ARVO KOSTAMO SOPEKE 2002

Transkriptio

1 ARVO KOSTAMO SOPEKE 2002

2 LUKIJALLE Tämän kirjasen tarkoituksena on kertoa nykyisille ja tuleville sukupolville Sopekkeen tilan historiasta. Tekstin on laatinut isäni Arvo Kostamo. Kuvat olen piirtänyt ja osin valokuvannut itse, vanhimmat kuvat ovat Sopekkeen perhealbumista. Puhtaaksikirjoituksesta on huolehtinut Paula Kostamo. Kiteen eteläisimmät kylät asutettiin 1500-luvun loppupuolella. Alue kuului Venäjään ja ensimmäiset asukkaat tulivat Laatokan suunnasta. Tulijat olivat karjalaista alkuperää ja uskonnoltaan ortodokseja. Myös nykyisen Sopekkeen tilan ensimmäiset asukkaat olivat todennäköisesti tältä ajalta. Ensimmäinen asuinpaikka sijaitsi noin 100 metrin päässä nykyisestä lähempänä Valkiajärven rantaa. Rakennusten perustukset olivat tunnistettavissa aina 1980-luvulle saakka, jolloin ne pellonraivauksen yhteydessä katosivat lopullisesti. Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsi sai haltuunsa Pohjois-Karjalan, jonka alueella Sopekkeen tilakin sijaitsee. Karjalainen väestö pakeni alueelta valloittajia 1600-luvun kuluessa Venäjän puolelle ja autioiksi jääneet tilat asutettiin savolaisilla uudisasukkailla. Näin sai Sopekekin uudet asukkaat. Uudisasukkaat rakensivat asuntonsa vaaran laelle, jossa nykyinenkin talo sijaitsee. Kun hirsirakennus kestää Suomen olosuhteissa ainakin 100 vuotta ja talo uusittiin n. 1805, niin voidaan arvioida että vaaran laelle siirryttiin 1600-luvun lopussa tai 1700-luvun alussa. Toukokuussa 2002, Heikki Kostamo

