Tämän Juhla-aviisin lukemisto sisältää tarinoita, historioita ja suvun jäsenten kirjoituksia.

Transkriptio

1 Abraham Björklundin Sukuseuran JUHLA-AVIISI Tämän Juhla-aviisin lukemisto sisältää tarinoita, historioita ja suvun jäsenten kirjoituksia. Tarkoituksena on samalla tallentaa muistitietoa ja syventää kuvaa suvun vaiheista ja innostaa lukijaa keräämään ja tallentamaan oman sukuhaaransa tietoutta. Toimituskunta Ossi Polari Eila Kuivinen Juhani Mikkilä "Emmä mitään tierä, mä tuun myllystä ja meen pajahan." Hyvät lukijat Teillä on edessänne tavallista luettavampi Aviisi. Se on vaatinut odottamattoman paljon työtä ja vaivaa. Kiitän kaikkia avustajia ja kirjoittajia erikoisesti sihteeriämme Eila Kuivista korvaamattomasta työstä. Antoisia lukuhetkiä! Lainaus Benjamin Pöntisen teoksesta KYRÖNJOKI Unto Pukkinen: Talonpojan väylä, ja kuninkaan Myllyssä oli myllykamara niinkuin asiaan kuului. Sen kalustus oli niukka ja tarkoituksenmukainen. Ovensuussa oli höyläpenkki ja ikkunaseinällä pitkä istuinpenkki. Korkea takkamuuri seisoi peränurkassa ja sen vieressä pienellä pöydällä oli vakiopaikallaan musta, kuhmurainen kahvipannu. Sänkyradin alapeti oli varattu myllärille leposijaksi, mutta yläpetillä säilytettiin suoria ja vääriä värkkipuita, tekopuolia kirvesvarsia, puukauhoja ynnä muita myllymiesten vuoleskelemia puhdetöitä. TUMMUNEELLA HIRSISEINÄLLÄ oli kellastunut sanomalehden sivu. Sen teksti oli haalistunut ja vain otsikko oli osittain luettavissa: " Armollinen asetus annettu Pietarissa..." Se oli itsensä Venäjän keisarin ja Suomenmaan suuriruhtinaan antama, aikanaan kai tärkeäksi koettu, kun oli seinään liimattu. Talvisin loimotti myllykamaran takassa iloinen tuli. Kuivia päreenposkia riitti kyllä poltettavaksi, sillä vesivoimalla pyörivä pärehöylä oli kesäisin ahkerassa käytössä ja sivutuotteena syntyi takkapuiksi sopivia klapeja suuret kasat. Lämmin myllykamari oli varsinaisesti myllärin taukotupa ja myllymiesten odotushuone, mutta myös ohikulkijoiden levähdyspaikka ja kylänmiesten juttutupa, jonne sai poiketa ilman myllykaluakin. VANHAT TIETÄJÄT, syytinkipaapat, Amerika-kävijät, kolmen sodan veteraanit tai muutoin kunnostautuneet urohot kertoilivat milloin mitäkin ja nuoremmat kuuntelivat. Taustalla kohisi koski vaimeasti ja ikkunoista avautui yli huuruisen joen näkymä Ventälän kylälle, Pappilansaareen ja emäkirkon suuntaan. - Näillä jokirannoilla on asuttu huanehis jo pian puolitoistatuhatta vuotta, sanoo Klemetti-vainaa, joka täällä tapasi Armi-rouvansa kanssa kesäisin kulkea. Sanoo, jotta Pukkilan päällikköjen hautalöydöt osoittavat täällä asuneen vaurasta väkeä jo 500-luvulla. Herrakansaa ja merenkulkijoita ne ovat olleet. Samassa verstaassa taottuja koruja on löydetty Pukkilasta ja Monzan kuninkaiden haudasta Italiasta. - Vesitie, joki ja meri, on tämän maankolkan ja ammoin yhdistänyt länteen ja Eurooppaan. Lyypekin-rannan kauppamiehet, vendit, tulivat tänne laivoillansa ja rakensivat talvikylänsä tuohon nykyisen Ventälän paikkeille. Siitä se lähti. Kyrööstä kehittyi laajan maakunnan markkinapaikka. Yläjuoksun erämiehet meloivat tänne pienillä haapioillaan, haavan rungosta koverretuilla ruuhilla, ja sitä mukaa kun turkisten ja suolan vaihtokauppa kasvoi ja väki vaurastui, sitä mukaa lisääntyi kanssakäynti meren taakse. - Vainion rovasti sanoo, jotta vendien ja hansakauppiaiden laivoissa tänne Kyrööhin myös ensimmäiset paavinkirkon tunnustelijat kuin kaukopartiot, ja niiden perässä munkit, dominikaanit, jotka asettuivat tuohon nykyisen pappilan tienoille. Se oli ennen kirkon rakentamista.

2 - Niin tänne pakanamaahan syntyi jonkinlainen Rooman kirkon lähetysasema kauppakylän kupeeseen. Mutta jos ei olisi tuota jokea tuossa, ei taitaisi olla harmaakivikirkkoakaan. Sanoo Vainion rovasti, jotta Kyröön kirkossa olisi nyt sipulikatto, jos Novgorodin miehet olisivat tänne miekkoinensa ensimmäisinä ennättäneet. - Joo. Ja ihmisten veri olis pualeksi venäläistä, eikä saksalaista niinkuin se nyt on. - Mistä se muka pualeksi saksalaista? Pötypuhetta. - No jos ei nyt aivan pualeksi, niin kova prosentti kumminkin. Ainakin meirän suvus. Kattokaa vaikka nenän mallia. - Kyllähän se on tiedossa, jotta Pommerista on Kyrönmaahan kulkeutunut muutakin siementä kuin perunan mukuloota. Meri on yhdistänyt jokilaakson länteen ja tiettömät erämaat ovat estäneet kanssakäymisen itään. - Laurilan Jaakkoo sanoo, ja se kyllä tietää kun se on tutkinut Suomen merenkulun historiaa ja ollu kauan eduskunnan fiskaalina, jotta terva ja hyvät yhteydet Eurooppaan kasvatti tämän maakunnan vaurauden jonkalaista ei oltu ennen nähty. Preussi oli ollut kauan Euroopan suurin tervantuottaja, mutta kun sieltä metsät vähenivät ja samaan aikaan kysyntä kasvoi maailmalla, tulivat välittäjät Kyrönmaahan ja värväsivät väen tervanpolttoon. Alkoi kova rysket, ja kun hinta oli kova, nousi näille rantatörmille satojen tervahautojen ketju. Syntyi kyröläinen tervakulttuuri. Vähäkyröläiset juoksuttivat tervaa niin ahneesti, jotta niiltä tervanpoltto kiellettiin vuonna 1673 metsien loppumisen pelossa. TERVA TOI varallisuutta ja avasi uusia näköaloja. Talonpojat veistivät entistä merikelpoisempia veneitä, kulkivat pian Mikkelinsaarilla kalassa kuin kotivesillänsä ja purjehtivat tavaroinensa Tornioon, Turkuun, Tukholmaan ja yhä kauemmaksi. Koskia perattiin ja asetuksella määrättiin erityisestä Kuninkaanväylästä. Jokisuulle pystytettiin korkea ristinmuotoinen rakennelma, joka majakkana osoitti mereltä lähestyvälle Kuninkaanväylän suun. Siitä lähtien Kyrön pitäjän kirkolle merkitty reitti oli rangaistuksen uhalla pidettävä avoimena veneille ja nousukaloille. Kun kuningas Kustaa II Aadolf vuonna 1614 vieraili Isonkyrön pappilassa, hän vaati selvityksen jokiväylän kunnosta. Jokiliikenteestä keskusteltiin myös kuningas Aadolf Fredrikin käynnillä Kyrön pappilassa vuonna Samuel Chydenius, Antti Chydeniuksen veli, esitti suunnitelman Suomen liikenteen kehittämisestä ja Kyrönjoen väylän kunnostamisesta. Kuningas hyväksyi ehdotuksen ja työt aloitettiin seuraavana vuonna. Hanhikoski ehdittiin perata ennnekuin Pommerin sota keskeytti työt. Parikymmentä vuotta myöhemmin perattiin yli kymmenen peninkulman väylä, jossa uitettiin tukkeja yläjuoksulta Jalasjärveltä ja Kauhajoelta saakka alas Kolkin sahalle Vähäänkyröön. ELÄMÄN VIRTA - ja kuoleman. Kohtalon virta on Kyrönjoki ollut rantavainioittensa raivaajille, talonpojille. Kohtalon virta se on ollut kuningaskunnallekin. Kaksi ratkaisevaa taistelua on sen jäillä ja rannoilla käyty. Nuijasodan talonpoikaiskapinalliset kukistettiin Ilmajoen Santavuorella helmikuussa Suurvalta-Ruotsin lippu laskeutui lopullisesti Napuella Isossakyrössä helmikuussa Suomen armeija menetti kaatuneina 2645 ja Kyrönmaata kohtasi hävitys, joka ei turhaan kanna Isonvihan nimeä. RUNOILIJAN MAJA. Vuonna 1855 tuli Isonkyrön kirkkoherraksi Lars Stenbäck. Hän rakensi Pappilansaaren länsipäähän pienen kojun, jota kutsutaan vieläkin Runoilijan majaksi. Siellä kokoontui muutamana kesänä kolmen kuuluisan miehen joukko - Runeberg, Topelius ja Stenbäck - joilla oli toimenaan ruotsinkielisen virsikirjan uudistaminen. Eivät nämä suurmiehet virsiä Pappilansaaressa lautakopissa sepitelleet, kyllä se tapahtui pappilan avarassa salissa. Mutta iltaisin hyräiltiin saarella moniäänisesti bellmanneja.

