YKSILÖVASTUISEN HOITOTYÖN PERIAATTEIDEN TOTEUTUMINEN VASTUUHOITAJIEN TOIMINNASSA

YKSILÖVASTUISEN HOITOTYÖN PERIAATTEIDEN TOTEUTUMINEN VASTUUHOITAJIEN TOIMINNASSA Teresa Wuori Opinnäytetyö Kevät 2002 Diakonia-ammattikorkeakoulu Helsingin yksikkö

OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU/ HELSINGIN YKSIKKÖ Teresa Wuori Yksilövastuisen hoitotyön periaatteiden toteutuminen vastuuhoitajien toiminnassa Helsinki 2002 44s. 4 liitettä Opinnäytetyön tarkoituksena oli selvittää vastuuhoitajien toiminnan kautta, miten yksilövastuisen hoitotyön periaatteet toteutuvat palvelutalossa. Lisäksi selvitettiin kohtaavatko vastuuhoitajat asiakkaidensa hengellisiä tarpeita ja miten yksilövastuinen hoitotyö on yhteydessä työntekijän työmotivaatioon- ja tyytyväisyyteen. Tutkimuksen teoriaosuudessa kuvattiin yksilövastuista hoitotyötä sairaalassa ja sen keskeisten periaatteiden ilmenemistä sairaanhoitajien toiminnassa. Tutkimuksissa kuvattiin hengellisyyden sekä työmotivaation- ja tyytyväisyyden yhteyttä yksilövastuiseen hoitotyöhön. Tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa tietoa, jota hyödyntämällä asiakkaan kokonaisvaltainen hoitotyö rikastuisi. Tutkimusaineisto kerättiin kahden ryhmähaastattelun avulla helmikuussa 2002. Tutkimusjoukkona oli helsinkiläisen palvelutalo Rudolfin seitsemän vastuuhoitajaa. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin sisällön analyysiä. Ryhmähaastatteluissa oli kuusi teema-aluetta: hoidon koordinointi, vastuullisuus, autonomia, jatkuvuus ja kattavuus sekä työmotivaatio- ja tyytyväisyys yksilövastuiseen hoitotyöhön. Tutkimustuloksista ilmenee, että parhaiten toteutuvat koordinoinnin, vastuullisuuden, jatkuvuuden ja kattavuuden periaatteet. Heikommin toteutui autonomian periaate. Hengellisyyttä ei mielletä osaksi kokonaisvaltaista hoitotyötä. Asiakkaan uskonnollisuuden toteutuminen palvelutalossa on riippuvainen hänen aloitteellisuudesta. Tuloksista ilmenee, että suurin osa haastateltavista kokee yksilövastuisen hoitotyön vaikuttavan myönteisesti työmotivaatioon- ja tyytyväisyyteen. Tuloksissa korostuu vastuuhoitajien yhteinen, ryhmissä jaettu vastuu asiakkaiden hoidosta. Palvelutalon vastuuhoitajien toiminta on samankaltainen kuin itseohjautuva työryhmätyöskentelymalli. Asiasanat: yksilövastuinen hoitotyö, palvelutalo, kotihoito Säilytyspaikka: DIAK Helsingin yksikön kirjasto

ABSTRACT DIACONIA POLYTECHNIC, HELSINKI UNIT Wuori, Teresa The Principles of Primary Nursing: holistic care, work motivation and job satisfaction Helsinki 2002 44 pages 4 appendices The meaning of this thesis was to look at, through primary nursing work, how the principles of primary nursing are realized in Rudolf Service Home, Helsinki. Also dealt with was whether primary nurses met their clients spiritual needs and whether primary nursing was seen to contribute to the nurses work motivation and job satisfaction. The theoretical part of this thesis describes primary nursing in hospital and how its essential principles become evident in the nurse s daily work. The study describes spirituality, work motivation and work satisfaction in connection to primary nursing. The aim of the research was to give information that would have holistic client benefit and enrich the nursing practice itself. The research data was collected during two group interviews in February 2002 with seven primary nurses from the Rudolf Service Home and analyzed using content analysis. The group interviews followed six themes: nursing coordination, responsibility, autonomy, continuity and comprehensiveness and, finally, work motivation and job satisfaction in primary nursing. The results indicate that principles of coordination, responsibility, continuity and comprehensiveness were seen to be best realized. The principle of autonomy was not seen to have been least realized. Spirituality was not seen to play a role in holistic nursing. Client s religiousness experience in Rudolf service home is dependent on client s self-initiative. Also, the results of show that most of interviewed nurses felt that primary nursing has a positive effect to work motivation and work satisfaction. The results show the nurses saw responsibility for client care as being a joint responsibility. Keywords: primary nursing, service home, home care, holistic care Filed and stored at: the Diaconia Institute Library, Helsinki, Alppikatu

ABSTRACT DIACONIA POLYTECHNIC, HELSINKI UNIT Wuori, Teresa The Principles of Primary Nursing: holistic care, work motivation and job satisfaction Helsinki 2002 44 pages 4 appendices The meaning of this thesis was to look at, through primary nursing work, how the principles of primary nursing are realized in Rudolf Service Home, Helsinki. Also dealt with was whether primary nurses met their clients spiritual needs and whether primary nursing was seen to contribute to the nurses work motivation and job satisfaction. The theoretical part of this thesis describes primary nursing in hospital and how its essential principles become evident in the nurse s daily work. The study describes spirituality, work motivation and work satisfaction in connection to primary nursing. The aim of the research was to give information that would have holistic client benefit and enrich the nursing practice itself. The research data was collected during two group interviews in February 2002 with seven primary nurses from the Rudolf Service Home and analyzed using content analysis. The group interviews followed six themes: nursing coordination, responsibility, autonomy, continuity and comprehensiveness and, finally, work motivation and job satisfaction in primary nursing. The results indicate that principles of coordination, responsibility, continuity and comprehensiveness were seen to be best realized. The principle of autonomy was not seen to have been least realized. Spirituality was not seen to play a role in holistic nursing. Client s religiousness experience in Rudolf service home is dependent on client s self-initiative. Also, the results of show that most of interviewed nurses felt that primary nursing has a positive effect to work motivation and work satisfaction. The results show the nurses saw responsibility for client care as being a joint responsibility. Keywords: primary nursing, service home, home care, holistic care Filed and stored at: the Diaconia Institute Library, Helsinki, Alppikatu

SISÄLLYS 1 JOHDANTO 1 2 TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHDAT 3 2.1 Yksilövastuisen hoitotyön kuvaus 3 2.2 Yksilövastuisen hoitotyön keskeiset periaatteet 5 2.3 Hengellisyys osana kokonaisvaltaista hoitotyötä ja kattavuuden periaatetta 7 2.4 Aikaisemmat tutkimukset 10 2.4.1 Suomessa tehtyjä tutkimuksia yksilövastuisesta hoitotyöstä 10 2.4.2 Hengellisyydestä tehtyjä tutkimuksia 13 2.5 Palvelutalo Rudolf tutkimusympäristönä 15 3 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT 17 4 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 17 4.1 Laadullinen tutkimus 17 4.2 Ryhmähaastattelu 18 4.3 Tutkimushenkilöiden valinta ja kuvaus 20 4.4 Haastatteluiden suorittaminen 20 4.5 Aineiston analysointi 22 4.6 Eettiset kysymykset 23 5 TUTKIMUSTULOKSET 24 5.1 Koordinoinnin eli hoidon suunnittelun periaatteen toteutuminen 24 5.2 Vastuullisuuden periaatteen toteutuminen 25 5.3 Autonomian eli itsenäisyyden periaatteen toteutuminen 27 5.4 Jatkuvuuden periaatteen toteutuminen 28 5.5 Kattavuuden periaatteen toteutuminen 30

