomioitava pihapiiriin ja viljelyksiin liittyvät liikkumisrajoitukset sekä suojelukohteisiin ja muinaismuistoihin liittyvät rajoitukset. Alueellisten tutkimusten aikana rajatuille kohdealueille tehdään usein myös kaivoslain mukaisia valtausvarauksia kohdentavien tutkimusmahdollisuuksien turvaamiseksi jatkossa.

46 48 3 Kohdentavat tutkimukset Kohdentavassa malminetsintävaiheessa pyritään rajaamaan tutkittavat kohteet malmipotentiaalisesta muodostumasta tai rakenteesta ennen tiheää kohteellista näytteenottoa ja kairausta. Uudet maastotutkimukset ovat olennainen osa kohdentavaa tutkimusvaihetta. Tyypillisesti ne sisältävät maanpinnalla tehtäviä geofysikaalisia mittauksia, linjavälillä metriä, sekä yleensä myös tihennettyä iskuporanäytteenottoa geokemiallisia tutkimuksia varten kalliosta tai moreenista joko tasaisella verkolla ( m pisteväli) tai profiileina, käyttäen esim. 50 m pisteväliä. Myös etsintäkairausta voidaan tehdä jo kohdentavissa tutkimuksissa. Geologisia havaintoja tehdään kaikista olemassa olevista kalliopaljastumista, tarvittaessa paljastamalla kalliota muutaman neliömetrin alalta. Tutkimusten jälkeen paljastettu kallio peitetään, jos se kasvillisuuden tai ympäristön kannalta on tarpeen. Muutamassa vuodessa luonto peittää paljastumat myös itse. Moreeni ja raskasmineraalitutkimuksia varten kaivetaan kaivinkoneella tarkoin valittuihin paikkoihin 2 5 metrin läpimittaisia monttuja. Näytteenoton ja havainnoinnin jälkeen montut peitetään. Poraamalla ja kairaamalla tehtävän näytteenotton merkitys korostuu vähän kalliopaljastumia sisältävällä alueella, koska geologisten havaintojen tekeminen suoraan kalliosta on rajoitettua. Näytteenotto tehdään maastossa kevyellä telakalustolla ja maastossa liikutaan mahdollisuuksien mukaan maastossa jo olevia uria pitkin. Jos puusto on erityisen tiheää, voi olla tarpeen kaataa yksittäisiä puita näytteenoton yhteydessä. Näytteenottotapahtuma sinänsä ei aiheuta maastoon merkittäviä jälkiä, mm. näytteenottoreiät umpeutuvat itsestään. Tarvittaessa reikä tukitaan heti näytteenoton yhteydessä. Kohdentavista tutkimuksista on aina tarpeen tiedottaa maanomistajille sekä pyytää koneellisten tutkimusten osalta liikkumislupa ja sopia ennalta korvausmenettelystä mahdollisten puusto ym. vahinkojen varalta. Kohdentavat tutkimukset tehdään vielä yleensä maanomistajan luvalla valtausvarausalueella, mutta tutkittavan kohteen tarkentuessa viimeistään ennen kohteellisia tutkimuksia haetaan jatkon turvaamiseksi KTM:ltä valtauskirjaa. 4 Kohteelliset tutkimukset Kohteelliset tutkimukset keskittyvät tarkoin rajattuun kohteeseen, jossa arvioidaan olevan hyödyntämiskelpoista malmiainesta. Tutkimusten tavoitteena tässä vaiheessa on selvittää alustavasti, onko kohteessa etsittyä ainesta laadullisesti ja määrällisesti riittävästi esiintymän taloudellista hyödyntämistä ajatellen. Kohteen tutkimusoikeudet on tässä vaiheessa yleensä myös varmistettu kaivoslain mukaisella valtauksella. Kohteelliset tutkimukset vaihtelevat tapauskohtaisesti. Aluksi esiintymää rajataan ja arvioidaan kairaamalla ja geofysikaalisten mittausten avulla. Jos tutkimusten tulokset ovat positiivisia, varmistetaan etsityn aineksen laatu systemaattisella kairauksella ja näytteiden