3 K.J.Mielty Istumajärjestys ja hautapaikat 1700-luvulla Kuten muuallakin haudattiin Isossakyrössäkin vainajat kirkon lattian alle aina 1700-luvun loppupuolelle asti. Hautaamisessa noudatettiin samaa arvojärjestystä kuin penkkijärjestyksessäkin. Vainaja haudattiin, mikäli mahdollista, istumapaikkansa kohdalle lattian alla olevaan, joko kivistä ladottuun tai puusta rakennettuun hautaholviin. Näinollen vanhat penkkikartat ovat samalla myöskin hautakarttoja. Kirkolle tehdyt lahjoitukset takasivat useasti arvokkaan hautapaikan saannin. Niinpä Vaasan pormestari Kristian Backman haudattiin suurin juhlallisuuksin vanhaan kirkkoon vuonna Tähän hän oli varmistanut oikeutensa tekemällä kirkolle useita lahjoituksia, mm.1680 punaista sarkaa olleen kauniin alttarivaatteen. Ruukinpatruuna Jacob Mornie puolestaan lahjoitti vuonna luodin painoisen kalkin lautasineen korvaukseksi Orisbergin bruukille varatusta kirkon penkistä. Kirkon lattian alle hautaamisesta aiheutui monenlaista haittaa. Paitsi ainaisia penkkien ja lattian korjauksia, nousi haudoista varsinkin keväällä ja kesällä sietämätön, mädäntyvien ruumiiden löyhkä kirkon sisälle. Tavan epäterveellisyyteen alettiin kiinnittää huomiota. Pitäjäkokouksissa vedottiin siihen, että kaikki ovat kuollessaan saman arvoisia ja sisälle hautaamisesta olisi kokonaan luovuttava. Vuonna 1753 teetettiin maanmittari C.G. Åkermanilla hautakartta, jonka perusteella suoritettiin hautapaikkojen joko siten, että saman hautapaikan omistajiksi merkittiin yleensä kolme taloa. Ihmiset eivät kuitenkaan mielellään luopuneet hautaamisesta sisällä oleviin perhehautoihin, vaan hautauksia suoritettiin sekä sisälle että kirkkomaalle. Vasta vuonna 1770 kirkon sisälle hautaamisesta luovuttiin kokonaan ja suoritettiin uusi hautapaikkojen jako. Kirkkomaalla olevat haudat olivat rakennetut siten, että maanpäällinen osa oli katettu hirsinen huone, jonka maanalaiseen osaan muurattiin kivistä tai tiilistä hautakammio. Tällaisia kammiohautoja on vielä nähtävissä ainakin Kemin maalaisseurakunnan vanhan kirkon kirkkomaalla. Puurakenteet lahosivat kuitenkin nopeasti ja keväisin tulvaveden täyttämistä hautakammioista nousi ilkeä löyhkä. Vasta vuonna 1829 hautausmaan laajennuksen yhteydessä peitettiin avoimet hautakammiot ja vanhasta tavasta luovuttiin kokonaan. MIESTEN PUOLEN, ELI OIKEAN PUOLEN, ISTUMAJÄRJESTYS VUODELTA 1770, KUN LATTIA JA PENKIT OLIVAT UUSITUT JA HAUTAUKSET KIRKON SISÄLLE KOKONAAN LOPETETTU. NAISET ISTUIVAT VASEMMAN PUOLEISISSA PENKEISSÄ TÄSSÄ SAMASSA JÄRJESTYKSESSÄ. 1. Majurit, kapteenit ja luutnantit 2. Säätyläiset ja niiden lapset 3. Karhu, Laurila, Mielty, Orisberg bruks, Yli-Liimakka 4. Ala-Liimakka, Trompari, Mylläri, Yli-Katila, Arkkola,Sukka, Annala 5. Kukila, Mononen, Varsanpää, Kannosto, Kinnari, Maunuksela, Valtari 6. Nortunen, Kallio, Lakari, Kujala, Soini, Piuhola, Kultti, Yli-Ritari, Koski, Ritari 7. Ala-Ritari, Rouru, Esala, Ulvinen, Erkkilä, Plukka, Sippola, Turppa, Yli-Ollikkala 8. Ala-Ollikkala, Tanttari, Heikkilä, Perttilä, Rautio, Sippola, Killinen, Vuotila, Kontturi 9. Perttula, Vakkinen, Kurko, Mäkelä, Knuuttila, Ventä, Laurila, Yli-Taipale 10. Ala-Taipale, Talso, Knaapi, Jussila, Paavola, Suur-Palo, Reini 11. Luoma, Penttala, Ollilla, Pollari, Kontas, Vaismaa, Vähä-Palo, Tummunki, Pispa 12. Pukkinen, Kleemola, Karhu, Tuuri, Sepänmaa, Viitaluoma, Korkiakoski 13. Nikula, Koski, Komsila, Mullola, Rinta-Ikola, Suur-Ikola, Smalar 14. Pakkala, Korvola, Kiltilä, Hinttu, Nuuja, Tuura, Klamppu 15. Luhtala, Turja, Yli-Renko, Saaripää, Suur-Minni, Försti, Kaustinen 16. Sippola, Söyrinki, Annala, Ala-Renko, Vähä-Minni, Hissa, Mustapää, Yli-Hurri 17. Ala-Hurri, Jolkka, Hoppa, Antila, Braski, Tuuri, Taanonen, Välmä KÄYTÄVÄ ASEHUONEESTA 18. Aliupseerit, Kruununtarkastajat, Kirjanpitäjät ja Vieraat 19. Sotilaita 20. Sotilaita 21. Sotilaita

4 22. Seppänen, Nyyssö, Varpula, Puotu, Tarkkanen, Eerola, Munkki, Keko, Kauppila, Rintatalo, Varo 23. Ritari, Ala-Pikkala, Yli-Pikkala, Välmä, Taanonen, Tuuri, Braski, Antila, Hoppa, Jolkka, Ala-Hurri 24. Yli-Hurri, Mustapää, Hissa, Vähä-Minni, Ala-Renko, Annala, Söyrinki, Sippola, Kaustinen, Försti, Ala- Suurminni 25. Yli-Suurminni, Saaripää, Yli-Renko, Turja, Luhtala, Klamppu, Tuura, Nuuja, Hinttu, Kiltilä 26. Korvola, Pakkala, Smalar, Suur-Ikola, Rinta-Ikola, Mullola, Komsila, Koski, Nikula 27. Korkiakoski, Viitaluoma, Sepänmaa, Tuuri, Karhu, Kleemola, Pukkinen, Pispa, Tummunki 28. Vähä-Palo, Vaismaa, Kontas, Pollari, Ollila, Penttala, Luoma, Reini, Suur-Palo, Paavola Maanmittari C.G.Åkermanin vuonna 1753 laatima hautakartta ja samanaikaisen sekä vuonna 1770 suoritetun jaon mukaiset hautapaikkaluettelot. Yhden hautapaikan omistajiksi merkittiin tavallisesti kolme taloa. (Isonkyrön kirkonarkisto) [valokopio kartasta] Matti Lehtiö: Vuorikäräjät Kuvatessani Orisbergin ruukin historiaa ja sen väen oloja ja tapahtumia Björklundin esivanhusten historiassa, olen useassa yhteydessä lainannut otteita vuorikäräjien pöytäkirjoista. Mainittakoon sen vuoksi muutama sana tästä erikoisesta instituutiosta. Ruotsi-Suomen valtakunnassa kuului vuoriteollisuuden valvonta erityiselle vuorikollegiolle, jonka tehtävänsä toteuttamiseksi oli jakanut maan vuorityöpiireihin, joita johtivat vuorimestarit. Vuorimestarin tehtäviin kuului valvoa piirissään kaivos- ja sen liitännäisteollisuutta, myöntää malmivaltauksia ja laatia raportteja vuorikollegiolle piirinsä vuorityöstä. Eräs vuorimestarin tärkeä tehtävä oli kutsua koolle lakimääräiset vuorikäräjät piirissään. Näillä määräajoin pidetyillä käräjillä ratkaistiin ruukkeja ja niiden työntekijöitä koskevia palkkaukseen, työskentelyyn ja kurinpitoon liittyviä kiistajuttuja. Käräjillä tehtiin päätökset ammattikunnan rahastosta ja vuorikollegion jakamista varoista maksettavista avustuksista vanhoille ja työkyvyttömille sepille ja heidän leskilleen. Niillä myönnettiin seppämestarin ja apulaismestarin valtuuksia hyväksyttyjen työnäytteiden perusteella. Orisbergin ja Kimon ruukit sekä Oravaisten masuuni muodostivat yhtenäisen vuorikäräjäkunnan. Käräjiä alettiin tässä käräjäkunnassa pitämään säännöllisesti v:sta 1750 alkaen. Aluksi käräjät pidettiin vuoron perään kumpaisessakin ruukissa, mutta myöhemmin yksinomaan Kimossa. Orisbergin ensimmäiset käräjät pidettiin ilmeisesti v Mitään nopeita ratkaisuja ei vuorikäräjillä ongelmiin saatu, sillä käräjät pidettiin joka toinen vuosi. Ne toivat ruukin yksitoikkoiseen elämään tervetullutta vaihtelua aivankuin markkinat, ja niihin osallistuttiin mieslukuisesti pelkästä uteliaisuudesta ja vaihtelun halusta. Vuorikäräjien pöytäkirjat sisältävät runsaan ja mielenkiintoisen aineiston, josta paljastuu ruukin väen elämä iloineen ja suruineen. V.1752 Orisbergissä pidettyjen vuorikäräjien pöytäkirjoista otetut avaussanat antakoot kuvan niiden hengestä: Tammikuun 7.p:nä v.1752 pidettiin Orisbergin ruukissa, Isonkyrön kirkkopitäjässä Pohjanmaalla, Vöyrin ja Isonkyrön seurakunnissa etukäteen annettujen kuulutusten mukaiset vuorikäräjät. Läsnä olivat allamerkitty vuorimestari Mats Linden, kruunun nimismies korkeasti kunnioitettu Jacob Timming sekä allamainitut oikeuden jäsenet: ruukin isäntä, lautamiehet herra Eric Arner Tuomas Korpelainen Antti Mahlanen Aleksanteri Klankki, Vähänkyrön kirkkopitäjästä sekä Matti Munkki ja Matti Lahti Isonkyrön kirkkopitäjästä, - ynnä seppämestari Lars Eriksson Ståhle, antamansa valan nojalla

