IV. luku. Miten iguaani sai ryppyisen nahkansa tai Tarina todellisesta El Doradosta

Transkriptio

1 IV. luku Miten iguaani sai ryppyisen nahkansa tai Tarina todellisesta El Doradosta translation: Anni Sumari Aijjaisussentään! Sä haluat että mä kerron sulle sen tuhman jutun? No sitten sun on parasta tulla hyvin lähelle mua ettei mun tarvitse puhua kovaa. Vaikka enhän mä yhdeksänkymmenenkuuden vuoden iässä enää pystykään niin paljon melua pitämään, varsinkaan sen jälkeen kun multa meni mun hampaat. Nimittäin kun se jätkä vei ne ja mä kiljuin sen perään että Varas! Varas! niin eihän se muuta kuin kiipeää kaikessa rauhassa ikkunasta ulos ja hymyilee leveästi, mun hampaat omassa suussaan! ja mä loksutan ikeniäni ja huuliani eikä musta irtoa muuta kuin sellanen pehmeä Vaff! Vaff! just niin kuin pieru suusta. Voi Kristuksen takakäpälät! Joten mulla ei enää ole korujani - niin mulla oli tapana kutsua mun hampaita - ja jos mä yritän korottaa ääntäni niin se tulee ulos räkäsuihkuna, mutta kuule Johnny, en mä niin vähästä sulje suutani. Ja joka tapauksessa meidän pitää olla varovaisia, vaikka me puhuttaiskin vaan kuiskaamalla. Nimittäin jos sun äiskä kuulee että mä kerron tätä tuhmaa juttua - ja varsinkin kun mä pääsen pääasiaan mistä siinä on kysymys, nimittäin tietysti nuoren tytön pillusta - niin se heittää meidät molemmat ulos talosta ennen kuin me ehditään inahtaakaan. Se sana tosissaan vihloo sen korvia, nimittäin aina kun mä kerron tarinaa tai vitsiä ja unohdan itseni ja sanon sen sanan, niin sun

2 äiskäparan naama tulee niin punaseksi niin punaseksi kuin se yrittäisi työntää cacaa korkki perseessä! Ja sun isäs myös - ei mitään väliä sillä että kun se oli pieni niin tää tarina oli sen lemppari. Sun iskä ja sen tuhmat veljet ja kaikki niiden pahat poikakaverit, kaikki ne halusi kerran toisensa jälkeen kuulla jutun vanhasta iguaanista - vaikka tosiasiassa ne halusi kuulla nuoren tytön pillusta, eikä suinkaan siitä vanhasta ryppyisestä iguaanista - nimittäin sellasten nuorten jannujen mielestä se on kaikkein kiihottavin asia koko maailmassa. No okei, tää juttu siis tapahtui kauan, kauan sitten. Noina kaukaisina aikoina, kun ensimmäiset löytöretkeilijät tuli Englannista ja Espanjasta eikä ne löytäneet täältä muita kuin intiaaneja ja karaibeja ja arawackeja ja warrahoita ynnä muita ketkä eleli täällä onnellisina ja tyytyväisinä. Niin kuin sä tiedät, ne löytöretkeilijät etsi El Doradoa, Englannista tuli Sir Walter Raleigh ja Espanjasta Fernando de Berrío joukkioineen. Kapteeni Sir Walter oli iso, komea kundi, jolla oli punainen samettitakki ja tiukat housut ja valkoinen paita jossa oli leukaan asti ulottuva röyhelökaulus. Ja aina se lausui ääneen rakkausrunoja, jopa silloin kun sen joukot kävi väkivaltaiseen hyökkäykseen. Ja de Berrío oli lyhyenläntä ja hassun näköinen kaveri, jolla oli pieni möhömaha - ja narisevan peltipukunsa se oli perinyt edellisen vuosisadan caballeroilta - ja pikkuset länkisääret sillä oli kun se oli viettänyt niin monta vuotta hevosen selässä. Ylväiden taistojen tuoksinasta se joutui aina palaamaan kesken kaiken hyttiinsä kroonisen ripulin takia tai siksi kun se oli merikipeä. Joten nää oli ne kaksi miestä jotka ohjasi tänne laivastonsa, ja meidän tuurilla me tietysti saatiin espanjalainen kapteeni de Berrío, nimittäin se sai päähänsä että El Dorado, jota ne molemmat etsi hullun lailla, oli piilossa jossakin täällä Corpus Christin saarella. Sir Walter arveli että se oli jossain muualla - Orinoco-joen yläjuoksulla siellä mitä nykyisin kutsutaan Venezuelaksi - tai jossain nykyisin Guayanaksi kutsutun alueen rannikolla. Mutta Johnny, itse asiassa ne kaksi kulutti yhtä paljon aikaa toistensa vahtimiseen kuin kullan etsimiseen. Kumpikin niistä pelkäsi että toinen löytäisi kullan ensiksi, joten joka kerta kun kumpikaan kuuli puhuttavan tai muuten vaan aavisteli että toisella saattoi olla hajua jostakin, niin se kävi saman tien kimppuun ja pisti sen toisen matalaksi. Siitä seurasi että sen jonka kimppuun oli hyökätty piti ensin toipua ja korjata laivansa ja saada lisäjoukkoja Englannista tai Espanjasta niin että se voi jatkaa tutkimusretkeä - mutta aivan ensteksi sen piti tietysti kostoksi hyökätä sen toisen kimppuun. Ja näin kävi. Eestaas, eestaas, niin monta kertaa ettei ollut ihme ettei ne ikinä löytäneet kultaa, jos sitä nyt sitten koskaan olikaan. Johnny, totuus on että koko tää El Dorado -juttu on

3 pelkkää mielikuvituksellista höpinää. Joka sai koko ajan laajemmat mittasuhteet, eikä ne muuten olis menneetkään niin sekaisin kuin meni. Nimittäin sen lisäksi ettei ne tienneet missä tää El Dorado oli, ne ei tienneet myöskään mikä se oli. Jotkut sanoi että se oli chibchojen kauan sitten kadonnut kaupunki - lisää muinaisia intiaaniheimoja - jonka talot ja huonekalut oli tehty puhtaasta kullasta ja koristeltu timanteilla ja rubiineilla, ja kaikilla muilla jalokivillä mitä on, ja kadut päällystetty kullalla. Toiset sanoi että se oli arawackien suuren kuninkaan mausoleumi, tai Perun inkojen keisarin - piilossa jossain vuorten kätköissä. Jotkut sanoi ettei se ollut ihmiskäsien työtä ollenkaan vaan jokin luonnonihme. Sademetsässä virtaava joki, jonka vesi oli sulaa kultaa, tai järvi, tai kuuluisa nuoruudenlähde. Ja jos sä peseytyisit siinä vedessä niin sä parantuisit kaikista sun taudeista - varsinkin syfiliksestä ja muista inhotuksista mitä ne toi Euroopasta ja jotka saa sun pippelin muuttumaan vihreäksi ja mätänemään ja putoamaan pois, ja niihin tauteihin intiaaniparkoja kuoli kuin kärpäsiä - että nuoruudenlähde parantaisi sut kaikista vaivoista ja sä eläisit ikuisesti onnellisena. Eräät sanoi että se oli kielletty hedelmä, tai kukka, ja jos sitä söi niin paskansi kimaltelevia kultatankoja. Toisten mielestä kyseessä oli sama hedelmä josta puhutaan Raamatussa, ja jos sitä syö niin se mikä jymähtää tangoksi onkin etupuolella - ja se kasvaa niin että sepalus räjähtää - pitkänä ja kovana kuin kultainen obeliski mikä ulottuu melkein nenään asti. Ja Johnny, kun sulla on sellanen vesitorni edessä ja kun sä ajattelet kaikkia niitä kauniita intiaaniorjatyttöjä, niin silläkin tavalla sä voisit elää ikuisesti onnellisena! No, ne ei kertakaikkiaan tienneet mikä se oli. Ja mitä enemmän ne puhui siitä ja tappeli keskenään, sitä kiihkeämmiksi ne kävi, ja turhautuneemmiksi, kunnes lopulta ne olisi tehneet mitä tahansa päästäkseen käsiksi siihen El Doradoon. Ne hakkasi ja kidutti intiaaneja ja raahasi niitä paikasta toiseen muka näyttämään niille salaisuuden - tai kertomaan siitä, kielillä joita ne ei edes ymmärtäneet, ei yhtäkään niistä - ja intiaaniraukat oli kaikkein eniten pyörällä päästään. No niin kuin mä olin sanomassa, se oli tää sama Fernando de Berrío, joka saapui laivastoineen tänne Corpus Christille, ja rakensi ensimmäiset talot - vankilan ja kirkon ja kuvernöörinpalatsin - saaren ensimmäisiä eurooppalaisia siirtolaisia varten. Ne oli enimmäkseen espanjalaisia. Mutta jotkut niistä oli ranskalaisia, portugeeseja ja italiaanoja ja kaikkia muita jotka halusi tulla - ketkä hyvänsä paitsi englantilaiset - ja siirtokunnan nimi oli Demerara. Samaa siirtokuntaa kutsuttiin myöhemmin St. Maryksi, ja sitten St. Maggyksi. Mutta ihan aluksi sitä kutsuttiin Demeraraksi niiden sokerikiteiden takia joita sieltä laivattiin Eurooppaan, niin että laivat saattoi palata takaisin tuoden mukanaan