3 SOPEKKEEN TILAN RAKENNUKSIA JA ELÄMÄÄ Sopekkeen tila sijaitsee Kiteen Riihijärven kylässä, ja se rajoittuu eteläpäässä Saarijärveen ja pohjoispäässä Valkiajärveen. Sopeke oli 1750-luvulle asti kruunun torppa. Vuodesta 1767 tilan isäntänä oli Lassi Kostamo. Tilan nimi oli tällöin Simola ja sen numero oli 7. Isossajaossa vuonna 1803 nimi muutettiin Sopekkeeksi ja numeroksi tuli 11. Pinta-alaa oli tilalla 250 hehtaaria. Tilalla oli aikanaan ollut vanha savupirtti aivan silloisen maantien varressa. Arvellaan, että uusi savutupa rakennettiin noin vuonna 1805, sillä perimätieto kertoo, että kun venäläiset sotajoukot vuonna 1808 marssivat Suomeen, katselivat talon lapset pienistä neliruutuisista ikkunoista sotaväen kulkua. Tupa oli tehty paksuista hirsistä, sen koko oli 7 x 7 metriä ja korkeus 3,5 metriä. Yhtään karatappia ei seinissä ollut. Lattia oli leveistä lankuista ja vielä 160 vuotta myöhemmin yli 4 tuumaa paksu kuluneenakin luvun lopulla oli laitettu kuusiruutuiset ikkunat ja uuni tehty uloslämpiäväksi. Seinänvierillä oli puoli metriä leveät penkit. Uunin vieressä oli kolppi, josta puolestaan oli käynti sillan lattian alle, joka toimi perunavarastona luvulle asti oli säilynyt kaksi aittaa ja liiteri 1700-luvulta, ja 1850-luvun paikkeilta huussi aitan päässä luvulla olleet erilliset navetta ja talli lienevät rakennetut myös edellisen vuosisadan puolella. Riihi on 1700-luvulta ensimmäisiä rakennuksia, ja se on vielä paikoillaan. Kylän opettaja sanoi 1970-luvulla sen kuuluvan vanhojen suojeltavien rakennusten joukkoon. Minä sanoin hoitavani asian, mutta kun olen epäluuloinen kaikkeen suojeltavaan nähden, olen pitänyt suuni kiinni. Samainen opettaja käytti koulun yläluokat riihellä ja jokainen sai harjoitella mutkapuintia. Koululle sitten rakennettiin Sopekkeen riihen pienoismalli, joka lienee olemassa vielä tänäkin päivänä, vaikka koulun toiminta on jo loppunut. Noin vuoden 1850 paikkeilla oli savutuvan päähän jatkettu samalla leveydellä neljä metriä pitkä porstua ja viisi ja puoli metriä pitkä kamari. Kamariin oli tehty kuusiruutuiset ikkunat, ja suuri 2 x 2 metrin kokoinen uuni oli uloslämpiävä. Samoin oli savutupaan tehty mahtava uloslämpiävä uuni. Kun tupa oli korkea, olivat savupellit uunin päällä katon rajassa. Uunin päälle oli kiviportaat. Arinalle sopi kerrallaan 21 leipää paistumaan. Pakkasilla uunin päällys oli hyvä nukkumapaikka. Kun talon pojista Antti Kostamo (s.1843) oli valittu lautamieheksi, rakensi hän kamarin sivuun kolme metriä leveän peräkamarin, jossa oli lankkuseinä. Peräkamarin kaapissa hän säilytti papereitaan ja muita tarvikkeitaan. Lienee hän siellä nukkunutkin vaimonsa ja tyttärensä kanssa, vaikka muuten olikin yhteistaloudessa. Lapsia oli siihen aikaan paljon, mutta ne eivät oikeastaan kuulu tähän kertomukseen, joten mainitsen vain tärkeimmät. Vuonna 1845 syntyi Regina-niminen tytär, joka oli minun mummoni. Minun ukkoni Pekka Kostamo (s.1833) oli mieltynyt Reginaan, mutta tyttö oli sanonut, ettei hän huoli ämpär-pekasta. Pekka oli kuitenkin tullut Sopekkeelle juhannusaattona 1864 ja päässyt vaateaittaan Reginan luokse. Sen seurauksena isäni Heikki Kostamo syntyi Marianpäivänä vuonna Sen ajan käsityksen mukaan muuta neuvoa ei ollut kuin vihillä käynti. Sama aitta on Riihijärven kylässä Kujastensuun rannassa perinnepirtin pihapiirissä, sisarenpoikani Heikki Kostamon (s.1941) omistuksessa.

