TERRORISMI KOMMUNISMI

Transkriptio

1 KARL KAU TS KY TERRORISMI JA KOMMUNISMI SOSIALISMI.NET

2

3 KARL KAUTSKY TERRORISMI JA KOMMUNISMI VALLANKUMOUKSEN LUONNONHISTORIAN SELVITTELYÄ

4 Sosialismin kirjasto XIII ISBN x Sosialismi.net Tampere Julkaistu alunperin vuonna 1 920, julkaisijana Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta. Suomentaja Erl. Aarnio. Kieliasu on jätetty alkuperäiseen muotoonsa, ainoastaan selvät kirjoitusvirheet on korjattu.

5 Sisällysluettelo. Alkusana Vallankumous ja terrorismi Paris Suuri vallankumous Parisin ensimäinen kommuuni a) Parisin proletariaatti ja sen taistelukeinot... b) Hirmuhallituksen syyt... c) Terrorismin epäonnistuminen Hirmuhallituksen perimysmuisto Parisin toinen kommuuni a) Kommuunin synty... b) Työläisneuvosto ja keskuskomitea... c) Jakobiinit Kommuunissa... d) Internationalistit Kommuunissa... e) Kommuunin sosialismi... f) Sentralismi ja federalismi... g) Terroristinen ajatus Kommuunissa Tapojen lempeneminen a) Eläimellisyys ja inhimillisyys... b) Kaksi tendenssiä... c) Veriteot ja hirmuhallitus... d) Tapojen lempeneminen 1 9. vuosisadalla... e) Sodan vaikutukset Kommunistit työssä a) Pakkoluovutus ja järjestämistyö... b) Työväen kypsyminen... c) Diktatuuri... d) Turmelus... e) Bolshevismin muutokset... f) Terrori... g) Neuvostotasavallan toiveet... h) Maailman vallankumouksen toiveet

6

7 ALKUSANA. Tämä teos aloitettiin melkein vuosi sitten, mutta sen jatkamisen keskeytti marraskuun 9. päivän vallankumous. Tämä antoi minulle aluksi muita tehtäviä kuin tietopuolisia ja historiallisia tutkimuksia. Vasta kuukausien kuluttua saatoin niihin jälleen palata, saadakseni, vaikkakin monasti keskeytettynä, teokseni valmiiksi. Esityksen yhtenäisyydelle ei tämä asiain kulku ollut eduksi. Sitä vaikeutti sekin seikka, että tutkimuksen jatkuessa kysymys jonkun verran muuttui. Lähtökohtanani oli nykyisen sosialismin keskuskysymys, sosialidemokratian suhde bolshevistisiin menettelytapoihin. Kun bolshevismi erityisesti tahtoo pitää Parisin kommuunia vuonna edeltäjänään ja esikuvanaan, joka muka oli saanut Marxin siunauksen, ja kun nykypolvi enää vain vähän tuntee kommuunia, ryhdyin tekemään vertauksia kommuunin ja neuvostotasavallan välillä. Tehdäkseni kommuunin ymmärrettäväksi täytyi minun vielä kosketella Parisin ensimäistä kommuunia ja siten myös Ranskan vallankumousta ja sen hirmuhallitusta. Siitä aiheu- 7

8 tui uusi vertauskohta neuvostotasavallalle ja kommuunin tutkimiseen oli lisättävä terrorismin, sen juurten ja hedelmien tarkastelu. Näin tässä teoksessa punoutuu toisiinsa kaksi ajatuksenjuoksua, joista toinen välistä johtaa ajatuksen pois toisesta. Se oli minusta itsestänikin häiritsevää ja harkitsin, eikö kävisi laatuun jakaa työ kahteen eri osaan, erikseen esittää kommuunia ja erikseen terrorismia. Kuitenkin lähtökohtaani, neuvostotasavaltaan, nähden ovat nämä molemmat ilmiöt niin läheisessä yhteydessä, että minusta näytti mahdottomalta niitä erikseen käsitellä. Toivon, että huolimatta vaikeuksista, jotka johtuvat aineen kaksoisluonteesta, minun on onnistunut säilyttää yhtenäisyys ajatusten rakenteessa. Niin akateemisilta kuin lukijasta monet esityksistäni mahtanevatkin tuntua, ovat ne kaikki aiheutuneet päivän polttavista tapahtumista, mikään muu ei olekaan mahdollista näin hurjasti kuohuvana aikana. Sillä en suinkaan tahdo sanoa, että olisin sovittanut totuuden hetken tarpeisiin, mutta kylläkin, että kaikkialla, sielläkin, missä olen palannut etäisimpään menneisyyteen, olen vetänyt esiin vain ne puolet, jotka saattavat valaista ympärillämme myllertävää kaaosta. Jos katselee vain tätä venäläistä ja saksalaista kaaosta, ei sen tällä hetkellä tarjoama nykyinen ja tulevainen näky ole varsin ilahduttava; taloudelliseen perikatoon ja hirvittävään veljesmurhaan vajoava maailma; sekä täällä että siellä hallituksissa sosialistit, jotka toisia sosialisteja vastaan käyttävät samaa julmuutta, josta puoli vuosisataa sitten ko- 8

