Samran Khezri KUKA MINÄ OLEN? Identiteettikysymyksiä kurdiopiskelijoiden elämässä. Kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunta Pro gradu Kesäkuu 2022

Transkriptio

1 Samran Khezri KUKA MINÄ OLEN? Identiteettikysymyksiä kurdiopiskelijoiden elämässä Kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunta Pro gradu Kesäkuu 2022

2 TIIVISTELMÄ Samran Khezri: Kuka minä olen? Identiteettikysymyksiä kurdiopiskelijoiden elämässä Pro gradu Tampereen yliopisto Kasvatuksen ja yhteiskunnan tutkimuksen maisteriohjelma Kesäkuu 2022 Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää kurdiopiskelijoiden käsityksiä omasta identiteetistään ja oman paikkansa löytämisestä uudesta yhteiskunnasta, ja niitä tekijöitä, jotka ovat edesauttaneet heitä tässä prosessissa. Tutkimuksen lähtökohtana oli löytää niitä tekijöitä, jotka edesauttavat pakolaisnuoria löytämään oman paikkansa uudessa maassa. Lisäksi selvitettiin motivaatioon liittyviä tekijöitä, jotka ovat auttaneet heitä löytämään ja rakentamaan oman identiteettinsä uudessa maassa. Tutkimus toteutettiin narratiivisena tutkimuksena haastattelemalla seitsemää kurdiopiskelijaa, jotka ovat tulleet Suomeen kouluikäisinä. Analyysin tuloksena syntyi viisi teemaa, joihin haastateltavien kokemukset tiivistyivät: 1) olla oma itse, 2) oman äidinkielen merkitys, 3) perheen tuki, 4) ympäristön vastaanotto ja hyväksyntä sekä 5) vaikuttaminen. Teemat yhdistivät haastateltavia toisiinsa monesta näkökulmasta. Tulosten mukaan oman identiteetin edustaminen, oman äidinkielen hyvä osaaminen, perheen tuki, vastaanottavan yhteiskunnan hyväksyntä ja myös halu vaikuttaa omaan tulevaisuuteen näyttivät olevan oman paikkansa löytämiseen vaikuttavat avaintekijät. Näiden tekijöiden avulla osallistujat olivat oppineet tuntemaan uudella tavalla, kuka he ovat, mihin he ovat kykeneviä ja millaisia mahdollisuuksia heillä on tulevaisuutta ajatellen. Tulokset herättävät uusia tutkimusaiheita eri näkökulmista, joista voisi olla konkreettisia hyötyjä monikulttuurisessa Suomessa. Avainsanat: identiteetti, oma äidinkieli, pakolaisuus, ekologinen systeemiteoria, integraatio Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck -ohjelmalla.

3 ABSTRACT Samran Khezri: Who am I? Identity issues in the lives of Kurdish students Master's thesis University of Tampere Master s program in education and social studies June 2022 The purpose of this master s thesis is to explore Kurdish students perceptions of their own identity and finding their place in a new society, and the factors that have contributed to this process. The starting point of the study was to find the factors that help refugee youth find their place in the new country. In addition, motivational factors that have helped them to find and build their own identity in the new country were explored. The study was conducted as a narrative study by interviewing seven Kurdish students who have come to Finland at school age. As a result of the analysis, five themes emerged, in which the interviewees experiences were concentrated: 1) to be oneself, 2) the importance of one s mother tongue, 3) family support, 4) reception and acceptance of the host society, and 5) to influence. The themes connected the interviewees from many perspectives. According to the results, representing one s own identity, good knowledge of one s mother tongue, family support, acceptance of the host society and the desire to influence one s future seemed to be the key factors in finding one s place. With the help of these factors, the participants had learned in a new way who they are, what they are capable of and what opportunities they have for the future. The results raise new research topics from different perspectives, which could have concrete benefits in multicultural Finland. Keywords: identity, mother tongue, refugee, ecological systems theory, integration The authenticity of this publication has been verified using Turnit's OriginalityCheck. 1

4 Olen, missä olisinkaan, Taivas on minun, Ikkuna, Ajatus, Ilma, Rakkaus ja maa ovat minun Mitä merkitystä sillä, jos puhkeaisivatkin joskus koti-ikävän sienet? Sohrab Sepehri Käännös: Samran Khezri 2

5 Sisällys 1. Johdanto Tutkijan perspektiivi Ekologinen systeemiteoria viitekehyksenä Kulttuuri ja kulttuurinen moninaisuus Identiteetin rakentumisprosessi Akkulturaatio ja asenteet Tutkimuksen toteutus Tutkimustehtävä Narratiivinen tutkimus Narratiivinen identiteetti Osallistujat ja aineisto Aineiston analyysi Tulokset Olla oma itse Oman äidinkielen merkitys Perheen tuki Ympäristön vastaanotto ja hyväksyntä Vaikuttaminen Pohdinta Tutkimustulosten yhteenveto Tutkimuksen luotettavuus ja etiikka Tulevaisuuden visiot Lähteet

6 1. Johdanto Viime vuosikymmenen aikana pakolaisuus on ollut esillä yhteiskunnallisissa keskusteluissa entistä enemmän. Pakolaisuus ja pakolaisten tulo Suomeen ei liene uusi asia, mutta koulumaailmassa se on tuonut mukanaan uusia ulottuvuuksia, jotka ovat asettaneet koulun ja opettajat puolestaan uusien haasteiden eteen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää niitä tekijöitä, jotka auttavat pakolaisia löytämään oman identiteettinsä ja paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa sekä niitä tekijöitä, jotka ovat toimineet motivaatioina siinä prosessissa. Tutkimuksen idean syntyminen pohjautuu viime vuosien aikana keskusteltuun aiheeseen, jotka liittyvät maahanmuuttaja- ja pakolaisnuorten koulunkäyntiin. Keskustelujen sävy on ollut usein negatiivinen ja on pyörinyt lähinnä siinä, miksi pakolaisnuoret eivät menesty koulunkäynnissä toivotulla tavalla ja miksi heillä koulunkeskeyttämisen prosentti toisen asteen koulutuksessa on niin suuri (ks. Larja ym. 2015). Aihe on ajankohtainen ja sen tutkimisesta on paljon hyötyä maahanmuuttaja- ja pakolaisnuorten koulunkäynnin asioiden käsittelyssä ja myös suunnittelussa. Identiteetti on Hallin (1999) mukaan joksikin tulemista, kyse ei ole siitä, keitä olemme tai keneksi me synnymme. Me toimimme tietyssä ajassa ja paikassa tietyssä tilanteessa, joten meidän identiteettimmekin muuttuu sen mukaisesti. Ikään kuin asemoidumme identiteettimme avulla eri tilanteisiin. Tästä johtuen identiteetti riippuu kontekstista ja on aina muuttuvaista eikä pysyvää (Hall 2002, ). Tässä tutkimuksessa identiteetillä tarkoitan sitä tilaa, missä ihminen on oma itsensä riippumatta paikasta ja/tai ympäristöstä. Lienee parasta tässä vaiheessa selittää myös käsitteet maahanmuuttaja ja pakolainen, koska näitä termejä käytetään varsinkin koulumaailmassa rinnakkain, tai jopa kaikkia luokitellaan maahanmuuttajiksi, mikä johtaa väärinkäsityksiin. Yliaktuaari Ravon (HS 2011) mukaan on tärkeää erotella nämä eri ryhmät toisistaan, koska sana maahanmuuttaja on epätarkka. Horstin (2005) mukaan eri termejä käytettäessä on otettava huomioon kansalaisuuden ja kulttuurin lisäksi myös muuton taustalla olevat syyt. Näiden kahden käsitteen ero on sekoittanut myös tilastokeskuksen tilastoja ja vaikuttaa tilastojen 4

7 luotettavuuteen. Käsite maahanmuuttaja saa myös erilaisen merkityksen ja selityksen riippuen siitä, missä maassa käsitettä käytetään. Esimerkiksi Saksassa maahanmuuttajia ei määritellä syntymämaan perusteella, mutta Pohjoismaissa, Suomi mukaan lukien, maahanmuuttajiksi luokittelu tapahtuu syntymämaan perusteella (Forsander 2004, 62). Forsanderin (2004, 106), Rädyn (2002, 11) sekä Saarisen ja Zacheuksen (2019, 170) mukaan maahantulosyitä voidaan erottaa toisistaan seuraavasti: työperusteinen maahanmuutto, perheperustainen maahanmuutto, paluumuutto, opiskeluun perustuva maahanmuutto, sota, luonnolliset katastrofit, eläkeläisten muuttoliike ja pakolaiset. YK:n pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus (FINLEX, 77/1968) määrittelee pakolaisen henkilöksi, joka on joutunut pakenemaan omasta kotimaastaan peläten vainotuksi tulemista rodun, uskonnon, kansallisuuden takia tai tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen vuoksi. Edellä mainituista syistä pakolainen ei voi palata takaisin omaan kotimaahansa. Tämä on myös otettu huomioon sisäministeriön ohjeistuksessa niiden henkilöiden kohdalla, joiden turvapaikkahakemus on hylätty. Heidän palaamisensa/palauttamisensa entiseen kotimaahan on hengenvaarallista. Ohjeistuksen mukaan hylätyn turvapaikkahakemuksen saaneita henkilöitä ei saisi palauttaa kotimaahansa, mikäli heitä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus, vaino tai muu epäinhimillinen kohtelu (Sisäministeriö 2021). Pakolaisuuden syynä maailmassa voidaan pitää konflikteja ja sisällissotia, mutta maahanmuuttosyinä voivat olla myös työperäinen maahanmuutto, opiskelu, suomalaisten ja ulkomaalaisten avioliitto ja perheen yhdistäminen (Hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma 2006; Soilamo 2006, 11,14). Tärkein ero maahanmuuton ja pakolaisuuden välillä lienee nimenomaan vapaus valita kohdemaa ja mahdollisuus palata omaan etniseen kotimaahan. Siinä, missä maahanmuuttajat tai siirtolaiset harkitsevat kohdemaan olosuhteita ja valitsevat niitä vapaasti ja mieltymystensä mukaisesti, pakolaisilla ei ole ollenkaan valinnanvaraa ja oman ja perheensä hengen pelastamiseksi he joutuvat hyväksymään heille tarjotun kohdemaan, vaikka sen olosuhteet eivät olisikaan sitä, mitä he olisivat toivoneet. Pitkään Suomessa asuneena ja opettajana toimineena pakolaistaustaisena henkilönä tiesin, että on olemassa tapauksia, joissa 5