4 suolattua kinkkua, espanjalaisia viinejä ja ranskalaista shamppanjaa, hollantilaisia edamjuustoja jotka oli kuin kanuunankuulia punaisissa vahakuorissaan, vaatteita ja kirjoja ja aseita ja mitä ikinä ne nyt sitten tarvitsikin. Ajan mittaan ne kuitenkin rupesi sanomaan, että itse asiassa juuri Demeraran kellanruskea sokeri oli se El Dorado, jota ne oli etsineet, nimittäin kun sokeri oli myyty niin Corpus Christille palaavien laivojen lastina oli enimmäkseen kultaa. Mutta Johnny, todellinen El Dorado kaikessa siinä kaupankäynnissä ei tosiaankaan olleet mitkään sokerikiteet. E-hei, tosi kultakimpaleita oli ne kellanruskeat intiaaniorjat, jotka pantiin muokkaamaan maata ja istuttamaan sokeriruokoa ja tekemään sokeria, ja ne hakkasi niitä minkä ehti ja pisti raatamaan ja ne tappoi niitä yhtä sukkelasti kuin tienasi omaisuuksia itselleen. Pääsyy kaikkeen siihen sokerihässäkkään oli tietysti Fernando de Berríon retkien rahoittaminen. Mutta ennen kuin de Berrío saattoi lähteä matkoilleen, sen piti saada joku huolehtimaan Demerarasta. Niinpä se lähetti Espanjaan sanan sokerikauppakumppanilleen Don Antonio Sedeñolle, että pistää liikettä perseeseen ja tulee saman tien Corpus Christille. Samaan aikaan de Berrío kirjoitti Espanjan kuninkaalle - nimittäin siihen aikaan Corpus Christi ja kaikki muutkin saaret kuului tietenkin Espanjan kruunulle - että kuningas voisi nimittää Don Antonion saaren ensimmäiseksi kuvernööriksi. Ja niin tapahtui, ja jos sä vilkaiset historiankirjaasi niin sä näet että tää on totta joka sana, Don Antonio Sedeño oli Corpus Christin ensimmäinen kuvernööri. Joten nyt de Berrío saattoi kerätä joukkonsa ja laivansa ja lähteä ensimmäiselle tutkimusmatkalleen. Nimittäin niiden piti tehdä retkensä meritse eikä maitse - pahempi juttu de Berríolle, kun tietää miten se oli koko ajan merisairaana ja ruikki riisivettä - koska viidakko oli liian tiheää ja vaikeakulkuista ja vaarallisen täynnä myrkkykäärmeitä. Ensimmäisellä retkellä de Berríon oli tarkoitus tutkia La Brean pikijärveä saaren eteläpäässä ja koluta senpuoleinen rannikko koko pituudelta. Se oli nimittäin jo ajat sitten lukenut Kolumbuksen lokikirjoista miten se kävi hakemassa sieltä tervaa paikatakseen alustensa vuotokohtia. Ja Kolumbus kirjoitti, että se pikijärvi oli oikea ihme, luonnonoikku, jolle ei mikään vetänyt vertoja, "ei edes Sevillan tanssiva trubaduuri-aasi!" joten ehkäpä Maaemo oli ihmeellisyyksissään synnyttänyt myös sen kultaisen järven jonnekin niille main?

5 Mutta tuskin de Berrío oli nostanut purjeensa, kun Sir Walter Raleigh tapansa mukaan saapui ja ryöväsi Demeraran ja poltti Iruran Pyhän Joosefin kirkon maan tasalle. Lisäksi Sir Walter pelasti viisi pientä intiaanikuningasta, jotka de Berrío oli kahlinnut kiinni toisiinsa ja heittänyt vankilaan. Wannawanari, Tanoopanami, Maquarami, Atrimi ja Caroni - kaikkein kovimmalle tän tarinan kertomisessa ottaa niiden nimien lausuminen - siellä ne kaikki viisi seisoi alasti ja vapisevina, ja ne puristi omituisesti peffaansa seinää vasten, kunnes Sir Walter käänsi jokaisen niistä hitaasti ympäri ja näki että niiden takapuolet oli kärvennetty hehkuvilla hiilihangoilla ja kiehuvalla sianrasvalla. Se tapahtui vuonna Joten de Berríon oli pakko muuttaa kurssiaan ja tulla suorinta tietä takaisin ennen kuin tutkimusretki oli päässyt alkamaan, ja sen piti rakentaa uudelleen kaikki minkä Raleigh oli tuhonnut. Mutta tällä kertaa se rakensi korkean muurin Demeraran ympärille, ja sataman yläpuolelle ison linnoituksen josta pystyi ampumaan useilla tykeillä, ja tällä kertaa, kun se lopulta pääsi lähtemään, se jätti Don Antoniolle lisäksi puolet sotilaistaan. Mutta ennen kuin se pystyi taas aloittamaan tutkimuksensa, sen piti tietysti purjehtia koko matka ylös pitkin Orinoco-jokea. Nimittäin ihan ensimmäiseksi sen oli pakko käydä Raleighin kimppuun ja siepata takaisin viisi pientä intiaanikuningastaan, jotka nyt oli kaikki puettu omiin valkoisiin röyhelöpaitoihinsa joiden hihat roikkui polvissa asti ja punaiset samettihousut laahasi nilkoissa. Ja nyt Don Antonio saattoi lopultakin lähettää hakemaan Espanjasta vaimonsa ja kaksi tytärtään, nimittäin ne sen oli pitänyt jättää jälkeensä kun se joutui lähtemään Corpus Christille sellasella kiireellä. Sen vaimo oli hyvin ankara ja hurskas nainen. Niin hurskas että sillä oli tapana ajella päänsä kaljuksi kuin nunna, ja se oli vannonut pukeutuvansa ainoastaan mustiin - merkiksi siitä että se suri miehensä poismenoa jo etukäteen - ja sen nimi oli Doña María Penitencia. Ja tyttärien nimet oli María Dolores ja María Consuelo. Kolme Maríaa, ja just niin kuin nimistä voi arvata, kaikki kolme omisti elämänsä yksinomaan kirkolle. María Dolores ja María Consuelo jumaloi vanhaa arkkipiispaa, jota ne avusti alttarivalmisteluissa ja suitsukkeiden sytyttämisessä ja ehtoollisleipien asettelussa hopeamaljaan ennen messua. Ja päivät pitkät ne auttoi sitä pukemaan ja riisumaan ja taas pukemaan päälle kaikki vetimensä. Nimittäin sen lisäksi että sillä oli useita täydellisiä vaateparsia eri messuja varten, sillä oli myös erityinen vihreä puku ihan vaan puutarhassa käyskentelyä varten, ja valkoinen puku keskipäivän meditaatiohetkiin - keltainen jota se käytti vieraillessaan sairaiden luona, ja punainen köyhiä varten - ja vielä yksi kokoruskea asu johon kuului hattu ja lyhyt viitta ja isot nahkaiset