5 Kirkkoherra Aejmelaeuksen toimittaman jumalanpalveluksen jälkeen kokoontuivat edellämainitut oikeuden jäsenet yhdessä käräjärahvaan kanssa käräjäoikeudelle varattuihin tiloihin, jonka jälkeen käräjät julistettiin avatuiksi ja paikalle julistettiin käräjärauha. Kaikkia osapuolia kehoitettiin kuullun käräjäsaarnan mukaisesti esittämään selkeästi ja totuudenmukaisesti asiansa. Tämän jälkeen kuulutettiin Kunink.Majesteetin antama, takomoita ja ruukinväestöä koskeva armollinen asetus v:lta 1703 sekä tässä asetuksessa viitatut kohdat v:n 1649 rautakaivoksia koskevasta asetuksesta. Lisäksi luettiin julki Kuninkaallisen Majesteetin päivätty armollinen asetus, joka koskee kaivosteollisuusalueilla tehtyjen varkauksien ja näpistysten rankaisemisesta sekä annettu Kuninkaallinen asetus ruukkien palveluksessa olevan väen karkaamisien ja salaa poistumisien estämisestä. [valokuva] Susanna Lovisa Björklund s Isokyrö, k Isokyrö kyläkoulun opettaja. Karl Johan Nummelin s Isokyrö k Isokyrö talollinen ja suutari VIhitty avioliittoon He ostivat Välmän talon Hevonkoskelta, Isokyrö; siitä nimi Välmä. Heille syntyi kuusi lasta, mutta suku on kuitenkin jäänyt pieneksi. LEHMÄJOEN NUORISOSEURAN ALUEEN HISTORIAN ALKUVAIHEET SEKÄ YHTYMÄKOHDAT BJÖRKLUNDIN SUKUUN Suomessa 1600-luvulla ja 1700-luvulla ollut sotilasruotujärjestelmä perustui tapaan, jossa ns.ruodun muodosti n.10 taloa. Valtakunnan tarpeiden mukaan tuli ruodun talojen vuoron perään varustaa ja palkata sotilas armeijan käyttöön. Parempina aikoina sopivia renkipoikia oli helposti löydettävissä, mutta 1600-luvun lopulla ja luvun alussa valtakunnan pohjaton tarve sekä monet katovuodet ahdistivat etsimään sotilaan usein omasta perheestä. Ruotujärjestelmän heikkous oli se, että se oli tavattoman raskas kohdalle sattuessaan suoritetussa ruodutuksessa Mikko Nikula kuului yksin ruotuun No 27 Lehmäjoelta ja hänelle oli sattunut vuoro sotilaan varustamisesta. Palkatuksi hän oli saanut Tuomas Simonpoika -nimisen rengin. Sotilaan nimeksi ko.tuomas oli saanut nimen MUMBLA. Muut lehmäjokiset Philip Klemola, Matti Karhu ja Juho Tuuri kuuluivat seuraavaan ruotuun No 28, mutta onnekseen samaan ruotuun kuuluvalla Antti Smålarssilla oli sotilaan hankintavuoro. Rauhan palattua Isonvihan jälkeen alettiin kyröläisiä taivuttamaan uuteen järjestelmään, johon he pakon edessä suostuivat Uuden järjestelmän huonona puolena oli se, että pienempi määrä taloja muodosti ruodun ja hyvänä puolena oli se, että ruodun talojen tuli yhteisesti hankkia sotilas. Uudella järjestelmällä oli kuitenkin kauas kantoisia vaikutuksia, sillä siihen sisältyi vaatimus rakentaa sotilaalle torppa kooltaan 5,5 x 5,5 m. Sen lisäksi tuli torppaan kuulua: kaalimaa, puoli tynnyrinalaa peltoa ja heinäkuorman verran niittyä. Kaiken tämän lisäksi kun sotilas pestattiin tuli hänelle maksaa 6 hopeataalaria, lehmä, tynnyri viljaa sekä vaatetus Ylistarossa ja Isossakyrössä oli yhteensä 3 torppaa, nyt sotilaille tuli rakentaa samalle alueelle 66 torppaa lisää. Tapahtui siis valtava lisäys ja rakenteellinen muutos kyläyhteisöissä. Torpat toivottiin rakennettavan jakamattomalle maalle, käytännössä se tarkoitti sitä, että torpat rakennettiin kylän laitamille, jollekin sopivalle mäelle. Näille paikoille sitten kehittyi useassa tapauksessa mäkitupayhteisö. Lehmäjoella torpan paikaksi valittiin nuorisoseuran alue, tarkasti ottaen vastapäätä nuorisoseuraa joen toiselle puolelle, johon sitten myöhemmin kehittyi monilukuinen mäkitupayhteisö. Kylän ruotu oli numeroltaan 50 ja sen ensimmäinen sotilas oli Jaakko Simonpoika syntyisin Ilmajoelta ja Karhun vävy. Jaakko vetäytyi varsin pian reserviläiseksi ja tarvittiin uusi mies. Tämä seuraava sotilas oli Iisakki Antinpoika, jonka syntyperä on vielä avoin (tosin Iisakilla oli Luoman taloon yhteyksiä). Iisakin vaimo oli taas lehmäjokinen Tuurin talosta ja nimeltään Liisa. Liisa jää melko pian leskeksi ja muuttaa siskojensa luo Hevonkoskelle. Liisan yhteys BJÖRKLUNDIN sukuun oli se, että hän oli Jaakko Björklundin vaimon LIISA ESAJAKSENTR (taulu 2) paapan sisko.

6 Ruodun nimi on erikoinen, sillä se on SMEDMAN eli seppämies eli Seppänen. Mistä moinen meille sopiva nimi, siinä arvoitus? Voimme siis sanoa vaikkakin pieniä aasinsiltoja käyttäen, että Björklundin suvulla on ollut oma roolinsa Lehmäjoen nuorisoseuran alueen alkuhistoriassa. (esitetty kesätapahtumassa Lehmäjoella 1994) MATTI LEHTIÖ Ossi Polari: Luistelukilpailut Kyrönjoen jäällä 1888 Huoneeni seinällä naulassa roikkuu puukko. Se on käytössä kulunut ja vain vaivoin voi sen terästä lukea, Hannukselan Puukkotehdas Ylistaro. Sain sen Alfred-sedältäni joskus 60-luvun puolivälissä, kun setä oli käymässä ensimmäisen ja myöskin viimeisen kerran Suomessa Amerikasta, jonne hän oli lähtenyt vuosisadan alussa. Kyrönjoen jää oli kuin peili - marraskuun ensimmäinen pakkasyö oli rakentanut sillan yli joen - ja kirkkolahdella olivat pojat keppeineen koputtelemassa jään kestävyyttä. Alfred kipitti kiirusti kotiinsa, kolisteli eteiseen liiemmät lumet, kompuroi jyrkkiä portaita vintille ja koppasi käteensä naulassa roikkuvat puuluistimet. Ne olivat muuten varsin hyvät, mutta terät olivat aivan tylsät, kun hän oli viimeksi kurakelillä saapastellut kotiin luistimet jalassa - eihän niitä kuitenkaan tarvittaisi pitkään aikaan. Nyt tuo pitkä aika oli kulunut ja hän seisoi enonsa pajassa luistimineen. Nortus-seppä, hän oli jämerätekoinen mies nahkaesiliinoineen ja kuumista raudoista ja noesta mustuneine käsineen. Alffun isä oli ollut Amerikassa ja kertonut kaiken muun jännittävän lisäksi sellaisista luistimista, joissa terät olivat kiinnitetyt ihan kiinni kenkiin. Sitä hän nyt selitti Nortus-sepälle. - Jaaha vai sellaaset pitääs saara - tuumataan ja tuumataan. - Muttei tuu nyt tähän - Pitääs olla suutari ja pitääs olla seppä. Kumpiko ne sitten yhtehen laittaa? Ookko ajatellu asian valamihiksi? Kulukisikko kesän kengätä, kun ne on luistimis kiinni? Ja niin oli Alffu ajatuksestaan luopunut. Teräväksi hän kuitenkin luistimensa sai. Aina kun oli mahdollisuus, hän luisteli kirkkosillan alapuolelta kirkon kohtaan ja saaren ympäri. Vaikkei kellään kelloa ollutkaan, hänestä tuntui, että matka sujui kerta kerralta nopeammin. Eräänä päivänä liikkui kylässä juttu, että upseeripuustellin Rengmannin pojat järjestäisivät luistelukilpailut Kirkonlahdella sunnuntaina ja ilmoituskin siitä oli Kriikkulan myllyn seinässä. Kilpailut herättivät monenlaista sanomista. Körttiläiset pitivät sitä sunnuntairauhan rikkomisena ja Asulan vanha isäntä jonninjoutavana ajan ja voimien haaskauksena. - Menisivät vaikka riskumettähän! Rengmannin pojat olivat vetäneet noella mustan viivan jäälle lähtöpaikan merkiksi ja hakanneet tuuralla reiän keppiä varten, joka olisi kierrettävä. Kun saari kolmeen kertaan kierretään, tulee matkaa ainakin kilometri. Rengmannin pojista vanhempi - Riku tai oikeastaan hienosti Richard - oli löytänyt kotinsa vintiltä vanhan pistoolin, jonka sitten isä- Rengman oli ladannut paukkupanoksella. Sarjoja oli kolme: alle 15-vuotiaat - siihen oli Alffu ilmoittautunut - alle 18-vuotiaat ja yli 18-vuotiaat. Alffu katseli muita kilpaan lähtijöitä: Nortus-sepän poika, Kuivisen veljekset Puska-Pollarin Jaska, Korpelan pojat ja joitakin muita kirkonkylästä, joita Alffu ei tuntenut.

