GEOTEKNILLISIÄ TIEDONANTOJA

Transkriptio

1 SUOMEN GEOLOGINEN TOIMISTO GEOTEKNILLISIÄ TIEDONANTOJA N:o 19 EKONOMISET KARTTAMME B, AARNIO HELSINKI 1917

2 Ylipainos Maataloustieteellisen seuran julkaisuista. Ekonomiset karttamme. B. Aarnio. Vielä noin vuotta takaperin oli maanviljelys suuressa osassa Suomea hyvin yksinkertaista; maat olivat jaetut pääasiallisesti kahteen vuoroon: kesanto ja ruis; perunamaana oli vakinaisesti pienempi alue, ohrana jokin saranpää, kauraa viljeltiin uutismaissa, nauriita suossa tahi palossa, niityt olivat luonnonniittyä. Viljelysjärjestys ei tuottanut mitään vaikeutta, eikä maanviljelijä kaivannut mitään kuvaa viljeltävästä alueestaan. Senjälkeen tapahtuneet kadot rukiinviljelyksessä muuttivat kuitenkin meillä koko viljelystavan, siirryttiin viljanviljelyksestä rehuviljelykseen, yksinkertaisesta kompliseerattuun. Maanviljelijältä vaaditaan yhä enemmän tietoja ja taitoa, voidaan sanoa taituruutta, voidakseen viljeltävästä alueesta saada yhä nousevia kustannuksia vastaavan hyödyn. Tähän asti on ulkoa tuotu suuret määrät väkirehua, joka seikka osaltaan on heikontanut karjatalouden kannattavaisuutta ja vaikuttanut pyrkimykseen kasvattaa mahdollisimman suuri ja monipuolinen rehumäärä kotona. Viljeltävän maan jaoittaminen eri viljelyskasvien kesken ja eri maanlaatujen sopivaisuus eri kasveille on maanviljelijälle tullut yhä tärkeämmäksi kysymykseksi, joista hänen taloudellinen menestyksensä riippuu. Voidakseen järkiperäisesti järjestää viljelyksensä tarvitsee maanviljelijä tarkan ja täydellisen kuvan hallittavasta alueestaan, josta hän voisi suunnitella sekä viljelysjärjestelmänsä että maanparannukset. Sen tulisi kuvata hänelle alueen pintamuodostuksen, maalajit ja -laadut, sekä niiden fysikaaliset ja kemialliset ominaisuudet. Tämän yleissilmäyksen tulisi hänen saada aluetta kuvaavasta kartasta

3 2 Tällaista karttaa tarvitsee maanviljelijä jo tilaa ostaessaan, sillä tuskin kukaan voi saada selvää tilan todellisesta arvosta vain silmämääräisesti kentällä tarkastaessaan. Sama on asianlaita tilaa arvioidessa hypoteekkilainaa varten. Erityisen tärkeinä välikappaleina ovat kartat tuossa arkaluontoisessa toimituksessa, joka niin läheisesti koskee maanviljelijäin yksityisomaisuutta, tarkoitan jakotoimitusta. Tässäkin oli menettelytapa entisaikoina yksinkertainen. Kukin pelto jaettiin sarkoihin, joista kukin osakas sai vuorosarkansa eli silloisen periaatteen mukaan: kukin sai osuutensa niin hyvin hyvästä kuin huonosta. Sen jälkeen voimaanastuneen isonjaon tarkoituksena oli koota nämät pienet osuudet suuriksi ja säännöllisiksi palstoiksi, jolloin maan huonommuus korvattiin alueen suuremmuudella, ja tasoitus tehtiin maanarvioimisen eli jyvityksen avulla. Näissä toimituksissa tuli hyvin usein määrääväksi vaikuttimeksi tuon asetuksen sananmuodon noudattaminen, joka vielä määräsi kullekin tilalle tulevan korkeimman palstaluvun pellossa, niityssä ja metsämaassa. Tästä johtui, että maat tulivat usein yksipuolisesti jaetuksi. Niinkauan kun viljelys oli pääasiallisesti viljanviljelystä, saattoi tällaista yksipuolisuutta jossakin määrin puolustaa, mutta maanviljelyksen kehityttyä nykyiselle kannalleen tarvitsee maanviljelijä monipuolista maata, ja hyvä maa on hänelle niin tärkeätä, ett'ei sitä korvaa alueen suuremmuus, varsinkin kun ottaa huomioon työkustannusten nopean nousun. Tässäkin tapauksessa on siis luonnonmukaisen kartan tarpeellisuus selvä, puhumattakaan, että se suuresti helpoittaa maanarvioimista jyvityksessä. Jos nyt tarkastamme niitä karttoja, joita meillä nykyään käytetään, niin täytyy myöntää, ett'ei mikään näistä täytä nykyaikaisia vaatimuksia. Meidän tässä suhteessa täydellisimmät kartat ovat jakokartat. Niissä jaetaan tilukset viljeltyihin, viljelyskelpoisiin, metsämaihin ja impedimentteihin; viljellyt maat taasen peltoon, niittyyn ja suoviljelykseen. Mutta kartalla ei voi erottaa millainen esim. pelto on, onko se kehnointa hiekkamaata tahi parasta savikkoa. Samoin on asianlaita niityssä. Viljelykseen kelpaavan maan nimitykset ja käsitteet ovat kovin epävarmoja, kuten jo nimityksistä peltomaa, viljelyskelpoinen kangas ja kaskimaa voi ymmärtää. Jo koko käsite viljelyskelpoinen on kovin häälyvä ja eri osissa maata erilainen. Sellaista maata esim., jota keski- ja pohjois-suomessa viljellään, pidetään usein etelä-suomessa, jossa maat yleensä ovat vii-