6 cowboysaappaat, ja niissä tamineissa se piipahti puskassa silloin kun tarve vaati. Ja äiskä, itse María Penitencia, ompeli sille omin käsin pitkän purppuraisen silkkikaavun jossa se sai ottaa vastaan ripittäytyjiä, ja siinä oli nelkytäkaksi helmiäisnappia, leuasta varpaisiin asti! Eikä ne kolme Maríaa olisi ikinä voineet lähteä tällaiseen hirvittävään Karibianmeren pakanapaikkaan ottamatta mukaan vanhaa arkkipiispaansa. Ne tuli ja löysi Don Antonion joka vietti iltapäiväsiestaansa syvässä unessa, ja kun ne hiipi varpaillaan sisään ja nosti lakanaa ja kurkisti sen alle, niin siellä sen vieressä nukkui kaikessa luonnollisessa suloudessaan pieni intiaaniorjatyttö, yhtä alasti kuin syntymähetkellään. Joten arkkipiispan ensimmäinen tehtävä Uudella Mantereella - heti kun ne sai sen valtavan matka-arkun hilattua ulos laivasta - oli pukeutua erityisesti karibialaisten paholaisten manaamista varten tehtyyn pukuunsa ja lausua rukouksia Don Antonion pään yläpuolella. Kaksi Maríaa auttoi sitä vaihtamaan päälleen purppuraisen silkkikaavun, ja ne tarjosi sille virkistykseksi pikarillisen viiniä. Nyt arkkipiispa oli valmis noutamaan matka-arkustaan välineen jota ne kutsui "yhdeksänhäntäiseksi kissaksi", ja sillä se antoi satakunta terävää iskua pienelle orjatytölle. Kun se lopetti, lapsiparka pysyi tuskin enää jaloillaan. Mutta nyt María Penitencia voi lopultakin olla tyytyväinen, ja se oli valmis päästämään lapsen takaisin perheensä luokse sademetsään. Nimittäin tosiasiassa se pieni orjatyttö oli oman arawackkansansa jalosukuinen prinsessa - saman kuningas Wannawanarin tytär, jota de Berrío oli pitänyt vankinaan - ja sen kuninkaallinen kotiväki odotti sitä malttamattomana saaren toisella puolella. Ja ne olisikin päästäneet sen palaamaan kotiin kuninkaallisen perheensä luokse, jos ei olisi ollut yhtä juttua, joka näkyi vähän liiankin selvästi, nimittäin pikku orjatyttö oli raskaana ja odotti Don Antonion lasta. Joten ne ei voineet lähettää sitä kotiin noin vaan. Sen sijaan ne lukitsi sen kellarikerroksessa sijaitsevaan selliin, ja María Dolores ja María Consuelo vei sille aina aamuisin ruokaa, ei sen enempää kuin palan maissikakkua ja lasillisen kookosvettä. Mutta Don Antonio ei ollut täysin sydämetön, ja myöhään iltaisin se hiipi alas portaita ja toi lapselle jotain kunnollista syötävää. Useimpina öinä Don Antonio tietysti innostui liikaa, ja kun ne kaksi Maríaa tuli aikaisin aamulla, ne löysi sen

7 yhä lohduttelemassa pikku orjatyttöään, joka rimpuili sen alla nurkkaan sidotussa riippumatossa. Lapsi syntyi keskosena. Se oli pikkuinen olio jonka verisuonet näkyi sen läpikuultavan ihon läpi, ja silmät oli kirkkaanpunaiset kuin salamanterilla, eikä sillä ollut silmäripsiä eikä kulmakarvoja eikä kynsiä varpaissa eikä sormissa, vain pikkuset kuopat just niin kuin sammakon imukupit. Mutta tää pikku orjatyttö rakasti vauvaa joka tapauksessa. Se leperteli sille ja puhui hellästi kielellä jota kukaan muu ei tajunnut, eikä se päästänyt pikku salamanteria hetkeksikään pois silmistään. Itse asiassa se olisi mieluummin elänyt loppuikänsä selliin lukittuna ja ollut siellä onnellinen kuin menettänyt sen lapsen. Mutta kumminkin ne otti sen pois siltä. Ja ne kutsui paikalle kaksi sotilasta jotka paiskasi sen maahan ja löi sitä ja sitoi sen kädet ja jalat ja kantoi sen pois, vaikka se tappeli vastaan riippumatosta tehdyn banaaninkuorensa sisällä, ja ne vei sen takaisin sen perheelle viidakkoon. Ne kaksi Maríaa kasvatti lapsen itse, koska joka kerta kun ne antoi sen pideltäväksi niiden äiskälle, María Penitencialle, se yritti heti viskata lapsen ulos ikkunasta. Maríat piti sitä tavallisesti huoneen nurkassa kenkälaatikossa, jonka pohjalle oli pantu vähän kuivaa heinää. Ja ne yritti syöttää sille kaikenlaisia kärpäsiä ja hyttysiä ja hämähäkkejä mitä suinkin sai kiinni - kunnes ne lopulta keksi sen ainoan asian mitä pikku salamanteri halusi syödä - kirkkaanvihreitä tarojuuren lehtiä joita kasvoi joenrannalla, pehmeitä ja kasteenkosteita täydenkuun loisteessa. Joten kaksi Maríaa nousi uskollisesti joka aamu aikaisin ja meni poimimaan niitä. Se oli pieni tyttö, ja Maríat kutsui sitä samalla nimellä kuin sen äiskää - Iwana, mikä arawackien kielellä merkitsee iguaania. Ja kun se alkoi ryömiä, kaksi Maríaa kantoi sen iltapäivisin pihalle ja kävelytti sitä vuorotellen pitkässä narussa joka oli sidottu sen kaulan ympäri. Kunnes eräänä iltapäivänä Iwana pääsi irti ja lähti kovaa kyytiä juoksemaan kohti isoa poinciana-puuta, kädet ja jalat levällään niin kuin lentokoneen siivet - ja just sillä tavalla iguaanit juoksee, jos sä olet joskus nähnyt - ja se pysyi ylhäällä puussa kolme päivää. Kunnes ne kaksi Maríaa auttoi vanhaa arkkipiispaa pukeutumaan vihreään pukuun joka sillä oli puutarhassa kuljeskelua varten, ja se kiipesi itse puuhun ja toi lapsen alas. Maríat ruokki sitä päivästä toiseen pehmeillä tarojuuren lehdillä, ja Iwana kasvoi kasvamistaan, eikä kukaan talossa kiinnittänyt siihen juuri mitään huomiota. Se ryömi ovestatulijoiden jalkojen välistä, ja kiipesi niiden kaulaan ja roikkui siinä kuin poimutettu huivi, tai kiertyi mukavasti jonkun syliin illallispöydän ääressä. Joskus ne yhtäkkiä tajusivat ettei kukaan ollut nähnyt pikku-iwanaa viikkoon - jolloin kaikki alkoi hulluina etsiä sitä ruokakomerosta, ja

