1. Selitä seuraavat käsitteet lyhyesti. (Hakapää) MALLIVASTAUS

Transkriptio

1 1. Selitä seuraavat käsitteet lyhyesti. (Hakapää) a. Soft-law Soft law käsitteellä viitataan lähinnä kansainvälisten järjestöjen päätöksiin, päätöslauselmiin, julistuksiin ja muihin kannanottoihin. Osalla näistä on ollut välittömästi sitovaa vaikutusta, mutta suurimmalta osin kysymyksessä ovat olleet järjestöjen jäsenistölleen osoittamat suositukset Nekin ovat kuitenkin voineet vaikuttaa kansainvälisen oikeuden kehittymiseen ja sitä tietä myös luonteeltaan sitovien säännösten muotoutumiseen. Siten soft law:n voidaan ajatella olevan rinnastettavissa kansainvälisen oikeuden perinteisiin oikeuslähteisiin. Viime vuosikymmenet, joiden aikana soft law on lisääntynyt, ovatkin siten laajentaneet kansainvälisen oikeuden lähdepohjaa. Esimerkiksi ympäristönsuojelun alalla on laadittu lukuisia suosituksia ja toimintaohjeita, jotka eivät ole sitovia, mutta jotka osoittavat tavoitteita, joihin järjestelyissä mukana olevat valtiot ovat olleet valmiita yhtymään. Omalla tavallaan soft law jatkaa sitä kansainvälisen oikeuden vapaaehtoisuuden perinnettä, jossa yhteiset edut ja tavoitteet eikä niinkään oikeudellisten seuraamusten pelko ohjaavat valtiokäyttäytymistä. b. monismi Kansainvälinen oikeus asettaa valtioille velvoitteita, joiden mukaisesti niiden on toimittava. Siinä, miten tällaiset kansainvälisoikeudelliset velvoitteet saatetaan yksittäisten valtioiden sisäisessä oikeudessa voimaan on eroja. Kansainvälisen oikeuden valtionsisäinen vaikutus toteutuu yleensä joko monistisen tai dualistisen järjestelmän mukaisesti. Monistisissa valtioissa kansainvälinen ja valtionsisäinen oikeus muodostavat yhtenäisen oikeusjärjestelmän. Valtion kansainvälisoikeudelliset velvoitteet sitovat sitä välittömästi myös sisäisesti. Jos valtio esimerkiksi liittyy valtiosopimukseen, siitä tulee välittömästi ilman erillisiä voimaansaattamistoimia osa valtion sisäistä oikeusjärjestystä, jota sen toimielinten (tuomioistuimet ym.) on sovellettava. c. non refoulment kielto Non refoulment kielto tarkoittaa valtion velvollisuutta olla palauttamatta pakolaista maahan, jossa tämä todennäköisesti joutuisi vainon kohteeksi. Käytännössä pakolaista ei saa palauttaa tai karkottaa sellaiseenkaan maahan, jossa häntä ei sinänsä vainottaisi, mutta joka todennäköisesti karkottaisi hänet edelleen valtioon, jossa niin tapahtuisi. Palautuskieltoon on hyväksytty joitakin poikkeuksia. Sitä ei sovelleta henkilöihin, joiden osalta on perusteltua aihetta epäillä heidän syyllistyneen erittäin vakaviin rikoksiin tai jotka on lainvoimaisella tuomiolla tuomittu vastaanottavassa valtiossa erityisen törkeästä rikoksesta ja jotka ovat sen yhteiskunnalle vaarallisia. Non refoulment kielto soveltuu myös rikoksentekijän luovuttamiseen. d. universaaliperiaate Valtion tuomiovalta voi universaaliperiaatteen mukaan ulottua myös sellaisiin ulkomaalaisen ulkomailla tekemiin rikoksiin, jotka eivät ole vahingoittaneet valtion kansalaisia tai sen valtioetuja. Perusteluna on tällöin, että tekoa voidaan pitää koko kansainväliseen yhteisöön kohdistuvana, jolloin mikä tahansa valtio voi ryhtyä sen johdosta