Psalmilaulu ja jumalanpalvelus

Transkriptio

1 Psalmilaulu ja jumalanpalvelus Jumalanpalveluskouluttaja Osmo Vatanen Alustus ELRIM:n jumalanpalvelusseminaarissa, Istanbulissa Luennoitsija rovasti Osmo Vatanen on toiminut Suomen evankelisluterilaisen kirkon Koulutuskeskuksen kirkkomusiikin kouluttajana vuosina ja jumalanpalveluskouluttajana vuodesta Psalmilaulu ja jumalanpalvelus Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle (Ef. 5:19) Psalmilaululla on pitkä perinne. Vanhasta testamentista käy ilmi, että sen juuret ovat kolmen vuosituhannen takaisessa temppelijumalanpalveluksessa. Tänä päivänä voimme vain kuvitella mielessämme, miltä leeviläisten temppelilaulajien laulu ja soitto kuulosti. Se kuitenkin tiedetään varmasti, että laulamisen tarkoitus oli ylistää Jumalaa ja hänen suuria tekojaan: Laulakaa hänelle, ylistäkää häntä, kertokaa hänen ihmetöistään (1. Aik. 16:9). Kiitos ja ylistys versoivat siitä, että hän on hyvä, iäti kestää hänen armonsa. Hepreankielisessä Raamatussa Psalmien kirjan nimi onkin Ylistysten kirja. Ylistyksen lisäksi psalmit sanoittavat hätää ja avunpyyntöä, synnintuntoa ja luottamusta Jumalan lupauksiin. Tämän vuoksi Psalmien kirjaa on sanottu Raamatuksi pienoiskoossa (Luther). Nykyisin tuntemamme Psalmien kirja koostuu 150 psalmista. Yksittäiset psalmit ovat syntyneet eri aikoina, mutta yhdeksi kirjaksi ne koottiin kolmannella esikristillisellä vuosisadalla. Kun Uudessa testamentissa kehotetaan veisaamaan yhdessä psalmeja (Ef. 5:19) tai laulamaan kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja (Kol. 3:16), psalmilla tarkoitetaan juuri Vanhan testamentin Psalmien kirjaan sisältyviä psalmeja. Varhaisten kristittyjen palveluksissa psalmeilla oli siis vankka asema muiden jumalanpalveluslaulujen rinnalla. Psalmit ymmärrettiin Kristus-keskeisesti. Jeesus itse antoi luvan tällaiseen tulkintaan lausuessaan oppilailleen pääsiäisen jälkeen: Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu (Luuk. 24:44). Psalmeja laulettaessa koettiin, että näin rukoillaan yhdessä Kristuksen kanssa, todistetaan hänestä ja turvaudutaan yhdessä hänen kanssaan taivaalliseen Isään. Kristus-keskeisyyttä ilmensi myös Pieni kunnia (lat. Gloria Patri), joka jo varhain sai paikkansa psalmin lopussa ikään kuin sen viimeisenä jaeparina: Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen. Psalmit ovat alkujaan hepreankielistä runoutta, jota luonnehtivat seuraavat rakenteelliset ja tyylilliset piirteet: 1

2 psalmit koostuvat jakeista jae koostuu esi- ja jälkisäkeestä. Koska Raamatun jaenumerointi on vasta 1500-luvulta, numeroidut jakeet eivät aina vastaa psalmien alkuperäistä, säepareihin perustuvaa jaejakoa. esi- ja jälkisäkeen sisältämät ajatukset liittyvät toisiinsa tavalla, joka noudattaa ns. säekerron tyylikeinoa (lat. parallelismus membrorum = jäsenten [esi- ja jälkisäkeen] rinnakkaisuus), esimerkiksi (Ps. 25:4): Herra, osoita minulle tiesi, opeta minua kulkemaan polkujasi. Psalminjakeen rakenteen mukaisesti psalmisävelmä (lat. tonus) rakentuu säeparista, esisäkeestä ja jälkisäkeestä (esimerkki edustaa gregoriaanisia psalmisävelmiä: VI sävelmä [hypolyydinen], Jumalanpalvelusten kirjassa ks. Messusävelmistön liite / Musiikkia psalmeihin) A B a b c d e A esisäe B jälkisäe a initium (alku), esisäkeen aloittavat sävelet, jotka johtavat kantillointisävelelle b tenor (ylläpitäjä, säilyttäjä, yhtämittainen kulku, jatkuminen), kantillointisävel, resitointisävel c flexa (lat. flectere = taivuttaa), pieni kadenssi, jota voi käyttää pitkän esisäkeen jäsentämiseen d mediatio (lat. mediare = puolittaa), välikadenssi, joka päättää esisäkeen e finalis (päättävä) eli terminatio (päätös), koko säeparin päätöskadenssi Vastaavankaltainen rakenne on myös Jumalanpalvelusten kirjassa olevissa yksinkertaisissa psalmisävelmissä, esimerkiksi: A B b d b e Ps. 30:3-6,12-13 I Herra, minun Jumalani, sinua minä huusin avuksi, * ja sinä teit minut terveeksi. II Herra, sinä pelastit minut tuonelasta. * Hautaan vaipuvien joukosta sinä toit minut takaisin elämään. I Laulakaa Herralle, te Herran palvelijat, * ylistäkää hänen pyhää nimeään! II Hänen vihansa kestää vain hetken, * hänen hyvyytensä läpi elämän. I Illalla on vieraana itku* mutta aamulla ilo. 2

