Onko poliisin vaativissa tilanteissa aina kyse hätävarjelusta niin kuin oikeuskäytäntö osoittaa?

Onko poliisin vaativissa tilanteissa aina kyse hätävarjelusta niin kuin oikeuskäytäntö osoittaa? Itä-Suomen yliopisto Oikeustieteiden laitos Pro gradu -tutkielma 19.05.2019 Tekijä: Janne Veirto 242536 Ohjaaja: Mika Launiala

II Tiivistelmä ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yksikkö Oikeustieteiden laitos Tekijä Janne Veirto Työn nimi Onko poliisin vaativissa tilanteissa aina kyse hätävarjelusta niin kuin oikeuskäytäntö osoittaa? Pääaine Rikos- ja prosessioikeus ja rikollisuuden tutkimus Tiivistelmä Työn laji Pro gradu -tutkielma Aika 19.5.2015 Sivuja X + 72 Tässä Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen poliisin vaativia voimankäyttötilanteita, joissa on aseenkäytön edellytykset olemassa. Oikeuskäytäntö, joka perustuu kahteen korkeimman oikeuden ratkaisuun poliisin vaativista tilanteista, osoittaa että nämä tilanteet arvioidaan rikoslain hätävarjelusäännöksen mukaan. Tarkoittaako tämä sitä, että kaikki poliisin vaativat tilanteet tulee arvioida hätävarjelusäännöksen kautta vai onko kyse ollut vastuuvapausperusteista. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin eriäviä mielipiteitä, osa jakaantuu rikoslain hätävarjelusäännöksen kannalle ja osa poliisilain voimankäyttösäännöksen kannalle. Tutkimuksen tarkoituksena ei ole selvittää sallitun voimakeinojen käytön rajoja, toki niitä on myös aiheeseen kuuluen sivuttu. Tutkielmani tutkimusmetodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Tarkastelen aihetta lainsäädännön, lain esitöiden, oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden kautta. Näkökulmana on osittain poliisioikeudellinen siinä mielessä, että olen selvittänyt kumpaan säännökseen missäkin tilanteessa toimineen poliisimiehen on edullisempaa vedota. Poliisioikeudellisen näkökulman rinnalla on luonnollisesti kulkenut rikosoikeudellinen näkökulma, koska rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevista säännöksistä rikoslain hätävarjelu- sekä voimakeinojen liioittelusäännös vastuuvapausperusteineen on ollut oleellinen osa tutkimusta. Tutkielmassani nousi kaksi oleellista kysymystä esille. Ensimmäinen on mitä sillä saavutetaan, että poliisin vaativa tilanne arvioitaisiin hätävarjeluoikeuden kannalta? Toinen oleellinen kysymys on, onko tilanteessa mahdollisesti ylitetty sallitun voimankäytön rajat? Tutkimus antoi näihin vastauksen ja niistä seurasi loogisesti kolmas oleellinen kysymys, ovatko tilanteessa toimineet poliisimiehet toimineet vastoin tilannetta johtaneiden poliisimiesten ohjeita ja määräyksiä? Tutkielmani antaa vastauksen siihen kumman säännöksen mukaan poliisin tilanteita tulee lähtökohtaisesti arvioida sekä siihen kumpaan säännökseen poliisimiehen on edullisinta vedota missäkin tilanteessa. Osittain tutkielma antaa myös vastauksen siihen, milloin voisi olla kyseessä poliisin virkatehtävässä hätävarjelutilanne, tähän rajanvetoon mielestäni liittyy, onko poliisimiehillä tehtävästä ennakkotietoa vai tuleeko tilanne täysin yllättäen eteen ilman ennakkotietoa. Tutkielma antoi myös vastauksen siihen mihin asti poliisilain voimakeinojen käyttösäännös riittää, kun arvioidaan tilannetta kokonaisuutena verrattuna siihen, että tilanne arvioitaisiin rikoslain hätävarjelusäännöksen mukaan. Avainsanat poliisi, poliisimies, voimankäyttö, toimivalta, yleisvaltuus, hätävarjelu, voimakeinojen käytön liioittelu, hätävarjelun liioittelu

III SISÄLLYS LÄHTEET... V LYHENNELUETTELO... X 1 JOHDANTO... 1 2 TUTKIMUSMETODI... 7 2.1 Oikeusdogmatiikka... 7 2.2 Oikeuslähdeoppi... 9 2.3 Tulkinta ja systematisointi... 10 2.4 Oikeuslähteistä... 11 3 PERUS- JA IHMISOIKEUKSIEN MERKITYS... 14 3.1 Perusoikeudet... 14 3.2 Ihmisoikeudet... 17 3.3 Oikeuksien merkitys vaativissa tilanteissa... 19 4 POLIISIN TOIMINNAN YLEISET PERIAATTEET... 21 4.1 Suhteellisuusperiaate... 21 4.2 Vähimmän haitan periaate... 22 4.3 Tarkoitussidonnaisuuden periaate... 24 4.4 Periaatteiden merkitys... 25 4.4.1 Voimankäytössä... 25 4.4.2 Hätävarjelussa... 26 5 VOIMANKÄYTÖSTÄ... 28 5.1 Toimivalta ja lainsäädäntö... 28 5.2 Ampuma-aseen käytöstä... 33 5.3 Todistustaakan jaosta voimankäytössä... 35 5.4 Poliisin velvollisuus toimia... 37 5.5 Oikea voimankäyttö... 39 6 HÄTÄVARJELUSTA... 42 6.1 Lainsäädäntö... 42 6.2 Todistustaakan jaosta hätävarjelussa... 46 6.3 Virkavastuusta hätävarjelussa... 48 6.4 Kieltoerehdys ja putatiivitilanne... 50

IV 7 HÄTÄVARJELU KAIKKIEN OIKEUS... 54 7.1 Miten toteutuu virkatehtävässä... 54 7.2 Missä tilanteissa poliisi tarvitsee hätävarjeluoikeutta... 55 7.3 Onko poliisimies eriarvoisessa asemassa hätävarjelutilanteessa... 57 8 VOIMANKÄYTÖN JA HÄTÄVARJELUN ERO... 58 8.1 Lainsäädännön eroavaisuudet... 58 8.2 Todistustaakan eroavaisuudet... 59 8.3 Tilanteessa kahden eri säännöksen vuorottelu... 61 9 JOHTOPÄÄTÖKSET... 67

V LÄHTEET KIRJALLISUUS Aarnio, Aulis, Lain ja kohtuuden tähden. WSOY 1986. Aarnio, Aulis, Laintulkinnan teoria. Yleisen oikeustieteen oppikirja. WSOY 1989. Aarnio, Aulis, Tulkinnan taito: ajatuksia oikeudesta, oikeustieteestä ja yhteiskunnasta. WSOY 2006. Aarnio, Aulis, Luentoja lainopillisen tutkimuksen teoriasta. Unigrafia Oy Yliopistopaino 2011. Alanen, Aatos, Hätävarjelus yksityisen käyttämänä oikeussuojakeinona. Helsingin uusi kirjapaino 1925. Alexy, Robert, Oikeusjärjestelmä, oikeusperiaate ja käytännöllinen järki. LM 1989. s. 618-633. Backman, Eero, Huomioita hätävarjelusta ja todistustaakan jaosta hätävarjeluasioissa. Teoksessa: Prosessioikeudellisia erityiskysymyksiä. Juhlajulkaisu Antti Jokela 26.1.2005 (toim. Jarkko Männistö). Gummerus Kirjapaino Oy 2004. s. 3 11. Boucht, Johan, Polisiär våldsanvänding. En straff- och offentligrättslig undersökning. Författaren och Iustus Förlag AB 2011. Boucht, Johan Frände, Dan, Suomen rikosoikeus. Rikosoikeuden yleisten oppien perusteet. Poliisiammattikorkeakoulu 2008. Elholm, Thomas, Politiets brug af skydevåben juridiske aspekter. Forlaget Thompson A/S 2003. Frände, Dan, Yleinen rikosoikeus. Suom. Markus Wahlberg. Edita 2005. Frände, Dan, Yleinen rikosoikeus. Toinen uudistettu painos. Suom. Markus Wahlberg. Edita 2012. Hakonen, Kimmo, Hätätilaoikeudellinen voimankäyttö? Teoksessa: Väkivalta. Seuraamukset ja haavoittavuus. Terttu Utriaisen juhlakirja. Talentum 2006. s.67 78. Heinonen, Olavi Koskinen, Pekka Lappi-Seppälä, Tapio Majanen, Martti Nuotio, Kimmo Nuutila, Ari-Matti Rautio, Ilkka, Rikosoikeus. Oikeuden perusteokset. Toinen, uudistettu painos. WSOY LAKITIETO 2002. (Heinonen ym. 2002) Helminen, Klaus Kuusimäki, Matti Salminen, Markku, Poliisioikeus. Kauppakaari 1999. Helminen, Klaus Kuusimäki, Matti Rantaeskola, Satu, Poliisilaki. Talentum 2012. Helminen, Klaus Fredman, Markku Kanerva, Janne Tolvanen, Matti Viitanen, Marko, Esitutkinta ja pakkokeinot. Talentum 2014. (Helminen ym. 2014) Hirvonen, Ari, Oikeuden ja lainkäytön teoria. Unigrafia Oy 2012. Honkasalo, Brynolf, Suomen rikosoikeus. Yleiset opit. Ensimmäinen osa. Toinen painos. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja 1965.

