Kypsä KYMENLAAKSON OSAKUNNAN JÄSENLEHTI 4/2003

Transkriptio

1 Kypsä KYMENLAAKSON OSAKUNNAN JÄSENLEHTI 4/2003

2 Sisällys JOULUKALENTERI Silja Könönen 5 UUTISIA 6 JÄTÄ REUNAT MUILLE Riku Neuvonen 8 Mikä ihmeen taide? MUTTA MISSÄ ON JAAKKO Jani Bohm 10 JOULUISIA PUHINOITA Matti Hannikainen 12 Jukka Villstedt Kypsä HELSINGIN YLIOPISTON KYMENLAAKSON OSAKUNNAN JÄSENLEHTI Julkaisija: Kymenlaakson osakunta Liisankatu 17B Helsinki Puh&Fax: Pankkiyhteys: Nordea Hki - Ydinkeskusta Painpaikka: Limes Ry Painos: 200 kpl Päätoimittaja: Jukka Villstedt Toimitus: Antti Raappana, Terhi Aapro, Silja Könönen, Paula Pasi Taitto: Jukka Villstedt Elämme käsitteiden maailmassa. Luomme järjestystä ympärillemme nimeämällä ja kategorisoimalla asioita. Jotkin käsitteet ovat hyvin konkreettisia ja selkeitä kuten verot ja kuolema. Myös taide tuntuu itsestäänselvältä asialta. Kellä tahansa on tuntuma siihen mitä on taide. Tosin jotkut saattavat kuitata sen asiana jota tavallinen ihminen ei voi ymmärtää. Sibeliusakatemian edustaja totesi Senaatintorilla itsenäisyyspäivän puheessaan ettei kansallisaatetta nostattamaan tehty taide juuri kansan keskuuteen herrojen salongeista päätynyt. Nykypäivänä on kuitenkin kenen tahansa mahdollista hankkiutua haluamansa taiteen pariin. Taidetta ajatellessa ensimmäinen mieleen tuleva ajatus on että se on jotain mitä taitelijat tuottavat ja muut sitten menevät katsomaan ja ihmettelemään. Yleensä taidetta myös mennään katsomaan tarkoituksena nauttia siitä. Jos rajaamme taiteen merkitsemään asioita joita erikseen taiteelle omistautuneet ihmiset tuottavat ja joista muut ihmiset nauttivat herää kysymys millainen taide on nautinnollista. Yksi lähestymistapa kysymykseen on että taiteen pitää herättää kunnioitusta ja ihailua sen tekijää kohtaan. Sen tuottamisen on siis vaadittava jotakin mitä kokijalla itsellään ei ole. Englannin kielen sana art tarkoittaa sekä taidetta että taitoa. Taidon arvostaminen vaatii kuitenkin että arvostelijalla on käsitys mikä on vaikeaa ja mikä ei. Nuotin vierestä soitettu musiikki saattaa maallikon korvissa vaikuttaa mestarilliselta kun se enemmän asiaan perehtyneelle on silkkaa kärsimystä. Yksinkertainen viivapiirros ei välttämättä herätä maallikossa minkäänlaista ihastusta, mutta taiteilija joka ymmärtää yksinkertaistamisen vaikeuden ja kauneuden osaa kunnioittaa sitä erehtymätöntä ja vankkaa käden jälkeä jolla mestari viivansa vetää. Toinen asia mitä taiteesta nauttimiseen vaaditaan on että siinä on oltava jotakin tuttua. Harva musiikkialbumi kuulostaa parhaalta ensimmäisellä kuuntelukerralla. Ruoka-annoksessakin on oltava jotakin tuttua jotta voisimme siitä täysin varauksetta nauttia. Taide-elämys on siis parhaimmillaan kun tunnemme taiteen omaksemme. Kansallishymnit lienevät parhaita esimerkkejä tästä. Taiteen keinoin voidaan myös tehokkaasti välittää muita kuin nautinnon ja kauneuden tunteita. Nykytaiteen leimallinen piirre on pyrkimys välittää tunteita koko tunneskaalassa, ei pelkästään siis mielihyvää. Taiteilija koittaa etsiä medioita joilla saisi kokijan haluamaansa tunnetilaan, oli se sitten vaikkapa inho, viha, sääli tai silkka hämmennys. Usein taide kertoo tarinoita. Näytelmien, eloku- Pääkirjoitus 2 3