5.6 Työmotivaatio ja haastateltujen tyytyväisyys yksilövastuiseen hoitotyöhön 31 6 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA 34 6.1 Tutkimustulosten tarkastelu 34 6.2 Tutkimuksen luotettavuus 38 LÄHTEET 40 LIITTEET Liite 1: Vastuuhoitajan tehtävät palvelutalo Rudolfissa 45 Liite 2: Tutkimuslupahakemus 46 Liite 3: Haastatteluteemat ja apukysymykset 47 Liite 4: Esimerkki analyysin etenemisestä vaiheittain 49

1 JOHDANTO Kaakkoisen sosiaalikeskuksen ja kaakkoisen terveyskeskuksen yhteinen kotihoitoprojekti käynnistyi vuoden 1999 alussa Helsingissä. Projektin tavoitteena on luoda edellytykset sille, että asiakas voisi asua kotona mahdollisimman pitkään. Sinervon (1997) mukaan vanhusten ja yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa voimakkaasti. Tämän vuoksi palvelurakenteen uudistaminen on yksi tärkeimmistä vanhuspalvelujen kehittämisalueista. Vanhuksia pyritään hoitamaan entistä pidempään kotona, ryhmäkodeissa tai palveluasunnoissa. Asiakkaan kotona asumisen arvioidaan toteutuvan, kun asiakas saa laadullista ja määrällisesti riittävää yksilöllisesti suunniteltua kotihoitoa. Kotihoitoprojektin yhdeksi kehittämisalueeksi nousi vastuuhoitajuus ja moniammatillinen tiimityö. Kotihoidon kehittämistä perusteltiin asiakkaan ja omaisen tyytyväisyydellä, hoidon jatkuvuuden paranemisella ja henkilökunnan mahdollisuudella hyödyntää ammattitaitoaan sekä työtyytyväisyyden paranemisella. Vastuuhoitajakäytännön kehittäminen on pitkäjänteistä toimintaa ja kehittämistoiminnan päämääränä on lisätä vanhusten hyvää oloa ja tehdä jokaisesta päivästä elämisen arvoinen. Henkilökunnan näkökulmasta hoitotyön kehittämisellä on mahdollista lisätä työmotivaatiota, työssä jaksamisen ja hoitotyön laatua. (Autio 1995: 11-12.) Jacksonin (1983) mukaan työntekijöiden vaikutusmahdollisuudet ovatkin nousseet tärkeäksi työn ja organisaatioiden kehittämisen menetelmäksi ja edellytykseksi (Elovainio & Sinervo 1994: 200). Vastuuhoitaja toimii yhteistyössä potilaan, hänen omaistensa ja muun henkilökunnan kanssa (Murtola 1993: 5). Yksilövastuinen hoitotyö perustuu potilaskeskeiseen hoitotyön filosofiaan. Sen tarkoituksena on mahdollistaa potilaan osallistuminen hoitoonsa voimavarojensa mukaan ja taata potilaalle tarkoituksenmukainen hoito. Tämä on mahdollista silloin, kun potilas itse on päättämässä hoitoaan koskevista asioista. (Perälä 1990: 99.) Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten yksilövastuisen hoitotyön periaatteet toteutuvat vastuuhoitajien toiminnan kautta palvelutalo Rudolfissa sekä kohtaavatko vastuuhoitajat työssään asiakkaidensa hengellisiä tarpeita. Lisäksi

2 selvitetään, miten yksilövastuinen hoitotyö vaikuttaa työntekijän työmotivaatioon- ja tyytyväisyyteen. Tutkimustuloksia voidaan käyttää vastuuhoitajuuden ja kokonaisvaltaisen hoitotyön kehittämiseen palvelutalo Rudolfissa. Lähtökohta tutkimukselle on oma kokemukseni yksilövastuisesta hoitotyöstä sairaalassa ja kiinnostus, miten hengellisyys huomioidaan osana asiakkaan/potilaan hoitotyötä. Yleensä tutkittaessa yksilövastuista hoitotyötä tutkimusympäristönä on sairaala ja tutkimuksen kohteena ovat sairaanhoitajat. Vastuuhoitajana toimii yleensä sairaanhoitaja, mutta vastuuhoitajana voi toimia myös esimerkiksi lähi- tai perushoitaja sekä palvelutalossa kodinhoitaja. Tutkimuksen avulla selvitetään miten yksilövastuisen hoitotyön periaatteet ilmenevät palvelutalossa vastuuhoitajien toiminnan kautta. Yksilövastuisen hoitotyön malli on sovellettavissa palvelutaloihin ja vanhusten laitoshoitoon (Autio 1995: 11). Syy hoitotyön mallin muutokseen on usein se, että tehtäväkeskeinen tai ryhmätyöhön perustuva hoitotyö ei ole tyydyttänyt potilaita eikä hoitotyöntekijöitä, koska toiminta ei ole enää vastannut potilaitten tarpeisiin kattavasti. (Perälä 1990: 102.) Yksilövastuinen hoitotyö on yksi mahdollisuus rikastaa ja monipuolistaa hoitamisen sisältöä. Yksilövastuiselle hoitotyölle ei ole vielä muodostettu yhtä selkeää määritelmää. Jokainen organisaatio kuvaa sitä omista lähtökohdistaan käsin. (Pokki & Merasto 1997: 3.) Perustelen yksilövastuisen hoitotyön periaatteiden käyttämistä teoriaosuudessa ja näiden periaatteiden tutkimista sillä, että kaakkoisen sosiaalikeskuksen ja kaakkoisen terveyskeskuksen kotihoitoprojektin mukaan vastuuhoitajuutta kehittämällä ja moniammatillista tiimiä käyttämällä parannetaan hoidon jatkuvuutta ja vähennetään hoidon pirstoituneisuutta. Tämä kuvaus sopii yksilövastuiseen hoitotyöhön. Rajaan moniammatillisuuden tämän tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa en selvitä moniammatillisuuden vaikutusta yksilövastuisen hoitotyöhön periaatteiden toteutumiseen palvelutalossa. Yksilövastuisen hoitotyön yhteydessä puhutaan usein omahoitajasta tai vastuuhoitajasta. Suomen kielitoimisto suosittelee sanaa nimikkohoitaja. (Pokki & Merasto 1997: 3.) Tässä tutkimuksessa käytetään palvelutalon vanhuksen hoitajasta nimitystä vastuuhoitaja koulutustaustasta tai työnimikkeestä riippumatta.

3 Yksilövastuisen hoitotyön saaja on yleensä potilas, mutta tässä tutkimuksessa hoidon saaja on palvelutalon vanhus, josta käytetään tutkimuksessa nimitystä asiakas. Teoriaosuudessa yksilövastuista hoitotyötä kuvailtaessa käytetään hoitotyön saajana olevasta yksilöstä nimitystä potilas. 2 TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHDAT 2.1 Yksilövastuisen hoitotyön kuvaus Yksilövastuisella hoitotyöllä tarkoitetaan sekä hoitotyön organisointitapaa että filosofista toimintaperiaatetta. Organisointitapana yksilövastuinen hoitotyö merkitsee sitä, että potilaalle nimetään yksilöllisesti vastuussa oleva hoitotyöntekijä, joka kantaa vastuun hoitotyöstä ja sen koordinoinnista hoitojakson ajan. Tämä työskentelytapa perustuu näkemykseen, jonka mukaan hoitotyön tulee olla yksilöllistä, jatkuvaa, kokonaisvaltaista ja koordinoitua. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että vastuuhoitaja vastaa työvuoronsa aikana potilaidensa hoitotoimenpiteistä. (Munnukka 1993b:1.) Hoitotyön kehittymisen ja itsenäistymisen myötä hoitotyön laadun parantamiseksi esitetään yhtenä vaihtoehtona yksilövastuista hoitotyötä. Siinä korostuvat potilaan ja hoitajan välinen inhimillinen ja ammatillinen vuorovaikutus, hoitajan vastuu hoitoprosessista ja hoidon jatkuvuus. (Murtola 1993: 1.) Perälän (1989) mukaan yksilövastuinen hoitotyö on potilaskeskeistä työtä, jossa korostuu lisäksi kokonaisvaltaisuuden, yksilöllisyyden, inhimillisyyden, jatkuvuuden ja turvallisuuden periaatteet (Luotolinna Lybeck & Leino Kilpi 1991: 7). Yhteiskunnan jatkuva muutos vaikuttaa muutoksiin ihmisissä ja hoitotyössä. Potilaan ei enää katsota olevan passiivinen hoidon vastaanottaja, vaan aktiivinen ihminen, jolla on määräämisoikeus elämäänsä ja hoitoonsa. Yksilövastuisen hoitotyön avulla on lähdetty vastaamaan hoidon pirstaleisuuteen, viestinnän monimutkaisuuteen ja potilaskontaktien vähyyteen. Yksilövastuista hoitotyötä on pidetty yhtenä kehittyneimmistä hoitotyön toimintamalleista. Se on ollut jo pitkään mielenkiinnon kohteena hoitotyössä.

