E S I T Y S 4 /

Transkriptio

1 8 E E S I T Y S 4 / S 1

2 VUOSITILAUS 4 NROA 28 TILAUKSET NETISTÄ julkaisija Todellisuuden tutkimuskeskus Nahkahousuntie Helsinki päätoimittaja Pilvi Porkola toimitus Anna-Mari Karvonen, Leena Kela, Tuomas Laitinen, Janne Pellinen, Janne Saarakkala ulkoasu Ville Tiihonen painopaikka Miktor oy Todellisuuden tutkimuskeskus on vuonna 2001 perustettu taiteilijatalli, joka keskittyy todellisuuden taiteelliseen tutkimukseen ja etsii uusia esitysmuotoja ESITYS on Kultti ry:n jäsen Numero 4/09 on tehty yhteistyössä Baltic Circle-festivaalin kanssa Korvalehti on ulkokorvan näkyvä osa pään ulkopuolella. Sen tarkoitus on kerätä ääniaaltoja korvakäytävään. Korvalehden alakärkeä kutsutaan korvannipukaksi.korvalehden tarkoitus on kerätä ääniaaltoja. Sen se tekee toimimalla suppilona vahvistaen ääntä ja ohjaamalla aallot korvakäytävään. Ääni käy myös läpi suodatusprosessin, kun se heijastuu korvalehdestä. Prosessi lisää ääneen suuntatietoja. Ihmisen korvalehden suodatusefekti suosii ääniä, jotka ovat ihmispuheen taajuusalueella. - wikipedia - E S I T Y S n r o 7 4 / Pääkirjoitus... Runoja...4 AKAHILJANE Laura Murtomaa kuuntelee... 6 Tuomas Laitinen Huomioita äänisuunnittelun tilallisista ja kehollisista mahdollisuuksista...10 Heidi Lind Kaikki soi, paitsi vaahtomuovi ja sekin soi Pessi Parviaisen haastattelu Leena Kela Korvat kuin tutkat Äänipäiväkirja Juha Valkeapää Junamatka korvaan...16 Janne Pellinen Aivomusiikkia Marko Alastalo Proteesi, joka ei korvaa Tuomas Laitinen Työpäiväkirja...22 Mimosa Pale Ääni suljettujen ovien takaa Vilma Pietilä No Subject Anders Carlsson Kokemuksia, keskusteluja, dokumentteja Kävelyllä Kuopiossa Johanna Tuukkasen ja Gregg Whelanin haastattelu Pilvi Porkola Yhden katsojan esityksiä...32 Tuomas Laitinen Laurie Janne Saarakkala Suomen kirjeenvaihtaja: Susiraja tanssii, kävelee ja taistelee Janne Saarakkala Artventures: Isät ja äidit, meidän lapsemme Masi W. Eskolin Ikoni: Minä ja Georges Perec Leena Kela Lapissa on kylä. Sen nimi on Korva. En ole koskaan käynyt siellä. Etsin lähdeviitettä yhteen tekstiini 80-luvun lopun Teatterilehdistä ja silmäilin samalla muutamaa pääkirjoitusta. Meillä on tapana vahdata teatterimme suurta linjaa: tendenssejä, kehityskaaria, pitemmän ja lyhyemmän tähtäyksen prosesseja kirjoitti Pekka Kyrö vuonna Raija Ojala puolestaan pohti seuraavana vuonna ovatko teatterin happy hour tempaukset sen pelastus ja kuinka taidelaki vaikuttaa tekijöihin. Ihailin tiukkaa asennetta, mutta samalla minun oli vaikea muistaa, olenko joskus käynyt siellä, 80-luvulla? Mitä pitäisi paaluttaa nyt? Suurien linjojen vetäminen tuntuu vieraalta ajattelutavalta. Kaikkea, politiikkaa, tapahtuu tietysti koko ajan. Presentaatio Performanssi- ja esitystaiteen tiedotuskeskus ry on ollut mukana OPM työryhmässä jossa pohditaan vapaan kentän toimintarahoituksen turvaamisesta. Vuoden 2010 talousarvioehdotuksessa esitetään korotuksia näyttämö-, sävel-, tanssi- ja sirkustaiteen vapaan kentän ammattilaisten määrärahoihin. OPM tilaa suunnitelman performanssin kentällä työskentelevistä taiteilijoista, jonka pohjalta rahoitusta mietitään. Tämän lisäksi perusopetuksen tuntiuudistus on käynnissä, näkyykö performanssi siinä mitenkään? Alempaa korkeakouluopetusta suunnitellaan. Alan arkistointihankkeita on vireillä, klubeja järjestetään, keskustelua käydään. Taide tapahtuu. Tai, kaikkea tapahtuu, kun ihmiset jaksavat ja tekevät. Ja sitten on tämä lehti, joka juuri täytti 2 vuotta. Viime aikoina on tullut sellainen olo, että joku myös lukee tätä. Se on mahtavaa. Tämän numeron teemana on Korva. Tarkoituksena on keskittyä ääniin, äänitaiteeseen ja äänisuunnitteluun. Siihen mitä ei nähdä, vaan kuullaan. Tai nähdään korvan kautta, kuten Janne Pellisen jutussa kuvailutulkkauksesta. Kukaan ei muistele enää Vincentin korvaa, mutta historiallisena viitteenä toimii Tuomas Laitisen juttu Sterlacista, taiteilijasta, joka asensi itselleen korvan käsivarteen. Heidi Lind kirjoittaa äänisuunnittelun haasteista, Juha Valkeapää pitää äänipäiväkirjaa, Pessi Parviainen pohtii vaahtomuovin soimista ja Laura Murtomaa kuuntelee. Institutet Ruotsista ja Uienzz Brasiliasta tulevat pitämään ääntä Baltic Circle festivaaleille. Kuunnelkaa ääniä, ja menkää sinne! Pilvi Porkola ps. Luulen että siellä on aika hiljaista, Korvassa. kannen kuva tuomas laitinen 2 3

3 akahiljane neljä runoa 1. Kiukuttelua ja muutakin 2. House kiinnostaa 3. Olen 28 Täällä, ympärillämme, on paljon ääniä monotonisia ja aika ankeita ketä kiinnostaa herkistyä kaupungin äänimaisemien yksityiskohdille no ehkä jos pitää tehdä joku yhteisötaideprojekti johon on jo määrärahat olemassa aural dreaming olis varmaan aika hyvä nimi no mut tosissaan, jotain epämääräisiä julkisissa liikennevälineissä tehtyjä kenttä-äänityksiä, kenties efektoituna kaikuisaksi äänitapetti-kitschiksi kuulostaa ihan mun Kutsumaton vieras -teokselta jos lainaat vielä kerran Cagea tungen sen risukasan ja transistoriradion sanonko minne samaan paikkaan minne Add N to X:n vokalisti oli valmis tunkemaan thereminin Tämän kappaleen kirjoitin myöhemmin, oli yö ja kuuntelin Lontoossa tekemiäni kenttä-äänityksiä. Brandon LaBellen teos Cloudy teki viime kesänä minuun vaikutuksen äänitaide (mitä se on?) on usein niin tosikkomaista ehkä vastakohtana visuaaliselle todellisuudelle joka on täynnä kaikkea kiinnostavaa, Nam June Paikia mukaillen. Cloudy oli viehättävä, kevyesti homoseksuaalinen, maukkaan narsistinen ja sävyltään tarttuva LaBelle istuu kotisohvalla, syö mansikoita, miettii Cagea ja näkee unta pianisti-pojasta joka on lavalla edessämme. Sen jälkeen esiintyi Alvin Lucier mikrofonit korvissa, feedbackia käveli yleisön läpi keskeltä kuin morsiamen isä talutti meidät uudelle vuosituhannelle tämä on kaunis ja rauhaisa kesäyön äänimaisema Helsingissä vai pommituksen jälkeinen hiljaisuus Gazassa Äänille tulee merkityksiä, niissä ei oikein oo niitä molekyylien värähtelyä eiku mitä se oli kiinnostaa kanssa toi tekniikka tosi paljon sillä toisin kuin kaikkien muiden maailman ihmisten äänisuunnittelijan elämä on kovin teknistä tietokoneita ja kaikkee piuhoja mitensä osaat käyttää noita no hei osaat säki tehdä kuperkeikkoja ja kiukutella et kaikilla omansa. Ja sit toiset lukee kirjoja ja luettelee niiden nimet käsiohjelmassa toisin kuin kaikkien muiden maailman ihmisten (meidän) esitystaiteilijoiden elämä on monimutkaista ja ymmärrettävissä vain yhden kuolleen natsin käsitteiden avulla siivoojat ovat lakossa tekemisen jälkiä ei pyyhitä tänään pois mikäs siinä olenkin kyllästynyt piilottamaan työkaluni kuin pakotettua dementiaa no symboliikka ei kyllä kiinnosta ostan ristisanatehtävät mieluiten lehtikioskista kuin esityksen osana mikä sitten kiinnostaa? pitkään kuunteli kaikenlaista ja sit myönsi että house kiinnostaa, kaikenlaisen lisäksi ja rakennukset muutenkin ehkä sieltä vois löytyä aihetta jos symbolit ei nappaa mut musiikin rakenteet, arkkitehtuuri sekä filosofia on jo läpiesitetty niin ja ekologia, varmaan ekonomiakin jossain päin Saksaa tms mitä näitä vielä olis isoja kokonaisuuksia mitä vois muuttaa käsien hitaaksi liikkeeksi puolipimeässä tilassa joskus mietittiin kaverin kanssa onko Suomessa sellanen esitystaidekomitea joka päättää tulevan esityskauden trendit tämä ei ole sarkasmia vaan työhakemus. Mitkä tahansa asiat missä tahansa järjestyksessä missä tahansa asiayhteydessä kuinka pitkään tahansa ovat kiinnostavia. Menipä taas kuuskytlukulaiseksi. no anti olla menköön historiaa pakoon juostaessa tulee hiki pullotetaan se ja myydään baaden-baadeniin Olen 28 ja minua vanhemmille tyypeille kuten nyt vaikka kaimalleni Sarjelle postmodernismi taisi olla aika kova juttu mitä olen heitä vähän lukenut, kuullut ja nähnyt olis se p-homma iskenyt muhunkin ihan eri tavalla, jos olisin elänyt 70-luvulla no en elänyt eikä tämä ole kritiikkiä vaan ihmettelyä kuinka siitä p-jutusta on tullut niin luontevaa ei mulle tulis mieleenkään puhua korkeasta ja matalasta ja niiden välisestä jännitteestä runousoppi on noin sata kertaa radikaalimpi kirja ku joku draaman jälkeinen teatteri oho nyt meni uuskonservatismiksi kaikki kollaasit, fragmentit ja multimediaalisuudet ja monimerkityksellisyydet ja avoimet muodot sekä itseohjautuvat ryhmät ja sitä rataa peruskamaa, äidinmaitoa 28-vuotiaalle, ei hyvää eikä huonoa vaikee olla täpinöissään tollasista sama ku olis innoissaan talosta, jossa on lasia ja metallia mut ehkä ymmärsin kaiken väärin hyvin mahdollista tota historiaa ei oikein jaksais ottaa haltuun ku matskua tulee joka tapauksessa oli historiaa tai ei eihän me opetella vanhoja murteitakaan 4. Tunnustus mutta merkityksettömyys se on vaan niin siistiä väittää pokkana että terveellä yhteiskunnalla on varaa merkityksettömyyteen jonkun synnytyssairaalan määrärahat ja ääni-installaation tuotantokulut vierekkäin eikä ilmekään värähdä siihen minä uskon tämä ei ole ironiaa vaan avuttomuutta. akahiljane

4 LAURA MURTOMAA KUUNTELEE Laura Murtomaa on säveltäjä, muusikko ja esitysten tekijä, joka on tuttu erityisesti Ylioppilasteatterin sekä freelancerina omien ja vapaiden ryhmien (mm. Helsingin Taiteellinen Teatteri, Circus Maximus) kanssa tehdyistä produktioista. Murtomaan työssä on korostunut esitysten läpisäveltäminen, ensembletyöskentely ja näyttelijäryhmän käyttäminen yhtenä suurena soittimena. Murtomaa opettaa työryhmänsä kuuntelemaan. Laura Murtomaa aloitti teatterisäveltäjän uransa Ylioppilasteatterissa ja työskenteli vuosien ajan tiiviissä yhteistyössä Minna Harjuniemen ja Aune Kallisen kanssa. Harjuniemi ja Kallinen toimivat Ylioppilasteatterin taiteellisina johtajina vuosina YT:llä oli se rikkaus että sai tehdä samojen ihmisten kanssa vuosikausia ja niiden motivaatio oli häikäisevää. Ne ihmiset oli mun soitin. Se alkoi siitä että oli kaks dynamiikkaa: hiljaa ja kovaa. Ja parin vuoden päästä tajusi että nyt meillä on jo viis vaihtoehtoa. Dynamiikka on se joka paljastaa taitavuuden tason ryhmässä. Se on todella vaikeeta, varsinkin isossa ryhmässä. Kun tein ensimmäiset äänisuunnitteluni teatteriin, olin eniten huolissani siitä, että häiritseekö tämä näyttelijöitä? Sen olin ymmärtänyt että musiikki ei saa häiritä. Tämä oli ainoa ohjeistus, jolla rupesin kolinoita tekemään. Useissa Murtomaan säveltämissä YT:n esityksissä musiikin soittamista harjoiteltiin paljon. Siitä tuli paitsi dramaturgisesti tärkeä elementti, myös ryhmän yhteishengen ja kommunikaation rakentaja. Ihmiset näyttää todella keskittyneiltä kun ne kuuntelee. Niillä on fokus jossain, jolloin ne on kiinnostavan näkösiä. Sen huomaa, kun katsoo orkesterimuusikoita montussa, vaikka lyömäsoittajaa, jolla kaheksankyt tahtia taukoa. Niillä on aktiivinen ei-tekemisen olo, jossa ei voi täysin herpaantua, mutta ei myöskään aktiivisesti tee mitään. Muusikko seuraa tilannetta - mikä soitin on seuraavana ja niin edelleen. YT:n ryhmä pysyi lähes samana noin neljän vuoden ajan.tämän lisäksi ryhmää hitsautti yhteen kuunteleminen. Varsinkin Minna koki sen tärkeänä treenitapana sekä ryhmälle että näyttelijäntyölle. Kun yhdessä soittamista treenaa paljon, on pakko kuunnella, ja se siirtyy väistämättä lavalla olemiseen ja ryhmän yhteistyöhön. Kun 25 ihmistä soittaa samaa rytmiä, et voi ajatella vain sitä mitä sinä yksin teet. Kuorolaulussa on mielekästä ajatella jonkun toisen ääntä oman sijaan. Kaikki on koko ajan suhteessa johonkin muuhun. Korvien kautta tuleva informaatio on nopeampaa kuin silmien kautta tuleva. Sanotaan että se menee fysiikkaan nopeemmin. Kuuloa ei voi myöskään kontrolloida samalla tavalla kuin näköä. Kaupungin melussa kulkeminen on kuin sulle näytettäisiin miljoonia kuvia koko ajan etkä voisi sulkea silmiäsi. Murtomaa on taustaltaan muusikko ja pitää omia analyyttisiä kykyjään ja taiteellista yleissivistystään vähäisinä ja oman työnsä kannalta merkityksettöminä. Hän on huomannut, että esityksiä tehdessä pärjää samoilla lainalaisuuksilla kuin musiikissa. Hän luottaa intuition voimaan. Intuitio on ollut mun tekemistä ohjaava prinsiippi. Se ajaa mua, enkä ajattele, että se pulppuaa musta vaan että se on olemassa ja saan seurata sitä. Intuitio on fyysistä selkeyttä. Mua rupee painamaan joku kohta, joku joka ei oo hyvin, ja kun löydän sen, sille pitää tehdä jotain. Joku asia nousee esiin eikä kokonaisuus ole kohillaan. Intuitiota ei tarvitse miettiä, se vaan on. Teen usein yksinkertaisia musiikillisia rakenteita, joiden yksinkertaisuutta kylläkin yritän naamioida. Mutta yksinkertaisuus jättää tilaa. Jutulla on aina oma tahto, ja mun ammattitaito on seurata sitä, suostua seuraamaan sitä, sen sijaan että että tekisin sellaista musiikkia kuin haluaisin. Niin kauan kuin olo seuraamisesta säilyy, kaikki menee hyvin. Oli lopputulos mikä tahansa. Mutta kun seuraamisen tunteeseen tulee särö, on jotain pielessä. Jos alan miettiä sitä, mitä ihmiset ajattelee tästä tai kertooko tämä jostain. Tekovaiheessa on tärkeää ettei ajattele, miten teos on syntynyt. Sitä voi analysoida vain jälkeenpäin. Prossessina tehtävissä jutuissa prosessin kunnioittaminen on kaikki. Ajattelen nykyään että olen ammattilainen. Ja mulle tärkeetä siinä ammatissa on se, että pystyn kuuntelemaan esitystä, minne se on menossa. Niin kauan kuin kuuntelen, suoritan ammattiani. Jos lopetan kuuntelemisen, olen amatööri. Nimenomaan jos en osaa kuunnella esitystä, esimerkiksi ohjaajan kuunteleminen ei pelkästään riitä. Toki oletan myös hänen seuraavan esityksen suuntaa. Aunessa kunnioitan mm. sitä, että se seuraa tinkimättömästi jotain, josta se ei ehkä itsekään tiedä mitä se on. Musiikin ja äänisuunnittelijan arvostuksesta teatterimaailmassa Murtomaa löytää aihetta kritiikille. Äänisuunnittelijan määritelmä on epäselvä ja tehtävänä usein aliarvostettu. Tekstien oikeuksista ollaan tarkkoja, mutta musiikin oikeuksista ei juuri välitetä. Jos juttu on läpisävelletty, musiikki vaikuttaa koko ajan dramaturgiaan. Tämä ei ole selvää, kun käsiohjelmassa lukee äänisuunnittelija. Sehän on myös dramaturgin työtä, mutta ei näyttäydy sellaisena. Toisaalta ammattinimikkeet on toissijaisia itse työn rinnalla, tärkeää on että saa tehdä mielekästä työtä yhdessä työryhmän kanssa. Vasta nyt oon voinut tehdä levyn koska rohkeutta on tullut lisää. Alotin siitä että pelkään että häiritsen, vähitellen musiikilleni annettiin enemmän tilaa ja se alkoi vaikuttaa esityksiin kokonaisvaltaisemmin. Ajattelin, että oon itse turvassa, kun musiikki on esityksen sisällä. Nyt musiikki itsessäänkin voi jo olla olemassa. Levy on Aune Kallisen ohjaaman ja 20. syyskuuta ensi-illassa olleen Juhlat-esityksen yhteydessä julkaistu Hukka-ep. Kokonainen pitkäsoitto julkaistaan ensi vuoden alussa. Juhlat oli kokonaistaideteos, johon sisältyi Kallisen ohjaama esitys, Teemu Mäen ja Jaana Kokon taidenäyttelyt sekä Murtomaan levynjulkaisukeikka. Yhdistävänä tekijänä toimi Vladimir Sorokinin romaani Marinan kolmaskymmenes rakkaus. Meillä oli tiedossa tuo romaani, jota en ole lukenut, mutta olisin voinut lukea ja ottaa halutessani huomioon. Kaikki työstivät irrallaan toisistaan omia osiaan, jotka lopuksi vaan lävästiin yhteen. Ja mulle kommentoitiin paljon, että ihan mahtavasti toi musiikki tossa kohdassa sopii esitykseen. Vaihtelin vielä settilistaa aika radikaalisti välillä ja samanlainen kommentti saattoi silti tulla toisenakin iltana. YT: llä Kahlekuninkaat-esitystä (ohj. Aune Kallinen) tehtäessä harjoiteltiin itse asiassa sitä, että näyttelijät liikkuivat niin että yrittivät olla kuuntelematta musiikkia. Silti kaikki näyttäytyi aivan kuin se olisi tehty musiikkiin. Meidän silmä-korva-yhteys toimii niin. Jos katsoo televisiota ilman ääntä ja laittaa siihen musiikin, niin löytää paljon yhtymäkohtia kuvan ja äänen välillä. Juhlien sisällä tekemästäni keikasta tuli lopulta aika esityksellinen. Näytin paljettipuvussa ja turkissa maailman isoimmalta diskopallolta tän vatsan kanssa. Mulla oli voice harmonizer, jolla pystyin laulamaan miehen ja lapsen äänellä. Siitä syntyi heti roolihahmoja, vaikka en ajatellut tekeväni niitä. Siitä tuli esitys esityksessä. Mua kiinnostaa myös musiikin esittämisessä teatterillisuus, vaikka en ajattelisikaan sitä varsinaisena teatteriesityksenä. Konsertti esityksenä, sukupuolirooleilla leikittely sekä tallenteen ja esityksen suhde ovat läsnä vahvasti myös Murtomaan hahmon, Mr. Playbackboyn, esityksissä. Mr. Playbackboy on maskuliinisuudestaan häpeilemättä nauttiva dragking, jonka keho elää popmusiikkia hulvattomaksi kollaasiksi vyöryttävän ääninauhan mukana. Tekeminen lähti dramaturgiasta mitä törkeempiä yhdistelmiä biisilajeista voin saada, mitä muuta yksi hahmo voisi käyttää kuin perinteisiä biisejä. Voiko linnunlaululla kertoa jotain tai mitä linnunlaulun rytmi vaikuttaa itsessään. Koko muusikon taakka putosi harteilta, playback-hahmossa ei tarvitse huolehtia siitä, miltä kuulostaa minäkin iltana. Tätäkin hahmoa tehdessäni mietin sitä, miten musiikki esityksissä ilmenee muiden elementtien kautta esiintyjän kehon, lavastuksen ja niin edelleen. Kuinka äänen voisi periaatteessa ottaa hetkeksi pois ja musiikki jatkuisi silti. Myös hahmon mykkyys on tärkeää, traagisempaa. 6 7