8 kaikista kaapeista ja sänkyjen alta - nimittäin kaikki pelkäsi että María Penitencia törmäisi siihen ensiksi. Niin kuin silloin kerran kun Iwana ryömi keittiön tiskialtaasta alas viemäriputkeen, ja María Penitencia väänsi hanat täysille ja melkein hukutti sen. Mutta vähitellen jopa se näytti tottuneen Iwanan läsnäoloon talossa. Tuskin ne ehti selkänsä kääntää, kun Iwana oli jo kasvanut pieneksi tytöksi, ja just niin kuin tällaiselta tarinalta voi odottaakin - huolimatta siitä että se oli ollut niin ruma vauva - Iwanasta tuli kaunein nuori tyttö mitä Demerarassa oli koskaan nähty. Nimittäin älä unohda että tää Iwana, niin kuin sen äiskä sitä ennen, oli prinsessa ja sen suonissa virtasi arawackien kuninkaiden veri. Sen lisäksi se oli ensimmäinen Uudessa Maailmassa syntynyt lapsi joka oli puoliksi espanjalainen ja puoliksi intiaani, ja niin kuin sellasissa tapauksissa usein käy, se peri molemmilta puolilta parhaat ominaisuudet. Se oli pitkä ja hoikka, ja kultainen iho sillä oli ja vihreät mantelisilmät, ja sen pitkä tumma tukka ulottui vyötärölle asti. Ja Johnny, tän lapsen luonne oli yhtä ihana kuin sen ulkomuoto - rauhallinen ja hiljainen ja tosi suloinen - niin että joka kerta kun se juoksi kadulla kovaa kyytiä kirkon ja hallintopalatsin väliä, ohikulkija tunsi säälinvihlaisun sydämessään. Nimittäin just niin kuin tällaisessa tarinassa voi odottaakin, mitä kauniimpi ja kiltimpi Iwanasta tuli, sen julmemmin ne kaksi Maríaa kohteli sitä, ja niiden äiskä myös, María Penitencia. Ne pisti sen siivoamaan palatsia ja laittamaan ruokaa ja pesemään kaikki vaatteet, ei pelkästään talon omat, vaan lisäksi Iwanan piti pestä ja silittää myös kaikki vanhan arkkipiispan vetimet ja auttaa ne sen päälle. Se nousi aamun sarastaessa jauhamaan kahvia ja keittämään sitä, puristamaan appelsiineista mehua ja leipomaan magdalenaleivoksia aamiaiseksi. Sitten sen piti lämmittää yrttikylpy María Penitencialle ja hangata pesusienellä sen leveitä hartioita ja kiiltelevää kookospähkinäkaljua. Sitten sen piti valmistaa kylvyt kahdelle tyttärelle, ja pestä ja kuivata ja kammata niiden hiukset ja auttaa niitä pukeutumisessa. Sitten - ilman että se olisi ehtinyt yhtään huoahtaa siinä välissä - sen piti kiiruhtaa juosten torin toiselle laidalle auttamaan vanhaa arkkipiispaa, niin että kun kolme Maríaa hetkeä myöhemmin tuli perässä, arkkipiispa oli valmis pitämään kello kuuden messun. Joopa joo ja niin päin pois, koko päivän, kunnes Iwana lopulta sai luvan laskeutua portaita alas pieneen kellariloukkoonsa, jonne María Penitencia seurasi sitä, isoa avainta heilutellen, ja lukitsi oven sen perässä. Nimittäin se oli tietysti ainoa tapa pitää Don Antonio loitolla. Ja kun Iwana lopulta kävi makuulle pieneen riippumattoonsa ja sulki silmänsä ja vajosi hiljaa uneen, María Penitencia oli jo tullut uudelleen ovelle ja avasi sen päästäkseen tytön ulos.

9 Tuli aika, jolloin Don Antonion piti ruveta etsimään sopivia aviomiesehdokkaita kahdelle Maríalle. Siihen mennessä Demerarasta oli tottakai kehittynyt vilkas kaupunki, joka tunnettiin hyvin Euroopassa, ja se houkutteli lukuisia nuorukaisia kokeilemaan onneaan Karibialla. Kaiken huipuksi Fernando de Berrío oli vakuuttunut siitä että El Dorado saattoi nyt löytyä minä päivänä hyvänsä, ja kun se löytyisi, kaikilla olisi tietysti enemmän kultaa kuin mistä ne osasi edes uneksia. Mutta tosiasiassa suurin osa Demeraraan tulevista nuorista miehistä ei ollut kovinkaan hyvää sukua eikä erityisen hyvätapaisiakaan, ne oli pelkkiä hummeripoikia ja retkuja jotka halusi vaan tulla rikkaiksi. Vankikarkureita, ja varkaita, ja kaikensorttisia roistoja mitä ikänä voit kuvitella, niin että tosiasiassa ne nuoret miehet ei olleet ollenkaan sopivia Don Antonion tyttärille. Oli vain yksi sovelias, ja se oli nuori ranskalainen lääkäri, joka oli tullut Corpus Christille kotikaupungistaan Marseillesta. Eikä se muuta tehnyt kuin kerskui sukujuurillaan, niitä oli pitkä rivi reivejä ja varareivejä, oli pippiä pappia paronia ja vaikka mitä - ja ihmisillä oli tapana mennä kuuntelemaan kun se lausui nimiä ääneen joskus kolmekin tuntia yhteen menoon keskeyttämättä - ja se johti sinisen verensä aina Kaarle Suuresta asti! Sen koko nimi oli tohtori Jewels Derrière-Cri de Plus-Bourbon. Mutta sitä kutsuttiin tohtori Jewelsiksi. Joten Don Antonio julisti että se Maríoista, jonka tohtori Jewels valitsisi, saisi myötäjäisikseen puolet Don Antonion tiluksista, ja toinen saisi palata Espanjaan ja mennä nunnaluostariin. Joten useiden kuukausien ajan tohtori Jewels tuli joka ilta syömään päivällistä Don Antonion palatsiin. Mutta nimensä lisäksi tohtori Jewelsillä oli Corpus Christin saarella melkoinen maine toisestakin asiasta, nimittäin omituisista ruokailutottumuksistaan. Kato, sinisen verensä takia se ei voinut juoda mitään muuta kuin ranskalaista shamppanjaa - sehän on selvää - ja ainoa ruoka mikä sen suussa maistui hyvältä oli voissa haudutetut sammakonreidet. Ennen sitä kenellekään ei tietenkään ollut juolahtanut mieleenkään syödä niitä, kaikkien mielestä sammakonkoivet oli noitien ja pirujen ruokaa jos mikä. Ja kesti muutaman illan ennen kuin kolme Maríaa ja Don Antonio pystyi istumaan samassa pöydässä tohtori Jewelsin kanssa, joka näykki huolellisesti joka palan niistä pikku varvuista, ilman että niiden piti juosta nopsaan nopsaan pihan perälle oksentamaan ulos oma päivällisensä. Se söi niitä tuntikausia, yhden

10 koiven kerrallaan - ja sillä oli iso punavalkoruudullinen liina sidottuna kaulan ympäri ihan kuin lapsen ruokalappu - silmät sirrillään, täydessä hurmiossa, vahatut viikset ja sormet voita tippuen. Mutta tää karmea näky ei ollut edes pahinta niissä sammakonkoivissa - joita piti tietysti olla lautasella valtava pino, tohtori Jewelsin nenän korkeudelle asti, ennen kuin se oli tyytyväinen. Pahinta oli se, että nyt Iwanan piti kaikkien muiden töidensä lisäksi vielä rämpiä joka päivä monta tuntia haisevalla Maraval-suolla vyötäröä myöten mudassa ja jahdata hyppiviä sammakoita, joita tarvittiin tolkuton määrä. Sitten sen piti repiä niiltä koivet irti ja hauduttaa ne pehmeiksi voissa niin että ateria oli valmis joka ilta siihen aikaan kun tää tohtori Jewels tuli päivälliselle. Päivällisen jälkeen se nautti konjakkiryypyn ja sikarin Don Antonion seurassa. Sitten se valitsi jommankumman Marían - Doloresin tai Consuelon - ja ne meni ja istui yhdessä takapihalla ja tuijotti valtavaa kuuta joka vaelsi kimaltavan meren ylitse. Ne piteli toisiaan kädestä ja lausui runoja ja lateli rakkaudentunnustuksia - kaikkea mitä nyt nuoret tapaa tehdä kun ne seurustelee - tietysti María Penitencia chaperonena selkänsä takana. Joinakin iltoina tohtori Jewels mittaili rantaviivaa María Doloresin kanssa, ja joskus se vaelsi läpi uneksivan Demeraran käsi kädessä María Consuelon kanssa, ja niiden takana, pimeässä, pari askelta jäljessä tulla tömisti tietysti María Penitencia. Pian tuli päivä, jolloin tohtori Jewelsin piti ilmoittaa päätöksestään. Niinpä Don Antonio järjesti suuret juhlat palatsissaan juhlistaakseen tapausta, ja se kutsui sinne kaikki Demeraran tärkeät henkilöt, mukaanlukien itsensä Fernando de Berríon. Nimittäin pahaksi onneksi se sattui olemaan paikalla, se oli tullut täydentämään laivojensa varastoja. Aikaisin tuona lauantaiaamuna ompelijatar toi kolmen Marían tilaamat leningit, valkoista pitsiä María Consuelolle ja punaista María Doloresille, ja María Penitencialle tietysti mustaa pitsiä ja iso, leveälierinen hattu. Kaikki kolme touhusi koko päivän valmisteluissaan - molemmat tyttäret säntäili edestakaisin palatsissa ja kiehui jännityksestä - kumpikin vakuuttuneena siitä että nuori tohtori Jewels valitsisi juuri sen. María Consuelo vannoi, että eräänä tukahduttavan kuumana ltana, kun lausuttiin runoja, intohimon hetkellä kaunopuheinen tohtori Jewels oli - vaikkakin suu täynnä ruokaa - lahjoittanut lempensä hänelle. Ja María Consuelo puolestaan