4 Toimintamallin etuina on pidetty henkilöstön työtyytyväisyyden ja potilastyytyväisyyden lisääntymistä potilaskeskeisyyden myötä. Lisäksi vastuuhoitajuuden mukanaan tuomat ammatilliset haasteet ja niistä selviytyminen on koettu erittäin palkitseviksi. (Laaksonen 1996: 76-81.) Munnukka (1993a) on kehittänyt yksilövastuisen hoitotyön määritelmän, jossa hän esittää yksilövastuisen hoitotyön ydinsisällön: Yksilövastuinen hoitotyö on potilaan ja vastuuhoitajan, kahden yhdenvertaisen ihmisen yhteistyösuhde, jossa molemmat työskentelevät potilaan sen hetkisen terveyden edistämiseksi. Potilas elää ainutlaatuista elämäntilannetta, ja vastuuhoitaja tuo yhteistyösuhteessa potilaan käyttöön henkilökohtaisen ammatillisuutensa. Yhteistyösuhteessa potilas voi kokea läheisyyttä, turvautua toiseen ihmiseen ja tulla oikeaan aikaan autetuksi. Kahdenkeskisessä suhteessa potilas voi lisätä tietoisuuttaan itsessään ja näin avautuvien mahdollisuuksien kautta edistää terveyttään ja saada energiaa, jonka avulla hän voi hallita omaa elämäänsä. Yhteistyö edellyttää aikaa ja jatkuvuutta. (Munnukka 1993b: 1.) Hoitofilosofisesti yksilövastuinen hoitotyö merkitsee näkemystä hoitotyöstä inhimillisenä, potilaskeskeisenä ja kokonaisvaltaisena toimintana (Luotolinna-Lybeck & Leino-Kilpi 1991: 1). Yksilövastuinen hoitototyö rakentuu monentasoiselle ammatilliselle osaamiselle sekä ammatillisten periaatteiden ja etiikan vaatimuksille. Vastuuhoitaja tarvitsee työskentelynsä avuksi laajoja hoitotyön teoriatietoja, jotta hän voi perehtyä yksilöllisesti erilaisiin yhteistyösuhteisiin. (Munnukka 1993b: 86.) Vastuuhoitajasuhde ei saa olla potilaan ja hoitajan välinen suljettu suhde, vaan kuten Lindström (1988) painottaa, kaikilla hoitotyöryhmän jäsenillä on oltava mahdollisuus osallistua hoitoprosessiin omien tietojensa pohjalta (Murtola 1993: 5). Hoitajilla tulee olla vastuullisuutta, asiantuntijuutta ja itsenäisyyttä tehdä oman tieteenalansa sisällä päätöksiä ja säännellä toimintaansa (Krause 1994: 10). Yksilövastuisessa hoitotyössä on kysymys ihmisten, hoitajan ja asiakkaan, asukkaan tai potilaan välisestä vuorovaikutuksesta tietyssä ympäristössä. Yksilövastuinen hoitotyö merkitsee suurta haastetta vastuuhoitajana toimiville. (Autio 1995: 10.) Onnistuakseen se vaatii tasa-arvoista yhteistyökumppanuutta, arvojen ja elämänkatsomuksen kunnioittamista sekä tarpeiden huomioimista. (Murtola 1993: 4). Heguvaryn (1987)

5 mielestä yksilövastuisen hoitotyön perusajatuksena on, että potilas osallistuu ja on mukana hoitoaan koskevassa päätöksenteossa. Kaikki toiminta perustuu potilaan tarpeisiin ja suuntautuu hänen hyväkseen. (Luotolinna Lybeck & Leino Kilpi 1991: 5.) Hegyvaryn (1987) mielestä siirryttäessä yksilövastuiseen hoitotyöhön joudutaan ensin selvittämään, mitä sillä tarkoitetaan ja mitkä ovat organisaation mahdollisuudet toteuttaa sitä. On tarkasteltava organisaation toimintaperiaatetta, henkilökunnan määrää ja laatua, henkilökunnan edellytyksiä toteutukseen, henkilökunnan kiinnostusta ja halua muuttua, nykyistä hoitotyön tasoa ja johtamistyyliä. Henkilökunnan rakenne, määrä ja edellytykset ovat keskeisiä arvioitaessa yksilövastuisen hoitotyön mallin toteutettavuutta. 2.2 Yksilövastuisen hoitotyön keskeiset periaatteet Käsite yksilövastuinen hoitotyö (engl. primary nursing) kuvaa yksilövastuisen hoitotyön luonnetta. Patersonin & Zderadin (1976) mielestä yksilö tarkoittaa sekä hoitajaa että potilasta, jotka kohtaavat toisensa tasavertaisina hoitotyössä. (Luotolinna-Lybeck & Leino-Kilpi 1991: 4.) Yksilövastuisen hoitotyön keskeisiä periaatteita ovat vastuullisuus, autonomia, koordinointi, jatkuvuus ja kattavuus. Ensimmäinen periaate on vastuullisuus. Perälän (1989) mukaan vastuullisuus on yksi yksilövastuisen hoitotyön keskeisimmistä periaatteista. Vastuuhoitaja on vastuullinen potilaan hoidosta ympäri vuorokauden hoitojakson ajan. Vastuullisuus sisältää vastuun päätöksistä ja toiminnoista sekä on muodollinen velvollisuus, asemaan organisaatiossa liittyvä vaatimus, tuoda esiin päätöksentekoon ja tehtävään suorittamiseen liittyvät seikat, ja vastata näiden seurauksista. Vastuuhoitaja on vastuullinen potilailleen, heidän omaisilleen, virkatovereilleen ja hänet palkanneelle laitokselle. Lisäksi hänen on noudatettava lainsäädäntöä toiminnassaan. (Murtola 1993: 7.) Perälän (1989) mielestä vastuullisuus ei tarkoita, että vastuuhoitaja hoitaa potilastaan henkilökohtaisesti koko ajan, vaan hän voi delegoida toiminnan poissaoloajakseen. Hän toimii kuitenkin hoidon koordinoijana koko ajan ja vastaa hoitosuunnitelman jatkuvuudesta. Marram ym. (1979) mukaan korvaava hoitaja noudattaa vastuuhoitajan