5 mikko orpana Mr. Playbackboyssa olen päässyt käyttämään campia, röyhkeyttä, tv-estetiikkaa ja amerikkaa kun olin lapsi, asuin vuoden jenkeissä ja mulle on jäänyt nostalginen suhde 70-luvun jenkkisarjoihin. Mr. Playbackboy on ollut kanava, jossa voin käyttää tätä hyväksytysti. Tyylikkyys on ahdistavaa. Jos vaikka sisustuksessa kaikki olis ruskeeta puuta niin se olis tosi ahdistavaa. Mr. Playbackboyssa on niin tyydyttävää se, ettei ole tullut vastaan mitään, mikä sille ei vois sopia. Hahmossa näkyy Murtomaan kunnioitus Frank Zappaa, Laurie Andersonia ja M.A. Nummista kohtaan. Zappa on myös esiintynyt Murtomaan vuonna 2007 Ylioppilasteatterin off-produktiona ohjaamassa kahdeksanosaisessa Entropia-etydit esityssarjassa. Ville Ahosen esittämä Zappa oli mm. bestmanina kun Murtomaa meni naimisiin musiikin kanssa. Zappa viehättää hahmona, joka on sietämättömän karismaattinen sekä miehenä että artistina. Zapalla on tosi paljon shubaduu shalalaa juttuja, miesfalsettia, ja todella hyvät muusikot. Pastissit pääsi toiseen potenssiin, kun ne oli soitettu hyvin. Laurie Anderssonissa kiehtoo ennen kaikkea rytmi ja tapa muokata ääntä. M.A. Nummisessa taas yhdistyy tietynlainen röyhkeys ja törkeys mielettömän aseistariisuvaan lempeyteen. Murtomaalle tärkeintä on taideteoksen kokonaisuus ja tunnelma, jolle musiikki kokonaisuuden yhtenä osa-alueena on aina alisteinen. Mua kiinnostaa aina kokonaisuus, isompi köntti. Sellaisten muusikoiden kanssa on vaikea työskennellä, joita kiusaa liikaa jokin musiikillinen yksityiskohta kuten sointukierto. Mä ajattelen että ensin räiskitään kokonaisuus, niin kauan kuin ei ole kokonaisuutta tai kokonaiskuvaa, mua ei kiinnosta pitkään minkään yksityiskohdan tekeminen. Jos mulle alkaa hahmottua teoksen kokonaisuus, jos tunnelma on oikea just siinä, sillä sointukululla ei ole niin merkitystä. Vaikka sisäinen dramaturgia voisikin vielä myöhemmin muuttua. Ostan aina oikean tunnelman musiikillisen toimivuuden kustannuksella, koska minkään kohdan ei tarvii toimia musiikillisesti yksin. Ihanne on tietysti että esityksen musiikki toimisi myös yksinään, mutta se mikä on pelastanut mut pyrkimästä siihen suurimmassa osassa tehdyistä jutuista, on kauhea kiire jos läpisävelletty teos tehdään kuudessa viikossa. Silloin kaikki ei voi olla sellaista, jota haluaisin kuunnella kotona. Lisäksi esitys sisältää niin paljon muutakin asiaa kuin musiikin, eikä musiikki saa varastaa liikaa huomiota, vaan kaikki liittyy esityksen äänien ja kokonaisuuden balansoitiin. Nyt omaa levyä tehtyäni huomaan, että siinäkin on oma logiikkansa. Vasta kun se alkoi vyörymään kokonaisuutena, yksittäisten biisien tekeminen muuttui mielekkääksi. Suhde niin näyttämöön kuin tekstiinkin on Murtomaan ajattelussa musiikillinen. Tekstin merkitys on toissijainen sille, miten se soi. En ikinä muistanut tekstejä, kaikki oli vain osa musiikillista kokonaisuutta. Nyt olen yrittänyt tsempata, koska tekstikin kyllä kiinnostaa. Mutta se, miten se sanotaan, on nopeammin reagoitavissa, kuin se mitä sanotaan. Siinäkin mietin kokonaisuutta: kuka sieltä tulee, miten se tulee lavalle, mistä suunnasta se tulee Teatterissa on rytmi niin tärkeä, on loogista että sitä voi lukea myös musiikkina. Mua kiinnosti pitkään kantaesityksiä tehtäessä se, että ne olisi kokonaisia, ja että musiikki olisi tehty vain niitä varten. YT:n aikana alkoi kyllä tapahtua sitä, että biisejä jäi yli, ja ne saattoivat päätyä seuraavaan juttuun tai sitten joku juttu ei ollut istunut esitykseen ja se pääsi seuraavaan. Ja sitten alkoi tulla musiikillisia cameo-juttuja, jolloin sama biisi saattoi esiintyä eri esityksissä. Oon ruvenut joustamaan ehdottomuudesta siinä, että musiikki ei saisi muistuttaa mitään ennen tekemääni musiikkia. Sehän on täysin mahdotonta, että tekisi jotain aivan uutta. Kun siitä tarpeesta päästää irti, voi sovittaa musiikkia vapaammin. Murtomaa määrittelee itsensä tarpeen mukaan mm. säveltäjäksi, äänisuunnittelijaksi, esitystaiteilijaksi tai teatterintekijäksi. Hänen työnsä ytimessä tuntuvat olevan kysymykset musiikin paikasta esityksessä, sen kokonaisuutta yhteen sitovasta luonteesta ja tehtävästä kommunikaation kanavana. Myös yhteiskunnassa toimiminen tuntuu mielekkäältä tämän ammattikuvan kautta. Olennaisinta Murtomaalle on itse tekeminen, eivät sanat ja määritelmät. Tekemisen välinettä ja lopputulosta voi tarpeen mukaan kutsua musiikiksi tai joksikin muuksi. Se on tosi esityskohtaista. Siinäkin tulee esiin kokonaisuus. Voi sanoa että kaikki on musiikkia, mutta mihin sen rajan vetää. Onko se oikeasti musiikkia, että näyttelijän vaatteet sattumanvaraisesti kahisee, kun se kävelee näyttämölle. Yksi musiikin määritelmä on, että se on järjesteltyä ääntä. Siinä on korkeus, rytmi ja joku joka sitä tuottaa. Muuttuuko ääni järjestellyksi, jos näyttelijä on tietoinen vaatteiden kahinan äänestä kävellessään näyttämölle? Näyttelijäntyössä pyritäänkin usein siihen, että korvat olis auki. Itse asiassa se näyttäytyy yleensä tosi kiinnostavana kun näyttelijä keskittyy vaatteiden kahinaan. Se on yhtä pätevä näyttelijäntyön ohjaus kuin vaikka kävele valoon. Oon myös miettinyt säveltäminen sanaa, se on niin iso. Musiikin tekeminen on rentouttavampaa. Tuomas Laitinen 8 9

6 Teatterista sanotaan usein, että se on taiteenala, joka on vahvasti kytköksissä aikaan. Verrattuna vaikka perinteiseen kuvataiteeseen teatterin erityispiirre on sen kyky syntyä uudestaan ajassa jokaisessa esityksessä. Teatteri sijoittuu siis katsojan ja esityksen yhdessä kokemaan nyt-hetkeen. Koska teatteri on elävää ja ajassa liikkuvaa, on jokaisen esityksen kohdalla mahdollista, että mitä tahansa tapahtuu ja yllättäviinkin mahdollisuuksiin on sopeuduttava siinä hetkessä. Verrattaessa teatteria elokuvaan päästään äänisuunnittelun kannalta olennaisen kysymyksen äärelle: elokuvassa tai teatterissa näyttelijän työtä määrittää suhde aikaan. Näyttelijä voi elokuvaa tehdessään toistaa otoksen useita kertoja ja hakea toiston kautta sopivaa suoritusta. Valittu otos käytetään elokuvassa ja toistuu jokaisella elokuvan katsomiskerralla identtisenä ja muuttumattomana. Teatterinäyttelijä on sen sijaan pakotettu synnyttämään suorituksensa joka Jos edelleen vertaa teatteria elokuvaan, koen äänisuunnittelua eniten määrittäväksi tekijäksi reaaliaikaisuuden lisäksi tilalliset kysymykset. Teatteri on paitsi aikaan, myös tilaan sijoittuvaa taidetta. Elokuvassa ääni on perinteisesti yhdeltä suunnalta ja nimenomaan kuvan suunnalta kohti katsojaa tulevaa ääntä. Katsoessamme kotona televisiota ovat kuva ja ääni yhtä ja samaa kaksiulotteista maailmaa. Ehkä tämän elokuvan synnyttämän tradition takia teatterissakaan ei käytetä tarpeeksi hyväksi sitä, että katsojaa ympäröivä tila on olennainen osa katsomiskokemusta ja esityksen sisältöä. Surround-järjestelmien ilmestyminen elokuvateattereihin ja yhä useampiin olohuoneisiin on kuitenkin viimeisinä vuosina edistänyt liikettä poispäin tästä kaksiulotteisuudesta elokuvan perinteessä. Saman soisi tapahtuvan teatterin kentällä. Äänen ajatteleminen kolmiulotteisena ja tilassa elävänä elementtinä on erittäin olennainen osa suunnittelijan kykyä vaikuttaa katsojan kokemukseen. Saman materiaalin käyttö katsojan edestä tai takaa, yhdestä pisteestä tai kaikkialta ympäriltä, hyvistä tai huonoista kaiuttimista, kovaa tai hiljaa muuttaa kaiuttimista tulevan Und er libet -ryhmän Bakkantit-esityssarjaa tehdessäni ajattelin esityksen äänisuunnittelun tilallisia mahdollisuuksia. Esityssarja käsitteli Euripideen Bakkanantit näytelmää ja tein sarja äänisuunnittelun yhdessä äänisuunnittelija Masi Tiitan kanssa. Esitykset ohjasi Anna-Mari Karvonen. Bakkantit-sarjan kolmannessa osassa Kiasman teatterissa yksi lähtökohdista oli käyttää koko tilan kattavaa äänijärjestelmää useilla eri tavoilla. Tiesimme, että katsomon suuren koon takia on äänen luotava kauimmaisiltakin paikoilta elävä yhteys lavalle. Äänen ja katsojan vahva kytkös vahvisti myös kaukana sijaitsevan esiintyjän läsnäoloa. Ääni toimii useissa tilanteissa kuin lähikuva elokuvassa ja tuo esiintyjän ainakin kokemuksen tasolla lähemmäs katsojaa. Esityssarjan toinen äänellinen lähtökohta oli äänen fyysisen kokemuksen vahvistaminen. Tätä toteutettiin käyttämällä materiaalia, joissa ihmiskorvan kuulemia taajuusalueita toistettiin samanaikaisesti lähes koko kuulokaistan alueelta. Kun koko kaistaa toistetaan melko kovalla volyymillä, saadaan aikaan tekstuuri, joka ääntään liikkeillään ja hengityksellään, mutta olivat kuitenkin ikään kuin kolmannessa, erillisessä tilassa. Näin äänisuunnittelulla rajattiin kolme erilaista tilaa, joissa esitys tapahtui. Rajauksessa eroteltiin katsojan yksityinen tila, joka muodostui kuulokkeiden sisälle, puhenauhan kanssa jaettuun, mutta muiden katsojien kanssa jakamattomaan tilaan, katsomon tila, jossa äänet kuultiin toisten katsojien kanssa, mutta jotka eivät pääsääntöisesti kantautuneet näyttämölle tai katsomon ulkopuolelle vaan jäivät sen sisään, sekä esiintyjien tila, joka oli erillään sekä yksittäisestä katsojasta että heidän jakamastaan katsomosta ja sisälsi vain luonnollisia, esiintyjästä itsestään lähteviä ääniä. Tällaisessa esityksellisessä ratkaisussa suurin painopiste onkin äänilähteiden muodostamissa tiloissa, eikä äänisuunnittelun äänellisissä materiaaleissa. Sisältöä voidaan siis hakea muutoinkin kuin miettimällä, mitä ääniä esitys pitää sisällään ja ajatella pikemmin sitä, miten äänet esityksessä toistetaan. HUOMIOITA ÄÄNISUUNNITTELUN TILALLISISTA JA KEHOLLISISTA MAHDOLLISUUKSISTA esityksessä uudestaan lavalla katsojan edessä, jolloin takaisin palaaminen, korjaaminen tai uudestaan esittäminen ei ole mahdollista, muutoin kuin tekemällä asiat toisin seuraavassa esityksessä. Ääninauha voi kuitenkin teatterissa olla elokuvan tapaan tehty kokonaan ennalta. Monissa teatteriesityksissä äänten ajamisessa pitää huomioida vain nauhojen käynnistäminen ja pysäyttäminen oikealla hetkellä. Äänisuunnittelun sisältö ei muutu miksikään ensi-illan jälkeen, vaikka esitys voi esityskautensa aikana muuttua elävän näyttelijäntyön ansiosta paljonkin. Viime vuosina teatterissa on lisääntynyt tarve muuttaa äänisuunnittelijan roolia lähemmäksi näyttelijän tapaa toimia. Uudessa roolissa äänisuunnittelija valmistelee materiaalinsa, mutta esityksessä suhtautuu niihin kuten esiintyjä tekoihinsa; elävinä, tietyssä määrin ennalta sovittuina, mutta jokaisessa esityksessä muutettavina ja alttiina esityksen ajalliselle ainutlaatuisuudelle. Äänisuunnittelijan välineistö on muuttunut ja mahdollistaa nykyisin paremmin tilanteen, jossa materiaaleja voidaan reaaliajassa muokata eikä vain pyörittää nauhalta sellaisenaan alusta loppuun. Yhdisteleminen livetilanteessa, materiaalien reaaliaikainen käsittely sekä näyttelijän ja äänen entistä suurempi mahdollisuus toimia yhdessä spontaanisti esityksen aikana ovat muuttaneet äänisuunnittelijan roolia. Tämä tarjoaa näyttelijälle yhä enemmän mahdollisuuksia reagoida äänisuunnittelijaan kuten toiseen esiintyjään: molemmat voivat omilla reaktioillaan kommunikoida esityksen sisällä toistensa kanssa. äänen merkitystä radikaalisti. On huolimatonta ajatella, että äänen suunnalla ei ole katsomiskokemukselle merkitystä. Äänen sijoittamisella tilaan on vähintään yhtä suuri merkitys kuin sillä, mitä ääntä tilaan sijoittaa. Esityksen äänisuunnittelu suodattuu ja muokkautuu väistämättä sen perusteella, mikä sen suhde esityksen tilaan on. Perinteet kaiuttimien sijoittelusta teattereissa ovat pitkään olleet jäykät: kaiuttimet ovat luukkuteatterissa useimmiten poissa näkyvistä eli luukun yläpuolella. Sen takia ääni tulee kyllä yhdeltä suunnalta, kaksiulotteisena kuten elokuvassa, mutta ainakin suurimmalle osalle katsojista ylhäältäpäin. Lavalla puhuva ja mahdollisesti mikitetty näyttelijä on suoraan katsojan edessä, mutta hänen puheensa välittyy suurelle osalle katsomosta ylhäältäpäin. Jos lavalla soi puhelin, näen esineen edessäni ja kuulen sen äänen yläpuoleltani. Hiukankin pidemmälle ajateltuna tällaisella havainnon hajottamisella luulisi olevan huomattavaa sisällöllistä merkitystä. Teatterin äänisuunnittelussa kaiutin on eräänlainen kalvo, jonka läpi äänimateriaali suodatetaan. Äänen antama informaatio ei siten liity pelkästään äänen sisältöön, vaan sen muotoon tilassa. Tilallinen informaatio on lukuohje äänen sisällölle. Tätä kyseenalaistaessa voidaan palata lavalla soivaan puhelimeen. Onko eroa sillä, että puhelin soi hiljaa lavalla, täsmälleen samassa suunnassa, missä sen näen, vai korvia huumaavalla volyymillä kaikkialla katsojan ympärillä ja parhaimmillaan nielaisee hänet. Luulisi sen vaikuttavan katsojan odotukseen siitä, millainen puhelu mahtaa olla tulossa. Näinkin erilaiset odotukset vaativat ainoastaan kaiuttimien toisenlaista käyttöä, ei varsinaisen äänimateriaalin muokkaamista ollenkaan. Sisällölliset muutokset ovat tässä tapauksessa kytköksissä tilallisuuteen ja äänijärjestelmän mahdollistamaan dynamiikkaan, eivät siihen, millaista puhelimen tehostetallennetta käytetään. vaikuttaa massiivisemmalta kuin mitä se desibeleissä mitattuna todellisuudessa on. Lisäksi Bakkantit-esityksissä korostimme kappaleiden matalia taajuuksia siinä määrin, että äänen kuulemisen lisäksi syntyi fyysinen kokemus matalien taajuuksien värähdellessä kehossa. Ääni, joka tuntuu kehossa, on kokemuksena varsin eri kuin ääni, jonka vain kuulee. Jotkut katsojat pitivät kokemusta epämiellyttävänä, koska se on meille ainakin teatterin alueella melko vieras. Teatterissa musiikki on harvoin liian kovalla eikä ainakaan niin kovalla, että penkkini jytisee ja rintakehäni resonoi musiikin kanssa. Mitään fyysistä vahinkoa ei katsojalle Bakkantit-esityksissä tietenkään pyritty aiheuttamaan, eikä äänten desibelitaso missään vaiheessa ylittänyt kuulolle haitallisia rajoja. Olemme tottuneet siihen, että teatteri on usein lähinnä visuaalinen kokemus, mutta ei kinesteettinen, ainakaan äänen osalta. Äänen kehollisen kokemuksen korostamiseksi Bakkantit 3 -esityksessä äänet toistettiin useissa kohdissa tasaisesti katsojan ympärille, mikä teki mahdottomaksi äänen vaikutukselta pakenemisen. Edes korvien peittäminen käsillä ei poistanut äänen läsnäoloa, koska matalien taajuuksien resonoiminen ja fyysinen kokeminen jatkuivat. Äänen kokeminen ei ollut enää kiinni korvissa vaan koko katsojan kehossa. Koreografi Jaakko Simolan opinnäytteessä Par cour - rakkaudesta kahteen seinään teatterikorkeakoulussa vuonna 2007 pyrittiin myös hakemaan uutta suhdetta tilaan ja katsojaan äänen avulla, tällä kertaa tilallisuuden ollessa tekemisen tärkein lähtökohta. Teoksessa katsojille jaettiin korvakuulokkeet, joiden kautta kuunneltiin koko esityksen kestävää puheraitaa. Lisäksi katsomo ympäröitiin pienillä kaiuttimilla, joista toistettiin muutamia musiikillisempia ääniraitoja. Esiintyjät näyttämöllä tuottivat omaa hiljaista Heidi Lind äänisuunnittelija heidi lind 10 11

