IKÄÄNTYMINEN JA KULTTUURI Kohti seniorikulttuuria

Transkriptio

1 Julkaisutoimikunta: Sirkkaliisa Heimonen, toimialapäällikkö Elina Karvinen, toimialapäällikkö Pertti Pohjolainen, vanhempi tutkija Anneli Sarvimäki, johtaja Ilkka Syrén, tutkimussihteeri IKÄÄNTYMINEN JA KULTTUURI Kohti seniorikulttuuria Hanna-Liisa Liikanen ISBN (PDF) ORAITA 1/2011 GRODDAR SPROUTS Ikäinstituutti ja kirjoittaja

2 SISÄLLYS Esipuhe 3 Johdanto 4 Kulttuurigerontologia ja taidegerontologia 4 Kulttuurigerontologian laaja kirjo 5 Kulttuurin ja sosiaalisen välinen suhde 6 Vanhuuden aktivoituminen 7 Sosiokulttuurinen innostaminen vanhustyössä 8 Sosiokulttuuriset innostajat 9 Taidegerontologia 9 Taide osana elämää 10 Taidegerontologian määrittelyä 11 Ikääntyvät harrastavat kulttuuririentoja 12 Kulttuuriin osallistuminen ikääntyessä 12 Ikääntyminen Päijät-Hämeessä, Ikihyvä Päijät-Häme tutkimus 14 Kolmasikäläiset Lapin kaupungeissa, KaupunkiElvi tutkimus 15 Yhteenvetoa 16 Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia ikääntyessä tutkimusten valossa 17 Kulttuuri osana hoitoa ja kuntoutusta 18 Kulttuuriharrastukset lisäävät elinvuosia ja elämänsisältöä 20 Ympäristön ja tilan merkitys hyvinvoinnille 22 Yhteenvetoa 23 Taiteen ja kulttuurin soveltaminen vanhustyöhön 25 Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelma 25 Strategiset painopistealueet 25 Toimenpiteet vuosina Ikääntyvien ihmisten nykyinen kulttuuritarjonta ja areenat 29 Taide- ja kulttuurilähtöisiä menetelmiä 29 Hyvien käytäntöjen ja mallien kuvausta 32 Kulttuuri osallisuuden edistäjänä 33 Taide ja kulttuuri osana ikääntyvien sosiaali- ja terveydenhuoltoa 34 Terveyttä tukeva ympäristö 36 Taide- ja kulttuuri-instituutioiden jalkautuminen kentälle 37 Julkinen tuki kulttuurin hyvinvointivaikutusten edistämiseksi 37 Kuntien kulttuuritoiminta hyvinvoinnin edistämiseksi 38 Kolmas sektori seniorikulttuurin tuottajana ja tukena 40 Kulttuurituki sosiaali- ja terveysalan kolmannelle sektorille 41 Kolmannen sektorin rooli ja kuntakumppanuus 41 Pohdintaa - kohti seniorikulttuuria 43 Lähteet 44 2

3 ESIPUHE Tämä Ikääntyminen ja kulttuuri kohti seniorikulttuuria -julkaisu vastaa kysymyksiin, mitä teemasta maailmanlaajuisesti tiedetään, miten aihealuetta on Suomessa kehitetty ja minkälaisia käytäntöjä, toimintaohjelmia, resursseja ja tulevaisuusvisioita ikääntyminen ja kulttuuri yhdistelmästä on löydettävissä toiminnan tueksi. Julkaisussa luodaan aluksi katsaus aiheen teoreettiseen ja tilastolliseen taustaan. Kulttuurigerontologia ja sosiokulttuurinen innostaminen sekä seniorikulttuuri tulevat tutuiksi käsitteinä ja ikääntyneiden kulttuuriharrastukset tilastoina. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia teemasta on jo runsaahkosti tutkimustietoa, jota löytyy seuraavasta luvusta. Lopuksi tutustutaan Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia (OKM 2010) toimintaohjelman suosituksiin koskien ikääntyviä ja ikääntyneitä ja tehdään lukija tutuksi niihin moniin toimiviin menetelmiin ja käytäntöihin, joita eri puolilla on otettu käyttöön. Yhteenvedossa kootaan yhteen tärkeimmät havainnot ja tehdään suosituksia jatkotoimenpiteistä. Julkaisu vastaa ajan haasteeseen niin senioreiden vapaaehtois- ja harrastustoiminnassa, avo- ja kotipalvelussa, palvelutaloissa, hoitolaitoksissa kuin myös julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin organisaatioissa, joissa kehitetään ikääntyneiden toimintaa ja palveluita. Alan tutkijat ja kehittäjät löytävät tästä julkaisusta hyvän katsauksen aihepiiriin. Ja kaikki edellä mainitut voivat löytää oraita uusille hankkeilleen, käytännöilleen ja yhteistyökuvioilleen. Ikäinstituutissa uskotaan, että kulttuurista hyvinvointia teema tulee olemaan yksi tärkeimmistä vanhustyötä jo lähitulevaisuudessa muuttavista näkökulmista ja erilaisista käytännöistä. Ikääntyneet ovat jo nyt varsin aktiivisia kulttuurin harrastajia erilaisiin tilaisuuksiin osallistujina, mutta tulevaisuudessa he varmasti haluavat myös aktiivisen roolin taiteen ja kulttuurin tekijöinä, arvostelijoina ja kuluttajina. Ikäihmisen ääni Ikäinstituutin slogan tulee näkymään myös seniorikulttuurissa. Ikääntyminen ja kulttuuri aihepiiristä olemme julkaisseet jo teoksen Rantautumisia kaksitoista kertomusta Arabianrannasta (2010), johon senioritalo Loppukirin kirjoittajapiiriläiset ovat kirjoittaneet pienoiselämäkertansa. Tutkijat Antti Karisto, Anja Kuhalampi ja Arto Tiihonen toimivat kirjoittajapiirin vetäjinä ja kirjassa he analysoivat niin kirjoittajapiiriä seniorikulttuurin tuottamistapana kuin elämäkertoja yhteiskunnan muuttumisen ilmentäjänäkin. Tulossa on myös Espoon kaupungin kanssa tuotettu opas Kulttuuriketju pieniä suuria asioita ja hyviä käytäntöjä kulttuuritoiminnan järjestämiseksi hoitopaikoissa. Ikääntyminen ja kulttuuri -julkaisu täydentää siis tuotevalikoimaamme tällä saralla. Koulutustarjonnassa meillä on Kulttuurikaveri- ja Elämystä ja elinvoimaa koulutukset, joiden avulla sekä vapaaehtoiset että esimerkiksi hoitoalan työntekijät voivat kehittää osaamistaan alueella. Julkaisu on taas yksi askel suuntaan, johon meidän on ikäihmisten elämänlaadun parantamisen nimissä otettava vielä monta askelta tämän jälkeenkin. Julkaisun on tehnyt VTT Hanna-Liisa Liikanen, joka on alan johtavia asiantuntijoita maassamme. Liikanen on tehnyt aiheesta väitöskirjansa (Taide kohtaa elämän, 2003) ja hän vastasi Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia toimintaohjelman (OKM 2010) valmistelusta. Ikäinstituutissa hänen vastuualueenaan on kulttuurista hyvinvointia teema-alueen kehittäminen ja hankekokonaisuuden valmisteleminen. Tämä julkaisu on osa hänen työtään Ikäinstituutissa. Maaliskuussa 2011 Arto Tiihonen 3

4 JOHDANTO Meitä ikääntyviä on yhä enemmän. Suuret ikäluokat ovat eläköitymässä lähivuosina. Ennusteiden mukaan 2030-luvulla joka neljäs suomalainen on yli 85-vuotias. Ikäännymme yksilöinä eri tahtia yhä monikulttuurisemmassa ympäristössä. Oikeus ja mahdollisuus vanheta ovat ihmiskunnan suuri voitto, joka on syntynyt lisääntyvän hyvinvoinnin ja koulutuksen myötä uudenlaiseksi voimavaraksi. Jatkuvalle hyvinvoinnille on edellytykset, jos huomioimme, että ikääntymisellä on sosiaaliset, henkiset, fyysiset, terveydelliset, taloudelliset ja kulttuuriset ulottuvuutensa. Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallinin ( ) toimeksiannosta syntyi Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelma, joka julkistettiin (Liikanen 2010). Toimintaohjelman valmistelu tapahtui laajassa yhteistyössä sosiaali- ja terveysministeriön, ympäristöministeriön, työ- ja elinkeinoministeriön sekä alan koulutuksen ja kolmannen sektorin kanssa. Toimintaohjelman toteutumisen varmistaminen on sisällytetty opetus- ja kulttuuriministeriön valmistelemaan valtioneuvoston selontekoon Eduskunnalle kulttuurin tulevaisuudesta vuoteen Toimintaohjelman toteuttaminen sisältyy myös valtionvarainministeriön laatimaan Suomen kansalliseen ohjelmaluonnokseen osaksi Eurooppa strategiaa. Taide ja kulttuuri luovat hyvinvointia ikääntyvien arkeen ja juhlaan. Tämä raportti valottaa aihepiiriä teorian, tutkimuksen, käytäntöjen ja tilastojen kautta. Raportissa myös pohditaan, voiko Suomeen syntyä todellista ja omaehtoista seniorikulttuuria ja miten tätä tavoitetta voidaan tukea julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin yhteistyönä. KULTTUURIGERONTOLOGIA JA TAIDEGERONTOLOGIA Gerontologiasta on muotoutunut monitieteellinen alue, joka tutkii biologisia, psyykkisiä, sosiaalisia ja kulttuurisia vanhenemisen prosesseja ja niiden suhdetta elämänkulkuun. Viimeisen vuosikymmenen aikana gerontologia on haarautunut lähes kaikille kulttuurin ja yhteiskunnan aloille (Heikkinen & Rantanen 2003, Koskinen 2007). Kulttuurigerontologia on yksi gerontologian osa-alue, jossa vanheneva ihminen nähdään kulttuurisena olentona ja hänen elämänsä kulttuurisessa kontekstissa (Vakimo 2003, 197). Vanhuuden käsite, vanhuskuva ja ikäihmisten asema muokkautuvat erilaisissa kulttuurisissa yhteisöissä kulloisenkin yhteiskunnan muutoksen mukana. Tässä luvussa pohdin vanhuutta kulttuurigerontologian näkökulmasta sekä sosiokulttuurisen työn ja taidegerontologian mahdollisuuksia. Ensin kuvaan kulttuurigerontologian kehittymistä sekä sosiaalisen ja kulttuurisen yhteisiä alueita. Sitten siirryn taiteen ja kulttuuritoiminnan yhteyksiin osana elämää, arkea sekä vanhustyötä. 4

