Pitkäaikaishoivan ruumiillisuuden arvosta

Transkriptio

1 Pitkäaikaishoivan ruumiillisuuden arvosta Anna Ilona Rajala Johdanto Lukua ikääntyneiden pitkäaikaishoivasta on vaikea olla aloittamatta tavanomaisuuksin. Väestön ikääntyminen lisää merkittävästi Suomen terveys- ja sosiaalipalveluiden kysyntää. Palveluiden piirissä työskentelee jo nyt merkittävä osa Suomen työllisistä, mutta väestön ikääntyessä palveluiden osuus bruttokansantuotteesta kasvaa entisestään (Honkatukia ym. 2014; THL 2015). Samalla resurssien riittävyys, työn kuormittavuus sekä hoivatyöntekijöiden työssä jaksaminen puhuttavat (esim. Flinkman 2014; Kröger ym. 2009). Suomen laki määrittää, että ikääntyneen henkilön pitkäaikainen hoito tulee ensisijaisesti järjestää kotiin tarjottavilla avopalveluilla (L /980). Tässä kirjoituksessa viittaan pitkäaikaishoivalla kuitenkin ympärivuorokautisiin virallisiin hoivapalveluihin, kuten tehostettuun palveluasumiseen, vanhainkoteihin ja perusterveydenhuollon vuodeosastoihin. Ikääntynyt henkilö tarvitsee pitkäaikaishoivaa, jos hän ei kykene fyysisen, psyykkisen, kognitiivisen tai sosiaalisen toimintakyvyn heikkenemisen vuoksi enää asumaan omassa kodissaan. Rajauksessa ei alenneta ikääntynyttä henkilöä passiiviseksi, avuttomaksi ja vaativaksi (vrt. Keith 1992, 167), sillä avun tarvitseminen merkitsee aktiivista toimijuutta. Pitkäaikaishoivalla on jonkinlaista arvoa tästä harva lienee eri mieltä. Sillä voi olla moraalinen arvo edellyttäen, että ikääntyneet 132 III ammatillinen ruumiillisuus

2 tunnustetaan huolenpidon arvoisiksi. Hyvin toteutetulla hoivalla ja hoidolla voi olla myös kansantaloudellinen arvo ajatellen esimerkiksi painehaavojen ehkäisyä (Hotus 2016). Terveyspalvelujen käsitteleminen kaupallisessa viitekehyksessä on tunnistettu ongelmalliseksi jo yli puoli vuosisataa sitten (esim. Arrow 1963). Markkinoinnin kirjallisuudessa puhutaan esimerkiksi asiakasarvosta eli asiakkaan kokemuksesta tuotteesta tai palvelusta sekä asiakkaan arvosta yritykselle, jolla se pyrkii luomaan kilpailuetua (Smith & Colgate 2007; Woodruff 1997). Hoiva ei ole palvelu, jota on aina mahdollista vertailla, valita tai vaihtaa. Se ei ole myöskään tuotteen tai palvelun myymistä vaan välttämätöntä avun tarpeeseen vastaamisen asiantuntijuutta. Hoiva on ikääntyneen hengissä pysymisen kannalta välttämättömyys. Vaikka hoivalla olisi arvoa, sen arvostus ei aina näy hoivan arjessa. Hoiva on sidottu aikaan ja paikkaan. Sen kustannuksia ei voida esimerkiksi vähentää siirtämällä työtä ulkomaille. Hoivan välttämätön sidonnaisuus ylläpitää alhaista palkkatasoa ja niukkaa resursointia. Samalla se asettuu sukupuolen, luokkataustan ja etnisyyden valta-akselin matalammin arvostettuun päähän (esim. McDowell 2009, ; Tedre 2004a, 70; Widding Isaksen 2002). Niukan resursoinnin ja matalan palkkatason voidaan ajatella luovan yhtäältä säästöjä eli taloudellista arvoa, mutta toisaalta se voi kertoa hoivatyön, sen tekijöiden ja hoivaa tarvitsevien arvostuksesta. Arvostuksen näkymättömyys ei välttämättä merkitse, että hoivan ammattilaiset eivät viihdy työssään. Toisaalta se ei myöskään ole työhyvinvoinnin kannalta yhdentekevää. Vaikka hoivatyöntekijät saattavat kokea työnsä merkittäväksi ja arvokkaaksi, he kokevat myös vaihtelevasti riittämättömyyttä, tekevät säännöllisesti ylitöitä, työskentelevät sairaina, kokevat väkivallan uhkaa, uupuvat henkisesti, kokevat fyysistä väsymystä ja harkitsevat työn lopettamista (Kröger ym. 2009). Sosiologi Ariel Ducey (2007, 204) arvelee, että terveysalan työntekijän halussa vaihtaa alaa on kyse sen heikosta arvostuksesta toisten silmissä. Ylen uutisten (2015) haastattelema valmistuva sairaanhoitaja Elina Uhtakari kiteyttää: Pitkäaikaishoivan ruumiillisuuden arvosta 133

3 Tuntuu, että koko ajan resursseja vähennetään, hoitajille siirretään lisää töitä, mutta se ei näy palkassa tai hoitajien määrää ei lisätä. Kuormittavuus kasvaa, joka on tulevaisuudessa iso haaste. Toivon, että tätä työtä arvostettaisiin enemmän. Kuormittavuudella on seurauksia. Hoivatyöntekijät saattavat alkaa mieltää työnsä tehtäväkeskeiseksi, tehdasmaiseksi liukuhihnatyöksi (Banerjee ym. 2015; Lanoix 2011). Se voi johtaa myös niin sanottuun rakenteelliseen väkivaltaan eli fyysiseen ja psyykkiseen rasitukseen, joka aiheutuu, kun organisaation olosuhteet, jäykät työrutiinit, vähäiset mahdollisuudet vaikuttaa työhön, ajanpuute, työntekijän alhainen status tai riittämätön henkilöstömitoitus estävät hoivatyöntekijöitä tarjoamasta niin hyvää hoivaa kuin he haluaisivat (Banerjee ym. 2012). Kun ulkoiset tekijät estävät eettisen hoivan, voidaan puhua moraalisesta stressistä (Sarvimäki & Stenboc-Hult 2010) tai jopa eettisestä väkivallasta (ks. Adorno 1996). Käsittelen tässä luvussa ikääntyneiden pitkäaikaishoivan arvoa suhteessa ruumiiseen, teknologiaan ja palvelutalouteen. Ehdotan, että sen arvo rakentuu ainakin kahdella tavalla. Se rakentuu ensinnäkin välttämättömän ruumiillisuuden ympärille. Toiseksi se asettuu ruumiillisuuden ja teknisyyden kaksinapaiselle arvoasteikolle. Palvelutalouden kysymyksenä hoiva saa poliittisen ulottuvuuden, jonka tarkoitus on tehdä hoiva näkyväksi tutkimuksessa, politiikassa ja sosiaalipolitiikassa (vrt. Tedre 2004a, 64). Tässä luvussa näkyväksi tekeminen merkitsee liiketalouden periaatteiden käytön kyseenalaistamista hoivan arvon mittareina. Kirjoitusotteeni tarkoitus on hyväksyä, että neutraaliin sävyyn tai objektiiviseen tietoon ei ole mahdollista päästä käsiksi ainakaan hiljentämällä omaa kokemustani hoivasta ja erottamalla sitä itsestäni tutkijana. Sen sijaan pyrin esseistisellä otteella kohtaamaan vaietun, hiljennetyn ja näkymättömän ruumiin pakottamatta sen monimutkaisuutta tieteellisen metodin yksinkertaistavaan muotoon (ks. Adorno 1974, 23). 134 III ammatillinen ruumiillisuus