4 Porstuan peräosaan tehtiin ruokahuone. Siellä oli sivuseinällä hyllykkö lattiasta kattoon. Kun matalat maitopytyt, joissa maito säilytettiin, olivat piimineet kokkeliksi, kerättiin pinnalla oleva rasva kirnuun, jossa se kirnuttiin voiksi. Myös käsikivet, joilla jauhettiin puuro- ja jopa leipäjauhot, olivat ruokahuoneessa. Tilalla oli peltoviljelystä alle 10 hehtaaria. Lisäksi olivat jokavuotiset kaskiraiviot. Entisiä kaskiahoja käytettiin heinämaina. Näitä alueita nimitettiin nurmiksi, kuten Suurnurmi ja Siliänurmi. Vielä 1900-luvulla tilan lähimetsät olivat osittain lehtipuuvaltaista, joka kertoo niiden olleen aikanaan kaskimaita. Viljelykasveista tärkeimmät olivat ruis ja ohra. Myös kauraa, pellavaa, naurista ja perunaa viljeltiin. Kotieläimistä olivat tärkeimpinä lehmät, hevoset ja lampaat. Tila antoi niukan toimeentulon suurperheelle, mutta mäen laella sijainneet pellot säästyivät usein halloilta ja katovuosinakin vältyttiin pahimmalta. Metsästys ja kalastus toivat lisää särvintä. Vuosisadan puolivälin jälkeen otettiin kaksi mökkiläistä. Toinen oli seppä Antti Malinen, joka rakensi pajan. Sepän veli oli rakennusmies. Toisessa mökissä asui myöhemmin Ukko-Suutari, oikealta nimeltään Uuno Väistö, kuuluisa taikuri, joka taisi lemmen kylvetykset. Ihmiset olivat taikauskoisia vielä siihen aikaan, ja ukko nauroi partaansa hyvine ansioineen. Kummallakin mökillä oli pari hehtaaria peltoa käytössään. Talon pihapiiriin rakennettiin suola-aitta, sillä suola oli ainoa säilömisaine niille kalansinteille, joita kutuaikaan vihtamerroilla saatiin. Kun vuosisadan loppupuolella rakennettiin Karjalan rata, kävi suola-aitta tarpeettomaksi ja toimi sen jälkeen heinälatona. Siitä sai nimensä Pienen ladon pelto. Valkiajärven rannassa oli vielä karjakota, jossa keitettiin nauriita karjan rehuksi luvulla rakennettiin kivinavetta. Kivet ajettiin hevosilla talkoovoimin. Minun isänikin oli eräissä talkoissa mummolassaan. Navetta oli 18 metriä pitkä, suuri rakennus siihen aikaan. Muurarina toimi mylläri Mähönen. Puutyöt teki sepän veli Juho, ja työpalkka oli 600 kultamarkkaa. Tämä navetta oli ensimmäinen päreellä katettu rakennus sillä mäellä. Nytkin on vielä riihessä nurkan sisäpuolella teline, jossa pärehöylän terälankku liikkui puutapin varassa. Seppä teki tämän laitteen. Kaksi miestä työnsi terälankkua ja yksi syötti pölliä. Jokainen päre vaati noin neljän metrin kävelyn ja saman matkan takaisin. Päivässä sai kolme miestä aikaan noin kaksi metriä päreitä. Päreet tehtiin talvella. Pöllit ajettiin riiheen, joka pidettiin varta vasten lämpimänä. Valaistuksena oli pärevalo, tavallisesti kaksi pärettä yhtä aikaa palamassa. Kun päremetrillä sai noin kymmenen neliömetriä kattoa, oli työ tavattoman hidasta nykyaikaan verrattuna. Kun navetta valmistui, entinen navetta siirrettiin mäeltä alas ja siitä tehtiin alalato. Vanhasta tallista tuli välilato, joka on pystyssä vielä tänäkin päivänä. Suoviljelyksellä oli hirrestä hakattu suurlato, jonka minä aikanani muutin toiseen paikkaan viljelyksen reunaan. Kun pärekatto näytti hyvin kauniilta lautakattoon verrattuna, päättivät asujat kattaa kaikki rakennukset päreellä. Vuosisadan vaihteessa laitettiin myös entiseen savutupaan kuusiruutuiset ikkunat. Päreen teko jatkui talvisin ja katon teko kesäisin luvun alkupuolella kaikki rakennukset oli katettu päreellä. Sen jälkeen itse päärakennus vuorattiin kokonaan päreellä. Kun sitten kansakoulu rakennettiin kylään