9 ko kansainvälinen proletariaatti täynnä inhoavaa suuttumusta syytti kommuunin Versailleslaisia teurastajia. Näköala käy kuitenkin valoisemmaksi internationaalea tarkastaessamme. Länsi-Europan työväki on noussut, sen tulee arvokkaammilla menettelytavoilla saada suurempia aikaan kuin mitä meidän idässä tähän saakka on onnistunut aikaansaada. Mutta sitävarten on välttämätöntä, että he meistä oppivat, että he tulevat tuloksista tuntemaan taistelun ja rakentamisen erilaiset menettelytavat. Ei vallankumouksen tähänastisten menettelytapojen sokea ihailu ole tarpeen, vaan sen mitä ankarin arvostelu on tarpeen, välttämättömimmin tarpeellista juuri nyt, jolloin vallankumous ja sen sosialistiset puolueet ovat vaikeassa käännekohdassa, jossa erilaiset menettelytavat ottelevat toistensa kanssa johdosta. Vallankumouksen menestyminen riippuu suureksi osaksi siitä, onnistuuko oikea menettely pääsemään valtaan proletariaatin keskuudessa. Ensimäinen velvollisuutemme on nyt tutkia menettelytapojamme. Tämän tutkimisen avustaminen ja sen kautta vallankumouksen edistäminen on tämän teoksen tarkoituksena. Charlottenburgissa kesäkuulla K. KAUTSKY. 9

10 l. Vallankumous ja terrorismi. Laajoihin piireihin sosialidemokraattien keskuudessa oli aikana ennen sotaa vakiintunut se mielipide, ettei vallankumouksen aika ollut ohi ainoastaan Länsi-Europassa, vaan myös Saksassa ja Itävallassa. Ken toisin ajatteli, sitä pilkattiin vallankumoushaaveilijaksi. Nyt on meillä vallankumous ja se esiintyy niin hurjissa muodoissa, ettei haaveilevinkaan vallankumousromantikko keskuudessamme olisi sellaista voinut odottaa. Kuolemanrangaistuksen poistaminen oli tullut jokaisen sosialidemokraatin itsestään selväksi vaatimukseksi. Mutta vallankumous tuo meille verisimmän hirmuvallan, ja sitä harjoittavat sosialistiset hallitukset. Venäjän bolshevikit kulkivat edellä, jonkavuoksi heitä ankarimmin tuomitsevat kaikki ne sosialistit, jotka eivät olleet bolshevikien kannalla, niiden joukossa myöskin Saksan enemmistösosialistit. Mutta tuskin tuntevat he valtaansa uhattavan, kun he jo käyttävät samallaisen hirmuhallituksen keinoja, jotka he vast'ikään idässä häpeällisiksi tuomitsivat. Noske astuu rohkeana Trotskyn jälkiä, kuitenkin sillä eroituksella, ettei 10

11 hän itse pidä diktatuuriaan proletariaatin diktatuurina. Mutta molemmat puolustavat verityötään vallankumouksen oikeudella. On todella olemassa laajalle levinnyt käsitys, että terrorismi kuuluu vallankumouksen olemukseen: joka haluaa toista, sen täytyy hyväksyä toinenkin. Todistukseksi vedetään myötäänsä esille Ranskan suuri vallankumous. Sitä pidetään vallankumousten perikuvana. Terrorismin, sen ehtojen ja saavutusten tutkiminen alkaa senvuoksi tarkoituksenmukaisimmin sansculottien hirmuhallituksen kuvaamisesta. Siitä tahdomme alkaa. Se tosin vie meidät hiukan etäälle nykyajasta, mutta opettaa sitä kuitenkin paremmin ymmärtämään. On vallan merkillistä, kuinka paljon yhtäläisyyttä on Ranskan suuren vallankumouksen ja nykyisten vallankumousten, varsinkin Venäjän vallankumouksen välillä. Ja kuitenkin eroavat nykypäivien vallankumoukset perinpohjin 1 8. vuosisadan vallankumouksesta. Sen osoittaa jo meidän köyhälistömme, meidän teollisuutemme, meidän kulkuneuvojemme vertaaminen mainitun ajan vastaaviin ilmiöihin. 11

