Ihmisen arvoista asumista

Transkriptio

1 Avustustoiminnan raportteja 13 Pitkänen Sari, Rissanen Pekka, Mattila Kati Ihmisen arvoista asumista Y-säätiön ja Asumispalvelusäätiö Aspan tuki- ja palveluasumismallien arviointi 2004

2 RAY:n avustustoiminnan raportteja 13 Sari Pitkänen, Pekka Rissanen, Kati Mattila Ihmisen arvoista asumista Y-säätiön ja Asumispalvelusäätiö Aspan tuki- ja palveluasumismallien arviointi Sosiaalikehitys Oy Helsinki 2004

3 Kansi: Tarja Brola Pekan Offset Oy Helsinki 2004 ISBN

4 3 SISÄLLYSLUETTELO 1 Yleistä Johdanto Arviointitehtävä ja arvioinnin suorittaminen Asunnottomuuden määritelmät Asumispalveluiden, tukiasumisen ja palveluasumisen määritelmät Säätiöiden toimintamallit Y-säätiö Aspa Yhteenveto Säätiöiden toiminta asuntopoliittisesta näkökulmasta Asuntomarkkinatilanne Suomessa...24 Asunnottomuuden vähentämisen keinot...25 Asukasvalinta Säätiöiden asuntojen hankinnan ja rakennuttamisen periaatteet...29 Y-säätiö...29 Aspa Säätiöiden asuntokantaan vaikuttavia tekijöitä...33 Asuinalueen merkitys...33 Asuntojen keskittyneisyys ja yhteisöllisyys...34 Asenteet...36 Yhteenveto Asuntomarkkinatilanne kyselyn ja casetarkastelun perusteella...38 Asuntomarkkina- ja asunnottomuustilanne casekaupungeissa Säätiöiden merkitys casekaupunkien asuntomarkkinoilla ja asunnottomuuden vähentäjinä erityisesti pääkaupunkiseudulla Erityisryhmien asumispalvelut Asumispalveluiden järjestäminen Asumispalveluiden sisältö...49 Asumisneuvonta - ennaltaehkäisevä tukemismuoto Arvioinnin kohteena olevien säätiöiden asumispalvelut Y-säätiö Aspa Yhteenveto Kaupunkien asumispalvelujärjestelmät...70 Kyselyn keskeiset tulokset...70 Asumispalveluiden järjestäminen casekaupungeissa...72 Pakolaiset...73 Mielenterveysongelmaisten asuminen...74 Päihdeongelmaisten asuminen...76 Vammaisten asuminen...78 Yhteenveto Säätiöiden asumispalvelumallien vertailu S-asuntojen malliin Tukiasumisen siirtymävaiheet Siirtymät asumismuodosta toiseen Tukiasumisen siirtymävaiheet säätiöillä...85

5 4 5. Nykyisen tukiasumismallin onnistuneisuus, vaikutukset ja kehittäminen Tukiasumismallien onnistuneisuus sidosryhmien näkökulmasta...88 Y-säätiö...88 Aspa Tukiasumisen vaikutukset...91 Y-säätiö...91 Aspa Tukiasumisen laatu ja toiminnan kehittäminen...93 Y-säätiö...93 Aspa...94 Yhteenveto Tukiasumismalleihin vaikuttavat ulkoiset tekijät Erityisesti säätiöiden toimintamalleihin vaikuttavia tekijöitä Asumispalveluiden kilpailutus Perustelut kilpailutukselle Järjestöjen näkökulma Kuntien näkökulma Arviot tukiasumisen tarpeen kehittymisestä Kehittämistarpeet säätiöiden näkökulmasta Keskeiset tarpeet ja kehittämishaasteet kunnissa Asumispalveluiden kehittämistarpeet kyselyn mukaan Kehittämistarpeet casepaikkakunnilla Yhteenvetoa arvioinnin tuloksista Säätiöiden toimintamallien vertailu Säätiöiden merkitys kunta-aineiston valossa Keskeiset kehittämishaasteet säätiöiden näkökulmasta Asumispalveluiden koordinointi kuntien näkökulmasta Lopuksi Lähteet LIITE 1. / Tulokset kuntakyselystä 1 Kyselyn toteuttaminen ja katoanalyysi...1 Paikkakuntien asuntotilanne...2 Paikkakuntien asumispalvelut...5 LIITE 2. / Kaupunkicaset 21 Helsinki...21 Vantaa...24 Turku...28 Jyväskylä...30

6 5 1 Yleistä 1.1 Johdanto Tämän Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) tilaaman ja Sosiaalikehitys Oy:n toteuttaman arviointitutkimuksen tavoitteena on kuvata Y-säätiön ja Asumispalvelusäätiö Aspan tuki- ja palveluasumisen toimintamalleja sekä selvittää niiden merkitystä osana erityisryhmien asumispalvelujärjestelmää. Arvioinnin lähtökohtana ovat toisiinsa yhteydessä olevat asunnottomuuden ja tukiasumisen käsitteet. Asunnottomien ja erityisryhmien asumiseen kuuluu avustaminen ja tukeminen vähintään asunnon etsimisen ja hankkimisen vaiheessa, vaikkei muuta tukea asumisen aikana annettaisikaan. Tässä suhteessa lähestymistapa eroaa asunnottomuusraportin näkökulmasta, jossa korostetaan asuntojen tarpeen ja