6 laatimaa hoitosuunnitelmaa, mutta hän voi sitä muuttaa tilanteen vaatiessa. Työhön palatessaan vastuuhoitaja arvioi tilanteen ja tarkistaa hoitosuunnitelman. (Murtola 1993: 6-7.) Toisena periaatteena on autonomia. Lukanderin (1994) mukaan autonomia merkitsee toimivaltaa ja itsenäistä päätöksentekoa yksilövastuisessa hoitotyössä. Päätöksenteko ja vastuu tapahtuvat toimintatasolla. Vastuuhoitaja, joka tuntee potilaansa, vastaa potilaalle annettavasta hoitotyöstä sekä tekee päätöksiä ja ohjaa toisten hoitajien toimintaa edellyttäen, että hän on pätevä. (Pukuri 1997: 15.) Ongelmatilanteissa on hyvä konsultoida työryhmää ja saada sen avulla uutta näkökulmaa tilanteeseen. Yhteistyön merkitys, toisen työn arvostaminen ja kollegeaalisuuden hyödyntäminen ovat keskeistä toimittaessa potilaan parhaaksi. (Hallila 1998: 75.) Kolmas periaate on koordinointi. Hoitotyön koordinointi tarkoittaa potilaan hoidon sellaista suunnittelua, että hoitotyö toteutuu potilaan tarpeet huomioon ottaen joustavasti ja tarkoituksenmukaisesti ympäri vuorokauden. Vastuuhoitaja koordinoi potilaan hoitotyötä ja kokonaishoitoa. Vastuuhoitaja toimii yhteistyössä potilaan omaisten ja muiden hoitoon osallistuvien ammattiryhmien kanssa. Mahdollisen jatkohoidon vastuuhoitaja valmistellee potilaan ja muiden terveydenhuolto-organisaatioiden edustajien kanssa. Koordinoitu hoitotyö varmistaa, että hoitajilla on samat yhteiset tiedot, suunnitelmat ja käsitys hoidosta ja että, hoitotyön osat sopivat yhteen niin, että jatkuvuus on taattu. (Pukuri 1997: 19-20.) Neljäs yksilövastuisen hoitotyön keskeisistä ajatuksista on hoidon jatkuvuuden turvaaminen. Hoitojakson aikana se merkitsee tiedon välittymistä muuttumattomana henkilöltä toiselle, työvuorosta ja yksiköstä toiseen. Potilaan kanssa tehtyjä sopimuksia, hoitosuunnitelmaa ja sen osana hoitotyön suunnitelmaa noudatetaan, ja potilas tietää mitä hänelle tulee milloinkin tapahtumaan. Jatkuvuuden toteutumista voidaan parantaa hyvällä työvuorosuunnittelulla siten, että vastuuhoitaja ja korvaavat hoitajat hoitavat potilasta jatkuvasti. Tiedonvälitys on tällöin yksinkertaisempaa ja vie vähemmän aikaa, kun potilas ja hoitotyöntekijät tuntevat toisensa. Hoitojakson päättyessä jatkuvuus merkitsee kotiutumisen tai toiseen hoitopaikkaan siirtymisen huolellista valmistelua ja toimintojen koordinointia. Samoin se edellyttää vastuuhoitajan potilaan hoitojaksosta

7 tekemää arviointia ja yhteenvetoa, jota voidaan hyödyntää seuraavalla hoitojaksolla. (Laaksonen 1996: 80.) Viides periaate on kattavuus. Marram ym. (1979) mukaan kattavuus hoitotoiminnassa merkitsee sitä, että jokainen hoitotyöntekijä huolehtii kaikista tarvittavista hoitotoimista määräaikana. Kattavuus voidaan nähdä kokonaishoitona, joka on monipuolista ja huomioi kaikki potilaan tarpeet kokonaisuutena. Kattavuus on hoidon jatkuvuutta aikaulottuvuudella. (Murtola 1993: 8.) Tavoitetta muutetaan potilaan tilanteen mukaan, jotta se ohjaa hoitoa tarkoituksenmukaisesti (Hallila 1998: 74). Kokonaishoito merkitsee potilaan hyvää oloa, ohjauksen saamista, emotionaalista tukea, terveyskasvatusta sekä uskonnollista ja taloudellista ohjausta yhteistyönä sielunhoitajan ja sosiaalihoitajan kanssa (Luotolinna Lybeck & Leino Kilpi 1991). Kokonaisvaltaisuudella tarkoitetaan hoitotoimenpiteiden lisäksi fyysisestä mukavuudesta huolehtimista, emotionaalista tukemista, tiedon- ja ohjaustarpeeseen vastaamista sekä hengellisten ja taloudellisten tarpeiden huomioonottamista. Hoidon toteuttamisen lähtökohtana ovat potilaan tarpeet sekä elämäntilanne. (Laakso & Routasalo 1998:4.) 2.3 Hengellisyys osana kokonaisvaltaista hoitotyötä ja kattavuuden periaatetta Yuran & Walshin (1992) mukaan hengellisyys voidaan määritellä tarpeeksi, joka tarkoittaa ihmisen syvällistä toivetta olla persoonallisessa yhteydessä Jumalaan ja saada pyhiä aineellisen maailman ylittäviä ilon, rauhan ja turvallisuuden kokemuksia. Hengellisyys on se ulottuvuus ihmisessä, jonka kautta tietoisuus Jumalasta ja suhde Jumalaan mahdollistuu. Hengellisyys nähdään myös osana henkisyyttä, jolloin henkisyys kuvaa kiinnostusta elämän perustarkoitukseen- ja arvoihin. Tällöin hengellisyys on henkisyyden uskonnollinen puoli ja hengellisyyttä ja uskonnollisuutta pidetään synonyymeinä. Hengellisyyden voidaan katsoa olevan luonteenpiirre ja prosessi, joissa on kaksi ulottuvuutta, vertikaalinen ja horisontaalinen. Vertikaalinen ulottuvuus on yhteyttä Jumalaan ja horisontaalinen suhdetta ihmiseen itseensä, muihin ihmisiin ja ympäristöön. Hengelliset tarpeet ilmentävät ihmisen syvällistä ja harrasta toivetta olla persoonallisessa ja dynaamisessa vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa. (Harjula 1994: 5.) Tässä tutkimuksessa hengellisyydellä tarkoitetaan yksilön hengellisiä

8 tarpeita, jotka ovat yhteydessä ihmisen henkilökohtaiseen jumalasuhteeseen, pyhyyteen ja ns. korkeampiin voimiin, sisäiseen rauhaan ja turvallisuuden kokemiseen. Raatikaisen (1997) mukaan hoitotyön toiminnan tarkoituksena on potilaan hyvän olon ylläpitäminen. Potilaan hyvän olon arvostamisessa ihmisen fyysisyys, psyykkisyys, sosiaalisuus ja hengellisyys ovat yhtä arvokkaita. Hoitokäytännöissä niitä ei käsitetä yhtä arvokkaiksi. (Hallila 1998: 12.) Vanhusten hoitoa on kritisoitu hoitotyön yksipuolisuudesta eli liiallisesta keskittymisestä autettavien fyysisistä perustarpeista huolehtimiseen. Ihminen on kuitenkin monimutkainen kokonaisuus, jonka hyvinvoinnin kannalta tasapainoinen vastaaminen kaikkiin hänen tarpeisiinsa on tärkeää.(viljaranta 1991: 23.) Taylorin, Lillisin & Lemonen (1989) mukaan ihminen on biopsykososiaalisspirituaalinen olento, joka on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa (Krause & Salo 1993: 110). Monien potilaiden kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja elämänhallinnan kokemukseen vaikuttavat hengelliset asiat, vaikka niitä ei ole totuttu yhdistämään terveyden- ja sairaanhoitoon (Valopaasi 1996: 17). Elämänkatsomuksen kunnioittaminen, usko ja hengellinen elämä auttavat vanhaa ihmistä mukautumaan elämän muutoksiin. Samalla hengellisyys auttaa löytämään vastauksia kysymyksiin, jotka tulevat esille vanhan ihmisen kohdatessa surua, pettymyksiä tai menetyksiä. Leskeksi jääminen, sosiaalisen aseman muutokset, kodin purkaminen ja palvelutaloon tai vanhainkotiin muutto, lisääntyvä riippuvuus toisten ihmisten avusta, pitkäaikaisen ystäväverkoston harveneminen, yksinäisyys ja irrallisuuden tunteet saattavat olla osa vanhan ihmisen elämää. Myös oman kuoleman lähestyminen herkistää pitkän elämän elänyttä ihmistä pohtimaan elämää kantavia voimia ja toivoa antavia asioita. Elämän mukanaan tuomat muutokset kohdistuvat asioihin, joiden kautta ihminen pitkälle määrittelee, kuka ja mikä hän on ja miksi hän on elänyt. (Koskinen Aalto Hakonen & Päivärinta 1998: 137.) Jokainen vanhus kokee sairauden yksilöllisesti, persoonallisuutensa, elämänkokemuksensa, nykyhetken ja maailmankatsomuksensa pohjalta (Gothoni 1987: 129).