oikeudellisiin toimenpiteisiin. Perinteisesti universaalinen tuomiovalta on soveltunut merirosvouteen. Nykyään sen voidaan katsoa soveltuvan myös sotarikoksiin sekä rikoksiin rauhaa ja ihmisyyttä vastaan. Universaalitoimivalta on läheisesti yhteydessä nk. aut dedere aut judicare periaatteeseen, joka sisältyy moniin sopimusjärjestelyihin. Sen mukaan valtion, jonka alueelta epäilty tavataan, on joko itse ryhdyttävä syytetoimiin tai luovutettava epäilty tuomittavaksi jossain toisessa valtiossa. Näistä sopimusjärjestelyistä mainittakoon esim. lentokonekaappauksia, apartheid-rikoksen tuomitsemista ja kidutuksen kieltoa koskevat sopimukset. e. YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen YK:n turvallisuusneuvostossa on viisi pysyvää ja kymmenen vaihtuvaa jäsentä. Pysyvät jäsenet ovat Iso- Britannia, Ranska, USA, Kiina ja Venäjä. Pysyvillä jäsenillä on varsinaisissa asiakysymyksissä vetooikeus, jonka nojalla ne voivat estää päätöksenteon. Menettelytapoja koskevissa asioissa veto-oikeutta ei ole. YK:n peruskirjan sanamuodosta huolimatta, pysyvät jäsenet voivat kuitenkin myös pidättyä

2 äänestämästä. Tämä helpottaa hieman neuvoston päätöksentekoa, sillä pysyvien jäsenten ei ole pakko vastustaa ehdotuksia, joita ne eivät haluisi avoimesti tukea, mutta joihin ne olisivat kuitenkin valmiita myöntymään. Pysyvien jäsenten erikoisasema korostuu myös silloin kun syntyy epäselvyyttä siitä onko käsiteltävä asia menettelytapa- vai asiakysymys. Tällaisissa tilanteissa pysyvillä jäsenillä on nk. kaksoisveto, eli ne voivat ensin veto-oikeudellaan estää asian määrittelemisen menettelytapakysymykseksi ja sitten uudelleen veto-oikeudellaan estää päätöksenteon itse asiassa. Niillä on siten huomattavasti valtaa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen liittyvissä asioissa Selosta, miten sisäisten aluevesien ulkoraja määritellään sekä mikä on sisäisten aluevesien oikeudellinen asema. Mainitse myös miksi merialueet ylipäätään on jaettu vyöhykkeisiin. (Hakapää) Sisäiset aluevedet sijaitsevat lähimpänä rantavaltion rannikkoa. Niiden ulkorajana on aluemeren sisäraja. Perinteisesti sisäisten aluevesien katsottiin käsittävän ainoastaan satama-alueet, jokisuut ja lahdet. Aluemeren sisäraja seurasi tuolloin rannikkoa noudattavaa matalan veden viivaa (normaali perusviiva), jonka sisäpuolelle satamat, jokisuut ja lahdet jäivät. Aluemeren määrittäminen seuramaan tarkasti rantaviivan mutkia oli kuitenkin hankalaa. Lisäksi rannikon edustalla sijaitsevat saaret vaikeuttivat sen määrittämistä. Anglo-Norwegian Fisheries tapauksessa Kansainvälinen tuomioistuin katsoikin, että rantavaltio voi käyttää aluemerensä määrittämiseksi suoria perusviivoja, jotka yhdistävät rannikon ja sen edustalla olevien saarten uloimmat kohdat. Tällöin perusviiva on normaalia perusviivaa yksinkertaisempi ja se voi sulkea sisäisten aluevesien piiriin aikaisempaa laajempia vesialueita. Suorien perusviivojen menetelmä hyväksyttiin myöhemmin kansainvälistä merioikeutta käsitteleviin yleissopimuksiin. Olosuhteista riippuen valtio voi nykyään valita normaalien tai suorien perusviivojen menetelmän ja voi myös soveltaa niitä vaihtelevasti rannikkonsa