madeleine KATE McCANN otava Kuka vei tyttäremme? Ilmainen lukunäyte

Transkriptio

1 madeleine Kuka vei tyttäremme? Ilmainen lukunäyte KATE McCANN otava

2 KATE McCANN madeleine Kuka vei tyttäremme? Suomentanut Eija Tervonen helsingissä kustannusosakeyhtiö otava helsingissä kustannusosakeyhtiö otava

3 1 GERRY Vuoden 2007 toukokuun 3. päivään asti olin Kate Healy, konsultoivan sydänlääkärin kanssa naimisissa oleva yleislääkäri ja kolmen lapsen äiti. Olimme aivan tavallinen perhe; tylsän tavallinen jopa. Asetuttuamme aloillemme ja alettuamme kasvattaa kauan toivottuja lapsiamme olimme Gerryn kanssa vieraantuneet niin paljon siitä, mikä on milloinkin IN, että ystävämme kiusoittelivat meitä siitä usein. Nyt antaisimme mitä tahansa saadaksemme takaisin tuon tylsän elämämme. Oma tarinani alkoi Liverpoolissa, jossa synnyin vuonna Äitini on kertonut syntymäpäiväni olleen 11-viikkoisen bussilakon ensim mäinen päivä. Vanhempani olivat myös syntyneet ja kasvaneet Liverpoolissa, mutta isäni suku oli alun perin Irlannista ja äitini äiti County Durhamista. Isäni 3

4 Brian Healy oli puuseppä ja toimi aluksi laivanvarustaja Cammel Lairdin palveluksessa. Äitini Susan kouluttautui opettajaksi ollessani pikkutyttö mikä ei varmastikaan ollut helppoa mutta hän päätyi lopulta valtionhallinnon palvelukseen. Minä olin ainoa lapsi, mikä saa monet täysin virheellisesti olettamaan, että minun on täytynyt kasvaa hemmotelluksi tai sisäänpäin kääntyneeksi tai sekä että. Sain kyllä aina ruokaa, vaatteita ja rakkautta, mutta ei minua hemmoteltu materiaalisilla asioilla. Ja vaikka olinkin hieman ujo, en muista koskaan olleeni yksinäinen. Lähes 5-vuotiaaksi asti kotini oli itäisen Liverpoolin Huytonissa sijaitsevan umpikadun päässä oleva talo. Samaisen kadun varrella asui useita moni lapsisia perheitä, ja varhaisimmat muistoni koostuvat hauskanpidosta ulkona naapuriperheitten lasten kanssa. Muutettuamme Huytonista palasin sinne usein leikkimään kavereitteni kanssa. Olen varma, että muut asukkaat eivät aina nauttineet riehakkaista leikeistämme yhtä paljon kuin me, joten jos joku lukijoista muistelee noita aikoja vähemmällä kiintymyksellä, pyydän anteeksi. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 4

5 Muutama vuosi myöhemmin äidinpuoleinen isoäitini kuoli ollessaan vasta viisissäkymmenissä, ja me muutimme isoisäni luokse Anfieldiin. Pappani oli jäänyt eläkkeelle toimittuaan esimiesasemassa pähkinöitä ja kuivahedelmiä maahantuovassa firmassa. Hän oli loistava kirjanpidossa, mutta monien sukupolvensa miesten tavoin hänellä ei ollut mitään käsitystä taloustöistä tai ruoanlaitosta, ja hän oli täysin neuvoton mummoni kuoltua. Silti muistan hänen aina esiintyneen hyvin pukeutuneena, ja hän meni joka päivä kirkkoon kauluspaitaan, kravattiin ja liiviin sonnustautuneena. Minäkin kävin säännöllisesti kirkossa. Minut kastettiin roomalaiskatoliseen uskoon ja sain sen mukaisen kasvatuksen. Kävin katolilaista koulua ja osallistuin messuun joka sunnuntai. Niin minun odotettiin tekevän, olin siihen tottunut enkä pannut vastaan. Katolilaisuus ja uskoni Jumalaan muodostivat osan elämäni perustasta enkä kyseenalaistanut niitä tai en ainakaan suuressa määrin. Hetkittäin kamppailin mielessäni elämän suurten kysymysten Jumalan, maailmankaikkeuden ja oman olemassaoloni parissa, mutta olin valtaosaltaan tyytyväinen siihen, mihin olin tottunut uskomaan ja mitä 5