5 Kulttuurigerontologian laaja kirjo Kulttuurigerontologian sisään on mahtunut laaja elämisen kuvauksien ja tutkimuksen kirjo. Se on käsitellyt ikääntyvien työelämään osallistumista, toimeentuloa tai eläkkeelle siirtymistä, vanhoihin ihmisiin kohdistuneita asenteita (ageism) tai rooliodotuksia, monikulttuurista vanhuutta, elämäntyylejä tai vanhuskuvaa (Suomi & Hakonen 2008). Tutkimuskohteena ovat ikääntyneet yleensä, yksilöinä, yhteisönä tai heidän suhteensa valtakulttuuriin. Sinikka Vakimon (2003) mukaan kulttuurigerontologia -käsitteen viitteitä löytyy vasta 1990-luvulle tultaessa Euroopassa. Se nousi esiin positivistisen tutkimusotteen kritiikistä ja laadullisen tutkimuksen myötä, jossa kielellinen, konstruktiivinen, etninen tai feministinen näkökulma vahvistuivat humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä. Vakimon mukaan kulttuurigerontologian tutkimusala ei ole yhtenäinen, näkökulmasta riippuen se löytää tiensä kulttuurintutkimukseen tai ikääntymisen tutkimiseen. Kuitenkin se tekee eroa sosiaalipoliittisesti painottuneeseen sosiaaligerontologiaan (Vakimo 2003). Kulttuurigerontologialla on toinen jalka kulttuurin toinen sosiaaligerontologian puolella. Daatland on kuvannut kulttuurigerontologian nousua sosiologian ja psykologian sylistä 1900-luvun puolivälistä alkaen. Hän väittää, että sosiaaligerontologian kehittymiseen liittyneet varhaiset valtateoriat, kuten rooli-, irtaantumis- tai alakulttuuriteoriat jopa vahvistivat vanhuuteen liittyvää epätasa-arvoa ja kulttuurista leimautumista. Uudelle kriittiselle sosiaaligerontologian aluevaltaukselle löytyi vähitellen tilaa (Daatland 2002, 6). Raija Julkusen (2008, 23) mukaan kulttuurigerontologian nousu liittyy postmoderniin ajatteluun ja konstruktionismiin. Ikääntyminen nähdään kulutuksen ja elämäntyylien kautta mikrotason valintoina. Kohderyhmänä ovat kolmannen iän aktiiviset ikäihmiset, jotka tulevat toimeen omillaan ilman hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamia palveluja. Sosiaaligerontologiasta eriytyi 1980-luvulla etnogerontologia, joka on ikääntymisen tutkimusta etnisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti erilaisten, pienempien ja suurempien ryhmien parissa. Etnogerontologialla on vahva painotus amerikkalaisessa vanhuskeskustelussa. Noin 16 prosenttia yli 65-vuotiaista kuuluu etnisesti erilaisiin taustoihin ja vähemmistöihin ja vuoteen 2030 mennessä osuus nousee yli 25 prosenttiin. Tästä seuraa eettisiä ja käytännöllisiä haasteita sosiaali- ja vanhustyölle. Se haastaa opiskelemaan eri kulttuureja ja kieliä sekä avartamaan asenteita muita etnisiä ryhmiä kohtaan. Vanhustyö on työskentelyä sekä yksilö- että yhteisötasolla, jolloin tarvitaan tietoa kulttuurin lisäksi arjesta, psykologisista ja sosiaalisista taustoista ja niiden vaikutuksista. Amerikan sosiaalityöntekijöiden järjestö (NASW) on laatinut eettisen koodiston, joka sisältää myös vaatimuksen kulttuurisesta pätevyydestä sosiaalisesti ja etnisesti erilaisten ihmisten kanssa työskenneltäessä. Vaatimuksiin sisältyvät mm., että sosiaalityöntekijän tulee 1) ymmärtää kulttuuri ja sen vaikutukset ihmisen käyttäytymiseen ja yhteisöön, 2) opiskella ja tutkia perustiedot asiakkaan kulttuurista ja niistä seikoista, jotka poikkeavat valtakulttuurista, 3) tulisi saada koulutusta ja pyrkiä ymmärtämään sosiaalista eriarvoisuutta ja sen monimuotoisia ilmenemismuotoja sekä vaikutuksia yksilön ja yhteisön elämään (NASW Code of Ethics 2008). 5

6 Uusi kulttuurinen diversiteetti vaatii myös kannanottoja siitä, mitä palveluja voidaan tarjota kaikille yhteisesti ja missä asioissa tasa-arvo edellyttää erilaisuuden hyväksymistä. Suomessa keskustelu monikulttuurisesta vanhenemisesta on käynnistymässä. Tulevat haasteet on tiedostettu, mutta käytännön tasolla ollaan vielä lähtökuopissa. Kulttuurisen pätevyyden saavuttamiseksi sosiaali- ja terveydenhuollossa olisi tehtävä muutoksia vanhustyön sisältöön ja koulutukseen. Vanhenemisen kulttuurisia merkityksiä on alettu viime aikoina tutkia myös Suomessa, vaikkakin ikääntyminen suomalaisessa kulttuurissa on edelleen suhteellisen harvinainen tutkimuksen sarka 1. Kulttuurin ja sosiaalisen välinen suhde Kulttuurille on annettu satoja eri määritelmiä. Esa Pirnes (2008) on kuvannut laajan kulttuurin käsitteen ja jäsentänyt sen kahden jännitteen, luovuuden ja hallinnan sekä yksilö- ja yhteisömotivoituneen toiminnan välille. Kulttuuri sisältää yksilölliset itseilmaisut, luovat kyvyt, taidot sekä yhteiskuntaan liittävät arvot, normit ja säätelyn. Kulttuurin ja sosiaalisen käsitteitä yhdistää se, että ne molemmat kuvaavat ihmisyhteisöjen elämää sekä inhimillisen toiminnan aluetta ja luonnetta. Laajimmillaan kulttuurin käsitteellä voidaan kuvata kaikkea, mitä koskaan on inhimilliseen elämään kuulunut. Vastaavasti sosiaalisen käsite kattaa laajimmillaan kaiken yhteisöllisen jopa yhteiskunnallisen toiminnan. Kiellettäessä kulttuuri tai sosiaalinen kiellettäisiin koko inhimillisen toiminnan merkitys. Laaja kulttuurin käsite haastaa taideperusteisen kulttuurin käsitteen ja kulttuuripolitiikan, joka perinteisesti ja edelleen on vallalla Suomessa (Pirnes 2008,18). Riitta Dal Maso (2004) kysyy, mitä jäi sosiaalialalle jäljelle, kun kulttuuri ja opetus eriytyivät siitä modernin ajan myötä. Sille jäi rikkinäisiä, elämästään syrjäytyneitä ihmisiä, hän vastaa. Sosiaalityö keskittyy ihmisen voimavaroihin ja arjen tukiverkkoihin. Dal Mason mukaan sosiaalialan ihmiskäsityksestä puuttuu elämisen ja osallisuuden ilo ja riemu, luovuuden ja tietämisen rikkauden merkityksellisyys (Dal Maso 2004, 25). Kulttuurinen sosiaalialan työ antaisi asiakkaille mahdollisuuden juurtua takaisin ja osallistua omaan elinympäristöön tasa-arvoisempana jäsenenä. Omassa kulttuurissa vahvistuminen avartaa myös ympäristön ymmärtämistä sekä hyväksymistä. Nykyinen sosiokulttuurinen liike painottaa tiedon ja kulttuurin kehittymistä prosessinomaisen yhteisen kokemuksen ja tekemisen kautta. Sosiokulttuurisuus pohjaa arkipäivän käytännönläheiseen tietoon sekä aikaan ja paikkaan sidonnaisiin kokemuksiin ja tilanteisiin. Sosiokulttuurisen teorian kritiikin mukaan se ei ole niinkään kiinnostunut sosiaalisesta muutoksesta ja dialogisesta kehittämisestä, vaan kerää käytännönläheistä ja kontekstuaalista tietoa (Glassman 2004). Tämä kuitenkin auttaa ymmärtämään arkielämän merkityksiä ja luo pohjaa sosiokulttuuriselle työlle ikääntyvien parissa (Bardy 1999). 1 1) Ikihyvä Päijät-Häme pitkäaikaistutkimus on kerännyt tietoa vuosina , ja syntyneiden vanhenemisen kulttuurista. 2) Vanhustyön keskusliiton IkäMAMU-toiminta (2006-), 3) Vanhus- ja lähimmäispalvelun liiton Kotoutuminen vanhustyöhön eli KOTO-hanke ). 6

7 Sosiokulttuurisen vanhustyön lähtökohtana on näkemys siitä, että vanhuus ei ole sairaus vaan ihmisen elämänvaihe, johon liittyy kulttuuristen sidosten lisäksi myös eletty elämä ja menneisyys. Eri aikakausien historiallinen ja kulttuurinen tilanne heijastuvat nykyhetkeen ja muokkaavat elämisen ympäristöä. Blaikien (1999) mukaan vanhustutkimus ilman ikäihmisen aikaisemman elämän tuntemusta ja kirjaamista on legitiimisti arveluttavaa. Mikä on henkilöhistoriallisesti muotoutunutta, ei häviä helposti. Esimerkiksi narratiivinen ja elämäkerrallinen tutkimus tuo esille mennyttä elämysmaailmaa, joka on konstruoitava aina uudelleen muuttuvissa elämäntilanteissa. Tämän ymmärtäminen on tärkeää myös vanhustyössä. (Gothoni & Sainio 2008). Kulttuurigerontologian yhteydessä kulttuuri viittaa myös yhteisön piirissä omaksuttuun elämänmuotoon ja asenteisiin, maailman ja oman elämän hahmottamiseen ja mielekkyyden kokemiseen. Ikääntyminen on osa rakenteellisesti ja kulttuurisesti sekä yksilöllisesti että yhteisöllisesti muotoutuvaa elämänkulkua. Kulttuurigerontologia tutkii niitä sääntöjä, joilla tulkitaan ikääntymistä sekä rakennetaan sosiaalisia käytäntöjä (Jyrkämä 2003, 2007, Sarvimäki 2003). Vanhuuden aktivoituminen Kulttuurista vanhuskuvaa muovaavat monet yhteiskunnalliset toimijat, paikallisyhteisöt, viranomaiset, media, sosiaaliset verkostot ja niiden sallivuus. Harmaan vanhenemisen ilme on kirkastumassa ja ikäihmiset ovat saamassa kasvonsa näkyviin. Kulttuurinen ikääntymisen diversiteetti on syntymässä. Ikämääritykset ja ikärasismi on nostettu esille, vanhuskuva on monipuolistunut ja ikäihmisten erilaiset elämäntyylit on tunnustettu (Karisto & Konttinen 2004, Rintala 2005, Phillipson 2007). Vanhuus nähdään aikaisempaa aktiivisempana aikana, jonka seurauksena myös palvelukulttuuria ollaan muokkaamassa sekä julkisella että erityisesti yksityissektorilla. Andrew Blaikie (1999) kuvaa ikääntymisen ja kulttuurin suhdetta lähinnä historian ja sosiaalisen kautta. Hänen mukaansa sosiaalinen konstruktionismi hylkää vanhenemisen pelkkänä luonnollisena, annettuna ja nostaa esille yksilöllisen ikääntymisen, jota sosiokulttuuriset tekijät muovaavat. Toisaalta vanhenemme eri yhteiskunnassa kuin mihin synnyimme ja mitä olimme rakentamassa. Blaikie puhuu kunkin ihmisen omasta kulttuurisesta ajasta, joka määrittyy hänen aikansa yhteiskunnallisista arvostuksista ja aikaan sidotuista elintavoista. Kulttuurinen sukupolvimuutos voi olla vaikea hahmottaa sekä pitää ikääntyessä hallussa (ks. myös Nevanlinna 1997). Mihin pudottaa kulttuurisen ankkurinsa, jos pohja on tuntematon? Monet kulttuuriset ilmiöt ja yhteiskunnan lainalaisuudet vaikuttavat myös ikääntyvään väestöön. Terveyteen vaikuttavat taustatekijät liittyvät sosioekonomiseen taustaan, asuinalueeseen, koulutustaustaan jne. aivan yhtä paljon kuin muunkin ikäisillä kansalaisilla. Ikä on ruumiissa läsnä, vaikka vanhuus ilmiönä onkin sosiaalisesti rakentunut. Vanhenemiseen liittyy usein sairauksia ja ruumiillista haurastumista. Sosiokulttuurisessa vanhustyössä ja gerontologisessa sosiaalityössä etsitään tasapainoa toimintakyvyn fyysisille, psyykkisille, sosiaalisille ja ympäröivän kulttuurin edellytyksille. Achenbaumin kriittinen gerontologia korostaa, että tarvitaan taloudellisia, poliittisia ja historiallisia näkökulmia sosiaalis-psyykkisten tarkastelukulmien lisäksi (Blaikie 1999,11, viitaten Achenbaumiin). 7

8 Vanhuuteen liittyvät dikotomiat muuttuvat yhteiskunnan muutoksen myötä luvulla keksittiin jakaa ikääntyvät nuoriin vanhoihin ja vanhoihin vanhoihin, 80-luvun lopulla kolmanteen ja neljänteen ikään, 90-luvulla jako kävi autonomisesti pärjäävien ja toisista riippuvaisten iän välillä. Vanhat ihmiset ovat menettäneet statustaan työntekoon perustuvassa länsimaisessa yhteiskunnassa eläkkeelle siirtämisen myötä (Cuddy & Fiske 2004). Viime vuosina ovat olleet esillä toimintakykyiset kotona asuvat ja toimintakyvyttömät laitosvanhukset tai suuret ikäluokat (aktiiviset ja koulutetut), jotka työntävät edellään hautaan haurasta, sinnittelevää menneen maailman sukupolvea. Aktiivinen ja sosiokulttuurisesti orientoitunut vanhuus nähdään identiteetiltään vahvana, positiivisena ja tavoiteltavana, johon myös valtakunnallinen vanhuspolitiikka tähtää. Laitosvanhus nähdään hoivan kohteena, ilman identiteettiä ja omia tarpeita. Vanhuuden stereotypiat syntyvät nopeasti ja pysyvät lujassa, todellisuudessa niitä yhdistää ikäsidonnaisuus ja usein negatiivisuus (Tedre 2007, 100). Aktiivisen ikääntymisen käsite ja teoria on ollut tunnettu amerikkalaisessa gerontologiassa jo 50 -vuotta, mutta eurooppalaiseen politiikkaan se esiteltiin WHO:n välityksellä vasta 1990-luvun lopulla. Aktiivisen ikääntymisen jälkeen nousi positiivisen ikääntymisen idea, jossa aktiivisuuden rinnalle nousee toimintakykyisyys, vireys sekä myös henkinen kehittyminen mahdollisimman pitkään. Tavoitteena on siirtää riippuvuutta sekä myöhentää hoidon tarvetta tuottavuuden ja taloudellisuuden nimissä (Julkunen 2008, 27). Blaikien mukaan ikääntyvien ihmisten identiteetin muodostumiseen vaikuttavat medikalisaation, marginalisaation ja modernisaation yhteen kietoutuneet prosessit (Blaikie 2004, 81,87). Ikääntyminen jatkuu kuolemaan saakka, mutta kukin kulttuuri muokkaa sitä itselleen sopivan näköiseksi. Vanhuus näyttää erilaiselta toiseudelta ulkoapäin kuin ikäihmisen omasta kokemuksesta lähtien. Biggs kritisoi sekä kyseenalaistaa sosiaalisesti ja ulkonaisesti aktiivisen vanhuuden aina tarkoittavan hyvää vanhuutta. Hänen mukaansa ikääntyneen identiteetti muotoutuu yhdessä sekä sosiaalisen kanssakäymisen että ennen kaikkea sisäisen integroitumisen myötä. Ulkoisen ja sisäisen maailman välille tulisi käynnistää tietoinen neuvotteluprosessi (Biggs 2004, 96-97). Sosiokulttuurinen innostaminen vanhustyössä Yksi kulttuuritoiminnan soveltavista muodoista on sosiokulttuurinen innostaminen, joka sisältää pedagogiset, sosiaaliset ja kulttuuriset ulottuvuudet. Tavoitteena on, että mahdollisimman moni pääsee osalliseksi kulttuurista ja taiteen eri mahdollisuuksista. Innostaminen voi toimia näkymättömän sosiaalityön tapaa estäen syrjäytymistä ja löytäen uusia resursseja (Karisto ym. 2004). Voimaantuminen (empowerment), sosiokulttuurinen innostaminen ja sosiaalipedagogiikka tähtäävät samaan tavoitteeseen, jossa hyvinvointia pyritään kasvattamaan taiteen tekemisen, kokemisen ja oppimisen keinoin. Sosiokulttuurinen vanhustyö korostaa yksilöllisiä voimavaroja, jotka yhdistyvät sosiaaliseen prosessiin, vuorovaikutukseen sekä kulttuuriseen tilaan. Sosiokulttuurinen vanhustyö on moniammatillista asiantuntijatyötä, jossa keskitytään ikääntyvän arjessa 8

9 oleviin voimavaroihin ja niiden tukemiseen ja tietoisesti vältetään ongelmakeskeistä lähestymistapaa. Sosiokulttuurisen vanhustyön menetelmiä voidaan soveltaa myös ikääntyneiden maahanmuuttajien ja erilaisista etnisistä kulttuuritaustoista tulleiden kanssa toimittaessa (Hakonen 2004, Suomi & Hakonen 2008, Nylund 2008). Sosiokulttuurisiin menetelmiin voidaan liittää kulttuuri- ja taidetoimintaa, jotka sisältävät esteettisiä ja luovia elementtejä. Simo Koskisen (1993, 35) mukaan sosiaalisen ryhmätyön menetelmät kehittyivät yksilökohtaisen tapaustyöskentelyn rinnalle. Ryhmätyötä käytettiin aluksi vanhusten aktivointi-, virkistys- ja ajanvietetarkoituksiin erilaisissa hoitolaitoksissa ja palvelukeskuksissa. Vähitellen ryhmätyön mallit ja toiminnalliset ryhmät ovat löytämässä paikkansa hoito- ja sosiaalityön osana ja psykososiaalisen kuntoutustyön menetelmänä (Pitkälä ym. 2005). Viime vuosina taide- ja taidelähtöiset toimintamuodot ovat luovasti levittyneet osaksi hoitolaitosten arkea sekä ikääntyvien avo- ja päivätoiminnan tärkeäksi osaksi. Eri menetelmien päämääränä on tukea ikääntyvien osallisuutta, aktiivisuutta, henkilökohtaista toimintakykyä ja mahdollisimman itsenäisen sekä mielekkään elämän jatkumista (Liikanen 2007). Sosiokulttuuriset innostajat Sosiokulttuurisen näkökulman korostuminen on nähtävillä monikulttuurisuuden kasvun myötä. Sosiokulttuurinen teoria vaatii ottamaan huomioon alati muuttuvan yhteiskunnan ja sen vaikutukset ihmiseen, hänen elämysmaailmaansa sekä koettuun todellisuuteen. Sosiokulttuurisia menetelmiä on kehitetty erityisesti koulumaailmaan sopivaksi kasvatustyön tueksi (Torres-Velasques 2000). Kasvatuksellisen gerontologian tavoitteena on tukea ikääntyvien elämänlaatua elinikäisellä oppimisella, mutta samalla huomioida iän, elämänkulun ja -tilanteen tuomat mahdolliset muutokset (Kurki 2007, Nylund 2008). Sosiokulttuurisuus merkitsee myös osallistumista täysivaltaisena ihmisenä ja vaikuttajana yhteiskuntaan, joka takaa esteettömän pääsyn tiedon lähteille tai konkreettisemmin yhteiskunnan tarjoamiin palveluihin, kulttuurin kuluttajaksi tai toteuttajaksi, kriitikoksi ja kehittäjäksi. Sosiokulttuurisella innostamisella on juurensa tasa-arvon ja demokratian tavoitteissa saada jokainen osalliseksi ympäröivään yhteiskuntaan. Innostamisen perusta on osallistumisessa, jossa herätellään ja motivoidaan toimintaan mukaan. Perimmäisenä tavoitteena on ikääntyessä omaehtoinen elämänhallinta ja toimijuus osana yhteisöä (Jyrkämä 2007, Kurki 2007). Vanhustyön parissa innostajana voi toimia gerontologian ammattilainen, kasvattaja, ohjaaja, päivätoiminnan ja lähityön tekijä, taiteilija tai vaikkapa vapaaehtoinen. Taidegerontologia Kulttuurin näkyvimpiä ilmenemismuotoja ovat taide ja kulttuuritoiminta 2 (ks. Pirnes 2008). Kulttuurigerontologiaan sisältyvän ikääntyvien elämänlaadun ja hyvän elämän edistämisen myötä on noussut esille taiteen ja kulttuuritoiminnan käyttäminen osana 2 Pirnes viittaa Unescon Meksikon julistuksessa (1982) tekemään määritelmään, jossa kulttuuri on koko se moninaisuus, joka muodostuu yhteiskunnille tai ryhmille tyypillisistä henkisistä, aineellisista, älyllisistä ja emotionaalisista piirteistä. 9

10 toimintakyvyn ylläpitoa ja kuntoutusta. Tähän liittyvät sosiokulttuurinen ja taidelähtöinen tai muu soveltava luova toiminta, joiden tavoitteena on toimintakyvyn, yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksen virittäminen. Taiteen terveyteen ja hyvinvointiin vaikuttavaa kotimaista sekä kansainvälistä tutkimusta ja kirjallisuutta on ilmestynyt runsaasti (mm. Rapp 1993, Bardy 1998, Hohenthal-Antin 2001, Marin & Hakonen 2003, Staricoff 2004, Hyyppä & Liikanen 2005, Kilroy 2007). Taide osana elämää Taide- ja kulttuuritoiminta on siirtynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana sosiaalisen rajapinnalle myös Suomessa. Ajatus kulttuurin nousemisesta pois marginaaleista kohti ihmisten arkielämää oli YK:n Kulttuurisen vuosikymmenen ideana ( ). Tässä yhteydessä syntyi myös Unescon aloite Arts in Hospital, joka Suomessa sai nimen Terveyttä kulttuurista (Liikanen 2003). Taide sisältää luovan itseilmaisun sekä esteettisen asennoitumisen elämään ja ympäristöön. Taide- ja kulttuuritoiminta on yksilöllistä luovaa toimintaa, jolla voi olla myös yhteisöllisiä päämääriä. John Deweyn mukaan kulttuuri on yksi keskeisimmistä ihmisen ajattelua ohjaavista voimista. Hänen mukaansa taide synnyttää esteettisiä kokemuksia ja elämyksiä sekä aistien ja mielen virkistymistä (Dewey 1934/1980). Deweyn teesi, että tekemällä oppii, sopii myös taiteen tekemiseen. Deweyn ajatuksen mukaan sosiaalinen muutos tapahtuu aktiivisen tekemisen kautta, jossa tieto ja taito yhdistyvät paremman tuloksen etsimiseen. Richard Shustermanin (1997) pragmatistinen estetiikka pohjaa ajatukseen, että taideteokselle objektina annetaan vähäisempi merkitys kuin itse tekemisen prosessille ja yhdessä toimimisen sosiaaliselle vaikuttavuudelle. Hänen mukaansa taide löytää tiensä takaisin ihmisten arkielämään ja rikastuttaa sitä monin tavoin. Modernistisen korkeataiteen ja populaarikulttuurin yhdistäminen voidaan ymmärtää sosiokulttuuriseksi ihanteeksi, jossa korkea ja matala taide ja kulttuuritoiminta löytävät toisensa ja jossa ne hyväksytään tasavertaisina kokemuksen lähteinä. Perinteinen dualistinen käsitys esteettisestä ja käytännöllisestä kumoutuu. Estetiikasta tulee paljon keskeisempää ja merkityksellisempää, kun käsitämme, että sisältäessään käytännöllisen ja heijastaessaan ja elävöittäessään elämän praksista se ulottuu myös sosiaaliseen ja poliittiseen (Shusterman 1997, 16). Dewey korostaa taiteen kokemusta kokonaisvaltaisena nautintona, joka tempaa mukaansa ja tuottaa emotionaalisesti vahvan tyydytyksen. Jos taide eristetään elämästä, se johtaa esteettisen kokemuksellisuuden köyhtymiseen ja vesittymiseen. Tämä voi toteutua nopeasti esimerkiksi hoitolaitosten arkitodellisuudessa. Kokemuksena taide kuuluu selvästi elämäämme sen erityisen eloisana koetun todellisuuden muotona. Kokemus sisältää sekä vastaanottavan että produktiivisen tekemisen, jolloin kokeva subjekti sekä muokkaa että muokkautuu (Dewey 1934/1980, Shusterman 1997, 47). Kulttuuri- ja taidelähtöiset menetelmät kuvaavat hyvin taidetoiminnan prosessinomaista luonnetta ja välineellisiä käyttömahdollisuuksia. Voimaannuttava taide tai yhteisötaide on taiteen tekemisen prosessi, jossa itse tekeminen osana yhteisöä on lopputulosta tärkeämpää (Cleveland 2000, Taipale 2000, Väänänen 2006). 10

11 Globalisoituvassa maailmassa, jossa kulttuurin elementit ovat jatkuvassa muutoksessa ja yhteiskunnan vanhat rakenteet murtuvat, ikääntyvä ihminen joutuu kokoamaan elämänsä merkitykset uusista elementeistä. Tällöin taide- ja kulttuuritoiminta voi toimia kokoavana voimana ja ennalta vähentää yhteiskunnasta syrjäytymistä erilaisuutta tukien (Liikanen 2003). Taide- ja kulttuuritoiminta kokoaa yhteen tiedollisen, sosiaalisen ja elämyksellisen muutosprosessiksi, jonka välityksellä voidaan löytää uusia tuntemattomia ja kätkettyjä maailmoja. Taidegerontologian määrittelyä Mitä on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana, kun sosiaalityö on muuttunut taiteeksi? kysyy Leonie Hohenthal-Antin (2007, 39) tutkiessaan ikäihmisten teatterin muuttumisesta sosiaalityön menetelmäksi ja osaksi seniorikulttuuria. Mikkeliläisen Kutkutus -teatterin kokema arvostuksen nousu heijastaa laajemminkin taiteen kentän muuttumista taidelähtöisyydestä yhteisöllisempään ja suvaitsevampaan suuntaan. Kotkan Muistojen teatteri (Remiscence Theatre) on ottanut mallinsa Lontoosta. Se dokumentoi elettyä elämää ja lähihistoriaa teatterin keinoin. Esitykset työstetään omista muistoista, jolloin samanikäiset katsojat kokevat ne myös omakohtaisina. Ohjaaja toimii luovuuden katalysaattorina. Näyttelijällä on lupa olla luova ja henkisesti esteetön omien kykyjensä ja taipumustensa rajoissa. Kotkan muistojen taloon kerätään ikäihmisten elämäntarinoita, muistoja ja esineistöä. Vanhustyöhön tarvitaan avointa ja luovaa ilmapiiriä, joka innostaisi ja rohkaisisi ikäihmisiä ottamaan käyttöön itsessään olevat voimavarat. Luovuus ei katoa ikääntyessä, se on ihmisen elämään ja olemukseen kuuluva osa ja oikeus. Luovuuden mahdollisuuksiin vaikuttavat ikääntyessäkin elämäntilanne, elinympäristö ja sosiaaliset suhteet (Cohen 2006, Kemppi 2008). Fyysisen esteettömyyden lisäksi tarvitaan henkistä esteettömyyttä. Taidegerontologia nostaa ikääntyvän väestön taiteen omaksi tutkimuksen ja kehittämisen alueekseen. Sitä ei enää tarkastella mukavana viihteenä ja virkistyksenä, vaan hengen ravintona. Se sisältää ikääntymisen prosessin tarkastelun taiteen kautta ja ikäihmisten taiteen tekemisen heidän maailmansa ja arvojensa pohjalta. Taidegerontologia edistää ikäihmisten omaehtoisen seniorikulttuurin syntymistä (Hohenthal-Antin 2008). Taidegerontologia on käsitteenä ja sisällöltään vielä jäsentymätön. Se voidaan paikantaa kulttuurigerontologian alueeksi, samoin kuin taiteet ovat osa kulttuuria. Taidegerontologiassa tarkastellaan taiteen ja ikääntymisen välisiä suhteita. Taide on itsenäinen osa seniorikulttuuria, mutta nähdään myös toiminnan välineenä ja menetelmänä. Toisaalta hämmentää ajatus, että kaikki ikäihmisten tuottama taide voitaisiin sisällyttää taidegerontologian nimikkeen alle. Voidaan myös kysyä, edistääkö tämä varmasti taiteen tasa-arvoa ja demokraattisuutta vai rajaako se vanhenevan väestön taiteen takaisin omaan marginaaliinsa. 11

12 IKÄÄNTYVÄT HARRASTAVAT KULTTUURIRIENTOJA Kodin ja perheen sekä ystävyyssuhteiden merkitys on ikääntyvillä vahvistunut viimeisen 10 vuoden aikana. Myös vapaa-aikaa elämänalueena arvostetaan aikaisempaa enemmän. Kulttuuriharrastuksiin osallistutaan aktiivisesti toimintakyvyn ja elämäntilanteen puitteissa. Suosituimpia olivat konsertit ja teatteriesitykset ja museokäynnit. Tässä luvussa kuvataan ikääntyvän väestön kulttuuri- ja vapaaajanharrastuksia ja niihin osallistumista ensin Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimusten valossa. Toiseksi vertailutietoa on haettu myös Päijät-Hämeen Ikihyvä-tutkimuksesta sekä Lapin KaupunkiElvi -tutkimuksesta, joissa molemmissa on mukana myös kolmannen iän ikääntyvät. Kulttuuritilaisuuksiin osallistuminen ikääntyessä Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimuksissa on haastateltu yli 65-vuotiaita ja sitä vanhempia kotona itsenäisesti asuvia ikääntyneitä. Koska laitoshoidoissa olevat ovat tutkimuksen ulkopuolella, voidaan olettaa, että haastateltujen joukko on ns. parempikuntoisia kolmas- ja neljäsikäläisiä. Tutkimuksen kohteena ovat kodin ulkopuoliset harrastukset, aktiivisuus ja osallistuminen kulttuuripitoisiin harrastuksiin, tansseissa käyntiin, opiskeluun, matkusteluun tai liikuntaan ja ulkoiluun. Vertailua tehdään vuosien 1981, 1991 ja 2002 välillä (Hanifi 2005, Liikkanen ym. 2005, Liikkanen 2009). Vähintään kerran viikossa kodin ulkopuolelle tapahtuvaan järjestettyyn harrastukseen osallistuu 30 prosenttia 65 vuotta täyttäneistä, 75 vuotta täyttäneistä neljännes. Naiset ovat miehiä aktiivisempia, mutta 75 ikävuoden jälkeen ero tasoittuu. Palvelukeskuksissa järjestettäviin päivätoimintoihin, kerhoihin ja harrastuspiireihin osallistuu noin neljännes yli 65 vuotiaista. Hieman yli puolet ikäryhmästä ei osallistu lainkaan järjestettyyn harrastustoimintaan. (Kuvio 1.) Konserteissa käynti on lisääntynyt viimeisen 10 vuoden aikana. Tutkimusta edeltäneen vuoden aikana kävi 26 prosenttia 65 vuotta täyttäneistä konserteissa, heistä 54 prosenttia yhteensä 2-5 kertaa. Erityisesti ne miehet, jotka käyvät konserteissa, käyvät niissä usein, jotkut jopa 20 kertaa vuoden aikana. Suosituimpia ovat klassinen musiikki, viihde- ja iskelmämusiikki sekä hengellinen musiikki, jonka suosio on viimeisen 10 vuoden aikana laskenut. Usein konsertteihin mentiin ryhmässä, näin erityisesti yli 75 vuotta täyttäneet naiset. Ikääntyvät käyvät konserteissa ulkomailla aikaisempaa enemmän, vaikka muun väestön osalta on tapahtunut laskua. Teatterissa käyntien määrä on pysynyt ennallaan viimeisen 20 vuoden aikana. Vuoden aikana 30 prosenttia 65 vuotta täyttäneistä kävi teatterissa, 35 prosenttia naisista ja 22 prosenttia miehistä. Yli puolet teatterissa kävijöistä oli käynyt jossakin pääkaupunkiseudun teatterissa tutkimusvuoden aikana. Oopperassa käyminen on harvinaista. Vain viisi prosenttia 65 vuotta täyttäneistä oli vuoden aikana käynyt oopperassa ja 64 prosenttia ei ollut koskaan käynyt oopperassa. Määrä on pysynyt samana viimeisen 20 vuoden aikana. Oopperassakävijöistä 70 prosenttia on käynyt Kansallisoopperassa. 12

13 Tanssiesityksiä on käynyt seuraamassa 13 prosenttia 65 vuotta täyttäneistä vuoden aikana, 50 % ei ole käynyt koskaan tanssiesityksissä. Tässä ei ole suuria muutoksia tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Klassista balettia seurataan hieman enemmän, mutta kansantanssiesitysten vetovoima on vähentynyt. Musiikki-, tanssi- ja teatterifestivaaleilla sekä kotiseutujuhlissa käydään edelleen yhtä usein kuin 20 vuotta aikaisemminkin eli vajaa viidennes yli 65-vuotiaista. Ravintoloissa tai tansseissa käydään aikaisempaa vilkkaammin, lähes puolet 65 vuotta täyttäneistä ja 35 % 75 vuotta täyttäneistä ilmoitti käyvänsä ravintolassa tai tanssimassa vähintään kerran vuodessa. Lähes 70 % 65 vuotta täyttäneistä on käynyt kahvilassa, miehet naisia säännöllisemmin. Taidenäyttelyissä tai -museoissa on käynyt lähes 30 % 65 vuotta täyttäneistä tutkimusvuotta edeltävänä vuonna. Luvut ovat pysyneet samana viimeiset 10 vuotta. Naiset ovat miehiä ahkerampia taidenäyttelyissä ja -museoissa kävijöitä. Muissa museoissa käyminen on vähentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, 65 vuotta täyttäneistä neljännes kävi vuoden aikana jossain museossa. Yli 80 % on käynyt joskus museossa. Eniten käydään paikallismuseoissa tai kulttuurihistoriallisissa museoissa. Näytteleminen Runonlausunta Säveltäminen Videokuvaus Ruoanlaitto Laulaminen Soittaminen Kuvataide Puutarhanhoito Valokuvaaminen Tanssi Kirjoittaminen Käsityöt Prosenttia Kuvio 1. Aktiivinen harrastaminen vuonna 2002, 10 vuotta täyttänyt väestö, prosentteina (Tilastokeskus 2005) Opiskelun merkitys on lisääntynyt ikääntyvän väestön keskuudessa. Opiskelua on harrastanut viidennes 65 vuotta täyttäneistä ja 12 % 75 vuotta täyttäneistä. Etenkin naiset ovat lisänneet esitelmien ja luentojen kuuntelemista ja kielten opintoja. Matkailu on yleinen harrastus. Yli 40 % 65 vuotta täyttäneistä oli matkustanut vuoden aikana kotimaassa ja hieman yli neljännes myös ulkomailla. Meriristeilyillä tai maatalousnäyttelyissä on käynyt joka viides. 13

14 Suomalaiseen kulttuuriin kuuluva kesämökkeily on suosittua: 36 % yli 65 vuotta ja 26 % 75 vuotta täyttäneistä oli viettänyt aikaa kesämökillä vuoden aikana. Mökkeily on ennen kaikkea miesten elämänaluetta. Puolet haastatelluista oli harrastanut marjastusta ja sienestystä. Kalastus ja metsästys ovat miesten harrastuksia. Luonto ja luonnossa liikkuminen ovat lähes kaikille tärkeitä. Kahdella prosentilla on vapaa-ajanasunto ulkomailla. Ikääntyminen Päijät-Hämeessä Ikihyvä Päijät-Häme - tutkimus Tilastokeskuksen vapaa-ajantutkimus ei kata suuria ikäluokkia, joiden myötä on ennustettu tapahtuvan monenlaisia kulttuurisia muutoksia, kuten elämäntyylien, kulttuurin kuluttamisen, mediamaailman tai vapaa-ajanteollisuuden suhteen (Karisto & Konttinen 2004). Ikähyvä Päijät-Häme -tutkimuksella on päästy kurkistamaan myös suurten ikäluokkien elämänpiiriin haastattelututkimuksien avulla. Ikihyvä Päijät-Häme -aineiston 3 mukaan yleisimpiä ikääntyvien aktiviteettejä ovat kahvilassa käymisen lisäksi ruokaravintoloissa käyminen, marjastaminen, sienestäminen, jumalanpalveluksissa tai seurakunnan tilaisuuksissa käyminen, sauvakävely sekä teatterissa, kirjastossa ja konserteissa käyminen. Kymmenesosa nuorimmasta ikäluokasta ( syntyneistä) kävi säännöllisesti taidenäyttelyissä, teatterissa, elokuvissa ja konserteissa, naiset jonkin verran miehiä yleisemmin. Taidemaalausta, soittamista tai kuorolaulua harrasti vuonna 2008 kymmenesosa kaikista vastanneista, miehet ja naiset yhtälailla. Maalausta ja musiikkia harrastavien määrä on vähentynyt vuodesta 2002 pari prosenttiyksikköä, kun taas teattereissa ja konserteissa käynti on lisääntynyt haastatteluvuosien 2002 ja 2008 välillä (Haapola ym. 2009). Aktiivisuus vähenee luonnollisesti iän myötä. Kun fyysinen toimintakyky heikkenee 80 ikävuoden korvilla, joudutaan pakostakin vähentämään fyysistä kuntoa korostavia harrastuksia kuten tansseissa käyntiä tai marjamatkoja. Joissakin harrastuksissa, kuten sauvakävely, ei voida erotella ollenkaan ikäryhmittäisiä osallistumiseroja. Henkisyyttä korostavat harrastukset näyttävät lisääntyvän iän myötä. Näiksi voidaan lukea kirkossa käynnit tai päiväkirjan pitäminen. Matkustaminen sekä koti- että ulkomailla on lisääntynyt jatkuvasti. Useampi kuin neljä viidestä kolmasikäläisestä oli matkustanut vuoden aikana ja vanhimmasta ikäryhmästä kaksi kolmasosaa. Myös teknologisessa kehityksessä halutaan pysyä mukana; nuorimmasta ikäluokasta yli 70 prosenttia käyttää tietokonetta ja voi halutessaan tehdä vaikka virtuaalimatkoja. 3 Ikihyvä Päijät-Häme -pitkäaikaistutkimus on seurannut Päijät-Hämeen alueella asuvia vuosina , ja syntyneitä ikääntyviä ihmisiä ja heidän vanhenemistaan kymmenen vuoden ajan vuodesta 2000 alkaen.. 14

15 Kolmasikäläiset Lapin kaupungeissa KaupunkiElvi - tutkimus Lapin yliopiston KaupunkiElvi -tutkimus- ja kehittämishankkeessa 4 tutkittiin mm. kolmasikäläisten aktiivisuutta (Riihiaho & Koskinen 2007). Aktiivisuus käsittää kulttuuri-, yhdistys-, poliittisen, sosiaalisen, harrastus-, tuottavan (hoiva ja tuki) ja uskonnollisen aktiivisuuden. Tulosten mukaan näyttää, että kulttuuri-, yhdistys- ja poliittinen aktiivisuus ovat selvästi yhteydessä toisiinsa. Lisäksi harrastusaktiivisuus korreloi kulttuuri- ja poliittisen aktiivisuuden kanssa. Enemmistöä haastatelluista voitiin pitää kulttuurisesti aktiivisina. Lähes puolet käy monta kertaa vuodessa teatterissa ja taidenäyttelyssä sekä neljä kymmenestä myös konserteissa. Noin viidennes osallistuu kulttuuritapahtumiin harvoin tai ei koskaan. Naiset käyvät kulttuuritapahtumissa miehiä aktiivisemmin, poikkeuksena urheilukilpailut (27 prosenttia naisista ja 63 prosenttia miehistä). Teatterissa vähintään kerran vuodessa kävi 76 prosenttia naisista ja 59 prosenttia miehistä. Taidenäyttelyissä kävi 79 prosenttia naisista ja 74 prosenttia miehistä. Oopperassa kävi viidennes naisista ja 15 prosenttia miehistä. Kirjastoa käyttävät sekä naiset että miehet ahkerasti ja myös paikalliset tapahtumat kiinnostavat. Kolmannes ilmoitti opiskelevansa kansalaisopiston kursseilla ja joka neljäs opiskeli hyvin aktiivisesti. Ikäihmisten yliopiston toimintaan osallistui joka viides. Yhdeksän kymmenestä ilmoitti matkustavansa kotimaassa ja runsas puolet myös ulkomailla. Kolmasikäläiset eivät ole kovin aktiivisia osallistumaan kerhoihin tai piireihin kuten näytelmäkerho, kuoro, kirjallisuuspiiri, maalauspiiri jne. Seitsemän kymmenestä ei osallistu organisoituun harrastustoimintaan. Naiset osallistuvat huomattavasti enemmän kuin miehet. Yleisimmin osallistuttiin käsityökerhoihin, kirjallisuuspiireihin, kuoroihin ja tanssiryhmiin, joissa jäätiin reilusti alle 10 prosenttia haastatelluista. Tärkeimmäksi harrastukseksi mainittiin taide- ja käsityöharrastukset (54 %, metalli- ja puutyöt, maalaus, teatteri, kuoro), toiseksi liikunta ja ulkoilu (52 %) ja kolmanneksi luontoharrastukset (34 %), sitten lukeminen, tv, radio ja itsensä kehittäminen. Vain 2 prosenttia näki uskonnon ja hengellisen elämän tärkeänä itselleen. Monien kohdalla samat harrastukset ovat jatkuneet tärkeimpinä läpi elämän. 86 prosenttia sanoo, että hänellä on ainakin yksi tärkeä elinikäinen harrastus. Neljä kymmenestä on joutunut luopumaan jostakin harrastuksesta ikääntymisen myötä, useimmiten terveydellisistä syistä. Toisaalta neljä kymmenestä haluaisi aloittaa vielä kolmannessa iässä jonkin uuden harrastuksen. Harrastamiselle annettiin psyykkisiä merkityksiä (77 %), kuten mielihyvä, virkistys, ilo, elämänhalu, mielenrauha, tyydytys ja muutos arkirutiineihin. Konkreettisina asioina (43 %) esitettiin terveyden ja kunnon paraneminen, työn jäljen näkeminen, aktiivisena pysyminen, ajankulu ja uusien asioiden oppiminen. Sosiaalisista tekijöistä (15 %) yleisimmät olivat uusien ystävien saaminen ja sosiaalisten kontaktien lisääntyminen. 4 Elvi (elämisen välineitä ikääntyneille)-hankkeen ensimmäinen vaihe ( ) ja toinen vaihe ( ) koski 11 saamelaiskylää ja niiden yli 65-vuotiaita ikääntyviä. Kolmannessa vaiheessa ( ) Elvi-hanke siirtyi lappilaiseen kaupunkiyhteisöön. Riihiahon ja Koskisen artikkeli sisältyy Kolmasikälaisten elämää pohjoisissa kaupungeissa raporttiin (2007). 15

16 Yhteenvetoa Kulttuuritilaisuuksien suosio on noussut viimeisen 20 vuoden aikana. Kolmannes 65 vuotta täyttäneistä ja puolet kolmasikäläisistä on käynyt vähintään kerran jossain kulttuuritilaisuudessa vuoden aikana. Neljännes yli 75-vuotiaista osallistui kulttuuripitoisiin tapahtumiin vähintään kerran vuoden aikana. Kulttuuritilaisuudet eivät enää ole vain eliittiä varten. Suosituinta on käydä teatterissa ja taidenäyttelyissä, mutta myös konserteissa käydään nyt aikaisempaa useammin. Tilastokeskuksen vapaa-ajantutkimus mukaan 65 vuotta täyttäneistä kolmannes ja 75 vuotta täyttäneistä neljännes kävi vähintään kerran viikossa jossain kodin ulkopuolisessa harrastuksessa. Yhdistystoimintaan osallistuminen on pysynyt samalla tasolla, mutta 75 vuotta täyttäneiden yhdistysaktiivisuus näyttää kasvaneen viimeisen 20 vuoden aikana. Hengellisissä tilaisuuksissa käydään harvemmin, mutta uskontoa pidetään arvossa. Naiset käyvät ikääntyessään kirkossa ja seurakunnan tilaisuuksissa miehiä ahkerammin. Liikunta ja luonto ovat tärkeällä sijalla lähes kaikkien, mutta erityisesti ikääntyneiden miesten elämässä. Tulosten perusteella voidaan todeta, että kolmasikäläiset ovat aktiivisia kulttuurin harrastajia, useimmin yleisönä kuin itse tehden. He ovat hyväkuntoisia, liikkuvia, haluavat harrastaa ja oppia uusia asioita sekä matkustaa. Kolmasikäläisten ryhmä on erittäin heterogeeninen joukko ihmisiä, joita yhdistää keskimäärin hyvä toimintakyky, yhä paraneva koulutustausta sekä toimeentulo ja halu päättää itse asioistaan vapaasti ja vapaaehtoisesti. Pohjoisen kaupunkien kolmasikäläisten kulttuuriharrastus on jopa aktiivisempaa kuin Päijät-Hämeen syntyneillä tai koko maassa keskimäärin. 65 vuotta täyttäneistä yli 70 prosenttia koki harrastamisen ja osallistumisen mahdollisuutensa hyvinä. Vain harvat pitivät itseään liian vanhana harrastamaan tai osallistumaan. Harrastuksilla ja sosiaalisella aktiivisuudella todettiin olevan myönteinen vaikutus terveyteen. Niillä, jotka säännöllisesti eli vähintään kerran kuukaudessa kävivät taidenäyttelyissä, teatterissa, elokuvissa tai konserteissa, oli muita useammin hyvä koettu terveys. Tämä korostui etenkin naisten osalta. Naisten kulttuuriaktiivisuus on todettu pysyväksi piirteeksi eri tutkimuksissa. Miehillä taas nousi esille etenkin opiskelun ja itsensä kehittämisen ja hyvän koetun terveyden välinen yhteys. Suuret ikäluokat ovat nyt kolmannessa iässä ja siirtymässä eläkkeelle. Heidän myötään voi olettaa kulttuuriharrastusten ja kulttuuritilaisuuksissa käymisen lisääntyvän. Tähän viittaa erityisesti Lapin KaupunkiElvin kyselyjen tulokset. 16

17 TAITEESTA JA KULTTUURISTA HYVINVOINTIA IKÄÄNTYESSÄ TUTKIMUSTEN VALOSSA Tähän lukuun on koottu sekä kotimaista että kansainvälistä tutkimustietoa taiteen ja kulttuurin terveys- ja hyvinvointivaikutuksista yleensä sekä erityisesti ikääntymiseen liittyen. Suurin osa näistä tutkimustiedoista on kerätty Opetus- ja kulttuuriministeriölle valmistellun Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia - toimintaohjelman ( ) taustaraporttiin (Liikanen 2010). Muutamia tuon työn jälkeen ilmestyneitä tai löydettyjä uusia tutkimustietoja on lisättynä. Näistä mielenkiintoinen on mm. taiteen taloudellisten vaikutusten selvittäminen (Cohen 2009). Markku T. Hyypän ym. tutkimukset osoittavat "Mini-Suomi" -terveyskyselyä ja haastatteluaineistoa ( ) hyväksi käyttäen selkeästi, että ihmiset, jotka osallistuvat vapaa-aikanaan aktiivisesti yhdistysten toimintaan, vapaaehtoistyöhön, harrastuksiin, kulttuuritoimintaan ja kansalaisaktiviteetteihin elävät pitempään kuin vähän tai ei ollenkaan osallistuvat. Harrastamisen palo säilyi läpi elämän. Tutkijoiden mukaan kodin ulkopuolinen vapaa-ajan sosiaalinen, kulttuurinen tai uskonnollinen aktiviteetti on itsenäinen tekijä, joka vaikuttaa terveyteen ja elinvuosiin keski-ikäisillä suomalaisilla, erityisesti miehillä (Hyyppä ym. 2008). Peruskulttuuri Me-henki Sosiaalinen pääoma: Osallistuminen, luottamus, kulttuurin harrastaminen Terveys Hyvinvointi Kuvio 2. Peruskulttuurin vaikutus terveyteen (Hyyppä 2005) Hyypän mukaan kulttuurin harrastaminen sellaisenaan ei liity hyvinvointiin, vaan peruskulttuurin taustalla oleva sosiaalisuus, yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuuden tunne. Yhdessä puuhaaminen, sosiaalinen osallistuminen, kulttuuriharrastus ja keskinäinen luottamus ovat eloonjäämisen suojatekijöitä. (Kuvio 2.) Francois Matarasso tutki noin 50 osallistavan taiteen (participatory art) kokeilua vuosina Tavoitteena oli identifioida positiivisia, negatiivisia tai yhdentekeviä kokemuksia osallistumisesta taiteen tekemiseen sekä toisaalta luoda vaikuttavuuden evaluointimenetelmiä. Tutkimus oli jaettu kuuteen teemaan, jotka olivat 17

18 persoonallinen kehittyminen, yhteisön voimaantuminen, paikallinen imago ja identiteetti, mielikuvitus sekä koettu terveys ja hyvinvointi. Tutkimuksessa vältettiin tietoisesti lääke- ja hoitotieteellisiä määrittelyitä ja tulokset kerättiin havainnoin sekä haastatteluin. Selkeänä tuloksena taidekokeiluihin osallistuneille aikuisille ja lapsille tehdystä kyselytutkimuksesta oli, että osallistuminen taiteen tekemiseen sai ihmiset voimaan paremmin ja tuntemaan itsensä onnellisemmaksi ja terveemmäksi. Sen myötä löytyi ystäviä ja opittiin uutta myös muista kulttuureista. Monet aktivoituivat etsimään itsenäisesti uusia kokemuksia ja tavoitteita elämälleen sekä osallistuivat yhteisön toimintaan. Osallistuminen taiteen tekemisen prosessiin koettiin tärkeämmäksi kuin itse taide. Matarasso toteaa, että askel onnellisuuden kokemuksesta hyvän terveyden kokemiseen on lyhyt (Matarasso 1997). Seuraavina vuosina on ilmestynyt useita samansuuntaisia tuloksia antaneita tutkimuksia taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksista. Kriittisiäkin tutkimuksia on julkaistu, mm. ruotsalainen Cecilia von Otter arvioi, että kulttuurin ja terveyden välinen yhteys ei ole kuitenkaan selkeä. Hänen mukaansa on vaikea erottaa mikä on syy ja mikä seurausta. Hyvä terveys voikin olla edellytys rikkaalle kulttuurielämälle. Kulttuuriaktiviteetit eivät määritä terveystilannetta, vaan pikemminkin aktiviteetit sopeutetaan terveystilanteen mukaan. Esimerkiksi teattereissa käyntien väheneminen korvataan lisäämällä kirjojen lukemista (von Otter 2008). Kenneth Johansson esittää kriittisiä kysymyksiä alan tutkimusten usein ristiriitaistenkin tulosten taustoista. Hän kysyy, peilaavatko kulttuuriaktiviteettien terveysvaikutukset sosiaalista asemaa, onko kulttuuriaktiviteettien laadulla ja intensiteetillä merkitystä tai onko omakohtaisella luomistyöllä vahvempi vaikutus hyvinvointiin kuin osallistumisella kulttuuritilaisuuksiin? (Johansson 2008). Kulttuuri osana hoitoa ja kuntoutusta Ruotsissa jo vuonna 1994 alkanutta ja viiden vuoden periodein jatkunutta Kultur i Vården visavi vården som kultur tutkimushanketta on evaluoitu vuosien osalta. Tutkimusohjelmaan on sisältynyt satoja tutkimus- ja kehittämishankkeita ympäri Ruotsin, joissa kaikissa on kohteena ollut kulttuurin ja taiteen vaikutukset hyvinvoinnille ja kansanterveydelle. Hanketta ovat toteuttaneet jo 1980-luvun lopulta asti yhteistyössä Tukholman maakäräjät, Tukholman läänin museo ja Karoliininen instituutti. Maakäräjät on rahoittanut hanketta kahdella miljoonalla kruunulla vuosittain. Kultur i Vården -toimintaa varten on kehitetty mm. ohjelmakansio, jossa olevia taideesityksiä voidaan tilata hoitolaitoksiin ja sairaaloihin edullisesti julkisen tuen avulla. Erityisesti suositaan lapsille, nuorille ja vanhuksille tarkoitettuja kulttuuriohjelmia ( Birgitta Rapp (1993) on tutkinut taideteosten merkitystä ruotsalaisessa sairaalaympäristössä ja pyrkinyt määrittelemään hoitoympäristöihin soveltuvaa taidetta. Hänen mukaansa sairaalamiljöö on julkisista instituutioistamme tunneherkin, jolloin ympäristöön satsaaminen tuottaa positiivisia hoitotuloksia. Musiikin vaikutuksia terveyteen on tutkittu taidelajeista eniten. Muun muassa Mozartin musiikin, muun klassisen musiikin, popin tai intialaisen kansanmusiikin on todettu rauhoittavan eri elämäntilanteissa ja terveyteen liittyvissä kriiseissä. Suomessa julkaistiin vuonna 2008 laaja monitieteinen tutkimus musiikin vaikutuksesta 18

19 aivotoimintaan. Tulosten mukaan musiikin kuuntelu aktivoi aivoissa laajaa ja molemmille puoliskoille levittyvää hermoverkkoa, joka säätelee vireystilaa, tarkkaavaisuutta, muistia sekä emootioita. Musiikkia päivittäin kuunnelleiden aivoinfarktipotilaiden kognitiivinen toipuminen sujui nopeammin kuin ryhmillä, jotka kuuntelivat äänikirjoja tai eivät kuunnelleet mitään. Neuropsykologinen tutkimus osoitti, että mitä nopeammin aivoinfarktin jälkeen aloittaa musiikin kuuntelun, sen paremmin toipuminen alkaa (Särkämö ym. 2008). Rosalie Staricoffin ym. (2003) tutkimuksen mukaan musiikin ja taideteosten esittämisellä sairaalassa (Chelsea and Westminster Hospital) oli selkeä vaikutus potilaiden fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen sekä henkilökunnan hyvinvointiin. Seurauksena oli mm. lyhyempi sairaalassaoloaika leikkausten jälkeen, lääkkeiden vähäisempi tarve, hermostuneisuuden vähentyminen ennen hoitoja tai leikkauksia, synnytysten parempi sujuminen ja synnytyksen jälkeisen masennuksen väheneminen. Elävä musiikki laski verenpainetta ja hormonaalista stressiä sairaalamiljöössä. Henkilökunta ilmaisi, että sairaalan miellyttävällä arkkitehtuurilla, sisustuksella ja taiteella on ollut vaikutusta hakeuduttaessa töihin sekä työssä viihtyvyyteen (Staricoff ym. 2003). Rosalie Staricoff on laatinut Englannin taideneuvostolle (Arts Council England) raportin, johon on koottu taiteen terveysvaikutuksia kuvaava lääketieteellinen kirjallisuus sekä sairaalaympäristöissä suoritettujen systemaattisesti kontrolloitujen taideinterventioiden tulokset. 385 tieteellistä artikkelia sisältävän kirjallisuuskatsauksen aiheina olivat taiteen vaikutukset terveyteen, mielenterveyteen ja henkilökunnan viihtyvyyteen, taide- ja humanistiset aineet henkilökunnan koulutuksessa sekä eri taiteenalojen vaikutukset ja taiteen vastaanottamisen mekanismit aivotutkimukseen liittyen. Kirjallisuuskatsaus osoitti useita lääketieteellisiä alueita, joissa tutkimukset ovat tuoneet luotettavaa näyttöä taideinterventioiden myönteisistä vaikutuksista, esimerkkeinä verenpaineen lasku, stressin ja kivun ja psyykkisten oireiden väheneminen. Taideinterventioiden myönteinen vaikutus muistihäiriöisten ihmisten hoitoon sekä kommunikaatiokyvyn paranemiseen voitiin myös todentaa. (Staricoff 2004). Manchester Metropolitan -yliopiston johdolla toteutettiin laaja Arts and Health - projektien ja taiteen vaikuttavuuden evaluointitutkimus (Kilroy ym. 2007). Tutkimuksessa selvitettiin sekä koetut että kliinisesti mitatut terveys- ja hyvinvointivaikutukset. Tavoitteena oli myös selvittää taiteen välittävä (transformative) voima ja voimauttava (empowerment) vaikutus. Tulokset osoittivat, että kulttuuri- ja taidetoimintaan osallistuminen vahvisti autonomisuuden ja oman elämän hallinnan tunnetta, hyvinvointia, terveellisiä elämäntapoja ja työtyytyväisyyttä. Taiteen tekemisen prosessinomaisuus, aikaisempi työskentely alalla, sitoutuminen ja luovuus aukaisevat uusia näkökulmia ja selittävät taiteen välittävää voimaa. Evaluointi osoitti selkeitä sisällöllisiä, ideologia- ja arvoperustaisia eroja taiteilijoiden ja hoitohenkilökunnan asenteissa, vaikkakin yhteisymmärryksen määrä oli lisääntynyt yhteistyön jatkuessa. Tämä vaikeutti tutkimuksellisten indikaattorien löytymistä ja valintaa. Positiivisen ilmapiirin ja ympäristön luominen koettiin yksimielisesti tärkeäksi elementiksi sekä taiteen luomiselle että paranemiselle (Kilroy ym. 2007). 19

20 Tarja Mustalahden (2005) tutkimuksessa pääteltiin, että taiteilla on mahdollisuuksia lisätä voimavaroja elämänkulun siirtymissä, jotka ovat ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin kannalta haasteellisia ja mahdollisuuksia täynnä olevia jaksoja. Näitä ovat mm. siirtyminen eläkkeelle tai kolmannesta iästä neljänteen. Ihmisen kulloisenkin elämäntilanteen huomioiminen on tärkeää myös terveydenhuollossa. Kulttuuriharrastukset lisäävät elinvuosia ja elämänsisältöä Ruotsissa Bygrenin, Konlaanin ja Johanssonin tutkimusryhmä seurasi pitkittäistutkimuksessa kymmenen vuotta ( ) yli ruotsalaisen eriikäisten ryhmää ja verrokkiryhmää. Kulttuurin aktiivinen harrastaminen, kuten elokuvissa, konserteissa, museoissa ja taidenäyttelyissä käynti vaikuttivat positiivisesti elinajan odotteeseen, kun taas kirkossa ja urheilukilpailuissa käynneillä ei ollut merkitystä elämän pituuteen. Tutkijaryhmän pitkäaikaistutkimukset osoittivat, että kulttuurisen aktiivisuuden ja eliniän odotteen välillä on vahva yhteys (Bygren ym. 1996, Konlaan ym. 2002). Myös Hyypän ym. (2008) laajat pitkäaikaiset väestötutkimukset osoittavat, että kulttuurin harrastaminen luonteeltaan sosiaalisena toimintana pidentää elinikää. Suomalaisessa seurantatutkimuksessa tarkasteltiin yhden teollisuuskonsernin henkilöstön (n=7500) vapaa-ajantoimintojen yhteyksiä heidän ennenaikaisiin kuolemiinsa 20 vuoden seuranta-ajalla. Tiedot työstä, hyvinvoinnista ja aktiviteeteista kerättiin kyselyllä vuonna Tulosten mukaan aktiivisesti sosiaalisesti jaettuihin kulttuuriharrastuksiin osallistuneiden riski kuolla ennenaikaisesti ulkoisista syistä (tapaturmat, itsemurhat ja väkivaltaiset kuolemat) johtuen oli pienempi kuin muiden työntekijöiden (Väänänen ym. 2009). Gene Cohenin amerikkalaisessa ikäihmisten taideinterventiotutkimuksessa tulokset osoittivat selkeän eron aktiivisten ja passiivisten taideryhmäläisten välillä. Tutkimuksen kohteena olivat vuotiaat itsenäisesti asuvat ikäihmiset, jotka osallistuivat ammattitaiteilijan vetämään intensiiviseen taideohjelmaan kerran viikossa kahden vuoden ajan (Washington DC, New York, San Francisco). Aktiiviset kulttuuriryhmäläiset olivat terveempiä, kävivät harvemmin lääkärissä, käyttivät vähemmän lääkkeitä, olivat psyykkisesti vireämpiä ja osallistuivat kaiken kaikkiaan aktiivisemmin sosiaaliseen elämään. Ikääntyvät mainitsivat erityisesti oman elämän hallitsemisen ja voimaantumisen lisääntyneen. Tämä selittyi sosiaalisen osallistumisen, aivojen plastisuuden säilymisen sekä psykoimmunologisella (PNI) käyttäytymisen ja terveyden selitysmallilla, jonka mukaan elämän hallinnan tunne johtaa parempaan terveyteen (Cohen 2006). Uusimmassa tutkimuksessaan (2009) Cohen on laskenut terveydenhuollon säästöjä aktiivisen kulttuuriharrastamisen seurauksena. Hän otti esimerkikseen ikääntyneet kuorolaiset, joiden lääkäri- ja lääkekustannukset olivat 172,91 dollaria vuodessa pienemmät kuin ei-kuorolaisten. Neda Agahin (2008) ruotsalainen tutkimus vahvistaa, että aktiivisesti harrastavat eläkeläiset (65-95-vuotiaat) säilyvät pitempään hengissä kuin ne, jotka eivät harrasta 20