4 4 jelystarkoituksiin sopivampia, viljelykseen kelpaamattomana. Harvoin esim. viljellään etelä osassa maata sellaisia kivikoita, kuin keski-suomessa. Toiselta puolen taas viljellään lounais-suomen rannikolla useasti sulfaattimaita (n. k. alunamaita), kun ne taas pohjoisempana ovat vähemmin halutuita. Samanlaisena esimerkkinä voimme pitää rahkasoita, joita viime aikoina on alettu yhä enemmän viljellä, sellaisiakin, joita tähän asti on pidetty viljelykseen kelpaamattomina. Viljelyskelpoisuus käsite on siis myös muuttuvainen eri aikojen mukaan, kuten kaikki kansallistaloudelliset faktorit, riippuen useasti myös siitä, miten kehittyneitä ja taitavia maanviljelijät ovat. Viljelyskelpoisuus käsite onkin muuttunut viimeisinä vuosikymmeninä suuresti. Niinpä pidettiin maanviljelyksen alkuaikoina meillä varsinkin pohjois-, keski- ja itä-suomessa vain kaskimaita viljelyskelpoisina; sen jälkeen kun kaskiviljelys näillä seuduilla muuttui peltoviljelykseksi, viljeltiin vain hiekka- ja sorahietamaita, pääasiallisesti hallan ja heikkojen ja kehittymättömien peltokalujen takia. Vieläkin on maassamme seutuja, jotka viljelevät pääasiallisesti tällaisia helposti muokattavia maita, kun taas savitasangot ovat metsänkasvussa. Samanlaisen kuvan antaa suoviljelyksen kehitys, jota osissa maatamme harjoitettiin jo kuusitoista sataluvun alkupuolella, jota vastoin toisissa osissa maatamme sitä on vasta viime aikoina alettu harjoittaa. Viljelyskelpoisuuskäsite riippuu useasti myös siitä, miten suuria kustannuksia maanviljelijä voi kiinnittää maan viljelykseenottamiseen, joka seikka taasen riippuu maanviljelijän varallisuudesta, sekä viljeltäväksi otettavan alueen asemasta, liikeneuvoista, kauppasuhteista y. m. seikoista. On sentakia hyvin luultavaa, että osa maista, joita nyt pidetään viljelykseen kelpaamattomina, tulevaisuudessa otetaan viljeltäväksi, aina sen mukaan, kun maanviljelys, kulkuneuvot ja liikeolot kehittyvät. Voidaan myös ajatella, että vastaisuudessa otetaan viljeltäväksi kasveja, jotka menestyvät olosuhteissa, joita nykyään pidetään meillä viljelykselle sopimattomina (viittaan esim. parannuksiin Liineburgin nummella ja Tanskan lentohietikoilla), tahi aletaan käyttää viljelystapoja ja maanparannuskeinoja, jotka tekevät viljelyksen nykyään viljelykseen kelpaamattomilla alueilla mahdolliseksi. Sellaisena voimme pitää esim. keinotekoisen kastelun, jonka avulla varmaan hyvin köyhiäkin hiekkamaita saatetaan viljellä. Tällainen subjektiivinen ja muuttuvainen käsite olisi siis kartoiltamme poistettava. Nykyaikaisista jakokartoista on siis hyvin vaikea saada selville tilan maanviljelysarvoa. Tosin seuraa jakokarttoja selitys,

5 4 jossa maanlaatu tarkemmin selitetään, mutta on niistä jotenkin hankala saada yleissilmäystä ja sen lisäksi ovat nämät selitykset epäluotettavia. Hyvin alkuperäisellä kannalla tässä suhteessa ovat metsälioidolliset kartat. Tosin niiden tulisi seurata samoja sääntöjä, kuin jakokarttojen, mutta käytännössä ne lienevät tulleen paljoa yksinkertaisemmiksi. Pääasiallinen eroitus niissä tehdään vain kuivien ja märkien maiden välillä, jotapaitsi suot ovat vetäneet erityisen huomion puoleensa. Vielä vähemmän voimme sanoa agronomisista kartoista, joissa paitse ojitusta ja vuorojen rajoja ei ole mitään ilmaistu. Viime aikoina on eri maissa alettu valmistaa karttoja, jotka kiinnittävät huomionsa pääasiassa eri tyyppeihin maissa. Nämät kartat ovat eri maissa saaneet eri muotonsa. Yksipuolisimmin ovat venäläiset agrogeologiset kartat kehittyneet, sillä niissä ei ole merkitty muuta, kuin maanlaadut, kuten eri podsolityypit, tsernosem, ruskeat maat y. m. Venäläisen käsityksen mukaan eivät maalajit suuresti vaikuta maanlaadun muodostumiseen, vaan saattaa esim. mustamulta Glinkan mukaan muodostua lössissä, moreenisavessa, juurasavessa, graniitista muodostuneessa maalajissa j. n. e. Böhmissä taasen Prof. J. Kopecky'n toimittamissa kartoissa merkitään väreillä geologiset maalajit ja ruokamullan raesuuruuteen perustuva kokoomus erilaisilla viivotuksilla. On luonnollista, etteivät nämät kartat tyydytä nykyaikaisia vaatimuksia, sillä maanviljelijöille ei varsinkaan meillä ole erityisen tärkeätä tietää maalajin geologista syntyä, ja samoin on raesuuruus saanut kovin vallitsevan merkityksen. Suuressa määrässä nykyaikaisuutta ja käytännöllisyyttä tavoittelevat Rostockin koeaseman (R. Heinrich) julkaisemat Landwirtschaftliche Rodenkarten, jotka käsittävät eräitä suurtiloja Mecklenhurgissa. Näissä kartoissa ovat maalajit merkityt väreillä: hiekka rikin keltaisella, humuspitoinen hiekka vaalealla ruohovihreällä, humuspitoinen, liiedanpitoinen hiekka vihreän ja keltasen sekotuksella, humus harmaanvilireällä, liiedanpitoinen hiekka vaalealla cliamois'illa, hiekkainen hieta ehamois'illa, hieta (Lelim) tummalla chamois'illa, mergeli kromikeltaisella ja savi violetilla. Kosteussuhteet ovat merkityt sinisellä viivoituksella. Ne ovat määrätyt arvioimalla ja jaettu 10 luokkaan. Arvioidessa on silmällä pidetty maan luonnollista kosteutta, joka ei johdu ainoastaan maalajista itsestään, vaan myös suuressa määrässä sen asemasta ja erittäinkin hienoista kerrosmuodostuksista, joita on

6 5 siellä täällä tulvamaan jankossa, ne ovat useasti vain millimetrin osan vahvuisia ja muodostuneet erilaisista aiueksista kuten rautaoksidi- ja merkelikerroista, hienommasta tahi karkeammasta hiekasta j. n. e." Kymmenestä kosteusluokasta vastaa luokat 1 5 kuivia maita (vilja juurikas kulturi) ja 6 10 märkiä, ruohoakasvavia maita, siis niittyjä ja soita. Viivotus on tehty siten, että kussakin viivaryhmässä on 1 5 viivaa, ja vastaa siis kukin yksityinen viiva kahta kosteusluokkaa. Maan huokoisuus (Durchliiftungsfähigkeit) on ilmaistu siten, että viivaryhmät ovat sitä etäämmällä toisistaan, mitä huokoisempi maa on ja päinvastoin. Myös maan kasviravintopitoieuius on näillä kartoilla tuotu näkyviin lyhyillä viivoilla ja merkitsevät ne suolahappoon liukenevia osia. Ravintoainepitoisuus on jaettu Orteen ryhmään: O.oi O.os, 0.ee O.io, O.ii 0.2o, O.ai O.»«, 0.3i 0.50 ja yli 0.5«prosenttia, joista jokainen väli on merkitty omalla viivaryhmällään, jolloin on seurattu menettelytapaa, että mitä hienommat viivat ovat, sitä vähemmin on kysymyksessä olevaa ainetta maassa. Väreinä on käytetty Kalille violettia (sen liekkireaktio) Kalkille oranssi (samoin) Fosforihapolle punasta (happoreaktio) Typelle vihreätä (kasvullisuus). Kasvullisuudelle tarpeelliset ravintoaiuemäärät ovat kasvuvoiuiaisessa maassa, jossa lannoitus ei ole tarpeellinen Typpeä Kalia Kalkkia Fosforihappoa 0.i2 0.2 % ja enemm Laihassa maassa, jossa lannoituksella on vaikutus: Typpeä Kalia Kalkkia Fosforihappoa.. O.i % ja vähemm. Kartoissa on vielä korkeuskäyrät, joissa myös on huomioonotettava käytännöllisyys. Korkeutta osottavat numerot ovat niin. ase-

7 6 tetut niin, että numeron asema on asetettu alempaan tasoon päin ja numeron yläosa nousevaa tasoa kohti. Tästä voi ilman vaivaa heti nähdä, mihinpäin maa kohoaa. Näissä rostokkilaisissa kartoissa on paljon maanviljelijälle tärkeätä otettu huomioon, kuten maalajit, kosteussuhteet ja kasviravintoainepitoisuus. Pienillä lisäyksillä saisi näistä kartoista varmaan hyvinkin täydelliset ja maanviljelijälle sopivat kartat. Suomessa toimitetuissa agrogeologisissa koekartoissa on merkitty maalajit väreillä siten että sora on merkitty punaisella, hiekka vihreällä, hieta violetilla ja savi sinisellä. Suot ovat merkityt ruskealla. Eri maanlaatumuodostumat ovat merkityt viivoituksella. Kuten usein täällä jo on esitetty, syntyy erilaisten ilmastojen vaikutuksesta erilaiset maanlaadut, niin että voimme sanoa, että kullakin ilmastolla on oma maanlaatunsa. Suomen ilmasto kuuluu n. k. humidiseen, jossa syntyneet maanlaadut ovat suurimmaksi osaksi uutetuita, toisin sanoen, niissä on turpeen alla uuttunut ja tämän alla rikastunut kerros, johon ylimmästä kerroksesta liuenneet aineet uudestaan osittain saostuvat. Senmukaan mitkä aineet ovat B kerrokseen saostuneet ovat maanlaadut jaetut rauta-uutemaihin, joissa B-kerrokseen saostuneista aineista aluminiumi- ja rautaoksidi ovat vallitsevina ja humus-uutemaihin, joissa B-kerrokseen on pääasiallisesti saostunut humusaineita ja aluminiumioksidia. Nämät muodostumat kehittyvät homogenisiksi kerroksiksi pääasiallisesti vain hiekka- ja soramaissa, joissa rauta-, aluminiumi- ja humussolit voivat vapaasti liikkua, hieta ja savimaissa ne värittävät maalajin vain täplikkääksi ja viiruiseksi, riippuen siitä, että nämät liuokset kulkevat vain valmiita tiehyeitä, kuten vanhoja juuritiehyeitä, rakoja ja repeytymiä pitkin. Näitä muodostumia on kutsuttu gleymaiksi, koska on otaksuttu niiden syntyneen pohjaveden vaikutuksesta ') Tähän ryhmään luetaan myös pohjavesimuodostumat. Organisten ainesten vaikutuksesta ovat syntyneet n. k. pikimaat. Nämät eri tyypit ovat kartalle merkityt erilaisilla viivoituksilla, rautauutemaat vaakasuoralla, humusuutemaat pystysuoralla, gley-muodostumat vinolla ja pikimaat katko-viivotuksella. On luonnollista, että huomio pääasiallisesti on ollut kiinnitetty maanlaatumuodostumien teoreettiseen puoleen, jonka päämäärän agrogeologia yleensä on omaksunut. Sen tarkoituksena on, kuten ') Luultavaa on kuitenkin, että ne meillä suuremmaksi osaksi ovat tavallisia rikastumia ilmiöitä, joissa saostuneet ainekset ovat tulleet ylhäältä päin (B-kerros).

8 7 sen nimikin osottaa, maan ylimmässä kerroksessa tapahtuvien prosessien selittäminen ja kuvaaminen, joista sitten voitaisi tehdäi käytännöllisiä johtopäätöksiä. Tällaisia agrogeologisia karttoja ei luonnollisesti suoranaisesti voi käyttää maanviljelyskartoiksi, sillä niistä puuttuu tavallisesti maanviljelijälle m. m. niin tärkeä seikka, kuin viljellyn alueen merkitseminen kartalle. Ollakseen maanviljelijöille avuksi heidän vaikeassa tehtävässään, tulisi yksinomaan käytäntöä varten laadituilta kartoilta helposti käydä selville: viljelykset pelto ja niitty, maalajit, tärkeimmät ilmanlaadut, luonnolliset kosteussuhteet, fysikaalinen tila, jonka ilmaisijana ehkä edullisimmin voisi pitää ilmakapasiteettiä ja hygroskopisiteettia sekä kasviravintoainepitoisuus. Maan fysikaalisen ja kemiallisen tilan selvittely tulisi luonnollisesti kysymykseen pääasiallisesti vain viljellyllä alueella. Fysikaalisista tekijöistä ilmaisisi ilmakapasiteetti maan huokosellisuuden ja muokkauksen voimakkuuden sekä hygroskopisiteetti maalajin hienousasteen ja aineksien yhteisen pinta-alan, samalla antaen jonkinlaisen kuvan maan absorbeerauskyvystä. Maan kasviravintoaineinäärästä on maanviljelijälle tärkeätä tietää, mikä aine tahi mitkä aineet ovat vähemmistössä. Liebigin minimilain mukaan riippuu tuotanto kasvullisuudessa siitä kasvullisuusfaktorista, joka suhteellisesti on enimmin minimumissa. Tähän kasvullisuusfaktoriin ei sisälly ainoastaan kasviravintoaineet, vaan myös maan fysikaaliset tekijät sekä kosteus ja lämpö. Ja vaikka tätä lakia laajennetaankin siten, että vaikuttavina tekijöinä ei ole vain yksi enimmin vähemmistössä oleva, vaan kaikki ne tekijät, jotka ovat suhteellisesti enimmin minimumissa, niin ei se suinkaan vähennä sen tärkeyttä. Sitäpaitsi ovat fysikaaliset ja kemialliset tekijät ainoat, joita maanviljelijä voi parantaa. Niillä työvoimilla ja niillä varoilla, mitä ollaan tilaisuudessa kiinnittämään tällaisiin tutkimuksiin, saadaan kuitenkin siksi vähän kartoituksia ja tutkimuksia tehdyksi, että hyöty niistä on verrattain rajoitettu. Sen takia olenkin jo kauan, jo ennenkun tällaisia tutkimuksia meillä oli alotettukaan, kiinnittänyt huomioni eräisiin kartoituksiin, joissa ei tosin näin yksityiskohtaista uudistusta voitaisi panna toimeen. Tarkoitan, että ne kartat, joita valmistetaan jakotoimia varten, samalla myös olisivat hyödyksi maanviljelijälle ilman että uudistus haittaisi jakoteknillisiä toimenpiteitä. Kun jakokarttoihin luonnollisesti ei voitaisi sijoittaa useita kasvullisuusfaktoreja, tulisi niihin koettaa saada se tekijä, joka selventäisi ja helpottaisi jakotoimitusta ja olisi maanvilje-