11 paljasti että esittäessään serenadiaan eräänä kiihkeän lipevänä yönä - sen huippuhetkellä tohtori Jewels-parka, jonka kieli oli kulunut riekaleiksi - oli lupautunut hänelle. Ja Iwana juoksi niiden molempien perässä aamuvarhaisesta alkaen, kylvetti niitä ja kampasi niiden hiuksia ja auttoi niitä pukeutumaan upeisiin kolttuihinsa, ja tottakai sen piti myös valmistaa kaikki ruoat illan juhliin. No kutsuvieraat veti kitusiinsa kaljuunalastillisen ranskalaista shamppanjaa ennen kuin ruoka oli edes tuotu pöytään. Ja kun ne oli pistelleet ensimmäisen ja toisen ja kolmannen ruokalajin - ja sitten Iwana kantoi pöytään pääruokalajin, mikä tohtori Jewelsin tähden ei ollut mitään muuta kuin nenänkorkeudelle asti ulottuva läjä sammakonreisiä - tottakai muiden vieraiden oli pakko ottaa nopeasti nopeasti jalat alleen ja kipaista pihan perälle yrjöämään kolme edellistä ruokalajia. Mutta kaiken häslingin ja remuamisen ynnä muun jälkeen ne ei enää voineet kestää jännitystä, ja kaikki alkoi paukuttaa lusikoillaan shamppanjalaseja - lopulta tohtori Jewels nousi pöydästä astuakseen korokkeelle julistamaan päätöksensä. Mutta samalla hetkellä kuului valtava tykkien jyrähdys, ja kaikki puikki pöydän alle piiloon. Nimittäin kun Sir Walter Raleigh kuuli huhun että de Berrío oli palaamassa kotisatamaan jossa aiottiin pitää valtavat juhlat, niin tottakai se päätteli että juhlat pidettiin sen kunniaksi että se oli lopultakin löytänyt El Doradon. Joten tietysti se otti heti kurssin kohti pahaa-aavistamatonta Demeraraa ja hyökkäsi laivastoineen sen kimppuun. Se odotti kunnes juhlat oli täydessä käynnissä ja kaikki soltut niin borracho että tuskin pysyi tolpillaan, ja sitten se laukaisi kaikki kanuunansa yhdellä kertaa. Mutta hyvin pian Sir Walter tajusi ettei de Berrío kuten tavallista ollut löytänyt pierunkaan vertaa - eikä se sillä frustraation hetkellä keksinyt muuta aarretta kaapattavaksi kuin Don Antonion kaksi palkintotytärtä jotka se sieppasi mukaansa - molemmat tärisi pelosta pöydän alla, upeissa koltuissaan jotka oli tahriutuneet mustekalaan sen omassa liemessä. Joten de Berríon ei auttanut muu kuin rynnätä kiireimmän kaupalla laivaansa ja syöksyä Raleighin jälkeen, taas kerran ylös Orinocoa, ja se hyökkäsi sen kimppuun ja kaappasi kaksi palkinto-maríaa takaisin. No nyt kaikkien mielessä oli päällimmäisenä yksi ja sama huoli - varsinkin Don Antoniolla ja Doña Penitencialla. Nimittäin kukaan ei tosissaan uskonut sitä mitä englantilaisista merimiehistä sanotaan, vaikka todistusaineistoakin on vaikka millä mitalla. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä ne aukoo päätään kunniasta ja sen sellasesta - kukkaiskielellä ja koulutytön elein - että tosiasiassa joka ainoa engelsmanni on homo.

12 Tohtori Jewels suoritti tarkastuksen omakätisesti. Käyttäen instrumenttina omaa oppinutta pikkurilliään, ja koko Demerara odotti kärsimättömänä palatsin ulkopuolella kuullakseen tulokset. Ja ennen pitkää se ilmaantui ylväänä parvekkeelle ja levitti liinan roikkumaan kaiteen yli - ei ruudullista, vaan tällä kertaa erityisen valkoisen liinan - ja sitten se kelasi sen takaisin ja pudotti uudelleen roikkumaan kaiteen yli, jolloin väkijoukko puhkesi spontaaneihin riemuhuutoihin. Nimittäin kaikki ymmärsi tietysti merkin, se tarkoitti että molempien Maríoiden hyve oli säilynyt koskemattomana. Lukuunottamatta tietysti tohtorin oman pikkusormen hipaisua. Don Antonio oli niin mielissään että julisti juhlien jatkuvan seuraavat kolme päivää ja yötä. Kaikki lauloivat, ja tanssivat, ja joivat rommia kaduilla - usein kuulee sanottavan että siitä päivästä sai alkunsa ne karnevaalit joita nykyään vietetään - ja kun ne lopulta oli juhlineet itsensä uuvuksiin, ja umpijuovuksiin, ja kaikilla oli ääni käheänä paljosta bakkanaalinpidosta, niin lopulta ne kerääntyi vielä kerran yhdessä Don Antonion parvekkeen alle. Nyt tohtori Jewels astui taas esiin antaakseen vastauksen jota kaikki oli niin pitkään odottaneet, nimittäin että kumman niistä Maríoista se ottaisi vaimokseen, ja kumpi palaisi Espanjaan ja hautautuisi nunnaluostariin? Mutta tuskin se oli saanut suunsa auki kun väkijoukko taas puhkesi huutoihin - mutta tällä kertaa sadatteluun ja nyrkkien heristelyyn ja mätien hedelmien heittelyyn - nimittäin se mitä tohtori Jewels kaikessa nuorukaisen viattomuudessaan päästi suustaan, oli ettei se ymmärtänyt koko kysymystä. Kato, ihan niin kuin kaikki muutkin koulutetut ja kasvatetut ja hienosti sivistyneet ja siihen aikaan hyvinkin kunnianhimoiset nuoret fransmannit, tää tohtori Jewelskin oli sosialisti. Mikä tietysti tarkoittaa että se oli myös ateisti - se ei uskonut Isäjumalaan, eikä paaviin eikä kuninkaaseen eikä mihinkään muuhunkaan paitsi rahan valtaan - joten miten se mitenkään voisi naida jonkun roomalaiskatolisen, niin kuin ne molemmat Maríat? Just niin kuin sä voit arvata, tohtori Jewels sanoi että jos Don Antonio edelleen halusi hänet vävykseen, silloin ainoa mahdollisuus oli että hän naisi sen nuorimman tyttären, joka ei ollut kukaan muu kuin prinsessa Iwana. Nimittäin vaikka Iwana oli pikkutytöstä asti viettänyt kaiken ikänsä kirkossa ja passannut vanhaa arkkipiispaa, kenellekään ei ollut koskaan juolahtanut mieleen viskata hyppysellistä suolaa ja tilkkasta pyhitettyä vettä sen päähän kastaakseen sen. Joten Don Antonio ja Doña Penitencia ei ehtineet edes alkaa vaivata päätään sillä miten ne pääsisi tästä pinteestä johon ne oli äkkiarvaamatta joutuneet, kun väkijoukko taas alkoi huutaa, hurraata tällä kertaa. Ja niin kuin täysiveriset karibialaiset aina, ne päätti pitää vielä kolme päivää vapaata ja viettää karnevaalia ja bakkanaalia