7 Asetuttiin lähtöviivalle. Nuorempi Nuorempi Rengmannin pojista selitti: "Saari pitää kiertää kolmasti, samoin keppi, joka oli pystyssä nokiviivan luona. Toisen eteen ei saa tukkia, eikä kampata saa, ja jos kaatuu, pitää nousta". Lähtölaukaus pamahti niin lujaa, että Alffu jähmettyi viivalle, mutta älysi sitten lähteä muiden perään, eikä yrittänyt heti edelle. Korpelaanen oli antanut yhden ja ainoan ohjeen: "Aluuksi hitahasti, muttei jäären. Toinen rinki kirien ja loppu nii lujaa, ku kintuusta pääsöö"". Alffu otti opista vaarin, luisteli rauhallisesti ja piti silmällä, ettei kukaan karannut. Toisella kierroksella jono venyi ja Alffun piti kiriä aivan Korpelan veljesten taakse, muttei yrittänytkään ohitse, vaikka olisi päässytkin. Muut alkoivat jäädä! Kolmannen kierroksen lopussa Alffu pani kaikkensa peliin, ohitti helposti Korpelaaset ja tuli voittajana maaliin. Sivusta seurannut Kuivisen setämies sanoi vieressään seisovalle, vanhaan turkisreuhkaan pukeutuneelle Nortus-sepälle: "Siinäs näit, kuinka kappia luistellaan." Nortus-seppä imeskeli piippunysäänsä ja sanoi puolittain itsekseen: "Joopa joo, mutta kuka terotti luistimet!" Eila Kuivinen AAPRAMI KUIVINEN - seppä ja maanviljelijä Kovin vähän on niitä, jotka enää muistavat Aaprami-seppää. Vielä vähäisempää on se tieto, mitä heidän muistikuvissaan on säilynyt. Kuulopuheina on sentään vähän enemmän tallella vanhemmilla kyläläisillä ja sukulaisilla. Aaprami-seppä oli Abraham Kristofer Björklund, , nuorin seppä Abraham Kristofer Jaakonpoika Björklundin neljästätoista lapsesta. Kleemolan torpparina ja vaimonsa Liisa Matintytär Kleemolan mukaan hän käytti sitä sukunimenään. Isonkyrön Lehmäjoelta he muuttivat Ylistaroon ostettuaan nykyisen Ookilantien ja Kuivilantien kulmauksesta Kuivisen tilan. Talon mukaan sitten puhuttiin Aaprami Kuivisesta, vaikka kirkonkirjojen mukaan sukunimi oli Kleemola. Ainoastaan naimattoman Liisa-tyttären kohdalla on merkintä "myöhemmin talon mukaan Kuivinen." Kuitenkin hautakiveen on myös kirjoitettu Kuivinen. Perheeseen oli syntynyt kymmenen lasta, joista kaikki kolme poikaa ja yksi tytär kuolivat lapsena. Isoäitini oli vanhin lapsista ja avioitui Jaakko Kuivisen kanssa. Koska taloon ei jäänyt viljelijää, setäni Jaakko Viljami ja Juho Abraham saivat sen viljeltävikseen. Myöhemmin Juho vaihtoi osuutensa Amerikan-matkaan ja se osa taloa myytiin vieraalle. Seppä vaimoineen sekä Liisa-tytär jäivät syytinkiläisiksi taloon asuen itäpäädyn tuvassa, joka oli jaettu kevyillä väliseinillä kolmeen osaan. Paapalle kuului peränurkka perinteisen tavan mukaan, mumma emännöi takkanurkkaa ja Liisa-tytär kamarinovipielinurkkaa. 30-luvulla, kun paappa jo oli kuollut, Liisa sai aikaan, että mummalle ja hänelle rakennettiin kolmihuoneinen mökki tien joen puolelle luoman rantaan. Pihapiiriin kuului jo ennestään peltolato ja lisäksi rakennettiin navetta latoineen ja sauna sekä maakellari luoman töyrääseen. Pieni puutarha isoine sireenineen ja ainakin kaksi sarkaa peltoa ympäröivät mummonmökkiä. Aaprami-sepän paja oli aivan nykyisen Ookilantien ja Kuivilantien kulmassa, jossa jotain jälkiä pajasta muistan vielä minäkin nähneeni. Kerttu-täti muistelee vieläkin koulumatkalla kavereineen poikenneen sinne usein ja paapan olleen heille kovin ystävällinen. Paappa oli kuvasta päätellen tukevarakenteinen ei kuitenkaan lihava mies. Mumma sensijaan oli aika lihava, joten piirre suvussa on paikoin periytynyt. Aaprami-seppä oli krapia äijä, kertoo Seppo-serkkuni isäni sanoneen. Samaan tapaan muistan itsekin isän häntä kuvailleen. Hän oli kuulemma tarkka pajastaan. Aikamoista mutinaa sieltä saattoi kuulua hänen

8 mennessään sinne sen jälkeen, kun joku oli korjannut siellä omia kapistuksiaan. Olikohan välineet jääneet hujan hajan vai mitä? Aaprami-sepän paja oli isäni serkun, Antti Kuivisen Jalasjärveltä, kertoman mukaan kovassa käytössä, kun rakennettiin Kylänpään koskeen patosiltaa ja vomalaitosta sen ääreen. Siellä oli kuulemma useita seppiä työssä. Paappa ei silloin enää itse tehnyt sepän töitä. Oiva Kuivinen muistaa hänen vielä viimeisenä vuosikymmenenään raudoittaneen joitakin kärrynpyöriä. Paappaa en muista, koska olen syntynyt hänen kuolinvuonnaan. Mumman muistan aika hyvin ja olin hänen hautajaisissaan yhdeksänvuotiaana kantamassa astioita. Viihtyisänä ja mielenkiintoisena on Mumman ja Liisan koti jäänyt muisitkuviini. Perintönä sieltä omistan vanhan punnuskellon. [kuva: (perhepotretti)] [ Abraham ent.björklund ja Liisa Kleemolan perhe 20-luvulla. Tyttäret Hedvig, Maria, Liisa, Hilda ja Impi. Sanna puuttuu. ] Helsingissä Kalevi Markkula ÄITINI JA ISÄNI ORISBERGISSÄ Äitini, Helmi Susanna Markkula os.kuivinen (s.1900) - kotoisin Ylistarosta - ja isäni Weikko Ilmari Markkula (s.1898) - kotoisin Kangasalta - kohtasivat Isossakyrössä Orisbergin tilalla, rakastuivat ilmeisen syvästi ja solmivat avioliiton heti kun siihen heidän mielestään tuli mahdollisuus. Miten he siiten saattoivat tutustua juuri Orisbergissä Björkenheimien kuuluisalla tilalla? He yksinkertaisesti aloittivat opiskelun siellä samanaikaisesti marraskuun 1.päivänä Äitini aloitti Orismalan kaksivuotisessa Karjanhoitokoulussa ja isäni Orismalan 1,5-vuotisessa Maanviljelyskoulussa, johon kyllä jatkoksi kuului noin puolivuotinen harjoitteluvaihe, minkä isäni suoritti Ylistarossa Ruuskalan tilalla. Luulenpa, että isän polkupyörä suuntautui tuon viimeisen puolen vuoden aikana usein kohti Orisbergiä. On valitettavaa, että moni nyt keskeisen tärkeältäkin tuntuva kysymys jäi vanhemmilleni tekemättä, kun aika jo ehti heistä jättää. Siten myös Orisbergin ajasta on mahdollista kertoa vain eräitä piirteitä, jotka ovat käyneet ilmi heidän suullisista muisteloistaan, valokuvistaan, todistuksistaan, isän vähäisistä kirjallisista merkinnöistään sekä - ehkä tärkeimpänä - heidän myöhemmästä elämänasenteestaan. On hyvä muistaa, että vanhempani tuossa vaiheessa omaa elämää aloittelevina olivat hyvin vastaanottavaisia eri vaikutteille. Orisbergin hengen ja opetuksen merkitystä vanhemmilleni lisäsi edelleen se, että äitini toimi opiskelun päätyttyä vuoden tauon jälkeen vielä yhden vuoden ajan Orisbergissä karjakkona. Minulle äitini kautta Björklundin seppäsuvun jäsenenä on Orisbergin kartano - ruukkitila - käynyt tutuksi ja läheiseksikin puheista, kirjoituksista, valokuvista ja nyt jo tutustumiskäynnistäkin johtuen. Niinpä olen oppinut tietämään, että tämän ruukkitilan silloinen omistaja Adolf Edvard Björkenheim perusti tilalle v.1882 "Karjakko- ja meijerikoulun", v.1885 "Käytännöllis-tietopuolisen Maanviljelyskoulun" sekä v.1896 "Maamieskoulun". Henkilönä maanviljelysneuvos A.E. Björkenheim oli, paitsi maatalouden erinomainen asiantuntija, opettaja, kehittäjä ja organisaattori, myös raittiusmies, hengellinen puhuja ja ennen kaikkea vankan isänmaallisen hengen läpitunkema. Ei ollut siis ihme, että sellaisen miehen ohjauksessa elämän perusarvot asettuivat kohdalleen. Näin kävi myös vanhempieni osalta. Ilmeisesti "Orismalan Maatalouskoulujen" silloin jo noin 40-vuotiset perinteet ja opetuskokemukset olivat tuottaneet niin hyvät opetusolosuhteet ja -ohjelmat sekä opettajat, että nuoret naiset ja miehet kerta kaikkiaan innostuivat opiskelemaan pitäen kunnia-asianaan oppia hyvin kaikki moninaiset tietopuoliset ja käytännön aineet. Silloin tällöin muistan vanhempieni keskustelleen Orisbergin opettajistaan, jolloin itse A.E.Björkenheimin lisäksi tulivat esille ainakin Martta Kyrön, Sakari Petrellin ja Elli Nederströmin nimet. En muista vanhempieni milloinkaan moittineen Orisbergin opettajiaan. Päin vastoin heidän äänensävyistään kuulsi vilpitön kunnioitus ja ihailu.