12 2. Paris. Nykyisellä Saksan vallankumouksella ei ole keskustaa, Ranskan vallankumousta sitävastoin hallitsi Paris. Sitä ja sen hirmuhallitusta ei lainkaan voi ymmärtää tuntematta sitä taloudellista ja valtiollista merkitystä, mikä Parisilla Ranskassa oli. Ei millään kaupungilla 1 8. vuosisadalla, eikä vielä kappaleen matkaa 1 9. vuosisadalla ole ollut sellaista valtaa kuin sillä. Se riippuu siitä merkityksestä, mikä pääkaupungilla, hallituksen keskustalla, nykyaikaisessa virkavaltaisesti keskitetyssä valtiossa on niin kauan kuin siinä vielä ei ole alkanut taloudellinen hajaantumisliike, jonka kehittynyt teollisuuskapitalismi tuo mukanaan liikenteen kehittymisen kautta. Feudalisessa valtiossa on keskuksen, hallitsijan toimivalta vain vähäinen, hänen toimintansa ei ole laajalle ulottuva ja senmukaisesti on hänen hallintokoneistonsakin pieni. Sen voi varsin hyvin siirtää kaupungista tahi linnasta toiseen ja hallitsija on sitä useammin pakoitettu niin tekemään, kuta vähemmän kuljetusolot ovat kehittyneet ja kuta vähemmän yksityisen paikkakunnan omat elintarpeet riittä- 12

13 vät ajanmittaan elättämään hallitsijan seuruetta ja kuta useammin tällä on aihetta henkilökohtaisesti näyttäytyä alueensa eri osissa, koska hän vain siten voi säilyttää niiden uskollisuuden ja kuuliaisuuden. Siten harjoitettiin noina aikoina hallitsija-tointa pääasiallisesti paikasta toiseen kulkemalla. Kuten paimentolainen, etsii hallitsijakin toista lihavaa laidunta toisensa jälkeen ja jättää sen syötyään sen paljaaksi. Mutta aikojen kuluessa kasvaa hallintokoneisto etenkin tavaratuotannon lisääntymisen seurauksena, joka synnyttää rahatalouden, joka hankalasti kuljetettavien luontaissuoritusten sijaan asettaa verot, jotka suoritetaan helposti liikutettavassa rahassa. Verojentuottavuuden mukana kasvaa hallitsijan valta, mutta kasvaa myös hänen hallintokoneistonsa virkamiehistön ja pysyväisten armeijoiden muodossa. Sille ei sovellu enää kiertely. Sen täytyy saada kiinteä paikka. Jos ennemmin erinäiset suuremmat kaupan solmukohdissa ja valtakunnan keskuksessa sijaitsevat pieniä maakaupunkeja rikkaammat kaupungit olivat olleet pääkaupunkeja, joita hallitsija ensisijassa käytti asuinpaikkanaan, tuli nyt yksi niistä hallituksen pysyväksi paikaksi, hallituskaupungiksi. Tänne kokoontui kaikki se, millä oli tekemistä hallituksen kanssa, tänne virtasivat verot koko valtakunnasta ja vain pieni osa niistä palasi takaisin valtakuntaan. Tänne asettuivat myös hallituksen ja hovin hankkijat asumaan samoinkuin rahamiehet, jotka veronvuokraajina tahi pankkiireina tekivät rahakauppoja valtion kanssa. Samalla kasvoi hallitsijan valta aatelin yli, jonka itsenäisyys murtui. Hallitsija ei enää tahtonut kauemmin sietää, että ylhäisaateli asui linnoissaan kaukana hänestä. Sen tuli 13

14 hänen hovissaan, hänen personallisen valvontansa alaisena palvella yksinomaan hallitsijaa, mutta vain turhissa, hyödyttömissä hovitoimissa. Sen itsenäiset toimet yhteiskunnan hallinnossa riistettiin siltä ja siirrettiin virkamiehille, jotka hallitsija asetti ja palkkasi. Aateliset muuttuivat yhä enemmän kuhnureiksi, heillä oli vain yksi tehtävä, kuluttaa hallitsijan hovissa maatilojensa tulot. Se, minkä he aikaisemmin linnoissaan alustalaistensa keskuudessa olivat kuluttaneet, virtasi nyt hallituskaupunkiin, lisäsi sen rikkautta. Sinne rakensivat he uusia palatseja hallitsijan palatsien viereen, siellä tuhlasivat he tulonsa pelkkään nautintoelämään, kun heiltä kaikki vakavat toimet oli riistetty. Ja kapitalistiset nousukkaat, joita heidän rinnalleen ilmestyi, koettivat ylellisyydessä kilpailla heidän kanssaan. Näin tulivat hallituskaupungit päinvastoin kuin maaseutu ja maaseutukaupungit»provinssi» sekä maan kaiken rikkauden että myöskin nautintoelämän keskuksiksi, jotka vetivät voimakkaasti puoleensa maan jokaista omaa asukasta sekä toisinaan myöskin ulkomaalaista, jolla oli varoja huvitella tai jolla oli taipumusta ja taitoa käyttää ilon palvelijana tahi palvelijattarena hyödykseen huvitusta himoitsevia. Mutta vakavampiakin aineksia veti hallituskaupunki puoleensa. Kun aatelilla oli linnoissaan tarjona vain karkeampia huvituksia, kuten mässäilyä, juopottelua, metsästyksiä, ympäristön tyttöjen ahdistelua, hienostuivat kaupungissa tavat ja nautinnot. Aateli alkoi harrastaa taidetta ja tieteiden suojeleminen tuli muodiksi. Siten virtasi hallituskaupunkiin taiteilijoita ja oppineita toivoen siellä nopeimmin pääsevänsä eteenpäin. Mitä enemmän pääkaupun- 14