asunnottomuuden erottamista tuen ja hoidon tarpeesta (Tiitinen 2002). Arvioinnin näkökulma on lähinnä laadullinen, sillä monimuotoisten ja asiakaskirjoltaan laajojen säätiöiden osalta ei ole eroteltavissa tai saatavissa valtakunnallisia ja paikkakunnittaisia lukuja säätiöiden toimintamallista verrattuna muiden vastaavien asuntoja ja tukea tarjoavien tahojen toimintaan. Arviointi on myös tematiikaltaan ja toimintamuodoiltaan niin laaja, ettei kaikenkattavaa kokonaiskuvaa kaupunkien tilanteesta ja säätiöiden merkityksestä ole mahdollista esittää. Asunnottomat tai asumispalveluita tarvitsevat eivät muodosta yhtenäistä ryhmää, vaan käsitteet sisältävät hyvin moninaisia eri hallintokunnissa erilaisten lakien ja velvoitteiden ohjaamina palveltavista ihmisistä. Arvioinnissa esitetyt tulokset ovatkin eräänlaisia suuntaa antavia näytteitä siitä, kuinka kaupungeissa toteutetaan asuntopoliittisia toimenpiteitä ja kuinka niissä järjestetään asumispalveluita. Arviointitehtävä on laaja ja monitahoinen, sillä arvioinnin kohteena olevat säätiöt ovat valinneet erilaisen toimintastrategian tukiasumisen toteuttamiseksi. Niiden toimintatapoja kuvaa erilaisuuden lisäksi myös moninaisuus, sillä kummallakaan säätiöllä ei ole asuntojen hankkimisessa ja tuen tarjoamisessa yhtä valtakunnallista mallia ja toimintatapaa. Y-säätiö on säätiöistä vanhempi, suurempi ja selvästi toimintaperiaatteeltaan asuntojen hankkimiseen ja rakennuttamiseen profiloitunut. Nuorempi ja pienempi Aspa on puolestaan profiloitunut etenkin asumisen tukipalveluiden järjestämiseen. Arvioinnissa esitetään lukujen alussa yleisiä trendejä ja näkökulmia aiheeseen, sitten iältään vanhemman Y-säätiön toimintamallikuvaukset ja sen jälkeen myöhemmin perustetun Aspan, seuraavaksi peilataan niiden tilannetta casekaupungeiksi valikoituihin paikkakuntiin ja lopuksi esitetään lyhyt yhteenveto aiheesta. 1.2 Arviointitehtävä ja arvioinnin suorittaminen Y-säätiön ja Asumispalvelusäätiö Aspan tuki- ja palveluasumisen arviointitutkimuksen tavoitteena on ensinnäkin kuvata säätöiden strategioita, niiden keskinäisiä eroavaisuuksia ja mallien toiminnalle asettamia erityispiirteitä sekä toiseksi selvittää tukiasumisen ja sen erilaisten toteutustapojen ja -tasojen merkitystä osana erityisryhmien hoito- ja asumispalvelujärjestelmää. Arvioinnissa selvitetään järjestötasolla säätiöiden toimintamalleja kuvaamalla niiden tavoitteita, kohderyhmiä ja rahoitustapaa. Toimintatapojen ja strategioiden kuvausten lisäksi arvioinnin tavoitteena on toimintamallien onnistuneisuuden ja toiminnan esteiden kartoittaminen. Toiminnan vas-

7 6 taamista tukiasuntojen kysyntään ja tukitoiminnalle asetettuihin vaatimuksiin sekä toiminnan onnistuneisuutta tarkastellaan myös paikallistason toimijoiden näkökulmasta. Tämän lisäksi arvioinnissa nostetaan esille kohdattuja esteitä ja kehittämisnäkymiä, joita toiminnassa on ilmennyt säätiöiden eri toimijatahojen näkökulmasta. Säätiöiden toimintamallien onnistuneisuuden ja merkityksen arviointi osana erityisryhmien asumispalvelujärjestelmää edellyttää järjestö- ja paikallistasolla tehtyjen havaintojen liittämistä asumispalvelujärjestelmään kunnallisella sekä jossain määrin myös valtakunnallisella tasolla. Tämän vuoksi arvioinnissa on pyritty kartoittamaan alueittaisesti ja kohderyhmittäisesti asumispalveluiden järjestämistä ja kehittämistarpeita. Y-säätiön ja Aspan strategioiden ja toimintamallien arviointia varten on selvitetty säätiöiden taustajärjestöjen ja -kuntien, työntekijöiden ja asukkaiden näkemyksiä säätiöiden toiminnasta ja asemasta. Aineistona on käytetty säätiöiden omaa kirjallista materiaalia, jota ovat mm. toimintasuunnitelmat ja -kertomukset vuosilta , erilaisten kehittämisprojektien loppuraportit, selvitykset sekä esitteet järjestöjen toiminnasta ja tukiasumismalleista. Paikkakuntien asumispalveluiden järjestämistapojen kartoittamiseksi toteutettiin 120 paikkakunnalle lähetetty