47 49 analysoinnilla, joskus myös louhinnalla ja koerikastuksella. Tutkimuslouhoksen koko vaihtelee muutamasta metristä kymmeniin metreihin, tapauksesta riippuen. Kohteellisista malminetsintätutkimuksista voi aiheutua paikallisesti ympäristönmuutoksia. Näin erityisesti laajempien maanpoistojen ja koelouhinnan yhteydessä. Tutkimuskohteen kairauksista ei yleensä aiheudu merkittävää haittaa ympäristölle. Valtausalueella tutkimusten jälkien siistimisestä valtauksen päättyessä säädetään yleisesti kaivoslaissa (KaivL 20 ). Suojelualueella toimittaessa niistä sovitaan tapauskohtaisesti alueen haltijan kanssa. Kaivoslain mukainen valtaus turvaa valtaajalle oikeuden tutkittavaan esiintymään ja tavallisesti myös valtuudet tarvittavien tutkimusten tekemiseen. Hyvän malminetsintätavan mukaista on pitää yhteyttä maanomistajiin ja tiedottaa aika-ajoin tutkimuksista paikalliselle väestölle. Malminetsinnästä mahdollisesti aiheutuvien haittojen minimoimiseksi selvitetään tutkittavan alueen suojeltavat luonnonarvot yhteistyössä vastaavan ympäristöviranomaisen kanssa jo ennen kohteellisten tutkimusten aloittamista. Malminetsintämenetelmät Malminetsintätutkimukset sisältävät geologisten muodostumien ja kallioperän rakenteiden kartoitusta olemassa olevien kartta-aineistojen, kaukokartoitusmenetelmin, geofysikaalisten mittausten ja geologisten maastohavaintojen sekä maaperästä ja kallioperästä tehtävän näytteenoton avulla. Geologiset tutkimukset perustuvat suoriin havaintoihin maastossa ja maastosta kerättyjen näytteiden analysointiin. Geokemialliset tutkimukset maastosta otettujen maaperä- ja kallioperänäytteiden kemialliseen analysointiin ja tulosten geologiseen tulkintaan. Geofysikaalisissa tutkimuksissa mitataan maankamaran fysikaalisia ominaisuuksia ja tehdään niistä geologisia tulkintoja. Kaukokartoitukseen ja olemassa olevaan kartta-aineistoon perustuvat geologiset tutkimukset sijoittuvat geologisten ja geofysikaalisten tutkimusmenetelmien välimaastoon. Geologiset tutkimukset Geologiset tutkimukset alkavat olemassa olevan datan, informaation ja näyteaineiston analysoinnilla ja uudelleen tulkinnalla. Geologiset maastotutkimukset sisältävät olosuhteista ja tapauksesta riippuen aluksi kalliopaljastumien kartoitusta, lohkare-etsintää ja näytteenottoa kalliosta tai moreenista. Kun tutkittava kohde on saatu rajattua riittävällä tarkkuudella painottuvat geologiset tutkimukset kairauksiin, joiden avulla esiintymästä pyritään muodostamaan kolmiulotteinen malli.

48 50 Paljastumakartoitus tehdään havainnoimalla olemassa olevia avokallioita. Tarvittaessa pitää kalliota avata poistamalla maapeite valituista kohdin kallion päältä. Avattavat kallioalueet ovat kivilajin toteamiseksi noin yhden neliömetrin suuruusluokkaa ja tärkeimmissä rakenteellisesti mielenkiintoisissa kohteissa muutaman neliömetrin laajuisia. Havainnon teon jälkeen turve voidaan kääntää takaisin. Tärkeimmät kalliopaljastumat halutaan usein puhdistaa pesemällä ja pitää avoimina tutkimusten ajan. Kalliopaljastumista otetaan näytteitä valituista kohdin laboratoriotutkimuksiin joko vasaralla tai käsin kannettavalla minikairalla. Kairausnäyte on tällöin cm pitkä kivitappi. Paljastumilta voidaan myös ottaa sahaamalla timanttilaikalla noin 5 cm leveä ja 5 7 cm syvä uranäyte. Lohkare-etsintä on malmiviitteiden tutkimista näkyvillä olevista kivilohkareista ja kalliopaljastumista. Mielenkiintoisista kohteista otetaan näyte vasaralla tai minikairalla tarkempia tutkimuksia varten. Lohkare-etsintä liittyy erityisesti ns. kansannäytetoimintaan. Sitä harjoittavat malminetsinnän harrastajat, jotka toimittavat näytteitä malminetsinnän ammattilaisille arvioitavaksi. Geokemialliset tutkimukset Geokemiallisista tutkimusmenetelmistä Suomen oloissa tavallisimpia ovat moreenigeokemia ja litogeokemia. Moreeninäytteenotto suoritetaan kevyelle telakoneelle asennetulla iskuporakalustolla. Iskuporalla painetaan 56 mm paksu poranterä haluttuun näytteenottosyvyyteen tai kallion pintaan ja näyte nostetaan ylös terän näytteenottimella laboratoriotutkimuksia varten. Jos samalla otetaan myös kallionäyte moreenin alta kallion pinnasta, käytetään työssä vesi- tai ilmahuuhtelua. Molemmissa tapauksissa vaikutukset luontoon ovat samat. Jälkiä maastoon jää koneen liikkumisesta ja reikä näytteenotosta. Maastosta riippuen jäljet katoavat noin vuoden kuluessa. Litogeokemia on kallionäytteiden kemiallista analysointia ja analyysitulosten tulkintaa. Näytteenotto tehdään joko kalliopaljastumista tai iskuporalla maapeitteen alta tai kairaamalla syvemmältä kalliosta. Merkittävin luontoon vaikuttava tekijä näytteenoton yhteydessä on koneen kuljettaminen näytteenottokohteeseen. Jos alueen puusto on harvaa, katoavat telakoneen jäljet normaalisti saman vuoden kuluessa. Tiheän kasvillisuuden alueella tai pehmeän maaperän alueella liikkumisjäljet näkyvät kauemmin joten kulku-uria valittaessa on siksi oltava huolellinen. Erityisesti lähteisellä alueella näytteeottoreiät voivat aiheuttaa paineisen pohjaveden purkautumista maanpinnalle eli uusien lähteiden syntymistä, ellei reikiä tukita heti näytteenoton jälkeen. Myös muuten kosteilla alueilla näytteeotto on suunniteltava huolellisesti huomoiden alueen suojeltavat arvot.