eri osissa. Suuri osa valtioista soveltaa suorien perusviivojen menetelmää. Suorien perusviivojen menetelmän käyttöä rajoittavat seuraavat ehdot: - sillä ei saa sulkea toisen valtion aluemeren yhteyttä aavalle merelle tai talousvyöhykkeelle - suorat perusviivat eivät saa olennaisesti poiketa rannikon yleisestä suunnasta - viivojen sisäpuolelle jäävien merialueiden on liityttävä riittävän läheisesti maa-alueeseen - suoria perusviivoja ei saa vetää sellaisista pisteistä, jotka ovat näkyvissä ainoastaan laskuveden aikana, paitsi jos näille on sijoitettu majakoita tai muita laitteita Suorien perusviivojen soveltaminen on siten melko tulkinnanvaraista ja rantavaltioille onkin jäänyt paljon harkintavaltaa sen suhteen mihin ne perusviivansa vetävät. Kansainväliset merioikeussopimukset sisältävät erityisiä säännöksiä siitä, miten sisäisten aluevesien ulkoraja määritellään lahtien osalta. Eräissä tapauksissa on myös sellaisia lahtia, jotka eivät täytä sopimusten asettamia edellytyksiä pidetty sisäisiin aluevesiin kuuluvina. Tällöin puhutaan historiallisista lahdista, joiden erityisasema perustuu rantavaltion täysivaltaisuuden perinteiseen hyväksymiseen valtioiden kesken. Oikeusasemaltaan sisäiset aluevedet sekä niiden pohja kuuluvat rantavaltion alueeseen, jolla se soveltaa aluesuvereniteettiaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei vierailla aluksilla ole yleistä oikeutta saapua rantavaltion sisäisille aluevesille. Tämä koskee erityisesti vieraiden valtioiden julkioikeudellisiin tarkoituksiin käyttämiä aluksia kuten sotalaivoja. Kauppa-alusten kohdalla käytäntönä on, ettei sisäisille aluevesille tuloon tarvita erisyistä maahantulolupaa.

3 3 Rantavaltiolla on kuitenkin velvollisuus päästää vieras alus sellaisille vesialueille, jotka eivät aikaisemmin olleet sisäisiä aluevesiä, mutta jotka ovat muuttuneet sellaisiksi suorien perusviivojen mittausmenetelmää käyttämällä. Tällaisilla vesialueilla sovelletaan viattoman kauttakulun oikeutta. Myös välittömässä ja vakavassa suojantarpeessa olevan vieraan aluksen tulee voida hakea suojaa rantavaltion satamasta, paitsi milloin se aiheuttaisi satamassa vielä suurempaa vaaraa kuin sitä itseään uhkaa avomerellä. Lisäksi sisämaavaltion oikeus ylläpitää yhteyttä merelle on mainittu merioikeusyleissopimuksessa nimenomaisesti, vaikka tällaista oikeutta onkin pidetty tulkinnanvaraisena. Rantavaltion lainsäädäntö- ja lainkäyttövalta ulottuvat pääsääntöisesti kaikkeen sisäisillä aluevesillä tapahtuvaan toimintaan. Vieraan aluksen tulee sisäisillä aluevesillä liikkuessaan noudattaa rantavaltion lainsäädäntöä sekä alistua tietyin edellytyksin rantavaltion toimenpiteisiin sitä vastaan. Rantavaltio voi esimerkiksi määrätä sen aluevesillä liikkuvien alusten kunnosta. Merialueiden vyöhykejaon taustalla on toisaalta tarve suojella rantavaltion etuja (oikeus luonnonvaroihin, tulli, terveys- ja maahanmuuttoasioiden hoitaminen, puolustukseen liittyvät intressit) ja toisaalta taata merenkulkua harjoittavien valtioiden edut (merenkulun vapaus, kauppayhteyksien ylläpitäminen, kalastusoikeudet). Merialueiden vyöhykejaon avulla määritellään siten valtioiden toimivalta merialueilla ja tasapainotetaan merialueisiin liittyviä erilaisia valtiointressejä. 