kysely. Kyselyn otokseen valikoitiin kuntia, joissa on vain toisen säätiön asuntoja tai asumispalveluita, kuntia, joissa molemmat säätiöt toimivat sekä vertailukuntia, joissa ei ole toimintaa kummallakaan säätiöllä. Kyselyyn vastasi 39 kuntaa vastausprosentin ollessa 33. Tarkemmat tiedot kyselyn otoksesta ja katoanalyysistä löytyvät liitetiedostosta 1. Kyselyn tuloksia ei ole kokonaisuudessaan liitetty varsinaiseen raporttiosuuteen, vaan niistä on esitetty ainoastaan lyhyet tiivistelmät kysymyksiin liittyvän aihepiirin yhteydessä. Katoanalyysin tavoin kyselyn tarkemmat tulokset löytyvät liitetiedostosta 1. Tämän lisäksi kaupungeista valittiin viisi väestö- ja asunnottomuusmääränsä suhteen suurimpiin kuuluvaa paikkakuntaa tarkemman tapausanalysoinnin kohteiksi. Casekaupungeista Tampereella ja Turussa on Y-säätiön asuntoja, kun puolestaan Helsingissä, Vantaalla ja Jyväskylässä toimivat sekä Y-säätiö että Aspa. Casepaikkakuntien tuottamien asunto- ja asumispalvelutilastojen, strategiapapereiden ja vuosikertomusten lisäksi paikkakunnilla toteutettiin haastatteluita kuntien asunto- sekä sosiaali- ja terveystoimen edustajille. Casepaikkakuntien asuntomarkkinoista ja asumispalvelujärjestelmästä löytyvät lyhyet kuvaukset liitetiedostosta 2. Säätiöiden ja niiden toimintapaikkakuntien edustajien lisäksi arviointia varten on haastateltu myös ulkopuolisia eri alojen asiantuntijoita, joita on pyydetty kertomaan näkemyksistään asunto- ja asumisen tukipalveluiden kokonaistilanteesta. Arvioinnissa on käytetty taustamateriaalina myös muuta asumisesta ja asumispalveluista tuotettua kirjallista materiaalia. Alkuperäisen suunnitelman mukaan arvioinnissa haluttiin tuoda esille asiakkaiden näkökulmaa myös asiakascasien avulla, joilla olisi pyritty selvittämään asukasvirtoja, tukiprosesseja ja mahdollisten siirtymävaiheiden aiheuttamia katkoksia. Suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin, sillä jo asiakashaastattelut antoivat runsaasti tietoa aiheesta kohderyhmän näkökulmasta. Säätiöiden asiakasryhmät ovat myös muihin asumispalveluiden tuottajiin verrattuna laajat ja heterogeeniset, joten säätiöiden toimintaa kuvaavien tyypillisten malliasiakkaiden löytäminen olisi ollut miltei mahdotonta. Asiakascasien tekemistä olisi vaikeuttanut myös säätiöiden koko toimintaa katta-

8 7 van asiakasdokumentoinnin puute. Vaikka asiakascaseja olisi voitu tehdä asumispalveluyksiköiden tasolla, Aspalla ei ole erillisiä maanlaajuisia rekistereitä asiakkaiden taustoista ja heidän kuntoutumisprosesseistaan, ja Y-säätiön osalta jo yhden kaupungin asiakaskannan selvittäminen vaatisi oman erillisen kartoituksensa. Tämän lisäksi väliarvioinnin tulosten eli erittäin suuren asiakastyytyväisyyden perusteella näytti oleellisemmalle selvittää syvemmin asumispalveluiden kokonaistilannetta ja kehittämistarpeita kaupunkien tasolla, jotta säätiöiden merkitystä voitaisiin arvioida myös toimintaympäristön haasteisiin vastaamisen näkökulmasta. Kyselyn ja kirjallisen materiaalin lisäksi arvioinnissa on käytetty haastatteluita, joita on tehty yhteensä 65 kappaletta. Haastattelut on nauhoitettu lukuun ottamatta muutamaa täydentävää puhelinhaastattelua. Haastatteluista kahdeksan on ollut ryhmähaastatteluita ja loput on suoritettu yksilöhaastatteluina. Säätiöiden väliset erot haastateltavien määrässä johtuvat siitä, että Aspan osalta haastatteluja oli yksinkertaisempi järjestää ryhmähaastatteluina. Y-säätiön osalta yksilöhaastattelut olivat luonnollisempi vaihtoehto tukiasumistoiminnan luonteen vuoksi, mistä kerrotaan myöhemmin asumisen tukemista käsittelevässä luvussa. Haastatteluiden kesto vaihteli yhden ja kolmen tunnin välillä keskimääräisen haastattelun keston ollessa noin kaksi tuntia. Haastatteluita on tehty: Säätiöiden johtaja- ja asiantuntijatasoa edustaville henkilöille (2 henkilöä Y- säätiö ja 3 henkilöä Aspa). Säätiöiden tukiasumisen toimeenpanon käytännön koordinointia edustaville