9 Uskon, että opettajat todella saavuttivat oppilaidensa täyden luottamuksen, muuten eivät mm,vanhempieni opintosaavutukset olisi voineet olla siinä määrin erinomaisia kuin päästötodistukset osoittavat. Monipuolisen ammatillisen tieto- ja taitopaketin lisäksi vanhempani näyttävät saaneen runsaasti henkisiä virikkeitä, joista yhdessä varhaisemman koti- ja koulukasvatuksen kanssa rakentui pysyvä elämänkatsomus. Yhteiskuntaopin ja isänmaan historian opetukseen ilmeisesti kuuluivat mm.juhlavat käynnit Napuen taistelun muistomerkillä. Uskon, että Orisbergissä vallinnut isänmaallinen henki oli myös omiaan johdattelemaan isäni liittymään Ylistaron suojeluskuntaan kesäkuussa 1923, mistä hän siirtyi Vilppulan suojeluskuntaan ollen järjestön jäsen sen lakkauttamiseen saakka. Äitini puolestaan kuului Lotta Svärd -järjestöön sen lakkauttamiseen saakka. Hengellisen elämän sektorilla Orisbergin aika näyttäisi edelleen vahvistaneen vanhempieni jo kodissaan saamaa kristillistä kasvatusta. Äitini usko Jumalaan oli selkeää ja vilpitöntä. Käytännön työtä hän teki Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen riveissä. Isäni usko oli yhtä vahva, vaikka varautuneempi. Käytännön työtä teki hän laulamalla Vilppulan seurakunnan kirkkokuorossa useiden kymmenien vuosien ajan. Myös "kevyemmän sarjan" henkistä ja fyysistä antia näyttävät tarjonneen sekä opetusohjelman mukaiset että vapaa-ajan tilaisuudet. Iltamia näytelmineen, kronikoineen, runoineen, tanhuineen, voimisteluesityksineen ym.järjestettiin. Isäni näyttää sepittäneen ainakin muutamia arkipäiväänkin liittyviä runoja nimimerkillä "Luutapoika". Myös kesäurheilussa ja voimistelussa hän näyttää pärjänneen hyvin, mutta tasahiihto järvenjäällä ei ollut kertoman mukaan hänen lajejaan. Toisaalta hyvinkin rankasta opiskelusta ja käytännön työstä sekä toisaalta mielenkiintoisesta ja huumoripitoisesta kanssakäymisestä näyttää syntyneen "Orisbergin henki", joka ainakin vanhempieni puheista päätellen oli mm.heitä yhdistävä tekijä. Omasta puolestani uskon, että se iloinen, seurallinen, huumoripitoinen ja harrastuksia suosiva ilmapiiri sekä valoisa ja optimistinen elämänasenne, jotka lapsuudenkodissamme vallitsivat, oli imenyt voimaa "Orisbergin hengestä". Kiitokseksi erinomaiselle äidilleni, joka välitti minullekin ainakin hitusen Björklundien taitavien seppien verta, haluan julkaista tässä autenttisen arvostelun, jonka maanviljelysneuvos A.E.Björkenheim antoi hänelle yhden karjakkovuoden jälkeen Orisbergin kartanossa - tavallaan siis juurillaan: [kopio todistuksesta] Niinpä äitini valmisteli puolisen vuotta kapioitaan ja vihittiin avioliittoon isäni kanssa. Häät vietettiin Ylistaron Kylänpään Kuivilassa. Perhe asettui Vilppulan Kotiniemelle, jossa isäni teki uran koulukodin harjoittelijasta katsastajaksi, puutarhuriksi ja ylitarkastajaksi. Äitini hoiti pääosan ajasta kotia, koska meitä lapsia syntyi kuusi yhden kuollessa vauvana. Karjakon ammattitaitoaan äiti pääsi käyttämään vain vähän, joskus tuuratessaan koulukodin koulukodin karjakkoa ja parin vuoden ajan omistamamme pienen maatalon emäntänä. Äidin venymiskykyä osoittaa mm.sen, että hän toimi koko sotien ajan myös taksinkuljettajana, mikä oli naiselle siihen aikaan hyvin harvinaista. Meille lapsille äiti ja isä jättivät esimerkillään velvoittavan perinnön vaalittavaksi. Osa siitä on ehdottomasti peräisin Orisbergistä. [ Perhekuva Helmi Kuivisen ja Weikko Markkulan hääpäivänä. Edessä miniä Matilda Kuivinen, Hedvig Kuivinen, Anna Markkula, Toinen rivi: Liisa ja Kerttu Kuivinen, Ruth, Tellervo ja Tuulikki Markkula. Takana Viljami, Antti ja Toivo Kuivinen, Kustaa Markkula. ] [ O.J. Kriikku pajassaan Teiskon Jutilassa. ]

10 Erkki Kriikku J.O. KRIIKKU. Esaias Abrahaminpoika Björklundille ei ensimmäisestä avioliitosta närpiöläisen Klaara Mikontyttären kanssa, joka oli 16 vuotta Esaa vanhempi, syntynyt lapsia. Sen sijaan toisen vaimon, Liisa Simontytär Ylkäsen kanssa, joka oli puolestaan 20 vuotta Esaa nuorempi, lapsia syntyi kuusi, joista kuitenkin jo lapsena kuoli neljä. Aikuisiksi varttui kaksi poikaa, joista Juho syntyi 1869 ja Jaakko Oskari Juho oli tämän kirjoittajan isoisä, joka kuoli vuonna 1928, joten en itse ole häntä eläissäni tavannut. Tässä kirjoituksessa käsittelen nuoremman veljen, Jaakko Oskarin, varsin vaiherikasta elämäntaivalta, lähinnä omien muistikuvien, asiakirjojen ja vanhempien hänet hyvin tunteneiden ihmisten kertomusten pohjalta. Jaakko Oskari tunnettiin puhuttelunimellä J.O. (Jii-Ooo) ja myöhemmin minun sukupolveni Jutilan paappana. J.O. oli vasta 5-vuotias kun hänen isänsä kuoli. Alaikäisten veljesten holhoojaksi määrättiin heidän setänsä Aabrami Kuivinen eli Kleemola, joka tiettävästi kiitettävällä tavalla hoiti lesken ja veljesten omaisuutta. Vuonna 1901 veljekset jakoivat 23 / 48 osaa manttaalin Kriikkulan verotaloon, myllyn he omistivat puoliksi. Nuorukaisena Jaakko Oskari oli kivimiehen opissa enonsa luona Hangossa. Kivimiestä hänestä ei kuitenkaan tullut. Hän kävi myöskin puusepänkoulun Haminassa ja oli sen jälkeen yhden talven puuseppänä Tampereella, mutta tuli siihen tulokseen, ettei kaupunkielämä ole häntä varten. Jaakko Oskari meni naimisiin vuonna 1900 talollisen tytär Sanni Niemen kanssa Ylistaron Untamalasta. Omia lapsia tästä avioliitosta ei syntynyt. J.O. oli läpi elämänsä kova touhun mies, hyvin nuuka ja oman etunsa valvova. Luonteeltaan hän oli avoin, kiivas mutta huumorintajuinen. On sanottu, että hän oli myös väkipäinen, josta kenties johtui - ehkä myöskin nuukuudesta - että hän joutui isojaon järjestelyistä aiheutuvista kustannuksista riitelemään Juho-veljen kanssa jopa raastuvassa 1910-luvun alkupuolella. Toista ihmistä hän arvosi oikeastaan vain yhdellä mitalla: kätevyydellä. Kun esimerkiksi hän oli taas kerran kotonani ja kuuli, että vanha ränkimestari Rajala oli kuollut, kysyi J.O.heti "oliko hän käteväkin mies?" - ja saatuaan isältäni kuulla niin olleen jatkoi: "No, mutta siinäpä tuli vasta pirunmoinen vahinko". Ja jos joku teki hyviä luutia, arvosti J.O.häntä hyvin korkealle. Ehkäpä rikastumisen mahdollisuus ja hyväuskoisuus liikekumppaneitaan kohtaan johti hänet v.1920 suuriin taloudellisiin vaikeuksiin. Vapaussodan jälkeen hän oli mukana Osakeyhtiö Etelä-Pohjanmaan kanssa kiinteistökaupoissa. Etelä-Pohjanmaa Osakeyhtiö oli muutaman ylistarolaisen isännän perustama kiinteistönvälitysyritys, joita siihen aikaan nimitettiin "isänmaanpartureiksi". Ne ostivat tiloja, myivät metsistä puuston ja kaupittelivat sitten tilan edelleen. Osakeyhtiö Etelä-Pohjanmaan kanssa toimiessaan joutui J.O.mukaan "afääreihin", joiden johdosta hän joutui myymään Yli-Kriikun tilansa syksyllä Monivaiheisten kauppojen jälkeen hän osti Jutilan tilan Teiskosta. Samoihin aikoihin oli hän vähän aikaa myöskin Jokihaaviston kartanon omistajana Kylmäkoskelta. Viimeksi mainittu kauppa kuitenkin melkein välittömästi purettiin, koska kaupan ehdot eivät täyttyneet. Mainittakoon, että Jokihaaviston kaupassa osan kauppahinnasta muodosti mm.kaksi kivitaloa Tampereelta. Jokihaaviston kaupan purkusopimusta käsiteltiin sittemmin oikeudessa, jossa J.O.selvisi kutakuinkin kuiville. Myöskin Jutilan tilan omistuksesta joutui Jaakko Oskari käymään käräjiä vielä v.1922, jolloin entinen liikekumppani aikanaan J.O:n kanssa yhdessätehdyn valekauppakirjan avulla yritti saada Jutilan tilaa haltuunsa. J.O.selvisi kuitenkin pinteestä oltuaan välillä kuukauden verran paossakin Juho-veljen vinttikamarissa, jonne talon emäntä eli isoäitini häntä huolsi. Hermostuksissaan J.O.poltti klubiakin, vaikka ei tupakkamies ollutkaan, millikaupalla niin että "karanteenin" päätyttyä lattia oli paksun klubinatsamaton peitossa, näin äitini minulle aikanaan kertoi. Jutilan Paapalla oli joitain periaatteita, joista hän piti kiinni elämänsä loppuun asti. Muunmuassa syksyin keväin hän teetti räätälillä itselleen kotikutoisen sarasta puvun liivin kera, tummemman ja tukevamman talveksi ja vaaleamman ja keveämmän kesäksi. Ensimmäisen vuoden ne olivat pyhäpukuina ja sen jälkeen arkipukuina. Myöskin junalta tai junalle hänet oli aina kuljetettava hevosella. Muistan kuinka minua nolotti kun vielä 50-luvun vaihteessa, jo autojen ja traktorien aikakautena, minun olisi lauantai-iltana pitänyt lähteä hoijakalla viemään Jutilan paappaa asemalle. Kieltäydyin ja isäni soitti taksin. Siinä puhuttiin isäni ja J.O:n kesken tuhlaavaisuudesta, josta kimpaantuneena isäni maksoi taksin, J.O:n vielä autossa mutistessa tuhlaavaisuudesta kun talossa oli hevonenkin.