3 II Sinä muutit itkuvirteni karkeloksi, * riisuit yltäni suruvaatteen ja puit minut ilon pukuun. I Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun, * laulan koko sydämestäni enkä vaikene. II Herra, minun Jumalani, * sinua minä ylistän nyt ja aina. I+II Kunnia Isälle ja Pojalle* ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, * iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen. 1 Seni yüceltmek istiyorum, ya RAB, Çünkü beni kurtardın, Düşmanlarımı bana güldürmedin. 2 Ya RAB Tanrım, Sana yakardım, bana şifa verdin. 3 Ya RAB, beni ölüler diyarından çıkardın, Yaşam verdin bana, ölüm çukuruna düşürmedin. 4 Ey RABbin sadık kulları, Onu ilahilerle övün, Kutsallığını anarak Ona şükredin. 5 Çünkü öfkesi bir an sürer, Lütfu ise bir ömür; Gözyaşlarınız belki bir gece akar, Ama sabahla sevinç doğar. Psalmin laulutapoja on monia. Läntisessä jumalanpalvelusperinteessä (itäisistä vaikutteista!) on vakiintunut erityisesti kaksi käytäntöä: responsorinen eli kertosäkeinen antifoninen eli vuorokuoroinen. Responsorisen (lat. responsorium = kertosäe, toisto) psalmilaulun juuret ovat juutalaisessa jumalanpalveluskäytännössä. Responsorisesti laulettaessa esilaulaja tai lauluryhmä kantilloi psalmia tavallisesti jakeen kerrallaan. Jokaisen jakeen jälkeen seurakunta (tai kuoro) laulaa samana pysyvän kertosäkeen (ks. esim. Ps. 136). Virsikirjan jumalanpalvelusliitteessä olevat kertosäkeet ( , ) liittyvät tähän laulutapaan, esimerkiksi nro 762: 3