3 Joulukalenteri Silja Könönen v i - en ja romaanien keinoin voidaan välittää ymmärrystä ja kokemuksia jotka saattavat saada kokijansa kasvamaan ihmisenä ilman että hänen täytyisi kohdata vastaavia asioita omassa elämässään. Hyvän elokuvan jälkeen on tunne että on oivaltanut elämästä jotain uutta ja noussut ikäänkuin uudelle tasolle. Yksi taiteen tärkeimmistä tehtävistä on siis herättää ajatuksia ja käynnistää kokijoissaan tapahtumia jotka parhaimmassa tapauksessa johtavat läpimurtoihin yksilön maailmankuvan ja elämän arvojen suhteen. Kenties kiinnostavampaa kuin taiteen itsensä määrittely on taiteen suhde muihin luomiimme asioihin. Esimerkiksi muotoilussa yhdistyät käytännöllisyys ja kauneus. Täydellinen tuoli on miellyttävä istua, kaunis katsoa, helppo siirrellä ja vieläpä tehty luontoystävällisistä kierrätetyistä materiaaleista edullisesti. Eikö täydellinen käyttöesine joka tuottaa iloa ja mielihyvää käyttäjälleen ja jonka kanssa elämme päivittäin ole taidetta parhaimmillaan? Se on jotain minkä tekemiseen on vaadittu paljon taitoa ja ajatusta ja josta voi nauttia muutenkin kuin erikseen taiteesta nauttimiselle omistettuna aikana ja sille varatussa paikassa. Käyttöesineessä kaunista ei ole pelkästään sen kaunis ulkomuoto, vaan siihen sisältyvät elgantit oivallukset. Käyttäjälleen sopivaksi säädettävä konttorituoli herättää lähinnä hilpeyttä jos säätöjen tekemiseksi on valittava oikea vipu tai ruuvi kymmenestä vaihtoehdosta. Sama eleganttiuden herättämä ihailu on pohjana kaikelle suunnittelu- ja luomistyöllemme oli sitten kyseessä selkeä ja toimiva työnjako projketitiimin sisällä tai yksinkertainen ja tehokas algoritmi lukujoukon järjestämiseksi. Tunne on täsmälleen sama kuin kuullessamme Finlandian yksinkertaiset mutta niin puhuttelevat sävelet tai katsoessamme Edelfeltin poikaa ja varista. Ymmärrämme vain että kaikki on kohdallaan eikä mitään puutu tai ole liikaa. Taide pyrkii siis muiden hengen tuotteidemme tapaan elegantteihin ja taidolla tuotettuihin luomuksiin. Ainoa ero taiteen ja suunnittelutyön välillä on perimmäinen harjoittamisen motiivi: taide ei pyri ratkaisemaan mitään. Muistakaamme siis taiteen päämäärät ratkoessamme tämän maailman eteemme asettamia haasteita ja ongelmia ja nauttikaamme taiteesta aina kuin mahdollista jotta kauneuden arvostamisesta ja siihen pyrkimisestä tulisi luonnollinen tapa ajatella. Ei sitä pääse pakoon, mistään muusta ei puhuta. Raitiovaunut, hissit, liukuportaat täyttyvät siitä. Sataako lunta edes joulunpyhiksi, loputon pimeä väsyttää, tulisi vihdoin oikea talvi. Pimeä onkin, kasvava pimeä. Nukahtelen sekaiseen olohuoneeseen jossa ei saa aikaiseksi, herätessäni katson suoraan ikkunaan, josta joulukuu kasvaa suurempana kuin tunti sitten. Kun päivä vihdoin alkaa pidentyä, sen tietää vain kalenterista. Ensimmäisiä joulukortteja alkaa sadella. Saan tervehdyksen täti ja setä N:ltä, joiden kanssa juttelin viimeksi ylioppilasjuhlassani. He vierailevat mökillämme joka kesä; pitkään ajattelinkin venyvien saunailtojen kuuluvan kesiini aina. Nykyisin kummallekaan meistä ei tule mieleen ottaa yhteyttä muuhun aikaan vuotta. Joulukorttisuhteemme tekee eksyneen olon, jonka unohdan pian. Viikon päästä kirjoitan omat korttini. On viimeinen halvempi lähetyspäivä. En stressaisi neljänkymmenen sentin vuoksi, mutta varon huonoa omaatuntoa: mitä jos jokainen kalliimman tervehdykseni saaja luulee olevansa se viimeinen, puoliksi unohtamani? Ensimmäisiin kirjoitan vain nimeni, seuraaviin lisään myös alkavan vuoden luvun valmiiksipainetun uudenvuodentervehdyksen alle. Se pilaa kortin, nyt se pyytelee anteeksi. Säälittävämpiä ovat enää ne irralliset hopeatähdet, joita liimailen