9 Kaiken hengellisen hoitamisen ja tukemisen tavoitteena on, että potilas pystyy tyydyttämään mahdollisia uskonnollisia tarpeitaan ja saa tukea hengellisen eheytymisen pyrkimyksissään. Hänen tarpeensa hiljentymiseen huomioidaan ja hänelle annetaan mahdollisuus sielunhoidolliseen keskusteluun sekä hengellisten asioiden pohtimiseen hänen vakaumustaan ja yksilöllisyyttään kunnioittaen. Ihminen, joka ei ole aikaisemmin tuntenut kiinnostusta hengellisiin asioihin voi myöhemmin vanhana tuntea tarvetta uskonnollisiin asioihin. Elämässä on voinut tapahtua jotain, jonka kautta nämä asiat ovat tulleet hyvin tärkeiksi. Terveenä ja toimintakykyisenä ihminen saattaa kokea, että pärjää omillaan, mutta erilaisten elämäntilanteiden myötä hän voikin huomata tarvitsevansa Jumalan apua ja olevansa jatkuvasti Hänen tukensa, rakkautensa ja turvansa varassa. Keskustelun tarve voi tulla hyvin spontaanisti. (Lappalainen 1998. 33 34.) Hengellisissä tarpeissa on kysymys elämän tarkoituksen tai Jumalan olemassaolon pohtimisesta. Elämässä ilmenee hengellistä tarvetta monista eri syistä. Tarve voi ilmetä arkipäiväisten asioiden ja päivittäisten toimintojen yhteydessä. Se voi tulla esiin haluna pohtia hyvää elämää ja sen edellytyksiä. Tarpeellista on selvittää, millaisista asioista potilas kokee saavansa voimavaroja ja toivoa. (Lappalainen 1998: 34-35.) Tammin (1980) mukaan hengellisiin tarpeisiin kuuluvat uskonnolliset, esteettiset ja eettiset tarpeet. Jokaisella on tarve luottaa itseään korkeampaan voimaan, löytää elämälleen syvempi tarkoitus, elää sopusoinnussa itsensä kanssa ja löytää tyyneys ja rauha. (da Silva 1994. 33.) Hoitotyöntekijöiden tehtävänä on tunnistaa potilaan hengelliset tarpeet, jos potilas tuo niitä esille. Valopaasin ym. mukaan hoitotyöntekijät voivat tahattomasti estää potilaita tavoittelemasta hengellisen hyvinvoinnin kokemusta hoidon aikana. Tämä saattaa johtua mm. siitä, että hoitotyöntekijät eivät ole varmoja, miten hoitotyön suunnitelmaan voisi ilmaista potilaan uskonelämään liittyviä asioita. Osa hoitotyöntekijöistä ajattelee niiden olevan liian henkilökohtaisia ja vain hoitosuhteessa jaettavia asioita. Muilta hoitoon osallistuvilta voi näin ollen jäädä tärkeitä tietoja saamatta. (Hallila 1998: 58-59.)

10 2.4 Aikaisemmat tutkimukset 2.4.1 Suomessa tehtyjä tutkimuksia yksilövastuisesta hoitotyöstä Yksilövastuisesta hoitotyöstä ensimmäiset tutkimustulokset ilmestyivät 1980-luvun puolivälin jälkeen. Tässä työssä tarkastellaan näitä tutkimuksia hoitotyön periaatteiden näkökulmasta sekä yksilövastuisen hoitotyön yhteyttä hoitotyöntekijöiden työmotivaatioon- ja tyytyväisyyteen. Harkilan (1991) tutkimuksen tavoitteena oli kuvata muutosta siirryttäessä ryhmätyöskentelystä omahoitajakäytäntöön. Tutkimuksessa selvitettiin kolmen yliopistollisen sairaalan sisätautiklinikoiden hoitajien kokemuksia omahoitajakäytännön soveltamisesta. Tutkimukseen osallistui 62 hoitajaa. Aineiston keruumenetelmänä käytettiin hoitajien kirjoittamia esseitä, ryhmäraportteja, osastokokousmuistioita ja hoitajille suoritettua kyselyä. Aineistot analysoitiin sisällön analyysimenetelmällä. Keskeisinä tuloksina selvisi, että muutos on hidas prosessi, johon tarvitaan koulutusta. Lähtökohtana muutokselle on hoitajien halu muuttua ja osallistua muutokseen. Osastojen on itse luotava sopiva omahoitajakäytäntö, ja siinä on otettava huomioon henkilökunnan määrä ja laatu, potilaiden tarpeet sekä tavoitteet, joihin muutoksella pyritään. Luotolinna Lybeckin & Leino Kilven (1991) tutkimus koski yksilövastuista hoitotyötä ja hoitohenkilökunnan edellytysten arviointia. Heidän tutkimuksessaan tarkasteltiin, mitä yksilövastuisen hoitotyön toteuttaminen hoitohenkilökunnalta vaatii, ja onko tutkimukseen osallistuvalla yliopistollisen keskussairaalan sisätautiklinikan hoitohenkilökunnalla edellytyksiä yksilövastuiseen hoitotyöhön. Edellytyksiä pyrittiin kartoittamaan kysymällä henkilökunnalta heidän tietoja yksilövastuisen hoitotyön keskeisistä periaatteista. Tutkimukseen osallistui henkilökunta yhdeksältä vuodeosastolta, yhteensä 177 hoitajaa. Tutkimustuloksista selvisi, että kaikista ammattiryhmistä selvä enemmistö piti vastuullisuuteen, autonomiaan, koordinointiin ja kattavuuteen liittyviä hoitotyön osa-alueita tärkeinä. Heidän käsityksensä hoitotyöstä vaikutti varsin pitkälle yhtenevältä yksilövastuisen hoitotyön kanssa. Tämän tutkimuksen perusteella ei voi sanoa pystyikö tutkittavana ollut henkilökunta toteuttamaan yksilövastuista hoitotyötä.

11 Munnukka (1993) vertaili yksilövastuisesti ja tehtäväkeskeisesti toteutettua hoitoa yliopistollisen sairaalan neljällä sisätautien ja kirurgian vuodeosastolla, joista tutkimusosastoilla toteutettiin yksilövastuista hoitotyötä ja vertailuosastoilla tehtäväkeskeistä hoidon organisointimallia. Aineisto kerättiin 64:ltä osastoilla hoidetun potilaan omaiselta kyselylomakkein. Tutkimustulosten mukaan hoitajien ja omaisten välistä keskustelua hoitotyön tavoitteista, toteutuksesta ja arvioinnista käytiin enemmän kuin vertailuosastoilla. Tutkimusosastojen omaiset kertoivat vastauksissaan enemmän yksilöllisyydestä, jatkuvuudesta, kokonaisvaltaisuudesta, itsehoitokyvyn lisääntymisestä ja siihen liittyvästä tietojen saannista kuin vertailuosastojen omaiset. Tutkimusosastojen omaiset olivat saaneet myös huomattavasti enemmän tukea hoitajilta, ja he osallistuivat enemmän potilaan hoitoon kuin vertailuosastojen omaiset. Murtolan (1993) tutkimuksen tavoite oli selvittää, miten yksilövastuisen hoitotyön periaatteet toteutuvat potilaan hoidossa ja kokevatko potilaat tarvitsevansa omahoitajaa. Tutkimusaineisto kerättiin kyselytutkimuksella yliopistollisen keskussairaalan kahdella sisätauti- ja kolmella keuhko-osastolla. Tutkimukseen osallistui 200 kotiutumassa olevaa potilasta. Tutkimustulosten mukaan potilaat haluavat entistä enemmän osallistua omaan hoitoonsa. Potilaat haluavat keskustella saman hoitajan kanssa. Tämä auttaa heitä saamaan täsmällisempää hoitoa, he saavat enemmän tietoa sairaudestaan. Se taas lisää turvallisuudentuntoa. Vaikka potilaat kokivat hyvänä omahoitajan, se saattoi olla heistä myös este kontaktien muodostumiselle muihin henkilöihin. Hoitotyön kehittämisessä potilaat painottivat informaation merkitystä potilaalle. Tutkimuksen mukaan potilaat ovat tyytyväisiä nykyiseen hoitoonsa. Kivimäki, Koskinen & Voutilainen (1994) selvittivät tutkimuksessaan työn rikastamisen yhteyttä hoitohenkilöstön työmotivaatioon- ja tyytyväisyyteen. Rikastettua työn sisältöä edusti yksilövastuinen hoitotyö ja vähemmän rikastettua työn sisältöä tehtäväkeskeinen eli funktionaalinen hoitotyö. Tutkimukseen osallistui kuusi kirurgista vuodeosastoa kahdesta eteläsuomalaisesta sairaalasta. Jokaisen osaston hoitotyön organisointitapa selvitettiin haastattelemalla osastonhoitajia. Henkilöstön työmotivaatio ja työtyytyväisyys mitattiin kyselylomakkeella. Kyselyyn vastanneita oli 111, palautusprosentti 90. Tutkimustulosten mukaan rikastettua hoitotyötä toteuttavilla osastoilla korostui muita osastoja enemmän henkilöstön halukkuus tehdä työssä parhaansa ja kantaa vastuunsa tehdystä työstä. Tutkimustulokset tukevat oletusta työn