3. Oikeustapaus (Hakapää) a) Onko Betan tekemä varauma sallittu? Varauma tarkoittaa sitä, ettei valtion sitoutuminen koske tiettyjä sopimuskohtia. Kysymys varaumien tekemisestä oli pitkään kiistanalainen. Kansainvälinen tuomioistuin totesi kuitenkin vuonna 1951 antamassaan neuvoa antavassa lausunnossa, että varaumien tekeminen on sopimusoikeudessa mahdollista, mutta ei kaikissa olosuhteissa eikä kaikkiin ajateltavissa oleviin sopimusäännöksiin nähden. Asia täsmentyi Wienin valtiosopimusoikeutta koskevassa yleissopimuksessa. Sen mukaan valtio voi sopimuksen allekirjoittamisen ja ratifioinnin yhteydessä tai sopimukseen liittyessään tehdä siihen varaumia. Edellytyksenä on kuitenkin a) ettei varauma ole sopimuksessa kielletty, b) ettei sopimus määrää, että vain sellaisia varaumia voi tehdä, joihin kyseinen varauma ei kuulu ja c) ettei varauma muissakaan tapauksissa ole ristiriidassa sopimuksen tarkoituksen ja päämäärän kanssa Omega-sopimuksessa ei ole säännöksiä varaumista, joten a) ja b) kohtia ei tarvitse enempää käsitellä. Kysymys siitä, onko Betan tekemä varauma sallittu määräytyy sen mukaan katsotaanko sen olevan Omega-sopimuksen tarkoituksen ja päämäärän kanssa ristiriidassa vai ei. Tapauksessa annettujen faktojen perusteella varauma vaikuttaisi kielletyltä, mutta päinvastainenkin ratkaisu on mahdollinen. b) Miten varauma vaikuttaa mainittujen valtioiden välisiin sopimussuhteisiin?

4 4 Mikäli sopimuksessa ei ole varaumasäännöstä, katsotaan että varauma tulee voimaan toiseen sopimuspuoleen nähden, jos tämä ei ole sitä tietyn ajan kuluessa vastustanut. Sopimusmääräysten katsotaan siten muuttuneen varauman osoittamalla tavalla varauman tehneen valtion ja muun kuin varaumaa vastustaneen valtion välisessä sopimussuhteessa. Tapauksessa annettujen faktojen perusteella vaikuttaa siltä, että Alfa ja Delta eivät ole Betan tekemää varaumaa vastustaneet, joten Omega-sopimus on varauman osoittamalla tavalla muuttuneena voimassa Alfan, Deltan ja Betan välillä. Jos varaumaa vastustanut valtio asettaa varauman poistamisen ehdoksi sille, että sopimussuhde syntyy varauman tehneen ja sitä vastustaneen valtion välille eikä varauman tehnyt valtio halua varaumastaan luopua ei koko sopimussuhde tule voimaan näiden kahden valtion välisessä suhteessa. Tapauksessa esitetyt faktat eivät anna riittävästi tietoa siitä, onko Gamma asettanut varauman poistamisen ehdoksi sopimussuhteen syntymiselle sen ja Betan välillä. Jos vastalause esitetään, mutta vastalauseen esittänyt valtio ei kuitenkaan halua, että koko sopimussuhde jää sen ja varauman tehneen valtion välillä syntymättä, voi sopimus tulla niiden välillä voimaan siten, että niitä sopimusmääräyksiä, joita varauma koskee ei sovelleta varauman tarkoittamassa laajuudessa niiden välisessä sopimussuhteessa. Tilanne on siis käytännössä samanlainen kuin, jos varaumaa ei olisi lainkaan vastustettu, mikä tuntuu kestämättömältä. Eriäviä näkemyksiä onkin esiintynyt varauman johdosta esitetyn vastalauseen oikeusvaikutuksista. Pohjoismaat ovat viime vuosina korostaneet, ettei sopimuksen tarkoituksen ja