VI Husa, Jaakko, Julkisoikeudellinen tutkimus. Tutkimus julkisoikeudessa harjoitettavan oikeusdogmatiikan metodologiasta. Gummerus Kirjapaino Oy 1995. Jokela, Antti, Oikeudenkäynti III. Gummerus kirjapaino Oy 2004. Jonkka, Jaakko, Rikosprosessioikeuden yleisistä opeista. Helsingin yliopiston rikos- ja prosessioikeuden laitoksen julkaisuja 1992. Jyränki, Antero, Uusi perustuslakimme. Iura Nova 2000. Kelsen, Hans, Puhdas oikeusoppi (1960). Suom. Olli Nikkola. WSOY 1968. Kiehelä, Hannu Hakonen, Kimmo, Rikostorjunnan perusteet. Poliisin oppikirjasarja 6/97. Helsinki 1997. Klami, Hanu Tapani Rahikainen, Marja Sorvettula, Johanna, Todistusharkinta ja todistustaakka. Johdatus todistusoikeuden perusteisiin. Lakimiesliiton kustannus 1987. Klami, Hannu Tapani, Eräistä todistusharkintakysymyksistä rikosprosessissa. Teoksessa Klami, Hannu Tapani. Todistelun ongelmia. Oikeus ja totuus -projektin kirjoituksia. Lakimiesliiton kustannus 1995. Koskinen, Seppo Kulla, Heikki, Virkamiesoikeuden perusteet. Talentum 2013. Laakso, Seppo, Lainopin teoreettiset lähtökohdat. Juvenes Print Tampereen Yliopistopaino Oy 2012. Lappalainen, Juha Frände, Dan Koulu, Risto Niemi-Kiesiläinen, Johanna Rautio, Jaakko Sihto, Juha Virolainen, Jyrki, Prosessioikeus. Oikeuden perusteokset. WSOY 2003. Lappi-Seppälä, Tapio, Rangaistuksen määräämisestä 1. Teoria ja yleinen osa. Suomalainen lakimiesyhdistys 1987. Launiala, Mika, Esitutkinnan funktiot ja esitutkintaperiaatteet. Kopijyvä Oy 2013 Majanen, Martti, Yksityishenkilön oikeudesta voimakeinojen käyttöön. Suomalainen lakimiesyhdistys 1979. Majanen, Martti, Hätävarjelun liioittelusta. Teoksessa: Väkivalta. Seuraamukset ja haavoittuvuus. Terttu Utriaisen juhlakirja. Talentum 2006. s. 387 396. Norée, Annika, Laga befogenhet. Polisens rätt att använda våld. Jure AB 2000. Norée, Annika, Polisers rätt at skjuta. Norstedts Juridik 2004. Norée, Annika, Polisers rätt till våld. Norstedts Juridik 2008. Nuutila, Ari-Matti, Rikoslain yleinen osa. Kauppakaari 1997. Nuotio, Kimmo Majanen, Martti, Rikosoikeuden poluilla. Hakapaino Oy 2003. Nuotio, Kimmo, Merkitseekö poliisimiehen oikeus hätävarjeluun oikeusturva-aukkoa? Teoksessa: Rikos, rangaistus ja prosessi. Juhlajulkaisu Eero Backmann 1945 14/5 2005. Gummerus Kirjapaino Oy 2005. s. 215 244. Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 5/2000, Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevat säännökset. Hakapaino Oy 2000. (OLJ 5/2000)

VII Pellonpää, Matti Gullans, Monica Pölönen, Pasi Tapanila, Antti, Euroopan ihmisoikeussopimus. Talentum Media Oy 2012. (Pellonpää ym. 2012) Pellonpää, Matti Gullans, Monica Pölönen, Pasi Tapanila, Antti, Euroopan ihmisoikeussopimus. Alma Talent Oy 2018. (Pellonpää ym. 2018) Rantalainen, Hannu, Erehdysoppi. Teoksessa: Rikosoikeuden uudistuneet yleiset opit. Helsingin hovioikeuden julkaisuja. Saarijärven Offset Oy 2004. s. 169 184. Ruuskanen, Minna, Hätävarjelu ja parisuhdeväkivalta. Gummerus Kirjapaino Oy 2005. Sahavirta, Ritva, Käännetty todistustaakka rikosprosessioikeudessa. Teoksessa: Kirjoituksia todistusoikeudesta, Lappalainen, Juha Ojala, Timo. Helsingin hovioikeuden julkaisuja. Hakapaino 2006. Saraviita, Ilkka, Perustuslaki. 2. uudistettu painos. Talentum 2011. Siltala, Raimo, Oikeustieteen tieteenteoria. Vammalan Kirjapaino Oy 2003. Sinisalo, Kari, Poliisin toimivallan määräytyminen. Tutkimus poliisin vallasta ylläpitää yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Suomalainen lakimiesyhdistys 1971. Sinisalo, Kari, Poliisi. Poliisioikeuden perusteet. Tammi 1973. Tapani, Jussi Tolvanen, Matti, Rikosoikeuden yleinen osa Vastuuoppi. Talentum 2013. Terenius, Markus, Hätävarjelu ja voimakeinojen käyttö. Teoksessa: Rikosoikeuden uudistuneet yleiset opit. Helsingin hovioikeuden julkaisuja. Saarijärven Offset Oy 2004. s. 198 215. Terenius, Markus, Poliisin voimankäytön kahdet kasvot. Helsingin yliopisto 2007 Terenius, Markus, Poliisin voimankäyttö Rikosoikeudellinen tutkimus sallitun voimankäytön rajoista. Suomalainen lakimiesyhdistys 2013. Tirkkonen, Tauno, Suomen rikosprosessioikeus II, 2 uudistettu painos. Suomalainen lakimiesyhdistys 1972. Tolonen, Hannu, Oikeuslähdeoppi. WSOY lakitieto 2003. Tuori, Kaarlo, En sista tillflyktsort för polisens allmänna befogenhet. JFT 3 4/2004. Viljanen, Veli-Pekka, Virkarikoksista. Rikosoikeudellinen tutkimus rangaistavan teon virkarikosominaisuudesta ja sen merkityksestä. Suomalainen lakimiesyhdistys 1984. Viljanen, Veli-Pekka, Perusoikeuksien rajoitusedellytykset, Tummavuoren kirjapaino oy. 2001. Virolainen, Jyrki Pölönen, Pasi, Rikosprosessioikeus II. Rikosprosessin osalliset. WSOY 2004. Ylösjoki, Pentti, Poliisioikeus I. Arvi A. Karisto Oy:n kirjapaino 1965. Ylösjoki, Pentti, Poliisioikeus II. Arvi A. Karisto Oy:n kirjapaino 1966.

VIII VIRALLISLÄHTEET HE 57/1994 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle poliisilaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. HE 1/1998 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle uudeksi Suomen Hallitusmuodoksi. HE 44/2002 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi. HE 224/2010 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle poliisilaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. LaVM 28/2002 vp, Lakivaliokunnan mietintö 28/2002 hallituksen esityksestä 44/2002 rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi. PeVL 15/1994 vp, Perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esityksestä eduskunnalle poliisilaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. PeVM 25/1994 vp, Perustuslakivaliokunnan mietintö hallituksen esityksestä (HE 309/1993 vp) Eduskunnalle perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamisesta. OIKEUSTAPAUKSET Euroopan ihmisoikeustuomioistuin Babylonova v. Slovakia, 69146/01, 27.4.2009 Huohvanainen v. Suomi, 57389/00, 13.3.2007 Kontrova v. Slovakia 31.5.2007, 7510/04, 31.5.2007 Ouranio Toxo ym v. Kreikka, 74989/01, 20.10.2005 Surugiu v. Romania, Application no. 48995/99, 20.4.2004 Korkein oikeus KKO 1973-II-6 KKO 1988:49 KKO 1993:50 KKO 1995:4 KKO 1998:159 KKO 1999:2 KKO 2004:16 KKO 2004:75 KKO 2013:60

IX Korkein hallinto-oikeus KHO 2012:77 Eduskunnan oikeusasiamiehen päätökset EOAK 18.12.2003 dnro 1634/4/01: Apulaisoikeusasiamiehen päätös 18.12.2003 kanteluun poliisi toimittama rippikoululeirin tarkastus EOAK 20.6.2018 dnro 3813/17: Apulaisoikeusasiamiehen päätös 20.6.2018 kanteluun poliisin ilmoitus rahoista ulosottoviranomaiselle.