12 rikastamisen myönteisestä vaikutuksesta henkilöstön työmotivaatioon ja työtyytyväisyyteen. Pitkittäissuuntainen interventiotutkimus nähtiin kuitenkin tarpeelliseksi tulosten täydentämiseksi. Pukurin (1997) tutkimuksessa tarkasteltiin yksilövastuisen hoitotyön toteutumista hoitohenkilöstön arvioimana Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Tämä tapahtui kartoittamalla yksilövastuisen hoitotyön periaatteiden: autonomian, jatkuvuuden, koordinoinnin, potilaskeskeisyyden ja vastuullisuuden toteutumista omahoitajien työssä ja heidän arvioimina. Aineisto kerättiin kyselylomakkeen avulla, ja kyselyyn vastanneita oli 437 henkilöä. Aineisto analysoitiin Excel-ohjelmalla. Tilastollista merkittävyyttä tutkittiin Studentin 2-suuntaisella T-testillä ja menetelmän reabiliteettiä arvioitiin Cronbahin Alphan indeksillä. Tutkimuksen tuloksista ilmeni, että asenne yksilövastuiseen hoitotyöhön oli kaikilla vastanneilla hyvin myönteinen. Vastauksissa autonomian, jatkuvuuden ja koordinoinnin periaatteista erosivat merkitsevästi yksilövastuisesti toimivien osastojen ja muiden osastojen välillä. Koordinoinnin toteutumisen osalta eroa oli myös opisto- ja koulutason tutkinnon suorittaneiden välillä. Potilaskeskeisyyden ja vastuullisuuden periaatteiden toteutumisessa ei löytynyt eroja. Laakson & Routasalon (1998) tutkimuksen tavoitteena oli kerätä tietoa vanhainkodissa asuvien vanhusten, heidän omaisten ja hoitohenkilökunnan kokemuksia siirtymisessä yksilövastuiseen hoitotyöhön. Tutkimus toteutettiin vanhainkodissa, jossa siirtyminen yksilövastuiseen hoitotyöhön oli käynnistetty vuosi ennen tutkimusajankohtaa. Tutkimuksen aineisto kerättiin teemahaastattelulla kymmeneltä vanhukselta, kymmeneltä omaiselta ja kymmeneltä hoitajalta. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin sisällön erittelyä. Tutkimustuloksista selviää, että vanhukset ja omaiset eivät kokeneet siirtymisen yksilövastuiseen hoitotyöhön vaikuttaneen merkittävästi hoitoon. Omaisten mukaan hoitajien kiinnostus vanhuksiin oli kuitenkin lisääntynyt ja vanhainkodin tunnelma muuttunut aikaisempaa myönteisemmäksi. Vanhainkodissa työskentelevien hoitajien kokemukset olivat ristiriitaisia. Hoitajien käsitykset siirtymävaiheen toteutumisesta vaihtelivat. Jotkut hoitajat katsoivat siirtymävaiheen olevan vasta suunnitteilla, kun taas toiset hoitajat pitivät siirtymävaihetta loppuun saatettuna. Osa hoitajista koki hoidon ja oman toiminta muuttuneen hyvin voimakkaasti yksilövastuiseen hoitotyöhön siirtymisen myötä. Osa hoitajista ei kokenut muutoksia tapahtuneen näissä asioissa. Johtopäätöksenä todettiin,

13 että vanhainkodin hoitajien asenteissa ja ajattelussa oli tapahtunut muutoksia, mutta hoitokäytännössä tapahtuvat muutokset olivat vähäisiä. Lohikoski (2000) selvitti tutkimuksessaan, miten yksilövastuisen hoitotyön tunnuspiirteet toteutuvat hoitotyön opiskelijoiden harjoittelussa, kun opiskelija harjoittelee potilaan omahoitajana toimimista. Lisäksi tavoitteena oli tutkia millä tekijöillä oli yhteyttä yksilövastuisen hoitotyön tunnuspiirteiden toteutumiseen. Tutkimuksen aineisto on kerätty kyselyhaastattelun avulla ja siihen vastasi 134 ammattikorkeakoulun opiskelijaa. Tulosten mukaan hoitotyön opiskelijat toteuttivat omahoitajana hyvin yksilövastuisen hoitotyön kaikkia tunnuspiirteitä, parhaiten toteutui vastuullisuus ja heikoiten koordinointi. Opiskelijat, jotka harjoittelivat hoitamista ensisijaisesti toimimalla opiskelija-omahoitajana, toteuttivat oman potilaansa hoidossa paremmin vastuullisuutta, koordinointia ja jatkuvuutta kuin ne opiskelija-omahoitajat, jotka harjoittelivat hoitamista hoitamalla ryhmän tai moduulin kaikkia potilaita. Opiskelijat kokivat harjoittelujakson erittäin myönteisenä silloin, kun he oman potilaan hoidossa olivat toteuttaneet hyvin yksilövastuisen hoitotyön piirteitä. Tutkimustulokset viittaavat siihen, että hoitotyön ammattiopintojen käytännön harjoittelussa opiskelijoiden tulisi harjoitella hoitamista toimimalla ensisijaisesti opiskelijaomahoitajana. Tutkimukset tukevat sitä käsitystä, että yksilövastuinen hoitotyö on keino laadukkaaseen ja potilaskeskeiseen hoitotyöhön pyrkimisessä. Myös henkilökunnan työtyytyväisyyden- ja työmotivaation kasvaminen johtuu osaltaan siitä, että hoitotyön mallina pidetään yksilövastuista hoitotyötä. Aikaisemmat tutkimukset ovat hyödyttäneet minua tutkimuksen etenemisessä ja auttanut haastattelukysymysten laatimisessa. 2.4.2 Hengellisyydestä tehtyjä tutkimuksia Harjulan (1994) tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata potilaan uskonnollisuutta ja sen mahdollistumista sairaalassa potilaiden ja hoitajien kokemana. Tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa tietoa, jota hyödyntämällä potilaan kokonaisvaltainen hoitotyö rikastuisi. Tutkimukseen arvottiin 20 potilasta ja 20 hoitajaa. Aineisto koottiin avoimin haastatteluin ja essein. Aineisto analysoitiin Colaizzin fenomenologisen