viimeisiin. Mutta en minä osaa askarrella, ja kirjoitan vuolassanaisia kortteja vain ystävilleni, joille annan ne käteen. Uskoisiko kukaan, että minä kulutin aikaa sen tiimarirekin edessä, pyrin valitsemaan vuodesta toiseen kertautuvista kuvista sittenkin ne parhaat, saajalleen osuvimmat. Eilisilta istuttiin tuopilla. Puhe kääntyi niin kuin ikäpolvellani joulunalusaikaaan aina: television tämänvuotinen joulukalenteri suhteessa edeltäjiinsä. Yksi on varmaa: Histamiinia ei käy voittaminen. Histamiini on omaa historiaamme, kakskytplussukupolven ensimmäistä nostalgiaa, joka tekee jotenkin ylpeäksi. Ensi kertaa kuulua niihin sukupolviin, jotka tuntevat ylemmyyttä seuraaviaan kohtaan. Jokunen vuosi sitten Yleisradio teki kiusallisen kepposen: esitti Histamiinin uusintana. Onneksi joulukalenteria on taas helppo käyttää. Kouluaikanakin kaikki ostivat joulukalenterin, mutta se piti omistaa toisin kuin ennen: avata joko kymmenen luukkua yhtä soittoa, tai sitten vähän väliä unohdella avata niitä. Olisi ollut loukkaavaa saada äidiltä tai isältä joulukalenteri lahjaksi. Suklaakalenteri on muodikasta leimata lukulaisen lapsuuden ajankuvaksi, mullekaikkihetinyt -ideologian kirkkaaksi esimerkiksi. Oikea adventtikalenteri käy vastalauseesta aina vain maallistuvalle ja etenkin kaupallistuvalle joululle. Kaiken analysointi tekee ihmisestä ilonpilaajan vielä varmemmin kuin aamuvirkkuus. Raitiovaunuun puskee yläasteikäisiä poikia, jotka mitä ilmeisimmin ylipainoinen ja älyltään rajoittunut opettaja jätti istumaan lumipallojen heittelystä vielä päivää ennen lomaa. Vaunun ikkunaan takertuvat hiutaleet näyttävät oikeilta, pysyviltä. Niitä sataa täysi pilvi. Mitä lähemmäs joulua päästään, sitä vähemmän minua väsyttää. Olisiko siinä jotain? 4 5

4 Uutisia Vuoden kakkosjuhlaa Rajanylitystä vietettiin teemalla Kuvitteellisen Puolueen puoluekokous. Kokousta juhlisti muunmuassa saksalaisen yhstävyyspuolueen miesvoimistelijaryhmän esitys. Paikalle oli saapunut viitisenkymmentä puolueen jäsentä. Vuoden kultsin titteli annettiin Jukka Villstedtille. HYY:n edustajistovaaleissa marraskuussa osakuntien vaalirengas saavutti hienon vaalivoiton ja Liisankadulta meni läpi Maija Jäppinen (WiO) ja Heikki Ropponen (KO) ei kuitenkaan yhtään kymäläistä. Luotamme kuitenkin rakkaisiin Lio: laisiin naapureihimme, että he pitävät edarissa meillekin tärkeiden asioiden puolta tiukasti! Böynärit vietettiin teemalla vauvakuume. Ohjelmassa mm. kesäisäkilpailu, vaipanvaihtoa, runoja vauvalle ja tapahtumaa sponsoroineiden vauvanhotoon erikoistuneiden yritysten tuoteesittely. Vuoden kiertopalkinto luovutettiin yksimielisesti Terhi Puikkoselle. Osakunnan uudet säännöt hyväksyttiin kokouksissa ja odottavat parhaillaan vahvistusta rehtorilta, jonka jälkeen ne astuvat voimaan. Merkittävin muutos sääntöuudistuksessa on varsinaisten jäsenten ja ulkojäsenten erottelun poistaminen. Jatkossa siis muistakin korkeakouluista tulevat osakuntalaiset ovat äänioikeutettuja ja voivat päästä hallituksen jäseniksi oli fuksien järjestämät varsin onnistuneet pikkujoulut. Suurkiitokset järjestelyissä mukana olleille. Soihtkulkueen jälkeen oli vuorossa glögiä ja linnanjuhlien kommentointia. Uudet loistokkaat virkailijat saatiin valittua menestyksekkäästi vaalikokouksessa Virkakunnassa on hienosti edustettuna sekä tuoreimmat osakuntatulokkaat että vanhat konkarit. Ainoastaan emännän virka jäi täyttämättä, ja emännyydestä kiinnostuneiden toivotaan ilmaantuvan tammikuun kokoukseen, jossa virka on tarkoitus täyttää juhlittiin perinteisesti itsenäisyyspäiväjuhlaa, jossa fuksit saivat osakuntanauhansa. Juhlan jälkeen siirryttiin Hietaniemeen, josta lähti tuulisessa säässä ylioppilaiden soihtukulkue kohti Senaatintoria. Mari toi kokiksi opiskelvan veljensä auttamaan Rajanylityksen keittiöpuuhissa. Ei kuulemma yhden ainutta ovaria herunut tästä reisusta. Lauran otteet olivat vauhdikkaat. 6 7

5 Jätä reunat muille Riku Neuvonen Tuossa muutama kuukausi sitten jokaisen roskalaatikon kupeessa oli kuva pitsasta ja teksti jätä reunat muille. Teksti on kuin suoraa nykymaailman tunnuslause eli ota itse parhaat palat ja jätä jämät muille. Tämä tietenkin edellyttää sitä perusoletusta, että viestin vastaanottaja ei pidä reunoista vaan syö pitsasta yleensä vain keskustan. Tässä syyllistytäänkin ns. naturalistiseen virhepäätelmään, jossa omat arvot nostetaan yleisiksi arvoiksi ja kuvitellaan, että kaikki tavoittelevat samoja asioita kuin määrittelijä. Minä ainakin tykkään myös reunoista, kunhan eivät ole liian palaneita, koska niillä saa hyvin tasapainoa pitsan normaaliin makuun. Joka tapauksessa tällainen asenne tuntuu yleisyydestään huolimatta hyvin huonolta. Jos kaikki haluavat jättää reunat muille, niin silloin maailma on puolillaan reunoja järsiviä häviäjiä, koska ainahan se reuna jollekulle päätyy. Tässä suhteessa media on tehnyt myös parhaansa. Ennen saimme ihastella moninkertaista Suomen Tietoviisasta Erik Toivasta, Tupla tai kuitti ohjelmassa voittajasta tuli sankari ja lukuisissa ryhmäkilpailuissa ideana oli voittaa tiimityönä. Valopisteessä oli voittaja, joka oli selviytynyt hänelle asetetuista haasteista. Nykyään valokeilassa ovat häviäjät, sanotaan lähes suoraa älä ole häviäjä, ole voittaja. Keinoiksi tarjotaan heikoimman lenkin ulosäänestämistä ja yleistä taktikointia, jossa tarkoitus ei ole oikeasti pudottaa heikointa lenkkiä vaan suurin uhkaaja. Jolloin huonosti taktikoijasta tulee häviäjä ja mahdollinen sanoma tuodaan esiin negaation kautta. Tällaisessako asenneympäristössä meidän pitäisi järsiä niitä pitsanreunoja kun joku voittajatyyppi meni leikkaamaan keskustan itselleen? Utilitaristisen näkemyksen mukaan omaa hyötyä voi maksimoida niin kauan, että kaikille aiheutuu mahdollisimman paljon hyötyä. Tällöin normaali pitsansuikaleen leikkaaminen (sellainen, jota sateisella saarella asuvat kutsuvat sliceksi) olisi tehokkain tapa koska jokainen saisi saman verran keskustaa ja reunaa. Ongelma tässä onkin se, että aina pitsaa leikatessa pitäisi tehdä laskelma osuuksista ja selvittää pitävätkö kaikki todella siitä keskikohdasta enemmän kuin reunasta. Utilitarismissa helposti sorrutaankin naturalistiseen virhepäätelmään, johon mm. John Stuart Mill kompastui. Altruistinen ihminen toki antaisi sitten reunatkin muille ja itse näkisi nälkää. Hyve-etiikan mukaan oman edun ajan ajaminen on huonoja ominaisuuksia, joten Aristoteles ja kumppanit eivät tukisi tällaista alhaisiin vietteihin vetoavaa sanomaa. Nykymaailmassa vain hyvin harva tunnustaa hyveitä tai paheita, joten argumenttina tämä ei oikein toimi ja lähtöideana oleva itsekkyyden pahuuskin tuntuu vieraalta. Tuntuuhan itsekkyys ja muista piittaamattomuus olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, solidaarisuus on ainakin pahasti henkitoreissaan, ellei jopa kuollut. Raamatusta ei muistaakseni löydy ohjetta pitsan leikkaamiseen, joten voimme hyvinkin unohtaa teologisen moraalipohjan. Ellei sitten joku äkkiä sovella transformaatio-oppia pitsaan. Muutenkin luonnonoikeuteen nojaavat teoriat tuntuvat hankalilta, ne kun edellyttävät yhteistä hiljaista tietoutta siitä, mikä on oikein. Jos tätä hiljaista tietoa ei ole elokuvateatterihäiriköillä, taparikollisilla, etuilijoilla ja vastaavilla, niin tuskin pitsanleikkaajallakaan. Onneksi voimme suorastaan teloittaa vanhat etiikkakäsitykset ja suunnata katseemme nykyisen Kaliningradin eli entisen Königsbergin erakkoon. Immanuel Kant toteaa, että toimi sellaisten periaatteiden mukaan, jotka kaikki rationaaliset olennot voisivat ristiriidatta omaksua. Tästä nyt seuraa vain se ongelma, että jos pidän reunojen jättämistä muille hyvänä asiana ja jokainen rationaalinen olento haluaa keskustan itselleen, niin toimin moraalisesti. Kaikesta päätellen Kant ei tainnut pitää pitsasta. Nykyisistä ajattelijoista John Rawls ja Jürgen Habermas tarjoavat ihan viksua mallia, mutta ne edellyttäisivät melkoista keskustelua. Minkä seurauksena pitsa ehtisi jo jäähtyä ja kaipa hiiretkin tulisivat saaliille ennen kuin saataisiin selvyys, mikä on yhteisön tarjoama moraalisesti oikea malli pitsan leikkaamiseen. Moraalisesti tuntuu olevan aika hankalaa leikellä pitsaa, koska nykyään kaikki on mukavan postmodernista tilkkutäkkiä, että helpointa on täyttää arvotyhjiönsä egoismilla. Siitä huolimatta ainakaan minä en aio tukea euroillani sellaista tuotetta, joka mainoksessaan käskee jättämään jonkun mittapuun mukaan huonoimmat palat muille. Minä järsin mieluummin niitä reunoja ajatellen, että omalta osaltani en tee maailmaa pahemmaksi paikaksi. Muut toki tehkööt omat valintansa ja jättäkööt vaikka koko lätyskän syömättä. 8 9

6 Mutta missä on Jaakko? Jani Bohm Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen nuori mies - tai nainenkin - tarvitsee mielikuvitusystävän. Tiedättehän, sellaisen pienen, pitkätukkaisen kaverin, joka asuisi siinä pienessä huoneessa ja jolta riittäisi aina ystävällinen sana kaikille. Sellaisen, joka osaisi vilpittömästi arvostaa elämän pieniä ja vähän suurempiakin iloja. Tämä alkaa nyt kuulostaa vähän Tolkienin määritelmältä hobiteista, mutta minkäs teet... Eikä se ehkä niin kaukana totuudesta olisikaan, paitsi että harva hobitti määrittelisi uskontokäsityksen uudelleen ja niittäisi mainetta yliopiston vierailevana luennoitsijana, kuten Jaakko (joka sitäpaitsi käyttäisi kenkiä eikä niin piippukessusta piittaisi). Ja jos hän olisi todellinen, hän olisi varmasti jo parisatasivuisella pro gradu -tutkielmallaan (jonka kyllä ihan oikeasti lukisinkin vielä joskus) saanut tunnustettujen tutkijoiden päät pyörälle, saati sitten tulevalla väitöskirjallaan. (tuo Jake the Snake tulisi siitä, että ystäväni vähäisestä varrestaan huolimatta alkaisi ennakkoluulottomasti pelaamaan koripalloa ja hassuttaisi armotta paljon pidempiä vastustajiaan elastisella liikehdinnällään ja murhaavilla kaukoheitoillaan) Jaakko ei tietenkään olisi yksinomaan minun omaisuuttani, vaan hän olisi kaikkien kaveri. Hänestä tykkäisivät kaikki, niin pojat kuin tytötkin. Varsinkin tytöt. He jakaisivat suurimmatkin salaisuutensa Jaakon kanssa, ja tämä myös kantaisi salaisuudet hautaan saakka, koska Jaakkoon jos keneen voisi luottaa. Jaakko osaisi pitää tervehenkisyyden ja nautiskelun sopivassa suhteessa ja eläisi täysipainoista elämää levittäen samalla harmoniaa myös ympärilleen. Hänen seurassaan tylsät hetket olisivat harvassa. Jaakkoa olisi aina yhtä hauska nähdä, vaikka edellisestä kerrasta olisi kulunut kuinka kauan aikaa......ja itse asiassa näiden kertojen välillä tuntuukin olevan aina vain enemmän ja enemmän aikaa. Oletteko te muut huomanneet vastaavaa? Onko mielikuvitusystävillä iän myötä tapana ilmestyä harvemmin, tai peräti kadota kokonaan? Alanko tulla vanhaksi?? Odottaako minua pitkä, apea ja Jaakoton keski-ikä? Pelottava ajatus. Onneksi Jaakko on sentään luvannut vierailla luonani edes osakunnan kesäretkillä, kunnes kaikki Kymenlaakson kunnat on käyty. Sen jälkeen olen sitten ilmeisesti peruuttamattomasti aikuinen, mutta murehditaan sitä myöhemmin. Kirjoittaja on ajoneuvoasetuksen 43 :ssä mainitun kaltainen säälittävä tapaus, ja hänen muistelmateoksensa Kolmekymmentä kuukautta NärViBo ssa ei ilmesty

7 Jouluisia puhinoita Matti Hannikainen Vuosi hallituksessa on hiljalleen takanapäin, mutta vielä ei ole aika kirjoittaa tilinpäätöstä. Kenties täysin palvelleena 70-vuotiaana työn sankarina on sen aika. Mutta onko minusta sellaiseksi? Löytyykö minulle töitä Suomessa? Olisiko kannattavampaa minulle lähteä muualle hankkimaan kokemusta ja rahaa, joilla palata rakentamaan yhteiskuntaa nelikymppisenä menestyjänä? Vaikka presidenttiä myöten Suomen valtiaat ja viisaat ovat huolissaan nuorten paosta ulkomaille, minkä väitetään heikentävän Suomen taloutta, onko oikein aina syyttää ongelmista nuoria? Viime viikkoina on ollut paljon puhetta ja mietintää ylioppilaiden hitaasta valmistumisesta etenkin ylemmistä korkeakouluista. Opiskeluaikoja pidetään liian pitkinä ja niitä haluttaisiin lyhentää esimerkiksi rajaamalla opiskelijoiden vapauksia. Vaikka osakunnan lehti ei liene oikea paikka painavalle sanalleni, aion hyödyntää vapautta kokeilla tätäkin osakunnan (eli opiskelijaelämän) suomaa mahdollisuutta, mitä muuten en välttämättä kokisi. En esitä täydellisiä vastauksia, vaan enneminkin viritän keskustelua, mihin olemme Suomessa ja osakunnassa matkalla. Puhuttaessa nuorten pitkistä opinnoista herää kysymys, tullaanko perisuomalaiseen tapaan säästämään väärästä paikasta? Opinnot venyvät monilla nuorilla jo lukiossa valkolakin painautuessa päähän noin neljän vuoden kuluttua lukion aloittamisesta. Tarvitseeko lukion jo erottua laajoilla valinnaisilla aineilla ja vapaudella opintoihin? Eikö lukiolainen ole monesti vielä nuori, joka etsii itseään ja elämäänsä? Olisiko viisaampaa antaa heille laajempi yleissivistys evääksi aikuisuuteen kuin kapea esimerkiksi luonnontieteellinen tietopaketti? Toisekseen pitääkö kaikkien käydä lukio? Lukiessani uutisia ja artikkeleita tuntuu siltä kuin monia käsityöaloja kuten sähkö/putkitöitä vaivaa työvoimapula. Samalla ammattikoulutusta laajennetaan muun muassa kieliopinnoilla. Ei, nyt ymmärrät väärin! Ihmisen taustaan tai koulutukseen katsomatta on hyvä osata ainakin yleisimpiä kieliä. Tuntuu vain siltä, että koulutamme liian korkeata työvoimaa jo pienestä pitäen. Peruskouluissa voitaisiin esitellä enemmän ammatillisten opintojen mahdollisuutta samalla kun niiden arvostusta yhteiskunnassamme kohennettaisiin. Monesti putkimiestä tai hoitajaa arvostetaan vasta hädän hetkellä. Harppoen saavumme kysymään yliopistollisen tai keski-asteen koulutuksen kannattavuutta Suomessa. Vaikka en Bolognan sopimusta vastusta, mielestäni ylempien opintojen vapautta rajaamalla ei saavuteta kuin nopeita ja kapeita kandeja. Laaja ymmärrys ja osaaminen eivät ole heikkous millään alalla. Tai sitten olen jo nyt aivopesty humanisti. Talous ja teollisuus voisivat myös lähentyä valmistuvia opiskelijoita ja tarjota enemmän töitä. Vai onko talouden maali voiton maksimointi hintaan katsomatta? Samoin epäilen laajojen tutkintojen olevan enemmänkin vaikean työn saannin seuraus kuin syy. Vaikka esitänkin kuvitteellista mallia, siihen voisi taloudellisesta kilpailusta huolimatta pyrkiä. Rahanhan ei pidä olla kaiken mitta! Miksi sitten eläisimme ja opiskelisimme? Kokonaisuutena tämä ongelma herättää kysymyksen muutoksesta. Miksi emme tai pikemminkin eduskuntamme ja ministeriömme eivät muuta vallitsevia rakenteita? Vai ovatko Suomen rakenteet pyhitettyjä ja muuttumattomia? Monet nykyisistä käytännöistä pitäisi kyseenalaistaa ja tarvittaessa muuttaa turvataksemme tulevien opiskelijoiden mahdollisuuden antoisaan opiskeluun. Tavallaan samat aiheet eri muodoissaan tuntuvat myös osakunnan elämässä. Taloudelliset rasitteet pakottavat monet meistä töihin eikä aika enää riitä opiskelijarientoihin osallistumiseen. Samalla me vanhat mietimme, miksi nuoret eivät tule osakuntaan. Pitäisikö ensin miettiä, mitä olemme tehneet saadaksemme osakunnan tutuksi kymenlaakson lukiolaisille ja jo pääkau

8 Kymenlaakson osakunnan virkailijat 2003 punkiseudulla opiskeleville kymäläisille? Miten vastaamme osakuntia koskevaan haasteeseen, mikä ilmeni hyvin Ylioppilaslehden numerosta 17/2003. Osakuntajärjestelmä vietti 360-vuotisjuhliaan Wanhalla ja järjesti lisäksi seminaarin tulevaisuudestaan Hämäläisellä osakunnalla, minne saapui kymmenkunta kuulijaa! Kymmenkunta, kun osakuntiin kuuluu tuhansia opiskelijoita! Samassa lehdessä kaksi neljästä haastatellusta kuvasi osakuntaa sisäpiiritoiminnaksi. Olemmeko todella hyödytön sisään lämpiävä järjestö, johon on vaikeaa tulla mukaan? Mielellämme emme näin ajattele, mutta pienet uusien opiskelijoiden määrät viime vuosina pakottavat miettimään asiaa. Tulevaisuusvaliokunnan kokouksissa on ymmärretty erään osakuntalaisen aiemmin esittämä väite osakunnat eivät osaa markkinoida itseään. Pitäisikö osakunnan muuttaa rakennettaan ja miettiä, mitä todella haluamme tältä järjestöltä? Frakkiin ja iltapukuun pukeutuminen ja pöytäjuhlat ovat osa akateemista perinnettä eikä sitä mielestäni tarvitse muuttaa, mutta voimmeko tarjota muunlaista mielikuvaa osakunnasta? Ovatko osakuntien perinteet muodostuneet enemmänkin rasitteeksi kuin sen vetovoimaiseksi perustaksi? Osakunnan perintö siirtyy uusille jäsenille, jotka sitä muovaavat itsenä näköiseksi. Monesti perinteiset tavat saavat näin uusia muotoja. Minulle perinteet ovat perusta toiminnalle, mutta välineet sen toteuttamiseen valitsemme itse. Osakunnan virkailijamaisuuden poistaminen voisi olla edellytys luontevammalle ja houkuttelevammalle toiminnalle. Pienten kerhojen ja yksittäisten osakuntalaisten järjestämiä tapahtumia kaipaan lisää. Kaiholla muistelen esimerkiksi Kansalaiset-kerhon kulta-aikaa, mitä pidän tällaisena. Torstaista voi tehdä osakuntapäivän kokoontumalla ennen sählyä oleilemaan osakunnalle, tapaamaan tuttua ja Vai olemmeko jo virallistuneet liiaksi? Toisaalta voinen sanoa, että sama vaiva on havaittavissa monissa muissakin järjestöissä. Osakunnan näkyvyyttä parannetaan hiljalleen. Suunnitteilla on KyO-paita sekä osakunnan sivuille kootaan jäsenten kirjoituksia opinnoistaan. Abi-kiertueen suunnittelu on jo käynnissä. Toivottavasti tänä vuonna siihen osallistuvilla ihmisillä riittää joulun ja uuden vuoden jälkeen virtaa luomaan hyvää kuvaa osakunnasta. Silti paras mainoksemme on helposti lähestyttävä kymäläinen osakunnalla, joka ei jää civisten pariin. Samoin tasainen ja mutkaton toiminta takaa jäsenillemme olohuoneen arjen harmauteen. Ilmoitankin uuden toiminnanohjaajan iloksi keksiväni ensi vuodeksi jotain toimintaa ja järjestäväni sen itse. Uusi hallitus ja uudet virkailijat saavat perinnöksi toimivan osakunnan, jolla riittää haasteita huomiseksi. Uskon ja tiedän, että yhdessä jaksamme niin opintojemme kuin töiden ohella toimia osakunnassa tekemällä siitä viihtyisän ympäristön muille ja itsellemme. Osakunnan 70. vuosi on ollut työteliäs monelle, joten nyt on aika rauhoittua kiireeltä ja koota ajatuksiaan. Toivottavasti jokainen löytää joulun tunnelmasta oman vivahteensa kuka kirkosta, kuka kuusen tuoksusta. Haluan lopuksi kiittää erityisesti sihteereitä, jotka ovat suurinta osaa osakunnan paperisodasta pyörittäneet sekä hallitusta, joka on minun monotoniaani sietänyt. Kiitän myös kaikkia, jotka ovat kirjoituksiani lukeneet. Tapaamme ensi vuonna Liisankadulla! Rauhallista joulua ja oikein hyvää uutta vuotta kaikille Kypsän lukijoille! PJ Hannikainen Inspehtori Esko Ukkonen puh (työ), (koti) Kuraattori Kalle Juuti (Vehkalahti) puh Hallituksen puheenjohtaja Matti Hannikainen (Helsinki) puh Taloudenhoitaja Mikko Taipale (Kouvola) puh Sihteeri Iiris Kavakko (Pyhtää) puh Emäntä Mari Heikkilä (Elimäki) puh Vt. Isäntä Mika Kääriäinen (Kouvola) puh Toiminnanohjaaja Tarja Eerola (Kotka) puh Tiedotussihteeri Silja Könönen (Kouvola) puh Tiedotussihteeri (WWW) Mikko Kuokkanen (Kouvola) puh inki.fi Kypsän päätoimittaja Jukka Villstedt (Kouvola) puh Maakuntasihteeri Iiris Kavakko (ks. Sihteeri) Ulkoasiansihteeri Marjukka Kylmälä (Hamina) puh inki.fi Liikuntasihteeri Mari Huuhtanen (Pyhtää) puh Koulutussihteeri Mirja Natunen (Vehkalahti) puh Fuksiohjaaja Kaisa-Maria Suikkanen (Kouvola) lsinki.fi p Kulttuurisihteeri Terhi Aapro (Kotka) puh Seniorisihteeri Terhi Puikkonen (Pyhtää) puh Kappalainen Kaisa-Maria Suikkanen (ks. Fuksiohjaaja) Laulunjohtaja Antti Raappana (Kouvola) puh Valokuvaajat Jukka Villstedt (ks. Kypsän päätoimittaja) Mikko Kuokkanen (ks. 2. tiedotussihteeri) Arkistonhoitajat Paula Pasi (Kouvola) puh Mirja Natunen (ks. koulutussihteeri) Musiikkivastaava Rami Sihvola (Valkeala) puh Apuemännät Terhi Aapro (ks. Kultuurisihteeri) Tuulia Asplund (Pyhtää) puh Tarja Eerola (ks. Toiminnanohjaaja) Antti Forsell (Valkeala) puh Riku Haapanen (Kouvola) puh Mari Huuhtanen (ks. Liikuntasihteeri) Hanna Juntunen(Kouvola) puh Marjukka Kylmälä (ks. Ulkoasiainsihteeri) Aura Raappana (Kouvola) puh Kaisa Laitinen (Kouvola) puh Hanna-Sisko Mattila (Elimäki) Puh Mirja Natunen (ks. Arkistonhoitaja) Kaisa-Maria Suikkanen (ks. Fuksiohjaaja) Apuisännät Riku Haapanen (ks. Apuemännät) Matti Hannikainen (ks. Hallituksen puheenjohtaja) Lasse Jääskeläinen (Kotka) puh Iiris Kavakko (ks. Sihteeri) Ville Keto (Kotka) puh Mikko Kuokkanen (ks. 2. Tiedotussihteeri) Laura Laine (Iitti) puh Jaakko Lattu (Kouvola) puh Riku Neuvonen (Valkeala) puh Antti Palmu puh Paula Pasi (ks. Arkistonhoitaja) Antti Raappana (ks. Laulunjohtaja) Rami Sihvola (ks. Musiikkivastaava) Mikko Taipale (ks. Taloudenhoitaja) Teemu Toivainen (Kouvola) puh Jukka Villstedt (ks. Kypsän päätoimittaja) Hallitus Pj. Matti Hannikainen Siht. Hanna Juntunen Terhi Aapro Mari Heikkilä Kalle Juuti Iiris Kavakko Riku Neuvonen Kaisa-Maria Suikkanen Mikko Taipale 14 15

9