X LYHENNELUETTELO AmpAseL Ampuma-aselaki 1/1998 EIS EIT Euroopan ihmisoikeussopimus Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ETL Esitutkintalaki 805/2011 HE KKO hallituksen esitys korkein oikeus OK oikeudenkäymiskaari 4/1734 PKL pakkokeinolaki 806/2011 PL perustuslaki 731/1999 PolL Poliisilaki aikaisempi 493/1995, poliisilaki nykyinen 872/2011 PeVL PeVM Perustuslakivaliokunta Perustuslakivaliokunnan mietintö RL rikoslaki 39/1889 VNApol valtioneuvoston asetus poliisista 1080/2013

1 1 JOHDANTO Poliisi yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäjänä joutuu tehtävissään tilanteisiin, joissa on läsnä henkeen ja terveyteen kohdistuva väkivallan uhka. Sanalla poliisi on useita merkityssisältöjä, sillä tarkoitetaan lainsäädännössä joko poliisiorganisaatiota kokonaisuudessaan tai siihen kuuluvia poliisiyksikköjä. Sanaa poliisi käytetään kuvaamaan myös yksittäistä poliisiorganisaatiossa palvelevaa virkamiestä eli poliisimiestä. 1 Poliisin virkatehtävissä uhka voi kohdistua sivullisiin tai poliisiin itseensä, ja mahdollista on myös tilanteet, joissa uhka kohdistuu molempiin samanaikaisesti. Poliisilla on näissä tilanteissa poliisilain (872/2011, PolL) 2 luvun 17 :n 1 momentin mukaan oikeus virkatehtävää suorittaessaan vastarinnan murtamiseksi, henkilön paikalta poistamiseksi, kiinniottamisen toimittamiseksi, vapautensa menettäneen pakenemisen estämiseksi, esteen poistamiseksi taikka välittömästi uhkaavan rikoksen tai muun vaarallisen teon tai tapahtuman estämiseksi käyttää sellaisia tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina. Puolustettavuutta arvioitaessa otetaan huomioon tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus, käytettävissä olevat voimavarat sekä muut tilanteen kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat. Äärimmäisenä voimakeinona poliisimiehellä on oikeus käyttää tilanteen sitä vaatiessa ampuma-asetta. Suomessa on hyväksytty, että kaikki poliisimiehet kantavat palveluksessa asetta ja ovat tilanteen vaatiessa valmiita sitä myös käyttämään. 2 Valtioneuvoston asetuksessa poliisista (1080/2013, VNApol) 10 :ssä vahvistetaan poliisin viralliset voimankäyttövälineet, joita ovat muun muassa erilaiset ampuma-aseet sekä ampuma-asetta lievemmät voimankäyttövälineet. Tavanomaiset voimankäyttötilanteet ovat arkipäivää kenttätehtävissä toimiville poliisimiehille, mutta ampuma-aseen käyttö on harvinaisempaa. Jos poliisi joutuu virassaan ampumaan, niin tapaus saa osakseen yleensä myös tiedotusvälineiden huomion. Mikäli seuraukset ovat vakavat, tapaus käsitellään laajalti julkisuudessa ja tilanteessa mukana olleet poliisimiehet saavat varautua myös esitutkintaan, mahdolliseen oikeudenkäyntiin ja kanteluihin. Tapaus tulee myös käydä läpi tilanteessa olleiden poliisimiesten osalta ja virheistä tulee ottaa opiksi. 3 Tosin terrorismin jalkautuminen myös Pohjoismaihin on alentanut tiedostusvälineiden kiinnostusta ns. tavanomaisiin voimankäyttötilanteisiin, missä poliisi on joutunut käyttämään asetta. Nykyisin poliisin aseenkäyttö ei saa niin suurta 1 Helminen Kuusimäki Salminen 1999, s. 1; Helminen Kuusimäki Rantaeskola 2012, s. 1. 2 Helminen Kuusimäki - Salminen 1999, s. 276; Helminen Kuusimäki - Rantaeskola 2012, s. 767 768. 3 Helminen Kuusimäki Rantaeskola 2012, s. 770 771.

2 huomiota medialta, mitä vielä joitakin vuosia sitten. Tämä on luonnollista seurausta, miten maailma muuttuu ja Suomi sen mukana. Poikkeuksellisissa tilanteissa tapauksen käsittelyn tulee edetä oikeusvaltiossa, vaikka se voikin tuntua tilanteessa toimivilta poliisimiehiltä raskaalta, kun tilannetta voidaan analysoida tiedotusvälineissä ja tuomioistuimissa hyvinkin pitkään. Tämä on kuitenkin tilanteessa mukana olleiden kaikkien osapuolten oikeusturvan kannalta paras vaihtoehto. Tosin nykypäivänä selvissä tapauksissa syyttäjä tekee usein nopeasti päätöksen, ettei ole syytä epäillä poliisin toimineen tilanteessa väärin ja ampumaasetta käyttänyttä poliisimiestä ole syytä epäillä rikoksesta. Tätä voidaan pitää hyvänä suuntauksena ja selvissä tapauksissa ei ole syytä pitää tilanteessa toimineita poliisimiehiä epätietoisuudessa missä asemassa he ovat rikosprosessissa. PolL 2 luvun 17 :n 2 momentissa säännellään poliisimiehen oikeudesta käyttää hätävarjeluoikeutta. Hätävarjelusta säädetään rikoslain (39/1889, RL) 4 luvun 4 :ssä. Tätä oikeutta käyttäessä virkatehtävässä poliisimiestä koskee virkavastuu PolL 2:17.2 mukaan. Hätävarjelun puolustettavuutta arvioidessa otetaan huomioon PolL 2 luvun 17 :n 2 momentin mukaan poliisimiehelle koulutuksen ja kokemuksen perusteella asetettavat vaatimukset. Voimankäytössä on myös otettava huomioon poliisin toiminnan yleiset periaatteet, kuten PolL 1 luvun 3 :n suhteellisuusperiaate, jonka mukaan poliisin toimenpiteiden on oltava puolustettavia suhteessa tehtävän tärkeyteen, vaarallisuuteen ja kiireellisyyteen, tavoiteltavaan päämäärään, toimenpiteen kohteena olevan henkilön käyttäytymiseen, ikään, terveyteen ja muihin vastaaviin häneen liittyviin seikkoihin sekä muihin tilanteen kokonaisarviointiin vaikuttaviin seikkoihin. PolL 1 luvun 4 :n vähimmän haitan periaatteen mukaan kenenkään oikeuksiin ei saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä eikä kenellekään saa aiheuttaa suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä tehtävän suorittamiseksi. PolL 1 luvun 5 :n tarkoitussidonnaisuuden periaatteesta ilmenee, että poliisi saa käyttää toimivaltuuttaan vain säädettyyn tarkoitukseen. Tämän pro gradu -tutkielman tutkimusmetodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Lainopilla on kaksi tehtävää: oikeussäännösten tulkinta ja niiden systematisointi. Kumpikin edellyttää tullakseen oikein ymmärretyksi, normin käsitteen määrittelyn. Silloin kun normi on yksiselitteinen ei synny mitään ongelmaa tulkita sitä. Usein normin ilmaisevat tekstit ovat kuitenkin moniselitteisiä tai epätäsmällisiä ja tällöin ne sallivat useamman kuin yhden merkityssisällön. Tällöin merkitys on täsmennettävä ja tätä nimitetään oikeussäännösten tulkinnaksi, täsmällisemmin sanottuna kyse on silloin kielellisten ilmausten, tavallisesti