15 gin porvaristo voimistui, sitä enemmän saivat kirjailijat ja taitelijat siitä aatelin rinnalla itselleen ostajia. On selvää, että tämän ohella sinne keräytyi lukuisasti teollisuuden harjoittajia ja kauppiaita kaikkien näiden ainesten tarpeita tyydyttämään. Pääkaupungissa saattoi kukin paraiten toivoa saavuttavansa onnensa. Sinne riensivät koko maasta kaikki, joilla oli henkistä kykyä, itseluottamusta ja tarmoa. Jokainen ei kuitenkaan löytänyt onneansa. Monet joutuivat tappiolle ja nämä olivat luonteenomaisena piirteenä pääkaupungin elämässä, nuo ryysyköyhälistöjoukot, jotka etsivät pääkaupungissa toimeentuloansa, koska he saattoivat siellä parhaiten piileskellä ja parhaiten odotella onnen vaihteluita onnen, jota he usein itse paransivat, kuten tunnettu Riccaut de la Marlinière. Pääkaupungin tuntomerkkinä oli sekä taide ja tiede että myöskin hillitön nautintoelämä ja sen rinnalla mitä katkerin köyhyys ja laajalle levinnyt rikollisuus. Sen sosiaalista omalaatuisuutta vastasi sen väestön hengen omalaatuisuus. Mutta se ei ollut kaikissa pääkaupungeissa sama. Tässäkin vaihtui paljous laatuun. Pikkuvaltiossa tai taloudellisesti takapajulla olevassa yhteiskunnassa oli hallituskaupunkina pikkukaupunki, jossa monet edellä kuvatuista luonteenpiirteistä saattoivat vain heikosti kehittyä. Sellaisessa pääkaupungissa tuli selvimmin näkyviin väestön riippuvaisuus hovista, sekä taloudellinen ja valtiollinen että myöskin henkinen riippuvaisuus. Hovilainen kävi karkeammaksi, kömpelömmäksi, lapsellisemmaksi, mikä taas vaikutti porvariston ajatustapaan. Tämä taas vaikutti maalaisväestöön, joka sai valonsa pääkaupungista. 15

16 Siitä tuo voimakas monarkistinen ja mateleva ajatustapa Saksassa kaikkine pikkuvaltioinensa. Ajatustapa, joka porvarillisen demokratian kukoistusaikana niin raivostutti sen esitaistelijoita. Se saattoi Börnen epätoivossaan huudahtamaan: muut kansat ovat orjia, saksalaiset palvelijoita, ajatus, jonka Heine pilkallisemmin esitti lauseessa: On Saksa hurskas lastentupa vainen, ei mikään murhaluola roomalainen. Toiseksi muodostui suuren pääkaupungin henki. Mitä suurempi kaupunki, sitä enemmän eristäytyi hoviväki lukuun ja vaikutukseen nähden toisista aineksista, jotka siellä onneansa etsivät. Sitä suurempi pettyneiden ja tyytymättömien luku, sitä suurempi heidän joukkonsa ja siten myös heidän voimansa. Se antoi rohkeutta sekä heille että myöskin niiden vastustukselle, jotka, olematta itse henkilökohtaisesti tyytymättömiä, selvästi tunsivat valtion ja yhteiskunnan epäkohdat. Sellaista vastustusta oli kaikkialla. Pienessä pääkaupungissa se pysyi piilossa, suuressa se uskalsi ilmaista itsensä. Europan mantereen suurista pääkaupungeista oli 1 7. ja 1 8. vuosisadalla suurin Paris, Europan silloin tärkeimmän valtion pääkaupunki. Siellä oli 1 8. vuosisadan lopulla noin 600,000 asukasta. Weimarissa, pääkaupungissa, joka silloin oli Saksan henkinen polttopiste, noin 1 0,000! Jo aikaisin tuli Parisin väestö tunnetuksi kapinallisesta hengestään. Niin yhtyi se esim. vuonna fronde-liikkeeseen, joka sai alkunsa siitä, että hallitus joutui riitaan Parisin parlamentin, korkeimman oikeuden kanssa. Katusulkuja rakennettiin, lopuksi täytyi kuninkaan paeta Parisista 16