14 analyysimenetelmän sovellutusten mukaisesti. Tulosten mukaan uskonnollisuus on tärkeä asia, joka antaa elämälle tarkoitusta, toivoa, turvallisuutta ja sisältöä. Potilaille uskonnollisuus merkitsi uskoa Jumalaan ja kuulumista uskovien yhteisöön. Osa potilaista koki, että uskonnolla ei ole merkitystä heidän elämässään. Potilaiden mahdollisuudet hengellisten tarpeiden tyydyttämiseen on heidän oman aloitteellisuuden varassa. Tutkimuksessa hoitajat kertoivat mahdollistavansa potilaan uskonnollisuuden monin keinoin, esimerkiksi läsnäololla, kuunnellen ja keskustellen potilaan kanssa uskonnollisista asioista. Potilaat kohtasivat hoitajien kertomaa uskonnollisuuden mahdollistumista sairaalassa vain vähäisessä määrin, mutta esittivät toiveina samoja asioita. Tutkimuksen tuloksissa korostuu, että potilaan uskonnollisuuden kokemus sairaalassa on riippuvainen potilaan aloitteellisuudesta. Tutkimuksen mukaan hoitajat eivät kohtaa potilasta kokonaisuutena. Rossin (1994) tekemässä tutkimuksessa sairaanhoitajat esittivät määritelmiä hengellisille tarpeille. Useimmiten hengellisiin tarpeisiin liitettiin uskon, luottamuksen ja mielenrauhan löytäminen. Rakkauden, anteeksiannon, mielekkyyden kokemisen ja toivon katsottiin kuuluvan hengellisyyteen. Potilaan hengellisiä ja henkisiä tarpeita on yleensä tutkimuksissa tarkasteltu uskonnollisuuden näkökulmasta. Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeilla ja teemahaastattelun avulla sairaanhoitajilta. Kyselylomake lähetettiin 1170 sairaanhoitajalle ja vastausprosentti oli 67.8%. Lisäksi 12 sairaanhoitajaa osallistui teemahaastatteluun. Aineisto analysoitiin SPSS ja Ethnograph tietokoneohjelman avulla. Tutkimustulokset osoittivat neljä tekijää, jotka vaikuttavat hengelliseen hoitoon. Ensimmäinen tekijä on potilas ja kommunikointiin vaikuttavat tekijät. Toinen tekijä on ympäristö ja ajan, rauhallisen tilan sekä yksityisyyden puute. Kolmas tekijä on hengellisen työn ammattilaiset ja hengellisen työntekijän saatavuus ja kommunikoinnin puute. Neljäs tekijä on hoitajaan liittyvät tekijät sekä hoitajan tietoisuus hengellisyydestä. Tutkimuksessa sairaanhoitajat ilmoittivat, että potilaan hengellisiin tarpeisiin vastaa yleensä hengellisen koulutuksen saanut työntekijä.

15 2.5 Palvelutalo Rudolf tutkimusympäristönä Palvelutalo Rudolf sijaitsee Helsingin Laajasalossa. Rudolf on Helsingin kaupungin palvelutalo, ja se kuuluu kaakkoiseen sosiaalipiiriin. Palvelutaloon kuuluu kaksi asuintaloa, A- ja B-talot, joissa on yhteensä 104 asuntoa. Vuonna 1971 rakennetut ja 1997 peruskorjatut asunnot on suunniteltu niin, että ne sopivat myös liikuntarajoitteisille. Kaikissa asuinnoissa on turvapuhelin ja henkilökuntaa on paikalla läpi vuorokauden. Asukkaiden käyttämästä kotipalvelusta peritään maksu samalla perusteella kuin kotipalvelutoimistosta ostetuista palveluista. (Palvelutalo Rudolfin esite) Palvelutalo Rudolfin tarjoamiin palveluihin kuuluu ensisijaisesti kotipalvelu. Kotipalveluhenkilöstö huolehtii asiakkaiden kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Sen tarkoitus on huomioida ihminen psyykkisenä, fyysisenä ja sosiaalisena kokonaisuutena. Kotipalveluun voi kuulua siivous, vaatehuolto, kauppa- ja raha-asioiden hoito ja sosiaalinen virkistystoiminta. (Matikainen 1998: 3-4.) Palvelutalossa asuminen on tuettua asumispalvelua. Palveluasumismuodon voi valita, jos yksilön toimintakyky on rajoittunut ja/tai hän tarvitsee jatkuvasti ulkopuolista apua. Palveluasumisen erityispiirteitä ovat asunnon rakenteelliset ratkaisut sekä tarjolla olevat turva- ja muut palvelut. Palvelut tuottaa yleensä kotipalveluhenkilöstö tai talon oma henkilökunta. Peruspalveluja ovat ateriapalvelut, siivousapu, hygieniapalvelut, asiointiapu ja välittömän avunsaannin mahdollisuus kaikkina vuorokauden aikana. (Koskinen Aalto Hakonen & Päivärinta 1998: 241-242.) Jokaiselle palvelutalo Rudolfiin tulevalle asiakkaalle tehdään hoito- ja palvelusuunnitelma, johon pohjautuu asiakkaan saama palvelu, hoito ja hoiva. Palveluja hoitosuunnitelma on dokumentti siitä, mitä palveluja ja mihin tarkoitukseen palvelut on suunniteltu asiakkaalle. Suunnitelma on asiakirja, johon kirjattujen tietojen perusteella voidaan arvioida, toteutuuko suunnitelma, kuten on sovittu. Kirjattu tieto välittyy kaikille asianomaisille samanlaisena ja toimii näin yhdenmukaisen työskentelyn pohjana. (Suomen kuntaliitto1999: 27.)

16 Kotihoidon palvelujen tarkoituksena on tukea asiakkaiden selviytymistä omissa kodeissaan järjestämällä kodinhoitoapua ja kotisairaanhoitoa. Palvelutalo Rudolfin kotihoitohenkilöstö on jaettu kahteen eri työryhmään: Aurinko- ja Meriryhmään. Molemmat ryhmät ovat itsenäisiä ja vastaavat oman ryhmän asiakkaiden hoidosta. Ryhmät ovat moniammatillisia. Jokaisella asiakkaalla on oma vihreä kansio, joka sisältää hoito- ja palvelusuunnitelman, asiakkaan lääkekortin, kotihoidon seurantakaavakkeen, hoitosuunnitelman, elämänkaarilomakkeet ja MMSE-testin (muistitesti). Vastuuhoitajan tehtävä on ylläpitää vihreää kansiota. (Aurinko-ryhmän haastattelu 2002.) Palvelutalo Rudolfin vakituiseen henkilökuntaan kuuluu: seitsemän kodinhoitajaa, kolme kotiavustajaa, neljä lähihoitajaa ja yksi lähihoitajaopiskelija, joka on kotiavustaja ammatiltaan. Palvelutalossa on myös kaksi yöhoitajaa. Lisäksi henkilökuntaan kuuluu keittiöhenkilökunta, kuntohoitaja, talon johtaja, toimistotyöntekijä ja virikeohjaaja. Ryhmävastaavina toimii sosionomin koulutuksen saaneet henkilöt. Ryhmän sisällä vastuuhoitajat yhdessä suunnittelevat päivän työjärjestyksen ja vuoden 2002 toukokuun loppuun on kokeilu ryhmävastaavan toiminnasta. Ryhmävastaava on vastuuhoitaja, joka ryhmän sisällä organisoi päivittäin tehtävät, järjestää mahdolliset sijaiset ja suunnittelee työvuorolistat. Ryhmävastaava on mukana perustyössä ja toimii omien asiakkaidensa vastuuhoitajana. Ryhmävastaava on tasavertainen muiden työntekijöiden kanssa, ja hän on vastuussa ryhmän toimivuudesta ja on ryhmäpalaverien pitäjä. (Meri-ryhmän haastattelu 2002.) Vastuuhoitajan tehtäviin kuuluu asiakkaan tietojen ajan tasalla pitäminen ja asiakkaan kokonaisseuranta (liite 1). Vastuuhoitajilla on omia vastuuasiakkaita noin kuudesta kahdeksaan. Vastuuhoitajuutta ja tiimityötä käsittelevä kotihoitohenkilökunnalle tarkoitettu koulutus suunniteltiin järjestettäväksi Helsingin diakoniaopistossa ajalla 1.3. 31.12.2000. Koulutuksen laajuus oli 20 tuntia kotihoidossa työskentelevälle. (Kotihoitoprojektin väliraportti 2000.) Hoitotyöntekijöille järjestettiin palvelutalo Rudolfissa oma koulutus, mutta palvelutalossa on työntekijöitä, jotka eivät ole saaneet koulutusta vastuuhoitajuudesta. (Aurinko-ryhmän haastattelu 2002.)