henkilöille, jotka vastaavat joko alue- tai paikallistasolla säätiöiden tukiasumisen järjestämisestä (3 henkilöä Y-säätiö ja 3 henkilöä Aspa). Säätiöiden perustajajärjestöjen ja muiden perustajaorganisaatioiden edustajille (6 henkilöä Y-säätiö ja 7 henkilöä Aspa). Perustajatahojen edustajien valintakriteereinä ovat olleet mm. järjestöjen edustamien kohderyhmien osuus säätiöiden tukiasumispalveluiden tarjonnassa ja merkitys tukipalveluiden tarjoamisessa. Säätiöiden asumispalveluyksiköiden työntekijöille ja/tai tukea tarjoaville vapaaehtoisia tukihenkilöille (5 henkilöä Y-säätiö ja 10 henkilöä Aspa). Y-säätiön haastateltavista puolet on ollut vapaaehtoisia, kun puolestaan asumisen tukemisessa ammattityöhön nojautuvan Aspan haastateltavina ei ollut yhtään vapaaehtoistyöntekijää. Y-säätiön tukihenkilöt olivat nuorten sekä mielenterveyskuntoutujien vapaaehtoistyöntekijöitä. Aspan osalta haastateltiin vuorotyötä tekeviä kehitysvammaisten asumispalveluyksikön työntekijöitä sekä arkipäiväisin päivätyönä mielenterveyskuntoutujien asumispalvelutyötä tekeviä henkilöitä. Tukiasunnoissa asuville henkilöille (5 henkilöä Y-säätiö ja 9 henkilöä Aspa). Molempien säätiöiden osalta on haastateltu mielenterveyskuntoutujia, minkä lisäksi Y-säätiölle ominaisena tukiasumisryhmänä haastateltiin nuoria ja yhtä päihdeongel-maista sekä Aspalle ominaisena tukiasukasryhmänä liikuntavammaisia. Y-säätiön asukkaista puolet on ollut ammatillisen ja puolet vapaaehtoistyöntekijän tukemia. Omaisille (3 henkilöä Y-säätiö ja 8 henkilöä Aspa). Y-säätiön haastateltavat ovat olleet eri tavoin diagnosoitujen mielenterveysongelmaisten omaisia ja Aspan kehitysvammaisten omaisia.

9 8 Viiden casepaikkakunnan edustajille (19 henkilöä asunto-, sosiaali- ja terveystoimesta). Haastateltavista viisi on ollut asuntotoimen edustajaa, kolme terveystoimen ja loput sosiaalitoimen edustajia. Terveystoimen vähäisyyteen on vaikuttanut osaltaan se, että muutamilla paikkakunnilla sosiaali- ja terveystoimi toimivat yhdistetyssä organisaatiossa. Asiantuntijoille (5 henkilöä tieteen, politiikan ja hallinnon aloilta). Säätiöiden edustajille tehtyjen haastattelujen teemat käsittelivät mm. tukiasuntojen fyysisiä puitteita ja tarjotun tuen sisältöä, henkilöstön roolia ja merkitystä, asiakkaiden toiminta- ja osallistumismahdollisuuksia, omaisten roolia, yhteistyön rakentumista kunnan ja muiden tukiasumisen kannalta keskeisten tahojen kanssa, toiminnan kehittämistä sekä tukiasumismuodon parhaita ja toisaalta vähemmän onnistuneita puolia. Koska säätiöiden tukiasukkaiden kohderyhmä on sangen laaja, arviointia varten on valittu tiettyjä asukasryhmiä hieman tarkempaan tarkasteluun. Näitä ovat ensinnäkin mielenterveysongelmaiset, jotka ovat molemmilla säätiöillä merkittävä kohderyhmä. Toiseksi tarkastellaan erityisesti Y-säätiön osalta päihdeongelmaisten tukiasukkaiden tilannetta ja Aspan osalta kehitysvammaisten tilannetta, jotka ovat säätiölle ominaisia merkittäviä asukasryhmiä. Paikkakuntien edustajien haastattelujen tematiikka liittyi kaupunkien asuntotilanteeseen, asumispalveluiden tarpeiden kartoittamiseen, asiakkaiden valintaprosesseihin, asumispalveluiden toteuttamistapoihin, Y-säätiön ja Aspan sekä muiden yksityisten toimijoiden rooliin asuntojen ja asumispalveluiden järjestämisessä sekä nykyisiin kehittämistarpeisiin ja tulevaisuudessa ennakoitaviin muutossuuntiin. Kahdessa seuraavassa alaluvussa esitellään kaksi keskeistä säätiöiden toimintaperiaatteisiin liittyvää käsitettä, asunnottomuus ja asumispalvelut, minkä jälkeen kuvataan säätiöiden toimintamalleja. 