17 1 649, samana vuonna, jona Englannin kuningas Kaarle I mestattiin. Vuoteen kesti taistelu, jolloin hallitusvallan vihdoin täytyi suostua sovintorauhaan, josta tosin pian oli seurauksena rajattoman yksinvallan lujittuminen. Pääkaupunki oli taistelussaan liittynyt aateliylhäisöön ja se oli toisilleen liiaksi vastakohtainen liittolaispari. Eikä korkea aateli kyennyt enää missään menestyksellä vastustamaan kuninkuutta. Parisilla ei senvuoksi ollut Ludvigiin nähden samaa vastustusvoimaa kuin Lontoolla Kaarleen nähden. Fronde-taistelu sattuu Ludvig XIV nuoruuden aikaan. Parisilaisten kapina, hänen pakonsa, teki häneen syvän vaikutuksen. Jotta ei hänen toistamiseen olisi tarvinnut kokea samallaista nöyryytystä, siirsi hän pääkaupungin Parisista pois. Tietenkin hänen täytyi jättää hallituskoneisto sinne, mutta hovinsa paikaksi valitsi hän seudun, joka oli kyllin lähellä Parisia, jotta alituinen, nopea yhteys pääkaupungin kanssa oli mahdollinen, mutta joka oli tarpeeksi kaukana suojelemaan häntä katukapinalta. Vuonna alkoi Versailles'ssa, 1 8 kilometrin päässä Parisista, hänen uuden pääkaupunkinsa rakentaminen, joka tuli maksamaan hänelle, tahi oikeastaan hänen kansalleen miljaardin frangia. Monta kertaa tulevina vuosisatoina tuli näkyviin, että se oli rakennettu uhmaamaan kapinallista Parisia. Niin jyrkästi kuin Paris valtiollista keskusvaltaa vastaan usein esiintyikin, sen kanta siihen nähden ei ollut aivan yhtenäinen. Toisaalta se pyrki itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen valtiovallasta ja kuitenkin riippui sen rikkaus ja voima valtakunnan suuruudesta ja valtiovallan mahdista valtakunnassa. Sen täytyi vaatia kunnan itsehallintoa ja se 17

18 hyötyi kuitenkin enimmän valtiollisesta keskittymisestä, jota se itsekin jo pelkällä olemassaolollaan edisti vuosisadan kuluessa yhdisti Ranskan yhteenvalloitetut eri maakunnat lujaksi kansalliseksi yhtenäisyydeksi ennenkaikkia Parisin asema valtakunnassa. Mikä olisikaan yhdistänyt elsassilaisen bretonilaiseen tahi Dunquerquen flaamilaisen gascognelaiseen? Mutta heillä kaikilla oli suhteita Parisiin, heidän parhaat poikansa olivat siellä ja sulivat siellä yhdeksi kansaksi. Että Paris samalla kertaa oli keskittävän valtiomahdin lujin tuki ja muodosti sen voimakkaimman vastustuksen, tämä ristiriita kuvastuu Parisin suhteesta maaseutuun. Parisissa huomattiin ensiksi ne epäkohdat ja väärinkäytökset, joita valtakunta poti. Parisilla oli ensinnä rohkeutta paljastaa ja tuomita ne. Sillä oli ensinnä voimaa hyökätä niiden kimppuun. Siitä tuli koko kärsivän Ranskan esitaistelija. Maaseutulaiset, henkisesti takapajulla olevina, pelokkaina ja voimattomina, hajallaan kun olivat yli koko maan, näkivät Parisissa esitaistelijansa, pelastajansa, jonka johtoa he usein ihastuneina seurasivat. Mutta eivät kuitenkaan aina. Sillä tämä sama Paris ei tullut suureksi ja voimakkaaksi ainoastaan asukkaittensa työllä, vaan myöskin maakuntia kiskomalla, sen kautta, että suurin osa maakuntien luomasta lisäarvosta virtasi Parisiin, kuluakseen siellä ilonpidossa tai osittain edistääkseen siellä pääoman kasautumista, rikastuttakseen ja vahvistaakseen maan kiskureita. Siten kehittyi luottamuksen rinnalle edistystä tavottelevaa Parisia kohtaan viha kiskovaa Parisia kohtaan, ristiriita pääkaupungin ja maaseudun välillä. Aina historiallisen tilanteen mukaan oli voitolla toinen tai toinen puoli. 18

19 Taloudellinen ristiriita kärjistyi vielä mielipiteitten vastakkaisuuden kautta, joka johtui yhteiskunnallisen miljöön erilaisuudesta. Maaseudulla ja maakunnassa vallitsi taloudellinen seisahdus, siitä vanhoillisuus, tarrautuminen perittyihin katsantotapoihin. Senkin, joka ei niitä tunnustanut, täytyi olla ne hyväksyvinään, sillä kylän ja pikkukaupungin pienissä piireissä oli jokainen koko yhteiskunnan valvonnan alainen. Tämä valvonta puuttui kokonaan jättiläiskaupungissa. Siellä uskallettiin julkisesti pilkata perittyjä tapoja, ja niiden kimppuun hyökättiin niin ylhäältä kuin alhaaltakin, niitä vastustivat niin ylimielinen, nautinnonhaluinen aateli ja kapitalistiset piirit, jotka tahtoivat päästä sen rinnalle, kuin myös alimpain kerrosten joukot, jotka kurjuudessaan ja toimeentulonsa alituisessa epävarmuudessa eivät kunnioittaneet omistuksen pyhyyttä, eivätkä välittäneet perhe-elämän siteistä. Näiden välillä oli laajat kerrokset onnenonkijoita ja sivistyneitä, usein samassa kurjuudessa, samassa toimeentulon epävarmuudessa kuin ryysyköyhälistö, mutta jotka saivat ottaa osaa pääkaupungin aatelin ja suurten rahamiesten nautintoelämään. Eipä ihme, että kelpo pikkukaupunkilaiset ja talonpojat yhtäpaljon inhosivat Seinebabelin törkeää siveettömyyttä, kuin sukkeluuksia laskettavat parisilaiset pilkaten nauroivat maaseutulaisten tyhjää ulkokullaisuutta ja ahtaita ennakkoluuloja. Ja sama vastakohta kuin moraalissa ilmeni uskonnossakin. Maailmasta erillään olevalle talonpojalle oli pappi ainoa sivistynyt, joka huolehti hänestä, joka ylläpiti hänen yhteyttään muun maailman kanssa, joka hankki hänelle hänen kir- 19