49 51 Timanttikairaukset Timanttikairauksessa otetaan kymmeniä satoja metrejä pitkä kairansydännäyte kalliosta. Aluksi kairataan maapeitteen läpi noin cm paksu putki, jonka läpi suoritetaan varsinainen kalliokairaus. Kallioon kairattavan reiän läpimitta vaihtelee kairansydännäytteen otossa mm. Kairanreikään on usein tarpeen jättää maanpinnalle ulottuva suojaputki, reiästä tehtäviä geofysikaalisia lisätutkimuksia varten. Kairauksessa käytettävä huuhteluvesi otetaan alueen puroista ja imeytetään lopuksi maaperään saostusastian kautta. Kairauksesta jää merkiksi maastoon lyhyt umpinainen suojaputki, josta on mahdollista tehdä myöhemmin uusia reikämittauksia. Jos putkea ei jätetä, reikä umpeutuu itsestään tai tarvittaessa tukitaan heti kairauksen päätyttyä. Ympäristön kannalta merkittävin tekijä on se, kuinka raskaalla kalustolla näytteet otetaan. Kevyimmät telakoneet eivät jätä enempää jälkiä kuin moreeninäytteenotossa käytettävä kalusto. Raskaita pyöräalustalla liikkuvia kairauskoneita käytettäessä vaaditaan suurempaa huolellisuutta. Varsinaisen kairauskoneen jälkien lisäksi ympäristöön vaikuttaa liikkuminen kairauspaikan ja huoltopisteen välillä. Suojelualueilla huoltoreitit pitää valita erityisen huolellisesti ja kuljetusten määrää minimoiden. Runsaasta liikkumisesta voi aiheutua puuston pintajuuriston vaurioita. Normaalitapauksessa reikään jätettävää suojaputkea lukuun ottamatta kairauspisteeseen ei jää juuri enempää jälkeä kuin moreeninäytteenotosta. Tutkimuslinjat ja -ojat Kaivinkonetta käytetään moreenitutkimuksissa, joissa selvitetään tutkittavan alueen maaperän kerrostumisvaiheita, moreenin raskasmineraaleja ja malmista lähtöisin olevien lohkareiden esiintymistä moreenissa. Ohuiden maapeitteiden alueella kaivinkonetta käytetään myös kallion paljastamiseen. Moreenitutkimuksia varten avatut montut voidaan peittää samantien, joten niistä ei jää maastoon pitkäaikaisia jälkiä. Kallionaukaisut voidaan myös tarvittaessa peittää tutkimusten päätyttyä. Koelouhinta Koelouhinta on harvoin käytetty tutkimusmenetelmä malminetsinnässä. Koelouhinta on tarpeellista louhittavan malmin rikastamismahdollisuuksien selvittämiseksi. Ennen koelouhintaa kohde on tutkittu ja arvioitu jo kairausaineiston perusteella ja todettu mahdollisesti hyödyntämiskelpoiseksi. Malmiesiintymän koosta on jo olemassa alustava arvio. Jos koelouhinnan tulos on malmin hyödyntämisen kannalta positiivinen, aloitetaan esiintymän hyödyntämiseen tähtäävien suunnitelmien ja taloudellisuuslaskelmien teko. Tähän liittyvät myös erilaisten ympäristövaikutusten arviointi ja selvitykset.