17 3 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT Tutkimuksen tarkoitus on selvittää vastuuhoitajien toiminnan kautta yksilövastuisen hoitotyön periaatteiden toteutuminen palvelutalo Rudolfissa. Tutkimuksella tuotetaan tietoa myös siitä, miten vastuuhoitajat huomioivat hoitotyössä asiakkaiden hengellisiä tarpeita. Tutkimustieto on merkityksellinen asiakkaan kokonaishoidon mahdollistumisen kannalta. Lisäksi selvitetään yksilövastuisen hoitotyön yhteyttä henkilökunnan työmotivaatioon- ja tyytyväisyyteen. Tutkimustehtävänä on selvittää: 1. Miten yksilövastuisen hoitotyön periaatteet vastuullisuus, autonomia, kattavuus, koordinointi ja jatkuvuus toteutuvat vastuuhoitajien toiminnan kautta? 2. Miten uskonnollisuus ja hengellisyys huomioidaan asiakkaiden hoidossa? 3. Mitä merkitystä on hoitohenkilökunnan käsityksen mukaan yksilövastuisella hoitotyöllä työmotivaatioon- ja työtyytyväisyyteen? 4 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 4.1 Laadullinen tutkimus Tutkittaessa työntekijöiden kokemuksia ja ajatuksia tutkimusmenetelmän täytyy tuoda esiin tutkittavien näkökulma. Laadullisella tutkimusmenetelmällä tavoitellaan tutkittavan ilmiön todellisuutta tutkittavien näkökulmasta. (Eskola & Suoranta 1998: 15-16.) Laadullisessa tutkimuksessa tutkimusaineisto on verbaalista tai kuvallista (Uusitalo 1995: 81). Aineistona voidaan käyttää esim. haastattelua, havainnointia sekä muuta tarkoitusta varten tuotettua kirjallista ja kuvallista materiaalia (Eskola & Suoranta 1998: 15).

18 Laadullisessa tutkimuksessa aineiston tieteellisyyden kriteeri ei ole määrä vaan laatu, käsitteellistämisen kattavuus. Tutkittaessa keskitytään pieneen, mutta tutkimuksen kannalta kattavaan määrään tapauksia, jotka analysoidaan perusteellisesti. (Eskola & Suoranta 1998: 18.) Kvalitatiivisen tutkimuksen tavoitteena on aineiston teoreettinen edustavuus. Aineiston tulee sisältää tutkimusongelman kannalta olennaiset piirteet. (Uusitalo 1998: 80.) Kvalitatiivisessa tutkimuksessa tutkimuskohteet voivat vaikuttaa tutkimusprosessiin ja tutkimuksen kulkuun (Grönfors 1985: 12). Tutkimussuhde on eräs sosiaalisen olemisen ja kanssakäymisen muoto (Eskola & Suoranta 1998: 18). Kvalitatiivisessa tutkimuksessa tutkija on itse tärkein tutkimusväline. Tutkijan oma osuus aineiston keräämisessä on tärkeä. (Grönfors 1985: 13.) Aikaisemmat kokemukset ja havainnot eivät saa rajoittaa tutkijaa. Laadullisessa tutkimuksessa tutkijalla ei saisi olla ennakko-olettamuksia tutkimuskohteesta tai tutkimuksen tuloksista. (Eskola & Suoranta 1998: 19-20.) 4.2 Ryhmähaastattelu Yksi tapa kerätä laadullista aineistoa on haastattelu. Haastattelu on vuorovaikutusta, jossa molemmat osapuolet vaikuttavat toisiinsa. (Eskola & Suoranta 1998: 86.) Valitsin ryhmähaastattelun tutkimukseni tietojenkeruumenetelmäksi. Ryhmähaastattelulla on erityinen merkitys silloin, kun halutaan selvittää, miten henkilöt muodostavat yhteisen kannan johonkin ajankohtaiseen kysymykseen (Hirsjärvi & Hurme 2000: 61). Ryhmähaastattelu voidaan toteuttaa monella eri tavalla. Se voi olla strukturoitu, jolloin haastattelija esittää saman kysymyksen kaikille osallistujille vuorollaan, että osallistujien välillä sallitaan keskustelua. Ryhmähaastattelulla voidaan tarkoittaa myös ryhmässä tapahtuvaa enemmän tai vähemmän ohjattua keskustelua. Ohjattu keskustelu muistuttaa ryhmässä tapahtuvaa teemahaastattelua, jolloin haastattelija ohjaa ryhmää keskustelemaan tietyistä ennalta valituista teemoista. Kolmanneksi haastattelu voi olla vähän ohjattu keskustelunomainen tilanne, jossa haastattelija muistuttaa enemmän havainnoitsijaa, koska keskustelun ohjantaa on vain sen verran kuin aiheessa pysyminen ja kysymyksenasettelut edellyttävät. Tutkimuksen tavoitteet, aihe ja ryhmä määräävät lopullisen käytännön toteutuksen. (Pötsönen & Välimaa 1998: 1.) Tässä tutkimuksessa

19 ryhmähaastattelulla tarkoitetaan ryhmässä tapahtuvaa ja haastattelijan ylläpitämää keskustelua ennakkoon sovitun haastattelurungon perusteella. On suositeltu, että ryhmähaastattelussa keskusteluteemoja tulisi olla enintään viisi. Haastattelun teemat voidaan valita teoreettisen mallin tai lähestymistavan perusteella. Tällöin valitaan teorian tai mallin mukaiset aihealueet. Haastattelija valitsee ohjaavan roolin, jos hänellä on hän haluaa noudattaa etukäteissuunnitelmaa tai hänellä on valmiit teema-alueet tai kysymykset. On kuitenkin muistettava asettaa oma persoonallisuus taka-alalle. (Moilanen 1995: 33, 61, 78.) Kruegerin (1994) mielestä ryhmähaastattelu antaa moniulotteisen mahdollisuuden kerätä informaatiota kiinnostuksen kohteena olevasta aiheesta: ei vain mitä on tapahtunut tai mitä mieltä ollaan, vaan myös miten ja miksi, sekä minkälaisia näkemyksiä, kokemuksia, asenteita ja odotuksia aiheeseen osallistujilta liittyy. Ryhmähaastattelumenetelmä sijoittuu osallistuvan havainnoinnin ja strukturoidun yksilöhaastattelun välimaastoon yhdistäen piirteitä molemmista. Koska menetelmä sisältää ryhmän keskinäisen vuorovaikutuksen on se yksilöllistä haastattelua lähempänä sitä elämän todellisuutta, jossa mielipiteet, asenteet ja tavat muodostuvat ja missä ihmiset toimivat sosiaalisessa ympäristössään. (Pötsönen & Välimaa 1998: 2-3.) Ryhmähaastattelutilanteessa täytyy ottaa huomioon ryhmädynamiikan vaikutus, koska ryhmätilanteissa syntyy sosiaalisia voimia, jotka muokkaavat ryhmän jäsenten käyttäytymistä ja ajatuksia ryhmässä. Vuorovaikutuksessa jokainen ryhmän jäsen välittää arvojaan ja voi siten vaikuttaa toisten asennoitumiseen. (Moilanen 1995: 46.) Ryhmän koko on parhaimmillaan neljästä kymmeneen henkilöä (Pötsönen & Välimaa 1998: 6). Haastattelutilanteessa haastattelijan tulee käyttäytyä neutraalisti. Haastattelijan ei pidä esittää omia mielipiteitä. Haastattelijan edellytetään osoittavan luottamuksellisuutta. Hänen tulee esittää kysymyksensä mahdollisimman tehokkaasti ja selvästi sekä auttaa haastateltavaa antamaan vastauksia. (Hirsjärvi 1995: 77-78.)