8 pakolaisnuoret ovat onnistuneet jopa kantaväestöön kuuluvia nuoria paremmin ja ovat selviytyneet opinteillään mallikkaasti. Siksi valitsin kahdeksan kurdiopiskelijaa, jotka olivat Iranin puoleisesta Kurdistanista ja olivat tulleet lapsena Suomeen ja olivat suorittaneet peruskoulunsa Suomessa. Hei olivat menestyneitä opinpolullaan ja siksi oli kiinnostavaa tutkia ja tietää, mitkä ovat heidän elämässään olleet niitä tekijöitä, jotka ovat edesauttaneet heitä löytämään oman paikkansa suomalaisesta yhteiskunnasta ja toimineet motivaatioina paremman elämän tavoittelemisessa. Tutkimuksen aiheen valintaan vaikutti se, ettei asiaa ole tutkittu aikaisemmin ainakaan tästä perspektiivistä. Aikaisempia maahanmuuttajanuorten identiteettiä tutkivia tutkimuksia on muutama, joista voi mainita Pirjo Mikkolan väitöskirjan (2001), jossa hän tarkastelee kouluikäisten maahanmuuttajalasten identiteettiä. Myös Mirja Talib (2008) on tutkinut maahanmuuttajanuorten monikulttuurista sopeutumista. Anna Kulmalan väitöskirja (2006) käsittelee maahanmuuttajanuorten kokemuksia, toiseuden tunnetta ja leimattua identiteettiä ja Ulla Salovaaran pro gradu -tutkielma (2004) tarkastelee identiteetin rakentumista diasporassa. Diaspora tarkoittaa kansan liikkumista, muuttoa tai hajaantumista pois vakiintuneesta tai esi-isien kotimaasta ja se on viitannut juutalaisten asettuminen Palestiinan ulkopuolelle (Merriam Webster Dictionary). Yllä mainituista tutkimuksista, Mikkolan (2001) tutkimus koskettaa tämän tutkimuksen identiteettinäkökulmaa, mutta vain kouluikäisillä lapsilla, joilla ei ole välttämättä käsitystä omasta kansallisesta identiteetistään ja ikänsä takia eivät välttämättä pysty käsittelemään menneiden asioiden vaikutusta heidän identiteettinsä rakentumiselle. Tässä tutkimuksessa kohderyhmänä ovat nuoret opiskelijat, joille on jo syntynyt käsitys itsestään ja myös kansallisesta identiteetistään. Anna Kulmalan (2006) tutkimuskohteena olevat henkilöt taas ovat samasta kurditaustasta kuin tämän tutkimuksen opiskelijat, mutta siinä käsitellään toiseuden tunnetta ja leimattua identiteettiä käsittelemättä sitä, miten piilotetun tai leimatun identiteetin kautta ihmiset voisivat löytää omaa aitoa ja hyväksyttyä identiteettiään. Ulla Salovaaran (2004) pro gradu -tutkielmassa, identiteetin rakentumista myös käsitellään ilman, että näitä motivaatiotekijöitä käsiteltäisiin kummemmin. 6

9 Tämän tutkimuksen ero edellä mainituista on se, että tässä tutkimuksessa identiteetti ja sen rakentuminen osoittautuu pitkäksi prosessiksi, jolla on juuret menneissä ajoissa ja sillä on todella suuri merkitys siinä, miten aito, oma identiteetti muodostuu vieraassa maassa, jossa saa olla oma itse. Tämä tutkimus pyrkii selvittämään, millä tavoin identiteetti ja sen rakentuminen on yhteydessä menneisiin kokemuksiin ja niihin vaikutteisiin, joita pakolaiset ovat saaneet aiemmista elämänvaiheistaan. Edellä mainituissa tutkimuksissa identiteetti nähdään prosessina, joka muodostuu vastaa turvallisen maahan tulemisen jälkeen, jossa ikään kuin ihminen syntyisi uudelleen maailmaan ottamatta huomioon edellisitä/ edellisiä elämän vaiheita. Näiden jättämä aukko vaikeuttaa ymmärtämään ihmisen ja hänen identiteettinsä kehittymistä kokonaisuutena. Tutkimukseeni osallistuneet kurdiopiskelijat ovat kaikki ns. Itä- Kurdistanista. Kurdi-identiteettistään johtuen, he ovat kaikki kokeneet perheineen epäoikeudenmukaisuutta ja syrjintää Iranissa ja myös Turkissa. Tutkimuksesta saadut tulokset antavat laajemman kuvan siitä prosessista, jota yleisesti ottaen pakolaiset ja varsinkin nämä opiskelijat ovat käyneet itsensä kanssa läpi. Prosessi, joka on jo alkanut ennen Suomeen tuloa ja on jatkunut sen jälkeen, kun ihminen ymmärtää mistä ja millä tavoin on tullut kohdemaahan, missä ja millä statuksella on siellä ja mihin kohdistaa katseensa ja voimaansa tulevaisuuden suunnitelmissa. Tämän prosessin käsittely auttaa pakolaisten integroitumista vastaanottavaan yhteiskuntaan parhaalla mahdollisella tavalla, mikä pohjautuu tietoisuuteen omasta eheästä minästä ja menneisyydestä. Nimenomaan tästä syystä on tärkeää tutkia ja saada selville, miten muualta tulleet ihmiset voivat onnistua opinteillä jopa suomalaisia paremmin. Koen tärkeäksi selvittää, löytyykö tutkittavien henkilöiden elämästä sellaisia yhteisiä asioita, jotka selittävät heidän onnistumisensa koulu-urallaan. 7

10 2. Tutkijan perspektiivi Tutkija ja hänen persoonansa näkyvät väistämättä sekä tutkimusprosessissa että sen analysoinnissa (Mikkola 2001, 19). Olen itse pakolaistaustainen ja olen kokenut tässä tutkimuksessa esiin tulevia asioita. Olen käynyt läpi samoja polkuja pakolaiseksi joutumisesta turvapaikkaan pääsemiseen ja oman minäni löytämiseen uudessa maassa, mikä voi näkyä tutkimuksessa. Polku oman identiteettini löytämiseen on ollut todellakin mutkikasta ja siitä johtuen on aihetta kirjoittaa siitä, kuka minä olen. Minä olen kurdi Iranista. Olen syntynyt Mahabad-nimisessä kaupungissa Itä-Kurdistanissa, eli siinä Kurdistanin alueella, joka kuuluu tällä hetkellä Iraniin. Mahabad sijaitsee Luoteis-Iranissa. Perheeseeni kuuluu vanhemmat ja viisi lasta, joista olen vanhin. Lapsuusiästä muistan valitettavasti vain sotia ja kansanmurhaa. Edellä mainituista asioista johtuen en ole elänyt lapsuusikää. Tunnistettuani oikean käden vasemmasta ymmärsin olevani toisen asteen kansalainen ja sen, ettei minulla ole oikeutta oppia omaa äidinkieltäni enkä saisi käydä koulua omalla äidinkielelläni. Kuten moni muukin kurdivanhempi, isäni opetti meille kurdin kielen lukemista ja kirjoittamista kotona. Maan opiskelu- ja virallinen kieli oli ja on edelleen persia ja muilla vähemmistöryhmillä ei ole oikeutta opiskella omalla äidinkielellä. Samaa tilannetta elävät Kurdistanin muilla alueilla asuvat kurdit. Minulle on ollut aina kysymyksenä se, miksi esittäytyessä muille pitää aina korostaa olevamme esimerkiksi kurdeja Iranista, Turkista, Irakista tai Syyriasta. Miksi pelkästään Olen kurdi -ilmaisu ei kelpaa tai ole riittävä? Vartuin Mahabadissa ja opiskelin siellä alakoulun kolmannen luokkaan asti. Sen jälkeen jouduimme asumaan Kermanshah-nimisessä kaupungissa isäni tultua karkotetuksi sinne. Syynä karkottamiseen oli isäni kulttuuriset teot, jotka olivat Iranin hallituksen mielestä kiellettyjä ja tabuja. Karkotuksen ja maassamuuton takia opin jo varhaisessa vaiheessa elämässäni sopeutumaan uuteen tilanteeseen ja elämän esille tuomiin haasteisiin. Maassamuutto oli mielestäni kauhistuttava, koska koko sukumme jäi syntymäkaupunkiini Mahabadiin, eikä meillä ollut ketään tuttavaa tai yhtäkään sukulaista 8

11 Kermanshahissa, johon tulimme perheenä karkotetuiksi. Ympäristö, kieli ja kulttuuri olivat hyvin erilaisia siellä, ja siitä johtuen jouduin opettelemaan uuden kurdin kielen murteen asioidakseni ihmisten kanssa. Koin ensimmäistä kertaa muukalaisuuden tunnetta omassa kotimaassani. Se oli kauheaa. Iranin ja Irakin välisessä kahdeksan vuotta kestäneessä sodassa Kermanshah oli suosittu pommituksen kohde sen geopoliittisen sijaintinsa vuoksi. Koulussakin jouduimme turvautumaan väestönsuojaan lähes päivittäin ja oli aikoja, jolloin koulut olivat kiinni muutamia viikkoja pommitusten takia. Palasimme takaisin kotikaupunkiin kahdeksan vuotta kestäneen karkotuksen määräajan loputtua. Oli ihmeellistä, kun Mahabad ei ollut enää samanlainen kuin sieltä lähtiessämme. Ihmiset, kaupunki ja kaikki muutkin asiat olivat muuttuneet. Tunsin itseni taas muukalaiseksi. Olin jo nuori, lukiolainen ja osasin huomata näitä eroja. Ehkä nämä erot eivät tuntuneet vanhemmistani niin suurelta, mutta minusta se oli taas iso muutos. Uskon muillakin sisaruksillani olleen samankaltaisia kokemuksia. Kirjoitin ylioppilaaksi 1991 ja pääsin opiskelemaan musiikin maisteriksi Teheranin yliopistoon vuonna Uusi elämäntilanne alkoi. Muutto pienestä kaupungista maan pääkaupunkiin oli suuri käännekohta elämässäni. Tuntui siltä, että olen löytänyt sen, minkä olen aina halunnut ja mistä olen aina haaveillut. Minussa kumpusi uusi ihminen, joka on saanut sen, minkä on halunnut. Tunsin olevani onnistunut, ikään kuin olisin syntynyt maailmaan, joka olisi juuri minulle räätälöity. Opiskelin ahkerasti hyvin epätasa-arvoisessa asemassa ja kilpailu oli kovaa. Siitä huolimatta pärjäsin todella hyvin, koska minulla oli selkeä tavoite ja päämäärä: Minusta tulee musiikin maisteri ja aion tutkia kansani perinteistä musiikkia. Unohdin joskus olevani kurdi Mahabadista. Iranin hallituksen mielestä Kurdistan on käärme ja Mahabad sen pää. Eli pelkkä kurdina oleminen oli rikos ja tilannetta pahensi varsinkin se, jos olisi kotoisin Mahabadista. Mahabad on ollut aina se paikka, jossa Iranin kurdien itsenäisyyspyrkimykset ja kansallisliikkeet ovat alkaneet ja se oli sekä Shahin että vallankumouksen jälkeisen islamilaisen hallituksen silmätikkuna. Syksyllä 1995 jouduin tekemään päätöksen, joka ei ollut omani. Isääni uhkasi rangaistus hänen kulttuuriaktiviteettiensa takia ja siitä olisi voinut seurata vankeustuomio tai jopa pahempaakin, eli kuolema, koska isä oli ollut vangittuna 9