1.3 Asunnottomuuden määritelmät Asunnottomuuden laajuutta on selvitetty useilla eri tavoin: ARAn kyselyllä, kaupunkien omilla kyselyillä sekä väestörekisterikeskuksen ja maistraatin muuttorekisteritietojen perusteella (Korhonen 2002). Kuitenkin tilastot asunnottomien määristä perustuvat arvioihin, joiden luotettavuus vaihtelee jossain määrin mm. paikkakunnan koosta riippuen. ARAn tietojen Asunnottomia oli vuoden 2002 lopussa yksinäistä henkilöä ja 774 perhettä. Maan yksinäisistä asunnottomista 83 % (noin asunnotonta) on kasvukeskuksissa etenkin pääkaupunkiseudulla. Asunnottomuus keskittyy pääkaupunkiseudulle ja etenkin Helsinkiin, jossa asuu puolet maan yksinäisistä asunnottomista eli henkilöä sekä suurin osa asunnottomista perheistä. Seuraavaksi eniten asunnottomia oli Tampereella, Espoossa, Turussa ja Vantaalla (Tiitinen & Ikonen 2003). Asunnottomuus ei ole moderni ilmiö, vaan sitä on esiintynyt kautta aikojen. Suomalainen asuttomuus esiintyi ensin maaseudun tilattoman väestön asunnottomuutena, sitten sotien jälkeen siirtoväestön ja rintamamiesten asumiskysymyksenä. Kolmas asunnottomuuden muoto liittyy yhteiskunnan rakennemuutokseen ja kaupungistumiseen. Kaupunkiasunnottomuuden leimautuminen alkoholistien asunnottomuudeksi on vaikuttanut nykyiseen käsitykseen erityisryhmien asunnottomuudesta (Poteri 1997, 8-9, Saarenheimo 1996).

10 9 Asunnottomuudesta ei ole olemassa yksiselitteistä EU:n laajuista määritelmää (Kärkkäinen ym. 1998, 5). Kuntien asumistilastoissa asunnottomiksi luetaan henkilöt, jotka elävät ulkona tai tilapäissuojissa, joita ei ole tarkoitettu asunnoiksi elävät yömajoissa tai kodittomien asuntoloissa; elävät asunnon puutteen takia hoito- ja huoltokodeissa, ensisuojassa, hoidollisessa asuntolassa tai vastaavassa hoidollisessa yksikössä elävät asunnon puutteen vuoksi psykiatrisessa sairaalassa, vanhainkodissa tai kehitysvammalaitoksessa ovat vapautumassa vankilasta eikä heillä ole asuntoa tiedossa tai joille ei ole varattu asuntolapaikkaa asunnon puutteen vuoksi majailevat tilapäisesti tuttavien tai sukulaisten luona sekä perheet, jotka yhteisen asunnon puuttuessa asuvat erillään tai tilapäismajoituksessa kuten matkustajakodissa tai sukulaisten ja tuttavien luona (Kärkkäinen ym. 1998, 10-11; Laurinkari 1994, 17-18). Dragana Avramov määrittelee asunnottoman henkilöksi, jolla ei ole henkilökohtaista kunnollista asuntoa. Asunnottomat eivät saa pysyvää kunnollista asuntoa tai eivät pysty pitämään sitä taloudellisista tai sosiaalista syistä johtuen. Asunnottomia ovat myös henkilöt, jotka eivät saa asuntoa, koska eivät kykene elämään itsenäisesti eivätkä näin ollen kykene pitämään asuntoa. He tarvitsevat hoivaa ja tukea, mutta eivät ole laitoshoidon tarpeessa (Hannikainen-Ingman 1998, 25). Asunnottomuus ei ole sidoksissa sosiaalitoimen asiakkuuteen tai syrjäytymiseen: osa asunnottomista ei hae toimeentulotukea tai ei näy muulla perusteella kuten vankilassa tai päihdehuollon asumispalveluissa olon vuoksi sosiaalitoimen tilastoissa. Riitta Granfelt (1998) on jaotellut asunnottomuuden absoluuttiseen, kaduilla, metsissä, rappukäytävissä ja yömajoissa oleskelun käsittävään asunnottomuuteen sekä suhteelliseen, erilaisissa laitoksissa, hoito- ja turvakodeissa sekä tuttavien luona asumisen käsittävään asunnottomuuteen, joka on tyypillisempää naisille kuin miehille. Avramovin mukaan asunnottomuutta aiheuttavat ensinnäkin rakenteelliset tekijät kuten halpojen asuntojen puute, sosiaalinen ja taloudellinen turvattomuus, mielenterveydeltään sairaiden ja häiriintyneiden tuki- ja hoitomahdollisuuksien puute sekä tiettyjen henkilöiden ja ryhmien juridinen tai sosiaalinen syrjintä. Asunnottomuutta aiheuttavat myös sosiaaliset tekijät kuten perhetausta, ystäväpiiri, epäviralliset verkostot ja alakulttuurit sekä henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja elämänhistoriaan liittyvät syyt kuten ristiriidat perheen kanssa, koulunkäynnin keskeyttäminen, päihteiden väärinkäyttö, mielenterveysongelmat ja persoonallisuushäiriöt. Rakenteellisella tasolla asunnottomuutta kasvattavat asuntomarkkinoiden syrjintämekanismit, sosiaalisen asunnontuotannon vähentäminen ja sosiaalisen vuokraasuntokannan myyminen, asumistuen leikkaukset ja vuokratakuiden yleistyminen, köyhyyden, toimeentulovaikeuksien, työttömyyden sekä liikkuvuuden lisääntyminen ja solidaarisuuden väheneminen. Suomessa etenkin vuokrasäännöstelyn poistuminen vuonna 1995, perherakenteen muutokset eli yksinasuvien määrän lisääntyminen sekä muuttoliike kasvukeskuksiin ovat vaikuttaneet asuntopoliittisiin tarpeisiin. Muuttoliikkeen vuoksi kasvukeskusten asuntomarkkinoilla on ollut ristiriitainen tilanne. Työllisyyden koheneminen, reaalitulojen kasvu ja asunnon rahoitusmahdollisuuksien paraneminen, alempi korkotaso ja pidentyneet laina-ajat ovat luoneet edellytykset