4 Hoito, ruumistyö vai hoiva? Hoiva saattaa tuntua terveysalalla työskentelevistä epäammattimaiselta sanalta. Eikö hoito olisi tutumpi ja käyttökelpoisempi käsite? Hoidolla voidaan käsittää toimenpiteet, joilla pyritään edistämään yksilön tervehtymistä (Eriksson 1988). Se on siis tavoitteellista tutkimustietoon perustuvaa toimintaa. Hoitoa voisi luonnehtia antamisena ja vastaanottamisena, toki itsehoitonakin. Hoito ei kuitenkaan kata terveysalan, saati pitkäaikaishoivan toiminnan koko kirjoa. Siellä ei vain hoideta vaan myös kuntoutetaan, ohjataan, siistitään, neuvotaan ja avustetaan. Hoivan käsite tarjoaa pitkäaikaishoivan tarkasteluun laajemman ja jokseenkin vakiintuneen viitekehyksen. Kaiken terveysalan toiminnan yhteinen kohde on toisten ihmisten ruumiit ja edellytyksenä kosketus. Fyysistä kontaktia ei kuitenkaan aina tarvita. Lääkäri voi antaa verikokeen tulokset soittoaikana. Fysioterapeutti voi ohjata harjoitteita virtuaalisesti. Telekirurgian kehityksen myötä kirurgin ei tarvitse enää olla edes samassa maanosassa potilaan kanssa. Ammattilainen ja palvelun käyttäjä ovat kuitenkin aina jossain vaiheessa hoitopolkua välttämättä samassa tilassa ja ajassa. Terveyspalvelutyötä onkin yleisesti kuvattu ruumistyöksi (body work) eli ruumiin ympärille järjestetyksi työksi, joka edellyttää kontaktia asiakkaan ruumiiseen tai sen jätteisiin manipulaation, kosketuksen sekä hallinnoinnin kautta ja työksi, jossa samanaikainen läsnäolo, ruumiillisuus, tunteet sekä persoonallisuus korostuvat (McDowell 2009; Twigg ym. 2011; Wolkowitz 2006; vrt. Korvajärvi tässä teoksessa). Ruumistyön käsite ei näytä vakiintuneen suomalaiseen hoivakirjallisuuteen. Sen sijaan puhutaan hoivasta ruumiillisena toimintana. Hoiva on laaja käsite. Se on toimintana niin konkreettista, että siitä on ajoittain hankala saada otetta. Käsitteen käyttö vaihtelee tieteenaloittain ja se saa eri muotoja tilanteesta ja kontekstista riippuen (Anttonen & Zechner 2009, 17; Thomas 1993). Sitä on määritelty palkattomaksi tai palkatuksi työksi, johon liittyy huolenpitoa ihmisistä, jotka eivät selviydy ilman apua (Knijn & Kremer 1997, ). Hoivassa on usein kyse perustarpeiden tyydyttämisestä, kuten syöttämisestä, ulostamisessa avustamisesta ja lämpimänä Pitkäaikaishoivan ruumiillisuuden arvosta 135

5 pitämisestä (Anttonen & Zechner 2009, 28). Hoiva eetikot Berenice Fisher ja Joan Tronto (1990, 40) määrittelevät hoivan puolestaan lajityypilliseksi toiminnaksi, jolla ylläpidämme, jatkamme ja korjaamme maailmamme, jotta voimme elää siinä parhaalla mahdollisella tavalla. Heidän mukaansa maailmamme käsittää ruumiimme, itsemme, ympäristömme ja kaiken, minkä punomme monimutkaiseen elämää ylläpitävään verkkoon. Hoiva ei ole pelkkää työtä tai ihmisten välisiä suhteita. Kuten Tronto (1993, 111) kirjoittaa, hoivan käsitteleminen johtaa samalla moraalisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Oleellista tämän luvun kannalta ei ole muodostaa hoivan eri määritelmistä konsensusta tai lopullisesti määritellä hoivaa, sillä se väistelee kategorisointia ja käsitteellistämistä. Oleellista on löytää pitkäaikaishoivaan sopiva kuvaus, jonka avulla hoivan arvoa voidaan ymmärtää osana palvelutaloutta. Haluan korostaa hoivan merkitystä toimenkuvan sijaan ruumiillisena ja emotionaalisena toimintana. Hoivaa tulisi tarkastella myös tunnustamisen kysymyksenä. Filosofiassa tunnustamista on käsitelty hegeliläisen dialektiikan hengessä (esim. Fraser 1999; Honneth 1995; Taylor 1992), mikä on myös oma taustaoletukseni. Tätä lukua voidaan kuitenkin lukea ilman syvempää tunnustamisen teorioiden tuntemusta. Perusideana on, että ihminen tarvitsee toisilta tunnustusta, vaatii sitä ja kamppailee siitä. Ja antaa sitä vastavuoroisesti toisille. Ikääntynyt, hoivatyöntekijä, avun tarve ja siihen vastaaminen tarvitsevat sitä. Tunnustaa voidaan ihmisen arvo, ainutlaatuisuus, itseys. Tunnustus voi tapahtua hoivassa, politiikassa, tutkimuksessa ja organisaatioissa. Tunnustus voi jäädä saamattakin. Pitkäaikaishoivaa tarvitsevien ja tekevien ihmisten tunnustaminen edellyttää enemmän kuin subjektien välisten identiteettien rakentamista. Se edellyttää hoivan ymmärtämistä ihmisten väliseksi toiminnaksi, jossa sen välttämättömästä materiaalisesta todellisuudesta ei vaieta vaan se toimii arvon perustana. 136 III ammatillinen ruumiillisuus