5 vuonna 1912, se maalattiin punamullalla. Tätä punamultamaalia jäi noin sata litraa tähteeksi, jolloin Sopekkeen isäntä osti sen, ja niin talo sai punaisen maalipinnan. Siihen aikaan oli ketunnahka arvotavaraa. Riihen seinässä oli kahteen suuntaan ampuma-aukot ketunmetsästystä varten. Kun kettu on hyvin varovainen eläin, laitettiin syötti kiinni, ja kun kettu kävi sitä maistamassa, tuli se uudelleenkin seuraavana yönä. Nyt oli syötti irrallaan ja syötistä moninkertainen pellavalanka haulikon liipaisimeen. Kun haulikko oli suunnattu syöttiin, jäätiin vain odottamaan. Koira pidettiin tavallisesti sisällä, mutta sinä iltana se pääsi livahtamaan ulos. Yhtäkkiä pyssy paukahti, ja hyvillä mielin mentiin kettua hakemaan, mutta huomattiinkin, että Visu-koira oli kohdannut matkansa pään. Se oli suruviesti. Seuraavana päivänä Visu nyljettiin ja nahka pantiin uunille kuivumaan. Pitäjän vallesmanni sattui tulemaan lämmittelemään, ja talon pikkupoika selitti hänelle, että Vitun nahka on uunilla kuivumatta. Poika kun ei osannut sanoa ässää... Tämä poika oli myöhemmin minun sisareni mies Eino Kostamo (s.1913). Kun metsälle alkoi olla kysyntää, myivät Kostamot Sopekkeen tilan markalla Juho Tiaiselle. Tällä summalla he saivat kolme pienempää viljelystilaa Loukunvaaran kylästä. Mukanaan he veivät rakenteilla olevan hirsiladon ja saunan. Kun uusi omistaja Tiainen ei tarvinnut mökkiläisten päivätöitä, hän määräsi vuokran rahassa. Taksvärkki olisi ollut kolme miespäivää tai kuusi naispäivää kuukaudessa entisen voimassa olevan sopimuksen mukaan. Seppä ei hyväksynyt rahavuokraa. Hän sai kunnalta ostaa 18 hehtaarin tilan ja rakensi siihen pajan. Sepän timpuri-veli perheineen meni loiseksi toiseen taloon. Tämä tapahtui vuonna Syksyllä 1918 myi Tiainen viljelykset, noin puolet tilasta kaksine mökkeineen Eero Hyväriselle. Viimeksi mainitulla oli huono tuuri sikäli, että torpparivapautuksessa Ukko-Suutari sai mökkinsä nimellistä korvausta vastaan. Samaten olisi saanut seppäkin mökkinsä, jos olisi asunut paikoillansa. Ukko-Suutarin omistukseen tuli 14 hehtaaria ja kaksi mökkiä. Kun sepän mökki sattui rajalinjalle, siirsi suutari sen ladoksi omalle pellolleen. Syksyllä 1919 osti isäni Sopekkeen tilan, joka kooksi jäi 100 hehtaaria. Muutto tapahtui joulukuun toisena päivänä. Kun tilalta puuttui sauna, oli se tietysti rakennettava. Samana talvena ajettiin saunan hirret metsästä, ja kesään päästyä oli sauna rakennettu. Se oli saatu juuri ja juuri valmiiksi, kun äitini Ida (s.1880) synnytti kymmenennen lapsensa. Kun synnytys ei ollut kahteen vuorokauteen edistynyt, annettiin synnyttäjälle lusikallinen elohopeaa. Se sai aikaan sellaiset kouristukset, että kuollut poika vihdoin syntyi. Silloin luultiin, että tämä oli viimeinen, mutta eipä niin käynytkään. Seuraavana vuonna, elokuun alussa 1921 synnyin minä. Kun siltä alkoi tuntua, lähetettiin Ukko-Suutari hevosella hakemaan kätilöä kirkolta. Kätilö tuli kahdeksan aikaan ja kysyi, missä synnyttäjä on. Tuollahan se perunan kaivussa aamuruoaksi perheelle. Kätilö vei äitini saunaan ja kysyi, missä riepunyytti on. Ei ollut riepuja varustettu, ja niin kätilö leikkasi äidin alushameesta saunan penkillä lapselle ensimmäiset vaipat. Kymmenen aikaan synnyin vahinkopoikana ja jäin kuin jäinkin elämään. Lapsuuteni oli melko ankea. Ruokaa kyllä oli, mutta vaatteet olivat mikä mitäkin. Sukkia ei ollut kouluaikana, ja muistan miten panin lampaan villaa kenkiini. Ne vain tahtoivat paakkuuntua, ja lumettomana aikana juoksinkin paljain jaloin koulumatkat. Vaikka äitini synnytti paljon lapsia, jäi niistä harva eloon.