50 52 Geofysikaaliset menetelmät Geofysikaaliset tutkimukset tarkoittavat maankamaran fysikaalisten ominaisuuksien, kuten magneettikentän, painovoiman, sähkönjohtavuuden ja kallioperän radioaktiivisen säteilyn mittausta geofysikaalisin tutkimusmenetelmin ja havaintojen geologista tulkintaa. Yleensä maastosta ei oteta mitään mukaan, eikä maastoon jää muita jälkiä kuin liikkumisesta aiheutuvat jäljet. Geofysikaaliset mittaukset voidaan tehdä lentomittauksena, maanpinnalta tai kairanreiästä. Mittaukset sinänsä, voimakkaampia seismisiä räjäytyksiä lukuunottamatta, eivät aiheuta maastoon näkyviä jälkiä tai ympäristön muutosta. Seismisiä menetelmiä on käytetty maapeitteen paksuuden ja kallion eheyden selvittämiseen, mutta nykyisin niitä voidaan selvittää myös maatutkalla ja painovoimamittauksin. Lentogeofysiikka Laajoja alueita kattavat geofysikaaliset mittaukset suoritetaan lentomittauksena, joko lentokoneeseen tai helikopteriin asennetulla laitteistolla. Suomen alue on mitattu lähes kokonaan ns. matalalentomittauksella. Malminetsintää varten tarvitaan kuitenkin eräissä tapauksissa vielä tiheämmällä linjavälillä mitattua dataa. Tyypilliset mittausmenetelmät ovat magneettinen, sähköiset menetelmät ja säteilymittaukset. Mittaustapahtuman ajoituksessa tulee huomioida ilmailulaitoksen säännöt ja ohjeistus, joissa on huomoitu mm. tärkeät lintujen pesintäalueeet, turkistatarhaus ja porojen vasomisajat. Mittauksista sinänsä ei aiheudu luonnolle melua lukuunottamatta mitään haittaa. Maanpintageofysiikka Maanpinnalla suoritettavat geofysikaaliset mittaukset sisältävät magneettiset, sähköiset mittausmenetelmät ja painovoimamittaukset sekä joskus kohdetutkimuksissa käytettävän maatutkamenetelmän. Magneettisessa ja painovoima- ja säteilyn mittausmenetelmässä mitataan maan omaa magneettikenttää, painovoimaa ja säteilyä. Sähköisissä menetelmissä mitataan joko luonnon omia lähdekenttiä tai aiheutettuja lähdekenttiä. Geofysikaalisten maastomittausmenetelmien toteutusta maastossa on havainnollistettu oheisella kuvasarjalla.

51 53 Kuva 1. Geofysikaalista lentomittausta 60 metrin korkeudessa Kuva 2. Maastossa tehtävää geofysikaalista mittausta Kuva 3. Kairaaminen talvella säästää maastoa

52 54 Maastossa paikannus tapahtuu nykyisin GPS:llä, eikä linjoitusten tekeminen paikannuksen takia ole tarpeen. Maanpintamittauksia tehtäessä, mittaukset suoritetaan liikkumalla jalkaisin sekä talvella moottorikelkalla. Mittauskohteeseen mennään yleensä maastoautolla olemassa olevia teitä tai kulku-uria pitkin. Koneellista kulkuneuvoa käytettäessä on huomioitava moottoriajoneuvolla maastossa liikkumiseen liittyvät rajoitukset. Reikämittaukset suoritetaan kairanrei istä joko heti kairauksen yhteydessä tai myöhemmin. Reikämittauksista ei aiheudu ympäristölle mitään haittaa. Taulukko 1. Kaivoslain mukaiset kaivoskivennäiset (Kaivoslaki 503/1965, 2 ). Kaivoskivennäiset 1 Li, Rb, Cs, Be, Mg, Sr, Ra, B, Al, Sc, Y, lantanidit, Ac, Th, U ja muut aktinidit, Ge, Sn, Pb, As, Sb, Bi, S, Se, Te, Cu, Ag, Au, Zn, Cd, Hg, Ga, In, Tl, Ti, Zr, Hf, V, Nb, Ta, Cr, Mo, W, Mn, Re, Fe, Co, Ni, Pt ja muut platinametallit 2 Grafiitti, timantti, korundi, kvartsi, boksiitti, oliviini, kyaniitti, andalusiitti, sillimaniitti, granaatti, wollastoniitti, asbesti, talkki, pyrofylliitti, muskoviitti, vermikuliitti, kaoliini, maasälpä, nefeliini, leusiitti, skapoliitti, apatiitti, baryytti, kalkkisälpä, dolomiitti, magnesiitti, fluorisälpä ja kryoliitti 3 Jalokivi 4 Marmori ja vuolukivi