6 Pitkäaikaishoivan välttämätön ruumiillisuus Pitkäaikaishoiva on monella tapaa välttämättömyyksien määrittämää. Ympärivuorokautista pitkäaikaishoivaa tarvitaan, sillä itsenäinen ja turvallinen asuminen omassa kodissa ei ole aina mahdollista edes avopalvelujen, teknologioiden tai omaishoidon turvin. Pitkäaikaishoiva on siis olemassa, koska toimintakyvyn heikkeneminen luo välttämättömän avun tarpeen ja siihen vastaamisen. Välttämätön ei suoraan merkitse, että jollain on arvoa tai että sitä arvostetaan. Jos kuitenkin oletetaan, että pitkäaikaishoivalla on välttämättömyydessään edes jonkinlainen arvo, sitä ei voida erottaa pitkäaikaishoivan tarkoituksesta ja toteuttajista. Pitkäaikaishoivassa on kyse ikääntyneiden ihmisten hengissä pysymisestä ja elämänlaadusta sekä niiden kannalta välttämättömästä työstä. Sen järjestäminen on siis moraalinen kysymys, jossa avun tarpeeseen vastaaminen tunnistetaan velvollisuudeksi ja apua tarvitseva henkilö tunnistetaan vähintään olemassaolon arvoiseksi. Tämä ei toki riitä, sillä ihminen voi pysyä hengissä minimaalisinkin toimenpitein. Hyvässä hoivassa tarvitaan tunnustusta siitä, että ikääntyneet ovat ihmisarvoisia toimijoita. Tunnustamista onkin tutkittu eri näkökulmista (esim. Bartlett & O Connor 2007; Dresser 1994; Jaworska 1999; Kitwood & Bredin 1992; Kontos 2003; Pirhonen 2015; Sabat & Harré 1992; Sweeting & Gilhooly 1997). Tunnustamisen teoriassa hoivasuhteen molemminpuolista välttämätöntä ruumiillisuutta ei voida ohittaa, sillä sen tunnustamatta jättäminen selittää osin hoivan heikkoa arvostusta. Avun tarvetta ja siihen vastaamista voidaan kuvata toisen heikkouden vahvistamiseksi ja vajavaisuuden täydentämiseksi. Suomalaisen hoivatutkija Silva Tedren (2001, 189; 2004a, 72; 2004b, 57) mukaan hoivassa on kyse kokonaisvaltaisesta ihmisten välisestä avun saamisesta ja antamisesta, ruumiillisesta työstä, ihmisten ruumiillisesta toiminnasta, kohtaamisista, kosketuksesta, ruumiin tarpeesta, avuttomuudesta johtuvien aukkojen paikkaamisesta, välttämättömästä samassa ajassa ja tilassa olemisesta sekä hoivaajan ruumiin antamisesta toisen käyttöön. Pitkäaikaishoivassa on siis välttämättä kyse kahdesta tai useammasta ihmisestä kosketuksissa Pitkäaikaishoivan ruumiillisuuden arvosta 137

7 toisiinsa. Hoivaa ja vanhuutta sosiologisesta näkökulmasta tutkinut Michael D. Fine (2007, 174) ehdottaa, että hoivan ruumiillisuudella on kaksi merkitystä. Siinä huolehditaan toisten ruumiista ja ruumiillisista tarpeista, mutta se vaatii myös työntekijältä ruumiillista ponnistelua. Tedre (2004b, 52) puolestaan kirjoittaa, että hoivatyön ruumiillisuutta ei voida käsitellä vain työntekijän ruumiillisuutena, sillä se sisältää aina välttämättä kaksi osapuolta, joista jommastakummasta kirjoittaminen tekee samalla toisen näkyväksi. Hoiva ei ole vain toimenkuva vaan molemminpuolista ruumiillista toimintaa, jonka voi tiivistää Tedren (2004b, 47 48) kuvaukseen: Hoiva on ruumiillisia kohtaamisia ja enemmänkin, ruumiiden pakollisia sylityksin olemisia, melkeinpä painiotteessa. Hoiva on ruumiillisia väistelyitä, katseen suunnan valintoja, tekeviä käsiä, nostavia vartaloita, fyysisiin tiloihin asettuneita ja asetettuja, ruumiillisen ihmisen avustamana kääntyviä, nousevia ja käveleviä ruumiillisia ihmisiä, fyysisiä tiloja käyttäviä ja tiloista toiseen liikkuvia ihmisiä. Kosketuksella on hoivassa eri merkityksiä. Hollantilaiset Els van Dongen ja Riekje Elema (2001, 149) toteavat antropologisessa tutkimuksessaan, että se on yhtäältä teknistä terveyshyötyä tavoittelevaa toimintaa ja toisaalta läheistä, tunteellista ja humaania. Jokainen meistä kokee kosketuksen tietenkin omalla tavallaan ja kosketuksen tarkoitus voidaan joskus tulkita väärin. Kosketus ei ole irrallinen sosiaalisista suhteista, tunteista tai kontekstista. Se voidaan kokea helläksi, helpottavaksi, miellyttäväksi, lämpimäksi, terapeuttiseksi tai varmaksi. Se voi olla myös epämiellyttävä, kiireinen, kiusallinen, kovaotteinen, epävarma, yllättävä, yhtäkkinen, kutittava, kylmä, kivulias, väärin ajoitettu tai väärin sijoitettu. Kuten kulttuuriantropologi Taina Kinnunen (2013, 194, 198) kirjoittaa, kosketuksella tai sen puutteella on tunteiden tasolla valtava voima ja se muistetaan jopa vuosikymmenien päästä. Kosketus ei siis ole yhdentekevä, vaan sillä voi olla merkitystä hoivasuhteen muodostumiselle. Hoivan kosketus on monesti intiimiä. Hoivan ruumiillisuutta paljon tutkinut Julia Twigg (2006, 134, 138) toteaa, että siihen liittyy fyysistä 138 III ammatillinen ruumiillisuus

8 kosketusta ja joskus alastomuutta tai puolialastomuutta, joka rikkoo sosiaalisia käyttäytymissääntöjä sekä hyväksyttävän katseen ja kosketuksen rajoja. Vaikka kosketus nostattaa läheisyyden ja lämmön tunteita, etenkin intiimi kosketus voi olla ristiriidassa sosiaalisten suhteiden kanssa, jolloin se koetaan kiusallisena. Pitkäaikaishoivan arjessa ikääntynyttä avustetaan tarpeen mukaan tukemalla perusliikkumisessa, ruokailussa, peseytymisessä sekä pukeutumisessa konkreettisesti käsillä ja ruumilla kääntäen, koskien, siirtäen, ohjaten, nostaen ja saattaen. Joskus avun tarve vaatii, että toiminnot on tehtävä hoivaa tarvitsevan puolesta. Tällöin passivoivia ilmauksia, kuten syöttäminen, pukeminen, peseminen, siirtäminen tai vaipan vaihto, ei voida välttää. Passivoiva ilmaisu ei ole hoivaa tarvitsevan vähättelyä vaan joskus välttämätöntä todellisuutta. Kun ruumiillinen kyvykkyys heikkenee, syntyy välttämätön avun tarve. Kuten Tedre (2004b, 47) kirjoittaa, avun tarpeeseen vastaamisessa on kyse luonnollisimmasta luonnollisimman alueesta. Ruumiin välttämättömät perustoiminnot kuuluvat samaan luonnollisuuteen. Ikääntyneen täytyy päästä suihkuun ja vessaan, jalat täytyy hoitaa, kynnet leikata, huone siistiä. Pitkäaikaishoivassa harva selviytyy näistä hengen ja hyvinvoinnin kannalta välttämättömistä asioista täysin yksin. Hoiva käsitteleekin tyypillisesti ruumiin ylijäämää, vuotoja ja jätteitä vuotavaa ja rajatonta ruumista sekä tabuja, kuten ikääntymistä ja intiimialueita (Lawler 1991, 123; McDowell 2009, ). Tämä välttämätön ruumiillisuus on usein piilotettua ja vaiettua, sillä likaa ja puhtaudesta huolehtimista pidetään vähäarvoisena työnä (Dyer ym. 2008, 2032; Tedre 2004a, 78). Nuoruuden ja menestyksen eetoksen vastainen lika, kuihtuminen ja kuolema siistitään mieluummin konkreettisesti näkymättömiin laitoksiin, verhojen taakse, potilashuoneisiin ja yksityiskoteihin (Lawler 1991; Lee-Treweek 1994). Pitkäaikaishoiva on luonteeltaan väistämättä myös emotionaalista. Tunnetiloja voidaan käyttää hoivassa esimerkiksi neuvottelun välineenä, jotta tarvittava epämiellyttävä tai kiusallinen toimenpide saadaan toteutettua (Lee-Treweek 1994). Hoivassa myös syntyy väistämättä tunteita. Esimerkiksi hoivasuhteen läheisyys ja mukavuudentunteen tarjoaminen synnyttävät miellyttäviä tunteita, kun Pitkäaikaishoivan ruumiillisuuden arvosta 139

9 taas hoivatyön intiimi puoli saattaa aiheuttaa negatiivisia tunteita (Twigg 2000). Finen (2007, 33) mukaan hoiva on tunnetyötä (emotional labour), joka merkitsee muun muassa toisen tarpeiden huomioimista vastuullisella ja välittävällä tavalla. Fine esittää, että tunnetyö voi merkitä työntekijälle äärimmäistä tunteiden kanssa kamppailua, tunteiden hallintaa ja pitkällä aikavälillä myös hintaa, joka koituu itsen ja spontaanien tunteiden tukahduttamisesta. Toki eritoten palkattua hoivaa voidaan myös tehdä ilman tunnesiteiden syntymistä ja jopa kylmästi varsinkin ankarissa ja huonoissa institutionaalisissa työolosuhteissa (Twigg 2006, 147). Tunteellisuutta ja huolenpitokykyä arvostetaan heikosti, sillä ne asettuvat esimerkiksi sukupuolen valta-akselin feminiiniseen päähän (Jokinen 2010, 48). Ruumis, teknisyys ja teknologia Hoivalla voidaan todeta olevan arvoa, mutta sitä arvostetaan heikosti. Kuten edellä tuli esiin, arvostuksen puutetta on selitetty hoivan tunteellisuudella ja likaisuudella. Sitä voidaan selittää myös ruumiin ja järjen eriarvoisuudella, jota hoivan kontekstissa on luonnehdittu jaolla ruumiillisiin ja teknisiin töihin. Sosiologi Lisa Brush (2000) kuvaa ruumiillisuuden ja teknologian jakautumista korkean ja matalan statuksen töihin termien korkeatekninen (high-tech) ja korkeakosketuksinen (high-touch) avulla. Hoivan määräytyminen ruumiilliseksi työksi seuraa terveysalan ammatillisia rakenteita, joissa korkeatekninen työ merkitsee etäisyyttä ruumiista. Kun korkeammalla hierarkiassa oleva työntekijä on kontaktissa ruumiiseen, mukana kulkevat usein etäännyttämistekniikat. Likaisen kontaktin delegoiminen hierarkian alemmille tasoille, pakollisen kontaktin minimoiminen, katsekontaktin välttäminen, keskittyminen potilastietojen käsittelyyn potilaan kohtaamisen sijaan, asettuminen tilassa potilaaseen nähden etäälle sekä statuksesta kertovan ruumiinkielen tai habituksen omaksuminen ovat esimerkkejä konkreettisista ja symbolisista tekniikoista. (Dill ym. 2013; Lawler 1991; Twigg 2000.) Vastaavasti jos työntekijä nousee hierarkiassa ylemmäs, esimerkiksi esimiestehtäviin, akateemiseen tutkimukseen tai opetukseen, hän 140 III ammatillinen ruumiillisuus

10 liikkuu kauemmas ruumiista likaisesta ruumistyöstä puhtaaseen työhön koneiden parissa (Twigg ym. 2011, 175). Korkeatekninen työ yhdistetään rationaalisuuteen, korkeaan koulutukseen, parempaan tulotasoon, ammatillistumiseen ja hyvään asemaan. Läheisyys ruumiiseen puolestaan merkitsee matalampaa ammatillista asemaa, raskaampaa työtä, ja sen ajatellaan vaativan vähän taitoja. (McDowell 2009, 44; ; myös Tedre 2004b, 78; Twigg 2006, ) Ikääntyneiden hoivaa pidetään vähän arvostettuna korkeakosketuksisena työnä, jonka ruumiillisuus ei vaadi erityisiä taitoja (McDowell 2009, ; Twigg 2006, 138). Tavoitteellinen tieteeseen perustuva tekninen hoito tunnistetaan hoivaa helpommin ammattitaitoa vaativaksi toiminnaksi. Twigg (2006, 138) toteaa, että hoivassa tarvitaan todellisuudessa esimerkiksi erityistä herkkyyttä aistia hoivaa tarvitsevien tunnetiloja ja ymmärtää ruumiillisen käyttäytymisen symbolisia rakenteita. Tällaisia ruumiillisia tulkitsemisen taitoja ei Twiggin mukaan kuitenkaan opeteta, vaan hoivatyöntekijät jätetään yksin selviytymään ja oppimaan hoivan monimutkaisia ruumiillisia merkityksiä. Pitkäaikaishoivan ruumiillisuus ei tietenkään täysin sulje pois teknologioita tai teknisyyttä. Sen tavoitteet ovat vaatimattomat lasten, työikäisten ja kotona asuvien ikääntyneiden henkilöiden hoitoon verrattuna, jolloin tarve hyödyntää kaikkea mahdollista hoivateknologiaa, investoida laitehankintoihin tai suorittaa monimutkaisia teknisiä toimenpiteitä on pienempi. Esimerkiksi itsenäistä liikkumista tukevan kalliin laitteen, kuten sähköpyörätuolin, hankkiminen on harvoin perusteltua, jos ikääntyneen kyky käyttää laitteita on heikentynyt. Pitkäaikaishoivassa kuitenkin käytetään erilaisia teknologioita, kuten elintoimintoja mittaavia laitteita tai liikkumisen ja siirron apuvälineitä yksinkertaisista liukulakanoista moottoroituihin nostolaitteisiin. Hoivassa tarvitaan myös teknistä osaamista, kuten taitoa käyttää laitteita, taitoa hoitaa hygieniaa ja tietoa ihmisruumiin toiminnasta. Lisäksi ruumiilliset taidot, kuten hoivaa tarvitsevan avustaminen sängystä pesupaareille turvallisesti ja ergonomisesti ovat taitoja, joka vaativat oppimista. Selitystä sille, että ruumiillista arvostetaan vähemmän ja teknisyyttä enemmän, voidaan etsiä terveys- ja sosiaalipalvelujen markki- Pitkäaikaishoivan ruumiillisuuden arvosta 141

11 noitumisesta sekä ruumiin näkymättömyydestä kaupallisissa prosesseissa. Taloudellinen tehokkuus, kustannustietoisuus, laskennallisuus, taloudellinen vastuu ja läpinäkyvyys ovat olleet keskeisiä arvoja julkisen sektorin uudelleenmuotoiluissa kaikissa Pohjoismaissa (esim. Lane 1997). Uusliberaalin talousajattelun ideologia, teoriat ja lähestymistavat ovat ohjanneet Suomen sosiaalipolitiikkaa 1980-luvun lopusta lähtien ja 1990-luvun talouslaman vauhdittamana (esim. Koivusalo ym. 2009; Koskiaho 2008). Muutosten myötä julkisen sektorin vastuuta on kavennettu, palveluja on alettu tuottaa sekä järjestää markkinaehtoisesti ja yksityisten palvelutarjoajien määrää on lisätty (Kovalainen 2004, 188). Julkisiin palveluihin rantautuneet markkinapohjaiset mallit, kuten kilpailuttaminen, tuottavuuden parantaminen sekä tilaaja-tuottajamalli edellyttävät tuotteistamista. Tuotteistamista voidaan kuvata palveluiden jäsentämiseksi ja suoritteiden yhdistämiseksi palvelukokonaisuuksiksi eli tuotteiksi. Tuotteistuksen avulla palveluille voidaan laskea hinta, jotta niillä voidaan käydä kauppaa. (Tyni ym. 2009, 3, ) Tekniset toimenpiteet ja teknologiat ovatkin kokonaisuuksia, jotka ovat helpommin tuotteistettavissa. Esimerkiksi haavasidosten vaihto, tikkien poisto ja katetrointi ovat sisällöltään selkeitä: tarvikkeet, niiden määrä ja hinta sekä toimenpiteen tekninen suoritus ja siihen kuluva palkallinen työaika voidaan hinnoitella. Toisaalta hoivaan liittyville toimille voidaan asettaa palvelukokonaisuuteen viittaava nimike, kuten aamutoimissa avustaminen. Hoivan tekemisen todellisuus ei kuitenkaan vastaa yksinkertaista nimikettä. Tuotteistamisen logiikka kumpuaa ideologiasta, jonka mukaan kaikki asiat voidaan tavoittaa objektiivisesti, tutkia empiirisesti ja mitata luotettavasti. Kaikkea voidaan sen mukaan hallita ja alistaa abstrahoimalla, yhdenmukaistamalla, numeroiksi muuttamalla, mittaamalla ja siten verrannolliseksi ja vaihtokelpoiseksi tekemällä (esim. Horkheimer & Adorno 1969). Tällaisella käsityksellä, kuten saksalainen filosofi Theodor W. Adorno (1970, 53) toteaa, on taipumus eliminoida laadullinen ja muuttaa kaikki mitattaviksi määritelmiksi. Mitattavaksi muunnettu taipuu hyödyllisyyden ja markkinoiden vaihtokelpoisuuden periaatteisiin, kun taas niihin 142 III ammatillinen ruumiillisuus

12 taipumattomaan suhtaudutaan epäillen (ks. Horkheimer & Adorno 1969, 22). Hoivan tuotteistaminen ja sillä kaupankäynti tarkoittavat, että sen monimutkaisuus täytyy yksinkertaistaa laskennalliseen muotoon. Kuten amerikkalainen sosiologi Timothy Diamond (1992, 209) toteaa etnografisessa tutkimuksessaan vanhainkodeista, käteen jäävän summan laskeminen on mahdollista vain, kun jokapäiväiset tarpeet ja niihin vastaaminen muutetaan laskennallisen logiikan mukaisiksi. Hoivapalvelujen yksityistäminen muuttaa hoivan hyödykkeeksi ja hoivaa tarvitsevan hallinnoitavaksi yksiköksi (emt. 204). Julkisten terveyspalvelujen tiukat budjettivaatimukset toimittavat saman asian (Twigg ym. 2011, ). Hoivatoimien laskennallinen muoto ja toimien materiaalinen todellisuus eivät kuitenkaan kohtaa. Vaikka tehtävien mittaaminen ajallisesti voi tuoda laskennallista hyötyä, jokapäiväistä hoivaa ei voi lopulta suunnitella. Se on ennalta arvaamatonta ja hoivan suorittaminen kiireellä tiukkojen aikavaatimusten mukaisesti on ristiriidassa hoivan todellisen toteutumisen kanssa (Diamond 1992, 143; McDowell 2009, 183). Ruumis ja sen tarpeet eivät taivu kellon mukaisen työntekoajan tai sen tehostamisen vaatimusten mukaan. Kelloaika on abstrakti verrattuna ruumisaikaan, jonka rytmi on yksilöllinen, vaihteleva, ympärivuorokautinen ja arvaamaton (Twigg ym. 2011, 177). Tuotteistettu hoiva täytyy käytännössä ymmärtää sarjana erilaisia tehtäviä, palveluja ja toimenpiteitä sen aikaan sidonnaisen ja materiaalisen ruumiiden, ihmisten, tunteiden ja elämien yhteenkietoutumisen sijaan. Hoiva ikään kuin pakotetaan muottiin, johon se ei sovi, jolloin sen ulkopuolelle putoaa iso osa välttämättömiä asioita. Ilman hoivan inhomaterialistista (Tedre 2004b) todellisuutta pitkäaikaishoiva ei toteudu. Hoivan välttämätön ruumiillisuus, erottamaton emotionaalisuus sekä työn intiimiys ovat siis arvokkaita tai jopa korvaamattomia hoivan ulottuvuuksia, jos pitkäaikaishoivalla todetaan olevan edes jonkinlainen arvo. Tämä arvo ei kuitenkaan ole ainoastaan rahallinen. Jos hoivan arvoa tarkastellaan vain tuotteistamisen ja rahallisen hyödyn periaatteiden pohjalta, näiden ulkopuolelle putoava arkinen ja arvokkain hoiva jää näkymättömäksi. Hoivaa on mahdotonta täydellisesti käsitteellistää Pitkäaikaishoivan ruumiillisuuden arvosta 143

13 tai tuotteistaa, saati tilastoida potilastietojärjestelmiin, mikä vahvistaa sen näkymättömyyttä palvelutalouden laskennallisissa prosesseissa. Hoivan arkipäivän ja ruumiillisen todellisuuden esille tuominen siis kyseenalaistaa kaupallisten prosessien käytön hoivan arvon mittareina. Se asettaa myös haasteen ruumiillisuuden arvon tunnustamiselle. Voidaanko arvostusta nostaa? Hoivan arvostuksen noston on katsottu olevan yksittäisten työntekijöiden ja työyhteisöjen vastuulla. Esimerkiksi sosiologi Karen Anne Wolfin mukaan (2013, 158) hoivatyöntekijöiden täytyy oppia välittämään sekä niistä, joita hoidetaan että niistä, kenen kanssa potilasta hoidetaan. Lisäksi hän ehdottaa, että jokaisen työntekijän tulisi tiedostaa ja ottaa avosylin vastaan työnsä ruumiillisuus, sillä yksilöiden positiivinen suhtautuminen ruumiillisuuteen hoivan erityisenä ominaisuutena toisi sitä näkyväksi ja mahdollistaisi siihen liittyvän stigman poistamisen. Myös Twigg (2006, 121, 158) ehdottaa, että hoivan ruumiillisuutta tulee tuoda esille, mutta vain jos se vahvistaa ammatillista statusta. Twiggin mukaan hoivaa tarvitsevat täytyy lisäksi oppia näkemään tuntevina ihmisinä, ei pelkkinä kuihtuvina ruumiina. Suojakeinoiksi likaisen työn stigmaa vastaan on ehdotettu vahvan ammatti- tai työpaikkakulttuurin luomista, kollektiivisen ammatti-identiteetin painottamista, likaisen työn tärkeyden ja työtaitojen kehittämisen painottamista sekä hoivatilanteessa huumorin, jutustelun ja empatian käyttöä (Ashforth & Kreiner 1999; Bolton 2005; Stacey 2005; Twigg 2000). Yksittäisten työntekijöiden tai työyhteisöjen yritykset nostaa hoivan arvostusta edellyttävät, että resurssit ja rakenteet mahdollistavat työtyytyväisyyden ja hyvinvoinnin. Liukuhihnatyöhön joutuneet ja rakenteellista väkivaltaa (Banerjee ym. 2012; 2015; Lanoix 2001) kokevat työntekijät eivät hoivatyön arvostuksen nostamiseen yksin pysty. Huomiota tulisikin kiinnittää yksittäisten toimien sijaan matalan arvostuksen syihin. Pitkäaikaishoivan tunnistus ja 144 III ammatillinen ruumiillisuus

14 arvostus elintärkeänä osana palvelusysteemiä vaatii vaietun, hiljennetyn ja näkymättömän hoivan ruumiillisuuden esille tuomista luonnollisena ja välttämättömänä asiana, joka on sellaisenaan arvokasta. Se vaatii myös sen tunnustamista, että hoiva vaatii ammattitaitoa, osaamista ja kokemusta. Se vaatii teknisen ja teknologisen korkeamman arvostuksen sekä mitattavuuden ja taloudellisen hyödyn tavoittelun kriittistä tarkastelua jälkiteollisen hoivan mittareina. Pitkäaikaishoivan arvostusta voidaan nostaa kyseenalaistamalla järjestelmällisesti ja kritisoimalla syvällisesti niitä käsityksiä, jotka eivät näe taloudellisen hyödyn ohi. 1 1 Kiitos refereille ja kirjan toimituskunnalle, erityisesti Taina Kinnuselle ohjaamisesta uusille poluille. Kiitos Timo Uotiselle kannattelusta, keskusteluista ja kommenteista. Pitkäaikaishoivan ruumiillisuuden arvosta 145

15 Pitkäaikaishoivan ruumiillisuuden arvosta Anna Ilona Rajala Adorno, Theodor W. (1974) Der Essay als Form. Teoksessa Theodor W. Adorno. Noten zur Litteratur. Frankfurt am Main: Suhrkamp Verlag, Adorno, Theodor W. (1996) Probleme der Moralphilosophie. Frankfurt am Main: Suhrkamp Verlag. Adorno, Theodor W. (1970) Negative Dialektik/Jargon der Eigentlichkeit. Frankfurt am Main: Suhrkamp Verlag. Anttonen, Anneli & Zechner, Minna (2009) Tutkimuksen lähestymistapoja hoivaan. Teoksessa Anneli Anttonen & Heli Valokivi & Minna Zechner (toim.) Hoiva: tutkimus politiikka ja arki. Tampere: Vastapaino, Arrow, Kenneth J. (1963) Uncertainty and the Welfare Economics of Medical Care. The American Economic Review 53:5, Ashforth, Blake E. & Kreiner, Glen E. (1999) How Can You Do It? Dirty Work and the Challenge of Constructing a Positive Identity. The Academy of Management Review 24:3, Bartlett, Ruth & O Connor, Deborah (2007) From Personhood to Citizenship: Broadening the Lens for Dementia Practice and Research. Journal of Aging Studies 21:2, Banerjee, Albert & Daly, Tamara & Armstrong, Pat & Szebehely, Marta & Armstrong, Hugh & Lafrance, Stirling (2012) Structural Violence in Long-term, Residential Care for Older People: Comparing Canada and Scandinavia. Social Science & Medicine 74:3, Banerjee, Albert & Armstrong, Pat & Daly, Tamara & Armstrong, Hugh & Bradley, Susan (2015) Careworkers Don t Have a Voice: Epistemological Violence in Residential Care for Older People. Journal of Aging Studies 33, Bolton, Sharon C. (2005) Women s Work, Dirty Work: The Gynaecology Nurse as Other. Gender, Work & Organization 12:2, Brush, Lisa (2000) Gender, Work, Who Cares?! Production, Reproduction, Deindustrialization and Business as Usual. Teoksessa Myra Marx Ferree & Judith Lorber & Beth B. Hess (toim.) Revisioning Gender. Walnut Creek: AltaMira, Diamond, Timothy (1992) Making Gray Gold: Narratives of Nursing Home Care. Chicago: University of Chicago Press. Dill, Janette S. & Morgan, Jennifer Craft & Marshall, Victor W. & Pruchno, Rachel (2013) Contingency, Employment Intentions, and Retention of Vulnerable Low-wage Workers: An Examination of Nursing Assistants in Nursing Homes. Gerontologist 53:2, Dresser, Rebecca (1994) Missing Persons: Legal Perceptions of Incompetent Patients. Rutgers Law Review 46:2, Ducey, Ariel (2007) More Than a Job: Meaning, Affect, and Training Health Care Workers. Teoksessa Patricia Ticineto Clough & Jean Halley (toim.) The Affective Turn: Theorizing the Social. Durham, NC: Duke University Press, Dyer, Sara & McDowell, Linda & Batnitzky, Adina (2008) Emotional Labour/Body Work: The Caring Labours of Migrants in the UK s National Health Service. Geoforum 39:6, Eriksson, Katie (1988) Hoito tieteenä. Helsinki: Sairaanhoitajien koulutussäätiö. Fine, Michael D. (2007) Caring Society? Care and the Dilemmas of Human Services in the 21st Century. Basingstoke: Lähteet 237

16 Palgrave Macmillan. Fisher, Berenice & Tronto, Joan (1990) Toward a Feminist Theory of Caring. Teoksessa Emily K. Abel & Margaret K. Nelson (toim.) Circles of Care: Work and Identity in Women s Lives. Albany: SUNY Press, Flinkman, Mervi (2014) Young Registered Nurses Intent to Leave the Profession in Finland a Mixed-method Study. Turun yliopiston julkaisuja, sarja D, osa Turku: Turun yliopisto. Fraser, Nancy (2001) Recognition without Ethics? Theory, Culture & Society 18:2 3, Honkatukia, Juha & Tamminen, Saara & Ahokas, Jussi (2014) Suomi on jo palvelutalous. VATT policy brief 1, policybrief_12014.pdf (haettu ). Honneth, Axel (1995) The Struggle for Recognition: The Grammar of Social Conflicts. Cambridge: Polity. Horkheimer, Max & Adorno, Theodor W. (1969) Dialektik der Aufklärung. Frank furt am Main: Suhrkamp Verlag. Hotus (2016) Huomattavia säästöjä käytäntöjä yhtenäistämällä. Kirjoitus hoitotyön tutkimussäätiön internetsivuilla. (haettu ). Jaworska, Agnieszka (1999) Respecting the Margins of Agency: Alzheimer s Patients and the Capacity to Value. Philosophy & Public Affairs 28:2, Jokinen, Eeva (2010) Affektiivinen työ ja sukupuoli. Kulttuurintutkimus 27:2, Keith, Lois (1992) Who Cares, Wins? Women, Caring and Disability. Disability, Handicap and Society 7:2, Kinnunen, Taina (2013) Vahvat yksin, heikot sylityksin. Otteita suomalaisesta kosketuskulttuurista. Helsinki: Kirjapaja. Kitwood, Tom & Bredin, Kathleen (1992) Towards a Theory of Dementia Care: Personhood and Well-being. Ageing and Society 12:3, Knijn, Trudie & Kremer, Monique (1997) Gender and the Caring Dimension of Welfare States. Toward Inclusive Citizenship. Social Politics 4:3, Koivusalo, Meri & Ollila, Eeva & Alanko, Anna (toim.) (2009) Kansalaisesta kuluttajaksi. Helsinki: Gaudeamus. Kontos, Pia C. (2003) The Painterly Hand : Embodied Consciousness and Alzheimer s Disease. Journal of Aging Studies 17:2, Koskiaho, Briitta (2008) Hyvinvointipalvelujen tavaratalossa. Tampere: Vastapaino. Kovalainen, Anne (2004) Hyvinvointipalvelujen markkinoituminen ja sukupuolisopimuksen muutos. Teoksessa Lea Henriksson & Sirpa Wrede (toim.) Hyvinvointityön ammatit. Helsinki: Gaudeamus, Kröger, Teppo & Leinonen, Anu & Vuorensyrjä, Matti (2009) Hoivan tekijät. Suomalainen hoivatyö pohjoismaisessa tarkastelussa. Hoivatyön arkipäivä Pohjoismaissa -hankkeen loppuraportti. (haettu ). Lanoix, Monique (2011) Assembly-line Care: Ancillary Care Work in Post-Fordist Economies. Work 40:1, L /980. Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista. Valtion säädöstetietopankki Finlex. (haettu ). Lane, Jan-Erik (1997) Public Sector Reform in the Nordic Countries. Teoksessa Jan-Erik Lane (toim.) Public Sector Reform. London: Sage, Lawler, Jocalyn (1991) Behind the Screens: Nursing, Somology and the Problem of the Body. Melbourne: Churchill Livingstone. 238 lähteet