11 10 maksukykyisen asuntokysynnän muodostumiselle, mutta määrällisesti merkittävä osa asunnontarvitsijoista on pienituloisia ja omistusasuntojen parantuneita rahoitusmahdollisuuksia hyödyntämään kykenemättömiä kansalaisia (Kärkkäinen ym. 1998, 14; Fredriksson 2003, 8-10, 45). Yksilötasolla päihde- mielenterveys- ja muiden elämänhallintaa vaikeuttavien ongelmien lisäksi myös asennemuutosten arvioidaan lisänneen asunnottomuutta. Vuokrarästit ovat yleistyneet eivätkä maksuhäiriöiset ihmiset välttämättä suostu käyttämään suoralaskutusta. Tällöin samat ihmiset joutuvat häädettäväksi yhä uudestaan ja ovat asunnottomuuden kovaa ydintä (mm. Hannikainen & Kärkkäinen 1997, Hannikainen- Ingman 1998, Korhonen 2002). Myös hoitoideologian eli päihteettömyyden vaatimuksen kunnollisen asunnon vastineeksi on koettu aiheuttavan asunnottomuutta, sillä osa asunnottomista ei pysty sitoutumaan siihen koskaan. Nykyisin asunnoton on tyypillisimmin keski-ikäinen vuotias mies, joka majailee sukulaisten ja tuttavien luona. Laman jälkeen asunnottomuus on moninaistunut, ja naisten sekä nuorten osuus asunnottomista on kasvanut. Yksinäisistä asunnottomista on naisia vajaa viidennes. Asunnottomuus on muuttunut näkymättömämmäksi, kun työttömät ovat muuttaneet pienempiin asuntoihin ja nuoret jääneet lapsuudenkoteihin (Laurinkari 1994, 16-17; Kärkkäinen ym. 1997, 75; Kärkkäinen ym. 1998, 12). Asunnottomuuden moninaistuminen vaikuttaa myös sen vähentämiskeinoihin. Määrällisesti hallitsevimmalle asunnottoman tyyppihahmolle eli alkoholisoituneelle miehelle arvioidaan edelleen löytyvän ratkaisuja myös perinteisen asunnon tarjoamisen avulla ja viimesijaisen vastuun toteuttamispaikkoina toimivien ensisuojien sekä asuntola- ja yömajapaikkojen avulla. Sen sijaan huume- ja mielenterveysongelmaiset nuoret eivät välttämättä edes hakeudu asuntojonoihin eivätkä asuntoloihin, vaan siirtyvät ystäviensä ja tuttaviensa asunnosta toiseen, asettavat haasteen myös kunnille uusien ratkaisujen löytämiseksi. Sen lisäksi, etteivät huumeongelmaiset nuoret suostu hakeutumaan asuntoloihin, soluasuntojen ei myöskään katsota soveltuvan heidän asumismuodokseen. Asumisen polku eli portaittainen eteneminen muodostuu esteeksi osalle asunnottomista, jotka eivät halua muuttaa asuntolaan tai muuhun ryhmämuotoiseen ja valvottuun asumisyksikköön, vaan haluavat siirtyä suoraan itsenäiseen asumiseen. Helsingissä onkin vähennetty asuntola- ja yömajapaikkojen määrä puoleen 2 000:sta 900:aan viimeisimmän kymmenen vuoden aikana (Kärkkäinen, Hannikainen & Heikkilä 1998, 29-30). Ongelmallisen ryhmän muodostavat myös henkilöt, jotka eivät kuulu minkään asumisen tukipalveluiden pääsemistä edistävän lain piiriin sekä ne, jotka eivät koe tarvitsevansa tukea (myös Hannikainen-Ingman 1998, 18). Soluasumiseen muuttamisen kieltäytymisen lisäksi myös hakijoiden vaatimustason nouseminen yksittäisten asuntojen suhteen vaikuttaa asunnonhakijoiden tarjotusta asunnosta kieltäytymiseen ja asukaskunnan vaihtuvuuteen. Pelkästään asunnontarpeessa olevat asunnottomat odottavat asunnolta hyvää sijaintia ja leimautumatonta asuinaluetta, joka ei ole minkään erityisryhmän runsaasti asuttama. Osalla kaupungin vuokra-asuntoihin hakevista on ollut odotuksia pyykin- ja astianpesukonetasoisesta varustuksesta. Myös vapaaehtoinen asunnon remontointi kaupungin ostamilla tarvikkeilla on käynyt harvinaisemmaksi.