7 Kirjoittaessani puhtaaksi tätä haastattelua taiteilija Pessi Parviaisesta kuuntelen muistini tueksi puhelimeni nauhoitustoiminnolla taltioimaani keskustelua. Tapasimme eräänä lokakuun sunnuntaina Kiasmassa, sillä halusin haastatella Pessiä hänen kuva-, ääni- ja performanssitaidetta yhdistävistä töistään. Huomioni karkailee keskustelumme taustalla kohisevaan ja pauhaavaan äänimaailmaan, joka pahasti peittää alleen puheemme. Nauhalla Pessi puhuu Suomen Akustisen Ekologian Seurasta ja sen perustamiseen johtaneista kysymyksistä: Mitä on olla elävä akustinen olio akustisessa ympäristössä? Kun tutkitaan ihmisiä kuulevina ja äänellisinä olioina ympäristössään ja sommitellaan näitä ääniä tilassa ja ajassa, niin sehän on säveltämistä. Akustinen ekologia liittyy siihen siten, että voidaan ajatella että ympäristö kannattaisi säveltää hyvin, sommitella niin että siinä ovat sopusoinnussa ihminen ja hänen äänimaisemansa. Jos tarkastelee, millainen tila on vaikka puheen kannalta, voi ajatella järjestävänsä olosuhteet tietyille asioille tulla esiin ja tietyille taas ei. Entä sitten kun aletaan kartoittaa näitä ääniä, kuten nyt täällä kahvilassa? Voi kehittää erilaisia äänen kartoituksen metodeja siltä pohjalta, millaisena äänimaailma ilmenee. Kun taustahälyä tarkastelee, se voi muuttua jopa miellyttäväksi. Mitä kaikkea voi ajatella sävellyksenä? Minua taustahäly vain ärsyttää, sillä yritän keskittyä Pessin puheeseen. Pessi kuvailee haastattelutilanteemme ääniympäristöä. Olemme asettautuneet lo-fi äänimaisemaan, jossa äänet puuroutuvat ja peittyvät toistensa alle. Esimerkiksi kahvilat ja liikenteen läheisyydessä sijaitsevat paikat ovat usein tällaisia. Hi-fi äänimaisema on puolestaan ihanteellinen yksittäisten äänten kuuntelemista ajatellen. Hi-fi on yleisempi luonnossa, jossa voimme erottaa vaikkapa oksan rasahduksen muusta äänimaisemasta. Äänimaisema on selkeä ja ihminen kokee sen usein rauhoittavaksi. Poikkeuksia toki löytyy, sillä toiset urbaanit ihmiset rauhoittuvat vain vilkkaissa kaupunkiympäristöissä ja kokevat luonnon hiljaisuuden ahdistavana. Nämä ovat esimerkkejä niistä kysymyksistä, joita tutkitaan vuonna 2000 perustetussa Suomen Akustisen Ekologian Seurassa, jonka hallitukseen Pessi kuuluu. Seura on jäsenenä World Forum of Acoustic Ecology yhdistyksessä. Akustisen ekologian käsitteen loi 60-luvulla R. Murray Schafer Vancouverissa sijaitsevan Simon Fraser yliopiston viestinnän laitoksella. Tässä samaisessa yliopistossa Pessi suoritti maisterinopintonsa pari vuotta sitten. Hän on aikaisemmin valmistunut kuvanveistäjäksi Turun taideakatemiasta ja jo silloin hänen veistoksensa tuottivat ääntä. Pessi muistelee ensimmäistä opiskeluaikaista teostaan, jossa hän toi äänen kuvan tekemisen rinnalle. Kyseessä oli edesmenneen performanssitaiteilija Stuart Shermanin työpaja, jonka päätteeksi opiskelijat valmistivat pienet sooloteokset. Pessi keskusteli Shermanin kanssa erilaisista performanssi-ideoistaan, ja Sherman totesi: Älä tee monimutkaista, tee jotain simppeliä. Tee etydi. Pessi noudatti opettajansa neuvoa ja teki etydin, jossa hän piirsi paperille soittimen ja soitti sitä. Paperi soi. Omien sanojensa mukaan hän ei kuitenkaan onnistunut pitäytymään täysin simppelissä, vaan täytti esityksensä myös monilla muilla toiminnoilla. Kuitenkin tämä kuvan ja äänen yhdistäminen performanssiksi muodostui hänen työskentelynsä käännekohdaksi. Päättötyössään Turun taideakatemiasta hän installoi teatteritilaan soivia pronssi- ja teräsveistoksia. Teoksen esilläoloajan tilassa toteutettiin erilaisia esityksiä, joissa veistokset toimivat soittimina, joita joko esiintyjät tai yleisö soittivat monin tavoin. Tämän vuonna 2004 toteutetun teoksen myötä säveltämisestä tuli yksi hänen työskentelytavoistaan. Hän järjesti installaatiossaan konsertin, johon hän pyysi mukaan performanssitaiteilijoita, kansanmuusikoita sekä kuvataiteilijoita ja antoi soittajille partituurin, jota he seurasivat kukin omalla instrumentillaan. Hän seurasi sävellyksessään John Cagen luomaa perinnettä pelatessaan sillä, kuinka suuren osa soittajien valinnoista säveltäjä määrittelee ennalta ja kuinka suuren osan niistä soittajat saavat tehdä itse. Kanadassa opiskellessaan hän jatkoi samantyylisen työskentelytavan harjoittamista. Hänen veistoksensa eivät saaneet paikallisilta opettajilta suopeaa vastaanottoa, mutta ääniteokset sen sijaan saivat. Pessi alkoi kehitellä omaa poikkitaiteellisen säveltämisen tyyliään eteenpäin. Hän ajattelee teoksiaan sävellyksinä, joissa musiikki kohtaa muut taidemuodot, kuten teatterin, ja joissa voidaan soittaa mitä tahansa, mikä vain saadaan soimaan. Jopa vaahtomuovia. Äänikävelyllä vakoilulaite korvassa Viime vuoden kesällä järjestetyillä Amorph!08 festivaaleilla Pessi teki yhteistyötä ranskalaisen Christophe Brunon kanssa. Mapping the Void -äänikävelyperformanssi esitettiin niin Pariisissa kuin Helsingissäkin. Performanssissa yleisölle jaettiin SpyEar kuuntelulaitteet, jotka vahvistivat kaiken ympäriltä kuullun nappikuulokkeen kautta osallistujan korvaan. Osallistuja pääsi ikään kuin vakoilemaan ympäristöään, kuulemaan sellaista, mikä muuten olisi voinut jäädä ohi kulkiessa huomaamatta. Itse osallistuin teokseen Helsingissä Sinebrychoffin puistossa. Esityksessä ohjeistettiin kävelemään puistossa ympäristöä kuunnellen ja lopuksi täyttämään lomake, jolla kartoitettiin puiston akustista ilmapiiriä. Kävellessäni kuuntelulaitteet päässäni tunsin aluksi, että kaikesta ympärilläni tapahtuvasta tuli esitystä. Kaikki tuntui tuottavan ääntä ja välillä tuulen pauhu korvissani kuulosti aivan elokuvan äänitehosteelta. Pian aloin kuitenkin erottaa joidenkin ihmisten puheissa samankaltaisuuksia. Kuulin esimerkiksi ääneen puhuttua sähköpostispamiä, mainossanoja ja muita netistä tuttuja viestimuotoja. Kävelin samaan aikaan tutussa Koffin puistossa ja globaalissa mediamaisemassa. Hyvin pian tajusin kuuntelevani esiintyjien puhetta ja kaiken liittyvän samaan esityksen äänimaailmaan. En kuitenkaan erottanut esiintyjiä ulkoisesti muista puistossa oleskelijoista. Kävelin läheltä ihmisiä ja kuulin keskusteluja, joita ei ollutkaan tarkoitettu minun korvilleni. Myös nämä muodostuivat osaksi puiston akustista ilmapiiriä. Lopuksi täytin lomakkeen ja mietin oliko puiston sen päiväinen äänimaisema enemmän vaarallinen vai turvallinen, surullinen vai iloinen, vihainen vai rakastava, normaali vai outo, vasemmistolainen vai oikeistolainen, barbaarinen vai sivistynyt, huolimaton vai vainoharhainen, harmoninen vai äänisaasteinen, turhamainen vai syvällinen, blondi vai brunette? World Forum of Acoustic Ecology järjestää kansainvälisen konferenssin Kolilla. Konferenssin teemoja tulevat olemaan mm. kansakunta, nationalismi ja äänimaisema, eettiset haasteet äänen kanssa työskentelyssä sekä äänitilan, äänen ja hiljaisuuden kaupallistaminen. Lisää aiheesta: Linkkejä: Pessi Parviaisen kotisivut: Suomen Akustisen Ekologian Seura: Leena Kela pessi parviainen 12 13

8 K O R - V A T K U ii N T U T - KAT Äänipäiväkirja Pidin äänipäiväkirjaa kaksi viikkoa kartoittaakseni ääniympäristöäni. Pysähdyin kunakin päivänä muutamaksi minuutiksi kuuntelemaan ja kirjoittamaan kuulemaani ylös. Tulos ei ollut yllättävä. Yllättävää, mutta ei mitenkään uutta oli ainoastaan se, kuinka vaikeaa kaikkein yksinkertaisimpienkin äänitapahtumien täsmällinen sanallinen kuvaileminen on klo Tapaninkylä, Helsinki Jääkaappi surahti käyntiin etuoikealla neljän metrin päässä. Surina on tasainen, mutta välillä jääkaappi ääntelee kuin nälkäinen maha. Takanani viiden metrin päässä tikittää vanha seinäkello. Vajaan puolen metrin päässä korvieni alapuolella sormeni näppäilevät tietokonetta. Sormieni alla kuulen kuinka koneen kovalevy pyörii. Tai ehkä se on tuuletussysteemi. Se heijaa kuin valtameri. Ulkoa kuulen naapuritontilla jyräävän ruohonleikkurin. Ääni on niin vaimea, että se haipuu välillä kuulumattomiin. Mitä tarkoittaa äänitaiteilija? Ääni on taidevälineeni. Mutta se on myös lähestymistapani taiteeseen. Ja ehkä elämään ylipäänsä. Ääni on arkipäivää. Kuuluisia lauseita: metsässä kaatuu puu. Luultavasti se kaatuessaan ryskyy ja paukkuu. Mutta jos ääntä ei ole kukaan kuulemassa, onko se silloin olemassa? Ikkunasta näen kuinka puut heiluvat tuulessa ja kokemuksesta tiedän, että silloin kuuluu myös ääntä. Tällä hetkellä en kuule sitä: minulle sitä ei ole. Taustamusiikki ohentaa äänitilan lätyksi. Äänilähteiden etäisyydet hämärtyvät. Luoko se turvallisuutta? Ymmärrän, että joku on tottunut työskentelemään tietynlaisen musiikin soidessa, tietynlaisessa ääniympäristössä, mutta miksi salibandy- ja lätkämatsien lyhyenlyhyiden pelikatkojen ajaksi jyrähtää soimaan rokki? Pyritäänkö sillä korvaamaan pelikatkon mahdollisesti luoma hetkellinen jännitteen lasku? Ajatteluun saati keskusteluun se ei kyllä kannusta. Ehkä se auttaa olemaan huomaamatta keiden kanssa sitä katsomossa oikein istuu klo 9.42 Tapaninkylä, Helsinki Oikealla kahden metrin päässä kissa mässyttää ruokaansa. Takana tikittää seinäkello. Avasin verkkoselaimeen Muu ry:n Audio Autographs -sivuston, joka sisältää kymmenkunta Art Fair Suomessa esilläolevaa ääniteosta. Vilkaisin nopeasti biisit läpi. Vielä en painanut tune in -nappia, mutta jätin sivun auki odottamaan oikeaa hetkeä. Joskus sen oikean hetken löytäminen on vaikeaa ja monimutkaista klo 8.05 Sörnäinen, Helsinki Etuoikealla metrin päässä ikkunalaudalla on radio, josta tulee Aamun peili. Samasta suunnasta, mutta selkeästi ulkoa ja epämääräisen etäisyyden päästä, kuuluu suuren teollisuusimurin ääni. Talon toisessa rapussa on meneillään putkiremontti. Takaani, epämääräisestä suunnasta ja epämääräiseltä etäisyydeltä, kuuluu porausta klo Kanguristin kylä, Viru-Nigula Etuoikealla neljän metrin päässä pestään astioita. Tiskaajan jalat pyyhkivät lattiaa, kun hän kävelee sen pöydän ääreen jossa istun. Sitten ulko-ovi avautuu ja sulkeutuu kevyesti rämähtäen viiden metrin päässä edessäni. Astioiden kolina ja veden litinä jatkuvat etuoikealla. Sitten jalat pyyhkivät lattiaa hellan luo, joka on kolmen metrin päässä etuvasemmalla. Kattilan kansi kolahtaa. Hellassa kohisee tuli ja kattilassa kiehuva vesi. Pulputusta ja kohinaa. Pian lopetan kirjoittamisen ja naksautan kuivamustekynän terän kynän sisään. Kohta kaadan puolukoita lautaselle, kohta ne rapisevat lautaselle. Jääkaapin ovi avattiin ja suljettiin metrin päässä oikealla. Askeleet, samettihousuisten jalkojen askeleet viuhuvat lattian poikki. Sylissäni kynä rapisee paperilla. Hellalla suhisee sille roiskahtanut vesi. Pöydän toisella puolella, noin metrin päässä, lusikka kauhoo sieniä teräskattilasta lasipurkkiin: kolinaa, kalketta, kilinää klo Merivälja, Tallinna Selän takana, seinän takana, kolisevat lasipurkit jääkaapin lasihyllyille. Vasemmalla, ulkona ehkä viidentoista metrin päässä, pienen moottoripyörän pörinä häipyy etuvasemmalle ja kuulumattomiin. Pöydällä suhisee tietokone klo Superstar, Tallinnan satama Jossain takanani ylhäällä sijaitsevista kaiuttimista kuuluu miehen ja naisen duetto, Suomi-iskelmää. Edessäni ja muutaman metrin päässä vasemmalla keskustellaan suomeksi ja viroksi, mutta kummastakaan ei saa selvää. Takanani muutaman metrin päässä nousee baaritiskin verkkoverho rymisten ylös. Vasemmalla parin metrin päässä laskeutuvat askeleet metallisia kierreportaita alas. Mitä ihmettelen? Katson laivan suurista ikkunoista Tallinnan liikekeskustaa ja se on aivan mykkä. Jostain epämääräiseltä etäisyydeltä alapuoleltani kantautuu laivan moottoreiden jyrinää. Mykät maisemat ikkunoiden takana. Kova tuuli juoksuttaa pilviä taivaalla, ja jos puita näkyisi, ne olisivat nöyrää väkeä. Irrota kuvasta ääni ja kuuntele se ilman kuvaa. Irrota äänestä kuva ja katso sitä ilman ääntä. Iltapäivällä Harakassa kävelen keskelle Samy Kramerin äänimaisemaa. Kiipeän vallin yli saaren länsirannalle. Pääni ylettyessä vallin tasalle alan kuulla luonnollisen tuulen rinnalla vahvistetun tuulen. Vallin toisella puolella Kramer on virittänyt langan kahden puun väliin ja mikittänyt sen. Nyt suuri kaiutin välittää ilmoille tuuliharpun äänen. Samy sanoo, että tuulee miltei liian kovaa ja siksi ääni on yhtä vihellystä. Jos tuulisi leppeämmin, kuulisimme kuinka tuuli laulaa klo Sörnäinen, Helsinki Vasemmalla viiden metrin päässä ikkuna on auki: tasaista kohinaa. Kohinasta nousevat esiin satunnainen raitiovaunu, metron nytke ja oven aukaisu rappukäytävässä, joka on kyllä täysin toisessa suunnassa, mutta kuulostaa siltä kuin ääni kiertäisi pihan kautta. Ehkä tuuletusparvekkeen ovi on auki. klo Sörnäinen, Helsinki Nyt radiosta tulee saksalaisen äänitaiteilijan Johannes Sistermansin teos. Sistermans on kiinnostunut häipyvistä, murtuvista, juuri esiin tulevista ja miltei kuulumattomista äänistä. Olen monesti opastanut omien juttujeni kuulijoita sanomalla, että kuulokkeilla kuulet enemmän. Mutta tämä on jännittävää: radion vieressä seisoo sen muuntaja, voirasian kokoinen puinen rasia. Arvaan että pohjahumina tulee siitä. Radioni suoriutuu vain selkeistä äänistä. Väärä arvaus: sähköinen humu tulee radion ainokaisesta kaiuttimesta. Yhtäkkiä en tiedä, onko tuo humu Sistermansin vai radioni aikaansaannosta. Pitää kuunnella juttu uudelleen paremmilla vehkeillä. Ja ehkä jopa kuulokkeilla klo Sörnäinen, Helsinki Pahus, en kykene selvittämään eilisiltaisen ääniteoksen pohjahumun arvoitusta, sillä teos ei ole kuunneltavissa Ylen Areenassa. Kuuntelen siis J. K. Ihalaisen hymyilevää ääntä: runo nimeltä Kone. Yksi maailman ihmeistä on se, miten hymy sytyttää äänen soimaan klo Sörnäinen, Helsinki Pihalta kantautuu suuri teollisuusimurin ääni, joka ympäröi hassusti koko sen tilan jossa olen. Äänilähde on selkeästi vasemmalla, mutta sen tuottama ääni ei tyydy olemaan ainoastaan vasemmalla. Takaoikealla, aivan seinän takana metrin päässä, laastilasta levittää ja taputtelee laastia kylpyhuoneen kaakeleiden kiinnittämiseksi. Kuin joku kuiskaisi korvaan. Lauantaina Los Angelesin Mi Alma Art Parkissa Silverlakessa olisi ollut kokeellisen musiikin piknik. Nurmikkopelejä, joogaa, satunnaissoittoa, Uusien brutalistien improvisointia, samppanjaa, Scracth Orchestra, patikointia. Sähköä saattoi olla saatavilla. Helsingin Ruttopuisto 90-luvun alussa, ehkä yksi ensimmäisistä Taiteiden öistä, Annette Arlanderin ohjaama elävä kuunnelma Heiner Müllerin Hydrasta: kuusi naista lamput otsilla kulkee ja höpisee hämärässä puistossa. Toissakesänä tai loppukesästä 2007 tusina Toisissa tiloissa -ihmistä tekee kuvioita kirjavissa vaatteissaan Ruttopuiston vihreällä nurmella; kolme saksofonia ähisee ja puhkii klo 9.33 Kreutzberg, Berliini On melko hiljaista. Olen kerrostalon 4. kerroksessa. Ulkoa oikealta kantautuu vaimeaa liikenteen kohinaa, josta välillä nousee esiin talon ohittava auto, moottoripyörä tai takaoikealla parin sadan metrin päässä kulkeva U-Bahn. Vasemmalta viiden metrin päästä kuuluva kuorsauskin taukoaa välillä. Kuten myös etuvasemmalta reilun viiden metrin päästä kuuluva suihku. Mun tinnitus on hiljaa. Se on suhinatinnitus, ei korkeaa ininää. Mutta nyt se on rauhallinen. klo Kreutzberg, Berliini Teatterin harjoitushuone rakennuksen 2. tai 3. kerroksessa, sisäpihalla. Mikä on tämän huoneen hiljaisuus? Ilmanvaihto ulisee ja vonkuu. Välillä joku kävelee yläkerrassa ja välillä voi erottaa junan äänen jossakin epämääräisessä suunnassa ja epämääräisellä etäisyydellä klo Kreutzberg, Berliini Kun tulee hiljaista, kuulen kuinka linnut visertävät puissa. Pikkupoika ajaa fillarilla kadun vastakkaisella puolella ja soittaa kelloa koko ajan. Autoja. Ihmisiä. Kahvikupit kilisevät lautasia vasten. Vasemmalla sadan metrin päässä U-Bahn muutaman minuutin välein. On pyhä vaikka on lauantai. Talot, joiden pohjakerros on siististi graffitoitu, pysyvät puhtaina. Toisten talojen ovet ja seinät ovat yhtä suttua. Kuvia järjestyksessä ja epäjärjestyksessä. Jossain vasemmalla haukkuu koira, mutta koira mun vieressä on hiljaa, kuuntelee. Korvat kuin tutkat. Kymmenen metrin päässä vasemmalla joku kailottaa kerrostalon ikkunasta ihmiselle, joka seisoo talon ulko-ovella ja odottaa sisäänpääsyä. Leipomon pussi kahisee pyörän sarvea vasten, pyörä tikittää klo 9.43 Sörnäinen, Helsinki Makaan selälläni parvella, reilun metrin päässä katosta. Jossain yläpuolellani, jossain takanani, seinän takana, porataan. Poraus taukoaa, sitten porataan taas. Kuvittelen itseni muurahaispesään. Helsingissä Juha Valkeapää äänitaiteilija vuodesta