13 pitkin katuja. Ja Don Antonio ja kaikki kolme Maríaa jätettiin niine hyvineen parvekkeelle, silmät ristissä ja suut auki toljottamaan just niin kuin liskoperhe pyydystämässä kärpäsiä. Joten heti ensteksi tohtori Jewelsin piti rakentaa itselleen ja Iwanalle sopiva talo, ja siitä tuli kaupungin isoin, ja se oli saaren korkeimmalla paikalla. Se oli oikea linna, ja isompi kuin Hiekkaherran linna, jopa Don Antonion palatsia isompi. Sen korallinpunaisesta kivestä tehdyt muurit oli puolitoista metriä paksut, ja siinä oli yli sata huonetta, jokaisesta merinäköala. Ja tohtori Jewelsin makuuhuoneessa oli oma takka - ja katosvuode, ja kylpyamme jossa oli kultaiset leijonantassut - ja kirjastossa oli hyllyjen taakse piilotettu salaovi. Salaovi avautui kapeaan käytävään, jonka perällä oli syvä pimeä kuoppa, niin kuin kaivo jossa ei ole vettä, ja pitkät tikkaat joita pitkin saattoi kiivetä alas. Sitten tuli tunneli jossa piti ryömiä nelinkontin, se vei linnan perustusten ali, ja sitten tuli kiviset kierreportaat jotka kiertyi ylemmäs ja ylemmäs kunnes katon korkein kohta tuli vastaan. Siellä odotti seuraava ovi, jossa oli ruosteiset rautakalterit ja iso ruosteinen riippulukko, ja sen oven takana oli tietysti linnan torni. Torni ei ollut katettu, vain yhtä nurkkaa peitti olkikatos, ja sen alla oli sänky. Se oli vain pieni sänky, jossa oli pistelevä kookoskuituinen patja, ja yhteen sängynjalkaan oli kiinnitetty pitkä ruosteinen rautaketju. Tän ketjun toisessa päässä - riippulukolla lukittu, ruosteinen rautakahle kaulassa - oli tietysti Iwana, joka istui alastomana pikku sängyllään. Mutta siellä linnantornissa Iwana oli onnellisempi kuin koskaan ennen! Sen ei tarvinnut enää huolehtia Don Antonion taloudesta eikä juosta kolmen Marían ja vanhan arkkipiispan perässä aamuvarhaisesta myöhään iltaan. Nyt sen ei enää tarvinnut hytistä kylmässä pimeässä kellarinloukossa, jossa Doña Penitencia salli sen levähtää vaivaiset viisi minuuttia surkeiden päiviensä päätteeksi. Nimittäin kaikista eniten koko maailmassa Iwana itse asiassa piti nukkumisesta! Nyt se ryömi esiin kapean olkikatoksensa alta ja venytteli laiskana auringossa, ja sen iho välkkyi kuin kulta ja sen silmät oli puoliksi kiinni paksujen uneksivien silmäluomien alla. Päivät pääksytysten, vailla huolenhäivää! Eikä se koskaan tuntenut itseään yksinäiseksi, eikä nälkäiseksikään, sillä heti ensimmäisestä päivästä lähtien iguaani tuli katsomaan sitä.

14 Tajuatsä, sen tornin juurella kasvoi koko saaren suurin ja vanhin puu. Ja Johnny, nyt me ei puhuta mistään pavunvarresta! Se oli jättiläismäinen kapokkipuu, ja sen pisin oksa roikkui Iwanan olkikatoksen yläpuolella. Iguaani - ainoa Isäjumalan luoduista mikä pystyy kiipeämään niin korkealle - iguaani pudottautui puusta turvallisesti olkikatokselle niin että tvak! vaan kuului, ja se tuli tervehtimään Iwanaa. Silloin ensimmäisenä aamuna iguaani sattui pureskelemaan vielä suussaan viimeistä palaa pehmeästä tarojuuren lehdestä, mikä oli sen mieliruokaa, ja silloin tietysti Iwanan silmät alkoi loistaa. Se ei ollut nähnyt tarojuuren lehtiä kuin viimeksi pikkutyttönä. Samana yönä oli täysikuu, ja varhain seuraavana aamuna iguaani toi sille ison kimpun lehtiä jotka oli sidottu yhteen ruohonkorrella. Ja sitten ne kaksi istui onnellisina ja pureskeli lehtiä koko pitkän päivän - ne keskeytti vain ottaakseen pienet torkut auringonpaisteessa kylki kyljessä - molempien silmät puoliksi kiinni paksujen, uneksivien luomien alla. Kunnes myöhään eräänä iltapäivänä, kun aurinko oli juuri vajoamassa kimaltavaan mereen ruusunpunaisen taivaan reunassa, ne säpsähtivät hereille, kun tohtori Jewels kalisutti riippulukkoa. Iguaanilla ei ollut valinnanvaraa, eikä ollut Iwanallakaan. Ei ollut aikaa edes kömpiä piiloon sängyn alle. Nimittäin niin kuin kaikki muutkin saarella, iguaani oli tietenkin kuullut tohtori Jewelsin oudoista ruokailutottumuksista. Ja Johnny, iguaaninhäntä maistuu aika tavalla samalta kuin sammakonkoivet! Silmänräpäyksessä Iwana levitti pitkät kullanväriset jalkansa levälleen iguaania kohti, ja iguaani kömpi nopeasti niiden väliin ja katosi hetkessä näkyvistä! Mutta vaikka kaikki saarella tiesivät paljonkin tohtori Jewelsin oudoista ruokailutottumuksista, niin kukaan ei ollut kuullut mitään sen oudoista seksitavoista. Ja se oli iguaanin ja Iwanan onni. Nimittäin jos se olisi tehnyt niin kuin luulisi eli sillä tavalla kuin kaikki muutkin, niin se olisi heti huomannut Iwanan sisälle kätkeytyneen iguaanin. Mutta Johnny, saadakseen oman omituisen tyydytyksensä tohtori Jewelsin ei tarvinnut edes riisua vaatteitaan. Päinvastoin, se puki lisää päälleen, nimittäin jos ottaa huomioon punavalkoruudullisen liinan jonka se veti esiin takataskustaan ja sitoi kaulansa ympäri niin kuin lapsen ruokalapun. Nyt tohtori Jewels tarttui rautaketjuun joka oli kiinni ruosteisessa kahleessa Iwanan kaulan ympärillä, ja se vei Iwanan sänkyyn. Mutta se ei tehnyt sitä raa'asti, eikä millään tavalla rumasti eikä julmasti! Nimittäin tosiasiassa, huolimatta ruosteisesta ketjusta - ja kaularaudasta ja riippulukosta ja muusta - tää tohtori Jewels kohteli Iwanaa aina niin kuin se olisi ollut sellanen kiinalainen posliininukke. Tai hauras pikkulintu, ja hellästi se pani sen istumaan vuoteelle, selkä korallinpunaista muuria vasten. Sitten tohtori Jewels levitti sen jalat. Se meni polvilleen sängyn viereen niin kuin

15 ei oliskaan enää ollut mikään sosialisti-ateisti, vaan parempi katolilainen kuin kukaan meistä, valmistautumassa lukemaan iltarukousta. Tai niin kuin se olisi istuutunut pöydän ääreen, edessään lautasellinen niitä sen kallisarvoisia voissa haudutettuja sammakonreisiä - ja se taivutti jäykät viiksensä sivulle, silmät just samalla tavalla tiukasti suljettuina, täydessä hurmiossa - tohtori Jewels kumartui Iwanan ylle nauttiakseen iltasärpimensä. Voe pappa-joo! Se mitä tohtori Jewels maistoi, ei tietenkään ollut Iwana, vaan iguaani, joka oli piilossa sen sisällä. Eikä se tietenkään ollut ikinä maistanut niin makeaa pillua, koko elämänsä aikana! Nimittäin lääketieteellisen uravalintansa tähden tällä tohtori Jewelsilla oli ollut tilaisuus maistella niitä vähän enemmänkin. Ja se oli maistanut jokaista kansallisuutta ja makuvivahdetta mitä sä voit kuvitella, ranskalaisesta bordeaux'sta italialaiseen oreganoon, ja englantilaista pillua tuplakermakastikkeella. Intialaista palori-pillua, saksalaista oluessa keitettyä pillua, ja portugalilaista cavinadash-sianlihapillua valkosipulimarinadissa. Tää tohtori Jewels oli kokeillut poikittaista kiinalaispillua, karsastavaa singaporelaispillua - jopa niiden kahden Marían suitsukkeentuoksuista katolilaispillua - nimittäin tää tohtori Jewelsin ykkössuosikki oli ainoa vaaraton laji seksiä, mitä kirkko katsoi sormiensa läpi. Mutta Johnny, se ei ollut ikinä maistanut mitään sellasta kuin Iwana, mikä itse asiassa oli iguaani. Ja niin jatkui illasta toiseen. Heti kun aurinko alkoi vajota mereen, ja iguaani ja Iwana kuuli tohtori Jewelsin kolistelevan riippulukkoa, iguaani kiipesi Iwanan reittä pitkin ja piiloutui sen sisään. Ja tohtori Jewels kaivoi esiin punavalkoruudullisen ruokalapun takataskustaan ja meni polvilleen sängyn viereen nauttiakseen iltasärpimensä. Mutta Johnny, on vaan reilua tohtori Jewelsiä kohtaan kertoa, että jonkin ajan kuluttua Iwana oppi sulkemaan silmänsä ihan samalla tavalla kuin tohtorikin. Jonkin ajan kuluttua Iwanakin rupesi nauttimaan näistä tohtori Jewelsin iltavisiiteistä. Kunnes se kiihottui niin ettei enää kestänyt, ja siirsi tohtorin pään varovasti sivuun. Ja tohtori Jewels, aina yhtä kilttinä ja huomaavaisena Iwanaa kohtaan, taivutti viiksiään ja pisti ruokalapun takaisin takataskuunsa, nyökkäsi Iwanalle kohteliaasti ja kiiruhti ulos portista.