12 aiemminkin samoista syistä. Isäni oli pakko lähteä pois Iranista henkensä takia. Pelkästään hänen lähtemisensä yksin ei olisi voinut olla ratkaisu, koska vaarassa oli koko perhe, minä, äitini ja muut sisarukset mukaan lukien. Eurooppalaisten näkökulmasta asia näyttääkin omituiselta: jos isä olisi ns. syyllinen, mitä tekemistä asialla on perheen kanssa ja miksi perheen on kärsittävä siitä? Mutta asia Lähi-idässä ja Iranin kaltaisissa maissa, joissa hallitukset eivät ole kansan valitsemia, on toisin. Siellä on vain yksi sääntö: Olet syyllinen, kunnes syyttömyytesi on todettu. Mikäli isäni olisi lähtenyt yksin, Iranin hallitus olisi tehnyt kaikkensa ja käyttänyt mitä hyvänsä keinoja pakottaakseen hänet takaisin. Niistä voi mainita esimerkiksi minun, äitini tai aikuisen siskoni vangitsemisen. Näin ollen koko perheemme olisi joutunut vaikeuksiin isäni kulttuuritöiden takia. Edessämme oli vain yksi ja ainoa vaihtoehto: paeta kaikki yhdessä. Se oli elämäni pahin, kauhistuttavin ja vaikein päätös. Lähteä pois? Paeta kotimaasta? Miksi? Vain siksikö, että me vaadimme omaa oikeuttamme opiskella omalla kielellämme, ylläpitää kulttuuriamme ja elää tasa-arvoisessa asemassa kuin muut kansalaiset? Eivätkö näiden asioiden pitänytkään olla ihmisten perusoikeuksia? Lähtöaika lähestyi. Lähdin Iranista nuoremman veljeni kanssa noin viikon kuluttua perheemme Iranin ja Turkin rajan ylittämisestä. Me emme voineet matkustaa muun perheen kanssa, koska meillä ei ollut Iranin passia johtuen siitä, ettemme olleet kumpikaan vielä suorittaneet asevelvollisuutta. Määränpäänä oli Yüksekova, ensimmäinen rajakaupunki Pohjois-Kurdistanissa, eli Turkin puoleisessa Kurdistanissa. Rajaa ylittäessäni, juuri siinä, missä Iranin ja Turkin raja erotti kahden Kurdistanin aluetta toisistaan, kumarruin, polvistuin, otin kourallisen multaa maasta. Katsoin sitä hetken, suutelin sitä ja kosketin sitä kasvoillani. Muutama kyynel kasteli sitä ja lupasin maalleni: Minä palaan takaisin jonakin päivänä, vaikka en tiedä milloin. Lupasin, etten unohda kuka olin ennen sieltä lähdettyäni, lupasin olla palaamisen arvoinen. Laitoin mullan paikalleen, siihen mihin se kuuluikin. Siitä lähtien, kun astuin Turkkiin, en voinut olla enää kurdi. Silloin piti piilottaa oma minuus ja naamioitua toisen identiteetin taakse. Se oli kuin kuolema. Kahden vuoden asuminen Turkissa opetti paljon asioita, opetti elämää. Olimme kahden veljeni kanssa joskus jopa 24 tuntia vuorokaudessa yhtä 10

13 putkeen töissä. Näin pystyimme keventämään isäni taakkaa, joka aina syyllisti itseään perheensä tilanteesta. Ymmärrän hänen tuskansa nyt paremmin, kun itselläni on lapsia. Huolimatta siitä, että Turkissa naapurimme kohtelivat meitä todella hyvin ja myös töissä meidät yritettiin pitää tasa-arvoisessa asemassa turkkilaisiin verrattuina, jouduimme piilottamaan kurditaustamme. Siellä kaikki uskoivat meidän olevan azereja. Turkin hallitus on aivan eri kuin turkkilaiset itse. Pelkäsimme kovasti joutua MIT:in (Turkin kansallinen tiedotuspalvelujärjestö) käsiin. Siitä seuraisi karkottaminen Iraniin. Onneksi näin ei käynyt, mutta näin aina isäni kasvojen kalpenevan hänen nähdessään poliiseja, poliisiautoja tai kuullessaan poliisin radiopuhelimen hälytystä. Asuimme Turkissa noin kaksi vuotta, ilman oleskelulupaa ja erittäin vaikeissa taloudellisissa ja turvattomissa olosuhteissa. Koska olimme jo ilmoittautuneet Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestöön (UNHCR), saimme kutsun, kun Euroopan maiden delegaatiot tulivat haastattelemaan pakolaisia. He ottivat pakolaisia omaan maahansa sen jälkeen, kun olivat tehneet haastattelun ja olivat päättäneet tapaustenolevan sopivia omaan maahansa. Meidät kutsuttiin haastatteluun Suomen delegaation kanssa noin kaksi kuukautta Turkkiin saapumisesta. Turkin pääkaupungissa Ankarassa, UNHCR:n toimistossa tehdyn haastattelun jälkeen meidät hyväksyttiin pakolaisiksi Suomeen. Meille luvattiin, että voimme matkustaa parin kuukauden päästä haastattelusta. Selvisi, ettemme voikaan lähteä ilman poliisin ja ulkoministeriön lupaa, koska olimme maassa laittomasti ja meidän oli pakko antautua poliisille, olla vuorokauden verran vankilassa ja vasta sen jälkeen olisi mahdollista saada lähtölupa. Saimme sellaiset ohjeet viranomaisilta, että lähtöluvan saaminen vaatisi vapaaehtoisesti vankilaan menemistä, rekisteröitymistä vangiksi vuorokauden mittaiselle ajalle ja sitten tulla vapautetuksi viranomaisten toimesta. Tämä vaihe oli vaikeinta aikaa Turkissa. Mitä jos tämä olisikin ansa? Mitä jos meidät karkotettaisiin takaisin Iraniin? Mitä meille kävisi? Mitä isälle ja minulle kävisi, koska olimme täysi-ikäisiä miehiä? Näiden kysymysten ja pelkojen kanssa valvoimme aamuyöhön asti. Valinnanvaraa ei ollut, koska poliisilla oli jo aikoja sitten ollut tarkat tiedot kaikkien pakolaisten olinpaikasta. Muistan sen kuin eilisen päivän, kun pari sataa ihmistä, joukossa naisia, vanhuksia ja lapsia, 11

14 hyvästelivät toisiaan ikään kuin tietäisivät joutuvansa lopullisesti eroon. Jopa saman perheen jäsenet hyvästelivät toisiaan. Poliisien saattamana meidät vietiin kaupungin vankilaan, jossa ilmoittautuminen alkoi. Tunnelmaa on todella vaikeaa kuvailla. Noin neljä tuntia kestänyt ilmoittautuminen päättyi. Nyt oli aika tietää, mikä on todellinen tilanne. Poliisien avattua vankilan ovet, meille aukenivat ikään kuin paratiisin ovet. Olimme vapaita! Ihmiset itkivät ja halasivat toisiaan. Vedin keuhkot täyteen vapauden raikasta ilmaa. Vaikka en koskaan aiemmin ollut ymmärtänyt täysin Sohrab Sepehrin runon merkitystä, se aukesi nyt minulle: Olen, missä olisinkaan, taivas on minun, ikkuna, ajatus, ilma, rakkaus ja maa ovat minun Mitä merkitystä sillä, jos puhkeaisivatkin joskus koti-ikävän sienet? Lähdimme Turkista tiistaina iltapäivällä Suomeen. Lentokoneessa puhuimme Turkin kokemuksistamme ja myös siitä, että osaamme nyt uuden kielen. Kahden vuoden takaiset tapahtumat olivat kuin valkokankaalla silmieni edessä, kaikki mitä olimme joutuneet tekemään, kärsimään ja näkemään. Valkokankaalle ilmestyi kysymys: Mikä meitä odottaa? Mihin olemme menossa? Turkissa pärjäsimme hyvin, koska olimme oppineet kielen, kulttuuri oli vähän samanlaista, mutta entä tästä eteenpäin? Suomesta emme tienneet mitään muuta kuin Helsingin ja sen, että Suomi on tuhansien järvien maa. Ihmiset, kulttuuri, yhteiskuntarakenne ja kaikki muut olivat meille tuntemattomia. Turkissa ihmisten kulttuuri ja tavat olivat lähes samat kuin meidän omamme, mutta millainen suomalainen kulttuuri on? Miten Suomessa meitä kohdellaan ja otetaan vastaan? Mikä meitä odottaa? Keitä me olemme täällä? Kuulummeko me tänne? Näitä kysymyksiä olemme pohtineet jatkuvasti ainakin ensimmäisten neljän vuoden aikana, jolloin pikkuhiljaa ns. kulttuurierot näyttivät 12

15 itsensä ja kohtasimme kulttuurien välisiä ristiriitoja. Kaikkeen meillä ei ollut vastausta emmekä saaneet vakuuttavia vastauksia keneltäkään. Lähtiessäni Iranista olin tehnyt päätöksen, joka ei ollut omani, mutta jonka olisin joka tapauksessa joutunut valitsemaan. Lähtö kotimaastani oli se painajainen, joka herätti minut joka ikinen yö moneen kertaan ensimmäisten kolmen vuoden aikana paon jälkeen. Siitä huolimatta, että kaipasin kotimaatani ja opiskeluaikoja yliopistossa, sisälläni oli voima, joka pakotti minut eteenpäin. Vierivä kivi ei sammaloidu - sanonta oli aina mielessäni. Olin todella helposti menettänyt kaiken ja haave samanlaisesta asemasta, joka minulla oli kotimaassani, pakotti minut oppimaan ahkerasti. Tasan kuukausi Suomeen tuloon jälkeen aloin opiskella suomen kieltä silloisessa hämeenlinnalaisessa kielikerhossa, joka alkoi aamuseitsemältä. Opiskelin kahdessa kuukaudessa Finnish for foreigners -kirjan molemmat osat. Osasin jo suomea hyvin, kun varsinainen työvoimapoliittinen suomen kielen kurssimme alkoi helmikuun 16. päivänä Pääsin kolmen kuukauden jälkeen opiskelemaan Turun yliopiston kielikeskuksen järjestämälle suomen kieli ja kulttuuri maahanmuuttajille -kurssille. Syksyllä 1999 sain puhelinsoiton Turun kaupungin koulutoimesta, jonka jälkeen minut valittiin maahanmuuttajaoppilaiden omakieliseksi opettajaksi. Minulla oli silloin YKI-testin arvosana 4 suomen kielessä. Kahden vuoden jälkeen toimin jo päätoimisena opettajana Turussa ja toimin samalla Liedon ja Paraisten kouluissa kurdin kielen opettajana. Toimin samalla Liedon-Tarvasjoen kansanopistolla maahanmuuttajataustaisten aikuisten suomen ja kurdin kielten sekä ATK:n opettajana. Suomen koulujärjestelmän ominaispiirteet pakottivat minut kouluttautumaan lisää ja siksi aloitin kasvatustieteen perusopinnot Liedon- Tarvasjoen kansanopistolla, Turun avoimen yliopiston kautta. Hämeenlinnan kaupunki tarjosi minulle kurdin, persian ja darin kielten opettajan työtä ja toimin siellä vuosina Nämä vuodet rakensivat opettajaidentiteettiäni, koska siellä kohtasin paljon erilaisia oppilaita. Suoritin Turun kesäyliopistossa myös erityispedagogiikan perusopinnot, koska omakielisenä ja oman äidinkielen opettajana toimiminen heterogeenisten oppilasryhmien kanssa vaatii paljon osaamista ja tietoa eritasoisten ja - taustaisten oppilaiden opettamisessa. 13

16 Työn vaativuus, opettaminen Turun normaalikoulussa, jossa on yli puolet oppilaista maahanmuuttajataustaisia, oma kiinnostus, elämäntilanne ja tulevaisuuden haasteisiin varautuminen antoivat voiman hakeutua Tampereen yliopiston kasvatustieteiden maisteriohjelmaan. Minulla oli todistuksia Teheranin yliopistossa suorittamistani opinnoista, suomen kielen perusopinnoista ja osasta aineopintoja, erityispedagogiikan perusopinnot ja suosituskirje Turun yliopiston professori Kirsti Siitoselta. Minut hyväksyttiin haastattelun jälkeen kasvatustieteiden maisteriohjelmaan Tampereen yliopistoon. Olin ikään kuin syntynyt uudestaan maailmaan. Olin yrittänyt lähes kymmenen vuotta saadakseni oikeaksi todistetun todistuksen Teheranin yliopistolta opintosuorituksistani, mutta poliittisista syistä ja pakolaisuustaustastani johtuen, en saanut sitä. Iranin viranomaisilla oli mielestään pieni vaatimus: minun piti mennä Iranin Suomen suurlähetystöön ja antaa siellä nimimerkilläni varustettu valtakirja jollekulle Iranissa asuvalle tuttavalleni, jotta tämä pystyisi hakemaan leimatun todistuksen sieltä ja lähettämään sen minulle Suomeen. En suostunut siihen periaatteesta. En haluaisi alentua siihen, että anelisin vihollistani auttamaan minua. Heidän takiaanhan me olemme joutuneet pakenemaan kotimaastamme. En voinut millään edes ajatella astuvani terroristihallituksen suurlähetystöön. Työstä saadut palautteet ja opiskeluarvosanat toimivat erittäin positiivisena näyttönä työstäni ja opiskelumotivaatiostani. Näin pääsin opiskelemaan kasvatustiedettä yliopistossa ja haaveeni toteutuivat. Maahanmuuttajaoppilaiden koulunkäyntiin liittyvät haasteet suomalaisessa koulumaailmassa ovat mietityttäneet niin viranomaisia, opettajia kuin itse oppilaita ja heidän vanhempiaankin. Opettajana minulla oli suuri into ja halu saada selville, mitkä tekijät edesauttavat oppilaita koulunkäynnissä ja takaavat sen onnistumisen. Yksi tärkeimmistä asioista oli kodin ja koulun välinen yhteistyö. Kanditutkielmani perustui maahanmuuttajavanhempien näkökulmaan kodin ja koulun välisestä yhteistyöstä. Siitä sain erittäin hyviä tuloksia ja asia kiinnosti vanhempia niin paljon, että 40 lähettämästäni lomakkeesta sain takaisin 36. Sen kautta innostukseni lisääntyi ja ajattelin tehdä graduni asiasta, joka koskee kaikkia pakolaisia ja maahanmuuttajia ja antaa esimerkkejä muille pakolais- 14

17 /maahanmuuttajanuorille niistä onnistumisen ja menestymisen tapauksista, joita voidaan pitää esikuvina. Tutkimuskysymykseni ideana on löytää vastauksia niihin kysymyksiin, jotka ovat mietityttäneet meitä pakolaisia pitkään. Miten löydän oman asemani maasta, johon olen joutunut tahtomattani? Miten voin elää niin, etten olisi taakkaa sille kansalle, joka on ottanut minut vastaan avoimin sylin ja tarjonnut minulle turvapaikan? Tämä olisi myös kiitollisuuden osoitus sille korvaamattomalle hyvyydelle, jonka olen saanut ja sen ansiosta menestynyt elämässäni uudessa kotimaassani. Näihin kysymyksiin olen etsinyt vastauksia kurdiopiskelijoiden haastatteluista, joiden matka Suomeen on ollut ainakin yhtä vaikeaa ja mutkikasta kuin minun omani. Tutkimusta tehdessäni olin vahvasti sitä mieltä, että oma taustani ja elämäntarinani vaikuttavat myös tulkintoihini ja johtopäätöksien tekemiseen. Asiaa miettiessäni huomasin, ettei minulla olisi ollut missään nimessä vain yksipuolista ja subjektiivista tulkintaa tutkimuskysymyksistä. Syynä on se, että tutkimustyön edetessä olen saanut aina vahvistuksia omiin olettamuksiini ja tulkintoihini muiden opiskelijoiden elämänkerrasta. Tämän tutkimuksen ehkä vahvimpia puolia oli se, että tutkittavien ja tutkijan elämäkerrat saivat monesti vahvistuksia toisiltaan eivätkä missään vaiheessa kumonneet toisiaan. Tutkimusprosessin aikana pohdiskelin itsekin samojen kysymysten ääressä. Vertailin aina kohderyhmäni tarinoita omaan elämääni ja lähes jokaisen tarinan kohdalla löysin samanlaisia piirteitä omasta elämästäni. Näin sain vahvistuksia johtopäätöksiini omasta elämästäni, kun näin myös muiden elämäkerroissa samoja asioita. 15

18 3. Ekologinen systeemiteoria viitekehyksenä Tämä tutkimus pohjautuu Bronfenbrennerin (1989) ekologiseen systeemiteoriaan, joka korostaa lapsuuden olevan keskipisteessä ihmisen kehityksessä. Teoria antaa kattavasti tietoa ja pohjaa ajatuksilleni, minkä avulla pyrin löytämään niitä tekijöitä, jotka tukevat ja auttavat muualta tulleiden ihmisten sosiaalistumista, eli oman paikkansa löytämistä uudesta yhteiskunnasta, jonka jäseniä he tulevat olemaan. Tähän kuuluvat myös ne asiat, jotka ovat vaikuttaneet lapsen kehitykseen varhaisessa vaiheessa. Urie Bronfenbrenner käsittelee ekologisessa systeemiteoriassaan, jonka hän nimeä myöhemmin kehityspsykologiseksi systeemiteoriaksi, yksilön ja ympäristön välistä vuorovaikutusta ja ympäristön vaikutusta yksilön kehittymisen prosessissa. Hänen mukaansa yksilön kehitys tapahtuu vuorovaikutuksessa häntä ympäröivän ympäristön kanssa. Hän määritteli kehityksen seuraavasti: Kehitys on niiden prosessien sarja, joiden välityksellä henkilön ja ympäristön ominaisuudet ovat vuorovaikutuksessa tuottaakseen pysyvyyttä ja muutosta henkilön ominaisuuksissa elämänkulun aikana. (Bronfenbrenner 2017, ) Lähestyn tutkimustani käyttäen Urie Bronfenbrennerin ekologista systeemiteoriaa ihmisen kehittymisestä. Bronfenbrenner (1989) näkee lapsen kehityksen, onnistumisen tai epäonnistumisen olevan suorassa vuorovaikutuksessa siihen yhteiskuntaan, jonka jäsenenä lapsi on tai tulee olemaan. Hän määrittelee teoriassaan lapsen kehittymiseen vaikuttavia asioita, joita hän nimeää systeemeiksi ja jotka ovat mikro-, meso-, ekso-, makro- ja kronosysteemit. Jokaisessa näissä systeemissä on lapsen kehitykseen suoraan tai epäsuorasti vaikuttavia asioita. Bronfenbrennerin mukaan lapsen kehitykseen ja kasvuun vaikuttavat hänen biologinen kehityksensä ja ympäristönsä ja sitä mukaa kun lapsi kasvaa, vuorovaikutukset ympäristön kanssa muuttuvat monimutkaisemmaksi (Härkönen 2008). 16

19 Kuvio 1. Urie Bronfenbrennerin kehityksen kontekstit (mukaillen Saarinen ym. 1994, 89; Boon ym. 2012, 9) Bronfenbrennerin teoria sisältää viisi kehää tai systeemiä, jotka ovat seuraavat: mikro-, meso-, ekso- ja makrosysteemit. Myöhemmin hän lisäsi myös ajan vaikutuksen omaan teoriaansa ja nimesi sen kronosysteemiksi. Hän nimesi myös teoriansa uudelleen bioekologiseksi systeemiksi, koska oli sitä mieltä, että biologiset prosessit voivat ympäristön tekijöiden vaikutuksesta realisoitua tai jäädä realisoimatta (Bronfenbrenner 2017, ). Koko systeemiteorian kehittämisen ajatuksena oli se, että Bronfenbrenner pyrki selittämään sosiaalistumista, eli lapsen ja nuoren tulemista vähitellen yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi ja se, miten ihmisen erilaiset käyttäytymiset vaikuttavat siihen. Teorian keskeinen fokus on yksilössä, kaikilla mahdollisilla ominaisuuksillaan mukaan lukien hänen sukupuolensa, ikänsä ja mahdolliset erityistarpeensa. 17

20 Mikrojärjestelmä on kehittyvän ihmisen välittömässä läheisyydessä oleva osa hänen elämäänsä. Esimerkiksi koti, jossa vanhemmilla ja myös muilla sisaruksilla on suora vaikutus lapsen kehittymiseen tai koulu, jossa opettajat ja kaverit ovat suoraan tekemisissä kasvavan ja kehittyvän lapsen kanssa. Vanhempien, sisarusten, opettajien ja ystävien roolit, toiminta ja keskinäiset suhteet tulevat koetuiksi kehittyvän lapsen taholta. Siksi mikrojärjestelmä on tärkein osa Bronfenbrennerin teoriassa, koska jokaisella tapahtumapaikalla tai miljööllä on oma tietynlainen roolinsa ja vaikutuksensa kehittyvään lapseen ja muovaavat häntä jo varhaisessa vaiheessa hänen elämässään (Bronfenbrenner 1977, 514). Mesojärjestelmä on kasvavan lapsen kehittymisen kannalta tärkeä, koska se käsittää kehittyvän henkilön mikrojärjestelmien keskinäisen vuorovaikutuksen. Mesojärjestelmään kuuluvat esimerkiksi kodin ja koulun välinen yhteistyö, jonka tärkeyttä ei voi unohtaa, tai vanhempien työpaikat ja - ajat ja niiden vaikutus vanhempien aktiiviseen osallistumiseen kodin ja koulun väliseen yhteistyöhön. Joissakin yhteiskunnissa myös lasten ja nuorten työpaikat tulevat kuvioihin siinä, miten lapsen työaika ja -paikka voivat vaikuttaa hänen mahdollisuuteensa käydä koulua. Mesojärjestelmää voidaan myös kutsua mikrojärjestelmien järjestelmäksi (Bronfenbrenner 1977, 515). Eksojärjestelmä koostuu kahdesta tai useammasta ympäristöstä, joista kehittyvä henkilö ei kuulu ainakaan yhteen näistä, mutta ne ovat suoraan tai epäsuoraan vaikuttamassa kehittyvään lapseen. Esimerkiksi lapsen kehittymisen kannalta on tärkeää, että vanhemmat olisivat läsnä hänen arjessaan, mutta heidän työpaikkansa sijainti ja/tai työajat rajoittavat aktiivista osallistumista lapsen koulunkäyntiin tai esimerkiksi rajoittavat kodin ja koulun välistä yhteistyötä. Lapsi kuuluu kotiin, mutta ei kumpaankaan vanhemman työpaikkaan, mutta siitäkin huolimatta sen vaikutus heijastuu lapsen elämään ja sen kehittymiseen. (Bronfenbrenner 2002, ; Bronfenbrenner 1977, 515.) Makrojärjestelmä on tavallaan katto, jonka alla mikro-, meso- ja eksosysteemit ovat. Se on muodostelma, joka on tunnusomainen kaikille kulttuureille ja myös yhteiskunnille. Siihen kuuluvat esimerkiksi yhteiskunnalliset asiat, kuten maassa vallassa oleva politiikan suuntaus, maan uskonto ja yhteiskunnassa vallassa olevat arvot, hallituksen alueelliset, kunnalliset ja valtakunnalliset ohjelmat ja massamedia. Bronfenbrennerin (1977) mukaan 18