9 8 lyksessä mahdollisimman suureksi eduksi maanviljelijöille. Jos sentakia tarkastamme eri kasvullisuusfaktoreja, täytynee meidän myöntää, että tärkein tekijä tässä suhteessa meillä on maalaji. Maalajista useinkin riippuvat toiset faktorit, pääasiallisesti kemialliset ja osittain myös fysikaaliset. Maalajia ei myöskään helposti voi muuttaa toiseksi, sillä vaikka hiekkamaan esim. voi sekottaa savella, niin on se hyvin työläs ja vain ajallinen parannus, jonka kustannukset nousevat niin suuriksi, ett'ei sitä käytännössä yleisemmin voi toteuttaa. Maalaji on siis itsessään myös pysyväisin. Maanlaatumuodostuksen esim. voi mekaanisesti muuttaa, eri kerrokset siinä sekottaa, maan fysikaalisia ominaisuuksia saattaa muokkauksen ja sopivien apuaineitten avulla parantaa ja vihdoin kasviravintoa inevarastoa lisätä lannoituksen avulla. Tässä on otettava myös huomioon, mikä on käytännössä mahdollinen toteuttaa, eli mikä on niin yksinkertainen, että kartottaja voi sen toimittaa. Maalajien kartalle ottaminen olisi siis erittäin suotava ja helpottaisi ja selvittäisi se paljon maanmittarinkin työtä. Tämän kautta tulisi tuo niin usein ilman vastaavaa todellisuutta kokoonkyhätty karttaselitys tarpeettomaksi ja nykyisten jakokartoilla käytettyjen mielivaltaisten ja epävarmojen nimitysten sijaan saataisi todellisuutta vastaavat nimitykset ja merkinnät. Tämän muutoksen käytännöllinen puolikaan ei tuottaisi sanottavia vaikeuksia. Jos maalajit merkittäisi reunaväreillä ja pelto ja niitty säilyttäisivät entiset merkintätapansa, olisi asia autettu. Kosteussuhteet olisivat siinä suhteessa otettavat huomioon, että vesiperäiset maat saisivat sinisen viivoituksen. Väritys voisi tapahtua esim. seuraavasti: 1. Tontti punanen peittoväritys. 2. Pelto keltanen peittoväritys. 3. Luonnon niitty vihreä peittoväritys. Maalajeille: 1. Savimaalle keltanen reunaväritys. 2. Hietamaalle sinipunertava reunaväritys. 3. Hiekkamaalle vihreä reunaväritys. 4. Soramaalle punanen reunaväritys. 5. Suolle tumma ruskea reunaväritys. 6. Rahkalle vaalea ruskea reunaväritys. Vedet sininen reunaväritys.

10 9 Vesiperäisyys sinisellä viivoituksella. Kivisyys merkittäisi punasella ja louhu harmaalla pilkutuksella. Kasvullisuus metsämailla säilyttäisi entiset merkkinsä. Savimaalla tarkoitetaan tässä maalajia, joka on kokoonpantu pääasiallisesti hienoiminasta vuorilajijauheesta, vaikuttavana aineksena on siinä hiukkaset joiden raesuuruus on pienempi kuin O.002 mm. Se on vettä hyvin vähän tai ei ollenkaan läpäisevä, kosteana muovailtava sekä kuivaessaan kutistuva. Hietamaa, joka on muodostunut hienosta aineksesta, eroaa savesta siinä, ett'ei se kosteana ole muovailtava, eikä kutistu kuivaessa. Kosteana se kuitenkin tavallisesti pysyy koossa, mutta hajoaa kuivattuaan. Läpäsee huonosti vettä. Se on muodostunut pääasiallisesti aineksista, joiden raesuuruus on O.002 O.i mm. Tällainen maalaji on esim. juoksusavi. Yleisimmin hietamaa esiintyy sisämaassa savimaiden ulkoreunoilla. Hiekkamaat, joihin myös luetaan pyöristynyt sora (harjuainekset) muodostaa pääasiallisesti aines, jonka raesuuruus on O.i 2 mm. Se on vettä helposti läpäsevä maalaji. Soramaa on maalaji, joka on kokoonpantu eri suuruisista aineksista: kiviä, soraa, hiekkaa ja hienompaa vuorijauhetta erilaisissa suhteissa. Soramaat muodostavat meillä enimmin levinneen kivennäismaalajin, hyvin tunnettu murtokivi-(moreni)soran nimellä. Jos tällaista menettelytapaa noudatettaisi, näkyisi kartasta kuvattavan alueen tärkeimmät ominaisuudet. Pellossa näkyisi siinä olevat maalajit, joista voisi jossain määrin päättää sen viljelysarvon, samoin niityssä. Suoviljelys saisi pellon värin suoreunustalla. Kun metsämaatkin olisivat tällätavoin järkiperäisesti kartalle otetut, kävisi pääseikoissaan selville, mitkä maat olisivat viljelyskelpoisia ja mitkä vain metsänkasvulle kelpaavia, joten tuo keinotekoinen jaoitus viljelyskelpoinen ja varsinainen metsämaa" katoisi jakokartoilta, mikä ei estäisi tuota jaoitusta asiakirjoissa säilyttämästä. Käyttämällä luonnollisia maalajinimityksiä ja merkitsemistapoja, häviäisi se epävarmuus ja erilaisuus, mikä nykyään vallitsee näillä kartoilla. 2