12 Asumispalveluiden, tukiasumisen ja palveluasumisen määritelmät Erityisryhmien asumisongelmien määrittäminen liittyi 1970-luvulla käynnistyneeseen palvelujärjestelmien luomiseen. Ilkka Taipaleen (1998, 32-33) mukaan Suomessa on ratkaistu kolmen erillisryhmän asuntopulmat erillisratkaisulla: 1950-luvulta lähtien perheellisten ongelmat arava-asunnoilla, 1960-luvulta lähtien vanhusten asuinrakennuksia rakentamalla ja 1960-luvun lopulta lähtien opiskelijoiden asuntosäätiöiden avulla heidän ongelmansa. Vaikka tämän kehityksen myötä 1980-luvun lopulle mennessä opiskelijoiden, vanhusten, romanien ja vammaisten asumistarpeet voitiin täyttää määrällisesti kohtuullisella tavalla (Karjalainen 1993, 17; Saarenheimo & von Hertzen 1996) asumisen laadullinen kehittäminen oli vielä lapsenkengissä luvulla rakennettiin ensimmäiset palvelutalot liikuntavammaisille, minkä jälkeen lähdettiin kehittämään muita laitoksia pienempimuotoisia asumisratkaisuja ja lopulta 1990-luvulta ryhdyttiin kehittämään asumisratkaisuja, joissa vammaiset voisivat asua normaaleissa asumisratkaisuissa palvelujen avulla. Viimeisen vuosikymmenen aikana suomalaista asuntopolitiikkaa on muuttanut etenkin hyvinvointivaltion rahoituskriisi ja hoitopolitiikan muutokset, joiden myötä vähennettiin radikaalisti sekä yksinäisten miesten majoittamiseen käytettyjä asuntoloita että laitospaikkoja. Laitoskeskeisen sosiaalipalvelujärjestelmän purkaminen edellytti asumispalveluiden ja erilaisten tukipalveluiden järjestämistä, joita tarvitsivat erityisesti laitoksista kotiutettavat mielenterveysongelmista kärsivät ja erityisesti ikääntyvien vanhempien luona asuvat kehitysvammaiset. Kuitenkin 1990-luvun puolessa välissä vammaispalvelu- ja avohoitojärjestelmän rakentaminen oli vielä kesken (Karjalainen 1993, 2-5; Urponen 1994, 257). Avohoidon kehittymättömyys vastaanottaa kaikkia laitoksista tulleita ilmeni mm. kuolleisuuden ja itsemurhien lisääntymisenä kotiutetuilla, suojatyön ja työtoiminnan riittämättömyytenä, avohoidon toimimattomuutena iltaisin, viikonloppuisin ja öisin poikkeuksia lukuun ottamatta, mielenterveysongelmaisten heikkona asumistasona sekä häätöjen lisääntymisenä puolella vuosina Tästä osuudesta kolmasosan arvioitiin olevan mielenterveysongelmista kärsiviä ja itsenäisessä elämässä pärjäämättömiä henkilöitä eikä tavallisissa taloyhtiöissä ole valmiutta tilanteen kohtaamiseen. Tästä syystä asunnottomuus on lisääntynyt etenkin psykoosia sairastavilla (Poteri 1997, 19-30, Taipale 1998, 9-15). Sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottamisen lähtökohtana on perustuslain 19 säädös, jonka mukaan jokaisella on subjektiivinen oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon sekä oikeus perustoimeentulon turvaan. Tämän lisäksi julkisen vallan on turvattava riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä, tuettava lasten huolenpidosta vastaavien työtä sekä edistettävä asumista. Tavoitteet liittyvät siten kohtuullisen toimeentulon takaamiseen, turvan järjestämiseen erilaisten sosiaalisten riskien varalta sekä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden varmistamiseen. Kuntien tehtävistä sosiaali- ja terveydenhuollosta on säädetty sosiaalihuoltolaissa, kansanterveyslaissa sekä sosiaalihuollon erityislaissa kuten päihde-, mielenterveys-, kehitysvamma- ja vammaispalvelulaissa. Vaikka vammaispalveluista ei säädetä erikseen muissa kuin kehitysvamma- ja vammaispalvelulaeissa, sosiaalihuoltolain 17 mukaan kunnan on huolehdittava sosiaalityöstä, kasvatus- ja perheneuvonnasta, kotipalveluista, perhehoidosta, omaishoidon tuesta sekä vammaisten henkilöiden työllistämistä tukevasta toiminnasta ja vammaisten henkilöiden työtoiminnasta, laitoshuollosta sekä myös asumispalveluista (Myllymäki 2003, 7-8; Romppainen 2003,49).