11 Jutilan paappa tuli meille sisaruksille ja serkuilleni hyvin tutuksi kun hän oli syksyin keväin jopa viikkoja korjaamassa myllyä, josta hän omisti edelleen puolet. Kevätkesällä kuivanveden aikana korjattiin aina kevättulvien vahingoittamaa myllyn patoa. Palomäestä ajettiin sammalia, joita me pojat uitimme kärrynlavalla patoakorjaaville miehille. Näin jatkui aina vuoteen 1952, jolloin Jaakko Oskarin toimesta myllystä tehtiin osakeyhtiö ja hän lahjoitti omat osakkeensa tasan vanhemmileni -sedän perheelle. Jutilan paappa oli jännä persoona myöskin myllynkorjauspuuhissaan. Pikisenä ja jauhoisena hän tuli syömään oman aikataulunsa mukaan, kävimmepä me pojat pyytämässä kuinka monta kertaa tahansa. Usein hänellä ei sitten ollutkaan ruokahalua "juuri lainkaan" ja niinpä hän otti aluksi vain jälkiruokaa, varsinkin jos pöydässä oli kiisseliä, hänen mieliruokaansa. Kiisselin syötyään hän kuitenkin saattoi sanoa äidilleni: " Kuuleppas Maija, jos kumminkin kuorisit mulle perunoita, tuntuu ruokahalu niinkuin lisääntyvän." J.O.oli nimittäin sellainen isäntä, että kotona Jutilassakin Sanni-emäntä, jota J.O.muuten suuresti kunnioitti, seisoi isännän vieressä hänen ruokaillessaan ja kuori perunoita sitä mukaa kun ruokalystiä piisasi. Kun sitten Sanni-emäntä vuonna 1956 kuoli, alkoi J.O.syödä perunat kuorineen niin kotona kuin kylässäkin, kehoittipa hän meitä muitakin syömään perunat kuorineen, sillä juuri kuorissa on perunan arvokkaimmat hivenaineet ja vitamiinit. Jutilan paapan myllynkorjuureissuilla opin jopa omissa nahoissani tuntemaan, miten kova saunamies hän oli vanhoille päivilleen saakka. Kerran jouduin tulikuumassa saunassa hakkaamaan kintaat kädessä hänen selkäänsä katajavihdalla, joka oli sidottu kaljatynnörin haudutuskatajista. Usein meidän poikien piti myöskin olla hänen työkaverinaan tai paremminkin "hupulaisena" myllyllä, sillä aikuiset miehet eivät sinne mielellään menneet, koska J.O.oli niin itsehyvä ja kätevä, että muut kelpasivat korkeintaan vanhoja rautanauloja oikomaan. Jaakko Oskari oli mukana vapaussodassa aina Tampereelle saakka. Hän oli hyvin isänmaallinen ja osallistui aktiivisesti kaikkiin isänmaallisiin juhliin, mikäli se oli mahdollista. Talonpoikaismarssiin hän osallistui v.1930 Helsingissä etelä-pohjalaisten mukana vaikka oli jo 10 vuotta asunut Teiskossa. Hän marssi heti johtajien jälkeen toisessa ruodussa ja oli siitä aina hyvin ylpeä. Teiskossa hän pysyi aitona etelä-pohjalaisena vain joku hämäläinen sanonta tarttui hänen puheeseensa, kuten "niin aina", "ei jookaan" tai "vallan". Hänelle tuntemattoman ihmisen tavatessaan Ylistarossa hän ensimmäiseksi kysyi: "Kenenkäs poikia sä olitkaa?" Sen sijaan Teiskossa: "Ooksä punaasia vai valakoosia?" ja "Mitä sä osaat tehdä?" Ahneus mammonan perään ylitti joskus lain rajan silloin kun sitä saattoi hänen mielestään jollain syyllä hyvin puolustaa. Näin tapahtui v.1942 kun J.O.ajaessaan halkoja Tampereen Mustaanlahteen Näsijärveä pitkin, heitti kerran sianpuolikkaan halkokuorman päälle ja myi sen paloina kovalla hinnalla Tampereen akoille. Homma onnistui toisenkin kerran, kunnes sitten joku ilman lihanpalaa jäänyt kertoi poliisille. Rikos oli tapahtunut ja Jutilan isäntä sai puolen vuoden tuomion pakkotöihin Konnunsuolle. Innokkaana konemiehenä hän otti tämän reissun hyödyllisenä opintomatkana sillä siellä hän sai perehtyä moniin teknillisiin käytännön ratkaisuihin, joita hän sitten sovelti Jutilassa kotiin päästyään. Tästä hyödyllisestä opintomatkastaan hän myöhemmin kertoili avoimesti ja päästi usein pitkän sydämellisen naurun päälle. Sota-aikana J.O.osti myöskin "pimeästä" kuparijohtoa ja veti sähköt Jutilaan, jossa sitä ei aiemmin ollut. Kun sitten sodan jälkeen karjalaisia asutettiin Jutilankin ja sen naapurien maille runsaanlaisesti, syntyi sinne kokonainen karjalaiskylä. Kylään oli tietysti saatava sähkö ja paikallinen sähköyhtiö katsoi edullisimmaksi ostaa Jutilan sähkölinjan ja jatkaa sitä karjalaiskylään. Asia oli kuitenkin helpommin päätetty kuin tehty, sillä J.O:n tarkoitus oli itse myydä sähköä karjalaiskylään. Monien neuvottelujen aikana sähköyhtiön isännöitsijän asunnossa, jossa J.O.otti välillä hänelle tyypilliset nokkaunetkin, päästiin kuitenkin sopimukseen ja J.O.suostui lopulta myymään sähkölinjansa yhtiölle. Ns.Korean suhdanteen aikana 50-luvun alussa, Jutilassakin hakattiin vanhoja säästömetsiä ja rahaa tuli tietysti tällaiseen metsätaloon melkoisesti. Vielä tähän aikaan metsäkaupoissa käsiteltiin selvää rahaa eikä siirtoja pankkitileille kuten nykyään. J.O.,jonka ovikamarissa oli jo Ylistaronkin osuuskassa perustamisensa jälkeen aloittanut toimintansa, oli tietysti osuuskassamies, ja niinpä hän lähti viemään rahojansa Tampereen Osuuskassaan. Pappa oli kovin arkisissa vaatteissa ja rahat pahaisessa pahvisessa matkalaukussa. --