11 10 On Economical Maps. The author gives a comparative account of the different methods which have been used in mapping soils, especially on Finnish geodetical, sylvicultural and agricultural maps, and finds them inadequate for the purposes in question. Reviewing recent Russian, Bohemian, German and Finnish agricultural maps, he gives preference to those drawn by Dr. Heinrich in Rostock which show the different character of the soils, their natural humidity, porosity and fertility. It would be possible to complete these maps by adding data for the air-capacity and hygroscopicity. In land-syrveying, which is performed annually in Finland in rather a large measure, new methods of mapping ought to be applied, instead of the old, unsatisfactory ones. This method should render possible a display on the maps of those natural phenomena conditioning the vegetation, which are of greatest importance to the agriculturist. The author considers that it would lie most advisable to mark out, by coloured margins around the designations of the map, the different kinds of soil (gravel, sand, silt, clay, peat & c).

12 SUOMEN GEOLOGINEN TOIMISTO i, GEOTEKNILLISIÄ TIEDONANTOJA N:o 1. Lisiä saviemme teknillisten ominaisuuksien tuntemiseen. Benj. FroBterus. Hinta: 0: 50. N:o 2. Lisiä Pitkänrannan malmikentän liistoriikkaan. Otto Trüstedt. Hinta 0: 50. N:o 3. Lounais-Suomen kalkkikivet ja kalkkiteollisuus. Benj. Frosterus. Hinta; 0: 50. N:o 4. Suomen pohjavesi, sen esiytyminen, paljous ja liikkeet. J. J. Sederholm. Hinta: 0: 50. N:o 5. Orijärven malmikenf.tä. Otto Triistedt. Hinta: 0: 50. N:o 6. Suomen saviaines geologisena muodostumana ja teknillisenä tuotteena. Benj. Frosterus. Hinta: 1:. N:o 7. Kovasimien valmistus Suomessa. Benj. Frosterus. Hinta: 0: 30. N:o 8. Suomen graniittien teknillisistä ominaisuuksista. J. J. Sederholm. Hinta: 1:. N:o 9. Saviteknillisiä tutkimuksia: Saviemme vedenpitoisuus. Kokeita lisäaineksilla kohottaa suomalaisten savien sulamispistettä. Benj. Frosterus. Hinta: 0: 75. N:o 10. Maanlaatujen syntyminen ja ominaisuudet. Benj. Frosterus. Hinta: 1: N:o 11. Zur Frage nach der Einteilung der Böden in Nordwest-Europas Moränengebieten. Von Benj. Frosterus (I) und K. Glinka (II). Hinta: 0:50. N:o 12. Zur Frage nach der Einteilung der Böden in Nordwest-Europas Moränengebieten (III). Von Bonj. Frosterus. Hinta: 0: 50. N:o 13. Zur Frage nach der Einteilung der Böden in Nordwest-Europas Moränengebieten (IV). Von Benj. Frosterus. Hinta: 0: 50. N:o 14. Zur Frage nach der Einteilung der Böden in Nordwest-Europas Moränengebieten (V). Von Benj. Frosterus. Hinta: 3:. N:o 15. Kaudan hapettumisasteen määrääminen humuspitoisissa aineissa. Eero Mäkinen. Hinta: 0: 50. N:o 16. Über die Ausfällung des Eisenoxyds und der Tonerde in finnländischen Sand- und Grusböden. Von. B. Aarnio. Hinta: 2:. N:o 17. Iakttagelser rörande grui- och mineralindustrin i Kanada och förenta staterna. Ai J. J. Sederholm. Hinta: : 50. N:o 18. Eräiden harvinaisempien alkuaineiden esiintymisestä Suomessa. Eero Mäkinen. Hinta: : 50. N:o l'j. Ekonomiset karttamme. B. Aarnio. Hinta: : 50.