21 kaikki yllämainitut vaikuttavat omalta osaltaan muiden järjestelmien toimintoihin ja toimivuuteen ja sen kautta vaikuttavat kehittyvään lapseen ja hänen kasvuunsa. Esimerkkinä voidaan mainita maan hallituksen harrastama politiikkaa, joka estää vanhempia osallistumassa yhteiskunnallisiin asioihin ja vaikuttamaan niihin kuten Lähi-idän maissa voidaan havaita. Kronosysteemi lisättiin myöhemmin näihin järjestelmiin. Se kuvaa sitä, miten kaikissa näissä järjestelmissä tapahtuu ajassa myös kehitystä ja niillä on myös vaikutus kehittyvän lapsen kehitykseen. Toisaalta voidaan ajatella, että kehittyvä lapsi voi elämässään kokea sellaisia asioita, joiden vaikutus voi näkyä ja heijastua läpi elämän. Nämä tapahtumat voivat kohdistua joko lyhyeen tai pitkään ajanjaksoon. Huolimatta tapahtuma-ajan kestosta vaikutukset voivat olla hyvin ratkaisevia lapsen elämässä. Urie Bronfenbrennerin ekologista systeemiteoriaa on käytetty aiemminkin lähinnä kasvatustieteen ja sosiaalialan tutkimuksissa, ja se on mielestäni yksi tärkeimmistä ja yleispätevimmistä teorioista, joita viime vuosina on käytetty. Siinä käsitellään lapsen kehitystä kokonaisvaltaisesti ja jokainen meistä voisi hahmottaa itseään siinä ja käydä elämänsä eri vaiheet sen avulla läpi. Näistä tutkimuksista voidaan mainita Marjo Haikaran ja Maija Niemisen (2012) tutkimuksen, jossa he käsittelevät, millaisia keskeisiä teemoja perhekeskukseen liittyvistä julkisista hankemateriaaleista muodostuu ja tutkivat, miten olemassa oleva teoria ja haastatteluissa esille tulleet teemat kohtaavat. Jani Kuvaja (2016, 13 16) on tutkinut lasten käsityksiä yhteisöön liittymisestä, yhteisön vuorovaikutuksesta ja ihannejäsenestä Bronfenbrennerin teorian valossa. Hän viittaa tutkimuksessaan Bronfenbrennerin teoriaan, missä ihmisten ominaisuudet kuten taipumukset, kyvykkyys ja vaikutelma näkyvät eri kategorioina. Nämä ominaisuudet määrittelevät suuresti ihmisten välisiä eroja suhteessa vuorovaikutuksen ja kehityksen. Ursula Ylikoski (2013, 21 23) taas käyttää viitekehyksenä ekologista systeemiteoriaa, kun hän tutkii kodin ja koulun välistä yhteistyötä oppilashuollon näkökulmasta. Sointu Kestilä (2016) on myös tarkastellut väitöskirjassaan epävakaan kasvuympäristön vaikutuksia lastensuojelulasten nuoreksi ja aikuiseksi kasvamiselle ja arjesta selviytymiselle käyttäen Bronfenbrennerin ekologista systeemiteoriaa. 19

22 4. Kulttuuri ja kulttuurinen moninaisuus Kulttuuri tarkoittaa käsitteenä rodun, uskonnollisen tai sosiaalisen ryhmän tavanomaisia uskomuksia, sosiaalisia muotoja ja aineellisia piirteitä (Merriam Webster Dictionary). Maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyvissä asioissa kulttuurista puhutaan usein kotoutumisen ytimenä ja sillä tarkoitetaan kaikkea sitä, mitä ihmisten välisissä vuorovaikutussuhteissa välittyy toiselle. Voidaan ajatella, että ihminen kokee kulttuuria henkilökohtaisella tasolla, mutta se on samalla tietylle ryhmälle tai kansalle yhteinen asia (Saarinen & Zacheus 2019). Kulttuuria on tutkittu pitkään maahanmuuttajia koskevissa tutkimuksissa ja rinnalla käytetään myös termejä monikulttuuriuus ja interkulttuurisuus. Varsinkin kulttuurien väliset erot ja kulttuurinen moninaisuus tulevat aika ajoin esille, milloin voimakkaammin milloin lieväilmeisemmin medioissa ja ihmisten välisissä keskusteluissa. Itse kulttuuria käsitteenä on todella vaikeaa määritellä tarkasti (Forsander ym. 2001, 28; Hall 1985; Talib ym. 2004, 14). Se, miten kulttuuri ilmenee maahanmuuttoprosessissa ja vaikuttaa maahanmuuttajiin ja kantaväestön kuuluviin ihmisiin, on mietityttänyt tutkijoita pitkään (Epstein & Gang 2010, 3) Maan kulttuurisen moninaistumisen seurauksena sekä maahan muuttaneet että kantaväestöön kuuluvat ihmiset kokevat muutoksia niin arkielämässään kuin myös kulttuurisesti. Deardorfin (2009, 9) mukaan muiden kuin oman kulttuurimme tuntemus ja ymmärtäminen ovat tulleet tarpeellisiksi, ei vain oman henkilökohtaisen rikastumisemme vaan myös kansakuntiemme selviytymisen takia. On toki oltava varuillaan, että tietämys ja näkemys omasta kulttuurista ei nosta kansallisidentiteettiä väärällä tavalla, sillä se toimisi tehokkaana tapana erottaa, erottua ja se johtaisi muiden kulttuurien halveksuntaan ja vastakkainasetteluun (Kim 2009, 53). Myös Riitta Saastamoinen (2009, 43 63) on sitä mieltä, että ihmisten on oltava omasta kulttuuristaan hyvin tietoisia, jotta pystyvät toimimaan kulttuurien välisessä vuorovaikutuksessa, eli toisin sanoen heillä on oltava kulttuurien välistä vuorovaikutusosaamista. 20

23 Eri kieli- ja kulttuuritaustoista olevat ihmiset ovat kanssakäymisessä toistensa kanssa ja se vaikuttaa siihen, ettei enää voidakaan puhua monokulttuurisesta yksilöstä tai yhteiskunnasta. Ihmiset ovat aina matkustelleet ympäri maailmaa ja antaneet omista kulttuuripiirteistään muille ja saaneet vaikutteita muista kulttuureista. Tämä on yksi tärkeä syy, miksi kulttuurin määrittely käsitteenä on ollut todella haasteellista. Pirnesenin (2008, 13) mukaan kulttuuria voi verrata vierivään kiveen, joka pyöriessään alas rinnettä poimii ja kätkee sisäänsä aina uusia merkityksiä. Talibin ja muiden (2004, 15) mielestä kulttuuri on ihmisten välisiä ja ihmisten ja luonnon välisiä vuorovaikutuksen suhteita, jotka mahdollistavat eloonjäämisen ja ajattelun sekä toiminnan ohjaamisen kielen välityksellä. Olen huomannut, että maahanmuuttajien ja pakolaisten juurettomuuden ja mihinkään kuulumattomuuden tunne vahvistaa kulttuurikäsitteen merkitystä. Pakolaiset pyrkivät ylläpitämään kulttuuri-identiteettiään uudessa kotimaassaan ehkä mm. myös juuri siitä syystä, että haluavat pitää kiinni asioista, jotka yhdistävät heitä muihin samanlaisiin ihmisiin paikassa, mihin he eivät itse kuulu. Lehtosen ja Löytyn (2003, 7) mukaan ihmiset ovat erilaisia ja siitäkin johtuen on luonnollista ajatella myös kulttuurien olevan moninaisia. Erilaisten ihmisten takia kulttuuri on aina muuttuvaa ja siihen vaikuttavat erilaiset ulkoiset tekijät, kuten muutot maasta toiseen, sota ja myös ekologiset tapahtumat. Erilaisuus ei saisi kuitenkaan antaa sellaista mielikuvaa kulttuureista, että on olemassa hyviä tai parempia ja vähemmän hyviä/huonompia kulttuureja. Toisaalta kulttuureja tarkasteltaessa on hyvä muistaa, että ns. puhtaita kulttuureja ei ole olemassakaan, koska kulttuurit ovat syntyneet eri kansojen ihmisten kanssakäymisessä toistensa kanssa ja saaneen vaikutteita toisistaan. Näkemys eri kulttuureista auttaa ymmärtämään ihmisten ajattelu-, käyttäytymisja tunne-eroja. Nykypäivänä globaalikasvatuksen myötä ei voida enää ajatella maiden olevan omien rajojensa sisällä ja olevan eristyksessä muista kulttuureista ja kansoista. Forsanderin ym. (2001, 28) mukaan maailman kulttuurien sekoittuminen on kiihtynyt globalisaation, eli maailman yhdentymisen myötä. Se, miten ihmiset ottavat toistensa ja muita kulttuureja vastaan on suorassa yhteydessä siihen, millainen monikulttuurinen maa on syntymässä. Näin ollen 21

24 jokaisessa globalisoivassa yhteiskunnassa kulttuurien välinen kompetenssi on tärkeä asia (Spitzberg & Changnon 2009, 2). Muita keskeisiä elementtejä monikulttuurisen maan rakentumisessa ovat myös turvallisuus ja toivo. Niemelä (2000, 22 24) kuvailee turvallisuutta ihmisten keskeiseksi inhimilliseksi ja sosiaaliseksi arvoksi. Arvona se merkitsee ilmeisyyttä ja turvallisuutta. Kirjoittamassaan artikkelissa Anna-Liisa Heusala (2011, ) käsittelee inhimillistä turvallisuutta, jossa on kyse yksilön ja yhteiskunnan pelosta menettää vapautensa. Myös Ritva Nätkin (2019) pitää turvallisuutta tietoisuutena sen jatkumiselle ja sen riskien ennakoimiselle. Muutokset voivat saada aikaan epätasapainoa ihmisten elämässä ja johdattavat ihmisiä pohtimaan omaa tulevaisuuttaan ja ennakoimaan olemassa olevia riskejä. Pienetkin muutokset voivat näkyä stressinä ja pahoinvointina ihmisissä. Nätkin (2019, 40 42) on artikkelissaan vertaillut suomalaisten ja virolaisten opiskelijoiden tulevaisuuden visioita maailmanlaajuisesta perspektiivistä, yhteiskunnalliseen ja siitä lähipiiriin ja perhetasoon ja sanomattakin on selvä, että verratessamme pakolaisten tilannetta heihin, olosuhteet ovatkin moninkertaisesti epäturvallisempaa, epätoivoisempaa ja vaikeampaa. Turvallisuus on ihmisten itsetunnon ja mielenterveyden perusta. Kyse on vain turvallisuudesta ja sen saamisesta, kun pakolaiset ja maahanmuuttajat ovat olleet valmiita jättämään kaiken taakseen: kotimaan, sukulaiset, lähi-ihmiset ja kaiken muun (Cohen & Sirkeci. 2010, 23). Tullessaan vieraaseen maahan kaikkine omine kulttuuriperinteineen, - tapoineen ja arvoineen heitä mietityttää myös se seikka, miten tämä ns. luvattu turvallisuus toteutuu. Ihmisten menetettyä ns. tutun ja turvallisen ympäristön, jossa hän on elänyt, turvallisuuden tunteen takaisin saaminen tuntuu miltei mahdottomalta. Kuitenkin ainoa asia, joka antaa voimia eteenpäin menemiseen, on toivo paremmasta ja turvallisesta elämästä itselle ja jälkeläisille. Sen eteen ihmiset ovat valmiita ottamaan tai joutuvat ottamaan riskejä. Suhonen (1988, 44) mukaan turvallisuudella on neljä eri tasoa, jotka ovat yksilötaso, ryhmätaso, yhteiskuntataso ja ihmiskuntataso. Yksilön tasolla se merkitsee vaarattomuutta ja tasapainoa, ryhmän tasolla se lienee perheen 22

25 turvallisuuden tilanne, yhteiskunnan tasolla se on esimerkiksi kansallista turvallisuutta ja ihmiskunnan tasolla on maailman rauha. Pakolaisten perheiden kohdalla suurin huolenaihe ainakin alkuvuosina ovat yksilön ja ryhmän turvallisuus, johon he jotenkin pystyvät vaikuttamaan. Valitettavasti monesti käy niin, että pakolaisten turvallisuuteen vaikuttaminen edes yksilön tasolla on hyvin vaikeaa. Airaksinen (2013) kuvailee ihmisten tilannetta, jotka etsivät epätoivoisesti turvallisuutta maailmasta, joka on täynnä riskejä ja vaaroja. Turvallisuuden ja vakaan elämän saaminen ja turvaaminen on ihmisten perustarpeita ja tuottaa heille toivoa ja onnellisuutta. Varsinkin pakolaisten kohdalla, joilla ei ole muitakaan mahdollisuuksia kuin paeta omasta ns. tutusta ja turvallisesta ympäristöstä ja turvautua epämääräiseen tilanteeseen ja tuntemattomaan maahan. Heidän kohdallaan riskit ovat suuret ja ne heijastuvat monella tavoin yksilöiden ja perheen elämässä, varsinkin vanhempien, koska he ovat vastuussa muidenkin perheenjäsenten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Nykänen (2012, 57 58) käsittelee kirjoittamassaan raportissa toisessa ääripäässä olevien, eli vastaanottavan maan kansalaisten tässä tapauksessa suomalaisten näkökulmia siitä, miten he näkevät muukalaiset ja heidän olemassaolonsa Suomessa, kokevatko he muukalaiset, maahanmuuttajat ja pakolaiset itselleen vaarallisiksi ja turvallisuusuhiksi vai ei. Hänen mukaansa yleinen suhtautuminen muukalaisiin on kielteinen ja tietyistä maista tulevat pakolaiset tai laittomasti maahan tulleet nähdään uhkana. Yleisesti ottaen työperäistä maahanmuuttoa ei nähdä huonona tai turvallisuuden heikentävänä tekijänä. Omasta kokemuksestani voisin sanoa, että yksi tärkeimmistä turvallisuutta aikaansaavista ja takaavista keinoista maahanmuuttajille ja varsinkin pakolaisille uudessa asuinmaassa on ryhmäytyminen saman maan kansalaisten kanssa. Toisin sanoen ihmiset mielellään hakeutuvat asumaan niihin paikkoihin, joista löytyy entisen kotimaansa kansalaisia, samaa kieltä puhuvia tai samaa kulttuuria edustavia henkilöitä. Jeffery H. Cohen ja Ibrahim Sirkeci (2010, 21) ovat tutkineet erikseen, mutta samanaikaisesti, toinen Yhdysvalloissa toinen Turkissa, maahanmuuton malleja ja niitä syitä, jotka johtavat meksikolaisten ja kurdien maastamuuttoon ja pakolaisiksi. He ovat yrittäneet löytää yhtymäkohtia ja viitekehyksen 23

26 maahanmuuttajien ja pakolaisten elämästä ja toteavat, että maahanmuuttoon pakottavat syyt eivät ole vain taloudellisia, vaan pitkälti johtuvat ihmisten tarpeesta saada itsensä ja oman perheensä turvalliseen maahan. Pyrkimyksenä on elää ilman vainotuksi tulemisen pelkoa. Sirkecin (2011, 21 26) mukaan, päätös pakolaisuudesta ja maastamuutosta ei ole helppo, vaan johtuu ihmisten vahvasta pyrkimyksestä taata turvallinen elämä itselleen ja omalle perheelleen. 24

27 5. Identiteetin rakentumisprosessi Identiteetti on Hallin (1999) mukaan joksikin tulemista, kyse ei ole siitä, keinä olemme tai keneksi me synnymme. Me toimimme tietyssä ajassa ja paikassa tietyssä tilanteessa, joten meidän identiteettimmekin muuttuu sen mukaisesti. Ikään kuin asemoidumme identiteettimme avulla paremmin eri tilanteisiin. Tästä johtuen identiteetti riippuu kontekstista ja on aina muuttuvaista eikä pysyvää (Hall 2002, ). Toisaalta Hall (2002, 227) on sitä mieltä, että kulttuuri-identiteettiä voidaan tarkastella toisesta perspektiivistä. Tällöin on kyse siitä, keitä me olemme oikeasti ja keitä meistä tulee tässä uudessa elämänvaiheessa. Tässä on hyvin tärkeä muistaa, että identiteettimme ei muodostu tai pohjaudu vain siihen, mistä olemme tulleet tai mitä olemme kokeneet, vaan identiteettimme muodostuu siitä, miten me asemoimme itsemme nykyhetkeen tiedostaen sen, miksi olemme muuttuneet ajan mittaan. Tässä tutkimuksessa lähestyn identiteettiä Ojasen (2011, 22) määritelmän pohjalta, jonka mukaan identiteetti on se, miten yksilö kokee oman asemansa ja paikkansa yhteiskunnassa ja myös se, mitä hän kertoo omasta elämästään. Näin ollen, identiteetti on ainaisessa vuorovaikutussuhteessa yksilön ja yhteiskunnan kanssa ja saa aina uusia ulottuvuuksia (Eteläpelto 2009, 97). Identiteetti voi olla ihmisille ylpeyden ja ilon lähde, mutta samalla se voisi olla voiman ja itseluottamuksen tekijä. Olemme nähneet, miten tämä liiallinen itsestään ja omasta identiteetistään ylpeänä oleminen on johtanut sotiin ja kansamurhiin (Sen 2006, 23 24). Kurdit ovat Lähi-idän neljänneksi suurin kansa. He ovat samalla maailman suurin etninen ryhmä, joilla ei ole yhtenäistä ja itsenäistä omaa valtiota. He asuvat Iranissa, Turkissa, Irakissa, Syyriassa, Armeniassa ja Azerbaidjanissa. Kurdistanin alueen jakautumisen johdosta kurdeilla ei ole yhtenäistä kansallisidentiteettiä (Aarnitaival 2012, 30). Omasta elämästäni voisin sanoa, että kurdeilla on tässä suhteessa samankaltainen kohtalo kuin juutalaisilla. Adolf Hitler aiheutti Holokaustin juutalaisille ja Saddam Hussein Al-Anfal-kampanjan kurdeille. Vuotila (1992) on 25

28 kuvannut Helsingin sanomien artikkelissa hyvin yksityiskohtaisesti, miten Al- Anfalissa Saddam Husseinin joukot tappoivat yli kurdia muutaman kuukauden aikana. Surmatut kurdit olivat iältään 12-vuotiaita poikia ja heitä vanhempia. Nykypäivänäkin aika ajoin löytyy joukkohautoja Irakin puoleisesta Kurdistanissa, joista löytyy Anfalissa murhattuja kurdeja. Myös Halabja-kaupungin 5000 asukkaan murhaaminen vuonna 1988 myrkkykaasuilla on elävä esimerkki kurdien kansanmurhasta (HS 2021). Muualla Kurdistanin alueilla nykypäivänäkin näemme, miten kurdeja vainotaan ja miten heiltä riistetään henki olemattomin perustein. Pelkästään kurdina oleminen on itse tekosyynä varsinkin turkkilaisille, minkä perusteella tappaa ihmisiä, kuten vuonna 2021 seitsemänhenkinen kurdiperhe surmatiin vain sen takia, että he olivat ainoa kurdiperhe alueella, vaikka he olivatkin Turkin kansalaisia (Yle 2021). 26

29 6. Akkulturaatio ja asenteet Suomisanakirja.fi -sivusto antaa tällaisen merkityksen sanalle akkulturaatio: Akkulturaatio tarkoittaa kulttuuriin sulautumista tai sopeutumista. Toiseen kulttuuriin muuttavan on sopeutettava elämänsä uusiin rakenteisiin. Yleisesti ajatellaan, että ensin maahanmuuttaja omaksuu valtakulttuurin ulkoiset piirteet ja sen jälkeen voi alkaa omaksua arvoja ja normeja. Mitä pidempään maahanmuuttaja on vieraan kulttuurin parissa asunut, sitä akkulturoituneempi hän on. Valtakulttuurin kielen hallinta nopeuttaa sopeutumista. Myös kulttuurisella ja etnisellä etäisyydellä on merkitystä. Suomalaisen on helpompi sopeutua ruotsalaiseen kulttuuriin kuin vaikkapa intialaiseen. Kyse on siis pitkälti maahanmuuttajan suhtautumisesta uuden asuinmaan kieleen, kulttuuriin ja väestöä kohtaan. Akkulturaatiolla on omat vaiheensa ja asenteensa, joita käsittelen seuraavaksi. Kulttuurit kohtaavat toisiaan ja niiden välinen valtasuhde johtaa seuraaviin ilmiöihin, joita kuvataan Berryn (1986, 28) akkulturaatiomallin avulla. Oman kulttuuriperinnön ja identiteetin säilyttäminen on arvokasta ja tärkeää Kyllä Ei Onko tärkeää integraatio/ Assimilaatio/ luoda positiivinen Kyllä sopeutuminen sulautuminen suhde uuden kulttuuriin ja ottaa mallia? siitä Ei separaatio/ eristäytyminen Marginalisaatio/ Syrjäytyminen Kuvio 2. Akkulturaatioasenteet Berryn (1980) mukaan (muokattu) 27

30 Berryn (1980) mallissa nähdään, miten tärkeä yksilön suhtautuminen on omaan kulttuuripiirteisiinsä ja uuden maan kantaväestön kulttuuriin. Se on ratkaisevassa asemassa, miten ihminen pystyy tekemään sellaisia valintoja, jotka edesauttavat häntä löytämään itsensä uudesta yhteiskunnasta. Maahanmuuttajat ja heidän lapsensa tuntuvat olevan joskus eksyksissä. Se johtuu pitkälti siitä, että heille ei ole selvää, keitä he ovat tässä uudessa maassa. Identiteettikysymykset ja selvän minäkuvan puuttuminen monien kohdalla on johtanut siihen, etteivät he tiedä mihin he kuuluvat (Liebkind 2009; Berry 2011). Monesti kuulee maahanmuuttajataustaisten nuorten varsinkin murrosiässä olevien sanovan, etten ole suomalainen. Ikään kuin he tuntevat olevansa ulkopuolisia suomalaisessa yhteiskunnassa. Pasi Saukkosen (2019, 171) mukaan hyvän kotoutumisen onnistumisen indikaattorina voimme pitää sitä, ovatko toisen sukupolven maahanmuuttajat sopeutuneet uuteen asuinmaahansa ja ovatko he onnistuneet opiskelu- tai työelämässä. Nuorten tilanne tässä yhteydessä on hyvin erikoinen, koska he elävät oman perheen ja myös uuden yhteiskunnan kulttuurin välille ja on vaarana, että he joutuvat väliinputoajiksi. He pyrkivät omaksumaan oman kulttuurin arvoja itsenäistymisprosessin aikana samalla kun yrittävät toimia uuden yhteiskunnan tapojen mukaisesti. Tämä pistää nuorta miettimään millaisia ratkaisuja hänen on tehtävä toimiakseen kahden kulttuurin välillä. Tässä perheillä on todella suuri merkitys, millaista akkulturaatioprosessia nuori käy läpi. Mikäli perhe käy eristäytymis- tai syrjäytymisprosessia läpi, se vaikuttaa myös nuoreen ja hänen mahdollisuuksiinsa päästä mukaan yhteiskuntaan heikkenee huomattavasti, koska kuinka palava halu nuorella olisikaan integroitua uuteen kulttuuriin, perheen ja oman yhteisön paineet estävän sen. Näin ollen perheillä on suuri merkitys nuorten integroitumiseen uuteen yhteiskuntaan ja sen kulttuuriin (Arvonen, Katva & Nurminen 2012, 39; Valtonen 2009, ). Myös Zacheus ja Saarinen (2019, 171) korostavat, että koulutuksen saaminen tai hyvään työpaikkaan pääseminenkään ei välttämättä tarkoita sopeutumista uuteen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Perusteluna he pitävät sitä, että sopeutumisella voisi olla kaksi ulottuvuutta, ulkoinen ja sisäinen. Nuorilla voisi olla ulkoisia piirteitä sopeutumisessa, eli he osaavat suomen kielen ja heillä on opiskelupaikka, mutta eivät välttämättä koe kuuluvaansa sen paremmin 28

31 vanhempiensa kuin suomalaiseen kulttuuriin, eli sisäisesti he eivät ole sopeutuneet kumpaankaan puoleen. Edellä mainitusta syystä voidaan kuulla maahanmuuttajanuorten, varsinkin pakolaisten suusta, etteivät he tunne kuuluvansa kumpaankaan kulttuuriin. He eivät ole samoja ihmisiä kuin Suomeen tullessaan, eivätkä voi pitää itseään suomalaisina, koska suomalaiset ja Suomen yhteiskunta eivät hyväksy heitä tasavertaisina kansalaisina. Taakse katsoessaan he eivät tunne kuuluvansa omaan kulttuuriinsakaan, koska heissä on tapahtunut paljon muutoksia (Liebkind 2009; Berry 2011). 29

32 7. Tutkimuksen toteutus 7.1 Tutkimustehtävä Tutkimuksen lähtökohtana oli tutkia ja löytää niitä tekijöitä, jotka edesauttavat maahanmuuttajanuoria löytämään oman identiteettinsä ja paikkaansa uudessa maassa ja myös ne motivaatiotekijät, jotka ovat auttaneet heitä löytämän oman identiteettinsä ja identiteettinsä rakentamisessa uudessa maassa. Tutkimuksen tavoite oli selvittää identiteetin muutosta ja rakentumista niiden ihmisten elämässä, jotka olivat joutuneet suurten valintojen eteen ja näin kamppailevat onnistumisen edessä uudessa maassa ja elinympäristössä. Pyrin löytämään tutkimukseen henkilöitä, jotka ovat tulleet joko lapsena tai nuorena Suomeen ja joilla on pakolaistausta. Tarkoituksena oli, että he edustaisivat sekä mies- että naispuolisia opiskelijoita, jotta pystyisin näkemään, onko sukupuolella mitään merkitystä tässä suhteessa. Maahanmuuttajanuorten kasvaminen kohti aikuisuutta yhteiskunnan tasavertaisiksi jäseniksi vaatii uudenlaisia tietoja ja taitoja sekä maahanmuuttajanuorilta itseltään että heidän kanssaan työskenteleviltä. Tämä prosessi on monimutkaisempi maahanmuuttajanuorille ja vaatii paljon enemmän panostusta valtaväestöön kuuluviin nuoriin verrattuna (Teräs, Laasonen & Sannino 2010, 85 86). Tämä tutkimus fokusoituu niiden pakolaistaustaisten opiskelijoiden elämään, jotka ovat oppineet suomen kielen kaikista haasteista huolimatta ja päässeet suorittamaan korkeakoulu- ja yliopisto-opintoja, löytäneet oman paikkansa ja sen kautta oman minuutensa uudessa yhteiskunnassa. Tällä tutkimuksella pyrin löytämään vastauksia seuraaviin kysymyksiin: - Mitkä tekijät edesauttavat pakolaisnuoria löytämään oman paikkansa uudessa maassa? - Mitkä tekijät ovat toimineet motiivina heidän elämässään ja oman identiteettinsä rakentamisessa? 30

33 7.2 Narratiivinen tutkimus Nuutinen (2005, 358.) kuvaa osuvasti, miksi oikeanlaisen menetelmän valinta on niin vaikeaa: on mahdotonta kuvata todellisuuden, tiedon ja tutkimusmenetelmien välistä suhdetta siten, että kaikki asiaan liittyvät ulottuvuudet ja mahdollisuudet tulisivat otetuiksi huomioon. Yritämme silti. Narratiivisessa tutkimuksessa kyse on kerronnasta. Tarinasta, jonka jokainen meistä voisi kertoa itsestään. Tarina, joka elää nykyhetkessä menneen ajan pohjalla ja suuntaa tulevaisuuteen. Narratiivinen tutkimus on siinä mielessä tärkeää, koska kerronnan avulla me kommunikoimme muiden kanssa, niiden avulla ymmärrämme menneisyyttä ja tiedostamme nykyidentiteettimme. Kertominen on näyttöä meidän ymmärryksestämme itsestä ja ympäröivästä maailmasta (Hyvärinen, 2006). Kertomus on kaikkialla ja sen osuvasti kertonut kirjallisuuden tutkija Barbara Hardy: For we dream in narrative, daydream in narrative, remember, anticipate, hope, despair, believe, doubt, plan, revise, criticize, construct, gossip, learn, hate, and love by narrative. In order really to live, we make ups stories about ourselves and others, about the personal as the social past and future. (1968, 5.) Tässä tutkimuksessa kohdehenkilöt kertoivat vapaasti omasta elämästään ja merkitsivät siinä niitä käännekohtia elämästään, joilla oli olennainen merkitys heidän elämässään nykyhetkellä ja tulevaisuuden visioissa. Kuten aiemminkin tuli mainituksi, haastatteluiden aikana peilasin opiskelijoiden elämäntarinoita omaan elämääni ja löysin yhtymäkohtia, kuten myös Creswell (2005, 485) mainitsee kertojien ja tutkijan olevan vuorovaikutuksessa toisten kanssa ja se auttaa tutkimuksen käsittelyssä ja tulkinnassa. Tässä tapauksessa tämä asia toteutui parhaalla mahdollisella tavalla, koska itsekin olin samoista lähtökohdista ja käynyt samoja polkuja elämässäni. Ellen olisi itsekin osa sitä maailmaa ja ilmiötä, jota tutkin, sen onnistuminen ei olisi mahdollista. Narratiivisella tutkimuksella on seuraavanlaiset vaiheet: Ilmiön tunnistaminen, sopivien henkilöiden valinta, joista voi oppia kyseisestä ilmiöstä, 31

34 kertomuksen kuunteleminen kyseessä olevasta ilmiöstä näiltä henkilöiltä, kertomuksen analysointi ja uudelleen kertominen, tulkinnan tekeminen ko. ihmisen kanssa, raportin kirjoittaminen ja kertomuksen luotettavuudesta varmistuminen (Huttunen, haastattelu 2013). 7.3 Narratiivinen identiteetti Ricoeurin mukaan narratiivinen identiteetti rakentuu narraatioon, eli kerronnan kautta. Pitää laittaa aikajanaan ja järjestykseen ja katsoa, minkä tekijöiden summana nykyhetkemme on. Ajatus siitä, että haluaisin tulla ja kehittyä sellaiseksi kuin nyt olen. Näin ollen elämäni tarinaa tarkasteltaessa on lähdettävä siitä esiymmärryksestä, mitä minulla on omasta elämästäni. Tätä esiymmärrystä varsinkin Stuart Hallin kuvaamalla tavalla (Heikkinen & Huttunen 2002, 173) yhtenäisestä ja vakiintuneesta identiteettistä olen itse kokenut eläessäni Iranissa. Siellä ajattelemien siitä, että kuuluisi johonkin muuhun kuin vain iranilaisuuteen ja uskonnollisuuteen oli kiellettyä. Oli mahdotonta edes ajatella ja julkilausua kuuluvansa kurdeihin ja Kurdistaniin. Tämä oli ehkä minun kohdallani; jälkikäteen mietittynä ja vasta Suomessa, elämän ja sen merkityksen vaihe, eli Mimesis1. Silloin ajattelin omaa elämääni ja yritin ymmärtää sen merkityksen. Kuten johdannossakin tuli ilmi, minua pisti ajattelemaan minulle esitetty kysymys: Kukas sä oot, ja miksi oot tullu Suomeen? Siinä vaiheessa jouduin ikään kuin kertomaan tarinaani ensin itselleni ja selailemaan elämässäni tapahtuneita asioita. Itsensä ymmärtämiseen on tehtävä paluuta menneeseen, on kaivettava esiin kaikki mahdolliset muistot, kuvat, piirustukset kouluajoilta jne. Jokaisessa niissä on paljon kerrottavaa siitä, millaisia olemme olleet ja millaisiksi tulemme olemaan. Olihan niin, että identiteettini takia olisin itsekin pystynyt kysymään saman kysymyksen itseltäni kotimaassa, mutta kotimaani olosuhteet ja ehkä nuoruuden haasteet eivät antaneet minulle sitä mahdollisuutta. Oli todellisuudessa niin, että 32

35 kaikki, jotka pohtivat näitä kysymyksiä ja olivat syvemmin niihin perehtyneet, joutuivat joko vankiloihin tai Kurdistanin vapauttamisen puolesta taistelevien riveihin. Minä- ja identiteettikysymykset saivat aina poliittisen leiman ja tätä punaista lankaa ei olisi saatu koskaan ylittää. Täällä Suomessa sitä pelkoa ei ole ollut koskaan. Meidän perhettämme hyväksyttiin kiintiöpakolaiseksi Suomeen nimenomaan meidän kurditaustamme ja identiteettimme perusteella. Täällä esitellessämme itseämme muille kerroimme tarinan omasta elämästämme. Tarina siitä todellisuudesta, minkä olimme kokeneet ja siitä, miksi ylipäätään olemme joutuneet pakolaisiksi. Tämä tietämys itsestä on ajasta, paikasta ja kulttuurista riippuvainen. On ihmeellistä ja on tiedostettava, että täällä olevalla minä llä ei ole samaa arvoa kuin tuolla olevalla minä llä. Eli, konteksti rakentaa oikean minä n. Minussa elää monta tarinaa, jotka ovat toistensa kanssa ristiriidassa ja harvoin sovussa. Kun toinen tarina on näkyvissä, toiset ovat hämärän peitossa ja toisin päin. Tämän tarinan kertominen, oli ikään kuin uusi ikkuna meidän sisimpään minuuteemme ja siihen menneisyyteen, mistä olimme tulleet. Tätä vaihetta Ricoeur kutsuu nimellä Mimesis2. Heikkisen ja Huttusen (2002, 176) mukaan Mimesis2 -vaihe on koko mimesis-prosessin luovin ja tärkein vaihe, sillä se saa kaikista kertomuksemme juoneista kokonaisuuden. Oli hyvin tärkeää huomata se tosi seikka, että meidän perheenjäsenillämme oli omanlaiset kertomusjuonemme, vaikka olimme kokeneet lähes samoja asioita. Se korostaa sen, ettei kukaan muu kertoja voisi tehdä toisen henkilön juoneista kokonaisuuden, sillä jokaisella ihmisellä on omanlaisensa esiymmärrystä elämänsä juoneista ja tapahtumista. (Heikkinen & Huttunen 2002, 176.) Näiden esiymmärrysten ja kertomuksien avulla, joita kutsutaan järjestyksessä mimesis1ksi ja mimesis2ksi, sain uuden tarinan omasta elämästäni. Olen nyt kertonut tarinani ja uskon sen tapahtuneen nimenomaan sillä tavalla kuin olen sen kokenut ja kertonut. Se on tärkein osa minun identiteettiäni. Olen jo vaiheessa mimesis3. Se on tämän valmiin tarinan soveltamista käytäntöön (Heikkinen & Huttunen 2002, 176). Olen siinä vaiheessa, missä voin todeta tuntevani itseni hyvin ja paremmin kuin koskaan aikaisemmin. On kerrottava uusi tarina sellaisesta Minästä, joksi olen tullut. 33

36 kuvio 3. Paul Ricoeurn malli (1984) Elämän ja kertomuksen ontologisesta rikastumisesta (Heikkinen & Huttunen 177) Hyvärisen (2006, 9-10) mukaan Ricoeurin malli narratiivisesta elämänkerrasta ei ole lineaarinen ja jokaiseen elämänvaiheeseen saa palata ja tarkistaa uudestaan ja uudestaan. Tämä antaa merkitystä jokaiselle elämämme vaiheelle ja niissä kokemiamme asioille. Ricoeurin mallissa tärkeintä on kertomuksen funktio eikä sen ajallisuus tai tausta ja sen pyrkimyksenä on elämän ja kertomuksen välisen suhteen avaaminen. Kuten huomaa kerronnan avulla ihminen pääsee käsittelemään omaa elämäkertansa ja tulee tietoiseksi omasta minuudestaan paikassa ja ajassa. Tämä oli myös yksi tärkeimmistä syistä valinta narratiivinen menetelmä omalle tutkimukselleni. 7.4 Osallistujat ja aineisto Tutkimukseeni osallistui seitsemän kurdiopiskelijaa, joilla kaikilla on pakolaistausta. He asuvat eri paikkakunnilla Suomessa ja ovat suoriutuneet mallikkaasti opiskeluissaan ja opinteillään. Valinta onnistui 34

37 lumipallomenetelmällä. Tunsin jo etukäteen muutaman heistä ja pyysin heitä esittelemään muita samassa tilanteessa olevia opiskelijoita. Asia onnistui todellakin nopeasti. Sain kaikkien yhteystiedot ja onnistuin suunnitelmani mukaisesti tavoittelemaan heitä kaikkia. Valitsin tutkimukseni opiskelijat Itä-Kurdistanista, eli Iranin valtion vallan alla olevasta Kurdistanin alueesta. Syy tähän valintaan oli se, että olen itsekin sieltä kotoisin ja tiedän kielen ja kulttuurin hyvin ja siksi minun oli helppo tehdä johtopäätöksiä opiskelijoiden elämän tarinasta. Johtuen siitä, etten itse tuntenut kaikkia opiskelijoita entuudestaan, käytin myös lumipallomenetelmää uusien opiskelijoiden löytämiseen. Haastattelin kaikkia opiskelijoita syyslukukaudella Opiskelijoita oli seitsemän, viisi naista ja kaksi miestä. Valitsemani opiskelijat ovat kaikki Iranin puoleisesta Kurdistanista, pakolaistaustaisia ja ovat kaikki tulleet Suomeen kiintiöpakolaisina ja Turkin kautta. Valinnan syy oli lähinnä oma kurdi- ja pakolaistaustani, koska itse olin käynyt samoja vaiheita läpi ennen Suomeen tuloa ja tunsin varsin hyvin heidän kulttuuritaustansa. Koska laadullisen tutkimuksen prosessi, tulkinta ja myös päätelmät pohjautuvat pitkälti tutkijan omaan perspektiiviin ja näkemykseen, (Metsämuuronen 2008, 8) haluisin varmistaa tutkimuksen luotettavuuden ja minimoida mahdollisimman tarkasti kaikki epäselvyydet ja väärinymmärrykset. Kaikki haastattelemani nuoret ovat syntyneet Itä-Kurdistanin, eli Kurdistanin Iraniin kuuluvassa osassa. He ovat joutuneet pakolaisiksi vanhempiensa poliittisen aktiivisuuden vuoksi. Suurin osa heistä on viettänyt monta vuotta elämästään Turkissa joko laittomasti piiloutuen Turkin viranomaisilta tai pakolaisleireillä. Näin ollen koulunkäynti on joko kokonaan jäänyt kesken tai he ovat joutuneet opiskelemaan osan opiskelustaan ns. turkkilaisina turkkilaisissa kouluissa. Aineiston kerääminen tapahtui haastattelemalla opiskelijoita henkilökohtaisesti joko yksi- tai parihaastatteluna. Syynä parihaastatteluun oli se, että haluaisin myös nähdä, miten toisen kertomus herättää ajatuksia toisesta ja miten se vaikuttaa kertomuksen rikastumiseen puolin ja toisin. Se oli hyvin näkyvissä, että kahden parin kertomuksista löytyi montakin yhtymäkohtaa, jotka vahvistivat ja korostivat joitakin tärkeitä elementtejä heidän elämässään. Matkustelin Helsinkiin ja Hämeenlinnaan pari kertaa tavatakseni kahta opiskelijaa, joita haluaisin nähdä toista kertaa heidän kertomuksensa 35

38 mielenkiinnon ja tärkeyden takia. Nauhoitin kaikki keskustelut saatuani luvan haastateltavilta ja säilytin ne haastattelujen jälkeen suljetussa kaapissani, jotta kukaan muu paitsi minä itse ei pääsisi niihin käsiksi. Latasin lopuksi kopion kaikista haastatteluista pilvipalveluun ja säilytän ne siihen asti, kun tutkimukseni on tehty ja arvioitu. Sen jälkeen poistan ne. Syntynyt aineisto oli lupaava. Aiemmin kertomani mukaan ne vahvistivat sekä toisten kertomuksia että minun omani. Se oli sen takia mielenkiintoinen, koska samanlaiset ajatukset ja kokemukset oli minulla ja heillä, vaikka he olivat olleet lapsia, kun minä itse jouduin pakolaiseksi ja se korosti sitä, että sukupolvien välillä ei ole niin suurta eroa pakolaisuuden kokemuksien kannalta. Syntyneen aineiston avulla nousi viisi tärkeää tekijää, jotka vastaavat konkreettisesti tutkimukselleni asettamiin kysymyksiin. 7.5 Aineiston analyysi Aineiston analysointi perustuu fenomenologis-hermeneuttiseen analyysiprosessiin, jonka tavoitteena oli osallistujien kokemusten kuvaus ja niiden tulkinta. Tökkärin (2018, 70 71) mukaan juuri tulkinta on tärkeä fenomenologis-hermeneuttisessa tutkimuksessa, koska vaikka ihmisen puheella on yhteys hänen kokemuksiinsa, tarvitaan tutkijan tekemää tulkintaa kokemusten merkityssuhteiden ymmärtämiseksi. Peltomäki (2014, 32) jakaa aineistolähtöisen analyysin kolmeen eri vaiheeseen, jotka ovat aineiston esiymmärrys, rakenteellinen analyysi ja kokonaisuuden ymmärtäminen. Tässä tutkimuksessa keskeistä oli myös Varton (1992, 58 59) näkemys siitä, että laadullisen aineiston analysointiin vaikuttavat monet asiat, joista tutkijan oma tausta ja mielenkiinto ovat ratkaisevassa asemassa. Haastattelujen aineistolähtöinen analysointi on tyypillinen tapa sellaiselle tutkimukselle, missä pyritään luomaan teoreettinen kokonaisuus kuvailevista aineistoista (Tuomi & Saarijärvi 2018, 108). Kuviosta 4 huomaa aineiston analyysin vaativan sitä, että aineistoon perehdytään huolellisesti. Se on 36

39 tutkimuksen onnistumisen osalta hyvin tärkeä asia ja siksi olen perehtynyt aineistoon hyvin huolellisesti ja tutkimuskysymyksiä miettien. Kuvio 4. Aineistopohjaisen analyysin eteneminen (mukaillen Peltomäki 2014, 32) Tässä tutkimuksessa haastattelukielenä käytettiin kurdia, joka on sekä haastattelijan että haastateltavien oma äidinkieli. Näin ollen, olen pyrkinyt siihen, ettei olisi tilaa minkäänlaiselle tulkinnalle, jotka syntyvät varsin silloin, kun haastattelija ja haastateltavat käyttävät jotakin muuta kieltä, joka ei ole välttämättä kummankaan osapuolen oma äidinkieli. Pietilän mukaan (2010, 411) näissä tilanteissa haastattelija joutuu tekemään koodaukset, luokittelut, analysoinnin ja myös tulkinnat vieraalla kielellä ja hänen on oltava varuillaan prosessissa olevista sudenkuopista ja on oltava tietoinen siitä, miten hän voisi välttyä niistä. Onneksi minun tutkimuksessani ei ollut tätä haastetta. Analyysi käynnistyi perehtymisellä haastatteluäänitteisiin. Seuraavaksi litteroin äänitteet sanatarkasti. Helpotuksena haastattelujen esiymmärryksessä oli haastateltavien kurdin kielen murre, joka oli sorani ja se on minun oma murteeni: Tästä johtuen litteroinnissa en törmännyyt minkäänlaiseen vieraaseen sanaan, joka olisi muu kuin sorani-murteen ilmaisu ja minkä vuoksi aiheuttaisi haasteita sen ymmärtämiselle. Litteroinnin jälkeen jatkoin aineistoon perehtymistä lähilukuna. Lähiluku oli iteratiivista vuoropuhelua aineiston kanssa, missä teoreettinen sensitiivisyyteni ja aineistosta välittyneet merkitykset 37