4 Antifonisen (kreikkalaislähtöinen latinan sana antiphona = vuorolaulu) eli vuorokuoroisen laulutavan arvellaan saaneen alkunsa kristillisen kirkon syntysijoilla Antiokiassa 300-luvun puolivälissä. Antifonisesti laulettaessa vuorottelevat osapuolet (esim. kaksi lauluryhmää tai miehetnaiset) laulavat kukin jakeen kerrallaan. Piispa Ambrosius (k. 397) vaikutti ratkaisevasti tämän laulutavan käyttöön ottoon läntisessä kristikunnassa. Kun antifonisesti kantilloitavasta psalmista tuli läntisen messun aloittava laulu (lat. introitus = sisälle käynti), sen alkuun ja loppuun liitettiin kehyslaulu, jota sanottiin antifoniksi. Antifonin teksti ja sävelmä yhdessä avasivat messua viettävälle seurakunnalle näköalan pyhäpäivän sisältöön. Introitus-psalmin aloittava antifoni koettiin niin merkitykselliseksi, että pyhäpäivä sai nimensä antifonin alun mukaan. Kun esimerkiksi 4. sunnuntaina pääsiäisestä messu alkoi antifonilla Cantate Domino canticum novum (Laulakaa Herralle uusi laulu), pyhäpäivän nimeksi tuli Cantate-sunnuntai. Kirkkomme Evankeliumikirjassa on jälkiä tästä käytännöstä paaston- ja pääsiäisajan pyhissä. Introitus-psalmi oli ensimmäinen messun proprium-lauluista (lat. proprium = tunnusomainen), joissa kirkkovuoden ajankohta tulee erityisesti esille. Musiikilliselta muodoltaan antifoni eroaa merkittävästi sävelmästä (tonus), jolla kantilloidaan psalmitekstiä. Antifonissa sanat ja sävelmä punoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Tekstin luonne ja merkityssisällöt ohjaavat sävelkulkujen valintaa. Gregoriaanisen laulun kukoistuskaudella (800- ja 900 -luvulla) kehittyi sisältölähtöisyyttä palveleva merkintätapa, ns. neumikirjoitus (kreikan sana neuma tulee laulunjohtajan kädenliikkeestä, viittauksesta). Neumimerkkejä, niiden merkitystä ja tulkintaa selvittää 1900-luvun jälkipuolella syntynyt gregorianiikan semiologia, jonka alulle panija on Eugèn Cardine ( ). Neumit eivät ilmaise nykyisen nuottikirjoituksen tapaan tarkkoja sävelkorkeuksia, -kestoja tai -kulkuja, vaan ohjaavat laulajaa sanojen sisältöä ja kielenmukaisuutta kunnioittavaan laulutapaan. Antifonien ja psalmien laulaminen on luonteeltaan Jumalan sanan meditaatiota, mietiskelyä. Tämä psalmilaulukokoelma edustaa antifonista psalmodiaa (kr. psalmodia = psalmilaulu). Siinä on gregoriaanista tyyliä soveltavat antifonisävelmät ja gregoriaaniset psalmisävelmät kaikkiin Evankeliumikirjassa oleviin päivän psalmeihin. Kokoelman psalmien ensisijainen paikka messussa on yhteisen ripin jälkeinen Päivän psalmi (kohta 5). Psalmi voidaan laulaa myös alkuvirren sijasta. Alkuvirren lähtökohtana onkin klassinen introitus-psalmi. Reformaation aikana 1500-luvulla kuoron laulamia latinankielisiä psalmeja alettiin korvata kansankielisin virsin. Introitus-psalmin sijasta laulettiin alkuvirsi, graduale-psalmin sijasta graduaalivirsi (päivän virsi) ja communiopsalmin sijasta ehtoollisvirsi. Esimerkiksi Martti Luther (k. 1546) piti saksankielisessä messussaan (Deutsche Messe, 1526) mahdollisena jompaakumpaa: Aluksi laulamme hengellisen laulun (eyn geystlichs lied) tai saksankielisen psalmin I moodissa. Psalmi voidaan laulaa myös vastauksena (kohta 10) ensimmäiseen lukukappaleeseen. Messun kaavassa psalmi mainitaankin ensimmäisenä vastauksen toteutusvaihtoehtona: Vastauksena voi olla psalmi, virsi, laulu, soitinmusiikkia tai hiljaista mietiskelyä. Vastauspsalmi on ollut alkujaan responsorinen eli kertosäkeinen. Jos antifoni ei ole kovin pitkä, mikään ei estä käyttämästä sitä kertosäkeen tavoin psalmin kuluessa. Antifoni voitaneen opettaa myös koko seurakunnalle. 4

5 Jumalanpalveluksen opas (Palvelkaa Herraa iloiten, 2000) viittaa lisäksi psalmin mahdollisuuteen uhrivirren paikalla (offertorio-psalmina), mutta erityisen hyvin psalmi sopii ehtoollisaterian aikana laulettavaksi (communio-psalmi). Messun ja sanajumalanpalveluksen lisäksi tämän kokoelman psalmeja voidaan käyttää päivän rukoushetkissä (Pieni rukoushetki, Aamurukous, Päivärukous, Iltarukous ja Rukous päivän päättyessä) sekä Kirkollisten toimitusten kirjan 3. osaan sisältyvissä rukoushetkissä. Mistä löydät hienompia sanoja ilosta kuin ylistys- ja kiitospsalmeista? Niissä näet kaikkien pyhien sydämeen niin kuin kauniiseen puutarhaan, vieläpä taivaaseen: miten kauniita, sydämellisiä ja iloisia kukkia riemulliset ajatukset Jumalaa ja hänen hyviä tekojaan kohtaan kasvattavatkaan. Toisaalta, mistä löydät syvällisemmät, valittavammat ja tuskaisemmat sanat murheesta kuin valituspsalmeista? Niissä näet kaikkien pyhien sydämeen kuin kuolemaan, vieläpä helvettiin. Jokainen, olkoon hänen tilansa mikä vain, löytää psalmeja ja sanoja, jotka sopivat juuri hänen tilanteeseensa, aivan kuin ne olisi kirjoitettu juuri häntä varten. Tämän vuoksi hän voi olla varma, että hän on pyhien seurassa, että hänelle käy niin kuin kaikille pyhille, koska he kaikki laulavat hänen kanssaan yhtä laulua. Jos tahdot nähdä pyhän kristillisen kirkon maalattuna väkevin värein ja hahmoin yhteen pieneen kuvaan, ota käteesi psalttari. Siinä sinulla on hieno, kirkas ja puhdas peili, joka näyttää sinulle, mitä kristikunta on. Niin, löydät siitä myös itsesi, opit tuntemaan oman tilasi, mutta myös Jumalan ja kaikki luodut. Pitäkäämme siksi huolta siitä, että kiitämme Jumalaa tällaisista sanomattomista hyvyyksistä, otamme ne vastaan ahkeruudella ja vakavuudella ja käytämme ja harjoitamme niitä Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi. (Luther, Toinen esipuhe Psalmien kirjaan, 1528.) 5