3 lakitekstien tulkinnasta. 4 Aulis Aarnion mukaan lainoppi on enemmänkin näkökulma oikeuteen kuin metodi. Metodi on Aarnion mielestä karkeasti ilmaistuna eräänlainen laskusääntö kovissa tieteissä eli luonnontieteissä, jos näissä tieteissä menetellään metodisen normiston osoittamalla tavalla, niin se takaa määräedellytyksin tietyn tuloksen. Lainoppi ei ole metodina sellainen, että se antaisi aina tiettyä kaavaa noudattaen tietyn tuloksen. Tulkinta ja normien soveltaminen käytäntöön ei ole mekaaninen, yksikäsitteisiä sääntöjä noudattava prosessi. Vaan se on harkintaa ja punnintaa ja tästä syystä se on enemmänkin näkökulma oikeuteen kuin tietyn tuloksen antava laskusääntö. 5 Raimo Siltala toteaa lainopin olevan oikeustieteen käsittämistä tutkimusaloista metodisesti pulmallisin, koska siinä ei voi tukeutua minkään erityistieteen metodioppiin. Lainoppi on metodisesti tulkintatiede. 6 Usein on sanottu, että lainoppi on käytännöllistä ja käytännönläheistä tutkimusta. Aarnio hakee tähän vastausta vertaamalla arkikäytännöstä syntyneitä uskomuksia ja kannanottoja lainopilla saataviin tulkintakannanottoihin. Jos näiden välillä ei ole paremmuussuhdetta, käy lainopin asema esimerkiksi akateemisena opinalana kyseenalaiseksi. Lainoppi tieteellisenä tutkimuksena eroaa kuitenkin Aarnion mielestä merkittävästi praktisesta juridisesta toiminnasta, kuten normaalista asianajokäytännöstä. Lainoppi eroaa tästä sillä, että lainopissa on tieteellinen asenne ja se on jotain muuta kuin teknisen suorituksen ammattitaitoinen osaaminen. 7 Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää ovatko poliisin vaativat voimankäyttötilanteet rikoslain mukaisia hätävarjelutilanteita niin kuin oikeuskäytäntö KKO 1993:50, KKO 2004:75 ja Huohvanainen v. Suomi EIT 13.3.2007 8 osoittaa vai tulisiko soveltaa ensisijaisesti poliisilain voimankäyttösäännöstä, joka on erityislaki suhteessa rikoslain yleissäännökseen hätävarjelusta. Mahdollista on, että molemmat säädökset soveltuvat tilanteisiin mutta miksi yleislaki eli hätävarjelusäännös syrjäyttää erityislain eli voimankäyttösäännöksen vastoin normihierarkiaa. Tarkoitus on myös antaa tulkintasuosituksia kumpaa säännöstä tulisi soveltaa vaativissa voimankäyttötilanteissa sekä mahdollisia lain muutoksen tarpeita. 4 Aarnio 1986, s. 110. 5 Aarnio 2006, s. 237. 6 Siltala 2003, s. 326. 7 Aarnio 1989, s. 53. 8 Korkeimman oikeuden ratkaisut ovat ainoat ennakkotapaukset poliisin aseenkäytöstä. Näissä tapauksissa yksi panttivanki ja kohdehenkilöt ovat menehtyneet. Tapaus Huohvanaiseen korkein oikeus ei antanut valituslupaa ja hovioikeuden ratkaisu jäi lainvoimaiseksi. EIT piti poliisin aseenkäyttöä sallittuna. Kaikki tapaukset on käsitelty rikoslain hätävarjelusäännöksen nojalla.

4 Tulen tässä tutkielmassa tarkastelemaan poliisin voimankäyttöä lainopillisesti sellaisesta näkökulmasta, josta sitä on vähemmän tutkittu. Yhteiskunnallisesti ei varmasti ole suurtakaan merkitystä kumman säännöksen mukaan poliisin vaativat tilanteet arvioidaan. Tärkeintä yhteiskunnalle on ammattitaitoinen ja kykenevä poliisiorganisaatio, joka pystyy puuttumaan myös erittäin vakaviin rikoksiin kuten esimerkiksi terroristisiin hyökkäyksiin yhteiskuntaa vastaan. Näkisin kuitenkin, että tätä kautta tutkielmalla on myös yhteiskunnallinen merkitys, koska oman toimialan toimivaltuuden tuntemalla ja ymmärtämällä mihin asti toimivaltuus antaa mahdollisuuksia puuttua vakaviin tekoihin yhteiskuntaa vastaan kehittää yhteiskuntarauhan puolustajien ammattitaitoa. Kimmo Nuotio on todennut vuonna 2005, että kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa on käsitelty merkitykseensä nähden hyvin vähän tilanteita, missä poliisi on joutunut käyttämään äärimmäistä voimaa tilanteen ratkaisemiseksi. 9 Näkökulmana on enemmänkin poliisioikeudellinen kuin rikosoikeudellinen, luonnollisestikaan rikosoikeudellista näkökulmaa ei voi sivuuttaa kokonaan vaan sen täytyy olla poliisioikeudellisen näkökulman rinnalla tutkielmassa. Poliisin voimankäytöstä löytyy muutamia väitöskirjatasoisia tutkimuksia Pohjoismaista, kuten Suomesta, Ruotsista ja Tanskasta. Markus Terenius on tutkinut poliisin voimankäyttöä kansallisen lainsäädännön mukaan hyvinkin laajasti vuonna 2013 valmistuneessa väitöskirjassaan. Tereniuksen näkökulma on ollut rikosoikeudellinen, jossa on tutkittu sallitun voimankäytön rajoja ja tutkimus on valmistunut ennen uuden poliisilain voimaan tulemista. Uusi poliisilaki tuli voimaan 1.1.2014 ja voimankäyttösäännökseen tuli tarkennuksia muun muassa poliisin hätävarjeluoikeudesta. Näkökulma näissä väitöskirjoissa ei ole ollut selvittää kumpaa säännöstä tulee soveltaa silloin kuin molemmat ovat rinnan. Luonnollisesti asiaa on tutkimuksissa sivuutettu, mutta se ei ole ollut tutkimuksien pääasiallinen tutkimusongelma. Itse en ole kohdannut tieteellistä tutkimusta, jossa poliisin voimankäyttöä olisi käsitelty tästä näkökulmasta. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että olisi syytä arvioida kokonaan uudestaan poliisin voimankäytön sääntelyä. Kaarlo Tuori on esittänyt, ettei poliisilla olisi ollenkaan tarvetta eikä oikeutta hätävarjeluun eikä pakkotilatekoon rikoslain yleissäännösten nojalla, koska poliisin voimankäyttösäännös riittää kattamaan kaikki tilanteet. 10 Kimmo Hakonen on todennut, että poliisin voimankäyttö voi perustua lähinnä poliisilain voimankäyttösäännökseen tai rikoslain hätävarjelu- ja pakkotilasäännöksiin. Hätävarjelu- ja 9 Nuotio 2005b, s. 215. 10 Tuori 2004, s. 492 516.

5 pakkotilasäännökset tulisivat sovellettavaksi kuitenkin vain yksittäisissä konkreettisissa vaaratilanteissa. Niiden varaan ei voida rakentaa viranomaisen toimivaltuusjärjestelmää, jos näin toimittaisiin se tarkoittaisi tosiasiallisesti poliisioikeudelliseen yleisvaltuuteen palaamista. 11 Tuori ja Hakonen on esittänyt näkemyksensä ennen uuden poliisilain voimaantuloa, jossa asia on ratkaistu niin, että poliisia koskee PolL 2:17.2 mukaan virkavastuu hätävarjelutilanteissa sekä PolL 2:17.5 olevilla viittauksilla RL 4:4.2 hätävarjelun liioitteluun sekä RL 4:6.3 voimakeinojen käytön liioitteluun. Varsinkin RL 4:6 voimankäytön yleissäännökseen liittyvää viittausta pidän epäonnistuneena, koska kyseisen pykälän ensimmäisen momentin mukaan oikeudesta käyttää voimakeinoja virkatehtävän hoitamiseksi säädetään erikseen lailla, toisaalta se ei estä soveltaa voimankeinojen käytön liioittelussa RL 4:6.3 vastuuvapausperusteena. Käytännössä voimakeinojen liioittelua koskevaa vastuuvapausperustetta RL 4 luvun 6 :n 3 momenttia ei ole kuitenkaan sovellettu virantoimituksessa. Poliisikoulutuksessa kouluttautumisessa voimankäyttötilanteisiin sekä peruskoulutuksen jälkeen jatkokursseilla kuin työpaikan omissa voimankäyttöharjoituksissa asiaa ei pidetä täysin selvänä. Toisaalta se nähdään liian helposti siten, että aina kun vastapuoli on aloitteen tekevä osapuoli, niin on kyse hätävarjelusta ja kun poliisilla on aloite niin olisi kyse voimankäytöstä. Asia ei kuitenkaan mielestäni ole noin yksinkertainen ja se on yksi syy kiinnostukseeni aihepiiriä tutkimaan. Tarkastelen aihetta soveltuvan lain kysymysten osalta lainsäädäntöön, lainvalmisteluaineistoon, oikeuskäytäntöön ja oikeuskirjallisuuteen perustuen. Rajaan tutkielman koskemaan ainoastaan viranomaistoimintaa ja tarkemmin vielä poliisiviranomaista koskevasta näkökulmasta, jätän yksityisen turvallisuusalan kokonaan tutkielman ulkopuolelle. Tutkielman pääpaino on vaativissa voimankäyttötilanteissa, joissa aseenkäytön edellytykset ovat olemassa. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Ovatko poliisin vaativat voimankäyttötilanteet pääasiallisesti hätävarjelua vai tulisiko soveltaa voimankäyttösäännöstä? 2. Voimankäyttötilanne, jossa molemmat sekä poliisilain voimankäyttösäännös ja rikoslain hätävarjelusäännös rinnakkaisia, kumpi tulee sovellettavaksi ensisijaisesti? 3. Suomen oikeuskäytännössä vaativiin voimankäyttötilanteisiin sovelletaan hätävarjelusäännöstä, vaikka molemmat sekä poliisilain voimankäyttösäännös ja rikoslain hätävarjelusäännös soveltuu tilanteeseen. Miksi oikeuslähdeoppi kumoutuu ja yleislakia sovelletaan erityislain sijaan? 4. Kattaako poliisilain 11 Hakonen 2006, s. 69.