päämäärän vastaisella varaumalla tulisi olla mitään oikeusvaikutuksia, vaan että sopimus velvoittaisi tällaisen varauman tehnyttä valtiota samalla tavoin kuin muitakin. Varaumia koskevia kysymyksiä käsitellään parhaillaan Kansainvälisen oikeuden toimikunnassa. Tapauksessa annettujen faktojen perusteella vaikuttaisikin siltä, että Gamma pyrkii soveltamaan tätä pohjoismaista näkemystä sopimuksen tarkoituksen ja päämäärän vastaisen varauman mitättömyydestä. Mikäli sovelletaan tätä näkemystä ja Betan tekemää varaumaa pidetään kiellettynä on Omega-sopimus varaumasta huolimatta muuttumattomana voimassa Alfan, Betan, Gamman ja Deltan välillä. On tietysti myös mahdollista, että Gamma on vastustuksestaan huolimatta suostunut siihen, että sopimus tulee sen ja Betan välillä voimaan varauman osoittamalla tavalla muuttuneena. c) Voiko Kansainvälinen tuomioistuin käsitellä Deltan kanteen? Riitajutun käsittely Kansainvälisessä tuomioistuimessa edellyttää että riidan osapuolina olevat valtiot ovat antaneet tähän suostumuksensa. Suostumus voidaan antaa kolmella tavalla; 1) riitapuolet suostuvat tapauskohtaisesti tietyn asian tuomioistuinkäsittelyyn (ad hoc menettely), 2) riidan tuomioistuinkäsittely perustuu valtioiden väliseen sopimukseen, jonka mukaan sen piiriin kuuluvista kysymyksistä aiheutuvat erimielisyydet ratkaistaan Kansainvälisessä tuomioistuimessa, 3) riidan osapuolet ovat antaneet yksipuolisen tuomiovaltaselityksen, jolla tuomioistuimen toimivalta on hyväksytty etukäteen.

5 5 Deltan nostaessa kanteen Omega-sopimus on jo voimassa. Omega-sopimukseen sisältyy määräys sopimukseen liittyvien riitojen siirtämisestä Kansainvälisen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Kysymys siitä, onko yksi sopimuksen osapuolista rikkonut sopimusta on selkeästi sopimukseen liittyvä riita-asia, joten Kansainvälinen tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään kanteen 2) kodan nojalla. Alfan väitteellä siitä, että kyseessä on sen sisäinen asia ei ole tämän seikan kannalta mitään merkitystä. d) Onko Alfa rikkonut sopimusta? Sopimus saa täyden sitovuuden vasta tultuaan voimaan. Tietyssä määrin oikeusvaikutuksia voi kuitenkin liittyä sellaiseen ratifioimista edellyttävään sopimukseen, jonka valtio on allekirjoittanut, mutta ei vielä ratifioinut. Valtio on allekirjoituksellaan sitoutunut pidättymään toimenpiteistä, jotka tekisivät tyhjäksi valtiosopimuksen tarkoituksen ja päämäärän. Erityisesti sopimuksen kohteen hävittäminen voi muodostaa sopimusrikkomuksen. Sopimuksen yksityiskohdista poikkeamista ei kuitenkaan voida pelkän allekirjoituksen perusteella pitää sopimusrikkomuksena. Lisäksi on huomioitava, että mikäli allekirjoittajavaltio ilmoittaa tai muutoin selvästi osoittaa, ettei se aiokaan tulla sopimuksen osapuoleksi, se myös vapautuu allekirjoittamisen mukanaan tuomasta velvoitteesta olla rikkomatta sopimuksen perusperiaatteita vastaan. Alfa näyttäisi olevan dualistinen valtio eikä se ilmeisesti vielä ole ratifioinut sopimusta. Koska se on kuitenkin allekirjoittanut sopimuksen, se on velvollinen pidättymään toimenpiteistä, jotka tekisivät tyhjäksi Omega-sopimuksen tarkoituksen ja päämäärän. Omega-sopimuksessa suojellun rakennuksen purkutöiden aloittamista sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen voitaneen pitää Omegasopimuksen periaatteiden vastaisena ja siten sopimusrikkomuksena. Kyseessä ei liene pelkkä sopimuksen yksityiskohdasta poikkeaminen eikä Alfa tapauksessa annettujen faktojen perusteella vaikuta selvästi osoittaneen, ettei sillä ollut aikomustakaan tulla sopimuksen osaksi. 