53 55 Liite 3 Kaivoksen elinkaari Kaivostoiminnan prosessi ja sen elinkaari voidaan jakaa karkeasti kolmeen vaiheeseen: 1 malminetsintään 2 tuotantovaiheeseen 3 kaivoksen sulkemiseen. Malminetsintä aloitetaan aluevalinnalla ja alueellisilla tutkimuksilla, joiden tavoitteena on malmipotentiaalisten alueiden paikallistaminen pääosin olemassa olevien aineistojen perusteella. Malminetsinnän vaiheet ja menetelmät ovat kuvattu oppaan liitteessä 2. Alueellisten tutkimusten perusteella tutkimukset kohdennetaan lupaaville alueille, joilta hankitaan yksityiskohtaisempaa tietoa mm. malmiesiintymän tarkemmasta sijainnista. Myönnetty valtausoikeus mahdollistaa kaivoskivennäisiin liittyvän tutkimustyön tekemisen alueella toimittaessa suojelualueiden ulkopuolella. Valtaus antaa etuoikeuden kaivosoikeuden hakemiseen, mutta esiintymän kaivoskivennäisten hyödyntäminen vaatii kaivosoikeuden. Malminetsintävaihe voi kestää vuosia tai jopa vuosikymmeniä ennen kuin on mahdollista suunnitella varsinaista kaivostoimintaa. Kaivoskivennäisten hyödyntämistä varten haetaan kauppa- ja teollisuusministeriöltä kaivospiiriä. Kaivospiirin määräämisen jälkeen valtausalueella tehtyjä kairauksia vielä tarkennetaan, ja tehdään kannattavuuslaskelmat, joiden perusteella tehdään lopullinen päätös kaivoksen perustamisesta ja toiminnan aloittamisesta. Ennen tuotantovaihetta haetaan toiminnan vaatimat luvat, mm. rakennus- ja ympäristölupa sekä esitetään Turvatekniikan keskukselle kaivoksen yleissuunnitelma, sillä kaivospiiri ja sen myötä saatu kaivosoikeus kaivospiirin kivennäisvaroihin eivät vielä sellaisenaan oikeuta laajempaan toimintaan. Malmiesiintymän rakenteesta riippuen malmia voidaan hyödyntää joko avolouhinnalla tai/ja maanalaisella louhinnalla. Erityisesti maanalaisen louhinnan valmistelu kaivoksen perustamisvaiheessa voi viedä useita vuosia, sillä malmi voi sijaita syvällä kallioperässä, jolloin sen hyödyntäminen edellyttää mm. vinotunnelien, kuilujen, perien ja huoltotilojen louhimista ennen tuotannon aloittamista. Kaivoksen tuotantovaiheen pituus riippuu mm. malmiesiintymän laajuudesta sekä malmin markkinahinnoista, ja voi kestää muutamasta vuodesta kymmeniin vuosiin asti. Usein arvio malmin koosta kasvaa toiminnan aikaisten tutkimusten lisätessä tietoa ja kaivoksen arvioitu toiminta-aika on muiden edellytysten säilyessä huomattavasti pidempi kuin kaivosta avattaessa arvioitiin. Tuotannon aikana kaivostoiminta voi olla väliaikaisesti pysähdyksissä suhdannevaihteluiden vuoksi pitkiäkin jaksoja.

54 56 Kun esiintymä on hyödynnetty loppuun asti, alkaa kaivoksen alasajo, jonka aikana valmistellaan kaivoksen sulkeminen. Sulkemiseen kuuluu toiminnan lopettamiseen liittyvien toimenpiteiden ohella olennaisena osana myös alueen jälkihoito ja sen jälkeinen seuranta. Jälkihoidossa alue maisemoidaan ja mahdolliset haitalliset ympäristövaikutukset estetään ja minimoidaan. Jälkihoitovaihe, ja siten myös kaivoksen sulkeminen, voi jatkua seurannan muodossa vuosia, jopa vuosikymmeniä toiminnan päättymisen jälkeen. Suomen kaivosten elinkaari on esitetty kuvassa 4.

55 57 Kuva 4. Kaivostoiminnan elinkaari suomalaisten kaivosten toiminta löydöstä hyödyntämiseen