6 voimankäyttösäännös kaikki mahdolliset vaativat tilanteet, tulisiko viranomaistoiminnassa kyseeseen rikoslain hätävarjelusäännös ainoastaan täysin poikkeuksellisissa tilanteissa?

7 2 TUTKIMUSMETODI 2.1 Oikeusdogmatiikka Tämän tutkielman tutkimusmetodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Lainopin tehtävänä on selvittää oikeussääntöjen sisältöä, kohteena ovat säännöt ja kiinnostuksen kohde on järjestelmän tuotoksessa eli normissa. Tutkimuskohteena ovat voimassaolevat eli sitovat oikeussäännöt ja tarkemmin sanottuna selvittää voimassa olevien oikeussääntöjen sisältöä. Lainoppi kattaa kaksi tehtävää eli oikeussäännösten tulkinnan ja niiden systematisoinnin. Kumpikin näistä edellyttää normin käsitteen määrittelyn. 12 Hans Kelsen on jakanut laintulkinnan kahteen osaa. Toinen on positiiviseen oikeuteen kohdistuva oikeustieteellinen tulkinta ja toinen on tuomioistuimelle kuuluva lain soveltaminen. Kelsenin mukaan oikeussäännön ollessa kielellisenä ilmaisuna tulkinnanvarainen, ei positiivisoikeudellisella metodilla ole mahdollista ratkaista mikä tulkinta on toista oikeampi vaan oikeustieteen piirissä esitettävät tulkintavaihtoehdot ovat kaikki samanarvoisia ja lainmukaisia. Kelsen on sitä mieltä, että valinta eri tulkintavaihtoehtojen välillä ei ole oikeustieteen tehtävä, vaan se on lain soveltajan eli tuomarin tehtävä. 13 Tätä ei kuitenkaan pidetä riittävänä täyttämään lainopille asetettavia tiedonintressin vaatimuksia, lainopilta odotetaan argumentoituja tulkintakannanottoja ja tältä pohjalta Kelsenin tulkintateoria on saanut osakseen kritiikkiä. 14 Siltala on oikeuskirjallisuuden ilmenevästä kannasta sitä mieltä, että jos kanta on yksimielinen niin sillä on tuomarin tai muun viranomaisen ratkaisuharkintaan vaikutus vain sallitun ratkaisuperusteen tavoin ja oikeuslähdeopillinen painoarvo on ainoastaan tapauskohtaisesti määritettävissä. Painoarvo on taas suhteessa vähäisempi, jos oikeuskirjallisuuden kanta on hajautunut tai erimielinen. Samaa mieltä hän on oikeuskäytännöstä, jos jutun ratkaisseiden tuomarien kannat ovat voimakkaasti jakautuneet tasaisessa äänestysratkaisussa. Sama koskee myös lainvalmisteluaineistoa, mikäli lainsäädäntö on syntynyt riitaisan ja vaikean poliittisen kompromissin tuloksena. 15 Hannu Tolonen toteaa lain tulkitsemisen olevan lain soveltajan ja oikeustieteen harjoittajan arkipäivää. 16 Lainoppi on Suomessa välillä ankarastikin ollut ja on kritiikin kohteena. Kritiikin kohteet Jaakko Husan mukaan ovat pääpiirteittään seuraavat: Oikeustieteen 12 Aarnio 1986, s. 108 110. 13 Kelsen (1960) 1968, s. 346 354. 14 Laakso 2012, s. 58. 15 Siltala 2003, s. 299. 16 Tolonen 2003, s. 109.

8 metodit eivät riitä selvittämään yhteiskunnallisesti merkittäviä ongelmia, painotetaan liiaksi sisäistä näkökulmaa oikeuteen, tutkimuskohteina tulisi olla kaikki oikeudelliset ilmiöt eivätkä vain oikeusnormit ja oikeudelliset päätökset, oikeustieteen tulisi lähentyä muita yhteiskuntatieteitä ja siitä on tehtävä todellinen tiede. 17 Mitä käsite metodi tarkoittaa lainopissa? Jos lainopin kohteeksi nimitetään oikeusnormi ja tehtävänä on selvittää tuon normin sisältö, niin ydinkysymys on millä menetelmällä saavutetaan mahdollisimman suuri varmuus normin sisällöstä. 18 Varmuuden tuottamisen olennaisin vaatimus on lainopin kannanottojen kontrolloitavuus. Ilman kontrollin vaatimusta ajauduttaisiin systeemiin, jossa väitteiden uskottavuudesta ei olisi mahdollista varmistua. Tämä vaatimus edellyttää ensinnäkin, että lainoppi hyödyntää täsmällistä ja olosuhteisiin nähden hiottua käsitteistöä. Tätä Aulis Aarnio nimittää systemaattisuuden vaatimukseksi. Käsitteiden käytöllä on vastattava ihmisten oikeusturvaodotuksiin. Oikeudellisella argumentaatiolla eli perustelemisella oikeudellinen ajattelu avataan ihmiselle ymmärrettävänä ja perusteiltaan kestävänä. Argumentaatiolla muodostetaan kannanottojen toinen, systematisointia täydentävä puoli. Systematisoinnin ja oikeudellisen argumentaation kautta jäsentyvät lainopin metodiset vaatimukset. 19 Lainoppi ei ole kuitenkaan metodina sellainen, että se antaisi tiettyä kaavaa noudattaen tietyn tuloksen. Koska lainoppi on harkintaa ja punnintaa, niin se on Aarnion mukaan enemmänkin näkökulma oikeuteen kuin tietyn tuloksen antava laskusääntö. 20 Lainoppi on metodina tulkintatiede eli oppi oikeudellisen tiedon perusteista, jota Siltala kutsuu epistemologiaksi. Institutionaalinen epistemologia kiinnittyy etenkin lainsäätäjän ja tuomioistuimen sekä muiden viranomaisten kirjallisiin päätöksiin. 21 Tästä syystä lopulta on kyse oikeudellisen argumentaation vakuuttavuudesta, jos niitä ei voida kumota vasta-argumentaatiolla niin harkinnan ja punninnan tulos on vähintäänkin yksi oikea näkökulma käsillä olevaan oikeudelliseen ongelmaan. 17 Husa 1995, s. 141 142. 18 Aarnio 2011, s. 12. 19 Aarnio 2011, s. 12 13. 20 Aarnio 2006, s. 237. Ks. Kelsen (1960) 1968, s. 366 367. 21 Siltala 2003, s. 326.