4. Välttämättömyys ja suhteellisuus (necessity and proportionality) itsepuolustuksen edellytyksenä. Selosta vastauksessasi myös välttämättömyyteen ja suhteellisuuteen liittyviä kansainvälisoikeudellisia tuomioistuinratkaisuja. (Gray) YK:n peruskirjan 51 artiklan mukaan valtiolla on oikeus puolustautua, mikäli se on joutunut aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Itsepuolustusoikeuden rajat ovat kuitenkin jatkuvasti kiistanalaisia. Osa valtioista kannattaa laajaa oikeutta itsepuolustukseen. Ne katsovat 51 artiklan oikeuttavan ennakoivaan itsepuolustukseen, omien kansalaisten suojeluun ulkomailla sekä jopa voimankäyttöön terrori-iskujen johdosta. Ne perustelevat näkemystään sillä, että 51 artikla ilmentää sen säätämisen aikaan vallinnutta kansainvälistä tapaoikeutta, joka niiden mukaan sisälsi tuolloin oikeuden laajaan itsepuolustukseen. Toisten valtioiden mukaan 51 artiklan sisältö on selvä: se oikeuttaa puolustukseen ainoastaan aseellista hyökkäystä vastaan. Ne myös kieltävät kansainvälisen tavan oikeuttaneen laajaan itsepuolustukseen YK:n peruskirjan säätämisen aikaan. Käytännössä kyse on pitkälti ollut 51 artiklan ja erityisesti sen mainitseman aseellisen hyökkäyksen käsitteen tulkinnasta. Yhdestä asiasta valtiot ovat kuitenkin yksimielisiä.

6 6 Kansainvälisen tapaoikeuden mukaan itsepuolustuksen on oltava välttämätöntä ja täytettävä suhteellisuuden asettamat vaatimukset. Välttämättömyys- ja suhteellisuuskriteerien alkulähteenä mainitaan usein 1800-luvun alkupuolella sattunut Caroline tapaus. Sen asema tämän kysymyksen auktoritatiivisena lähteenä on kuitenkin kiistanalainen. Myöhemmästä oikeuskäytännöstä on mainittava Kansainvälisen tuomioistuimen ratkaisut Nicaragua- ja Legality of the Threat or Use of Nuclear Weapons tapauksissa, jotka vahvistivat että välttämättömyys ja suhteellisuus rajoittavat itsepuolustusoikeuden käyttöä sekä silloin kun puolustautuminen on itsenäistä että silloin kun se on yhteistä (kollektiivista). Välttämättömyys ja suhteellisuus itsepuolustusoikeuden käytössä tarkoittavat ensinnäkin sitä, että puolustautuminen ei saa olla koston- eikä rangaistuksenluonteista. Voimankäytön tarkoituksena on oltava hyökkäyksen pysäyttäminen ja torjuminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että puolustautuva valtio olisi rajoitettu käyttämään samoja aseita tai samaa miesvahvuutta kuin hyökkäävä valtio tai että puolustautumisen tulisi rajoittua puolustautuvan valtion rajojen sisäpuolelle. Nicaragua-tapauksessa USA:n voimankäyttö Nicaraguaa vastaan katsottiin laittomaksi ensisijaisesti sillä perusteella, että Nicaraguan toimia sen naapurivaltioita vastaan ei voitu pitää aseellisena hyökkäyksenä. Kansainvälinen tuomioistuin totesi kuitenkin, että vaikka Nicaragua