13 12 Asumispalveluiden, tuki- ja palveluasumisen määritelmiä on useita. Asumispalveluista ja palveluasumisesta on säädetty laissa. Asumispalveluiden käsite on sosiaalihuoltolain 22 :n määritelmän mukaan palvelu- ja tukiasumisen järjestämistä. Lain 23 :n mukaan asumispalveluja annetaan henkilölle, joka erityisestä syystä tarvitsee apua tai tukea asunnon tai asumisensa järjestämiseen (Räty 20002, 214; Yksilölliset palvelut 2003, 10). Kuitenkaan laki ei velvoita asunnon järjestämiseen muille kuin alle 21-vuotiaille lastensuojelutoimenpiteiden kohteena tai muutoin perhe- tai laitoshoidossa olleille nuorille. Vammaispalvelulain ensimmäisessä vaiheessa vuonna 1988 lain tarkoitukseksi mainittiin vammaisten elämän edistämisen yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä. Vuodesta 1992 lähtien vammaisilla on ollut oikeus kuljetusapuun ja asumispalveluihin (Urponen 1994, 255). Vammaisella henkilöllä tarkoitetaan vammaispalvelulain 2 :n mukaan henkilöä, jolla vamman tai sairauden vuoksi on pitkäaikaisesti erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elintoiminnoista (Räty 20002, 219). Vammaisuuden perustella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain 8 :n mukaan kunnan on järjestettävä vaikeavammaiselle henkilölle muun muassa palveluasuminen, jos henkilö tarvitsee välttämättä vammansa tai sairautensa johdosta palvelua suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista (Yksilölliset palvelut 2003, 10). Tukiasuminen on omatoimista suoriutumista tukeva ja kuntoutumista edistävä asumismuoto, joka perustuu päävuokralaissuhteeseen. Tukiasunnot ovat sosiaalitoimen tai yksityisen palveluntarjoajan tuottamia asuntoja henkilöille, jotka tarvitsevat tilapäistä tai pitkäaikaista tukea siirtyäkseen myöhemmin itsenäiseen asumiseen. Tukiasunnossa asuvalla on ammatillinen tai vapaaehtoinen tukihenkilö, joka tapaa tukiasunnossa asuvaa toistuvasti pidemmän ajanjakson. Hoitokodit, palvelukodit ja perhekodit eroavat tukiasunnoista mm. siinä, että niissä asukkaat asuvat yleensä alivuokralaissuhteessa. Palveluasuminen on tarkoitettu henkilöille, jotka eivät ole laitoshoidon tarpeessa, mutta tarvitsevat jostakin syystä enemmän tukea ja palveluita suoriutuakseen jokapäiväisistä tavanomaisista elämän toiminnoista. Palveluasumisen tavoitteena on mahdollisimman itsenäinen suoriutuminen tavanomaisista elämäntoiminnoista. Selkeimmin erottavana tekijänä tuki- ja palveluasunnoissa ovat fyysiset ratkaisut, sillä palveluasumisessa tyyppiratkaisuna on erillinen, tiettyä tarkoitusta varten rakennettu palvelutalo tai -asunto, kun valtaosa tukiasunnoista sijaitsee normaalissa asuntokannassa muun asutuksen joukossa (Heinonen 1997, 4-6, Räty 2000, ; Romunen 2003, 3-4). Tämän jaottelun lisäksi kehitysvammaisilla asumispalvelut jaotellaan 1) autettuun asumiseen, joka sisältää henkilökunnan tuen ja ohjauksen kaikkina vuorokauden aikoina, 2) ohjattuun asumiseen, joka sisältää päivittäistä tukea ilman yövalvontaa sekä 3) tuettuun asumiseen, joka sisältää yksilöllisen tarpeen mukaisen ja omatoimiseen suoriutumisen tähtäävän tuen (Viiden suurimman kaupungin b, 13).