Asko Suikkanen. professori, Lapin yliopisto MUUTOKSEN TUULISTA SUOMALAISESSA KUNTOUTUKSESSA. Verve,Tampere Johdanto

Transkriptio

1 1 Asko Suikkanen professori, Lapin yliopisto MUUTOKSEN TUULISTA SUOMALAISESSA KUNTOUTUKSESSA Verve,Tampere Johdanto Käsittelen tässä puheenvuorossa neljää samalla kuntoutuksen kannalta haasteellista kysymystä sen tulevaisuuden näkökulmasta ja toisaalta sitä samanaikaisesti voimakkaasti muuttavaa kehitystendenssiä. Kuntoutuksen nykyiset toimintamuodot ja periaatteet ovat olleet voimassa viimeiset 3-4 vuosikymmentä ilman suurempia sisällöllisiä muutoksia. Samaan aikaan yhteiskunta ja työmarkkinat ovat monilta osin muuttuneet monin tavoin ja merkittävästi. Kuntoutuksessa tarvitaan ideointityötä sen reformoimiseksi että uusista sisällöllisistä innovaatioista. Aion hahmottaa ja perustella kuntoutusreformin välttämättömyyttä että luonnostella uusia kuntoutuspalveluja. 2. Kuntoutuksen suhde yhteiskunnalliseen muutokseen Syksystä 2007 olen yhdessä Jari Lindhin kanssa pyrkinyt käymään aktiivista keskustelua ammatillisen kuntoutuksen sisällöstä ja tulevaisuudesta (Kuntoutus 2/2007, Kuntoutus 4/2007 ja Kuntoutus 1/2008). Keskeiseksi haasteeksi kuntoutuksen tulevaisuudelle määrittelimme sen, miten kuntoutuksessa ketään luomaan relevantti ja ajanmukainen suhde meneillään olevaan yhteiskunnalliseen, erityisesti työelämässä käynnissä olevaan muutokseen. Viimeinen kolme kuukautta alkanut taloudellinen taantuma ei taaskaan ole pelkkä lama,vaan sen myötä työmarkkinalliset rakenteet ja periaatteet saavat uusia ilmenemismuotoja, joista merkittävin on työvoiman ja yöikäisen väestön mahdollisuudet toimia palkkatyössä, mikä ongelmallistaa varsinkin vajaakuntoisten mahdollisuuksia pysyä työmarkkinoilla tai päästä sinne sairauden jälkeen.

2 2 Tulimme siihen johtopäätökseen, että nykymuotoinen laitosmainen kuntoutus on Suomessa tullut, jos nyt ei tiensä päähän, niin ainakin loppusuoralle. Nykyisellään ammatillinen kuntoutus ei tunnista riittävästi palkkatyömarkkinoiden ja työn muutoksia, eikä kykene vastaamaan nykyajan työelämän vaatimuksiin ja yksilöiden tarpeisiin. Kuntoutuksen tulevaisuuden haasteiden kannalta oleellista on se, että käynnissä olevassa muutoksessa työkyvyn käsite ja sisältö määritetään uudella tavalla, mikä osaltaan vaikuttaa ihmisten selviytymismahdollisuuksiin työssä ja työmarkkinoilla. Näkemyksemme mukaan kyse on uuden työkyvyn yhteiskunnan sosiaalisesta järjestyksestä, mikä asettaa ihmisten selviytymiselle ja suoriutumiselle aivan uudenlaisia vaatimuksia. Aikaisempina vuosikymmeninä kuntoutuksen menestys on perustunut pitkälti lääketieteeseen, jonka ansiosta se on kyennyt vastaamaan teollisen yhteiskunnan aiheuttamiin lähinnä fyysisiin ongelmiin ja niiden mukaiseen työkykyproblematiikkaan. Kuntoutuksen kehitys on perustunut eriytyneeseen asiantuntijuuteen, jossa ihmistä ja hänen työkykyään on tarkasteltu erillisinä ja osin toisistaan irrallisina ulottuvuuksina ( fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja ammatillinen). Kuntoutuksen jokaiselle osa-alueelle on muodostettu omat tiedeperusteiset ammattikunnat, joilla on oma ammattikäytäntönsä. Nyt käytössä olevia kuntoutuksen toimintamalleja olemme nimittäneet järjestelmäkeskeisiksi ja kohteita yksilö-ja vajavuuskeskeisiksi. Vajaakuntoisuus on tulkittu yksilön kehon vajavuudeksi, jota on pyritty korjaamaan yksilöä hoitamalla, kasvattamalla, valmentamalla ja sopeuttamalla. Kuntoutuksen toimintaperiaatteet on sovitettava yhteen uusiin palkkatyön riskeihin, sen on mahdollistettava työmarkkinalliset siirtymät sekä vastaaminen kompetenssin ja osaamisen vaatimuksiin. Työkyvyn ylläpito ja palauttaminen on keskeisesti esillä myös SATA-komitean sosiaaliturvan uudistamistyössä. Komiteassa painotetaan sekä työterveyshuollon että kuntoutuksen vahvempaa roolia työkyvyn edistämisessä ja työkyvyttömyyttä ehkäisevässä toiminnassa siten, että ne kohdentavat toimenpiteensä täsmällisemmin ja tehokkaasti työkykyä heikentäviin tekijöihin ja reagoivat nykyistä varhaisemmin. Kuntoutukseen ohjaaminen komiteankin mukaan tapahtuu liian hitaasti ja liian myöhään. Edelleen komiteassa katsotaan, että kuntoutuksesta vastaavien tahojen työnjakoa tulee selkiyttää ja täsmentää vastuu-ja korvauskysymyksiä, johon tässä palataan myöhemmin. Edelleen vaaditaan Kansaneläkelaitoksen tarjoaman kuntoutuksen käynnistämistä varhemmin, toimintaprosessien selventämistä ja kuntoutuksen kytkemistä työelämään. Tässä tärkeimpänä pidetään viivytyksetöntä kuntoutuksen aloittamista osa (sairaan)hoitoa. Komiteassa ovat samansuuntaisia kuin olemme Jari Linhdin kanssa tehneet viimeisten vuosien aikana. Komitea on kuitenkin kuten kuntoutusjärjestelmä jättänyt kaksi keskeistä kysymystä, joilla voidaan vastata työelämän muutoksiin nykyistä paremmin, huomionsa ulkopuolelle. Nämä ovat kuntoutuksen

3 3 nykyisen myöntämiskriteerin muuttaminen viasta, vammasta ja sairaudesta kohti työkyvyttömyyden ja osaamisen esteitä ja riskejä sekä toisaalta työterveyshuollon ja kuntoutuksen integrointi ja varhaisen havaitsemisen ja reagoinnin uusien yhteiskuntapoliittisten muotojen kehittäminen. Näin kuntoutuksella voidaan vastata nyt esiintyviin uusiin palkkatyön riskeihin ja kasvaviin työvoimalle asettuviin vaatimuksiin, erityisesti osaamisen ja kasvavan horisontaalisen ja vertikaalisen liikkuvuuden osalta 3. Miksi Suomessa liian monet työntekijät siirtyvät pysyvästi pois työmarkkinoilta terveysongelmien vuoksi ja miksi niin harvat henkilöt, joilla työkyky on alentunut, ovat mukana työelämässä? Onko yhtenä vastauksena otsikon kysymykseen se, että kuntoutus on liiaksi työkyvyttömyyspolitiikkaa, eikä muutoksessa edellytettävien uusien mahdollisuuksien ( ammatin vaihtaminen, uusia osaaminen, muut työmarkkinalliset siirtymät) luomista. OECD:n julkaistu sairaus-ja työkyvyttömyspolitiikkaa tarkastelevassa raportissa ( Disability and Work: Breaking the Barries) korostetaan sitä, että aivan liian usein terveysongelmien vuoksi siirrytään ( lue siirretään) pysyvästi pois työmarkkinoilta ja toisaalta liian harvoin osatyökykyiset ovat mukana työelämässä. Raportin mukaan Suomen työmarkkinat eivät näytä kovin vahvoilta muihin Pohjoismaihin verrattuna. Suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä näyttää osaltaan vaikuttavan myös siihen, että työmarkkinoilta pois olevien henkilöiden määrä on suuri ( alhainen työvoimaosuus). Työkyvyttömyysetuutta saavan työikäisen väestön osuus oli 8.4% vuonna Tämä korkea taso on säilynyt ennallaan viimeiset viisi vuotta. Vajaakuntoiset henkilöt joutuvat myös työttömiksi paljon useammin kuin muut. Myös sairauspoissaolojen määrä on korkea Suomessa: 5.5% kaikista työpäivistä menetetään tästä syystä, ja poissaolot ovat lisääntyneet tasaisesti kuluvalla vuosikymmenellä. Suuri osa tästä lisäyksestä johtuu pitkäaikaisten poissaolojen suuresta määrästä; yli kolmen kuukauden poissaolot ovat lisääntynyt viime vuosikymmenen aikana 50%. Työkyvyttömyysetuuden saajaksi siirtyvien määrä on edelleen korkea, eikä tästä syystä anna toivoa edussaajien kokonaismäärän laskusta. Hyvin suuri osa uusista edunsaajista on yli 55-vuotiaita. OECD-järjestö arvioi viime syksyn lopulla ilmestyneessä maaraportissa, jossa on verrattu neljää eurooppalaista maata, että Suomessa meneillään olevat ja 2000-luvulla toteutetut uudistukset yhteiskuntapolitiikassa eivät ole suunnattu tarpeeksi voimakkaasti parantamaan vajaakuntoisten ja vammaisten henkilöiden asemaa työmarkkinoilla. Muutoksia esitetään useilla alueilla, erityisesti mm. seuraavilla:

4 4 + ammatillisen kuntoutusjärjestelmän pirstaleisuus + työvoimapalvelujen kohdentuminen riittämättömästi terveysongelmista kärsivien osallisuuden ja integroinnin lisäämiseen + työkyvyttömyysetuuksien laajamittainen käyttö varhaiseläkkeelle siirtymisen välineenä + vahvojen työantajavelvollisuuksien luominen Käymättä näitä läpi voidaan lyhyesti muistuttaa OECD:n järjestön näkemyksestä pirstaloituneen kuntoutusjärjestelmän modernisoimisesta, joka monelta osin seuraa allekirjoittaneen ja J. Lindhin julkisuudessa esittämiä kriittisiä kommentteja suomalaisesta kuntoutuksesta ja sen järjestämisestä. Ammatillinen kuntoutusjärjestelmä on myös OECD:n mukaan hyvin pirstaloitunut, ja lukuisat eri toimijat ovat vastuussa eri väestöryhmistä eri aikoina. Meillä on kolme päätoimijaa ja lisäksi KELA niiden henkilöiden kohdalla, joilla on suppea työhistoria, sekä henkilöistä, jotka eivät kuulu minkään muun järjestelmän piiriin. Kunnilla on ainoastaan vähäinen merkitys. Ei pelkästään asiakkaan vaan myös asianomaisten viranomaisten on melkein mahdotonta tietää edes sitä, kenen kuuluisi tehdä mitä ja kenelle ja millä tavalla. OECD suosittaa kuntoutusjärjestelmän modernisoimiseksi seuraavia toimenpiteitä: + toimijoiden vastuullisuuden lisääminen Olennaista on nykyisen kuntoutusjärjestelmän yksinkertaistaminen. Ihmisiä pallotellaan viranomaisilta toisille ja he kiertävät kuntoutusasiakkaina ns. välitilassa pitkään. Kuntoutusprosesseille ei ole määritelty kuntoutusjärjestelmästä yhtä vastuuhenkilöä eikä myöskään kuntoutusasiakkaan osuus ole selkeä, millä motivoitaisiin yksilön kuntoutusmatkaa. Yksilön roolin lisääminen ei sisälly OECD:n suosituksiin. + kuntoutusviranomaisten yhteistyön parantaminen Lakia kuntoutuksen asiakasyhteistyötä vuodelta 2003 tulisi kehittää ja säätää sitovasta yhteistyöstä kuntoutusviranomaisten välillä. Kuntoutusviranomaisilta puuttuu mahdollisuus systemaatiseen ja laaja-alaiseen asiakasseurantaan ja helppoon tiedonvaihtoon. +keskinäisten velvollisuuksien käyttöönotto Vajaakuntoiset henkilöt tulisi velvoittaa osallistumaan kuntoutustoimintaan ehtona etuuksien saamiselle, jos työkyvyn paraneminen on todennäköistä. Myös kuntoutuslaitosten velvollisuuksia tulisi lisätä.

5 5 +Kuntoutusetuusjärjestelmän modernisoiminen 4. Kuntoutusjärjestelmän laadullinen kehittäminen Kuntoutusjärjestelmän sisällöllinen kehittäminen on pysähtynyt 1980-luvun alussa: uusia tuotteita, toimintatavan muutosta tai laajemman toimijaverkoston luomista ei ole tehty. Yksi keskeinen väline kuntoutustyössä ja sen sisällöllisessä kehittämisessä on kuntoutussuunnitelmien kehittäminen kuntoutussopimusten suuntaan. Kuntoutustoiminnan perustana ymmärrämme nykyään kuntoutussuunnitelman laatimisen. Käytäntöön on levinnyt myös tapa käsitellä kuntoutussuunnitelmaa eräänlaisena lähetteenä toiselle kuntoutustaholle. Kuntoutussuunnitelman tehnyt taho tulisi olla vastuussa suunnitelmasta, tämä ei kuitenkaan toteudu. Lindhin mukaan ( 2008) kuntoutussuunnittelu on luonteeltaan sekä purkamista että kokoonpanemista. Nykyisin keskitytään hänen mukaansa työkyvyn arviointiin ja ns. objektiivisiin löydöksiin eli suunnitelman tekemisessä painottuu purkamisen tulkintakehys. Kokoon panemisen tulkintakehys, johon kuuluu kuntoutusmisodotteen ja mahdollisuuskontekstin muodostaminen, on saanut pienemmän huomion kuntoutussuunnitelmien laadinnassa. Kuntoutussuunnitelmien ongelmina voidaan mainita: -puuttuu tällä hetkellä suunnitelmien toteutumista koordinoiva taho -suunnitelmista ei ole muodostunut kuntoutusverkoston hallinnan välinettä -suunnitelmien toteutuminen jää liiaksi kuntoutujan oman aktiivisuuden varaan -kuntoutuksesta puuttuu jatkoluotsaus niin suunnitelmien kuin toimenpidesuositusten osalta -kuntoutussuunnitelmia luonnehtii enemmän toimenpide-kuin tavoitekeskeisyys -suunnitelmat ovat yksittäisiä suosituksia