16 Niin jatkui illasta toiseen, niin kuin mä just sanoin. Ja vuodet vieri nopsemmin kuin Iwana huomasikaan. Mutta kun Iwanaa säilytettiin piilossa linnantornissa, sillä ei ollut paljon tietoa siitä mitä tapahtui maailmassa joka levittäytyi sen alapuolella. Tottakai iguaani informoi sitä tiettyyn pisteeseen saakka ja kertoi sille joka aamu tuoreimmat uutiset. Demeraran tapahtumista, Sir Walterin viimeisimmistä hyökkäyksistä Fernando de Berríon kimppuun, de Berríon vastaiskuista. Mutta oli eräitä asioita, joista iguaanilla ei ollut sydäntä kertoa Iwanalle. Ne uutiset koski sen omaa intiaanikansaa, sen kuninkaallista perhettä, arawackeja, ja karaibeja, ja warrahoita. Että eurooppalaiset tappoi niitä minkä kerkisi. Niistä tehtiin orjia ja ne pantiin töihin viljelmille, kasvattamaan sokeriruokoa - ja tupakkaa, kahvia, kaakaota ja kaikkia muita lajeja - ja ne pisti herkät intiaanit lujille ja ruoski niitä kunnes ne kaatui kuolleina maahan. Iguaanilla ei ollut sydäntä kertoa Iwanalle, että itse asiassa sen kuninkaallinen perhe oli tuhoutunut jo kauan sitten, ja enää kourallinen sen kansan jäseniä tallasi tämän maan kamaraa. Nimittäin Johnny, eurooppalaiset toi jo laivalasteittain uusia orjia Karibialle. Uusia, jotka korvasi tuhotut intiaanit. Nää orjat tuli laivoilla Afrikasta. Eikä iguaani ikinä kertonut Iwanalle, että edes tohtori Jewelsin linnassa ei ollut enää jäljellä kuin yksi ainoa intiaaniorja. Kaikki muut oli afrikkalaisia. Tohtori Jewels alkoi itsekin muuttua, ikään kuin ympäröivän maailman muutoksia heijastaen. Tähän mennessä tohtori Jewelsistä oli tullut tutiseva vanhaherra, se oli kyllästynyt itseensä ja sen oma vanhuudenheikkous turhautti sitä. Se ei enää kohdellut Iwanaa ollenkaan niin ystävällisesti ja hellästi kuin ennen, ja Johnny, tässä vaiheessa se rupesi tekemään niin ruokottomia juttuja ettei niistä viitsi edes kertoa. Iwana ja iguaani alkoi pian inhota näitä sen iltapäiväkäyntejä. Sitten yhtenä iltapäivänä tohtori Jewels äkkiarvaamatta ilmaantui torniin toisen tyypin kanssa. Se oli ensimmäinen kerta kaikkina niinä vuosina kun se ei tullut yksin. Tällä kertaa - raahaten mukanaan toista ruostunutta rautaketjua ja kaularautaa ja riippulukkoa - tohtori Jewels toi torniin uuden orjapojan jonka se oli samana aamuna ostanut torilta. Ja Johnny, kun Iwana kuuli tohtori Jewelsin kolistelevan riippulukkoa ja aukaisi puoliavoimet luomensa nähdäkseen olennon joka oli tullut sen viereen, nyt se nousi heti saman tien istualleen. Nimittäin Iwana ei ollut koskaan elämässään nähnyt niin kaunista miestä! Kuten Iwanakin, tää orjapoika oli prinssi, oman jorubaheimonsa kuninkaallisen suvun vesa. Se oli pitkä ja vahva ja liikkui kuin pantteri viidakossa, sillä oli purppuranhohtoinen iho ja ystävälliset kasvot ja sen nimi oli Anakonda.

17 Tohtori Jewels kaivoi esiin punavalkoisen liinansa just niin kuin se aina teki. Se polvistui sängyn viereen Iwanan eteen, ihan niin kuin joka ilta. Mutta tällä kertaa se piteli käsissään ketjua jonka toisessa päässä oli Anakonda, joka seisoi ihan tohtorin vieressä ja piti päätään käännettynä toiseen suuntaan. Nimittäin se ei olisi ikinä voinut häpäistä Iwanaa katsomalla sitä puuhastelua. Ei ikinä! Ja nyt - kun tohtori Jewels oli tyydyttänyt halunsa ja työntänyt laskostetun liinan takaisin taskuunsa - nyt se ei nyökännytkään kohteliaasti ja häipynyt niin kuin yleensä. Johnny, nyt tää irstas tohtori Jewels tahtoi lisää, se halusi katsella miten Anakonda tekisi sen, mihin se ei itse tärisevänä vanhuksena enää pystynyt. Se käski Anakondaa riisumaan itsensä alasti. Anakonda totteli. Se käski sen mennä pitkäkseen sängylle Iwanan viereen. Ja Anakonda kävi pitkäkseen. Nyt tohtori Jewels hymyili riettaasti ja silitti vahattuja viiksiään ja käski Anakondan suudella Iwanaa. Ensin sen suuta, ja sitten pehmeitä rintoja. Anakonda totteli. Mutta kun tohtori Jewels antoi seuraavan epäinhimillisen määräyksensä - ja Iwana tärisi pelosta Anakondan vahvoilla käsivarsilla, peläten sekä itsensä että iguaanin puolesta - Anakondaa alkoi säälittää, ja se manasi esiin voimat jotka se oli tuonut mukanaan meren yli Afrikasta. Johnny, ihan niin kuin kaikki muutkin afrikkalaisen jorubaheimon kuninkaalliset prinssit, Anakondakin pystyi muuttamaan muotoaan eläimeksi, jonka mukaan sitä kutsuttiin. Ja seuraavassa hetkessä, kun Iwana katsoi alas niin se näki ison mustan käärmeen luikertelevan sängyn vieressä. Ja tohtori Jewels seisoi ällistyneenä pidellen käsissään ruosteista ketjua ja tyhjää kaularautaa! Nopeasti kuin tuulenhenkäys Anakonda kiipesi ylös olkikatoksen päälle ja lähimmälle kapokkipuun oksalle. Nimittäin huolimatta siitä että Anakonda ei koskaan olisi pystynyt kiipeämään ylös niin korkeaan puuhun, alas se kyllä pääsi! Se pudottautui oksalta toiselle kunnes lopulta pääsi turvallisesti maahan. Ja sitten - ja tää oli kaikkein merkillisintä - Anakonda ryömi suoraan alhaalla odottavan tohtori Jewelsin juuttikankaiseen säkkiin. Nimittäin tottakai tohtori Jewels oli heti kiiruhtanut portaita alas ja oli valmiina puun alla vangitakseen Anakondan uudelleen. Joka ilta kävi samalla tavalla. Kerran toisensa jälkeen Anakonda muuttui käärmeeksi ja livahti viime hetkellä tiehensä, ja tohtori Jewels kiiruhti alas tornista siepatakseen sen uudestaan - sen omasta tahdosta - heti kun