9 junamatka korvaan Jussi Johnsson soittaa aamulla klo ja alkaa puhua: Oletko oppinut itse jotain kuvailun kautta? Olen alkanut katsoa kuvataidetta uudella tavalla. Olen miettinyt miten paljon katse ohittaa, kun katsoo nopeasti. Kuvailu venyttää aikaa. Se on intensiivistä ja voimille käyvää, yksinkertaisenkin asian kuvailu vie paljon aikaa. Näkevänäkään ei jaksa kauhean monia teoksia katsoa, vaan muutamaa teosta kerralla. Kuvailu on näkövammaisille suunnattu palvelumuoto, jossa pääosin suusannallisesti kuvataan kohteen visuaalinen informaatio ja pyritän avaamaan kuulijalle todellisuus, johon kuvailtava kohde kuuluu. Sanojen lisäksi kuvailussa on mahdollisuus käyttää ääniä, tunto-, haju- ja makuaistia. Varsinkin kolmea viimeksi mainittua aistimusta hyödynnetään erikoistekniikoissa, joilla kuvaillaan kuurosokeille ja joita Suomessa on tutkinut ja kehittänyt Riitta Lahtinen. Tässä jutussa Janne Pellinen haastattelee näyttelijä Jussi Johnssonia, joka kuvailee Pelliselle junavaunua matkalla Helsingistä Lappeenrantaan lokakuisena maanantai-aamuna. Olen pienessä kopissa, joka on pohjamitaltaan 100 cm kertaa 100 cm ja korkeudeltaan 180 cm. Istun pienellä pallilla. Seinät ovat vaaleanharmaansävyiset, katossa loistaa kelmeä valo, selän takana metallikehyksissä on seinänlevyinen luukku, jonka saa auki ainoastaan kolmioavaimella. Katossa on musta 10 cm kertaa 5 cm kokoinen pötikkä, jossa on lasikupu päällä, punainen valo paistaa sen sisällä. En tiedä mikä se on, mutta kuvussa lukee Datalogic ja joitain numerosarjoja. Vasemmalla puolellani seinässä on rosterilevy, jossa on pieniä reikiä. Levyn päällä on VR:n mainos, jossa on aikatauluja ja puhelinnumeroita. Mutta se, mihin katse hakeutuu, on liukuovessa sijaitseva 80 cm X 20 cm ikkuna, josta voi katsella ulos käytävään, joka on junan toisessa kerroksessa. Näen viistosti sinisen penkkirivistön. Kaksi vaaleahiuksista pikkutyttöä kävelee käytävällä. Vaaleahiuksinen nainen istuu penkillä ja katselee aikataulua. Naisella on riippukorvikset, toinen käsi on vähän hassusti koholla. Naisen musta takki roikkuu koukusta. Se on naisten bleiseri, jonka kaulus on mustaa paksua villakangassekoitetta. Nainen laittaa aikataulun kiinni. Tytöt tulevat takaisin alakerrasta laukkujen kanssa. He ovat ruskeatakkisen, keski-ikänsä ohittaneen naisen seurassa. Nainen on ilmeisesti heidän isoäitinsä. He menevät paikoille, jossa voi istua vastakkain. Vaunussa on paljon ihmisiä, melkein joka penkissä istuu joku. Hattuhyllyllä on monessa kohtaa raskaan näköisiä matkalaukkuja. Yksi matkalaukku on keskellä kulkuväylää, sitä on yritetty tunkea penkin taakse, mutta se ei mahdu kunnolla. Matkalaukussa on pyörät. Katossa on näyttöjä. Kaikki näyttävät samaa aikaa Kun kurkotan omaan oikeaan päin, näen lattialla rosterisen roskakorin ja sen yläpuolella punaisen vaahtosammuttimen. Sammuttimessa on tötterömäinen suutin, josta voi suihkuttaa sitä mönjää jos tulee tulipalo. Suutin näyttää torvelta, se on kai lähtenyt osittain irti, sillä se lörpöttää. Nuorempi kahdesta tytöstä lähtee kävelemään käytävällä, menee vessaan, joka on käytävän toisessa päässä. Eräs nainen syö ruisleipää, mutta en näe hänen suutaan. Hän katselee ulos, silmistä näkee, että suu jauhaa jotain. Vaaleatukkainen nainen lukee tekstiviestiä. Hän sujauttaa kännykän laukkuun, mutta ottaa sen takaisin käteen ja näppäilee. Tyttö on vieläkin vessassa. Ei olekaan, hän istuukin jo penkillä. Leipää syönyt nainen nojaa takkiinsa ja nukahtaa syötyään aamiaista. kuva rakentuu päässäni Johnssonin rauhallisen puheen rytmillä. Mielikuvitus täyttää aukkoja. Herää kysymyksiä. Onko vaaleatukkainen nainen yksin? Kenelle hän lähettää tekstiviestiä? Missä ovat pikkutyttöjen vanhemmat? Mieli etsii merkityksiä ja alkaa rakentaa tarinoita hahmojen ympärille. On kuin katsoisi elokuvaa päänsä sisällä. Arkinen junavaunu ja sen asuttajat nousevat arkisen yläpuolelle ja saavat maagisen olemuksen. Jussi Johnsson on tehnyt kuvailutulkkausta vuodesta 2005 lähtien, jolloin hän osallistui Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n järjestämään kuvailijakoulutukseen, ensimmäiseen lajissaan. Jussi Johnsson, mitä voi kuvailla? Kuvailla voi teatteriesityksiä, elokuvia, kuvataidetta ja periaatteessa mitä tahansa visuaalista informaatiota, kuten vaikkapa miljöötä. Onko kuvailun tekemisessä jotain sääntöjä ja lainalaisuuksia? Peruslähtökohtana on pyrkimys objektiivisuuteen. Miltä teos näyttää, mikä siinä on keskeistä, mihin katse kohdistuu. Jos puhutaan kuvataiteesta, voidaan aloittaa siitä, minkä kokoinen ja värinen teos on, mitkä ovat sen ulottuvuudet, syvyys, mittakaava. Yleensä edetään reunalta keskelle, yleisestä yksityiskohtiin. Elokuvassa ja teatteriesityksessä on eri lainalaisuudet kuin kuvataiteessa. Elokuvan tai teatteriesityksen kuvailussa on kuunneltava sen rytmiä ja äänimaisemaa. Joskus on tarkoituksenmukaista antaa tilaa kuulijalle ja kuvailla niukasti. Miten objektiivisuutta kohden voi työskennellä? Tämä kysymys objektiivisuudesta on kuuma peruna. Objektiivinen kuvailu on tavoitteena, mutta se on paradoksaalista, sillä kuvailija joutuu kuitenkin kuvailemaan subjektiivisen, oman katseensa kautta. Vahva teos vaikuttaa subjektiivisesti, alkaa puhuttelemaan. On myös luotettava itseensä: tästä varmaan on kysymys, koska katse ajautuu tänne. Objektiivisuuteen liittyvä asia on se, että pyrkii miettimään teoksen taustoja, sen mitä kuvailun kohteella on haluttu sanoa tai tavoitella. Yksi hyvä tapa perehtyä teokseen on tavata etukäteen teoksen tekijän kanssa. Abstraktien teosten kuvailussa olen fyysisten piirteiden lisäksi puhunut siitä, mitä tunnelmia se herättää. Keskeistä voi myös olla maailma tai ajankohta jossa se on syntynyt. Joskus olen myös ottanut tekstin tai runon joka kolahtaa kuvailtavaan teokseen. Mietin, miten voi kuvailla värejä, jos niitä ei ole nähnyt koskaan? Värit ovat haastavia, niitä voi yrittää löytää tuntemusaistin kautta. Punaista voi ajatella lämpimän kautta, sinistä vetenä, mustaa kuvailin kerran multana johon voi työntää kätensä, vaaleanpunaista minkkiturkin karvalla. Nämä on tietysti subjektiivisia. Kerran kuvailin punaista mansikalla, johon yksi kuulija sanoi että yäk. Hänelle mansikasta tuli mieleen lapsuudesta jotain sotkuista, tahmeaa ja vastenmielistä. Ehkä jotain harmaata. Näkövammaisten kulttuuripalvelu ry:n kotisivut - www. kulttuuripalvelu.fi Janne Pellinen kazimir malevitš: musta neliö, 1913

10 Aivomusiikkia Aivomusiikkilaboratorion man reaktioherkäksi. Tämän tavoitteen saavuttaakseni olen yrittänyt löytää mahdollisimman suoria vastaavuuksia aivosähköimpulssien ja musiikin välillä. Mittauslaitteistomme ohjelmisto erottelee alfa- ja beta-aalloista tiettyjä keskustaajuuksia. Koska nämä matalat taajuudet ovat suurimmaksi osaksi ihmisen kuuloalueen alapuolella, olen lisännyt niihin riittävän korkeita harmonisia ylä-ääneksiä. Korostuessaan esim. vireystilan muutoksen seurauksena keskustaajuudet ovat siten kuultavissa musiikkina ei sellaisinaan, vaan vastaavuuksina, ts. ääninä jotka ovat mahdollisimman suorassa viittaussuhteessa alfaja beta-taajuuksiin. Tässä mielessä niitä voisi verrata esimerkiksi kartan mittakaavamuutokseen, joka tekee tuhansien neliökilometrien laajuisen alueen hahmotettavaksi yhdellä silmäyksellä. Kirjoittaessaan kommunikaatiosta ja metakommunikaatiosta Gregory Bateson sivuaa (Alfred Korzybskiin nojautuen) kartan ja alueen välistä viittaussuhdetta. Kartta ei ole kuvaamansa alue: viesti ei koostu objekteista, joihin se viittaa. Kuitenkin, jos viesti muistuttaa objektia, niiden välinen raja saattaa hämärtyä. Ehkä juuri näin tapahtuu aivomusiikissa. Joissakin tutkimushaastatteluissamme katsoja-koehenkilöt kuvailevat aivomusiikkikokemustaan ruumiin rajojen hälvenemisenä, sisä- ja ulkotilan sulautumisena toisiinsa. Kuvittelen, että osasyynä tähän kokemukseen Aivomusiikkilaboratorio on muuttuva interaktiivinen performanssiinstallaatio ja koetila. Sen tarkoituksena on tutkia yleisön osaa esityksen rakentajana erilaisissa vuorovaikutteisissa tilanteissa. Lähtökohtana ovat yleisön neuroimpulssit, joita muunnetaan reaaliaikaisesti musiikiksi. pohjatyö alkoi muutama vuosi sitten, mutta varsinaisesti sen toiminta käynnistyi syys-lokakuussa 2009 taiteellisena opinnäytetyönäni. Projektin tarkoituksena on tuoda yleisön näkymättömiä reaktioita, tuntemuksia ja mielentiloja aistihavaintojen piiriin, jolloin ne muuttuvat interaktion välineiksi ja tutkimuskohteiksi. Tällä hetkellä työryhmään kuuluu neljä taiteilijaa ja kolme neurotieteilijää. Kaikilla on mahdollisuus toteuttaa projektin puitteissa omia taiteellisia ja/tai tutkimuksellisia intressejään. Jo nyt suunnitteilla on useita erilaisia kehityslinjoja. Tässä kirjoituksessa esittelen niistä kaksi, joita on jo päästy kokeilemaan käytännössä syys-lokakuun esityksellisissä ihmiskokeissa. Kummassakin koejärjestelyssä yleisönä on yksi katsoja-koehenkilö kerrallaan. Se osa aivosähköinformaatiosta, jonka pohjalta musiikki syntyy, on valittu molemmissa koejärjestelyissä samalla tavoin. Varsinaisesta EEG-datasta (EEG = elektroenkefalografia eli aivosähkökäyrä) hyödynnetään alfa- ja beta-taajuuksia, jotka painottuvat eri tavoin mm. vireystilasta riippuen. Lisäksi musiikkiin vaikuttavat EEG-mittauksessa sivutuotteina havaittavat kasvojen lihasjännitykset ja silmänliikkeet. Tämä yhdistelmä on siinä mielessä monipuolinen, että sen avulla voi mitata sekä tiedostamatonta että tietoista aivoja lihasperäistä toimintaa. Se antaa myös katsojakoehenkilölle mahdollisuuden vaikuttaa musiikin tapahtumiin joko suoraan (tahdonalainen lihastoiminta) tai epäsuorasti esim. yrittämällä rauhoittaa tai aktivoida aivotoimintaansa (alfa- ja beta-aallot). Ensimmäisessä koejärjestelyssä huomion kohteena on katsoja-koehenkilön reagointi erilaisiin esiintyjän tuottamiin kehollisiin interaktioihin sekä valojen avulla aiheutettuihin visuaalisiin ärsykkeisiin. Siksi olen pyrkinyt tekemään myös kokeeseen liittyvän aivomusiikin mahdollisimsaataisi olla tekemäni valinta alfa- ja beta-aaltojen keskustaajuuksiin perustuvien harmonisten yläääneksien käyttämisestä aivomusiikin keskeisenä materiaalina. Vaikka lopputuloksena kuultavat äänet eivät ole aivoaaltoja, joihin ne viittaavat, molemmat ovat kuitenkin aaltoliikettä ja muistuttavat siten materiaaleina toisiaan. Koska aivoaallot joka tapauksessa sisältävät aaltofysiikan lakien mukaisesti ylä-ääneksiä, en varsinaisesti edes ole tuonut aivomusiikkiin mitään uutta äänimateriaalia, vaan rakentanut algoritmeja, joilla vain korostetaan osaa aivoaaltoihin sisältyvistä värähtelyistä. Kenties osittain siksi musiikki on saattanut toimia jonkinlaisena linkkinä katsojakoehenkilön sisäisiin prosesseihin. Useat heistä kuvailivat kokemusta terapeuttiseksi, ja uskon että tämä voisi olla osasyynä siihen. Toinen koejärjestely keskittyy katsoja-koehenkilön välittömien reaktioiden sijaan hänen tietoisiin mahdollisuuksiinsa vaikuttaa suoraan ja epäsuorasti kuulemaansa musiikkiin. Opittuaan ensin yksinkertaiset suorat kontrollimahdollisuudet kasvojen lihasjännityksen ja silmänliikkeiden avulla katsoja-koehenkilö kulkeutuu usean erilaisen äänimaiseman läpi. Oppimillaan kontrolleilla hän voi vaikuttaa kuulemiinsa ääniin ja siten myös tutkia äänimaisemien ominaisuuksia. Matkan aikana hänellä on mahdollisuus oppia myös uusia vaikutuskeinoja. jenni kääriäinen Tähän kokeeseen musiikin on tehnyt äänisuunnittelija Marko Ahokangas. Siinä ei ole pyritty edellä kuvatun koejärjestelyn kaltaiseen suoraan vastaavuuteen aivoaaltojen kanssa, vaan hänen tekemänsä musiikilliset valinnat ovat esteettisiä. Tämän musiikin materiaali ei näin ollen Aivo ole aivolähtöistä sinällään, mutta sitä on mahdollista manipuloida aivotoiminnan avulla. Edellä kuvattuun kokeeseen verrattuna tilanne on oikeastaan päinvastainen. Kartta-analogiaa hyödyntääkseni: musiikki ei niinkään pyri kartoittamaan aivotoimintaa, vaan aivotoiminnan avulla voidaan kartoittaa musiikillisia maisemia. Myös katsoja-koehenkilöiden kokemukset vaikuttavat toisenlaisilta kuin ensimmäisessä kokeessa. Tutkimushaastatteluissa tuntuu korostuvan älyllinen uteliaisuus ja valppaus, kiinnostus koejärjestelyn teknisiin yksityiskohtiin ja oman havainnoinnin tietoisempi tarkastelu. On kuitenkin todettava, että otantamme ei ole vielä kovin laaja, joten kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei tässä vaiheessa voi haastattelumateriaalien perusteella tehdä. Kirjallisuutta Bateson, Gregory A Theory of Play and Fantasy. Teoksesta Bateson, Gregory Steps to an Ecology of Mind. Collected Essays in Anthropology, Psychiatry, Evolution and Epistemology. Paladin Books. Korzybski Alfred Science and Sanity: an Introduction to Non-Aristotelian Systems and General Semantics. Lakeville (CT): International Non-Aristotelian Library Publishing. Lisätietoja info@aivomusiikki.net Marko Alastalo Esitystaiteilija, musiikkiteoreetikko 18 19

11 Miksi rakentaa korva? Korva on kaunis ja monimutkainen rakennelma. Akupunktiossa korva on alue, jolta kehon elimiä stimuloidaan. Korva ei vain kuule, vaan on myös tasapainon elin. Ylimääräinen korva ei viittaa vain näkyvään ja anatomiseen ylimäärään PROTEESI Stelarc on vuodesta 1968 asti esiintynyt australialainen performanssitaiteilija, joka venyttää kehon rajoja yhdistäen eri tavoin ihmistä ja tekno- JOKA EI logiaa. Hän on käyttänyt lääketieteellistä välineistöä, proteeseja, robotiikkaa, virtuaalitodellisuusjärjestelmiä ja internetiä tutkiakseen vaihtoehtoisia, KORVAA intiimejä ja tahdottomia ihmisruumiin ja koneen välisiä liittymiä. Yksi Stelarcin aihepiireistä on korva, jota hän on käsitellyt kolmessa teoksessa. Korvaa käsittelevät teokset saivat alkunsa Extra Ear -suunnitelmasta. Stelarc aikoi lisätä kolmannen korvan oikean korvansa eteen kasvojen sivulle, mutta kohtasi hankaluuksia ryhtyessään toteuttamaan suunnitelmaansa. Kirurgista apua ei ollut mahdollista saada, koska anatominen sijainti ei ollut turvallinen, kertoo Stelarc, osittainen kasvohalvaus olisi ollut mahdollinen. Turvallisempi paikka olisi ollut alkuperäisen korvan takana. Stelarc kuitenkin luopui ylimääräisen korvan asentamisesta päähänsä, jätti projektin elämään tietokonegrafiikalla toteutettuina suunnitelmina ja siirsi sen ydinajatukset kahteen uuteen projektiin. ¼ Scale Ear projektissa Stelarc on kasvattanut elävästä solukosta neljäsosan kokoisen kopion omasta korvastaan. Ensin hänen korvastaan tehtiin biologisesti hajoava polymeerimuotti. Tähän muottiin istutettiin hiirien, ihmisluovuttajien ja HeLa-solulinjan soluja, joita on istuttamisen jälkeen kasvatettu pyörivässä mikropainovoiman luovassa bioreaktorissa, joka mahdollistaa solukon kasvamisen kolmiulotteisesti. ¼ Scale Ear on yhtä aikaa rakennettu ja elävä. Se muistuttaa oikeaa korvaa, mutta ei kokonsakaan puolesta ole sellaisena edes kosmeettisesti käyttökelpoinen. Se on esteettinen elin, joka elää kehon ulkopuolella. [Solukkoa] ei voinut kasvattaa kuin neljäsosamittakaavassa. Siksi palasin kirurgisesti rakennetun korvan ajatukseen ja totesin, että sen rakentaminen kyynärvarteni sisäpinnalle oli anatomisesti paras valinta. Näin sai alkunsa toinen alkuperäisestä Extra Ear projektista syntynyt teos Ear on Arm. Toistaiseksi kaksi leikkausta vaatinut teos jatkaa ¼ Scale Earteoksessa kehiteltyä hämmentävää kehon korvaston laajentamista. Käsivarren venytetyn ihon alle sijoitettu huokoisesta polyetyleenistä valmistettu kappale on muotoiltu korvan kaltaiseksi. Huokoisuus tukee kehon oman solukon kasvamista sen läpi, jolloin siitä tulee erottamaton osa kehon järjestelmää. Stelarc korostaa, että korva ei ole istutettu käsivarteeni tai liitetty siihen. Se on korvan kirurginen rakennelma kädessäni, ja jatkaa, meidän täytyy mennä kosmeettisen kirurgian tekniikoita pidemmälle. On kyse enemmänkin rekonstruktiivisesta kirurgiasta. Toisessa leikkauksessa käsivarressa sijaitsevaan korvaan sijoitettiin myös minikokoinen mikrofoni, joka mahdollistaa korvan kuuleman äänimateriaalin siirtämisen langattomasti tietoverkkoon. Mikrofoni jouduttiin kuitenkin poistamaan tulehduksen takia pian asentamisen jälkeen. Tulehdus oli vakava. Itse asiassa vaati jonkin verran potilaiden kiireellisyyttä luokittelevan hoitajan vakuuttelua ennen kuin minut otettiin vastaan teho-osastolle korvatulehduksen takia. Hän halusi jatkuvasti tarkastaa pääni sivuilla olevia korvia! Suunnitelmissa on yhä asentaa mikrofoni korvaan ja mahdollistaa sen kautta tapahtuva ylimääräinen kuuleminen. Ear on Arm on yhä vain korvan reliefi. Kierukkaa täytyy yhä nostaa korvaläpän luomiseksi ja pehmeä korvanlehti kasvatetaan kantasoluistani. Vasta sitten istutamme uudelleen mikrofonin, joka yhdistettynä langattomaan lähettimeen mahdollistaa korvan käytön internetin kautta missä tahansa langattoman verkon kantamalla. Ear on Armista tulee liikkuva ja käytettävissä oleva akustinen elin muualla sijaitseville ihmisille, Stelarc kertoo. Kestää luultavasti vielä useita vuosia ennen kuin korvasta tulee täysin toimiva. Projekti toteuttaa kahta Stelarcin pyrkimystä: dekonstruoida evoluution muokkaama kehon arkkitehtuuri ja yhdistää mikroelektroniikkaa kehon sisäisiin rakenteisiin. Ihmisyyden rajat tuntuvat venyvän samaa tahtia Stelarcin ihon kanssa toteutettujen body suspension esitysten lihakoukuissa roikkumisen ohimenevyydestä Ear on Armin hitaan vääjäämättömään muutokseen. Metafyysisesti, menneisyydessä, olemme pitäneet ihoa pintana, liittymänä. Iho on ollut sielun tai itsen raja, ja samaan aikaan maailman alku. Kun teknologia venyttää ja lävistää ihon, on iho esteenä pois pyyhitty. Projekti esittää kehon laajennettuna toiminnallisena järjestelmänä muovaten sen tietoisuutta ja kokemuksia. Proteesia ei esitetä puutteen merkkinä vaan ylimäärän oireena. Mitä Stelarcin korvat meistä kertovat? Mitä tai miten hän haluaa meidän kuuntelevan? Onko keho todella jäämässä jälkeen evoluution kilpajuoksussa? On johdonmukaista kuvitella tulevaisuus, jossa voimme tietoverkon kautta logata sisään kenen tahansa ihmisen aistihavaintoihin. Se tilanne tuntuu häämöttävän lennättimestä, puhelimesta ja magnetofonista siinneen kehityslinjan tulevilla pysäkeillä. Kun aika ja paikka rajaavat yhä vähemmän aistihavaintojemme sisältöjä ja mahdollisuuksia, käy yhä ajankohtaisemmaksi kysymys siitä, mikä ihminen oikeastaan on. Stelarc kiinnittää huomion kehoon, mutta keho ei ole hänelle merkittävä identiteetin määrittelijänä. En ole koskaan kokenut itse olevani taideteos. Itse asiassa esitykseni ovat keskittyneet tähän nimenomaiseen kehoon siksi, että on vaikeaa vakuuttaa muita kehoja käymään läpi varsin hankalia ja joskus kivuliaita kokemuksia. Stelarcille keho on persoonaton ja objektiivinen rakenne, joka on jatkuvassa evolutiivisessa muutosprosessissa. Tätä muutosta voimme, ja meidän pitäisi, hänen mukaansa itse ohjata. Meidän tulisi ehkä harkita sitä vaihtoehtoa, että vain suunnittelemalla keho radikaalisti uudelleen voimme päätyä merkittävästi erilaisiin ajatuksiin ja filosofioihin. Lähteet: Kirjeenvaihto Stelarcin kanssa, lokakuu Jens Hausser: Ear on Arm. Sk-interfaces, FACT, Liverpool. Paolo Atzori and Kirk Woolford: Extended-body: Interview with Stelarc. Academy of Media Arts, Cologne, Germany. Tuomas Laitinen EAR ON ARM London, Los Angeles, Melbourne 2006 Photographer- Nina Sellars STELARC 20 21