17 Lee-Treweek, Geraldine (1994) Bedroom Abuse: The Hidden Work in a Nursing Home. Generations Review 10:1, McDowell, Linda (2009) Working Bodies: Interactive Service Employment and Workplace Identities. Oxford: Wiley-Blackwell. Pirhonen, Jari (2015) Tunnustaminen ja sen vastavuoroisuus vanhustyössä. Gerontologia 29:1, Sabat, Steven R. & Harré, Rom (1992) The Construction and Deconstruction of Self in Alzheimer s Disease. Ageing and Society 12:4, Sarvimäki, Anneli & Stenboc-Hult, Bettina (2010) Vanhuus, haavoittuvuus ja hoidon eettisyys. Teoksessa Anneli Sarvimäki & Sirkkaliisa Heimonen & Anna Mäki-Petäjä-Leinonen (toim.) Vanhuus ja haavoittuvuus. Helsinki: Edita, Smith, J. Brock & Colgate, Mark (2007) Customer Value Creation. A Practical Framework. The Journal of Marketing Theory and Practice 15:1, Stacey, Clare L. (2005) Finding Dignity in Dirty Work: The Constraints and Rewards of Low wage Home Care Labour. Sociology of Health & Illness 27:6, Sweeting, Helen & Gilhooly, Mary (1997) Dementia and the Phenomenon of Social Death. Sociology of Health & Illness 19, Taylor, Charles (1992) The Politics of Recognition. Teoksessa Amy Gutmann (toim.) Multiculturalism: Examining the Politics of Recognition. Princeton: Princeton University Press, Tedre, Silva (2001) Hoiva ja ruumiillisuus. Janus 9:3; Tedre, Silva (2004a) Likainen työ ja virallinen hoiva. Teoksessa Lea Henriksson & Sirpa Wrede (toim.) Hyvinvointityön ammatit. Helsinki: Gaudeamus, Tedre, Silva (2004b) Tukisukkahousut sosiaalipolitiikkaan. Inhomaterialistinen hoivatutkimusote. Teoksessa Eeva Jokinen & Marja Kaskisaari & Marita Husso (toim.) Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö. Tampere: Vastapaino, THL (2015) Sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut Tilastoraportti 21/2015. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. handle/10024/127104/tr21_15.pdf?sequence=1 (haettu ). Thomas, Carol (1993) De-constructing Concepts of Care. Sociology 27:4, Tronto, Joan (1993) Moral Boundaries: A Political Argument for an Ethic of Care. New York: Routledge. Twigg, Julia (2000) Bathing The Body and Community Care. London: Routledge. Twigg, Julia (2006) The Body in Health and Social Care. Basingstoke: Palgrave MacMillan. Twigg, Julia & Wolkowitz, Carol & Cohen, Rachel Lara & Nettleton, Sarah (2011) Conceptualising Body Work in Health and Social Care. Sociology of Health & Illness 40:2, Tyni, Tero & Myllyntaus, Oiva & Rajala, Päivi & Suorto, Annika (2009) Laskentaopas kunnille ja kuntayhtymille. Helsinki: Suomen kuntaliitto. van Dongen, Els & Elema, Riekje (2001) The Art of Touching: the Culture of Body Work in Nursing. Anthropology & Medicine 8:2/3, Widding Isaksen, Lise (2002) Toward a Sociology of (Gendered) Disgust: Images of Bodily Decay and the Social Organization of Care Work. Journal of Family Issues 23:7, Wolf, Karen Anne (2014) Critical Perspectives on Nursing as Bodywork. Advances in Nursing Science 37:2, Wolkowitz, Carol (2006) Bodies at Work. Lontoo: Sage. Woodruff, Robert B. (1997) Customer Lähteet 239

18 Value: the Next Source for Competitive Advantage. Journal of the Academy of Marketing Science 25:2, Yle uutiset (2015) Alansa jättänyt sairaanhoitaja on kymmenien tuhansien eurojen menetys yhteiskunnalle. Kirjoitus Yle uutisten verkkopalvelussa eurojen_menetys_yhteiskunnalle/ (haettu ). Media-ammattilaisen ristiriitainen työruumis Nina Kivinen Ball, Kirstie (2005) Organization, Surveillance and the Body: Towards a Politics of Resistance. Organization 12:1, Costas, Jana & Blagoev, Blagoy & Kärreman, Dan (2016) The Arena of the Professional Body: Sport, Autonomy and Ambition in Professional Service Firms. Scandinavian Journal of Management 32, Currie, Dawn (1999) Girl Talk: Adolescent Magazines and Their Readers. Toronto: University of Toronto Press. Dale, Karen & Burrell, Gibson (2000) What Shape are We in? Organization Theory and the Organized Body. Teoksessa John Hassard & Ruth Holliday & Hugh Willmott (toim.) Body and Organization. Lontoo: Sage, Dale, Karen (2001) Anatomising Embodiment and Organisation Theory. Basingstoke: Palgrave. Denegri-Knott, Janice & Molesworth, Mike (2010) Concepts and Practices of Digital Virtual Consumption. Consumption Markets & Culture 13:2, Deuze, Mark (2007) Convergence Culture in the Creative Industries. International Journal of Cultural Studies 10:2, Deuze, Mark (2011) Media life. Media, Culture & Society 33:1, Entwistle, Joanne & Wissinger, Elizabeth (2006) Keeping up Appearances: Aesthetic Labour in the Fashion Modelling Industries of London and New York. The Sociological Review 54:4, Frazer, Elizabeth (1987) Teenage Girls Reading Jackie. Media, Culture & Society 9:4, Grosz, Elizabeth (1994) Volatile Bodies: Towards a Corporeal Feminism. Bloomington: Indiana University Press. Hancock, Philip & Tyler, Melissa (2000) Working Bodies. Teoksessa Philip Hancock & Bill Hughes & Elizabeth Jagger & Kevin Paterson & Rachel Russell & Emmanuelle Tulle-Winton & Melissa Tyler (toim.) The Body, Culture and Society. An Introduction. Maidenhead: Open University Press, Harris, Anita (2008) Young Women, Late Modern Politics, and the Participatory Possibilities of Online Cultures. Journal of Youth Studies 11:5, Hassard, John & Holliday, Ruth & Willmott, Hugh (toim.) (2000) Body and Organization. Lontoo: Sage. Haynes, Kathryn (2012) Body Beautiful? Gender, Identity and the Body in Professional Services Firms. Gender, Work and Organization 19:5, Hesmondhalgh, David & Baker, Sarah (2011) Creative Labour: Media Work in Three Cultural Industries. Culture, Economy and the Social Series. Oxon: Routledge. Hunter, Carolyn & Kivinen, Nina (2016) Constructing Girlhood: Abject Labour in Magazine Offices. Gender, Work and Organization (tulossa). Häkkinen, Lotta & Kivinen, Nina (2013) Writing Spaces Performativity in Media Work. Teoksessa Francois-Xavier de Vaujany & Nathalie Mitev (toim.) Materiality and Space in Management and 240 lähteet