18 Anakonda pääsi maahan asti. Kunnes eräänä iltana, kun aurinko oli juuri katoamaisillaan kimaltavaan mereen ja koko taivas paloi ruusunpunaisena - Anakonda istahti hetkeksi oksalle katselemaan sitä. Sitten se kääntyi ja katseli tohtori Jewelsiä, joka juuri kiiruhti ulos tornin portista laahaten perässään ruosteista ketjua ja kaularautaa. Ja sitten - niin kummallinen näky että sen piti räpytellä silmiään muutaman kerran ennen kuin se saattoi uskoa niitä - Anakonda näki iguaanin kiemurtelevan ulos Iwanasta. Anakonda ravisteli päätään ja aikoi pyyhkiä näyn mielestään niin kuin jonkun tarkoituksettoman maagisen tapahtuman joita tällaiset kansantarinat on tulvillaan - valmiina pudottautumaan seuraavalle oksalle ja aloittamaan laskeutumisen - kun se näki jotain mikä kosketti sen sydäntä: ne itki molemmat. Joten Anakonda päättikin pudottautua tvak! uudestaan olkikatokselle ja se palasi takaisin ja kysyi niiltä miksi ne itki. Iwana ja iguaani vastasi molemmat ja puhui toistensa suuhun. Ja tottakai ne kertoi sille että ne oli molemmat rakastuneet siihen. Sen eri olomuodoissa, tietenkin. Anakonda katsoi ylös ruusunpunaiselle taivaalle ja tunsi surun täyttävän mielensä. Se vastasi niille että sekin oli hyvin rakastunut. Siinä määrin että joka ilta se antoi tohtori Jewelsin vangita itsensä uudestaan päästäkseen taas nauttimaan kauniin Iwanan suudelmista. Mikä mahdoton rakkaus! Mutta kun Anakonda oli saanut sen sanotuksi, sen tummien silmien syvyyksiin syttyi pilke. Se hymyili ja käski niiden kuivata kyyneleensä. "Antakaa mulle tää ilta aikaa funtsata", se sanoi. "Huomenna mä kerron teille mitä me tehdään!" Sen sanottuaan Anakonda liukui taas olkikatokselle, kiipesi lähimmälle oksalle ja alkoi laskeutua alas isosta kapokkipuusta. Suoraan alas tohtori Jewelsin juuttisäkkiin. Seuraavana iltana Anakonda odotti, kunnes tohtori Jewels oli häipynyt tornista kuten tavallista. Sitten se pudottautui taas tvak! olkikatokselle ja liukui naama loistaen Iwanan ja iguaanin viereen. "Kuunnelkaa!" se sanoi. "Mä aion luoda nahkani. Ja mä haluan että iguaani panee sen päälleen. Ja huomenna, kun tohtori Jewels tulee iltasärpimelleen, iguaanin pitää ryömiä Iwanan sisään niin kuin aina ennenkin. Sitten", Anakonda sanoi tietäväisesti hymyillen, "sitten nähdään mitä tapahtuu". Ja niin siinä kävi. Anakonda riisui pitkän nahkansa ja liukui sivuun punastuen kuin pikkupoika. Mutta Anakondan nahka oli moninkertaisesti liian pitkä iguaanille. Silti se kiskoi sen päälleen. Ja niin kuin olettaa voi - noina kaukaisina, kaukaisina aikoina kun itse maakin oli vielä nuori - iguaani oli vielä nuori tyttönen. Sen iho oli pehmeä ja sileä kuin tuore zabuca-päärynä, kullanruskea, kimaltava ja täysin virheetön päästä hännänpäähän saakka!

19 Mutta Johnny, kun iguaani oli lopulta saanut Anakondan pitkän nahan vedettyä ylleen, se ei tottavie näyttänyt ollenkaan nuoruudenraikkaalta. Se näytti raihnaisimmalta olennolta kaikista Isäjumalan luoduista! Se oli just niin kuin rähjäinen vanha rastamies jonka takkutukka roikkuu vyötärölle asti, niin paljon ryppyjä iguaanilla nyt oli niskassaan ja vatsassaan ja joka puolella. Niin paljon ryppyjä, että sillä oli hirveä työ kun se seuraavana iltana yritti ängetä kaikki ne ylimääräiset nahkapoimut Iwanan sisään, kun tohtori Jewels saapui Anakondan kanssa isoa avainta kalistellen. Maistettuaan kerran Anakondan hapanta makua tohtori Jewels avasi silmänsä apposen ammolleen ensimmäisen kerran kaikkien niiden iltojen aikana kun se oli tullut Iwanan luokse saamaan iltasärpimensä. Se katsoi Iwanan sisään ja näki kaikki ne lukemattomat vanhan luuskan rypyt, samassa pillussa joka vielä eilen oli tuntunut sileältä ja maistunut niin suloiselta, raikkaalta kuin nuorella tytöllä! Tohtori Jewels hypähti raivoissaan pystyyn. Se riensi tornin toiselle puolelle sylkien hapanta makua suustaan. Ja Johnny, silloin tapahtui jotain mitä kukaan ei olisi osannut aavistaa. En edes mä, ja mä oon sentään kertonut tätä juttua jo vuosikaudet. Nyt tohtori Jewels kääntyi ympäri ja näki kauniin Iwanan makaavan sängyllä, ja sen vieressä lepäsi komea Anakonda - kaksi kauneinta olentoa mitkä ikinä on tallanneet Isäjumalan luoman maan kultaista kamaraa - ja ensimmäisen kerran se oikeasti näki rautakahleet jotka niillä oli kaulassa. Ensimmäisen kerran se tuli ajatelleeksi, mikä viheliäinen paikka maailma on - ja mikä osa siitä surkeudesta oli sen omaa aikaansaannosta - ja ilman minkäänlaista varoitusta tohtori Jewels heittäytyi alas tornista ja putosi kuolleena maahan. Justiinsa niin! Tarina oli päättynyt, ennen kuin kukaan osasi aavistaakaan. Nimittäin Johnny, nyt ei ollut enää muuta tehtävää kuin että iguaani kipusi ulos Iwanasta, niin että Anakonda pystyi rakastelemaan sitä, niin että saadaan tälle meidän tarinalle onnellinen loppu. Mutta sitten tapahtui jotain muuta, jotain mitä kukaan niistä kolmesta eikä kukaan muukaan olisi ikinä osannut aavistaa. Kato, kun iguaani lopulta kiemurtautui ulos Iwanasta, se ei voinut mitään sille että puolet sen päällä olevasta ryppyisestä nahasta jäi sisälle. Ja kun iguaani sitten yritti itse kiemurrella ulos siitä ryppyisestä nahasta, se ei onnistunutkaan. Nahka oli tarttunut kiinni - sekä Iwanaan että iguaaniin - joten ne jäi molemmat ryppyisiksi aina tähän päivään asti. Tää on ihan totta, sillä tavalla niistä tuli ryppyisiä. Ja Johnny, kun sä kasvat vähän isommaksi niin sä voit itse katsoa, ja sä näät että siellä ne kaikki rypyt on edelleen tallella. Ihan niin kuin mä oon sulle kertonut. Mutta älä välitä Johnny, nimittäin mä voin kertoa sulle vielä yhden

20 jutun iguaaneista - kaikista rypyistä huolimatta ne pysyy molemmat ikuisesti nuorina ja tosi makeina! Ja Anakonda tiesi tän tietysti paremmin kuin kukaan muu. Joten kun aurinko jälleen oli katoamaisillaan kimaltavaan mereen, ja taivas niiden yläpuolella loisti kirkkaan ruusunpunaisena, Iwana ja Anakonda pääsi lopultakin rakastelemaan toisiaan. Ja seuraavana aamuna Anakonda opetti Iwanalle sen tempun millä muotoa muutetaan. Iwanasta tuli iguaani. Ja sitten Anakonda itse muuntautui käärmeeksi, ja ne kiipesi yhdessä alas jättimäisen kapokkipuun oksia pitkin. Ne hävisi viidakkoon, ja siellä ne on eläneet yhdessä onnellisina aina tähän päivään asti. Vain silloin tällöin, täysikuun aikaan, kun metsä tuoksuu yhtä vihreänä kuin silloin kun Isäjumala ensimmäisen kerran puhalsi siihen elämän hengen - silloin Anakondan ja Iwanan alkaa tehdä mieli muuttaa muotoa. Ja toisinaan, hyvin harvoin ne antaa halulleen periksi ja ottaa jälleen ihmishahmon, ihan vaan rakastellakseen niin kuin ihmiset ainakin.