12 -- Kun tällainen parrakas ukko ilmestyi Osuuskassaan ja avasi rahalaukkunsa virkailijan eteen, heräsi tällä ajatus jopa jostain rikokseen viittaavasta ja niinpä hän pyysi itselleen ennestään tuntematonta asiakasta odottamaan ja poistui johtajan huoneeseen. Kun virkailija alkoi J.O:n mielestä viipyä johtajan huoneessa liian kauan, sulki hän laukkunsa ja lähti. Hän käveli suoraan Kansallis-Osake-Pankkiin, jossa raha kelpasi ja jonka asiakas hänestä sitten tulikin. J.O.omisti Ylistarossa myöskin Kyyränkosken myllyn. Varsinainen myllytoiminta oli tässä myllyssä lopetettu jo ajat sitten. Sodan jälkeen, kun oli kaikesta puutetta, tuli J.O:lle ajatus perustaa pellavatehdas Kyyränkoskeen. Myllyn rantatontilla alettiin valmistaa tiiliä tiilimestari Kelton johdolla. Myllyrakennus hajotettiin ja sen hirret käytettiin tiilihaudan polttamiseen. Suunnitelma jäi kuitenkin siihen, tiilet myytiin ja myöhemmin J.O.myi tontinkin. Ehkä Korean suhdanteen innostamana osti Jaakko Oskari vanhat sahan koneet Korppoon sahalta Orivedeltä ja rakennutti Jutilan rantaan oman uuden sahan. Saha toimi vain muutaman vuoden osoittautuen kannattamattomaksi. Aika oli ajanut vanhojen koneistojen ohi ja vanha, jo väsynyt, Jutilan isäntä tuli luultavasti vientikauppakaverinsakin taholta huijatuksi. Jutilan mailta hän löysi aikanaan kovasimiksi sopivaa liippakiveä, jalosti sitä hiontakiviksi ja kaupitteli niitä hevospelillä aina Viipuria myöten. Jaakko Oskari sai elää pitkän ja värikkään elämän. Hän oli aina kiinnostunut koneista ja "afääreistä". Joskus hän onnistui paremmin, joskus huonommin. Omien lasten puuttuminen suretti häntä kovin ja siitä hän usein puhui ainakin kotonani vanhempien kanssa. Jutilan tilan hän luovutti kasvattipojan lapsille, jotka hän otti omiksi lapsikseen ja antoi heille oman sukunimensä. Jutilaa viljelee tänäpäivänäkin Jaakko Kriikku, joka tosin ei ole verisukulainen. Jaakko Oskari Kriikku kuoli 80- vuotiaana ja on haudattu vaimonsa viereen Teiskon kauniilla hautausmaalla. "1885 EKB" "B" Ossi Polari: KARMIHYLLYSTÄ KÖNNILÄISEEN ETELÄ-POHJALAISEN KANSANTAITEEN JÄLJILLÄ Mitähän esi-isät joskus 1700-luvulla olisivat - nävertäessään rukinlapaan sakaraa ja pykälää - tuumanneet siitä, että parisataa vuotta myöhemmin joku älypää äheltää tuskastuneena heidän aikaansaannoksensa parissa? Luultavasti eivät mitään. Hehän olivat tottuneet ristiretkiin, nuijasotiin ja muihin vastaaviin vouhotuksiin. Kaikkea sitä fimimiehen päähän pälkähtää - ruveta nyt tosissaan tallentamaan nauhalle kaikenlaista koukeroa, piirua ja vaarua ihan noin tosissaan, mutta näin siinä vain kävi: Velipoikani - se taiteilija - sai viitisen vuotta sitten päähänsä ruveta tallettamaan piirroksin vanhaa eteläpohjalaista kansantaidetta. Keräili ja keräili, piirsi ja purki, piirsi taas ja laati joutuaikoinaan niihin tekstejä. Välillä ihmetteli museoita kierrellessään, miksi Jaakko Ilkkaa oli soudettu ainakin parissakymmenessä kehdossa, miksi Isontalon Antin liivirautoja oli tusinan verran ja miksi joka toisessa museoissa olevalla puukolla oli tapettu joku. Ja niin syntyi kansantieteilijältä - siltä taiteilijalta - yli 600 piirustusta aina lukkoraudoista kansanmestareitten kirkkoihin asti. Esine esineen perään piirtyi paperille - niiden hienonhienoja yksityiskohtia, loputon määrä puuleikkauksia - koristelua, maalauskoristelua, kaikennäköistä hoitoa ja helaa. Näin oli sitten kaikki tykötarpeet paikalla: taiteilija, 600 piirustusta, kirkkoja, museoita kaluineen ja minä itte, kun oli tarkoitus kaikki filmata. Lähdettiin matkaan. Kuvattiin ikivanhaa Isonkyrön kirkkoa, käväistiin tunnetun kirvesmies-kirkonrakentajan Antti Hakolan töitä ihailemassa, Ilmajoella kuvattiin könniläisiä (niitä kelloja), Seinäjoella kaksifooninkisia tuparateja,

13 maatalousmuseosta. Välillä kompuroitiin töllistä toiseen etsien kansanomaisia aarteita ja usein oli näin: Vaikka pirtti oli kuinka suttuinen tahansa, niin nurkassa kökötti komea könniläinen. Arvo 5000 nykyistä markkaa. Ja sitten iltapuhteilla, hammashommien päälle, lamppujen paahteessa piirustusten kuvauksia - loppumattomiin. Kokokuvia, lähikuvia ja sitten taas täriseviä lähikuvia. Ja vaihteeksi asiaankuuluvaa putkien vaihtoa ja pientä pelaamista yksitoikkoisuuden välttämiseksi. Mielenkiintoista mutta vaikeaa ja joskus tuskastuttavaakin. Mutta syntyi se silti vähitellen: ennen lumia oli materiaali koossa ja siitä sitten joutohommina syntyi jonkinlainen filmi. (Jota sitten ei kilpailussa osattu oikein arvostaa - oli kaiketikin liian yksitotinen ja liian pitkä. Ja sitten se haisi hielle - hyvät työt eivät haise!) Mitä kaikesta tuosta sitten sain: kunniakirjan tosin, mutta paljon muutakin: innostuin kuvattavaani, opin vähitellen ymmärtämään kansantaidetta, ehkäpä sen ajan ihmisiäkin. Kaikki ei tosin ollut kansantaidetta, piti oppia erottamaan jyvät akanoista, ulkomaisen rihkaman käsityöstä, jäljennöksen alkuperäisestä. Mutta kansantaiteen moninaiset muodot ja vivahteet, sen rikkaus, puukonkäyttäjän kätevyys ja erehtymätön muototaju ovat vähintään kultamitalin arvoiset. Kaappikellojen huippukoristeita [ Taidemaalari Oiva Polari teoksen Etelä-Pohjalainen kansantaide -tekijä ] [Kirjoitus: "Kaitafilmi"-lehdessä 1975 O.V.P. ] Malmitie Orisbergin ruukki ja Lehmäjoen ns.peräkylä sijaitsevat toisiinsa nähden Isonkyrön pitäjän vastakkaisilla laidoilla. Asiantilasta huolimatta näiden asuinpaikkojen välinen kanssakäyminen oli poikkeuksellisen vilkasta. Kartasta katsomalla yllä esitetty toteamus tuntuu varsin kummalliselta, vaikka siihen on todellisuudessa olemassa varsin yksinkertainen selitys. Kun Hopeavuoren malmin rautapitoisuus osoittautui liian alhaiseksi, ja malmi sen vuoksi oli ruukkiin hankittava muualta, todettiin Orisbergin ruukin masuunin liian kaukainen sijainti nopeasti. Ongelma ratkaistiin rakentamalla Oravaisten Kimoon uusi masuuni, jonka tuottamaa raaka-rautaa Orisbergin ruukki alkoi käyttämään. Vaikka kuljetukset edelleenkin muodostivat merkittävän kustannuksen oli raaka-raudan kuljetus kuitenkin malmin kuljetusta taloudellisempaa. Kun Isonkyrön ja Oravaisten aluetta esittävässä kartassa yhdistetään viivalla Orisbergin ruukki ja Oravaisten Kimon ruukki, voidaan nopeasti huomata, että lyhin kulkureitti näiden kahden ruukin välillä kulkee melko tarkasti Lehmäjoen ns.peräkylän kautta sekä, että samainen Peräkylän alue sijaitsee vielä matkan puolivälissä. Oravaisten Kimon ja Orisbergin ruukkien välinen kulkuyhteys kulkikin Kyrönjoen pohjoispuolella olevia kulkuteitä pitkin Lehmäjoen ns.peräkylän kautta edelleen Kimon ruukkiin. Raudan kuljetusyhteydet muodostuivat Isonkyrön ja Ylistaron talollisten "aikojen alusta" käyttämiä teitä, jotka olivat syntyneet heidän hyödyntäessään takamaitaan tervan poltossa ja karjanrehun keräämisessä. Raaka-raudan kuljetuksien aikaan Kimon ja Orisbergin väliseen matkaan oli varattava kaksi päivää, tämän vuoksi matkustavaisten oli varsinkin talvi-aikaan saatava itselleen ja hevoselleen yösija. Lehmäjoen ns.peräkylän asukkaat, yhdessä Untamalan alueen asukkaiden kanssa joutuivat siksi hyvin kiinteään tuttavuussuhteeseen ruukkien välissä liikkuneiden henkilöiden kanssa. Kuljetusyhteyden vuoksi vuosien saatossa syntyneet tuttavuussuhteet saivat aikaan henkilöiden muuttoja Peräkylän ja Orisbergin ruukin välillä, samoin avioliittoja, jotka voidaan todeta Abraham Björklundin suvusta nyt julkaistavasta sukuhistoriasta. Kulkuyhteys ruukkien välillä kulki Isonkyrön ja Ylistaron alueella Heikkolan kylästä suoraan Untamalan kylään ja siitä eteen päin joko suoraan Peräkylässä sijaitsevaan Viitaluoman taloon tai vaihtoehtoisesti Untamalasta

14 Lehmäjoen kantakylän kautta Peräkylään. Alueella kulkenut "malmitie" on sekä yleistä historiaa, että varsinkin pala Abraham Björklundin jälkeläisten historiaa. Olisikin suotavaa, että sukuseura ottaisi ohjelmaansa tien mahdollisten jäänteiden kartoituksen. Onneksemme Lehmäjoen kylän historiapiiri onkin jo kiinnostunut asiasta ja viimekeväisellä tutkimusretkellä, johon allekirjoittanutkin oli kutsuttu mukaan, kartoitti "malmitien" loppupäätä Viitaluoman talon lähistöllä. Heinäkuussa 1995 Matti Lehtiö Ks. Seura.siv.kartta: Peräkylän sijainti [karttapiirros "malmitiestä"] SIIRTOLAISIKSI AMERIKKAAN Pääosa Suomesta Atlantin taakse suuntautuneesta siirtolaisuudesta tapahtui vuosina Tänä aikana lähti Suomesta siirtolaisiksi henkeä, joista Etelä-Pohjanmaalta oli Suuret nälkävuodet, , koettelivat Pohjanmaata ankarasti. Noina vuosina kuoli nälkään ja tauteihin n ihmistä. Elettiin muutenkin suurten muutosten aikaa. Etelä-Pohjanmaa oli tuolloin hyvin maatalousvaltainen maakunta. Niinpä useimmiten lähdettiin hankkimaan talonhintaa "Rapakon takaa", tämä koski niin talollisia, torppareita kuin itsellisiäkin. Suomen perimysjärjestelmässä vaikutti omalta osaltaan siirtolaisuuteen, sillä pikkutilan jaossa oli väistyvä perillinen valinnan edessä, joko säätykierto alaspäin tai muutto Amerikkaan. Taloudellisesti painoi myös vanhemmille ja alaikäisille sisaruksille maksettava eläke eli syytinki. Merkillepantavaa on kuitenkin se, että lähes kaikki lähtivät vakaana aikomuksenaan tienata tilan hinta ja palata sitten talolliseksi Koti-Suomeen. Hyvin monet palasivatkin, mutta usealle se jäi vain aikomukseksi. Suvussamme on paljon Amerikkaan lähteneitä, osa USA:han, osa Kanadaan, ja sinne asumaan asettuneita. Heidän jälkeläisiään on satamäärin jo viidessä polvessa eri puolilla laajaa Pohjois-Amerikkaa. Alla USA:n kartta amerikansuomalaisesta Eteenpäin-lehdestä 27.pv:ltä lokakuuta Kartalla suomalaisten asuinpaikat ja elinkeinot. Yksi piste kartalla (.) vastaa 1000 suomalaista asukasta. [kuva Eteenpäin-lehden kartasta] [ IISAKKI MÄKI-LUOMA oli töissä Amerikassa nuorena kolme vuotta. Valokuva sieltä otettu v Kotimaahan palattuaan ja avioiduttuaan hän toimi maanviljelijänä. Sen ohessa hän teki erilaisia puusepäntöitä valmistaen mm.ruumisarkkuja viimeiselle matkalle lähteville Lehmäjoen kyläläisille. Hänestä polveutuu lähes 70-henkinen Mäki-Luoman sukuhaara. ] [Alla amerikan-suomalaisia 1900-luvun alussa, oikealla Iisakki Pollari. ] Jaakko Ilmari Luoma s k Kuva on otettu Vöyrin sotakoulussa. Vapaussodassa vääpeli Luoma osallistui mm.tampereen ja sen ympäristön ankariin taisteluihin. Kanadassa siirtolaisena hän oli v työskennellen kaivoksilla. Suomeen palattuaan

15 hän toimi maanviljelijänä, mutta myös sepäntyöt ja suutarointi pieksuntekoineen häneltä luontui. Talvi- ja jatkosodassa hän oli Isonkyrön vartiopäällikkönä. Luoman tytär Inkeri varhain leskeksi jääneenä, 9- lapsisen perheen huoltajana, on saanut presidentin myöntämän Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I lk:n mitalin kultaristein. "Suomen kieli on jäänyt tien sivuun meidan nuarin suuku. Ei kuukon osaa puhua Suomia. Veli Juhon yksi poika ja tytär vain puhu vaahan mutta ei luje. Se on iikava asia, mutta naimiset vaiheta nimet kaikille. Lähetän eduen paen niin pian kun saan kaikki kokkon. Onko tamma kirja mita te kaipasitte? Meida on vain nelija elos." // Signe Callender 200 W. 40th # 5, Boise, Idaho Monet kietokset teidan Bjorklundin kirjestanin. Oli hauska saada ja lukenu niin hyvin kuin minun Suomi rity. Onko mittan Wiemero taka perran, vai onko siallakin ollut nimen viahtua enninpaen? Miste he tulli Suomeen? Olliko toisia Wiemero, mutta ei ollet kirkon kirjes? Isa ja veli Jussi olli kans seppis, ja ne teki pajan misa tehdin rauta tehtoija. Ja kans tekivat huanen sitta varten. Isa olli oiken hava tekeman viikka mitta von. (80-vuotiaan Amerikan-serkun vastaus sukujuhlakutsuun) [The original log cabin built on the homestead By John Pollari. ] [Amerikan-suomalaisia kaivosmiehiä - mainareita pirkävartisissa saappaissa kynttilät kypärissä. ] [kuvia] 1995 FINNISH AMERICAN CALENDAR [valokopio kirjeestä (?) ] [valokuva] Seppä Sepän perustyökaluja olivat iso väkivasara, moukari eli leka, Savossa ja Pohjois-Karjalassa nimeltään palja, sekä joukko erikokoisia vasaroita. Kuumaa rautaa käsiteltiin pihdeillä. Reikä tehtiin pultilla, tampilla eli tuurnalla, kirveensilmä merasimella. Rautaa katkottiin talttamaisella kalpeetilla, jonka varsi - kuten myös tampin - oli tehty kaksinkerroin taivutetusta pajusta tai kuusennäreestä. Sysiä kohennettiin rautaisella ahjokauhalla tai hiilipihdeillä. Karkaisua varten tarvittiin vesikaukalo. Sysiä säilytettiin matalassa rikkinäisessä pärekopassa, ja niiden varastona saattoi olla pajan sivuseinälle kyhätty kylkiäinen. Uudehkoja työkaluja vanhassa kotitarvepajassa olivat vielä äsken niinkin yksinkertaiset välineet kuin viilapenkit ja seinään kiinnitetyt rautaporat. Yksikertaisimpia sepäntöitä oli naulojen, oven saranoiden, lukonkilttien, hevosenkenkien ja muiden sellaisten esineiden takominen, joihin kelpasi tavallinen meltorauta. Vaativiin töihin kuuluivat kaikki teräaseet, kuten

16 puukot, kirveet, sirpit ja viikatteet. Niissä piti olla sopivan kovaksi karkaistu terä. Karkaisu toimitettiin äkkiä jäähdyttämällä esim.tasaisesti kuumennettu viikate vesikaukalossa. Kahden rautakappaleen yhteen hitsaaminen eli keittäminen suoritettiin ennen peittämällä kuumaksi hehkutettu saumakohta hiekalla, mikä on varmaan teknisenä taitona ikivanha tapa. Tavallisesti hitsaamiseen käytettiin kuitenkin booraksia, teräksen boorihappoa. Liitoskohdan juottamiseen osattiin käyttää kuparia tai messinkiä. "433" [ Orisbergin rautaruukin henkilökunta n ] [ Granqvist kirjanpitäjä; Jakob Rehnbäck seppämestari; Jaakob Nylund Jaakob B:n Vendla-sisaren mies; Eljas Lund seppä; Olof Hane Jaakob R:n sekku; Redlig R:n serkunpoika; Jonas Brun palovartija; Jonas Häggson (Junkka) Jakob R:n serkunpoika ] [Sivu 36 = "34"] [ Seppä kallittee viikatetta. ] [Kärrynpyörää raudoitetaan. ] [kuva ] [Sepän työkaluja ] [ Palkeilla saatiin sydet palamaan ja kova kuumuus. ] Maria ja Antti Malkamäki myöh. Kytömäki Maria s Isokyrö, k Lapua vht Matti Björklund myöh. Ruokakivi s Isokyrö k Isokyrö Kaisa Saarenpää s Lapua k Lapua Antti s Ylihärmä k Lapua Maria on syntynyt Untamalan Leipimaassa Ruokakiven torpassa. Marian ja Antin mentyä naimisiin he muuttivat Lapuan ja Ylistaron rajamaille Pitkänsillan korpeen, josta ostivat suopalstan ja rakensivat sinne talon. Paikka sai nimekseen Kytömäki, jonka he ottivat myös sukunimekseen Marialle ja Antille syntyi kuusi lasta, joista kolme kuoli jo lapsena. Vanhin Antti, joka käytti sukunimeä Malkamäki, koska oli siksi syntynytkin, on jättänyt jälkeensä suuren suvun. Marian s.1882 ei ole jatkunut, koska hänen ainut lapsensa kuoli 7-vuotiaana.

17 Johan (Juho) s 1884 oli erittäin lahjakas koulumies ja herännäisjohtaja. Hänen lahjakkuutensa havaittiin jo lapsena ja niinpä hän sai käydä koulua ja opiskella aina papiksi saakka. Hän oli myös kirjailija. Ansioistaan hän sai 1953 kouluneuvoksen arvon. Hänen lukuisat jälkeläisensä ovat korkeasti koulutettuja. [Sivu 39 & 40 = "37" & "38"] [valokopio] [ Ote Antti Malkamäen kirjeestä pojalleen Juholle ] [ Ensimmäisen sukujuhlan ja -kokouksen suunnittelijat ensikertaa kokoontuneina Orisbergiin kesäkuussa Edessä: Sinikka Yli-Koivisto, Maj-Len Karhu, Ossi Polari, Martta Palo, Juhani Luoma. Takana: Alpo Karhu, Aino Jaatinen, Eila Kuivinen, Raija Karhu, Erkki Kriikku, Hely Havina. ] [ Rakas Lakeus ] Täällä, missä viljapellot laajat / kertoo monen sukupolven työstä, / täällä missä talorivit taajat / kuvastelee vuolaan virran vyöstä, / missä hahmo kivikirkon harmaan / piirtyy taivaan avaruutta vasten, / tääll on kasvot synnyinseudun armaan. // Tääll on avaruutta, ilmanrantaa / täällä maa ja taivas lyövät kättä, / täällä katse minkään estämättä / yli viljaulapoiden kantaa. / Täällä puhaltavat vapaat tuulet / toivon kiuru soittaa pilven alta, / ja jos hiljennyt, niin kaikkialta / menneisyyden pyhää kieltä kuulet. // Täällä vielä nytkin heimon tapaa / - itsepäisen, ylpeänkin hiukan - / mutta rehellisen, työssä tiukan, / joll on mieli rohkea ja vapaa, / joka uskoo valistuksen valtaan, / joka isäin työstä voimaa juoden, / vanhan perustalle uutta luoden / ylös pyrkii tältä kamaraltaan. // Matti Nummensalo v.1947