12 työpäiväkirja Otteet Mimosa Palen työpäiväkirjasta, esityksestä RETKI MEHUJÄRVELLE, jota on esitetty Helsingissä ja Hampurissa vuonna 2009

13 BALTIC Ueinzz Theater Groupin ensimmäiset harjoitukset psykiatrisessa päiväsairaalassa, Brasiliassa vuonna 1997: Potilaiden muodostama teatteriryhmä harjoittelee erilaisia vuorovaikutuksen metodeja ja osallistujia pyydetään käyttämään mitä tahansa osaamaansa vierasta kieltä. Eräs potilas, joka ei koskaan puhu vaan tuottaa ainoastaan epäsointuiselta mantralta kuulostavia äännähdyksiä, vastaa kirkkaalla ja määrätietoisella äänellä: saksa. Kaikki paikalla olijat ovat ällistyneitä. Hän ei koskaan puhu, eikä kukaan tiennyt hänen osaavan saksaa. Minkä sanan tiedät saksaksi, ohjaaja kysyy. Ueinzz, potilas vastaa. Mitä Ueinzz tarkoittaa? Ueinzz, CIRCLE hän vastaa uudelleen. Kaikki kuulijat nauravat Kyseessä on kieli, joka tulkitsee ja taivuttaa itse itsensä, on esoteerinen, mysteerinen, itse kielillä puhumisen kieli. Ensimmäinen pyhiinvaellus Harjoitusjakson työpajoista ja laboratorioista inspiroituneet ohjaajat valitsivat teatteriryhmän ensimmäisen näytelmän käsikirjoitukseksi tarinan, jossa ryhmä aavikolle eksyneitä kulkureita lähtee matkalle etsimään hohtavaa tornia. He kohtaavat matkallaan esteitä, myrskyjä sekä monenlaisia tapahtumia. Kulkurit tapaavat myös oraakkelin, jonka tehtävänä on opastaa pyhiinvaeltajat oikeaan suuntaan kohti Baabelin tornia. Oraakkelin rooliin valitaan edellä mainittu potilas, jonka suppeassa sanavarastossa Ueinzz tiivistää olennaisen ilmaisun. Hän sisäistää roolinsa nopeasti ja esiintyy vakuuttavasti itselleen ominaisten, samalla etäisten ja skitsofreenisten maneerien siivittämänä. Hän tuo lavalle roolihenkilön, joka näyttää jatkuvasti olevan kosketuksissa sisäisen maailmansa kanssa. Tämä kaikista teatteriryhmän jäsenistä ulkopuolisin, joka laskee alleen ja oksentaa ohjaajan lautaselle, saa näytelmän ratkaisevan roolin opastaa kulkurit pimeyden ja kaaoksen läpi oikealle tielle. Rituaalista tilaa tavoittelevalla, satumaisella ja runollisella äänellään hän vastaa: Ueinzz. Ueinzz Theater Group K ÄÄNI aksitoista vuotta myöhemmin ryhmä kantaa yhä nimeä Ueinzz Theater Group ja on tuottanut neljä teosta, joita on esitetty yli 150 kertaa Brasiliassa ja muualla maailmassa. Brasilainen Ueinzz Theater Group koostuu Ueinzz Theater Group ei ole tyytynyt ainoastaan terapeuttisiin lähtökohtiin, eikä ole halunnut tuottaa esityksiä hulluilta hulluille. Vaikka teatterin tekemisellä on ryhmälle myös terapeuttista merkitystä, mielenterveyspotilaista, se on perustamisestaan ammattitaiteilijoista saakka ollut kiinnostunut teatterista taidemuotona ja on asettanut itselleen sekä taiteellisia että sisällöllisiä tavoitteita. Ryhmän ainutlaatuinen rakenne saa teatterin tekemisen ja taiteen rajat sekä järjen ja järjettömyyden erot häilymään. ja filosofeista. Ryhmä sai alkunsa 1997 kun SULJETTUJEN ohjaaja Renato Cohen kutsuttiin tekemään teatteria psykiatristen potilaiden kanssa. Finnegans Ueinzz Ueinzz Theater Group on esiintynyt useilla Ueinzz Theater Groupin uusimman teoksen, Finnegans Ueinzzin, inspiraationa on toiminut James Joycen Finnegans Wake. Joyce leikkii kielellä, ja Ueinzz Theater Group on myös halunnut työstää teatterifestivaaleilla lavalle uutta teatterin ja kieltä, vierailuteattereissa jonka rakennusaineina toimivat tekstit, kuvat, OVIEN musiikki, myytit, henkilökohtaiset kokemukset ja unet. TAKAA sekä kutsuttu kansainvälisesti merkittäviin Teatteriryhmän ohjaajan Cassio Sántiagon mukaan vapaa assosiaatio, kollaasinomaisuus ja tiivis vuorovaikutus ovat luoneet esityksen rakenteen, joka kutsuu katsojan seuraamaan produktiivista, jatkuvassa nykytaiteen muutostilassa tapahtumiin olevaa mm. työskentelyä. Kassel Documenta Lava täyttyy monista elementeistä, ja katsoja voi itse valita mitä lavan tilasta, kuvista tai äänistä lähtee seuraamaan itselleen luontaisten vihjeiden avulla. Saksassa ja São Paulo Biennale Brasiliassa. Teoksessa jokainen esiintyjä on omalla polullaan, joka ajoittain kulkee kohti eturintamaa tavoitteenaan lumota yleisö ja toisinaan vetäytyy varjoihin keskittyäkseen taustahenkilön hahmoon. Finnegans Ueinzz -esitys on kuin kaleidoskooppi; tulkinta riippuu katsojasta, jolla on mahdollisuus vaikuttua täysin ennustamattomalla tavalla. Ueinzz Theater Group haluaa jakaa katsojan kanssa niin tarinoita, tilanteita, palasia, tansseja kuin polkujakin, Santiago tiivistää. luciane torres Ueinzz Theater Groupin ensimmäiset harjoitukset psykiatrisessa päiväsairaalassa, Kokeilevan teatterin polulla F Brasiliassa vuonna 1997: innegans Ueinzz -teoksen taiteellisessa luomisprosessissa on käytetty useita välineitä, kuten liikettä, rytmiä ja tanssia. Näiden lisäksi työskentelyssä on hyödynnetty unimaisemia ja improvisaatioharjoituksiin keskittyviä laboratorioita. Metodien avulla ryhmä on pyrkinyt Potilaiden muodostama teatteriryhmä harjoittelee erilaisia vuorovaikutuksen metodeja ja osallistujia pyydetään käyttämään mitä tahansa osaamaansa luomaan ilmaisulleen uuden kielen. Teoksen työstäminen on ollut avoin prosessi, johon esiintyjät, ohjaajat ja muusikot ovat osallistuneet tasa-arvoisina ja tulkinta on aina uskollinen sille kokemukselle tai vapaalle assosiaatiolle, jonka teksti on kussakin saanut aikaan. Santiago kertoo esityksen tapahtumapaikan muuttuvan näyttelijän tulkinnassa arkeologiseksi työmaaksi, jossa sekoittuvat eri ajat ja arvostukset - kuten Joycen kirjoittaman Finnegans Waken useissa kappaleissa. Santiago ei osaa rajata Finnegans Ueinzz -esityksen tärkeimpiä vaikutteita, vaan uskoo, että teoksessa on nähtävissä koko 1900-luku kaikkine teatterin ja taiteen suuntauksineen. Santiagon mukaan parhaiten se edustaa post-dramaattisen teatterin suuntausta, sillä ryhmä on pyrkinyt tuottamaan kokeellista teatteria ja luomaan vierasta kieltä. Eräs potilas, joka ei koskaan puhu vaan tuottaa ainoastaan epäsointuiselta mantralta kuulostavia äännähdyksiä, vastaa kirkkaalla ja määrätietoisella äänellä: saksa. Kaikki paikalla olijat ovat ällistyneitä. Hän ei koskaan uudenlaisia metodeja teatterikäytäntöjen kehittämiseksi. puhu, eikä kukaan tiennyt hänen osaavan saksaa. Minkä sanan tiedät saksaksi, ohjaaja kysyy. Ueinzz, potilas vastaa. Mitä Ueinzz tarkoittaa? Ueinzz, hän vastaa Teatteri välineenä T uudelleen. Kaikki kuulijat nauravat Kyseessä on kieli, joka tulkitsee ja taivuttaa eatteriryhmän koordinaattori Peter Pál Pelbart uskoo, että näytelmän teatraalinen ja esityksellinen väline syntyy aina yksittäisestä ja järjenvastaisesta subjektiivisuudesta, joka esitetään maneerina oivaltamisen, tuntemisen, asemoinnin, liikkumisen, puhumisen, ajattelun ja kysymysten esittämisen kautta. Se on myös keino edustaa olemalla edustamatta, assosioida assosioimatta, elää ja kuolla sekä tuntea olonsa kotoisaksi lavalla arveluttavassa läsnäolon tilassa. itse itsensä, on esoteerinen, mysteerinen, itse kielillä puhumisen kieli. Hän kuvaa Ueinzz Theater Groupin työskentelyä veitsenterällä elämiseksi ja uskoo, että se on heidän toiminnassaan oleellista. Pelbartin mukaan elämänhallinnan kontekstissa, jota hän nimittää eräänlaiseksi bioenergiaksi, elinvoimaisen vastarinnan metodit lisääntyvät nopeasti mitä erikoisimmilla tavoilla. Näihin metodeihin ei kuulu alastoman, brutaalin elämän paljastaminen, koska se heikentää energiaa taistellessaan selviytymisestä, vaan elämä kaikissa variaatioissaan, vähäpätöisissä käytännöissään, jotka aina sisältävät myös merkittäviä Ensimmäinen pyhiinvaellus ilmenemismuotoja. Nämä muodot tuovat lavalle luonnonkauniin ja performatiivisen näkökulman, vaikka sen tulkitsija olisi romahduksen tai Hkuoleman partaalla, änkyttäisi tai olisi juuri syöksymässä kollektiiviseen hallusinaatioon tai rajoitettuun kokemusmaailmaan. Hän arjoitusjakson työpajoista ja laboratorioista inspiroituneet ohjaajat valitsivat teatteriryhmän ensimmäisen näytelmän käsikirjoitukseksi tarinan, jossa uskoo, että näiden ilmenemismuotojen kautta voidaan saavuttaa niitä välineitä, joiden avulla energia muuttuu elämän potentiaaliksi. Pelbartin mukaan on tärkeää ymmärtää, että energiaa ei voi ottaa käyttöön ulko- tai yläpuolelta vaan se pitäisi nähdä sisäpuolella, ohjaamassa sosiaalista elinvoimaamme päästä varpaisiin. Ueinzz Theater Groupin ei tarvitse taistella kaiken ylittävää, ahdasmielistä voimaa ryhmä aavikolle eksyneitä kulkureita lähtee matkalle etsimään hohtavaa tornia. vastaan vaan ennemminkin keskittyä luontaiseen, hedelmälliseen energiaan. Energiaan, joka ei pyri kahlitsemaan elämää, vaan ottamaan sen haltuunsa, voimistamaan ja ottamaan siitä kaiken irti. He kohtaavat matkallaan esteitä, myrskyjä sekä monenlaisia tapahtumia. Kulkurit tapaavat myös oraakkelin, jonka tehtävänä on opastaa pyhiinvaeltajat oikeaan suuntaan kohti Baabelin tornia. Vilma Pietilä Oraakkelin rooliin valitaan edellä mainittu potilas, jonka suppeassa sanavarastossa Ueinzz tiivistää olennaisen ilmaisun. Hän sisäistää roolinsa nopeasti ja esiin- kulttuurintuottaja tyy vakuuttavasti itselleen ominaisten, samalla etäisten ja skitsofreenisten maneerien siivittämänä. Hän tuo lavalle roolihenkilön, joka näyttää jatkuvasti olevan Ueinzz Theater Group esiintyy Baltic Circle -teatterifestivaalilla Helsingissä kosketuksissa sisäisen maailmansa kanssa. Tämä kaikista teatteriryhmän jäsenistä ulkopuolisin, joka laskee alleen ja oksentaa ohjaajan lautaselle, saa näytelmän ratkaisevan roolin opastaa kulkurit pimeyden ja kaaoksen läpi oikealle tielle. Rituaalista tilaa tavoittelevalla, satumaisella ja runollisella äänellään hän vastaa: Ueinzz. luciane torres 24 25