20 kontorninäköpiiriänsä laajemman tietopiirin. Että tämä tieto aikoja sitten tieteitten kehityksen kautta oli jo sivuutettu, siitä eivät laajan maaseudun lukutaidottomat asukkaat voineet saada mitään käsitystä. He pitivät kiinni kirkosta ja uskonnosta, kuitenkin näyttivät he kunnioittavan vain niiden henkisiä aarteita. He eivät lainkaan epäröineet ottaa haltuunsa kirkon maaomaisuutta. Parisilaisille sitävastoin olivat kirkon maatilat vähemmän tärkeitä kuin kirkon valta-asema ja uskonnolliset käsitykset. Vaikka kirkko keskiaikana olikin ollut tieteiden säilyttäjä, niin oli renessansin ajoista saakka kaupunkilainen, epäkirkollinen tiede jo aikoja sitten sivuuttanut kirkollisen tieteen. Kaupunkilaisille ei kirkko enää ollut tiedon levittäjä, vaan tämän levittämisen estäjä. Ristiriitaa kärjisti kirkollisen sivistyneistön yritys valtiollisilla pakkotoimenpiteillä torjua maallisen sivistyneistön kilpailu, jonka se tunsi pääsevän yhä enemmän voitolle. Maallikot vastasivat mitä terävimmillä henkisillä aseilla, sekä musertavalla pilkalla että mitä perusteellisimmalla, tieteellisellä tutkimuksella, ja he taistelivat kirkkoa vastaan sitä auliimmin ja halukkaammin, kun he asianhaarain niin sattuessa, jos he menettelivät varovasti, saavuttivat vallassa olevan ylimystön ja virkamiesten kannatuksen tahi ainakin heidän puolueettomuutensa. Nämä eivät ainoastaan pilkanneet perityn uskonnon oppeja, vaan heille tuli myös katolinen kirkko usein epämukavaksi, kun se ei ilman vastarintaa tahtonut liittyä valtiolliseen hallintokoneistoon. Taistelu kirkkoa vastaan oli siis vähemmän vaarallinen, kuin taistelu yksinvaltaa vastaan, ja siihen ryhtyi heräävä vastustus aikaisemmin. 20

21 Mutta tässäkin tapaamme eräänlaisen ristiriidan. Hallitsevat kerrokset vastustivat kirkkoa, milloin tämä tahtoi esiintyä itsenäisenä laitoksena, mutta se näytti olevan heille välttämätön väline alempien luokkien hallitsemisessa. Tämä kaksinaisuus tuli näkyviin laajalti vastustavan intelligensin piireissä, Voltaire sinkosi lentävän sanan:»ecrasez l'infame murskatkaa katala (kirkko)», mutta hänen mielestään oli uskonto kansalle säilytettävä. Samallainen kaksinaisuus oli huomattavissa Parisin asukasten alemmissa kerroksissa ja heidän edustajissaan. Tosin taistelivat he kaikki kirkkoa vastaan, eivätkä tahtoneet siitä mitään tietää. Mutta proletariaatin luokka-aseman mukaan, joka aina pyrkii siekailematta tekemään viimeiset johtopäätökset, ajoivat toiset pisimmälle menevää jumalankieltämistä ja materialismia. Toisille sitävastoin olivat nämä ajatustavat vastenmielisiä, kun ne olivat aristokraattisten ja kapitalististen riistäjien mielipiteitä. Taistelu jumalaan uskovien ja jumalankieltäjä-sosialistien välillä jatkui Ranskassa aina 1 9. vuosisadalle saakka. Vielä Louis Blanc asettuu Ranskan vallankumouksen historiassaan kokonaan Rousseaun ja Robespierren puolelle, jotka vastoin jumalankieltäjiä Diderot'a ja Anacharsis Cloots'a pitivät kiinni uskosta jumalaan:»he käsittivät, että jumalankieltäminen pyhittää epäjärjestyksen ihmisten keskuudessa, edellyttäen anarkiaa taivaassakin» (Brüsselissä ilmest. painoksessa, I, siv. 124). Louis Blanc ei huomannut, ettei jumalankieltäjällä ole taivasta sen enempää kuin Herraa Jumalaakaan. Samoin kuin suorien luokkavastakkaisuuksien, täytyi, niin valtavan järkytyksen kautta kuin suuri vallankumous 21

22 oli, myös kaikkien näiden ristiriitain ja vastakohtien aikaajoittain johtaa mitä jyrkimpiin yhteentörmäyksiin. 22

23 3. Suuri vallankumous. Ludvig XIV, sama, joka parisilaisia peljäten valitsi Versaillesin pääkaupungikseen, pystyi tekemään lopun aatelin viimeisistäkin itsenäisyyspyyteistä ja kykeni taistelussa kaikkia naapureitaan vastaan tekemään kuningaskuntansa Europan suurimmaksi ja mahtavimmaksi valtakunnaksi. Mutta hän saavutti tämän yksinomaan lukuisien sotien kautta, jotka kokonaan uuvuttivat Ranskan ja saattoivat sen perikadon partaalle. Hänen viimeinen sotansa, Espanjan vallanperimyssota, joka kesti vuodesta 1701 vuoteen 1714, ja päättyi Ranskalle epäedullisesti, olisi jo synnyttänyt vallankumouksen, jos olisi ollut olemassa voimakas vallankumouksellinen luokka. Katkeruus hallitsijaa kohtaan oli suunnaton. Se tuli näkyviin hänen kuollessaan »Hänen hautajaisensa toimitetaan mitä yksinkertaisimmin 'kustannusten ja ajan säästämiseksi'; Parisin väestö, joka luulee vapautuneensa sietämättömästä ikeestä, saattaa 'suuren kuninkaan' arkkua kaupungin katuja pitkin sitä häväisten ja kiroten, vieläpä likaa ja kiviä heittäen. Kautta ko- 23

24 ko maaseudun kaikui vainajaa kiroova ilohuuto, kaikkialla pidettiin kiitosjumalanpalveluksia ja avoimesti ja säikkymättä iloittiin siitä, että oltiin tästä hirmuhallitsijasta päästy. Rauhaa, vapaata liikuntaa, verojen vähentämistä toivottiin sijaishallitsijalta» (M. Phillipson, Das Zeitalter Ludwigs XIV. S. 518). Ranskan kansan täytyi vielä monta katkeraa kokea»aurinko-kuninkaan» jälkeläisten taholta, ennenkuin se ryhtyi suuressa vallankumouksessa ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Tuskin alkoi maa hiukan elpyä, kun se jo syöstiin uusiin sotiin. Vuosina kävi se sotaa Itävaltaa vastaan Puolan ja Lothringin vuoksi, vuosina , oli se osallisena Itävallan vallanperimyssodassa Preussin puolella Maria Theresiaa ja Englantia vastaan, vuosina taisteli se seitsenvuotisessa sodassa Maria Theresian puolella Preussia ja Englantia vastaan, vuosina kävi se sotaa Englantia vastaan tukien Yhdysvaltoja niiden itsenäisyystaistelussa. Nämä sodat saattavat maan perikadon partaalle, niitä käydään yleensä kurjasti, ne eivät tuota Ranskalle edes sotamainetta (Rossbach!). Itsevaltius oli ylöspäinpyrkivän porvariston avulla kukistanut läänitysaatelin, mutta ei sitä syrjään työntääkseen, vaan hallitakseen sitä rajattomasti. Hallitsija piti itseään sen huippuna, aateli oli hänelle välttämättömän tarpeellinen, kernaasti valitsi hän hänelle nöyrän hoviaatelin piireistä valtiopolitiikan ja armeijan johtajat, samalla kertaa kuin hän samalta aatelilta riisti sen itsenäisyyden, alensi sen paljaaseen nautinto-elämään, ja siten antoi sen sekä siveellisesti 24

25 että henkisesti rappeutua ja vei sitä taloudellista häviötään kohti. Mitä julkisempi aatelin siveellinen, älyllinen ja taloudellinen vararikko, sitä suuremmat sen vaatimukset talonpojiltaan, sitä suunnattomampi sen sorto ja nylkeminen, sitä enemmän rappeutui sen maanviljelys, valtion taloudellinen perusta. Mutta samalla kertaa kasvoivat myöskin tämän vaatimukset onnettomilta talonpojilta, verojen pääasiallisina suorittajina, sillä aateliset, tyytymättä siihen, että saattoivat diplomatiallaan ja sodankäynnillään valtion perikadon partaalle, koettivat myös valtiota riistämällä hankkia itselleen varat, joita taloudellisesti rappeutuneet tilansa eivät kyenneet tuottamaan. Tässä tukivat heitä hallitsija ja kirkko, joka oli valtion suurin maanomistaja. Näitä epätoivoisia oloja vastaan nousi Paris, vankkoine, ripeästi ylöspäinpyrkivine porvaristoineen, suurilukuisine sivistyneistöineen, joka tunsi valtion- ja yhteiskuntajärjestyksen epäkohdat selvemmin, tuomitsi niitä säälimättömämmin, ruoski niitä musertavammin kuin Europan minkään muun suurkaupungin intelligenssi olisi kyennyt tekemään. Ja heidän alapuolellaan pikkuporvaristo, Europan voimakkain ja itsetietoisin pikkuporvaristo, ja köyhälistö, jonka voimakkaampaa, keskittyneempää ja epätoivoisempaa köyhälistöä ei missään muualla ollut. Hirvittävä yhteentörmäys ei ollut vältettävissä, silloin kuin nämä vastakohdat kerran syöksyivät toisiaan vastaan. Se puhkesi, kun ei itsevaltius enää päässyt eteenpäin, kun sen velka oli niin huimaavaksi kasvanut, että sitä uhkasi taloudellinen romahdus, eikä ainutkaan rahamies myöntänyt sille enää luottoa. 25

26 Feudaalisten valtiosäätyjen, jotka eivät vuoden jälkeen olleet kertaakaan olleet koossa, aatelin, papiston, porvarijoukkojen säätyedustuksen piti auttaa, piti myöntää uusia veroja ja lainoja ja siten kohottaa vararikkoon joutunutta yksinvaltiutta, pitkittää sen elämää. Eri säätyjen vaalit määrättiin vuonna tapahtuviksi ja valitut kutsuttiin Versaillesiin, kuninkaan istuimen läheisyyteen. Mutta hovilaisia lukuunottamatta olivat kaikki luokat liiaksi katikeroituneet hallitsevaa järjestelmää kohtaan. Säädyt päättivät heti kokoonnuttuaan, toukokuun 5. p:nä 1 789, olla sille uusia veroja ja lainoja myöntämättä, vaan uudistaa sen. Tosin aateli ja papit käsittivät tämän hiukan toisella tavalla kuin porvaristo. Tämä voitti säätyjen välisessä vihamielisessä yhteentörmäyksessä. Yleissäädyt muodostuivat perustuslakia säätäväksi kansalliskokoukseksi, joka antoi Ranskalle uuden hallitusmuodon. Kansalliskokouksen valta oli aluksi vain siveellinen: se perustui siihen tietoisuuteen, että kansan suunnaton enemmistö sitä kannatti. Mutta se ei suojellut sitä fyysillisen väkivallan vallankaappaukselta. Vielä oli itsevaltiudella käytettävänään sotaväki ja se oli halukas sitä käyttämään. Mutta sen täytyi muistaa frondea, fyysillistä voimaa, mikä Parisilla oli käytettävänään. Kun vain Parisista selviydyttäisiin, niin oli syytä toivoa, että kansalliskokous voitaisiin hajoittaa tahi taivuttaa. Sitävarten koottiin Parisiin paljon sotaväkeä ja kun itsevaltius siten luuli olevansa varma onnistumisesta toimeenpantiin valtiokaappaus, eroitettiin ministeri Necker, jonka kuningas kansalliskokouksen pakoittamana oli nimittänyt toimeensa (1 2. heinäkuuta 1789). 26

27 Jos Paris pysyi rauhallisena tai jos se joutui taistelussa sotajoukkoja vastaan tappiolle, silloin olisi toistaiseksi vallankumouksen kohtalo ratkaistu. Mutta Paris nousi taisteluun, kuninkaan sotajoukot kieltäytyivät tottelemasta, köyhälistön ja pikkuporvariston joukot tunkeutuivat invaliiditaloon, veivät sieltä 30,000 kivääriä, valloittivat rynnäköllä sortolinnan, joka vallitsi vallankumouksellisia esikaupunkeja, Bastillen (heinäkuun 1 4. päivänä 1 789). Nyt lysähtivät kuningas ja hänen hovilaisensa kontilleen, mutta nyt nousivat myös koko maan talonpojat kapinaan. Jo aikaisemmin oli tapahtunut yksityisiä talonpoikaislevottomuuksia, jotka oli helposti kukistettu. Sitä yleistä myrskyä, joka nyt nousi, ei mikään mahti voinut vastustaa. Paris pelasti silloin vallankumouksen ja teki sen yleiseksi. Mutta vähitellen näytti myrsky jälleen tyyntyvän; Kuningas ja hänen feudaaliseuralaisensa rohkaisivat uudelleen mielensä, hän alkoi taas jarruttaa kansalliskokouksen päätöksiä ja kokosi uudelleen sotajoukkoja. Silloin tulivat parisilaiset vakuutetuiksi siitä, ettei heillä olisi mitään varmuutta, niinkauan kuin valtion päät, kuningas ja kansalliskokous olisivat Versaillessa. He tahtoivat saada heidät suoranaisen valvontansa ja vaikutuksensa alaisiksi. Lokakuun 5. p:nä lähtivät suuret kansanjoukot pääkaupungista Versaillesiin noutamaan kuningasta luokseen. Nyt toivoi kansa pääsevänsä rauhassa ja häiritsemättä laatimaan hallitusmuotoa ja käytännölliseen työhön, joista se uusissa oloissa odotti turvattua hyvinvointia. Heinäkuun 14. p:nä 1790 teki Ludvig XVI uskollisuuden valan uudelle hallitusmuodolle. Mutta sisäisesti sangen vastenmielisesti. 27