olisikin syyllistynyt aseelliseen hyökkäykseen toimittamalla aseita El Salvadoriin, USA:n toimet El Salvadorin puolustamiseksi Nicaraguaa vastaan eivät olleet välttämättömiä, sillä ne suoritettiin vasta kuukausia sen jälkeen kun El Salvadorin tilanne oli jo rauhoittunut. USA:n voimatoimia ei myöskään voitu pitää oikeasuhtaisina verrattuna Nicaraguan toimiin. Välttämättömyys- ja suhteellisuuskriteerien soveltaminen on siis aina vahvasti riippuvainen kulloisestakin tilanteesta. Välttämättömyys- ja suhteellisuuskriteerien ominaispiirteistä on käyty suhteellisen vähän akateemista keskustelua. Keskustelu on lähinnä rajoittunut siihen onko jokin tietty yksittäinen tapaus täyttänyt näiden kriteerien vaatimukset. Koska valtiot ovat kovin erimielisiä aseellisen hyökkäyksen käsitteen laajuudesta, välttämättömyys- ja suhteellisuusvaatimukset ovat käytännössä usein toimineet eräänlaisena testinä siitä, onko kyseessä laillinen vai laiton voimankäyttö. Mikäli väitetyt puolustustoimet ovat olleet selkeässä epäsuhdassa väitettyihin hyökkäystoimiin on puolustustoimia voitu pitää laittomina ilman, että valtioiden on tarvinnut paneutua opillisesti kiistanalaiseen kysymykseen siitä onko kyseessä 51 artiklan mainitsema aseellinen hyökkäys vai ei. Esimerkiksi valtiot, jotka kannattavat aseellisen hyökkäyksen käsitteen laajaa tulkintaa saattoivat tuomita Etelä-Afrikan ennakoivat itsepuolustustoimet Angolaa vastaan ainoastaan sillä perusteella, että voimankäyttö ei ollut välttämätöntä eikä oikeassa suhteessa kyseessä olevaan uhkaan. Erityisesti USA ja Israel ovat menneinä vuosikymmeninä tulkinneet 51 artiklan oikeuttavan puolustautumiseen niiden kansalaisiin ulkomailla kohdistuneita terrori-iskuja vastaan. Näissä tapauksissa, joita on useita (Gray s ), Israel ja USA ovat käyttäneet voimaa jo tapahtuneiden terrori-iskujen johdosta. Ne ovat vedonneet perusteluissaan 51 artiklaan. Niiden toimia on kuitenkin mahdollista pitää kostotoimina, sillä vaikka voimankäytön kohteena olisivatkin olleet terrori-iskuista vastuulliset valtiot ja vaikka voimankäyttöä olisikin voitu pitää oikeasuhtaisena on sitä kuitenkin vaikea pitää välttämättömänä pysäyttämään väitetty hyökkäys, sillä terrori-iskut olivat jo tapahtuneet. Itsepuolustus on siis erotettava kostosta. Tilanteessa, jossa valtio joutuu toistuvien rajaloukkausten kohteeksi ja milloin mikään näistä yksittäisistä rajaloukkauksista ei ole laajuudeltaan ja vaikutuksiltaan niin mittava, että sitä olisi pidettävä itsepuolustukseen oikeuttavana aseellisena hyökkäyksenä on loukkausten uhriksi joutunut valtio kuitenkin kestämättömässä tilanteessa. Jotkut valtiot (USA; Israel, Etelä-Afrikka ja Portugal) ovatkin katsoneet, että rajaloukkaukset voisivat yhdessä muodostaa aseellisen hyökkäyksen. Myös YK:n turvallisuusneuvosto ja Kansainvälinen tuomioistuin vaikuttaisivat hyväksyneen tällaisen tulkinnan.

7 Välttämättömyys- ja suhteellisuusvaatimus ovat olleet ratkaisevia myös arvioitaessa pitkittyneen miehityksen laillisuutta. Siten Israelin läsnäolo Etelä-Libanonissa ja Etelä-Afrikan läsnäolo Angolassa on molemmat tuomittu laittomiksi välttämättömyys- ja suhteellisuuskriteerin perusteella. 7