14 BALTIC CIRCLE Ueinzz Theater Group K aksitoista vuotta myöhemmin ryhmä kantaa yhä nimeä Ueinzz Theater Group ja on tuottanut neljä teosta, joita on esitetty yli 150 kertaa Brasiliassa ja muualla maailmassa. Ueinzz Theater Group ei ole tyytynyt ainoastaan terapeuttisiin lähtökohtiin, eikä ole halunnut tuottaa esityksiä hulluilta hulluille. Vaikka teatterin tekemisellä on ryhmälle myös terapeuttista merkitystä, se on perustamisestaan saakka ollut kiinnostunut teatterista taidemuotona ja on asettanut itselleen sekä taiteellisia että sisällöllisiä tavoitteita. Ryhmän ainutlaatuinen rakenne saa teatterin tekemisen ja taiteen rajat sekä järjen ja järjettömyyden erot häilymään. Finnegans Ueinzz Ueinzz Theater Groupin uusimman teoksen, Finnegans Ueinzzin, inspiraationa on toiminut James Joycen Finnegans Wake. Joyce leikkii kielellä, ja Ueinzz Theater Group on myös halunnut työstää lavalle uutta teatterin kieltä, jonka rakennusaineina toimivat tekstit, kuvat, musiikki, myytit, henkilökohtaiset kokemukset ja unet. Teatteriryhmän ohjaajan Cassio Sántiagon mukaan vapaa assosiaatio, kollaasinomaisuus ja tiivis vuorovaikutus ovat luoneet esityksen rakenteen, joka kutsuu katsojan seuraamaan produktiivista, jatkuvassa muutostilassa olevaa työskentelyä. Lava täyttyy monista elementeistä, ja katsoja voi itse valita mitä lavan tilasta, kuvista tai äänistä lähtee seuraamaan itselleen luontaisten vihjeiden avulla. Teoksessa jokainen esiintyjä on omalla polullaan, joka ajoittain kulkee kohti eturintamaa tavoitteenaan lumota yleisö ja toisinaan vetäytyy varjoihin keskittyäkseen taustahenkilön hahmoon. Finnegans Ueinzz -esitys on kuin kaleidoskooppi; tulkinta riippuu katsojasta, jolla on mahdollisuus vaikuttua täysin ennustamattomalla tavalla. Ueinzz Theater Group haluaa jakaa katsojan kanssa niin tarinoita, tilanteita, palasia, tansseja kuin polkujakin, Santiago tiivistää. Kokeilevan teatterin polulla Finnegans Ueinzz -teoksen taiteellisessa luomisprosessissa on käytetty useita välineitä, kuten liikettä, rytmiä ja tanssia. Näiden lisäksi työskentelyssä on hyödynnetty unimaisemia ja improvisaatioharjoituksiin keskittyviä laboratorioita. Metodien avulla ryhmä on pyrkinyt luomaan ilmaisulleen uuden kielen. Teoksen työstäminen on ollut avoin prosessi, johon esiintyjät, ohjaajat ja muusikot ovat osallistuneet tasa-arvoisina ja tulkinta on aina uskollinen sille kokemukselle tai vapaalle assosiaatiolle, jonka teksti on kussakin saanut aikaan. Santiago kertoo esityksen tapahtumapaikan muuttuvan näyttelijän tulkinnassa arkeologiseksi työmaaksi, jossa sekoittuvat eri ajat ja arvostukset - kuten Joycen kirjoittaman Finnegans Waken useissa kappaleissa. Santiago ei osaa rajata Finnegans Ueinzz -esityksen tärkeimpiä vaikutteita, vaan uskoo, että teoksessa on nähtävissä koko 1900-luku kaikkine teatterin ja taiteen suuntauksineen. Santiagon mukaan parhaiten se edustaa post-dramaattisen teatterin suuntausta, sillä ryhmä on pyrkinyt tuottamaan kokeellista teatteria ja luomaan uudenlaisia metodeja teatterikäytäntöjen kehittämiseksi. Teatteri välineenä Teatteriryhmän koordinaattori Peter Pál Pelbart uskoo, että näytelmän teatraalinen ja esityksellinen väline syntyy aina yksittäisestä ja järjenvastaisesta subjektiivisuudesta, joka esitetään maneerina oivaltamisen, tuntemisen, asemoinnin, liikkumisen, puhumisen, ajattelun ja kysymysten esittämisen kautta. Se on myös keino edustaa olemalla edustamatta, assosioida assosioimatta, elää ja kuolla sekä tuntea olonsa kotoisaksi lavalla arveluttavassa läsnäolon tilassa. Hän kuvaa Ueinzz Theater Groupin työskentelyä veitsenterällä elämiseksi ja uskoo, että se on heidän toiminnassaan oleellista. Pelbartin mukaan elämänhallinnan kontekstissa, jota hän nimittää eräänlaiseksi bioenergiaksi, elinvoimaisen vastarinnan metodit lisääntyvät nopeasti mitä erikoisimmilla tavoilla. Näihin metodeihin ei kuulu alastoman, brutaalin elämän paljastaminen, koska se heikentää energiaa taistellessaan selviytymisestä, vaan elämä kaikissa variaatioissaan, vähäpätöisissä käytännöissään, jotka aina sisältävät myös merkittäviä ilmenemismuotoja. Nämä muodot tuovat lavalle luonnonkauniin ja performatiivisen näkökulman, vaikka sen tulkitsija olisi romahduksen tai kuoleman partaalla, änkyttäisi tai olisi juuri syöksymässä kollektiiviseen hallusinaatioon tai rajoitettuun kokemusmaailmaan. Hän uskoo, että näiden ilmenemismuotojen kautta voidaan saavuttaa niitä välineitä, joiden avulla energia muuttuu elämän potentiaaliksi. Pelbartin mukaan on tärkeää ymmärtää, että energiaa ei voi ottaa käyttöön ulko- tai yläpuolelta vaan se pitäisi nähdä sisäpuolella, ohjaamassa sosiaalista elinvoimaamme päästä varpaisiin. Ueinzz Theater Groupin ei tarvitse taistella kaiken ylittävää, ahdasmielistä voimaa vastaan vaan ennemminkin keskittyä luontaiseen, hedelmälliseen energiaan. Energiaan, joka ei pyri kahlitsemaan elämää, vaan ottamaan sen haltuunsa, voimistamaan ja ottamaan siitä kaiken irti. Vilma Pietilä kulttuurintuottaja Ueinzz Theater Group esiintyy Baltic Circle -teatterifestivaalilla Helsingissä Vierailu on Mentaalinen ekologia kognitiivisessa kapitalismissa -tutkimushankeen organisoima ja tuotettu yhteistyössä BC:n kanssa. Ueinzz Theater Group ei ole tyytynyt ainoastaan terapeuttisiin lähtökohtiin, eikä ole halunnut tuottaa esityksiä hulluilta hulluille. Vaikka teatterin tekemisellä on ryhmälle myös terapeuttista merkitystä, se on perustamisestaan saakka ollut kiinnostunut teatterista luciane torres Työkaluja mahdottoman yhteisön rakennukseen Osana Ueinzz Theatre Companyn vierailua julkaistaan teatteriryhmän historiaa, työskentelyn metodeja sekä sen yhteistyötä Guattari -mestarikurssin kanssa käsittelevä kirja Finnegans Ueinzz. Kirjan on toimittanut Akseli Virtanen ja suomentanut Heidi Fast. Se julkaistaan Aivojen yhteistyön muistivihkoissa, jotka yrittävät rakentaa yhteisen toiminnan ja luomisen muistia, kun etäisyyden tunteista, kyynisyydestä, opportunismista ja yhteistyön mahdottomuudesta näyttää tulleen olennainen osa elämäämme. Kirja kysyykin millaisia työkaluja Ueinzz -teatteriryhmän luova prosessi tarjoaa kyynisyyden häkkien murtamiseen ja vastarinnan paikan ajattelemiseen uudelleen herkkyyden, älyn, myötätuntemisen ja ryhmässä olemisen modaliteettien tuotantona: kuinka kehittää työkaluja abstraktin työn ja sen tekijöiden mahdottoman yhteisön rakennukseen? Guattari -mestarikurssin puitteissa on julkaistu mm. Félix Guattarin Kolme ekologiaa (2008), Bracha Ettingerin Yhdessätuotanto (2009), Akseli Virtasen Johdanto Ettingerin yhdessätuotantoon (2009), Judith Butlerin Brachan työstä (2009) hän vastaa uudelleen. Kaikki kuulijat nauravat Kyseessä on kieli, joka tulkitsee ja taivuttaa itse itsensä, on esoteerinen, mysteerinen, itse kielillä puhumisen kieli. Ensimmäinen pyhiinvaellus H arjoitusjakson työpajoista ja laboratorioista inspiroituneet ohjaajat valitsivat teatteriryhmän ensimmäisen näytelmän käsikirjoitukseksi tarinan, jossa ryhmä aavikolle eksyneitä kulkureita lähtee matkalle etsimään hohtavaa tornia. He kohtaavat matkallaan esteitä, myrskyjä sekä monenlaisia tapahtumia. Kulkurit tapaavat myös oraakkelin, jonka tehtävänä on opastaa pyhiinvaeltajat oikeaan suuntaan kohti Baabelin tornia. tielle. Rituaalista tilaa tavoittelevalla, satumaisella ja runollisella äänellään hän vastaa: Ueinzz. Ueinzz Theater Group K Finnegans Ueinzz U kuvat, musiikki, myytit, henkilökohtaiset kokemukset ja unet. Teatteriryhmän ohjaajan Cassio Sántiagon mukaan vapaa assosiaatio, kollaasinomaisuus ja tiivis vuorovaikutus ovat luoneet esityksen rakenteen, joka kutsuu katsojan seuraamaan produktiivista, jatkuvassa muutostilassa olevaa työskentelyä. Lava täyttyy monista elementeistä, ja katsoja voi itse valita mitä lavan tilasta, kuvista tai äänistä lähtee seuraamaan itselleen luontaisten vihjeiden avulla. Kokeilevan teatterin polulla F uudenlaisia metodeja teatterikäytäntöjen kehittämiseksi. Teatteri välineenä T uskoo, että näiden ilmenemismuotojen kautta voidaan saavuttaa niitä välineitä, joiden avulla energia muuttuu elämän potentiaaliksi. Vilma Pietilä kulttuurintuottaja Ueinzz Theater Group esiintyy Baltic Circle -teatterifestivaalilla Helsingissä Ueinzz Theater Groupin ensimmäiset harjoitukset psykiatrisessa päiväsairaalassa, Brasiliassa vuonna 1997: P otilaiden muodostama teatteriryhmä harjoittelee erilaisia vuorovaikutuksen metodeja ja osallistujia pyydetään käyttämään mitä tahansa osaamaansa vierasta kieltä. Eräs potilas, joka ei koskaan puhu vaan tuottaa ainoastaan epäsointuiselta mantralta kuulostavia äännähdyksiä, vastaa kirkkaalla ja määrätietoisella äänellä: saksa. Kaikki paikalla olijat ovat ällistyneitä. Hän ei koskaan puhu, eikä kukaan tiennyt hänen osaavan saksaa. Minkä sanan tiedät saksaksi, ohjaaja kysyy. Ueinzz, potilas vastaa. Mitä Ueinzz tarkoittaa? Ueinzz, einzz Theater Groupin uusimman teoksen, Finnegans Ueinzzin, inspiraationa on toiminut James Joycen Finnegans Wake. Joyce leikkii kielellä, ja Ueinzz Theater Group on myös halunnut työstää lavalle uutta teatterin kieltä, jonka rakennusaineina toimivat tekstit, Hän kuvaa Ueinzz Theater Groupin työskentelyä veitsenterällä elämiseksi ja uskoo, että se on heidän toiminnassaan oleellista. Pelbartin mukaan elämänhallinnan kontekstissa, jota hän nimittää eräänlaiseksi bioenergiaksi, elinvoimaisen vastarinnan metodit lisääntyvät aksitoista vuotta myöhemmin ryhmä kantaa yhä nimeä Ueinzz Theater Group ja on tuottanut neljä teosta, joita on esitetty yli 150 kertaa Brasiliassa ja muualla maailmassa. on mahdollisuus vaikuttua täysin ennustamattomalla tavalla. Ueinzz Theater Group haluaa jakaa katsojan kanssa niin tarinoita, tilanteita, palasia, tansseja kuin polkujakin, Santiago tiivistää. eatteriryhmän koordinaattori Peter Pál Pelbart uskoo, että näytelmän teatraalinen ja esityksellinen väline syntyy aina yksittäisestä ja järjenvastaisesta subjektiivisuudesta, joka esitetään maneerina oivaltamisen, tuntemisen, asemoinnin, liikkumisen, puhumisen, ajattelun ja kysymysten esittämisen kautta. Se on myös keino edustaa olemalla edustamatta, assosioida assosioimatta, elää ja kuolla sekä tuntea olonsa kotoisaksi lavalla arveluttavassa läsnäolon tilassa. vastaan vaan ennemminkin keskittyä luontaiseen, hedelmälliseen energiaan. Energiaan, joka ei pyri kahlitsemaan elämää, vaan ottamaan sen haltuunsa, voimistamaan ja ottamaan siitä kaiken irti. Oraakkelin rooliin valitaan edellä mainittu potilas, jonka suppeassa sanavarastossa Ueinzz tiivistää olennaisen ilmaisun. Hän sisäistää roolinsa nopeasti ja esiintyy vakuuttavasti itselleen ominaisten, samalla etäisten ja skitsofreenisten maneerien siivittämänä. Hän tuo lavalle innegans Ueinzz -teoksen taiteellisessa luomisprosessissa on käytetty useita välineitä, kuten liikettä, rytmiä ja tanssia. Näiden lisäksi työskentelyssä on hyödynnetty unimaisemia ja improvisaatioharjoituksiin keskittyviä laboratorioita. Metodien avulla ryhmä on pyrkinyt Pelbartin mukaan on tärkeää ymmärtää, että energiaa ei voi ottaa käyttöön ulko- tai yläpuolelta vaan se pitäisi nähdä sisäpuolella, ohjaamassa sosiaalista elinvoimaamme päästä varpaisiin. Ueinzz Theater Groupin ei tarvitse taistella kaiken ylittävää, ahdasmielistä voimaa taidemuotona ja on asettanut itselleen sekä taiteellisia että sisällöllisiä tavoitteita. Ryhmän ainutlaatuinen rakenne saa teatterin tekemisen ja taiteen rajat sekä järjen ja järjettömyyden erot häilymään. luomaan ilmaisulleen uuden kielen. Teoksen työstäminen on ollut avoin prosessi, johon esiintyjät, ohjaajat ja muusikot ovat osallistuneet tasa-arvoisina ja tulkinta on aina uskollinen sille kokemukselle tai vapaalle assosiaatiolle, jonka teksti on kussakin saanut aikaan. Teoksessa jokainen esiintyjä on omalla polullaan, joka ajoittain kulkee kohti eturintamaa tavoitteenaan lumota yleisö ja toisinaan vetäytyy varjoihin keskittyäkseen taustahenkilön hahmoon. Finnegans Ueinzz -esitys on kuin kaleidoskooppi; tulkinta riippuu katsojasta, jolla roolihenkilön, joka näyttää jatkuvasti olevan kosketuksissa sisäisen maailmansa kanssa. Tämä kaikista teatteriryhmän jäsenistä ulkopuolisin, joka laskee alleen ja oksentaa ohjaajan lautaselle, saa näytelmän ratkaisevan roolin opastaa kulkurit pimeyden ja kaaoksen läpi oikealle ilmenemismuotoja. Nämä muodot tuovat lavalle luonnonkauniin ja performatiivisen näkökulman, vaikka sen tulkitsija olisi romahduksen tai kuoleman partaalla, änkyttäisi tai olisi juuri syöksymässä kollektiiviseen hallusinaatioon tai rajoitettuun kokemusmaailmaan. Hän merkittäviä myös sisältävät aina jotka käytännöissään, vähäpätöisissä variaatioissaan, kaikissa elämä vaan selviytymisestä, taistellessaan energiaa heikentää se koska paljastaminen, elämän brutaalin alastoman, kuulu ei metodeihin Näihin tavoilla. erikoisimmilla mitä nopeasti Santiago kertoo esityksen tapahtumapaikan muuttuvan näyttelijän tulkinnassa arkeologiseksi työmaaksi, jossa sekoittuvat eri ajat ja arvostukset - kuten Joycen kirjoittaman Finnegans Waken useissa kappaleissa. Santiago ei osaa rajata Finnegans Ueinzz -esityksen tärkeimpiä vaikutteita, vaan uskoo, että teoksessa on nähtävissä koko 1900-luku kaikkine teatterin ja taiteen suuntauksineen. Santiagon mukaan parhaiten se edustaa post-dramaattisen teatterin suuntausta, sillä ryhmä on pyrkinyt tuottamaan kokeellista teatteria ja luomaan

15 todellisuuden sekasotkua missä tahansa kontekstissa. Teatterihistoriassa tätä ilmiöiden runsautta on pidetty jokseenkin epäolennaisena, jopa häiritsevänä tekijänä. kirjoittaa. Peter Brookin Tyhjä tila -teoksen usein siteeratut ensimmäiset sanat kertovat yksinkertaisesta teatterin arvostamisesta antiteesinä porvarilliselle perinteelle: nelmat läsnäolosta, täyttymyksestä, kokonaisuudesta ja katarsiksesta ovat avainmotiiveja näyttämötaiteessa, ja ehto niiden toteutumiselle on tyhjyys. Idea tyhjästä tilasta muodostui mustassa laatikossa, ex nihilo- ja tabula rasa-tyhjyydessä jossa saattoi BALTIC CIRCLE NO SUBJECT Unelmat läsnäolosta, täyttymyksestä, kokonaisuudesta ja katarsiksesta ovat avainmotiiveja näyttämötaiteessa, ja ehto niiden toteutumiselle on tyhjyys. Idea tyhjästä tilasta muodostui mustassa laatikossa, ex nihilo- ja tabula rasa-tyhjyydessä jossa saattoi kirjoittaa. Peter Brookin Tyhjä tila -teoksen usein siteeratut ensimmäiset sanat kertovat yksinkertaisesta teatterin arvostamisesta antiteesinä porvarilliselle perinteelle: Voin valita minkä tahansa tyhjän tilan ja sanoa sitä tyhjäksi näyttämöksi. Ihminen kulkee tämän tyhjän tilan poikki, joku toinen katsoo häntä ja siinä sitä teatteria jo onkin. Näin oli vuonna 1968, mutta post-dramaattisen käänteen valossa tyhjä tila ei ollutkaan tyhjä - päinvastoin, se oli täynnä jokapäiväisen todellisuuden sekasotkua missä tahansa kontekstissa. Teatterihistoriassa tätä ilmiöiden runsautta on pidetty jokseenkin epäolennaisena, jopa häiritsevänä tekijänä. Tyhjyys on tästä huolimatta edelleen olennainen tekijä esitystaiteessa. Vaikkei se ilmenisi tabula rasa-fantasiana, tyhjyys voi merkitä epäonnistumista. Pakkomielle käsitellä epäonnistumista, sattumanvaraisuutta ja miljöötä on ehkä terapeuttinen tapa pureutua yleiseen postmodernin subjektiivisuuden aspektiin, jossa symbolinen tila jatkuvasti hukkuu ja sumentuu kaikkialle tunkeutuvaan ehdotuksien virtaan. (Syö tota! Aja tätä! Nauti tästä!) Ihmisenä olemisen ongelmallisuus näissä olosuhteissa ei juurru todellisuuden ja fiktion sekoittumisesta vaan siitä, että tyhjyys on täytetty. Tämä ei jätä ihmisille tilaa omien halujen muodostamiselle. Mielikuvitukselle ja toiminnalle tarkoitetun tilan menettäminen merkitsee vapaan subjektin äärimmäistä romahtamista. (Meiltä silti vaaditaan vapaan subjektin avointa esittämistä demokraattisissa rituaaleissa.) Tämän kaiken psyykkiset seuraukset ovat vaikeita määritellä, mutta ehkä Frankfurtin koulun uudelleentulkinta Freudista valottaa asiaa repressiivisen desublimaation käsitteen avulla. Tämä tarkoittaa, että lyhentynyt etäisyys yhteiskunnan lakien ja tiedostamattoman välillä luo uudenlaisen ihmisen. Aiemmin ihmisten piti neuvotella omien halujensa ja repressiivisen Suuren Toisen (ts.yhteiskunnallisten normien) välillä. Nykyään meitä sen sijaan pommitetaan lukemattomilla ehdotuksilla haluta kaikkea. Teatteri on mielestäni enenevässä määrin strateginen työkalu määritellä ja vallata tilaa, jolla on minimaalinen etäisyys tunkeutuvaan ehdotuksien virtaan. Asiaa vaikeuttava seikka on, että tämän kaltainen tila altistuu heti diskursseille ja se pitää vallata jälleen takaisin. Tyhjyys on erittäin lähellä läsnäoloa, mutta se on myös lähellä traumaa. Muutos on mahdollista vain trauman kautta. Teatteri voi olla turvallinen paikka vaarallisille leikeille vaarallisuus kuvastuu siinä eleessä, joka ylittää tietämisemme rajat. Uudelleenvirittäytyminen tyhjyyden eksistentiaaliseen tilaan on yhtä kuin hakeutuminen traumaattiseen kohtaamiseen radikaalisen Toisen kanssa. Kohtaamme sen, jota emme vielä ymmärrä, ja joka ei vielä mahdu maailmankuvaamme. Reaktio tähän on psykoottinen passage à l acte, torjuttujen ja tiedostamattomien tunteiden purkautuminen. Tällä tasolla subjektiivinen todellisuus puolustautuu kielen ja symbolien ylittämättömissä olevaa rajaa vasten. Se Todellinen ei ole jokin vaihtoehtoinen maailma, vaan mikä tahansa todellisuuden vajavaisuus ja näin ollen se piste, jossa todellisuus tulee näkyväksi ja jolloin sitä voi pohtia ja kritisoida. Kerran hyväksikäytin seksuaalisia vähemmistöjä saadakseni sanomani läpi. Kerran ammuin naapuriteatteriimme keskiaikaisella katapultilla. Kerran paskoin housuihini Hangon Teatteritreffeillä. Minua todella hävetti jälkeenpäin. Jos esitys on vaan sosiaalinen oire eikä parannuskeino, olin oikeassa kun loukkasin tunteita. Jos näin ei ole, olen vain vanhanaikainen kaveri. Ehkä hedelmällisin vastarinta on olla tekemättä mitään, olla haluamatta mitään, olla luomatta mitään ja vain hengittää huolimatta epäonnistumisistamme täyttää (sekä minun että muiden) odotuksia. Anders Carlsson Teatteriryhmä Institutetin taiteellinen johtaja. Käännös Anna-Roosa Länsipuro Ruotsalainen Institutet esiintyy Baltic Circle -festivaalilla yhteistyössä helsinkiläisen Nya Rampenin kanssa. Malmöläinen Institutet on jatkoa vuonna 2000 perustetulle Teater Terrierille. Ryhmä yhdistää teatteria, politiikkaa ja teoriaa postdramaattisen teatterin viitekehyksessä. Teatteri Viruksen ja Teater Terrierin yhteistyö Best of Dallas nähtiin Baltic Circle-festivaaleilla vuonna U katsoo häntä ja siinä sitä teatteria jo onkin. tyhjäksi näyttämöksi. Ihminen kulkee tämän tyhjän tilan poikki, joku toinen sitä sanoa ja tilan tyhjän tahansa minkä valita Voin Näin oli vuonna 1968, mutta post-dramaattisen käänteen valossa tyhjä tila ei ollutkaan tyhjä - päinvastoin, se oli täynnä jokapäiväisen Tyhjyys on tästä huolimatta edelleen olennainen tekijä esitystaiteessa. Vaikkei se ilmenisi tabula rasa-fantasiana, tyhjyys voi merkitä Nauti tästä!) Ihmisenä olemisen ongelmallisuus näissä olosuhteissa ei juurru todellisuuden ja fiktion sekoittumisesta vaan siitä, että tätä! Aja tota! (Syö virtaan. nettäminen merkitsee vapaan subjektin äärimmäistä romahtamista. (Meiltä silti vaaditaan vapaan subjektin avointa esittämistä demo- tilan me- tarkoitetun toiminnalle ja Mielikuvitukselle muodostamiselle. halujen omien tilaa ihmisille jätä ei Tämä täytetty. on tyhjyys Tämän kaiken psyykkiset seuraukset ovat vaikeita määritellä, mutta ehkä Frankfurtin koulun uudelleentulkinta Freudista valottaa rituaaleissa.) kraattisissa man välillä luo uudenlaisen ihmisen. Aiemmin ihmisten piti neuvotella omien halujensa ja repressiivisen Suuren Toisen (ts.yhteiskunnal- tiedostamatto- ja lakien yhteiskunnan etäisyys lyhentynyt että tarkoittaa, Tämä avulla. käsitteen desublimaation repressiivisen asiaa Teatteri on mielestäni enenevässä määrin strateginen työkalu määritellä ja vallata tilaa, jolla on minimaalinen etäisyys tunkeutuvaan kaikkea. haluta ehdotuksilla lukemattomilla pommitetaan sijaan sen meitä Nykyään välillä. normien) listen Uudelleenvirittäytyminen tyhjyyden eksistentiaaliseen tilaan on yhtä kuin hakeutuminen traumaattiseen kohtaamiseen radikaalisen rajat. tietämisemme ylittää joka eleessä, siinä kuvastuu vaarallisuus leikeille vaarallisille paikka turvallinen len ja symbolien ylittämättömissä olevaa rajaa vasten. Se Todellinen ei ole jokin vaihtoehtoinen maailma, vaan mikä tahansa todellisuuden vajavaisuus ja näin ollen se piste, jossa todellisuus tulee näkyväksi ja jolloin sitä voi pohtia ja kritisoida. Kerran ammuin naapuriteatteriimme keskiaikaisella katapultilla. läpi. sanomani saadakseni vähemmistöjä seksuaalisia hyväksikäytin Kerran Minua todella hävetti jälkeenpäin. Teatteritreffeillä. Hangon housuihini paskoin Kerran kaveri. on vaan sosiaalinen oire eikä parannuskeino, olin oikeassa kun loukkasin tunteita. Jos näin ei ole, olen vain vanhanaikainen esitys Jos Ehkä hedelmällisin vastarinta on olla tekemättä mitään, olla haluamatta mitään, olla luomatta mitään ja vain hengittää huolimatta Anders Carlsson Teatteriryhmä Institutetin taiteellinen johtaja. Käännös Anna-Roosa Länsipuro Ruotsalainen Institutet esiintyy Baltic Circle -festivaalilla yhteistyössä helsinkiläisen Nya Rampenin kanssa. epäonnistumisistamme täyttää (sekä minun että muiden) odotuksia. ehdotuksien virtaan. Asiaa vaikeuttava seikka on, että tämän kaltainen tila altistuu heti diskursseille ja se pitää vallata jälleen takaisin. postmodernin subjektiivisuuden aspektiin, jossa symbolinen tila jatkuvasti hukkuu ja sumentuu kaikkialle tunkeutuvaan ehdotuksien yleiseen pureutua tapa terapeuttinen ehkä on miljöötä ja sattumanvaraisuutta epäonnistumista, käsitellä Pakkomielle epäonnistumista. Tyhjyys on erittäin lähellä läsnäoloa, mutta se on myös lähellä traumaa. Muutos on mahdollista vain trauman kautta. Teatteri voi olla passage à l acte, torjuttujen ja tiedostamattomien tunteiden purkautuminen. Tällä tasolla subjektiivinen todellisuus puolustautuu kie- tähän on psykoottinen Reaktio maailmankuvaamme. mahdu vielä ei joka ja ymmärrä, vielä emme jota sen, Kohtaamme kanssa. Toisen PORETTA JA PIRISTETTÄ MARRASKUUHUN!...europunkin taolaisia viikinkejä......herkkuja pimeässä......tuore näkemys talvisodasta......äärimmäisiä uhrauksia rakkauden vuoksi......baltic Circle Lounge poreilua vuorokauden ympäri teatteri issa INTERNATIONAL THEATRE FESTIVAL Helsinki FESTIVAALIN PÄÄJÄRJESTÄJÄT: Q-teatteri, KokoTeatteri, Smeds Ensemble 28 29