9 2.2.Oikeuslähdeoppi Lähestyn voimankäytön ja hätävarjelun eroa osittain myös oikeuslähdeopin mukaan. Tolonen kuvaa oikeuslähdeoppia yleisen oikeustieteen yhdeksi vaikeimmaksi ongelmaksi ja samalla se on oikeustieteen keskeisempiä ja klassisimpia ongelmia. Tutkijat ja jopa eri oikeuskulttuurit painottavat eri tavoin erilaisia oikeuslähteitä. 22 Aarnion mukaan oikeudellisen kannanoton peruste on oikeuslähde. Oikeuslähdeopiksi nimitetään teoriaa siitä, mikä on oikeuslähde, miten niitä luokitetaan, miten niitä käytetään ja mikä on niiden vaikutus. Oikeuslähdeoppiin on alettu kiinnittämään Suomessa huomiota vasta 1960-luvulta lähtien. Tämän jälkeen ne ovat saaneet keskeisen aseman oikeuden muotoutumisessa. 23 Oikeuslähteet ovat perusteita, joilla oikeutetaan oikeudellinen tulkinta ja ratkaisu. Niillä osoitetaan oikeudellisen ratkaisun hyväksyttävyys. Oikeuslähdeoppi on nimenomaan oppi ratkaisun oikeuttamisperusteista ja ratkaisu oikeutetaan sellaiseen ulkopuoliseen nähden, joka niitä arvioi. Ratkaisu, joka ei nojaudu oikeuslähteisiin ei ole oikeudellinen ratkaisu. 24 Perinteisesti oikeudellisen ratkaisun ongelmaa on lähestytty siten, että ensiksi on valittu soveltuva normi, jota on sanottu yläpremissiksi ja tapauksen tosiseikastoja kutsutaan alapremissiksi. Näistä sitten syntyy loogisen päätelmän mukaan tapauksen oikeudellinen ratkaisu tai paremminkin ratkaisu on looginen seuraus, kun ylä- ja alapremissi ovat päteviä. 25 Ratkaisun uskottavuus ei kuitenkaan synny noin helpolla, vaan uskottava ratkaisu vaatii perustelunsa. On väitetty, että osapuolten argumenttien huomioiminen perusteluissa vähentää muutoksenhakuherkkyyttä. 26 Oikeuslähdeopin mukainen oikeuslähde on ratkaisun materiaalinen peruste. Oikeuslähteiden lisäksi on informaatiolähteitä, jotka antavat tietoa oikeuslähteistä. Aarnio mukaan voidaan puhua informaatiolähdeopista. Oikeuslähdeoppi ei keskity kuitenkaan informaatiokysymyksiin vaan nimenomaan varsinaisiin oikeuslähteisiin ja niiden käyttöön. 27 Siltala on kehittänyt institutionaalisen oikeuslähdeopin, joka on kuvaus tuomareiden ja muiden lakia soveltavien viranomaisten käyttämästä oikeuslähdeopista eli 22 Tolonen 2003, s. 1 2. 23 Aarnio 2011, s. 65. 24 Aarnio 2011, s.67; Hirvonen 2012, s. 151. 25 Tolonen 2003, s. 2 26 Aarnio 2006, s. 250 251. 27 Aarnio 2011, s. 65 66.

10 tuomarinideologiasta. Se on oppi institutionaalisen lainsoveltajan oikeudellista ratkaisuharkintaa eriasteisesti sitovista, velvoittavista ja ohjaavista oikeudellisista ratkaisu- ja tulkintaperusteista. 28 2.3 Tulkinta ja systematisointi Tulkinta ja systematisointi edellyttävät tullakseen oikein ymmärretyiksi normin käsitteen määrittelyn. Silloin kuin normin ilmaiseva teksti on yksiselitteinen, ei tulkinnassa synny ongelmaa. Usein kuitenkin normin ilmaisevat tekstit ovat moniselitteisiä tai epätäsmällisiä, tällöin ne pitävät sisällään useamman kuin yhden merkityssisällön. Tulkinnalla täsmennetään merkitystä. Kyseessä on kielellisten ilmausten tulkinta eli tulkinta on aina kielellinen asia. Oikeustiede on lainopillisessa metodissa tulkintatiede ja eroaa näin ollen kokemusperäisistä tutkimuksista. 29 Kielen teoriassa sanoilla on erilaisia merkitysvyöhykkeitä. Aarnio esittää tämän kaaviolla, jonka ytimessä on sanan suppea merkitys, jota tavoitteleva tulkinta on nimeltään suppea tulkinta. Ytimestä ulospäin mentäessä tullaan ensin normaalivyöhykettä suppeammalle alueelle, tästä puhutaan supistavana tulkintana. Seuraava ulompi kehä on sanan normaali merkitys ja tästä seuraava ulompi kehä kuvaa laventavaa tulkintaa. Laventavan tulkinnan ulkokehällä tulee vastaan merkityksen raja, jolloin tulkinnan avulla ilmaisu ei enää veny. Merkitysvyöhykkeen ulkokehällä käytetään vielä hyväksi analogiaa ja tämän jälkeen tullaan tilanteeseen, jossa ilmaisun käyttö sulkeutuu kokonaan pois. 30 Analogia on samankaltaisuusvertailua, sillä pyritään osoittamaan riittävä yhdenmukaisuus tapauksien välillä. Kyse ei ole identtisyydestä, vaan samankaltaisuudella luodaan riittävä perusta päätöksille siten, että voidaan turvata sekä jatkuvuus että ennustettavuus. Oikeudellisen päättelyn ja tulkinnan muotona analogia on yksi käytetympiä. Vastakohtana analogialle on e contrario-päätelmä eli vastakohtaisuusjohtopäätös, sillä suljetaan jokin asia pois säädöksen soveltamisalasta. Koska se ei mahdu ilmaisun merkitysvyöhykkeelle. Tätä voidaan noudattaa esimerkiksi poikkeussäännösten tulkinnassa, jos säännöksen poikkeusluontoisuudesta johtuen tapaus ei mahdu normaalimerkityksen piiriin, niin sitä ei voida tuohon tapaukseen soveltaa. 31 Kelsen on tulkintametodeista sitä mieltä, että ne johtavat 28 Siltala 2003, s. 189. 29 Aarnio 1986, s. 110 30 Aarnio 2011, s. 39 40. 31 Aarnio 2011, s. 40 41.

11 johonkin mahdolliseen, mutta eivät koskaan yksinään oikeaan tulokseen ja tulkintakeinoina tavalliset argumentum a contrario ja analogia ovat arvottomia. Tämä selviää Kelsenin mielestä siitä, että ne johtavat vastakkaisiin tuloksiin ja ei ole mitään kriteeriä osoittamassa milloin kumpaakin tulisi soveltaa. Koska tulkintametodit jättävät avoimeksi useampia mahdollisuuksia, eikä sisällä ratkaisua niin ratkaisu tulisi jättää norminluomisaktiin eli tuomarille tuomion ratkaisuun. 32 Kuten edellä on todettu Kelsenin tulkintateoriat ovat saaneet osakseen kritiikkiä. 2.4 Oikeuslähteistä Aarnio jakaa oikeuslähteet neljään eri kategoriaan sen mukaan mikä on niiden velvoittavuuden aste, nämä ovat: 1. vahvasti velvoittavat oikeuslähteet, 2. heikosti velvoittavat oikeuslähteet, 3. sallitut oikeuslähteet sekä 4. kielletyt oikeuslähteet. Vahvasti velvoittavat oikeuslähteet sitovat tuomaria ratkaisutoiminnassa, niiden syrjäyttämisestä seuraa virkavirhe ja ratkaisu ei ole laillinen. Heikosti velvoittavat oikeuslähteet eivät sido tuomaria ratkaisussa. Kuitenkin, jos ratkaisussa ei ole vedottu heikosti velvoittavaan oikeuslähteeseen niin on oletettavaa, että ratkaisu muuttuu ylemmässä oikeusasteessa tai vastaavanlaisen tapauksen tullessa uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Sallittu oikeuslähde ei sido ratkaisua mutta se lisää tulkinnan tai ratkaisun uskottavuutta. Kiellettyjä oikeuslähteitä ei voi luonnollisestikaan käyttää ratkaisutoiminnassa, näitä ovat muun muassa lain ja hyvän tavan vastaiset sekä puoluepoliittiset argumentit. 33 Yksittäisiä oikeuslähteitä ovat laki, maan tapa, lain esityöt, oikeuskäytäntö, oikeustiede, yleiset oikeusperiaatteet, moraali (arvot ja arvostukset) sekä oikeusvertailevat ja oikeushistorialliset argumentit. 34 Aarnion jaottelun mukaan laki ja maan tapa ovat vahvasti velvoittavia oikeuslähteitä. 35 Tarkemmin sanottuna laki pitää sisällään kansallisen oikeuden normistot sekä kansallisen oikeuden ulkopuoliset normistot. Kansallisen oikeuden ulkopuoliset normistot ovat eurooppaoikeuden sitovat osat, Euroopan ihmisoikeussopimuksen normit ja EY-tuomioistuimen sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tietyt prejudikaatit. 36 Maan tapa ilmeni aiemmin 32 Kelsen 1960 (1968?), s. 366 367. 33 Aarnio 2011, s. 69 70. 34 Tolonen 2003, s. 22 23; Aarnio 2011, s. 68 69; Hirvonen 2012, s. 154 155. 35 Aarnio 2011, s. 70 71. 36 Aarnio 2011, s. 68; Aarnio 2006, s. 295. Kansallisen oikeuden ulkopuoliset lähteet pakottavat täydentämään vahvasti velvoittavien oikeuslähteiden kategoriaa.