6 1920-luvulla kuului perheeseemme 7 jäsentä. Isän ja äidin lisäksi lapset Hilja (s. 1905), Veikko (s. 1910), Väinö (s. 1913), Helvi (s. 1916) ja minä. Vuonna 1929 oli vuorossa talousrakennuksen rakentaminen: Eloaitta, isoliiteri, vaateaitta, halkoliiteri ja käymälä eli puusee. Eloaitta ja vaateaitta olivat vanhoja rakennuksia, mutta muut olivat uusia. Kolmekymmentäluvun pulavuosina kuokitti isäni läheisen suon ja siitä saatiin lisää viljelysmaata. Lehmien lukumäärää voitiin lisätä noin kymmeneen. Veljeni Väinö kävi maamieskoulun. Siellä opitun mukaisesti hän viljeli rehukaalia. Se kasvoi 3-4 metriä korkeaksi, siis oikein metsäksi. Se oli vesurilla hakattava tyvestä poikki ja lehdet karsittava lehmien rehuksi. Pohjois-Karjalan maanviljelysseura antoi kaalista seitsemännen palkinnon, joka oli emalinen pesuvati. Seuraavana keväänä oli viljelysala vielä suurempi. Sille sattui kuitenkin huono onni: kirvat söivät taimet melkein putipuhtaiksi. Kun siihen aikaan ei ollut hyönteismyrkkyjä, ei kirvoja saanut hävitetyksi millään, ja niin loppui rehukaalin viljelys tyystin. Tämän jälkeen kaivettiin läheiseen kumpuun AIV-kuoppa ja tehtiin siihen lautaseinät. Silloin ei vielä ollut muovia, joten säilöminen maanpinnalle ei ollut mahdollista. Viimeksi kuoppaan tehtiin rehua vuonna Tähän aikaan perheeseemme kuului enää neljä jäsentä. Syttyi talvisota, jossa veljeni Väinö kaatui. Kun siirtoväelle määrättiin osa viljelysmaista, ei AIV-rehun teko enää ollut mahdollista. Sitten syttyi jatkosota 1941, ja minut kutsuttiin sotaväkeen tammikuussa Kun tilalle jäi vain vuonna 1865 syntynyt isäni ja vuonna 1880 syntynyt äitini, määräsi työvoimatoimikunta työvelvolliseksi Elsan, jolla oli mukana vahinkopoikansa. Maitotuotteiden luovutukset yleiseen kulutukseen olivat pakollisia, ja Elsa hoiti ne. Siihen aikaan oli ruoasta puutetta. Kun sota jatkui, määrättiin metsänomistajille ylimääräinen metsävero. Tästä kyllästyneenä isäni myi Kiteen kunnalle Sopekkeen tilasta 50 hehtaaria metsämaata markalla. Äitini epäili, että hän saattaa myydä loputkin, joten hän kirjoitti minulle sotaan ja pyysi yrittämään lopputilan ostamista, jotta edes jotain säästyisi. Niin minä sitten kirjoitin valtakirjan uudenvuodenpäivänä Valtuutettu lautamies osti jo tammikuun 7. päivänä 1944 tilan lopun 50 hehtaaria markan hinnasta minulle. Myyjä velvoitettiin lunastamaan valtion sotalainaa markan edestä. Kun sota päättyi aselepoon , minut kotiutettiin. Nuoremmat ikäluokat joutuivat vielä Lapin sotaan, joka päättyi virallisesti vasta Isäni kuoli tammikuun 15. päivänä Saman vuoden syksyllä alettiin tehdä asunnossa muutostöitä. Kun meitä oli perheessä vain kaksi henkeä, äitini ja minä, tehtiin ruokahuoneesta keittiö. Iso tupa jäi Pekka Kohosen siirtolaisperheelle. Uunitiilien saanti oli melkein toivotonta, mutta kotivoilla vaihtaen se lopulta onnistui. Vuonna 1946 siirtolaisperhe osti tilan Polvijärveltä ja muutti sinne. Menin naimisiin vuonna 1947 Hilkka Pölösen (s.1927) kanssa ja seuraavana vuonna syntyi ensimmäinen tyttö Sirkka. Kaikki oli kortilla ja kaikesta oli puute. Vuonna 1949 muurasi seppä Eino Malinen isoon tupaan uunin, joka kesti tuvan purkamiseen asti. Vuonna 1950 rakennettiin navetan lähelle lato, ja meille syntyi poika Heikki.

7 Kun pieni lato, entinen suola-aitta, ei täyttänyt tarkoitustaan, se purettiin polttopuiksi. Samoin tehtiin entisen seppä-mökkiläisen navetalle, joka oli palvellut heinälatona. Kaikki rehut ajettiin mökiltä uuteen latoon. Vuonna 1953 uusittiin tupaan ikkunat kaksiruutuisiksi sen ajan muodin mukaan. Seiniin laitettiin Haltex-levyt ja tupa tuli uuden tuntuiseksi. Vuonna 1954 syntyi toinen tyttö Tuula ja samana vuonna vappuyönä paloi sauna. Välittömästi tämän jälkeen rakennettiin uloslämpiävä sauna, jossa kylvettiin jo heinäkuun 30. päivänä. Taas tartuttiin tuvan rakenteisiin. Sähköaika teki tuloaan. Sen ajan määräysten mukaan teki tupa kaksi ja muut asuinhuoneet kukin yhden tariffiyksikön. Kustannusten pienentämiseksi purettiin lautamiehen tekemä lankkuseinä, joka jakoi ison kamarin kahdeksi. Näin päästiin neljään tariffiyksikköön. Sähköt saatiin syksyllä Vuonna 1959 syntyi toinen poika Matti, ja vuonna 1961 kuoli äitini. Vuonna 1963 päätettiin rakentaa navetta. Rakennuspuut otettiin Saarijärven rantasuolta. Kun puut oli ajettu sahauspaikalle, herätti vuosirenkaiden tiheys huomiota. Laskin ne huvikseni ja sain yli 300 vuotta. Kerroin tämän ihmisille, eikä kukaan ollut uskonut Suomessa niin vanhoja puita olevankaan. Yhdestä tukista sahattiin puolen metrin pätkä. Laskin siitä suurennuslasin kanssa yhteensä 325 vuotta. Tämä pätkä on tänä päivänäkin Sopekkeen riihen uunissa todistuskappaleena. Navetta tehtiin valamalla jatkoksi rehuladolle. Vesijohtoputki upotettiin maan sisään siten, että otettiin huomioon sen jatkomahdollisuus asuinrakennukseen. Vanhaan navettaan oli jo maanpäällinen putki kaivolta. Vuonna 1965 vesijohtoa jatkettiinkin asuinrakennukseen. Sen kivijalassa oli kaksi mahtavaa kiveä, ja kun 1 ¼ putki ei mahtunut kivien välistä, hakkasin juhannusyönä tuuralla putkelle sopivan raon. Siinä touhussa kului peukalon ja kämmenen nahka vereslihalle. Sain kuitenkin pujotetuksi putken lattian alle ja tupaan juhannusaamuna. Viemäri oli talossa ollut jo useita vuosia, ja nyt oli johtovesikin tuvassa. Seuraavalla viikolla täytettiin vesijohto-oja. Viimeinen kohennus asuinrakennukseen tehtiin vuonna Silloin talo sai lautaverhouksen. Vuonna 1982 tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos. Nuorempi poika Matti jäi tilan isännäksi valtion rahoituksen turvin. Minä olin pitänyt tilaa hallussani 38 vuotta. Uusi isäntä rakensi konehallin vuonna 1985, ja hallin toiseen päähän tuli korjaamo-osa. Vuonna 1987 rakennettiin uusi aitta- ja liiterirakennus, ja vuonna 1989 oli päärakennuksen vuoro. Siinä yhteydessä raivattiin pois vanha satavuotias kivinavetta. Vanha talo purettiin 1990, mutta sen kamaripuoli on uudelleen pystytettynä kylän toisessa päässä Kujastensuun rannassa perinnepirttinä samassa pihapiirissä kuin edellä kerrottu aittakin. Näillä rakennuksilla alkoi tilalla kolmas vuosituhat. Maaliskuussa 2002, Arvo Kostamo

8

9

10

11

12

13

14 Riihi 1930-luvun asussa. Vanha navetta, kuvattu Aitat ja liiterit, kuvattu 1986.

15 Heikki ja Ida Kostamo perheineen Heikki ja Ida Kostamo perheineen Sopekkeella 1926.

16 Vasemmalta Eino Kostamo, Helvi Kostamo, Pekka Kostamo (Matilan Pekka), Hilkka Kostamo, Aune Väkeväinen, Anna-Maria Pirnes os. Kostamo, Arvo Kostamo ja eturivissä lapset Tuula ja Sirkka Kostamo. Kuvattu Sopekkeen perhe Sirkka, Hilkka, Matti, Heikki, Arvo, Tuula ja Ida Kostamo

17