16 KOKEMUKSIA, KESKUSTELUJA, DOKUMENTTEJA KÄVELYLLÄ KUOPIOSSA ANTI-FESTIVAALI UUSIEN HAASTEIDEN EDESSÄ pekka mäkinen ANTI-festivaalin taiteelliset johtajat, Johanna Tuukkanen ja Gregg Whelan ovat silminnähden innoissaan tämänvuotisesta festivaalista. Vuodesta 2002 lähtien Kuopiossa järjestetty paikkasidonnaiseen taiteeseen erikoistunut festivaali on nopeasti kasvanut niin kooltaan kuin maineeltaankin. Tänä vuonna teemana olivat kävelyesitykset. Käveleminen on joka tapauksessa osa tätä festivaalia, jossa esitykset tapahtuvat eri paikoissa ympäri kaupunkia, Whelan pohtii. Täällä se on myös helppoa koska Kuopio on inhimillisen kokoinen kaupunki. Kuopiolainen Tuukkanen on tanssija-koreografi ja brittiläinen Whelan tekee esitysryhmänsä Lone Twinin kanssa esityksiä niin julkisiin tiloihin kuin teatteritiloihinkin. Kokemukseni mukaan taiteilijan ja kuraattorin työt ovat jo lähtökohtaisesti lähellä toisiaan, kummassakin täytyy miettiä rahoitusta, aikataulutusta, kontekstia jne. Taiteilijana minulle on mielenkiintoista, että olen läheisesti tekemisissä noin 20 projektin kanssa, jotka eivät ole omia projektejani, Whelan pohtii. Lone Twin esiintyi ANTI-festivaalilla vuonna 2002 ja kun Whelan vuoden lopussa listasi työparinsa Gary Wintersin kanssa festivaaleja, rankkaus oli selvä: ANTI-festivaali oli heidän suosikkinsa. Vuosien varrella Whelan on törmännyt Tuukkaseen eri puolilla maailmaa ja vaihtanut kuulumisia. Kun toisen taiteellisen johtajan paikka tuli hakuun, Whelan haki sitä. Varsinainen yhteistyö alkoi kolme vuotta sitten. Kuratoinnissa molemmat painottavat sitä, että kysymys ei ole vain siitä, että esitetään itselle mieluisia projekteja, vaan tehtävä on nähtävä laajemmin. ANTI-festivaali on osa viisivuotista EU-hanketta A Space for Live Art, jossa on mukana 8 eurooppalaista festivaalia. Projektin myötä on mahdollisuus toisaalta kutsua enemmän taiteilijoita, toisaalta tehdä pitkäkestoisempia projekteja, missä taiteilijat voivat käyttää enemmän aikaa teostensa syntyyn. Mutta täytyy myös pitää jalat maassa, Tuukkanen toppuuttelee. Ohjelman kasvattaminen tarkoittaa myös henkilökunnan ja teknisten resurssien kasvattamista. Tällaisina aikoina täytyy myös ajatella pitkäjänteisesti, kuinka pitää rahoitus edes tällä tasolla tulevina vuosina. Esimerkkinä tämänvuotisesta ohjelmasta Whelan nostaa esiin Stephanie Nadeaun (US) projektin, jossa taiteilija luo kävelemällä oikopolun keskelle Kuopiota. Ohikulkijat voivat auttaa taiteilijaa polun luomisessa, kävelemällä sitä. Kun festivaali loppuu, polku jää tänne, Whelan naurahtaa. Se on pieni ja suuri teko saman aikaan. Tuukkanen kertoo Rachel Hensonin (UK) esityksestä, jossa katsojat suunnistivat Puijon maisemissa taiteilijan pienten pläräyskirjojen mukaan. Se on hieno juttu, Henson on tehnyt sen paikan päällä, tähän maisemaan. Kuopion kaupungin pitäisi ostaa se teos! Tuukkanen innostuu. ANTI-festivaali näkyy Kuopion katukuvassa ja herättää myös paljon keskustelua. Savolaiset ovat olleet huolissaan muun muassa maineestaan: leviääkö maailmalla sellainen kuva, että Kuopioon voi tulla tekemään mitä tahansa taiteen nimissä ja sitä vielä rahoitetaan. Tuukkanen on keskustelusta vain hyvillään. Totta kai siitä, mihin julkisia varoja käytetään, tulee keskustella. Olen tyytyväinen, että on kaikenlaista keskustelua, se on osa festivaalia ja kertoo festivaalin vaikutuksesta, Tuukkanen toteaa. Tämän vuoden festivaaliin Tuukkanen on muutenkin tyytyväinen: Ainahan sitä voi miettiä, olisiko meidän puolelta voinut kehystää joitakin juttuja paremmin, mutta on tosi hyvä mieli tämän vuoden ohjelmasta. Ensi vuoden ANTI-festivaalin teemana on paikka/esitys/kirjoittaminen. Esitystaiteessa puhutaan paljon tekstistä, monet taiteilijat käyttävät tekstiä tavalla tai toisella, ei vain käsikirjoituksena. Festivaalin ohjelmaan on avoin haku ensi vuoden alussa, niin taiteelliseen ohjelmistoon kuin konferenssiesitelmillekin. Pilvi Porkola

17 KOKEMUKSIA, KESKUSTELUJA, DOKUMENTTEJA KOKEMUKSIA, KESKUSTELUJA, DOKUMENTTEJA YHDEN KATSOJAN ESITYKSIÄ ANTI FESTIVAL Rotozaza (UK): Wondermart Stephen Hodge (UK): SLaaristokaupunki Rachel Henson (UK): Flickers Saavuttuani Anti-festivaaleille Kuopioon perjantaina kävin kokemassa peräkkäin kolme brittiläistä yhdelle katsojalle kerrallaan suunniteltua esitystä. Kukin esityksistä lähestyi katsojaa erilaisen strategian avulla, etäännyttäen kukin omalla tavallaan katsojan esityksen tekijästä tai esiintyjästä. Kukin esitys alkoi elävän esiintyjän antamalla johdatuksella ja siirtyi sitten varsinaiseen esitykselliseen muotoon joka kuljetti katsojaa tilassa; Wondermart ääninauhaan, SLaaristokaupunki virtuaaliseen tilaan Second Life ohjelmassa ja Flickers pieniin plärättäviin kuvakirjoihin. Ensimmäisenä astuin Rotozaza-ryhmän Wondermartin ääninauhan kuljetettavaksi paikalliseen K-markettiin. Esitys johdattaa tarkkailemaan roolia, jonka otamme asioidessamme supermarketissa, ja kokeilemaan kevyesti sen rajapintoja. Katsoja kulkee kaupassa ostoskärryjä työnnellen ja seuraa esityksen tekijän, Silvia Mercurialin, äänen antamia toimintaohjeita. Puolen tunnin esityksen kuluessa mm. vakoillaan muita asiakkaita, tutkitaan tuotteiden sijoittamisen manipulatiivista logiikkaa ja tunnustellaan varastamisen herättämiä tuntemuksia. Esitys on kehystetty ulkotilalla, josta esitys alkaa ja johon se päättyy. Ulkotila merkitään sateen äänellä ja dokumenttileikkeellä maailman ensimmäisen tavaratalon perustamisesta. Esitys seurailee radio- tai tv-dokumentin (tai teatteriesityksen) logiikkaa kohtausrakenteella kohtaukset on erotettu toisistaan silmien sulkemisin. Myös koko esityksen estetiikka muistuttaa tavaratalon olemusta käsittelevää leikillistä ja ironista radiodokumenttia, jonka sisään katsoja saa astua. Katsojaa herätellään tiedostamaan sekä tavaratalon poliittista agendaa että omaa ja muiden ostoskäyttäytymistä. Mieleeni jää kaikumaan tuotteita lähietäisyydeltä tuijottaessani taustalta kuuluva Steve Heimbeckerin ääniteoksesta The Forum for the Alienation of Art lainattu lause this is humanity at its best. Huh. Siitä huolimatta poliittinen näkökulma jää minulle liian kevyeksi. Kaipaan lisää provokaatiota, sekä supermarkettia että itseäni kohtaan. Haluaisin, että toiminta, johon minua kannustetaan, olisi vielä perustellumpaa. Pääsen liian helpolla ja kokemus on herkullisuudestaan huolimatta hiukan pinnallinen. Seuraavaksi siirryn satamaan, josta alkaa fyysistä ja virtuaalista kävelyä yhdistävä SLaaristokaupunki. Stephen Hodge hölkkää luokseni rannassa ja alkaa tuttavallisesti jutellen johdattaa minua kohti Second Lifea. Meille on asetettu kaksi tietokonetta yhteen läheisen toimistorakennuksen huoneeseen ja asetumme niiden ääreen. Kun istun koneeni ääreen, Stephen ei enää puhu minulle. Sen sijaan hänen virtuaalinen alter egonsa Difter Rhode puhuttelee minua näytöllä. Hän esittelee minut omalle alter egolleni, ANTI Nordenskjöldille, joka on nimetty kuuluisan norjalaisen tutkimusmatkailijan mukaan. Drifter Rhode johdattaa minut Second Lifen saaristomaailmaan, kehystäen matkan pyrkimyksellä löytää sen virtuaalisuuden keskeltä jotain todellista. Teos tuntuu kiinnostavalta alulta, mutta myös jää sellaiseksi. Saan pikaisen oppitunnin Second Lifen käytöstä, mutta en paljon muuta. Päästäkseni kiinni johonkin merkittävämpään tarvitsisin huomattavasti enemmän aikaa. Mutta juuri kun olen pääsemässä vauhtiin, Drifter palauttaa minut takaisin alkupisteeseen ja Stephen kiirehtii seuraavan katsojan luo. En ehdi hahmottaa mitä todellinen ohjelman sisällä voisi tarkoittaa, minulle jää vain intuitiivinen häivähdys tähtitaivaan todenomaisuudesta. Yhdistän tuntemuksen siihen että olen edellisenä yönä ihaillut todellisen tähtitaivaan valtavuutta Kainuun metsässä. Voiko todellisuus virtuaalimaailmassa näyttäytyä vain muistona, viitteenä toiseen kokemukseen? Sekin tuntuu valuvan sormien läpi kun Drifter toteaa että taivas on tosiaan hyvin ohjelmoitu. Mikä on tietysti totta, mutta tyhjentää kokemukseni todellisesta virtuaalimaailmassa pelkäksi tekniikan ihailuksi; miten taitavasti todellisuusvaikutelma on toteutettu. Mutta onko kyse esityksestä? Esityksellisimmältä tuntuu itse virtuaalimaailman logiikka, puolitodellisten henkilöiden kommunikaatio bittimaailmassa, mikä on harmillisen banaali oivallus. Kolmas esitys on Puijon mäen metsään johdattava Flickers. Tapaan esiintyjän jalankulkukäytävällä moottoritien vieressä ja saan laukun joka sisältää kymmenen plärättävää kuvakirjaa. Kuvakirjat toimivat johdattajinani, niihin on valokuvattu koko esityksen reitti, jolle lähden laukku ollalla. Esitys on oivaltava yhdistelmä kuviteellista ja todellista liikun samaan aikaan ympärilleni levittäytyvässä metsässä ja kirjojen maailmassa, joka on hyvin lähellä fyysistä ympäristöä, mutta harhautuu siitä vähän väliä. Sekä valokuvissa että itse reitillä kuljetaan pääasiassa metsässä. Kuvakirjoissa metsään työntyy kuitenkin myös toinen maailma, meri. Meri ujuttautuu osaksi matkaa vähitellen, alkaen pienistä vihjeistä kuten esityksen alussa läpäistävän tunnelin seinälle maalatusta venegraffitista, ja palaten yhä uudelleen erilaisina (mieli)kuvamanipulaatioina. Merestä tulee matkan kuluessa luonnollinen osa metsää. Alussa pläräilykirjaformaatti tuntuu kivan kekseliäältä ja nostaa esiin muistoja lapsuudesta, mutta loppua kohti matka käy uhkaavammaksi ja jopa apokalyptiseksi. Kivuus syvenee uppoamisen hetkiksi ja ne puolestaan lohdulliseksi hyväksynnäksi tulvan pyyhkiessä yli Puijon mäen, jonka huipulta katsoja saa ihailla lopun lähenemisen kauneutta. Kun olen poistunut esityksestä laskettelumäen vauhdinottotornin läpi, esityksen tekijä Rachel Henson odottaa minua Puijon näköalatornin juurella ja luovutan olkalaukun. Mitä näissä esityksissä merkitsee se, että olen ainoa katsoja? Ainakin on selvästi eri asia, olenko tekemisissä esiintyjän kanssa. SLaaristokaupunki asettuu siksi omaan kategoriaansa. Esitys on keskustelu, kahden ihmisen kohtaaminen kehyksen sisällä. Wondermart ja Flickers taas välttävät tätä tuomalla kohdattavaksi ihmisen sijaan ympäristön. Wondermartissa yksin osallistuminen on kiinnostavaa, kun esitys rakentuu kokemukselliseksi dokumentiksi. Esityksellisyys mahdollistaa dokumentin sisällä elämisen ja yksin kokeminen antaa minun piiloutua kuluttajan roolin sisään, enkä katsojana erotu muusta kaupan asiakkaista. Voin suhteuttaa sen miten toimin suoraan esityksen ulkopuoliseen maailmaan ja ihmisiin, ilman tarvetta tai pakkoa peilata tuota toimintaa muun yleisön reaktioihin. Flickers muodostuu yksinäisyyden kautta matkaksi omaan maailmasuhteeseen, mielikuvitukseen ja luontoon. Flickersin ja Wondermartin rakenteessa on samoja klassisia aineksia. Kun Wondermart kehystää itsensä ulkotilalla, sateen äänellä ja sisään astumisella, Flickers tekee saman tunnelin läpi kulkemisella sekä alussa että lopussa. Kun Wondermart rytmittyy silmien sulkemisten tahtiin, Flickers leikkaa kohtauksesta toiseen kirjan vaihtamisen kautta. Ympäristöä lähestytään kuitenkin eri tavalla Wondermart perustuu ympäristönsä luonteen paljastamiseen ja purkamiseen, Flickers lisää ympäristöönsä uuden kerroksen, mikä on luontevaa suhteessa noiden ympäristöjen olemukseen. Luonnonympäristöön ihminen voi vain lisätä, kulttuuriympäristön käsittely tapahtuu usein purkamisen kautta. SLaaristokaupungin virtuaalitilassa luonnonympäristö on enää muisto, jonka rippeitä kohti kurkotetaan todellisen käsitteen avulla. Tämän kautta esityskolmikko luo johdonmukaisen kokonaisuuden siirtyessään yhä pidemmälle inhimillisen kulttuurin kerrostumiin: luonnossa kävelemisestä kaupunkiympäristöön, jossa luonto näkyy vain purkitettuna, ja sieltä elektroniseen tilaan, jossa jäljellä on pelkkä purkki. Tuomas Laitinen home.html com/rachel-henson/