12 oikeudenkäymiskaaren (4/1734, OK) 1 luvun 11 :stä. Oikeudenkäymiskaarta on kuitenkin uudistettu ja enää maan tapa ei ilmene suoraan laista. Yleinen lakisidonnaisuuden periaate ilmenee perustuslain 2 :n 3 momentista ja rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ilmenee perustuslain 8 :stä. Lainsäädännön ensisijaisuus on kirjattu myös tuomioistuinlain (673/2016) 9 luvun 1 :än, jonka mukaan tuomari käyttää itsenäisesti tuomiovaltaa ja tässä häntä sitoo vaan laki. Maantavalla on aiemmin paikattu lainsäädännön aukkoja, nykyisin maantavalla tarkoitetaan yhteiskunnan eri aloille vakiintuneita säännönmukaisia tapoja ja nämä ovat nykyisin enemmissä määrin kirjoitettua tapaoikeutta 37. Heikosti velvoittavia oikeuslähteitä ovat lain esityöt ja oikeuskäytäntö. Korkeimpien oikeusasteiden ratkaisujen tosiasiallinen käyttö on lisääntynyt ja sanotaan, että niiden merkitys on sitova. Tämä on kuitenkin harkinnanvaraista, milloin ennakkotapaus on samankaltainen kuin käsillä oleva tapaus. Lain esitöillä ei ole sitovan oikeuslähteen painoa ja niiden sivuuttamista ei useinkaan perustella. Tästä syystä Tolosen mukaan niiden tosiasiallista merkitystä on vaikea arvioida. 38 Aarnion mukaan lainvalmistelutöiden merkitys oikeuslähteenä on vahvistunut. Korkeimman oikeuden ratkaisuista on syytä käsitteellisesti erottaa ennakkotapaus ja ennakkoratkaisu. Ennakkotapaus tarkoittaa tapauksen tosiseikastoa, johon ratkaisu annetaan ja ennakkoratkaisu on normi, jota tapauksessa sovelletaan. 39 Sallitut oikeuslähteet ovat ryhmä, joihin saa viitata. 40 Aarnion mukaan viittaamalla sallittuihin oikeuslähteisiin lisätään tulkinnan ja ratkaisun uskottavuutta. Tähän ryhmään kuuluvat oikeuskirjallisuus, yleiset oikeusperiaatteet, arvot, arvoasetelmat ja moraaliperiaatteet sekä reaalinen harkinta. Oikeuskirjallisuus muodostaa itsenäisen oikeuslähteen. Yleiset oikeusperiaatteet on jätetty tuomarin harkittavaksi ja niille tunnusomaista on moraalisävytteinen tulkinta. Arvot, arvoasetelmat ja moraaliperiaatteet ovat ihmisten luomia ja ne syntyvät sekä muuttuvat ihmiskunnan mukana. Reaalinen harkinta viittaa ratkaisun tavoiteltuihin tai tavoiteltaviin tosiasiamaailman vaikutuksiin. 41 37 Hirvonen 2012, s. 154. 38 Tolonen 2003, s. 24 25. 39 Aarnio 2011, s. 73. 40 Tolonen 2003, s. 25. 41 Tolonen 2003, s. 25; Aarnio 2011, s.69 70, 82 84, 89.

13 Oikeuslähteiden etusijajärjestystä määrittävistä periaatteista, lakitekstillä on etusija kaikkiin muihin oikeuslähteisiin verrattuna. Lakitekstien sisällä etusijajärjestystä varten on hyväksytty käytännössä seuraavat standardit: - Lex superior derogat legi inferiori eli ylempi säädös syrjäyttää alemman, kuten laki asetuksen. - Lex posterior derogat legi priori eli myöhempi säännös kumoaa aiemman, jollei myöhemmän voimaansaatetun annetuissa määräyksissä ole muuta säädetty. - Lex specialis derogat legi generali eli erityissäännös syrjäyttää yleissäännöksen - Lex posterior generalis non derogat legi priori speciali eli myöhemmin annettu yleissäännös ei kumoa aiemmin annettua erityissäännöstä, jollei toisin ole säädetty. 42 42 Aarnio 1989, s. 254.

14 3 PERUS- JA IHMISOIKEUKSIEN MERKITYS 3.1 Perusoikeudet Perustuslain (731/1999, PL) 22 :n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. PL 124 :ään on kirjattu, että merkittävä julkisen vallan käyttöä sisältäviä tehtäviä voidaan antaa vain viranomaiselle. Lain esitöistä uudeksi Suomen hallitusmuodoksi todetaan, että merkittävää julkisen vallan käyttöä on muun muassa itsenäiseen harkintaan perustuva voimakeinojen käyttö tai puuttua muuten merkittävällä tavalla ihmisen perusoikeuksiin, tällaisia valtuuksia ei voida antaa kuin viranomaisille. 43 Voimakeinojen käyttö on siis merkittävää julkisen vallan käyttöä ja ampuma-aseen käyttö yksi julkisen vallan käytön ankarimpia muotoja. Lain esitöissä poliisilaista todetaan, että toisaalta on otettava huomioon PL:n 22, jonka mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Kyseinen pykälä asettaa poliisille velvollisuuden käyttää tehtäväpiiriinsä kuuluvia toimivaltuuksia. EIT:n ratkaisukäytäntö korostaa tätä velvollisuutta, kuten esim. ratkaisussa Kontrova v. Slovakia 31.5.2007. Kyseisessä tapauksessa korostuu positiivinen velvollisuus ryhtyä ehkäiseviin käytännöllisiin toimenpiteisiin suojellakseen toisen henkeä toisen rikollisen toiminnan vuoksi. Muita ratkaisuja, joissa nousee esille poliisin velvollisuus turvata perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia ovat mm. Surugiu v. Romania 20.4.2004, Ouranio Toxo ym v. Kreikka 20.10.2005 ja Babylonova v. Slovakia 20.6.2006. 44 Poliisilain 1 luvun 2 :n mukaan poliisin on kunnioitettava perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia sekä käyttäessään toimivaltuuksia valittava perusteltavista vaihtoehdoista se, joka parhaiten edistää näiden oikeuksien toteutumista. Poliisin tulee siis kaikessa poliisitoiminnassa, myös esitutkinnassa, vaikka tästä periaatteesta ei erikseen säädetä esitutkintalaissa (805/2011, ETL) käyttää perusoikeusmyönteistä tulkintaa. 45 Käytännön poliisityössä tämä ilmenee esim. harkittaessa otetaanko rikoksesta epäilty kiinni vai riittääkö tämän henkilötiedot ja hän tulee myöhemmin poliisilaitokselle kuulusteltavaksi. Perustuslain säännösten tulkinnan painopiste on eduskunnalla, eduskunta tulkitsee perustuslakia ennen kaikkea harkitessaan esillä olevien lakiehdotusten perustuslainmukaisuutta. 46 Voimakeinojen käyttöä koskevassa sääntelyssä on otettava huomioon se, että voimakeinoilla puututaan merkittävästi perus- ja 43 HE 1/1998 vp, s.179. 44 HE 224/2010 vp, s.72. 45 Helminen Kuusimäki Rantaeskola 2012, s. 22; Helminen Kuusimäki -Salminen 1999, s. 7 10, samankaltainen perusoikeusmyönteinen tulkinta oli jo ennen perustuslain kokonaisuudistusta, 46 Jyränki 2000, s. 43.

15 ihmisoikeuksiin, kuten henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja omaisuuden suojaan nauttiviin oikeushyviin. Perustuslakivaliokunnan lausunnossa todetaan, että poliisilaki on tyypillisesti sellainen säädös, jossa voidaan joutua ristiriitaan klassisten vapausoikeuksien kanssa. 47 Rikoslain 4 luvun 6 :ssä on lakitasoinen yleissäännös muihin voimankäyttötilanteisiin kuin poliisiin virkatehtäviin tai niihin, rinnastettaviin tehtäviin. Perustuslain 7 :n 3 momentissa (731/1999, PL) säädetään, että henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. 48 Kari Sinisalo toteaa vuoden 1973 poliisioikeuden perusteet -teoksessaan ettei mikään perusoikeus voi kuitenkaan kohota absoluuttiseksi, mistään muusta riippumattomaksi. Esim. sananvapautta käyttämällä voi syyllistyä rikokseen, jos se täyttää jonkin rikoksen tunnusmerkistön. Vetoamalla perusoikeuteen ei voi vapautua rangaistuksesta. 49 Perustuslain 7 :n 3 momentin mukaiset vapauden ja fyysisen koskemattomuuden suojat ovat edellytys muiden perusoikeuksien käyttämiselle. Ensi vaiheessa poliisille vuosina 2005 2009 annettiin laajojakin toimivaltuuksia, joilla rajoitettiin näitä perusoikeuksia ja myöhemmin myös muille turvallisuusviranomaisille sekä valtuuksia luovutettiin myös yksityiselle turvallisuusalalle. Syitä tähän olivat mm. kansainvälisen terrorisminvastaisen toiminnan vaatimat lisävaltuudet. Pääsäännön mukaan toimivaltuuksia voidaan aseelliseen voimankäyttöön säätää ainoastaan viranomaisille ja asianmukaisesti koulutetuille henkilöille, lähinnä poliisille mutta myöhemmät tulkinnat ovat laajentaneet oikeuksia myös rajavartijoille, sotilashenkilöille, tullille jne. Muilla kuin virkavastuisilla henkilöillä aseenkäyttöoikeus työtehtävissä rajataan pääasiassa hätävarjelun kaltaisiin tilanteisiin. 50 Koska voimakeinoilla puututaan perusoikeuksiin, niin rajoittamisen tulee täyttää yleiset perusoikeuksien rajoitusedellytykset. Nämä sallittavuuden kriteerit perusoikeuksien rajoittamisesta ovat täsmentyneet perusoikeusuudistuksessa vuonna 1995 ja uuden perustuslain astuessa voimaan 1.3.2000. 51 Perustuslakivaliokunnan perusoikeusuudistusta koskevassa mietinnössä todetaan, että osa perusoikeuksista on turvattu oikeuden muodossa ilman nimenomaista lakivarausta tai rajoituslauseketta. Tällä tavoinkaan kirjatut oikeudet 47 PeVL 15/1994 vp, s. 1. 48 Helminen Kuusimäki Rantaeskola 2012, s. 771. 49 Sinisalo 1973, s. 126; Samoin Helminen Kuusimäki Salminen 1999, s. 8, että sananvapautta voidaan valvoa jälkikäteen rangaistus- ja vahingonkorvaussäännöksin. 50 Saraviita 2011, s. 154 158. 51 Viljanen 2001, s. 2, 22, 37.

16 eivät ole pääsääntöisesti ehdottomia oikeuksia 52, vaan kysymys rajoittamisesta ratkaistaan perusoikeuksia koskevien yleisten oppien mukaan. Osa säännöksistä ovat täsmällisiä ja ehdottomia, joita ovat syrjintäkielto, kuolemanrangaistuksen, kidutuksen ja ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kielto, taannehtivan rikoslain kielto, kielto estää Suomen kansalaista saapumasta maahan ja kielto karkottaa kansalainen, ulkomaalaisen luovuttamisrajoitus ja lakiin perustumattoman työstä erottamisen kielto. Nämä kiellot koskevat myös lainsäätäjää, joten tavallisella lailla niistä ei voida poiketa. Mietinnön mukaan perusoikeusjärjestelmän kokonaisuudesta ja oikeuksien luonteesta voidaan johtaa joitain yleisiä rajoittamista koskevia vaatimuksia. Nämä rajoitukset ovat tiivistettynä seuraavanlaisia: 1. Rajoitusten tulee perustua eduskunnan säätämään lakiin. 2. Vaatimus tarkkarajaisuudesta ja riittävän täsmällisesti määritettyjä. 3. Vaatimus rajoitusperusteen hyväksyttävyydestä, tulee olla perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttäviä ja painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimia. 4. Perusoikeuden ydinalueeseen ulottuvaa rajoitusta ei voida säätää tavallisella lailla. 5. Rajoitusten on oltava suhteellisuusvaatimuksen mukaisia, niiden tulee olla välttämättömiä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi. 6. Rajoittaessa on huolehdittava riittävästä oikeusturvasta. 7. Eivät saa olla ristiriidassa Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa. Tämä luettelo ei ole tyhjentävä, vaan perustuslakivaliokunta listaa esimerkin omaisesti joitakin rajoittamista koskevia vaatimuksia. 53 Tästä syystä myös muut seikat saattavat sallia rajoittamisen. Luettelossa ovat kuitenkin keskeisimmät rajoitusten sallittavuuteen huomioitavat seikat. 54 52 Nuotio Majanen 2003, s.37, nostavat esille Ultima ratio -periaatteen, jonka mukaan rikosoikeuteen turvautuminen tulisi olla aina viimesijainen keino. Valtiosääntöoikeudellisesti tulee tarkastella kriminalisoinnin hyväksyttävyyttä eduskuntalakina, missä tilanteessa kriminalisointi on perusoikeusrajoituksena hyväksyttävissä. 53 PeVM 25/1994 vp, s. 4 5. 54 Viljanen 2001, s. 38.

17 3.2 Ihmisoikeudet Ihmisoikeussääntelyn lähtökohtia ovat Yhdistyneiden Kansakuntien perustaminen vuonna 1945 ja ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen hyväksyminen vuonna 1948. Ihmisoikeusyleissopimuksia ovat Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus (SopS 18 19/1990, EIS) sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus eli KP -sopimus (SopS 8/1976). EIS on saatettu lisäpöytäkirjoineen voimaan Suomen osalta 10.5.1990 alkaen lailla (438/1990) sekä asetuksella (438/1990). KP -sopimus on saatettu voimaan Suomen osalta 23.3.1976 alkaen lailla (107/1976) sekä asetuksella (108/1976). Kansainväliset ihmisoikeusyleissopimukset ovat tärkeimmät oikeuslähteet ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa (EIT) käsitellään ihmisoikeusasioita ja sillä on oikeutta kehittävä ja luova ns. dynaaminen oikeudenkäyttölinja. EIT päätökset ovat jäsenvaltioita sitovia ja niiden täytäntöönpanoa valvoo jäsenvaltioiden edustajien muodostama ministerikomitea. Valtiot itsessään ovat velvollisia huolehtimaan, että ihmisoikeussopimuksista ilmenevät oikeudet toteutuvat. 55 Voimakeinojen käyttämistä, varsinkin ampuma-aseen käyttämistä on pyritty ohjeistamaan myös kansainvälisellä tasolla, kuten erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS SopS 18 19/1990) 2 artiklan oikeus elämään säännön ohella YK:n 8. kriminaalipoliittisen maailmankokouksen 1990 hyväksymät voimakeinoja ja aseen käyttöä koskevat yleiset periaatteet. Nämä periaatteet on otettu huomioon Suomen voimankäyttösäännöksissä sekä voimakeinoja koskevissa hallinnollisissa määräyksissä. 56 EIS 2 artiklan mukaan kenenkään elämää ei saa riistää tahallisesti. Artikla 2 ei ehdottomasti kiellä sanamuotonsa mukaan kuolemanrangaistusta, mutta asettaa tällaiselle rangaistukselle tietyt ehdot. Kuolemanrangaistus edellyttää, että rangaistukseen määrätty on tuomioistuimen päätöksellä tuomittu rikoksesta, josta laissa määrätään tällainen rangaistus. Kuitenkin vuonna 2010 annetun Al-Saadom ja Mufdhi v Yhdistyneet kuningaskunta -tuomiolla sivuutettiin 2 artiklan määräykset, joiden mukaan kuolemanrangaistus olisi sallittu. Tämän tuomion myötä nykyisin kuolemanrangaistusta on pidettävä kiellettynä Euroopassa kaikissa olosuhteissa. Eri asia on kuitenkin ne tapaukset, jotka ihmisoikeussopimuksessa on määritelty tyhjentävästi, joissa hengen riistäminen on todettu poikkeukseksi 2 artiklan sisältämästä kiellosta. 2 artiklan 2 kappaleen mukaan henkilön surmaaminen voi olla sopimuksen sallimaa, mikäli se on ehdottoman välttämätöntä a) kenen hyvänsä puolustamiseksi 55 Helminen Kuusimäki Salminen 1999, s. 11 12; Helminen Kuusimäki - Rantaeskola 2012, s. 24 26. 56 Helminen Kuusimäki - Rantaeskola 2012, s. 771 772.