6 minulle tärkeät ihmiset olivat minulle kertoneet. Vaikka en välttämättä osoittanut uskoani joka päivä ja oli aikoja, jolloin kirkko jäi taka-alalle etenkin yliopistovuosinani, se oli aina taustalla lohdun, turvan ja suojan lähteenä. Koska minulla ei ollut sisaruksia, olen aina ollut hyvin läheinen serkkujeni kanssa ja minulla oli paljon kavereita, joista monet ovat minulle rakkaita yhä edelleen. Yksi ystävistäni, Lynda, jonka perhe oli naapureitamme Huytonissa, on tuntenut minut syntymästäni lähtien. Äitimme olivat ystävyksiä tuolloin ja ovat edelleenkin. Olin paitsi ujo myös hyvin herkkä, ja olen sittemmin oivaltanut, että ne eivät ole ominaisuuksia, joita yleensä kadehditaan, mutta minusta oli ihanaa olla muiden seurassa enkä minä istuskellut hiljaa itsekseni. Michelle ja Nicky ovat olleet ystäviäni esikoulusta asti. Tapasin Michellen ensimmäisenä koulupäivänä All Saintsin ala-asteella Anfieldissä, ja olemme olleet erottamattomat siitä asti. Vanhempani suunnittelivat tuohon aikaan koko perheen matkaa Kanadaan, sillä olimme menossa vieraisille sinne muuttaneen isänpuoleisen Norah-tätini luokse. Olin matkasta innoissani, ja Michellen on 6

7 täytynyt tuntua ystävältä heti, sillä kysyin häneltä tuona ensimmäisenä koulupäivänä, haluaisiko hän tulla mukaamme. Hän vastasi luonnollisesti myöntävästi ja oli valtavan harmissaan, kun hän kotiin päästyään kertoi ideasta äidilleen, ja tämä teilasi koko asian. Pääsimme molemmat läpi välitutkinnosta, jonka myötä siirryimme yläasteelle. Vuotta myöhemmin samaan kouluun tuli Michellen 10 kuukautta nuorempi sisar Lynne. Michelle ja Lynne tulivat isosta katolilaisesta perheestä, ja vietin joka tiistain heidän luonaan ja he tulivat meille perjantaisin. Lomillakin olimme harvoin erossa toisistamme. Minä jopa menin heidän kotikatunsa Liverpoolin jalkapalloseuran bileisiin (elettiin siis 1970-lukua), mikä paljastaa, kuinka paljon Michelle minulle merkitsi, sillä Healyn suvun jäsenet ovat pesunkestäviä Evertonin jalkapalloseuran kannattajia. Nicky kävi myös All Saintsin ala-astetta. Vaikka koulutiemme erosivat yläasteelle mentyämme, hänen perheensä asui lähellä meitä ja säilyimme hyvinä ystävinä. Jos äidiltäni kysyy, mikä hänen mieleenpainuvin muistonsa Nickystä on, hän vastaa heti: Sipulisuolatut sipsit. Nickyn ollessa yö- 7

8 kylässä järjestimme keskiyön kestejä ja sängyn alta löytyi todisteita, mitä kesteillä oli syöty. Emme me aina sipulisuolattuja sipsejä syöneet, mutta niiden ainutlaatuinen haju on ilmeisestikin jäänyt erottamattomasti äitini mieleen noista viattomista vuosista. Nicky on aina ollut huoleton ja täynnä energiaa. Hän oli hyvä laulamaan ja tanssimaan hänestä tulikin liikunta-alan ammattilainen ja vietimme monen monituista päivää suunnitellessamme omia tanssikuvioitamme 1970-luvun diskohiteille, joihin kuului muun muassa Baccaran Yes, Sir, I Can Boogie. Sanoisin mieluusti, että olimme siinä hyviä, mutta luulenpa, että vain toinen meistä oli. Nicky oli todellinen ilopilleri. Ja on sitä yhä. Olin ahkera ja tunnollinen koululainen. Luulen säästyneeni hikipinkon leimalta, sillä olin myös urheilullinen ja minut valittiin aina koulun urheilujoukkueeseen; olin verkkopallojoukkueen kapteeni jonkin aikaa ja kesäisin pelasin pesäpalloa. Minulla ei kouluvuosina ollut mielessä mitään tiettyä ammattia, johon olisin halunnut kouluttautua. Päätökseni valita lääketiede syntyi vähitellen valinnoista, joita tein peruskoulun välitutkinnon jälkeen. Lääkärin ammatti ei siis ollut elinikäinen 8

9 kutsumus. Varhaisteininä halusin alkaa opiskella hematologiaa ja halusin kehittää hoidon leukemiaa vastaan (Luoja tietää mistä tuo halu kumpusi tai mistä edes tiesin, mitä hematologia on). Olin myös leikitellyt ajatuksella kouluttautua eläinlääkäriksi. Valitessani ylioppilaskirjoitusteni aineita en ollut alunperin varma, valitsisinko kolme tiedeainetta vai matematiikan, taloustieteen ja ranskan. Ja kun ajattelin yliopistoa, en osannut päättää, valitako lääketiede vai insinööritiede, sillä olin risteyskohdassa, jossa olisin voinut valita kumman vain. Vaikka halusin tyydyttävän ja merkityksellisen uran, en ole koskaan ollut ylikunnianhimoinen paitsi yhdessä suhteessa: Ei ollut salaisuus kenellekään, joka minut tuntee, että ensisijainen päämääräni elämässä oli tulla äidiksi ja mieluiten monilapsisen perheen äidiksi. En todellakaan kuulunut niihin tyttöihin, jotka olivat valmiit tekemään kaikkensa päästäkseen etenemään ammattinsa huipulle, jos se tarkoitti ihmissuhteiden ja vauvojen uhraamista etenemisen tieltä. Vaikka tuollainen asenne on kenties joidenkin mielestä tylsä, äidit tuskin ajattelevat tuolla tavoin. Valmistuttuani Dundeen yliopistosta 1992 yliopiston vuosikir- 9

10 jassa lukee kohdallani: Ennuste: matemaatikko ja kuuden lapsen äiti. Kumpikaan ennuste ei toteutunut, mutta olin äärettömän onnellinen ja ylpeä kolmesta ihanimmasta palkinnosta, mitä kuvitella saattaa: kolmesta suloisesta lapsestani. Dundeen yliopisto voi kuulostaa yllättävältä valinnalta liverpoolilaistytölle, jolla ei ollut mitään erityisiä yhteyksiä Skotlantiin. Tuohon aikaan pidettiin kuitenkin lähestulkoon siirtymäriittinä, että englantilaisen koulun käyneet valitsivat yliopiston, joka oli kohtalaisen matkan päässä kotoa. Dundeen yliopisto sopi kuvioon hyvin, ja sitä suositteli minulle hyvä ystävä, joka tunsi jonkun siellä opiskelevan. Matkustin tutustumaan yliopistoon, ja mukava joukko neljännen vuosikurssin opiskelijoita esitteli minulle paikkoja. Silloin oli opiskelijoiden bile ilta, joten he kutsuivat minut mukaan. Parin seuraavan päivän aikana oli niin paljon bileitä ja muita sosiaalisia tapahtumia, että päädyin olemaan kampuksella pidempään kuin olin suunnitellut. Minulla oli hauskaa ja tunsin itseni todella tervetulleeksi. Valitsin siis Dundeen yliopiston. Sosiaalinen elämä vastasi tutustumispäivieni aikana saamaani 10

11 kuvaa (onhan lääketieteen opiskelijoiden lähestulkoon pakko bilettää), ja sain paljon ystäviä. Yliopistovuoteni olivat fantastista aikaa, ja tein parhaani tasapainottaakseni työn ja huvin tosin en aina täysin onnistuneesti. Hoidin kuntoani pelaamalla yliopiston verkkopallojoukkueessa. Valmistuttuani vuonna 1992 edessä oli kaksi puolivuotisjaksoa harjoittelijana: ensimmäinen jakso yleislääketieteessä ja toinen joko yleiskirurgiassa tai ortopediassa (valitsin ortopedian). Ensimmäisen harjoittelujaksoni Dundeen King s Cross Hospital -sairaalassa loppuessa päätin, että oli aika vaihtaa maisemaa, ja Glasgow n suuren kaupungin valot kutsuivat puoleensa. Muistan tavanneeni Gerry McCannin ensimmäistä kertaa Glas gow ssa vuonna Hän sanoo, että tapasimme jo vuonna 1992, kun meitä molempia haastateltiin samaan työhön (jota kumpikaan meistä ei saanut), mutta minulla ei ole tuosta tapaamisesta mitään muistikuvaa. Anteeksi, Ger! Gerry oli valmistunut lääkäriksi Glasgow n yliopistosta samana vuonna kuin minä (skotlantilaisopiskelijat hakeutuvat perinteisesti paljon useam- 11

12 min lähiyliopistoihin kuin englantilaisopiskelijat). Vaikka emme työskennelleetkään yhdessä uramme alkuvuosina, liikuimme samoissa piireissä ja tapasimme usein erilaisissa sosiaalisissa tapahtumissa, joissa nuoret lääkärit niin mielellään käyvät. Yksi loistelias juhla olivat lekureiden ja hoitsujen yhteisbileet Glasgow n kuuluisassa Cleopatrayökerhossa. Gerry oli hyvännäköinen, itsevarma ja ulospäin suuntautunut. Hänellä oli myös lievä machon maine. Opittuani tuntemaan hänet sain selville, että hänessä oli luontaista lämpöä ja rehellisyyttä etenkin, kun hän puhui perheestään. Hänen pelottavan ulkokuorensa alta paljastui hellyttävää suloisuutta ja herkkyyttä. Meillä oli ammattimme lisäksi aika lailla yhteistä. Tulimme molemmat tavallisesta, katolilaisesta työväenluokkaisesta perheestä, jonka juuret olivat Irlannissa. Minun laillani Gerry oli käynyt katolilaisia kouluja ja osallistunut messuun joka sunnuntai. Emme tietenkään ensin alkuun puhuneet tällaisista asioista, eikä mieleemme olisi juolahtanut kysyäkään moisia; tosin nimemme olisivat olleet varsin hyvä vinkki, jos olisimme ajatelleet niin pit- 12

13 källe. Oman isäni lailla Gerryn isä oli puuseppä. Hänen Glasgow ssa syntyneen äitinsä Eileenin vanhemmat olivat irlantilaisia. Eileen oli lähetetty isoäitinsä luokse Donegaliin pian toisen maailmansodan syttymisen jälkeen, ja hän oli palannut Glasgow hun sodan päätyttyä. Gerryn isä Johnny oli kotoisin Donegalin maakunnassa sijaitsevasta St Johnstonista, joka oli aivan Pohjois-Irlannin rajan toisella puolella. Johnnylla oli ollut rankka nuoruus. Hän oli menettänyt äitinsä, vanhemman veljensä ja isänsä ennen 16. ikävuottaan. Vietettyään jonkin aikaa setänsä luona Johnny huomasi olevansa vastuussa isänsä pubista ja pikkuveljestään. Koska Johnnyn oli täytynyt luopua omasta koulutuksestaan, hän halusi omille lapsilleen paremmat mahdollisuudet ja piti tärkeänä, että he kaikki pärjäävät koulussa niin hyvin, että he pääsevät yliopistoon. Toisin kuin oma perheeni, Gerryn perhe oli suuri ja riehakas. Gerry oli syntynyt samana vuonna kuin minä, 1968, ja hän oli Johnnyn ja Eileenin viisipäisen lapsikatraan nuorin. Gerryllä on vanhempi veli Johnny ja kolme sisarta: Trisha, Jack ja Phil. Gerryn tarinoiden perusteella hän kasvoi hauskaa pi- 13

14 tävässä, kovaäänisessä ja värikkäässä perheessä, jossa toimittiin aika ajoin pähkähullustikin. Elämän on täytynyt olla rankkaakin, kun seitsemän ihmistä asui yhden makuuhuoneen glasgowlaisessa kerrostalohuoneistossa. Eikä tähän lukumäärään kuulunut satunnainen alivuokralainen, jolla ei ollut mitään muuta majapaikkaa ja joka sai patjapaikan lattialta. Isä-Johnnyn työ vei hänet pois kotoa pitkiksi ajanjaksoiksi, ja Eileen kävi myös silloin tällöin töissä ensin kaupan myyjänä ja myöhemmin siivoojana, joten pikku-gerryn vastuulle jäi usein huolehtiminen vanhemmista sisaruksistaan. Elämä kerrostalossa useiden katolilaisten perheiden ja muiden lapsilaumojen kanssa tarjosi kuitenkin enemmän etuja kuin haittoja. Jokainen oli samassa veneessä, joten McCannien ja heidän naapuriensa lasten mielestä kaikki oli täysin normaalia, eikä kukaan tuntenut jääneensä paitsi mistään. Minun laillani Gerry pärjäsi koulussa hyvin. Hänen synnyttyään perheen työnteon etiikka oli jo juurtunut, hänelle oli asetettu tavoitteet ja hän kävi koulua hyvin pärjäävien veljensä ja sisartensa vanavedessä kilpaillen heidän kanssaan ja aina päättäväisenä suoriutuakseen entistä paremmin. 14

15 Sanat ujo ja Gerry eivät koskaan mahdu samaan lauseeseen. Kaikki McCannin perheen lapset ovat hyvin sosiaalisia ja itsevarmoja. McCannilainen itsevarmuus on sellaista, että sillä voisi tienata omaisuuden, jos sen pystyisi pistämään pulloon ja myymään. Isäni usein leikillisesti sanoo, että McCannin lapset syntyivät hopeinen mikrofoni suussaan. Gerry oli myös hyvä urheilussa, ja tapansa mukaan hän oli valtavan kilpailuhenkinen. Keskimatkan juoksu oli hänen vahvuutensa, ja 17-vuotiaa na hän oli ikäryhmänsä nopein 800 metrin juoksussa Skotlannissa. Glasgow n yliopistossa hän kuului Hares and Hounds -juoksuklubiin, jonka klubiasun väri oli kirkkaan keltainen. Sopiihan se urheiluun, mutta Gerry oli niin kiintynyt juoksupaitaansa, että hän halusi välttämättä pukeutua siihen myös vapaa-ajalla. Hänen saattoi nähdä tulevan kilometrien päästä. 15