18 KOKEMUKSIA, KESKUSTELUJA, DOKUMENTTEJA KOKEMUKSIA, KESKUSTELUJA, DOKUMENTTEJA LAURIE Laurie Anderson & Lou Reed: The Yellow Pony and Other Songs and Stories Huvilateltta , Helsingin Juhlaviikot Minä rakastan Laurie Andersonia. Olen rakastanut häntä aina siitä lähtien kun oivalsin, että musiikki on muutakin kuin pelkkiä listahittejä, tarkkaan ottaen vuodesta En koskaan kuvitellut, että minulle tulisi mahdollisuutta nähdä häntä livenä, mutta tässä minä kuuntelen hänen sound checkiään Huvilateltan ulkopuolella, loppukesän auringonpaisteessa. En ole tuntenut tällaista totaalista faniutta pitkään, pitkään aikaan. Laurie lähti liikkeelle viulusta, taidegalleriataiteesta hän ilmestyi sattumalta Englannin listoille laulullaan O Superman. Sen piti olla vain kokeilu mutta pop-musiikista tuli pysyvä osa Laurien taidetta. Näistä äkkivääristä ja kekseliäistä levytyksistä minäkin hänet parhaiten tunnen. Ne olivat oheistuotteita Laurien multimediaspektaakkeleihin, joissa yhdistyivät elektroninen ja akustinen musiikki, ääni- ja videotaide, tanssi, teknologiset keksinnöt, tarinankerronta ja runous. Jotain Laurien monialaisuudesta kertoo se, että 1980-luvun läpilyöntivuosina hänestä kirjoittavat Suomessa niin rocklehti Soundi kuin Taide-lehtikin. Huvilateltan eteen kertyvistä ihmisistä voi huomata että Laurie on vaikuttanut useaan sukupolveen, yleisön ikäjakauma on noin vuotta. Minusta hän on 1980-luvun ilmiö. Se haisee yleisöstä luvulla Laurie siirtyi spektaakkeleista minimalismiin ja etualalle tuli se, mikä mielestäni on Laurien taiteen ytimessä; tarinankerronta. Jokin siinä asetelmassa, että lavalla on vain nainen, kone ja tarina, puhuttelee minua. Se on hyvä kuva. Siinä on jotain kiihottavaa ja nykyaikaista. Aivan kuin hän olisi aikalaistarinoiden dj. Omaperäinen, vitsikäs, kevyt, yhtäkkiä pelottavan syvällinen ja niin very cool. Kaikkea mitä minä olen aina halunnut olla. Minä olen aina halunnut olla Laurie Anderson. Enkä varmasti ole ainoa, ajattelen, kun tapaan avecini Titta Halisen ja menemme Huvilateltan portista sisään. Kauko Röyhkä marssii jo salin puolelle. Tuolla istuu Tove Idström. Katariina Numminen naputtaa minua selkään ja pyytää ottamaan lippalakin päästä, muuten hän ei näe lavalle. Siellä on kolme konepöytää. Vasemmalla on Andersonin kosketinsoitin-tietokone yhdistelmä, keskellä on elektronisti Seth Calhoun laitteet ja oikealla Lou Reedin koneet. He kävelevät lavalle. Laurie näyttää pieneltä postpunkkaripojalta; lyhyt tukka on pystyssä, kauluspaita, housut ovat mustat. Ulkonäön puolesta minusta tulisi ihan helposti Laurie. Lou sen sijaan näyttää t-paidassaan pökkelöityneeltä rock-ukolta, joka on juuri herännyt. He eivät sano mitään. Laurie asettaa viulun leuan alle, Loun kitararoudari ojentaa mestarille sähkökitaran. Laurie seisoo, Lou istuu. He aloittavat. He katselevat toisiaan enemmän kuin yleisöä. He näyttävät pariskunnalta. Kuvittelen kuinka he juovat kahvia aamulla jossain loft-asunnossa Manhattanilla. Nyt he yrittävät löytää yhteistä säveltä. Yhdessä esiintyminen on kokeilu, ei pariskunnan arkipäivää. Edellisen päivän Hesarin haastattelussa Laurie kertoi, että Lou ei koskaan tee mitään samalla tavalla ja että se hermostuttaa häntä järjestelmällisenä ihmisenä. Sen huomaa. Myös Lou vaikuttaa vähän hermostuneelta. Soita enemmän viulua, hän sanoo yllättäen Laurielle kesken omaa kappalettaan. Laurie tekee parhaansa.tästä Lou saa kuulla illalla hotellihuoneessa, ajattelen. Laurie ja Lou esittävät omia kappaleitaan enemmän tai vähemmän vuorotellen, toisen säestäessä. Laurien kappaleet ovat välillä lauluja, välillä tarinoita. Lou esittää omia biisejään mutta saa ne kuulostamaan proosarunoilta tai rapilta. En tunne Lou Reedin tuotantoa niin hyvin että tunnistaisin muita kuin kappaleet I ll Be Your Mirror ja Pale Blue Eyes, jonka Laurie laulaa. Jälkeenpäin saan lukea, että yksi illan kappaleista, Junior Dad, oli pariskunnan yhdessä säveltämä. Loun biisit eivät minua liikuta. Minähän olen tullut tänne katsomaan Laurieta ja hänen aviomiestään jonka Andy Warhol aikoinaan löysi. Kumma kyllä, sillä on minulle merkitystä. Laurie esittelee kaikki tavaramerkkinsä: 1.) Lyyrisen, melodisen, surumielisen ja hyvin yksinkertaisesti toteutetun laulun (Progress, Maybe If I Fall). 2.) Tarinan Amerikasta, jonka hän puhuu laitteen läpi, joka muuttaa hänen äänensä matalaksi, autoritääriseksi miehen ääneksi (Beginning). 3.) Henkilökohtaisen tarinan (Story About A Story), joka kerrotaan äänimaton päälle mutta omalla äänellä. 4.) Maanisen, tarttuvan elektronisen biisin (Only An Expert, joka kertoo Amerikasta ja sokeasta luottamuksestamme asiantuntioihin). Jos Laurien kappaleet eivät ole surullisia, ne ovat aina ironisella huumorilla höystettyjä ja yllättävää kyllä pelottavia. Ajattelen, että se on nykyajan leiritulella eli televisiotai tietokoneruudun ääressä paistattelevan urbaanin ihmisen pelkoa siitä ettei tämän kaiken takana ole mitään muuta kuin tyhjyyttä. Se soi Laurien kappaleissa, hän nostaa kätensä ylös kuin saarnaaja antaakseen ironiselle sanomalleen painoa, ja selkäpiitäni karmii ihanasti. Konsertin tunnelma on intiimi ja kokeileva. Laurie ja Lou ikään kuin demoilevat. Tunnelma on latautunut mutta ei missään tapauksessa rento. Tähän on mielestäni useampikin syy. Kyseessä on selvästi klubikeikka ja meitä on minusta liikaa. Haluaisin olla lähempänä. Vieressäni istuva mies on ottanut mukaan lintukiikarit. Olen hänelle kateellinen. Akustiikassa tai äänentoistossa on minusta jotain mätää. Soundit eivät ole kirkkaita. Ja me istumme kuin kirkossa. Jokainen sekunti ihmeellisen Laurien ja hänen miehensä kanssa tuntuu tärkeältä, liian tärkeältä. Yritän nähdä ja kuulla tarkemmin, yksityiskohtaisemmin. En saa menettää elettäkään. Hartiani kiristyvät ja tuskin hengitän. Laurie ja Lou eivät puhu meille, katsovat vain toisiaan ja esiintyvät. Minulle tulee sellainen olo, että heille on yhdentekevää ovatko he nyt Kööpenhaminassa, Tokiossa vai Helsingissä. Haluaisin, että he jotenkin tunnustaisivat meidän olemassaolomme, sanoisivat vaikka hei. Mutta ei. Laurie ja Lou pysyvät kuplassaan. Jussi Liimatainen kertoo minulle myöhemmin, että kymmenisen vuotta sitten Tukholman kiekalla Laurie oli yrittänyt naurattaa yleisöä imitoimalla tyhjää hetkeä new yorkilaisissa cocktailtilaisuudessa kun teennäinen nauru- ja puhetäyte hetkeksi taukoavat eikä kukaan tiedä mitä pitäisi sanoa. Se ei ollut kenestäkään hauskaa Tukholmassa. Oletan että hekin istuivat kuin kirkossa. Ehkä Laurie on sen jälkeen päättänyt että skandinaavien kanssa on turha vitsailla. Loppukiitoksissa, kun esiintyjät vihdoinkin kääntyvät meidän puoleemme, minä liikutun. Lauriella on niin ihana hymy. Lou pysähtyy hetken mielijohteesta näyttämään voitonmerkkejä ja köpöttelee lavan taakse. Minä olen myyty. Mutta kuitenkin tyhjä. Konsertti oli ja meni. Aivan kuin en olisi siellä ollutkaan. Nyt voin sanoa kaikille, että olen nähnyt hänet. Kun ihmiset kysyvät minkälainen keikka oli, sanon että ihan hyvä mutta tarkoitan, että olen nähnyt hänet. Ehkä kahdenkymmenen vuoden odotukset, joiden en koskaan edes uneksinut täyttyvän, olivat liian valtavat kenenkään täytettäviksi. Voisin verrata tilannetta siihen kun näkee originaalin Mona Lisan Louvressa. Se on pieni ja etäinen teos kaukana panssarilasin takana, jota kaikki tungeksivat katsomaan pettymys verrattuna niihin monivärisuurennoksiin ja versioihin, joihin tottuu. Tämän takia olen jälkeenpäin iloinen siitä, että Lou oli mukana. Hän toi konserttiin särmää. Ja kertoohan se myös siitä etteivät kokeilut ole ohitse. Rakastan edelleen Laurie Andersonia ja odotan innokkaasti hänen uutta levyään ja menen katsomaan häntä uudelleen jos eteen sattuu, mutta en enää niin kauheasti halua olla kuin hän. Se tekee minut vähän surulliseksi. Janne Saarakkala

19 SUOMEN KIRJEENVAiHTAJA Tällä palstalla Janne Saarakkala haastaa väitteen, jonka mukaan esittävää taidetta tehtäisiin (hyvin) vain pääkaupunkiseudulla. Raportteja Suomessa tapahtuvan esitystaiteen tilasta, suunnista, tapauksista ja tekijöistä. SUSIRAJA TANSSII, KÄVELEE JA TAISTELEE Asuin ylä-aste ajan elämästäni Lieksassa, Pohjois-Karjalassa ja sieltä käsin katsottuna Joensuu oli metropoli luvun puolivälin jälkeen sinne rantautui uusien läänintaiteilijoiden Jaana ja Jaap Kleveringin mukana uusi tanssi ja kontakti-improvisaatio. Ne kuuluvat tietenkin tanssin kenttään, mutta yhtymäkohdat esitystaiteeseen ovat ilmeisiä; kehollisuus, perinteisen katsoja-position kyseenalaistaminen ja paikkasidonnaisuus. 15-vuotiaan lieksalaisen teatterinharrastajan taidenäkemykseen ne vaikuttivat kuin atomipommi; minulla oli ruumis, esitys oli muutakin kuin repliikkejä ja tunteita ja se saattoi tapahtua missä tahansa. Ovet ja ikkunat kaikkeen kokeelliseen näyttämöllä avautuivat minulle lattialta kierien. Koska Kleveringit vaikuttivat nimenomaan Joensuun lähiympäristössä yli 15 vuoden ajan (perustamalla oman tanssikoulun Kiihtelysvaaraan ja myöhemmin aloittamalla tanssin koulutusohjelman Outokummussa), kaupunki on minun silmissäni ollut aina yksi uuden ja kokeellisen tanssi- ja esitystaiteen risteys. SUOMEN SOMAATIKOT Aktiiviset joensuulaiset esitystaiteilijat, tanssija-koreografi Pia Lindy ja ohjaaja Johanna Hammarberg puhuvat ihan omaa kieltään. He puhuvat somatiikasta, kehoa ja mieltä yhdistävistä menetelmistä. Omien taiteellisten töittensä lisäksi Lindy opettaa tällä hetkellä Itä-Suomen Liikuntaopiston (ISLO) tanssin ja somatiikan koulutusohjelmassa käytäntöä, pedagogiikkaa ja kulttuurista luovuutta. Hammarberg puolestaan valmistelee Joensuun yliopiston kulttuuritutkimuksen oppiaineryhmässä lisensiaatin tutkimusta otsikolla Sosiaalinen ympäristö esitystaiteen lähteenä ja näyttämönä. Akateemisen tiedon rinnalle tarvitaan myös kehollista, kokemuksellista tietoa. Varsinkin tänään kun kaikki tieto tulee istuen ja pään kautta, Hammarberg selventää ja kertoo, että somatiikka ei ole vain metodikimppu vaan siitä on johdettu myös estetiikan laji, somaestetiikka (Richard Shusterman; somaesthetics). Sekä Hammarbergin lisensiaatin tutkimukseen kuuluvat taiteelliset työt että Lindyn esitykset ovat mielestäni somaesteettisiä, keho ja kokemus ovat niissä voimakkaasti läsnä. Tästä voisin päätellä, että vaikka Kleveringit ovat poistuneet Pohjois-Karjalasta jo useita vuosia sitten, heidän työnsä jälki näkyy edelleen. Hammarberg on sitä mieltä, että Outokummun koulun, nykyisen Pohjois-Karjalan Koulutuskuntayhtymän tanssialan koulutusohjelman vaikutus on yhä merkittävä Joensuun esitystaiteen tarjonnassa. Se on tanssiin päin kallellaan siitäkin huolimatta että suurin osa valmistuvista tanssitaitelijoista ei löydä Joensuusta työtä ja valuvat etelään. Esitystaide on jäänyt sellaisten harvojen sitkeiden sissien hartioille kuten Pia Lindy. YKSIN SATEESSA? Lindy muutti Etelä-Suomesta Joensuuhun 1999 Outokummun tanssinkoulutuksen opetustyön perässä ja jäi Itä-Suomeen pääosin perhesyistä. Hän ryhtyi puuhaamaan omien taiteellisten töittensä lisäksi mm. Yksin sateessa? -tanssifestivaalia ja tanssin aluekeskusta. Festivaali järjestetään tänä syksynä kahdeksatta kertaa ja Pohjois-Karjalan tanssin keskus käynnisti toimintansa Nykyisin se toimii osana Itäisen tanssin aluekeskusta. Mutta puuhanainen paloi loppuun. Yritettiin muutaman ihmisen voimin valtavasti tuottaa sisältöä ja samalla olla niitä jotka tuottaa sitä rakennetta. Väsyin, Lindy kertoo. Lopetin isommat organisatoriset tehtävät Samalla lopetin ajattelemasta, että olen joensuulainen tekijä tai sellainen palavasydäminen paikallinen intomieli. Eihän se tekeminen kokonaan loppunut, mutta aloin ajatella toisin, jossakin mielessä valtakunnallisemmin. Samalla kun Lindy kehuu Joensuuta tehokkaaksi toimintaympäristöksi, jossa on helppoa saada tilaa, jossa on mahdollista luoda taiteiden rajat ylittävää yhteistyötä mielenkiintoisten tekijöiden kanssa ja käydä vuoropuhelua ei vain taiteilijoiden vaan niiden oikeiden ihmisten kanssa, hän vaikuttaa minusta yksinäiseltä. Esitystaiteelle ei ole tilaa Joensuun virallisissa kulttuuriraameissa. Se on olemassa korkeintaan kokeiluna, eikä traditionaalisemman esityskonvention ulkopuolella tehtävä työ saa riittävästi paikallista ymmärrystä eikä tukea. Jatkumo puuttuu vaikka perinteitä löytyy: näytelmäkirjailija Pirkko Kurikka ja teatteriohjaaja Tuire Hindikka perustivat Joensuun Vapaan Teatterin 1982 ravistelemaan kaupungin jämähtänyttä taideilmapiiriä; videotaidetta, käsitteellisiä ja ritualistisia performansseja tekevän Anneli Heliön tuotanto luvuilla; Joensuun laulujuhlien joutsenlaulu, Tuula Linsiön johtokausi 1990-luvun alussa, jolloin mm. yhteisötaiteellisista ja paikkasidonnaisista teoksista tunnettu amerikkalainen Suzanne Lacy toteutti paikallisten tekijöiden avustuksella viisiosaisen monitaiteellisen teoksen nimeltä Roads of Poems and Borders, jonka eräässä osassa 214 nuorta ui Ilosaaren laguunissa. Lindyn haaveena onkin, että Joensuun kaupunki muiden organisaatioiden kanssa loisi yhteisen monen vuoden projektin, jossa ammattitaiteilijoita palkattaisiin pitkiin työsuhteisiin työskentelemään eri yhteisöissä ja taide alkaisi näkyä arkielämässä; kauppakeskuksissa, vanhustenhuollossa ja koulutyössä. Tällaista taidetta, joka osallistuu ja osallistaa, tehdään jo, mutta se pitäisi ottaa näkyvämmin huomioon myös budjettiesityksissä ja yhteiskuntasuunnittelussa yleensä, Lindy toteaa. Koska haave on yhä toteutumatta, Lindy on valinnut sen minkä monet esitystaiteilijat valitsevat, kiertolaisen elämän, kansallisen ja kansainvälisen verkostoitumisen. Joensuussa heitä on muitakin. Esimerkiksi enolainen Merja Malkki tekee yhteistyötä venäläisen butoryhmän OddDance:n kanssa, joka on esiintynyt Joensuun lisäksi muuallakin Suomessa ja ympäri Eurooppaa vuodesta 2002 lähtien. Joensuussa he esiintyvät seuraavan kerran Joutomaa-teatterifestivaalilla marraskuussa. Lindy kertoo, että joensuulaisten taitelijoiden suhteet Venäjälle ovat muutenkin tiiviit. Pietariin on avautumassa Garden-niminen nykytaiteen keskus, jota Lindy yhyttää yhteistyöhön ISLO:n ja Itäisen tanssin keskuksen kanssa. PHYSICALITIES Lindyn yksi tuoreimmista töistä Joensuussa oli syyskuun lopussa kauppakeskuksen tyhjässä liikehuoneistossa toteutettu demo, jossa hän tanssi yhdessä norjalaisen Steffi Lundin kanssa Sara Puljulan säestäessä kontrabassolla. Eettisessä mielessä ja muutenkin jokaisessa kauppakeskuksessa pitäisi olla kauppiaitten rahoittama kulttuurikeskus tai kotitaitelija, Lindy innostuu. Kauppakeskusten synnylle ei voi enää mitään, ne on jokaisen pikkusenkin kylän kohtauspaikka, siellä me kaikki käydään ja siellä taiteenkin pitäisi tapahtua. Esitys on osa puolentoista vuoden mittaista suomalais-norjalaista yhteistyöhanketta Physicalities, jossa pohditaan tilaa/paikkoja/kehoa kaupunkiympäristössä ja samalla tuodaan taidetta ja kehollista ajattelua arkielämään ja -maisemaan. Esitys nähtiin lokakuussa MADfest Dance and the City-festivaalilla Sanomatalossa Helsingissä. Tarkoitus onkin toimia Itä-Suomen lisäksi Helsingissä ja Norjassa. Työryhmään kuuluvat valosuunnittelija Saija Nojonen ja tuottaja Johanna Fredriksson Suomesta sekä lavastaja/ kuvataiteilija Turid Ousland Norjasta. Tällä hetkellä Lindy tekee yhteistyötä myös Torniossa asuvan tanssitaiteilija Titta Courtin kanssa. Heidän monivuotisen TALK TALK-projektinsa lähtökohta on toteuttaa esityksiä, työpajoja ja kohtaamisia eri ympäristöissä ja tilanteissa pääsääntöisesti pääkaupunkiseudun ulkopuolella. KÄVELYTAIDETTA Musta tuntuu ihan älyttömän tärkeeltä ottaa välimatkaa Helsinkiin, sanoo ohjaaja Johanna Hammarberg, joka muutti Joensuuhun vuonna 2005, myös perhesyistä. Olen tullut tällaseen paikkaan ja nyt katsotaan mitä tää tuo. Ettei jää roikkumaan niihin pariin Helsingin diskurssiin. Musta tuntuu, että täällä saa irti paljon enemmän todellisuudesta. Hammarberg keskittyy linsensiaatin työssään uuden asuinpaikkansa tutkimiseen ja kävelytaiteeseen. Työ jakautuu teoreettinen osuuteen, taiteellisiin töihin ja analyysiin vastaanottamisesta

20 kotona. Se on valtava kulttuurinen muutos mun mielestä. Eikä siihen vanhaan ole enää paluuta. Koulukin on muuttunut. Ei sielläkään enää vaan yhteen suuntaan opeteta. Ei niitä nuoria saa mihinkään kaupunginteatteriin, teatterin pitäs mennä sinne missä se uusi yleisö on. Se on yksi suuri syy paikkasidonnaisten esitysten tekemiseen. Toisen, Möhkön yksinäistä muistuttavan kävelytutkimus ja -teos yhdistelmän Hammarberg toteuttaa Kolilla. Tämän lisäksi hän kävelee neljä tuntia joka arkipäivä ja kerää materiaalia kolmanteen teokseen nimeltä Kadonneet 4 tuntia. Tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat kadottaneet sadassa vuodessa neljä tuntia jokapäiväistä liikuntaa. Hammarberg ottaa ne takaisin ja katsoo mitä tapahtuu. Jokapäiväinen kävely pitää sisällään myös puolessa matkassa otetut valokuvat kustakin ilmansuunnasta ja päiväkirjamerkinnän Hammarbergin pitämään blogiin. Kaikkien esitysten materiaalista Hammarberg haaveilee kokoavaa näyttelyä Taidekeskus Ahjoon, joka on aivan keskustassa sijaitseva kuva-, sana- ja tanssitaiteilijoiden ylläpitämä galleria- ja esitystila. Ihan mahtava talo ja ihan mahtavia taiteilijoita, Hammarberg sanoo. Mutta vapaaehtoistyöllä sitäkin tehdään ja siksi jälki jää musta vähän pieneksi. ÄÄNIMAISEMIA Joensuun yliopiston kulttuurintutkimus keskittyy Hammarbergin mukaan kirjallisuuteen, taiteen sosiologiaan ja perinteen tutkimukseen, eikä teatteri ole oikein kenenkään ala. Tästä syystä yliopisto ei synnytä esitystaidettakaan paitsi Hammarbergin tutkimuksen myötä ja vahingossa, nimittäin äänimaisematutkimuksen saralla. Äänimaisematutkimuksen professori Helmi Järviluoma-Mäkelä ja lehtori Noora Vikman ovat toteuttaneet mm. äänimaisemien tallennus-, suojelu- ja tutkimushankkeen Sata suomalaista äänimaisemaa. Tämä on pitänyt sisällään myös Joensuun äänimaisemien kartoitusta ja siihen liittyvien kävelyretkien järjestämistä. Niitä on järjestetty tapahtumien yhteydessä tai pyydettäessä. Jo se, että se tehdään eri aistin varassa kuin tavallista, on aivan loistavaa, hehkuttaa Hammarberg. He ovat valinneet reitin, jonka varrella on erilaisia äänimaisemia. Sitten niiden kanssa kävellään hiljaa 45 minuuttia keskustan tuntumassa, eikä siinä ole yritetty rakentaa mitään taideteosta, mutta ainakin mulle se ihan täysin taidetta. Se oli ihan mieletöntä. ILMASILTA Marina Goulayeva Ilomantsi on tarkemman tutkimuksen kohteena, Hammarberg kertoo. On kävelty ja juteltu ja somaattisesti tutkittu sitä. Keskeiset teemat on sota ja paikkakunnan tyhjeneminen. Materiaalista syntyvä esitys kertoo jatkosodan ratkaisevien taisteluiden yhteydessä teloitetun miehen tarinan. Se on Joensuun kaupunginteatterin ohjelmistoa, nimeltään Möhkön yksinäinen. Esitykset tapahtuvat Möhkön kylässä ensi kesänä. Katsoja saa ipodin tai kännykän korviinsa, kiertää siellä kylässä ja eri pisteissä on pätkiä kirjoittamastani monologista, Hammarberg kertoo. Tavoitteena on tehdä paikkasidonnaista kävelytaidetta ja että ihmiset siellä Möhkössä tulee tietoiseksi tästä tapauksesta. Joensuun ammattikorkeakoulu vastaa teknisestä toteutuksesta, teatterilta tulee näyttelijä ja tuotantokehys. Se, että Möhkön yksinäinen on osa Joensuun kaupunginteatterin ohjelmistoa on minusta lupaavaa. Se on taidepoliittinen ele, joka antaa luvan muuttaa katsojan roolin kokijaksi myös laitosteatteri-instituutiossa ja samalla siirtää teoksen pois itse rakennuksesta. Näin teatteri ainakin osittain vastaa siihen valtavaan elämäntapamuutokseen, joka on käynnissä. Miksi geokätköily, roolipelit tai reality-telkkari on niin suosittuja, Hammarberg kysyy. Ihmiset menee mieluummin itse esiintymään kuin katsoo passiivisesti Hammarbergin näkee esitystaiteilijan aseman Joensuussa yksinäisenä niin kuin missä tahansa pienessä kaupungissa ja siksi hän ehdottaa, että tekijät ryhtyisivät rakentamaan yhteistyöverkkoa suoraan pienten kaupunkien välille, eikä välttämättä aina Helsingin kautta. Tämä idea on syntynyt yhdessä Porin Taideteollisessa korkeakoulussa opettavan visuaalisen kulttuurin teorian vt. professori Max Ryynäsen kanssa ja sillä on nimikin: Ilmasilta. Joutomaa-teatterifestivaali Yksin sateessa? -tanssifestivaali Linkit: