Suomen aluekehittämisstrategia 2020

Transkriptio

1 Suomen aluekehittämisstrategia 2020 Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja Alueiden kehittäminen 23/2010

2 aluestrategia työryhmä Suomen aluekehittämisstrategia 2020 Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja Alueiden kehittäminen 23/2010

3

4 Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja Alueiden kehittäminen 23/2010 Arbets- och näringsministeriets publikationer Utvecklande av regionerna 23/2010 MEE Publications Regional development 23/2010 Tekijät Författare Authors Aluestrategia työryhmä Puheenjohtaja Veijo Kavonius, aluekehitysjohtaja/tem Pääsihteerit: Marikki Järvinen, neuvotteleva virkamies/tem Kari Gröhn, ylitarkastaja/tem Julkaisuaika Publiceringstid Date Toukokuu 2010 Toimeksiantaja(t) Uppdragsgivare Commissioned by Työ- ja elinkeinoministeriö Arbets- och näringsministeriet Ministry of Employment and the Economy Toimielimen asettamispäivä Organets tillsättningsdatum Date of appointment Julkaisun nimi Titel Title Suomen aluekehittämisstrategia 2020 Tiivistelmä Referat Abstract Työ- ja elinkeinoministeriö asetti ministeriöiden, alueiden ja etujärjestöjen edustajista koostuvan työryhmän valmistelemaan aluekehittämisstrategiaa Työryhmän toimikausi oli Työryhmää avusti aluekehityksen asiantuntijoista koostuva sparrausryhmä. Työn aikana kuultiin kaikkiaan noin 60 aluekehityksen asiantuntijaa työryhmän kokouksissa ja seminaareissa sekä suuralueittaisissa, teemapohjaisissa tilaisuuksissa. Työryhmän tehtävänä oli valmistella ehdotus alueiden kehittämisen peruslinjauksista ja toteuttamispolitiikasta vuoteen 2020 sekä varautumisesta EU:n rakennerahastokauteen vuoden 2013 jälkeen. Työryhmän raportissa kuvataan 2010-uvun aikana alueelliseen kehitykseen kohdistuvia haasteita ja niiden vaikutuksia ja luodaan visio siitä, millaiseen alueellisen kehityksen tilaan aluekehittämisellä pyritään vuoteen 2020 mennessä. Aluekehittämisen haasteena on yleisesti globalisaatio ja ilmastonmuutos sekä erityisesti tuotantorakenteen uudistaminen ja palveluvaltaisuuden lisääminen myös materiaalisen tuotannon sisällä, julkisen sektorin toimintatapojen uudistaminen sekä tuottavuuden ja tehokkuuden nostaminen, kaiken alueilla olevan potentiaalin tehokas hyödyntäminen, väestön ikääntyminen, työvoiman niukkuus ja työmarkkinoiden globalisoituminen sekä maamme monikulttuuristuminen. Tieto, osaaminen ja luonnonvarojen kestävä hyödyntäminen sekä halu ja kyky uudistua ovat avaintekijöitä alueiden menestykselle. Olennaista on alueiden oppimis- ja uudistumiskapasiteetin vahvistaminen. Tehokas ja toimiva monitasoinen hallinto on kilpailutekijä avoimessa taloudessa. Suomen aluekehittämisstrategia raportti jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osiossa on aluekehitysvisio 2020, sen toteuttamisen keskeiset periaatteet ja lähivuosille ehdotetut strategiset toimenpiteet. Visio sisältää kokonaisvision ja sitä tukevat ja täsmentävät temaattiset visiot sekä niiden perustelut. Teemavisiot koskevat alue- ja yhdyskuntarakennetta ja saavutettavuutta, alueiden elinkeinorakennetta, alueellisia työmarkkinoita, koulutusjärjestelmää, alueellista innovaatiotoimintaa, alueiden roolia kansantaloudessa, uusia energialähteitä ja energian tuotantoa sekä suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmää. Aluekehittämisstrategia raportin toinen osio sisältää työn tausta-aineistoa. Siinä on laajaa analyysia aluekehitykseen 2010-luvulla vaikuttavista keskeisistä kehitystrendeistä ja niiden alueellisista vaikutuksista. Aineisto on kerätty strategiatyön aikana hyödyntäen asiantuntijoita ja erilaisia tutkimuksia ja selvityksiä. Työhön liittyen on julkaistu erikseen myös 15 asiantuntijan artikkelikokoelma Trendejä ja visioita aluekehityksestä 2010-luvulla. Nämä aineistot eivät edusta työryhmän yhteistä näkemystä. Työ- ja elinkeinoministeriön yhdyshenkilöt: AKY / Marikki Järvinen, puh Asiasanat Nyckelord Key words Aluekehitys, visio, strategia, trendi, globalisaatio, osaaminen, ikääntyminen, innovaatio, kehittäminen ISSN Kokonaissivumäärä Sidoantal Pages 157 ISBN Kieli Språk Language Suomi, finska, finnish Hinta Pris Price 27 Julkaisija Utgivare Published by Työ- ja elinkeinoministeriö Arbets- och näringsministeriet Ministry of Employment and the Economy Kustantaja Förläggare Sold by Edita Publishing Oy / Ab / Ltd

5

6 Työryhmän asettaminen ja tehtävä Työ- ja elinkeinoministeriö asetti työryhmän valmistelemaan strategiaa. Työryhmän alkuperäinen toimikausi oli , mutta sen toimintaa jatkettiin tammikuun 2010 loppuun saakka. Aluestrategia työryhmän tehtävänä oli valmistella ehdotus alueiden pitkän tähtäyksen kehittämisen peruslinjauksista ja toteuttamispolitiikasta vuoteen 2020 sekä varautumisesta EU:n rakennerahastokauteen vuoden 2013 jälkeen. Työryhmän ehdotuksen tuli sisältää visio alueellisen kehityksen tilasta vuonna 2020 sekä alueiden kehittämisen periaatteet ja strategiset linjaukset. Aluestrategia työryhmän puheenjohtajana oli aluekehitysjohtaja Veijo Kavonius työ- ja elinkeinoministeriön alueiden kehittämisyksikön aluestrategiaryhmästä. Työryhmän jäseniä olivat neuvotteleva virkamies Mika Honkanen ja työministerin erityisavustaja Elina Moisio työ- ja elinkeinoministeriöstä, neuvotteleva virkamies Riitta Viren ja yli-insinööri Risto Murto (varajäsen) liikenne- ja viestintäministeriöstä, neuvotteleva virkamies Maarit Laakso-Eräkallio ja sisäisen turvallisuuden sihteeristön päällikkö Tarja Mankkinen (varajäsen) sisäasiainministeriöstä, neuvotteleva virkamies Tiina Tihlman ja yli-insinööri Timo Turunen (varajäsen) ympäristöministeriöstä, neuvotteleva virkamies Sirpa Karjalainen maa- ja metsätalousministeriöstä, neuvotteleva virkamies Merja Niemi, opetusneuvos Tarja Riihimäki (varajäsen) ja kulttuuriasiainneuvos Hannu Sulin (varajäsen) opetusministeriöstä, finanssisihteeri Carolina Sierimo ja apulaisosastopäällikkö Rolf Myhrman (varajäsen) sosiaali- ja terveysministeriöstä, neuvotteleva virkamies Juha Majanen ja neuvotteleva virkamies Hannele Kerola (varajäsen) valtiovarainministeriöstä, johtaja Leila Helaakoski Pohjois-Pohjanmaan TE-keskuksesta (2010 alusta elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus), johtaja Kari Virranta (varajäsen) Pohjois-Savon TE-keskus (2010 alusta elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus), maakuntajohtaja Asko Peltola ja Keski- Suomen maakuntajohtaja Anita Mikkonen (varajäsen) Länsi-Suomen Allianssista, aluekehitysjohtaja Ilmi Tikkanen ja maakuntajohtaja Esa Halme (varajäsen) Etelä- Suomen maakuntien liittoumasta, maakuntajohtaja Matti Viialainen ja maakuntajohtaja Pentti Hyttinen (varajäsen) Itä-Suomen neuvottelukunnasta, kehittämisjohtaja Kaj Lyyski ja kehittämisjohtaja Maiju Hyry (varajäsen), Pohjois-Suomen neuvottelukunnasta, johtaja Keijo Sahrman ja erityisasiantuntija Annukka Mäkinen (varajäsen) Suomen Kuntaliitosta, puheenjohtaja Jarkko Wuorinen ja kehittämispäällikkö Janne Pesonen (varajäsen) Suomen Yrittäjistä, apulaisjohtaja Markku Liljeström ja erikoissuunnittelija Auli Korhonen (varajäsen) Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöstä (SAK), elinkeinopoliittinen asiamies Mats Nyman ja järjestösihteeri Merja Fyhrberg (varajäsen) AKAVA:sta, johtaja Olli-Pekka Väänänen, MTK, varatoimitusjohtaja Pentti Mäkinen ja ekonomisti Maarit Lindström (varajäsen)

7 Keskuskauppakamarista, ekonomisti Janne Huovari ja tutkimusjohtaja Raija Volk (varajäsen), PTT, tutkimusprofessori Aki Kangasharju ja yksikönjohtaja Juha Honkatukia (varajäsen), VTT, ennakointipäällikkö Riitta Nieminen-Sundell, Sitra ja teknologiajohtaja Raine Hermans, Tekes. Työryhmän pääsihteereinä toimivat neuvotteleva virkamies Marikki Järvinen ja ylitarkastaja Kari Gröhn työ- ja elinkeinoministeriön alueiden kehittämisyksikön aluestrategiaryhmästä. Sihteeristöön kuuluivat myös suunnittelija Jenna Nieminen ja ylitarkastaja Satu Tolonen työ- ja elinkeinoministeriöstä, ylitarkastaja Hanna-Mari Kuhmonen ja ylitarkastaja Laura Jänis maa- ja metsätalousministeriöstä sekä Päivi Bosquet opetusministeriöstä. Aluestrategia työryhmä kokoontui 17 kertaa. Työryhmä tukena toimi aluetutkimuksen asiantuntijoista koostunut sparrausryhmä, jonka jäsenet laativat omat aluestrategiavisionsa. Sparrausryhmä haastoi kriittisesti aluestrategia työryhmän työn jatkuvaan arviointiin, tuki työryhmän toimintastrategiaa ja ydintehtävien toteutumista sekä teki sen toimintatapaan ja työn sisältöön liittyviä kehittämisehdotuksia. Lisäksi järjestettiin kaksi työryhmän ja sparrausryhmän yhteistä seminaaria, joiden aiheina olivat maaseutualueet, alueiden kilpailukyky, aluerakenne ja kaupunkialueet. Sparrausryhmään kuuluivat maaseutupolitiikan professori Hilkka Vihinen Maaja elintarviketalouden tutkimuskeskuksesta, tutkimusjohtaja Raija Volk Pellervon taloudellisesta tutkimuslaitoksesta (vuoden 2010 alusta johtaja sosiaali- ja terveysministeriössä), johtava ekonomisti Antti Moisio Valtion taloudellisesta tutkimuskeskuksesta, kansantaloustieteen professori Hannu Tervo Jyväskylän yliopistosta, toimitusjohtaja, tutkija Seppo Laakso Kaupunkitutkimus TA Oy:stä ja aluetieteen professori Markku Sotarauta Tampereen yliopistosta. Alueiden edustajia kuultiin kehittämisen alueellisista painopisteistä neljässä suuralueseminaarissa (Pohjois-, Itä-, Länsi- ja Etelä-Suomi). Seminaarien tarkoituksena oli tukea valtakunnallisen aluestrategian, maakuntasuunnitelmien ja maakuntaohjelmien valmistelua kytkemällä maakuntien ohjelmatyö ja valtakunnallinen aluestrategiatyö toisiaan tukevaksi kokonaisuudeksi. Työryhmän esitys perustuu analyysiin laajasta tausta-aineistosta, joka on koottu strategian taustamuistioksi. Taustamuistion laadinnassa hyödynnettiin useita ajankohtaisia tutkimuksia ja selvityksiä alueiden tulevaisuuden haasteista sekä väestön kehityksestä. Koska taustamuistiossa on pyritty tuomaan esille erilaisia, osin ristiriitaisiakin tulevaan aluekehitykseen liittyviä näkökulmia, se ei edusta kaikilta osin työryhmän yhteistä näkemystä. Työryhmän kokouksissa ja seminaareissa kuultiin yli 60 asiantuntijaa. Valmistelun kuluessa työ- ja elinkeinoministeriö kävi keskusteluja keskeisten ministeriöiden ja etujärjestöjen edustajien kanssa saadakseen eri tahojen näkemyksiä työn pohjaksi. Matriisiyhteistyötä hyödynnettiin työ- ja elinkeinoministeriön osastojen ja yksiköiden välillä. Näin työn aikana kertyi runsaasti Suomen aluekehitystä koskevaa aineistoa.

8 Sparrausryhmän ja eräiltä muilta asiantuntijoilta pyydetyt visiot ilmestyvät työja elinkeinoministeriön julkaisusarjassa erillisenä julkaisuna. Tämäkin aineisto on ollut strategiatyössä tausta-aineistona eikä työryhmä välttämättä yhdy kaikkiin asiantuntijoiden esittämiin näkemyksiin. Laadinnan aikana kerätty aineisto on löydettävissä työ- ja elinkeinoministeriön internet sivustoilla osoitteessa: Aluestrategia 2020 työryhmä jättää kunnioittavasti esityksen Aluestrategiaksi 2020 työ- ja elinkeinoministeriölle Helsingissä Veijo Kavonius Mika Honkanen Elina Moisio Riitta Viren Maarit Laakso-Eräkallio Tiina Tihlman Sirpa Karjalainen Merja Niemi Carolina Sierimo Juha Majanen Leila Helaakoski Asko Peltola Ilmi Tikkanen Matti Viialainen Kaj Lyyski Keijo Sahrman Jarkko Wuorinen Markku Liljeström Mats Nyman Olli-Pekka Väänänen Pentti Mäkinen Janne Huovari Aki Kangasharju Riitta Nieminen-Sundell Raine Hermans Kari Gröhn Marikki Järvinen

9

10 Sisältö Työryhmän asettaminen ja tehtävä... 5 I Suomen aluekehittämisstrategia Johdanto Aluekehitysvisio Perustelut visiolle Yleisperustelut Alue- ja yhdyskuntarakenne sekä saavutettavuus Alueiden elinkeinorakenne Alueelliset työmarkkinat Koulutusjärjestelmä ja osaaminen Alueellinen innovaatiotoiminta Alueiden rooli kansantaloudessa Uusiutuvat energialähteet ja energiantuotanto Aluekehittämisen suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmä Periaatteet strategian toteuttamiselle Strategiset toimenpiteet II Taustamuistio Johdanto Aluekehitykseen vaikuttavat megatrendit Globalisaatio Talouskriisin vaikutukset aluekehitykseen Ilmastonmuutos ja energian saatavuus Ikääntyminen ja työllisyyden kehitys Saavutettavuus Muut aluekehitykseen vaikuttavat trendit Yritystoiminta ja elinkeinorakenteen kehitys Tutkimus- ja kehittämistoiminta ja innovaatiot Osaamisrakenteiden ja koulutusjärjestelmän kehittäminen Maahanmuutto Työelämän muutokset Kulttuuri- ja vapaa-ajanpalvelut Hyvinvointi- sekä sosiaali- ja terveyspalvelut Arvojen ja asenteiden muutokset Kilpailukykyiset kaupunkiseudut Elinvoimainen maaseutu ja saaristo Keskittyvä aluerakenne ja hajautuva yhdyskuntarakenne Suomen lähialueiden kehitys Itämeri

11 Barentsin alue Yhteistyö Venäjän kanssa ja lähialueyhteistyö Aluekehittämisen suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmä EU:n koheesio- ja maatalouspolitiikan uudistus Yhteenveto koheesiopolitiikan uudistamisesta EU-tasolla Suomen kannat tulevaan alue- ja rakennepolitiikkaan Euroopan yhteisen maatalouspolitiikan kehittäminen OECD:n aluepoliittiset linjaukset

12 I Suomen aluekehittämis- strategia 2020

13

14 1 Johdanto Edellinen, vuoteen 2013 ulottuva, valtakunnallinen aluekehittämisstrategia valmistui vuonna Käsillä oleva vuoteen 2020 ulottuva alueiden kehittämisen pitkän aikavälin strategia on tehty työ- ja elinkeinoministeriön johdolla tulevan aluepolitiikan ja EU:n koheesiopolitiikan valmistelun pohjaksi. Aluestrategian uudistaminen perustuu valtakunnallisia alueiden kehittämisen tavoitteita koskevaan valtioneuvoston päätökseen Suomen aluekehittämisstrategia 2020 kuvaa 2010 luvun aikana alueelliseen kehitykseen kohdistuvia haasteita ja niiden vaikutuksia ja luo niiden pohjalta aluekehitysvision siitä, millaiseen alueellisen kehityksen tilaan kansallisessa alueellisessa kehittämisessä pyritään vuoteen 2020 mennessä. Aluekehittämisstrategia 2020 ohjaa Suomen aluekehitystyötä ja sitä koskevia toimenpiteitä tulevien vuosien aikana. Se on pohjana seuraavan hallitusohjelman sekä aluekehitystä koskevan periaatepäätöksen laadinnassa. Tarkoituksena on, että eri ministeriöt ottavat strategian linjaukset huomioon omissa kehittämisstrategioissaan ja toimintasuunnitelmissaan. Lisäksi ajatuksena on, että ministeriöt sisällyttävät strategian toteuttamisen kannalta keskeiset toimenpiteet elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskusten (ELY) ja aluehallintovirastojen (AVI) strategia-asiakirjoihin ja niiden kanssa laadittaviin strategisiin tulossopimuksiin sekä niitä koskeviin vuosittaisiin tulossopimuksiin. Strategia linjaa myös maakunnissa tapahtuvaa aluekehitystyötä. Strategian linjaukset ja periaatteet ohjaavat maakuntastrategioiden ja ohjelmien valmistelua sekä maakuntien liittojen ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten (ELY) yhdessä valmistelemien strategisten tulossopimusehdotusten laadintaa. Suomen aluekehittämisstrategia 2020 jakautuu kahteen osioon. Ensimmäinen osio sisältää aluekehitysvision 2020 ja sen perustelut sekä toteuttamisen periaatteet. Toisen osion eli strategian taustamuistion laadinnassa on käytetty hyväksi laadintaprosessin aikana kerätty keskeinen materiaali. Aluekehitysvisio 2020 jakautuu kolmeen osaan. Ensin on esitetty aluekehitystä koskeva kokonaisvisio. Sitä täydentävät aluekehityksen kannalta keskeiset temaattiset visiot ja visioita koskeva perusteluosa, jossa on tarkemmin kuvattu asiat ja näkökulmat, joihin visio perustuu. Kolmas osa sisältää periaatteet strategian toteuttamiselle ja käynnistettäviksi ehdotetut strategiset toimenpiteet. Varsinaisten toimenpiteiden määrä on tarkoituksella rajattu pieneksi. Esiin on nostettu vain keskeisimmät lähiajan toimenpiteet, joilla kuitenkin on suuri vaikutus tulevaan aluekehittämiseen. Globaalissa taloudessa tapahtuvien nopeiden ja välillä yllättävienkin muutosten takia toimenpiteitä on tarkoitus arvioida ja määritellä vuosittain. Näin toimintaa voidaan joustavasti suunnata esiin nousevien uusien tarpeiden pohjalta. 13

15 Strategian taustamuistiossa ennakoidaan kuluvan vuosikymmenen aikana aluekehitykseen kohdistuvia haasteita ja mahdollisuuksia sekä niiden alueellisia vaikutuksia. Aluekehitysvisio ja aluekehityksen keskeiset periaatteet perustuvat analyysiin muistiossa esille tuotuihin kehitysnäkymiin. Muistio pitää sisällään erilaisia, osin ristiriitaisiakin, näkemyksiä kehityksen suunnasta ja -haasteista. Näin ollen se ei edusta työryhmän yhteistä kantaa tulevasta kehityksestä. 14

16 2 Aluekehitysvisio 2020 Vuonna 2020 Suomi tarjoaa asukkailleen laadukkaat ja turvalliset elämän edellytykset, viihtyisän, ekotehokkaan ja toimivan, luovuuteen kannustavan elinympäristön sekä hyvät ja mielekkäät työ-, osallistumis- ja oppimismahdollisuudet. Ihmisten osallistumisja vaikutusmahdollisuuksia on lisätty ja kulttuuripalveluita kehitetty. Suomi on monikulttuuristunut ja maahanmuuttajat ovat integroituneet tasavertaisina kansalaisina suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomella on globaalissa kilpailussa oma erikoistunut roolinsa, jonka perustana on alueiden osaamisen ja muiden voimavarojen tehokas hyödyntäminen ja jatkuva kehittäminen. Suomi on vahva, uusiutumiskykyinen, tasa-arvoinen ja dynaaminen verkostoyhteiskunta, jossa oppivat alueet toimivat aktiivisesti ja joustavasti erilaisissa osaamisja arvoverkostoissa sekä kansainvälisissä yhteistyöverkostoissa. Maamme alueet tarjoavat yrityksille ja muille organisaatioille maailmanlaajuisesti kilpailukykyisen toimintaympäristön. Alueet ovat erilaistuneet ja niiden väliset kehityserot ovat kaventuneet. Suomi on aloittanut siirtymisen vähäpäästöiseen ja luonnonvaroja kestävästi hyödyntävään talouteen erityisesti asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon osalta. Suomalaiset yhdyskunnat ovat omalta osaltaan valmistautuneet ilmaston muutoksen hillintään ja välttämättömään sopeutumiseen. Alue- ja yhdyskuntarakenne ja saavutettavuus Aluerakenne, joka perustuu vahvaan paikalliseen itsehallintoon, tukee tasapainoista alueellista kehitystä. Aluerakenteen ytimenä ovat elinvoimaiset maakunnat ja kattava kaupunkiverkosto sekä niiden välille luodut kehityskäytävät. Kaupunkiseutujen yhdyskuntarakenteen eheyttämisellä sekä eri liikennemuotojen ja tietoliikenneyhteyksien tehokkaalla käytöllä on onnistuttu vähentämään liikennetarvetta. Suomessa on älykäs ja tehokas liikennejärjestelmä, joka turvaa maan sisäisen ja ulkopuolisen saavutettavuuden. Kaupunkiseutujen välinen raideliikenne on lisääntynyt ja liikenneyhteydet Itämeren alueella ja Barentsin suuntaan ovat nopeutuneet

17 Kaupunkiseutujen yhdyskuntarakennetta on eheytetty päästöjen ja energiankulutuksen vähentämiseksi panostamalla asuinalueiden sosiaaliseen eheyteen, asumisen laatuun ja vaihtoehtoihin, kohtuuhintaisten asuntojen ja tonttien tarjontaan, palvelujen saavutettavuuteen sekä elinympäristön terveellisyyteen, laatuun ja toimivuuteen. Kaupunkiseutujen joukkoliikennettä ja kevyttä liikennettä on edistetty kehittämällä liikennejärjestelmiä ja tiivistämällä maankäyttöä. Maaseudun asutusta sekä matkailua ja muita toimintoja on suunnattu tukemaan maaseudun taajamia ja kyläverkostoa. Peruspalveluiden saatavuus on turvattu ja infrastruktuurista huolehdittu siten, että harvaan asuttujen alueiden voimavaroja pystytään hyödyntämään. Kattava ja kehittynyt viestinnän infrastruktuuri sekä paikalliset energia-, vesi- ja jätehuoltoratkaisut tukevat elinvoimaista taajama- ja kyläverkostoa maaseudulla ja saaristossa. Alueiden elinkeinorakenne Suomen sekä sen alueiden ja maakuntien elinvoima perustuu kansainvälisesti kilpailukykyiseen yritystoimintaan, joka luo myönteisen kasvukierteen alueille. Erikokoiset yritykset ovat löytäneet roolinsa kansallisessa ja globaalissa kilpailussa. Kansainvälistä liiketoimintakokemusta hyödynnetään suomalaisissa kasvuyrityksissä yli aluerajojen. Myös pienimuotoinen paikallinen yritystoiminta ja mikroyritykset ovat alueellisesti tärkeässä asemassa. Suomen eri alueiden elinkeinorakenne on monipuolistunut. Palvelujen osuus tuotantorakenteessa on kasvanut ja niiden tehokkuus lisääntynyt. Palvelujen osuus myös teollisessa valmistuksessa on lisääntynyt. Perinteinen teollisuus on kilpailukykyistä. Sen rinnalle on kehittynyt uusia kansainvälisesti menestyviä sovellusaloja, jotka yhdessä perinteisen teollisuuden kanssa muodostavat keskeisen osan Suomen viennistä. Luovuuden käyttö kaikessa tuotannossa on lisääntynyt. Luovat toimialat ovat kasvattaneet osuuttaan ja eri alueille on syntynyt korkealaatuista ja kilpailukykyistä osaamiseen ja taiteelliseen luovuuteen perustuvaa yritystoimintaa. Julkisen vallan toimenpiteillä on turvattu suotuisa toimintaympäristö sekä yrityksille että niiden työntekijöille. Yritysten investoinnit Suomeen ovat lisääntyneet vuoden 2010 tasoon verrattuna. 16

18 Julkiset palvelut ja palvelurakenteen monipuolisuus ovat alueiden kilpailutekijöitä ja perusedellytyksiä myös muulle toiminnalle. Niiden kehittäminen ja ylläpitäminen on tullut alueiden menestyksen kannalta aikaisempaakin tärkeämmäksi. Julkiset palvelut toimivat hyvin koko maassa, mikä vahvistaa alueiden kilpailukykyä. Sisäinen turvallisuus on varmistettu kaikilla alueilla edistämällä viranomaisten ja muiden toimijoiden yhteistyötä. Maaseudun ja saaristoalueiden palvelujen tuottamiseen, tarjoamiseen ja saavutettavuuteen on kehitetty eri tilanteisiin sovitettuja ja räätälöityjä toimintamalleja. Palvelujen tuottamisessa käytetään innovatiivisesti hyväksi julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin keskinäistä yhteistyötä. Alueelliset työmarkkinat Työttömyys on vähentynyt ja työllisyysastetta on nostettu. Alueiden väliset erot työhön osallistumis- ja työttömyysasteessa ovat kaventuneet ja korkean rakennetyöttömyyden alueet vähentyneet. Ikääntymisen haasteisiin on vastattu pidentämällä työuria, parantamalla työelämän laatua ja kehittämällä joustavia työnteon mahdollisuuksia, kuten etätyötä ja töiden yhdistelmiä, sekä luomalla uusia työelämän ratkaisuja työ- ja perhe-elämän yhteensovittamiseksi. Nuorten siirtymistä koulutuksesta työelämään on nopeutettu. Työmarkkinoiden joustavuutta ja työvoiman kohtaantoa on parannettu. Aikuiskoulutusta kehittämällä on luotu valmiudet vastata alueiden työvoimatarpeen nopeisiin muutoksiin. Toiminnalliset työssäkäyntialueet ovat laajentuneet, mikä turvaa työvoiman saannin kaikilla alueilla myös erikoisosaamista vaativissa ammateissa. Työperäinen maahanmuutto on lisääntynyt kaikilla alueilla ja työmarkkinat ovat kansainvälistyneet. Maahanmuuttajien yhteiskunnallisia osallistumismahdollisuuksia on parannettu

19 Koulutusjärjestelmä Kaikille kansalaisille tarjotaan hyvä yleissivistys sekä valmiudet ja mahdollisuudet elinikäiseen oppimiseen. Koulutusjärjestelmä toimii tehokkaasti varmistaen sen, että koulutustasolta toiseen siirtyminen on joustavaa eikä siihen jää tarpeettomia välivuosia. Suomessa on toimiva ja korkeatasoinen, alueellisesti kattava koulutusjärjestelmä. Tietotekniikka, uusi teknologia ja oppilaitosten välinen yhteistyö mahdollistavat opetuksen ja oppimisen kaikilla alueilla yhdistelemällä opintoja yhteistyössä eri oppilaitosten välillä ja lisäämällä etäopetusta. Koulutus toimii laadukkaasti ja tehokkaasti ja vastaa yhteiskunnan ja työelämän muuttuneisiin osaamistarpeisiin ja työvoiman kysyntään sekä mahdollistaa työntekijöiden elinikäisen oppimisen. Ammattikorkeakoulu-, yliopistokeskus- ja yliopistoverkosto on korkeatasoinen ja kattaa kaikki alueet. Kaikki korkeakoulut ja oppilaitokset ovat omilla opetuksen ja tutkimuksen aloillaan tiiviissä vuorovaikutussuhteessa ympäristönsä kanssa ja aktiivisia toimijoita kansainvälisissä ja kansallisissa verkostoissa. Niiden yhteistyö yritysten ja muiden alueellisten toimijoiden kanssa toimii hyvin ja niiden välinen työnjako ja yhteistyöverkostot ovat selkeitä ja vahvoja. Yrittäjyyden edistäminen on esillä esimerkkien ja yritysyhteistyön avulla kaikilla koulutustasoilla rohkaisten ihmisiä yrittäjyyteen. Alueellinen innovaatiotoiminta Suomessa toimii kansallisiin valintoihin ja alueellisiin strategisiin vahvuuksiin perustuvia monialaisia, kansainvälistä huippua olevia innovaatiokeskittymiä sekä uudistumiskykyisiä sisällöllisiä ja alueellisia osaamiskeskittymiä. Koulutuksella ja työelämän kehittämisellä on vahvistettu käytäntö- ja kysyntälähtöistä innovaatiotoimintaa yrityksissä, julkisella sektorilla ja kaikilla alueilla. Luovuuden ja luovan talouden merkitys innovaatiotoiminnassa on keskeistä. 18

20 Pääkaupunkiseudun ja suurten kaupunkien rooli kansainvälisesti kilpailukykyisen innovaatiotoiminnan kehittämisessä on olennainen. Monialaiset ja vahvat innovaatiokeskittymät sijoittuvat erityisesti suurimmille kaupunkiseuduille, joissa on paljon luovaa osaamista ja luovan työn tekijöitä. Innovaatio- ja osaamiskeskittymien heijastusvaikutuksesta niitä ympäröiville alueille ja maakuntiin on huolehdittu. Maaseudulle on aktiivisesti luotu uusia kasvualustoja, ja yrityksiä on aktivoitu innovaatiotoimintaan. Yritykset on saatu kytkettyä nykyistä tiiviimmin mukaan erilaisiin innovaatio- ja osaamisyhteisöihin ja verkostoihin. Niiden valmiuksia ja yhteistyöverkostoja, erityisesti käytäntölähtöisessä innovaatiotoiminnassa, on vahvistettu. Alueiden rooli kansantaloudessa Tieto, osaaminen ja luonnonvarojen kestävä hyödyntäminen sekä kyky ja halu uudistua ovat avaintekijöitä, jotka mahdollistavat aluetalouden kestävän kehityksen joka puolella Suomea. Vahva verkostoyhteiskunta ja tehokas aluekehittäminen perustuvat alueiden omiin strategisiin valintoihin, alueiden, valtionhallinnon ja yritysten yhteisiin toimenpiteisiin sekä innovaatioihin ja osaamiseen. Eri alueilla on omat roolinsa kansantaloudessa. Erityyppisten alueiden merkitys koko kansantalouden kehityksen kannalta maan sisäisessä työnjaossa on tunnistettu. Alueiden kehityspotentiaalin vahvistaminen ja tehokas käyttöönotto antavat hyvät mahdollisuudet tasapainoiseen kehitykseen koko Suomessa. Alueet ja niiden toimijat pystyvät vastaamaan nopeasti toimintaympäristön muutoksiin luomalla uutta tietoa sekä soveltamalla ja hyödyntämällä olemassa olevaa tietoa. Kaupunkiseutujen vahvuutena ovat monipuoliset, luovat ja innovatiiviset toimintaympäristöt. Kaupunkiseudut muodostavat toimivan monikeskuksisen kaupunkiverkoston, joiden väliin muodostetaan erilaisia kehityskäytäviä. Kehityskäytävät sitovat kaupungit, niitä ympäröivät taajamat ja niiden läheiset maaseutumaiset alueet tiiviiseen vuorovaikutukseen keskenään ja laajentavat toiminnallisia työssäkäyntialueita. Suomen alueet ja yritykset ovat edelleen uuden teknologian ja sen hyödyntämisen edelläkävijöitä. Kansainvälistä uutta tietoa ja vahvoissa innovaatiokeskittymissä syntynyttä tietoa ja osaamista siirretään ja käytetään tehokkaasti hyväksi 18 19

21 Helsingin verkostometropolialue on tärkeä koko maan talouden ja hyvinvoinnin kehitykselle. Se on kansainvälisesti kilpailukykyinen ja houkutteleva yritysten ja erilaisten organisaatioiden toiminta- ja innovaatioympäristö. Alue on kulttuurisesti monipuolinen ja viihtyisä asuinympäristö, jossa asuntojen tarjonta on riittävä. Helsingin metropolialueen kehitys ja tiivis yhteistyö muiden alueiden kanssa edesauttaa koko maan taloudellista kehitystä ja kilpailukykyä lisäten hyvinvointia ja maamme kansainvälistä tunnettuutta. Myös muut suuret kaupunkiseudut, joilla on merkittäviä osaamis- ja innovaatiokeskittymiä, ovat kansainvälisesti kilpailukykyisiä innovaatioympäristöjä, yritysten toimintaympäristöjä ja monipuolisia asumisympäristöjä. Seutukaupungeissa on saatavissa kattavat julkiset ja kaupalliset palvelut, jotka palvelevat myös ympäröivän maaseudun asukkaita ja yrityksiä. Maaseudun yritysrakenne on monipuolinen. Biotalouden kehityksen myötä on syntynyt uusia tuotantoketjuja ja elinkeinoja. Kaupunkien ja sen läheisen maaseudun toimijoiden yhteistyö on tiivistä ja luo molemminpuolista lisäarvoa. Maaseudun ja saaristoalueiden tarjoamaa tilaa ja hyvää ympäristöä elää ja harjoittaa monipuolista elinkeinotoimintaa hyödynnetään koko Suomen voimavarana. Itä- ja Pohjois-Suomen myönteinen kehitys perustuu alueiden luonnonvaroihin, erityisolosuhteisiin sekä alueellisten vahvuuksien ja osaamisen innovatiiviseen hyödyntämiseen. Alueiden elinvoimaisuutta vahvistaa tiivis yhteistyö Norjan, Ruotsin ja Venäjän lähialueiden kanssa. Etelä- ja Länsi-Suomi hyötyvät Itämeren alueen tiivistyvästä yhteistyöstä erityisesti taloudellisessa toiminnassa sekä osaamisen, tutkimus- ja kehittämistoiminnan vahvistamisessa ja innovaatiotoiminnan edistämisessä. Saariston merkitys alueen matkailun ja virkistyksen kansainvälisenä vetovoimatekijänä kasvaa edelleen. Uudet energialähteet ja energian tuotanto Koko maassa on kasvihuonepäästöjä vähennetty parantamalla entisestään energiatehokkuutta kaikessa toiminnassa. Uusiutuvan energian tuotantoa ja käyttöä on lisätty voimakkaasti. Ilmasto- ja ympäristökysymykset vaikuttavat yhä enemmän ihmisten arkipäivän päätöksiin ja arvovalintoihin. 20

22 Monipuolisella energiatuotannolla ja sen hajauttamisella on saatu aikaan alueellista tuotekehitystä ja valmistusta ja varmistettu energian kohtuuhintainen saatavuus. Energiantuotantoon liittyvä yritystoiminta on lisääntynyt eri puolilla Suomea. Uusi teknologia, kuten sähköautojen kehittäminen, on synnyttänyt uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Ympäristöystävällisen energian ja raakaaineiden kysyntä on vahvistanut maaseudun ja erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomen alueiden taloudellisia mahdollisuuksia. Suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmä Aluekehittämisen suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmä perustuu vahvaan kansalaisyhteiskuntaan ja kevenevään monitasoiseen hallintoon. Aluekehittämisstrategian ja -tavoitteiden ohjaavaa vaikutusta sektoripolitiikoissa on vahvistettu ministeriöiden välisellä aiempaa tiiviimmällä yhteistyöllä ja alueiden omat strategiset valinnat ja painotukset suuntaavat voimavarojen käyttöä. Aluetasolla maakuntien liittojen ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten välinen yhteistyö on tehokasta ja joustavaa turvaten kokonaisvaltaisen, sektorirajat ja hallinnolliset aluerajat ylittävän alueellisen kehittämisen. Kuntien rooli aluekehittämisessä on tärkeä. Ne ovat avaintoimijoita yritysten toiminta- ja innovaatioympäristöjen luomisessa sekä ihmisten asuinympäristöjen ja -mahdollisuuksien kehittämisessä. Kunnat vastaavat myös palvelurakenteen kehittämisestä ja peruspalvelujen tarjoamisesta sekä yrityksille että asukkailleen. Suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmän toiminta sekä aluekehitystoimenpiteet perustuvat hyviin aluetilastoihin ja muuhun tietopohjaan, jolla alueiden erityispiirteistä saadaan riittävän tarkkaa ja hallinnollisista rajoista riippumatonta tietoa

23 3 Perustelut visiolle 3.1 Yleisperustelut Suomen eri alueet tarjoavat asukkailleen hyvän elämän edellytykset koko maassa. Peruspalvelut on turvattu alueellisesti toimivien, riittävän suuren väestömäärän kattavien palvelujärjestelmien kautta. Asumiskustannukset on onnistuttu pitämään kohtuullisina kysyntää vastaavalla tarjonnalla ja uusilla asuntotuotannon muodoilla. Ihmisille on tarjolla työmahdollisuuksia laajalla työssäkäyntialueella, jossa älykkäät julkiset liikennejärjestelmät helpottavat työssäkäyntiä. Suomi on vahva ja dynaaminen verkostoyhteiskunta, jossa tieto, osaaminen ja luonnonvarojen kestävä hyödyntäminen ovat avaintekijöitä ja tärkeimpiä tuotannontekijöitä. Alueet toimivat aktiivisesti ja joustavasti erilaisissa osaamis- ja arvoverkostoissa ja kansainvälisissä yhteistyöverkostoissa yli kansallisten rajojen. Parhaassa asemassa ovat nopeat ja joustavat uutta tietoa luovat soveltajat. Globalisaatio erilaistaa talouksia ja alueita erikoistumisen ja työnjaon syvenemisen kautta. Globaali kilpailu korostaa alueiden ja paikallistason merkitystä. Se vaatii alueilta vahvuuksien tunnistamista, visiota ja kehitysstrategiaa. Alueilla toimivien ihmisten ja yritysten sekä julkisten toimijoiden menestyminen edellyttää jatkuvaa uudistumiskykyä, jossa olennaista on ajattelu- ja toimintamallien muutos sekä uuden tiedon luominen, yhdisteleminen ja soveltaminen. Tällä tavalla voidaan nostaa toiminnan tuottavuutta, parantaa kilpailukykyä ja ylläpitää laadukasta hyvinvointia. Osaamisen ylläpito ja oppimiskapasiteetin parantaminen ovat edellytyksiä alueiden kyvylle toimia erilaisissa verkostoissa ja kehityspotentiaalin tehokkaalle käyttöönotolle. Verkottuminen Suomen sisällä ja kansainvälisesti vahvistaa alueiden kilpailukykyä ja menestyksen edellytyksiä. Osaamisen tuottamisessa koulutusjärjestelmällä ja erityisesti yliopistoilla ja korkeakouluilla on keskeinen rooli. Ne muodostavat yhdessä yritysten ja tutkimuslaitosten kanssa innovaatiojärjestelmän perustan. Kansallinen innovaatiojärjestelmä perustuu vahvoihin alueellisiin innovaatioympäristöihin ja kansainvälisiin verkostoihin. Kansantalouden kehityksen näkökulmasta alueiden vahvuudet ja visiot tulevat entistä tärkeämmiksi ja edistävät kansallisia vahvuuksia. Luovuuden merkitys tutkimus- ja kehitys- sekä innovaatiotoiminnassa on edelleen kasvanut. Palveluiden kysynnän muutoksiin on vastattu tuottamalla uusin tavoin peruspalveluja sekä alueellisia hyvinvointi-, kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluita kaikille kohderyhmille. Palvelut tuotetaan asiakaslähtöisesti julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin yhteistyönä. Vastuu peruspalveluiden järjestämisestä ja turvaamisesta on edelleen julkisella vallalla. Palveluiden tuottamisessa hyödynnetään uusia teknisiä 22

24 mahdollisuuksia ja yhteistyömuotoja. Kulttuuri- ja vapaa-ajan palvelut ovat vahvistaneet väestön hyvinvointia. Kulttuuriyrittäjien ja taiteen tekijöiden toimintaa on vahvistettu. Heidän osaamisensa on osa monialaista kehittämistyötä, joka lisää alueiden elinvoimaa ja kilpailukykyä. Muuttoliikkeen suunta on pysynyt samansuuntaisena jo hyvin pitkään, vaikka muuton laajuus on vaihdellut. Väestö keskittyy edelleen Etelä- ja Lounais-Suomen kolmioon maassamuuton, maahanmuuton ja luonnollisen väestön lisääntymisen seurauksena. Pohjois-Suomessa Oulun seutu on kasvava alue, ja myös muualla maassa suurimmat kaupunkiseudut ovat kasvattaneet vaikutusaluettaan. Eteläisen Suomen kasvumaakunnissa sekä Pohjois-Pohjanmaalla nuorten osuus väestöstä on keskimääräistä suurempi ja itäisen Suomen muuttotappioalueilla väestö on vanhempaa. Eniten ikääntyneiden osuus kasvaa vuosien välillä, mikä lisää erityisesti sosiaali- ja terveyspalvelujen kysyntää. Palvelutarpeen huippu ajoittuu vuoden 2030 jälkeiseen aikaan, jolloin vuotiaiden määrän maksimi saavutetaan. Muutamassa maakunnassa väestökehitys pysyy vielä pitkään suotuisana, vaikka yli 80-vuotiaiden määrä lisääntyy nopeasti. Uudellamaalla vanhusten määrä lisääntyy muita maakuntia voimakkaammin: ja yli 85-vuotiaiden määrät kasvavat yli 170 prosenttia. Työikäisen väestön määrä on vähentynyt koko maassa Helsingin, Oulun ja Tampereen seutuja lukuun ottamatta noin hengellä. Rajuinta väheneminen on ollut Itä-Suomessa ja Lapin itäosissa. Työikäisen väestön väheneminen vaikuttaa alueiden työvoiman määrään, talouteen, elinkeinotoimintaan ja kilpailukykyyn. Vanhushuoltosuhde on kasvanut kaikissa seutukunnissa ja erityisesti joissakin Itä-Suomen ja Suomenselän seutukunnissa, joissa se on yli 60 %. Vanhushuoltosuhteen erot seutukuntien välillä ovat suuret, jopa kolminkertaiset. 3.2 Alue- ja yhdyskuntarakenne sekä saavutettavuus Aluerakenteen keskittyminen jatkuu, mutta sen suuntaa on pyritty ohjaamaan vahvistamalla kaupunkiseutujen verkostoa. Monikeskuksisen kaupunkiverkoston luomisen kannalta eri puolilla maata sijaitsevat monipuoliset osaamisen ja taloudellisen toiminnan keskukset vaikutusalueineen ovat tärkeitä. Näitä kaupunkikeskuksia on kehitetty aluerakenteen solmukohtina kansainvälisesti, valtakunnallisesti ja alueellisesti. Monikeskuksisuuden avulla on turvattu palvelujen ja toimintojen saatavuus keskusten vaikutusalueilla ja mahdollistettu eri alueiden vahvuuksien ja olemassa olevien rakenteiden tehokas hyödyntäminen. Kunta- ja palvelurakenneuudistuksella on pystytty tarjoamaan palvelut aiempaa tehokkaammin

25 Helsingin metropolialuetta on kehitetty osana Itämeren alueen ja muun Euroopan metropolien verkostoa. Etelä-Suomessa monikeskuksisuudelle ja verkottumiselle on hyvät mahdollisuudet, koska alueella on Suomen mittakaavassa verrattain tiheä kaupunkiverkosto ja kaupunkeja yhdistävät toimivat liikennejärjestelmät, erityisesti raideliikenneyhteydet. Metropolialueen sisällä kasvua on ohjattu hallitusti ja aluetta on kehitetty vahvana, alueen keskuksiin ja niiden erikoistumiseen perustuvana verkostometropolina. Muualla maassa on omiin vahvuuksiin erikoistuneita alueellisia keskuksia, jotka ovat verkottuneet kansallisesti ja kansainvälisesti. Toimivat älykkäät liikenne- ja tietoliikenneyhteydet vahvistavat näiden keskittymien rakentumista ja kehittymistä. Myös muut kaupunkiseudut ovat menestyneet osana vahvaa kaupunkiverkkoa. Kaupunkiseudut ja niiden sisällä ja ympärillä olevat maaseutumaiset alueet muodostavat kilpailukykyisiä ja dynaamisia toiminta-alueita. Kaupunkien välille on muodostunut erilaisia kehityskäytäviä, jotka sitovat kaupungit ja niitä ympäröivät maaseutualueet aiempaa tiiviimpään vuorovaikutukseen keskenään. Myös taajamien välille on muodostunut erilaisia kehityskäytäviä, jotka sitovat tiiviisti rakennetut alueet ja maaseutualueet aiempaa tiiviimpään vuorovaikutukseen keskenään. Kehityskäytävät laajentavat toiminnallisia työssäkäyntialueita. Kaupunkien ja maaseudun vuorovaikutuksen vahvistamisessa toimivat liikennejärjestelmät ovat tärkeä tekijä. Niiden toimivuuteen ja laatuun sekä joukkoliikenteen saatavuuteen ja edellytysten parantamiseen on kiinnitetty erityistä huomiota. Kaupunkiseutujen yhdyskuntarakennetta ja linkittymistä laajemmalle vaikutusalueelle on kehitetty kestävällä tavalla. Ihmisten asumistoiveita on toteutettu niin, että samalla on ehkäisty hajautumisesta aiheutuvia ongelmia. Kaupunkiseutujen yhdyskuntarakennetta on kehitetty eheinä ja yhtenäisinä toiminnallisina kokonaisuuksina. Eheyttämisen lähtökohtana on ollut varmistaa riittävät alueet asunto- ja työpaikkarakentamiseen hyödyntämällä jo olevia rakenteita mahdollisimman tehokkaasti ja vahvistamalla kaupunkeja monipuolisina asumisen, työpaikkojen ja palvelujen alueina. Maankäytön ja liikenteen kytkeytyminen toisiinsa on järjestetty siten, että on varmistettu sujuvat liikenneyhteydet ja parannettu joukkoliikenteen, kävelyn ja pyöräilyn edellytyksiä ja sitä kautta vähennetty henkilöautoriippuvuutta. Raideliikennettä on kehitetty osana joukkoliikennettä erityisesti verkostometropolin alueella ja samalla luotu nopeat raideliikenneyhteydet keskusten välille. Elinympäristön laatu ja yhdyskuntarakenteen toimivuus ovat yhä merkittävämpiä alueiden kilpailutekijöitä kansainvälisesti ja Suomessa. Yhdyskuntien kehittämisessä on panostettu ekotehokkuuteen, asumisen laatuun ja vaihtoehtoihin, kohtuuhintaisten asuntojen tarjontaan, palvelujen saavutettavuuteen sekä ympäristön vetovoimaan, terveellisyyteen ja viihtyisyyteen. Nämä ovat vetovoimaisen ympäristön keskeisiä tekijöitä ja myös perusta asuinpaikan valinnalle sekä asukkaiden arkipäivän sujumiselle. Maaseutualueilla on panostettu ekotehokkaisiin ja muihin soveltuviin ratkaisuihin elinvoimaisen ja kestävän asutus- ja työpaikkarakenteen vahvistamiseksi. 24

26 Maaseutuasutusta sekä matkailu- ja muita vapaa-ajan toimintoja on ohjattu siten, että ne tukevat elinvoimaisen taajama- ja kyläverkoston sekä infrastruktuurin säilymistä. Infrastruktuurista on huolehdittu niin, että harvaan asuttujen alueiden voimavaroja pystytään hyödyntämään ja palveluista huolehtimaan. Rakentamalla jo olemassa oleviin kyliin ja niiden yhteyteen on helpotettu palvelujen ja kunnallistekniikan tehokasta ja edullista toteuttamista. Hyvän suunnittelun avulla on lisätty maaseutuympäristön vetovoimatekijöitä. Maaseudun rakentamisessa on kehitetty ja otettu käyttöön sille soveltuvia ja taloudellisesti kilpailukykyisiä paikallisia energia- sekä vesi- ja jätehuoltoratkaisuja. Suomessa on moderni ja älykäs liikennejärjestelmä. Se turvaa nopean ja hyvän saavutettavuuden sekä sujuvat ja luotettavat matka- ja kuljetusketjut. Samalla se vahvistaa eri alueiden kilpailukykyä. Suurilla kaupunkiseuduilla ja niiden välillä on hyvä ja toimiva raide- tai bussijoukkoliikenne. Raide- ja maantieverkon runkoyhteydet ovat sujuvia ja turvallisia. Uusi vähäpäästöinen teknologia turvaa liikennöinnin ja työssäkäynnin myös haja-asutusalueella. Nopeat laajakaistayhteydet kattavat koko maan ja mahdollistavat nopeat tietoliikenneyhteydet kaikkialta. Pelkkä saavutettavuus ei kuitenkaan riitä kasvun edellytykseksi. Kasvua on vauhditettu yhdistämällä hyvä saavutettavuus vahvaan osaamis- ja innovaatiopääomaan. Suomella on hyvät kansainväliset liikenneyhteydet, jotka ovat kehittyneet erityisesti Itämeren alueella. Itämeren alue on Suomen kotimarkkina-aluetta johtuen sen läheisyydestä ja huomattavasta merkityksestä Suomen talouselämälle. Tiivistynyt yhteistyö elinkeinoelämän, koulutuksen, kaupan, energian ja ympäristönsuojelun alalla on lisännyt Itämeren merkitystä. Taloudellinen yhteistyö Venäjän ja Barentsin alueen kanssa on myös tiivistynyt. 3.3 Alueiden elinkeinorakenne Suomen ja sen alueiden elinvoima perustuu vahvaan yrittäjyyteen ja kansainvälisesti kilpailukykyiseen yritystoimintaan. Erikokoiset yritykset ovat löytäneet roolinsa laajentuneilla kotimarkkinoilla ja globaalissa kilpailussa. Yritysten toiminta perustuu korkeatasoiseen osaamiseen ja innovaatioiden tehokkaaseen kaupalliseen hyödyntämiseen, mikä mahdollistaa niiden toiminnan teknologian ja osaamisen edelläkävijöinä. Julkisen vallan toimenpiteillä on luotu suotuisa toimintaympäristö sekä yrityksille että niiden työntekijöille. Suomen eri alueet ovat pystyneet uudistamaan elinkeinorakenteitaan. Palvelualojen osuus tuotantorakenteessa on kasvanut ja palveluiden tehokkuus lisääntynyt uuden tekniikan käyttöönoton ansiosta. Myös materiaalisessa valmistuksessa palvelutoiminnan osuus on lisääntynyt merkittävästi. Suomeen on kehittynyt uusia kansainvälisesti menestyviä toimialoja perinteisen teollisuuden rinnalle ja eri toimialojen rajapinnoille. Suomessa toimii edelleen merkittävää valmistusteollisuutta mm. metsä-, metalli-, kemian ja ICT -teolli

27 suudessa, jotka ovat säilyttäneet kilpailukykynsä soveltamalla toimintaansa uusia innovaatioita ja jotka muodostavat edelleen keskeisen osan Suomen viennistä. Kaivos- ja kaivannaistoiminnan osuus tuotantorakenteessa on kasvanut erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa. Uusiutuvien luonnonvarojen kestävään käyttöön perustuva tuotekehitys sekä energia- ja muu tuotanto on tärkeässä osassa maaseudun myönteisessä kehityksessä. Luovuuden ja osaamisen merkitys kaikessa tuotannossa on kasvanut. Alat, joilla luovuus on tärkein tuotannontekijä, ovat lisänneet osuuttaan tuotantorakenteessa ja vahvistaneet alueiden kilpailukykyä ja vetovoimaisuutta. Suuri osa tällaisten alojen tekijöistä ja tuotannosta on pääkaupunkiseudulla ja muilla suurilla kaupunkiseuduilla. Kannattavia ja kansainvälisesti menestyviä luovuuteen perustuvia yrityksiä ja toimijoita on kuitenkin eri puolilla Suomea. Luovuuden merkityksen vahvistuminen tuotannossa ja luovuuteen perustuvien alojen monipuoliset toimeentulomahdollisuudet ovat tehneet Suomesta kansainvälisesti kiinnostavan ja kilpailukykyisen toimintaympäristön. Hyvinvointipalvelujen saatavuus on pystytty turvamaan koko maassa jatkamalla jo aloitettua kunta- ja palvelurakenteen uudistamista. Lisäksi on otettu käyttöön uusia teknologisia ja innovatiivisia palveluratkaisuja sekä tehostettu julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin yhteistyötä. Vastuu peruspalveluiden järjestämisestä säilyy kuitenkin julkisella sektorilla. Turvallisuuspalvelut on varmistettu kaikilla alueilla lisäämällä erityisesti eri viranomaisten keskinäistä yhteistyötä palvelujen tuottamisessa. Luontoarvojen merkityksen lisääntyminen ja suomalaisen kulttuurin omaleimaisuus ja korkea laatu ovat kohdentaneet Suomeen kasvavaa kiinnostusta. Suomen puhdas luonto, ilma ja vesi sekä tila sinänsä ovat merkittäviä vahvuuksia, joiden käyttöä matkailussa on kyetty lisäämään kestävällä, ekologisella tavalla. Se on synnyttänyt runsaasti uutta liiketoimintaa erityisesti maaseudulle ja siten edistänyt maaseudun elinkeinoelämän monipuolistumista. Elämyksellisyyden tavoittelun kasvu ihmisten toiminnassa on synnyttänyt myös uusia matkailupalvelumuotoja. Ihmisten halu kokea uusia, luontoon liittyviä elämyksiä, antaa pohjaa uusien palveluiden kehittämiselle. 3.4 Alueelliset työmarkkinat Väestön ikääntymisen ongelmiin ja työvoimatarpeeseen on vastattu tehostamalla koulutusta ja nopeuttamalla nuorten tuloa työelämään. Samoin on kehitetty aktiivisia toimia, joilla koulupudokkaiden määrää on saatu pienennettyä ja integroitua heidät takaisin koulutukseen tai työelämään. Työuria on pidennetty parantamalla työolosuhteita ja työelämän laatua. Tehokkaalla aikuiskoulutuksella on lisätty työntekijöiden kykyä reagoida nopeasti ja joustavasti työelämän muuttuviin työvoimatarpeisiin ja muihin työelämän muutoksiin sekä mahdollistettu työvoiman ammatillinen liikkuvuus. Koulutustarpeiden 26

28 muutoksiin on varauduttu kehittämällä sitä koskevia ennakointimenetelmiä ja lisäämällä koulutusjärjestelmän ja elinkeinoelämän välistä yhteistyötä. Välityömarkkinoiden kehittämisellä sekä aktiivisilla työhön sijoittamista edistävillä ja työssä selviytymistä tukevilla palveluilla on kyetty tehokkaasti tarjoamaan työskentelymahdollisuuksia henkilöille, joilla on vaikeuksia sijoittua työhön avoimille työmarkkinoille. Työhönosallistumisaste on noussut lähelle 75 %:a ja työllisyyden alueellisia eroja on onnistuttu tasaamaan. Samalla korkean pitkäaikaistyöttömyyden alueet ovat vähentyneet. Toiminnalliset työssäkäyntialueet ovat laajentuneet. Se lisää työvoiman alueellista liikkuvuutta, mutta myös turvaa ammattitaitoisen työvoiman saamisen sellaisillakin alueilla, joilla sitä ei muutoin olisi. Työperäisellä maahanmuutolla on tasapainotettu työmarkkinoiden kysyntää ja tarjontaa. Tehokkailla kotouttamistoimenpiteillä ja asumisrakenteeseen ja koulutukseen liittyvillä ratkaisuilla on pystytty ehkäisemään maahanmuutosta aiheutuvia sosiaalisia ongelmia sekä vähentämään maahan muuttavan väestön keskittymistä vain harvoihin suurempiin kaupunkeihin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. 3.5 Koulutusjärjestelmä ja osaaminen Suomen koulutusjärjestelmä on edelleen maailman huippua ja perusopetuksessa on otettu huomioon globalisoituvan, muuttuvan ja monikulttuurisen toimintaympäristön haasteet. Alueellisesti kattava koulutusverkosto on koko suomalaisen osaamisen perusta. Sen avulla turvataan alueiden osaamis- ja lahjakkuusreservien mahdollisimman tehokas käyttö. Suomessa on kattava yliopistojen ja korkeakoulujen verkosto, jonka alueellista peittoa on edistetty erilaisilla etäopetukseen, tietotekniikkaan ja teknologiaan liittyvillä ratkaisuilla. Korkeakoulutuksen saavutettavuus maan eri osissa on turvattu hyödyntämällä elinikäisen oppimisen tarjoamia mahdollisuuksia. Tällä on vahvistettu alueiden kilpailukykyä ja alueellista kehittämistä. Osaamisen merkityksen kasvu ja alueellisen kehittämis- ja osaamispotentiaalin tehokas käyttö on lisännyt korkeakoulujen merkitystä alueellisessa kehittämistoiminnassa. Erityisesti ammattikorkeakoulujen rooli aluekehittämisessä ja kansainvälisessä verkottumisessa on vahvistunut merkittävästi. Yliopistot ja korkeakoulut toimivat aktiivisessa vuorovaikutuksessa keskenään ja kansainvälisesti sekä alueellisten toimijoiden ja erityisesti yritysten kanssa. Niiden välillä on selkeä työnjako, mutta opinnoissa, tutkimuksessa ja yritysyhteistyössä on lisätty mahdollisuuksia ja väyliä moneen suuntaan. Suomessa on muutama kansainvälisellä kärkitasolla oleva, monialainen yliopisto. Korkeakoulut ovat kansainvälisesti kilpailukykyisiä valitsemillaan erityisaloilla. Korkeakouluissa on tutkimustoiminnaltaan vahvoja tiedeyliopistoja ja alueelliseen innovaatiotoimintaan suuntautuneita korkeakouluja. Yliopistot toimivat tieteellisen 26 27

29 tutkimuksen kansallisissa ja kansainvälisissä verkostoissa. Ammattikorkeakoulut ovat suuntautuneet enemmän soveltavan ja käytännönlähtöisen tutkimus- ja kehittämistoiminnan sekä alueensa ja työelämän kehittämisen kannalta tärkeisiin kansallisiin ja kansainvälisiin verkostoihin. Yrittäjyyteen valmentaminen korostuu kaikissa opinnoissa. Suomen tutkimuslaitoskenttää on tehostettu, rakenteita uudistettu ja niissä oleva käyttämätön potentiaali otettu aiempaa tehokkaammin käyttöön. Ammattikoulutuksen roolia osana alueellisia ja paikallisia innovaatio- ja osaamisjärjestelmiä on vahvistettu lisäämällä ammattikoulutuksen, yritystoiminnan ja alueellisten toimijoiden välistä yhteistyötä sekä tiivistämällä nykyistä ammattikorkeakouluverkkoa koulutuksen ja tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden vahvistamiseksi. Lisäksi on painotettu työelämän tarvitseman korkeatasoisen ammattiosaamisen tuottamista sekä tuotanto- ja palveluinnovaatioiden kehittämistä tukevien koulutus- ja kehittämispalvelujen tarjoamista alueen yrityksille. Innovaatiotoimintaa tukeva koulutuspolitiikka kasvattaa huippuosaamista ja osaamisen laaja-alaisuutta yhtaikaa, rinnakkaisina tavoitteina. Koulutuksella on luotu valmiuksia yrittäjyyteen, vuorovaikutustaitoihin, ammatilliseen osaamiseen, taide- ja kulttuuriosaamiseen, luovuuteen sekä kädentaitoihin ja siten vahvistettu innovaatiotoiminnan edellytyksiä. Elinikäisen oppimisen turvaava koulutusjärjestelmä on alueellisesti kattava ja tarjoaa työntekijöille mahdollisuudet kouluttautua uudelleen tai täydentää aiempia opintojaan kaikissa elämänvaiheissa riippumatta aiemmasta koulutustaustasta. Ammatillinen ja aikuiskoulutus on työelämälähtöistä. Aikuiskoulutuksessa opetus on integroitu osaksi työtä ja työyhteisön kehittämistä. Järjestelmä mahdollistaa eläinikäisen kouluttautumisen myös taloudellisesti elämän eri vaiheissa. Koulutustarpeiden ennakointia on parannettu. Sen tulosten perusteella koulutusjärjestelmää ja koulutuksen sisältöjä on suunnattu jatkuvasti uudelleen vastaamaan osaamistarpeiden muutoksia ja varmistamaan yksilöiden mahdollisuudet vastata työelämän muutoksiin uransa aikana. 3.6 Alueellinen innovaatiotoiminta Innovaatioyhteisöt ja -keskittymät ovat yhä kansainvälisempiä. Tieto- ja viestintäteknologiaa hyödyntämällä on muodostettu globaaleja verkostoja, joiden jäsenet voivat olla missä päin maailmaa tahansa. Yritykset turvautuvat innovaatiotoiminnassaan entistä enemmän avoimiin yhteisöihin ja kansainvälisiin verkostoihin. Suurten kaupunkiseutujen rooli innovaatiopolitiikassa innovaatioiden kasvualustoina ja vahvoina innovaatioiden ekosysteemeinä korostuu. Näiden kaupunkiseutujen toimijat ja valtio ovat keskenään sopineet työnjaosta, menettelytavoista ja voimavarojen suuntaamisesta kansallisesti tärkeiden innovaatioympäristöjen kehittämisessä ja vahvistamisessa. 28

30 Kansallisen innovaatiostrategian vahvaa tiede- ja tutkimuslähtöistä innovaatiotoimintaa on täydennetty tehokkaalla käytäntölähtöisellä innovaatiotoiminnalla. Kysyntä- ja käyttäjälähtöisyys on noussut tiedepohjaisen innovaatiotoiminnan rinnalla kansallisen innovaatiopolitiikan avainasiaksi. Käytäntölähtöistä innovaatioosaamista ja innovaatioiden kehittämistä tapahtuu kaikkialla, myös maaseudulla. Maaseudun pienten osaamiskeskittymien linkittymistä laajempiin innovaatio- ja osaamisverkostoihin on vahvistettu. Käytäntölähtöisessä innovaatiotoiminnassa on hyödynnetty sosiaalista pääomaa ja erityisesti verkostoitumista, joiden avulla on voitu luoda pysyvää kilpailukykyä. Suuri osa käytäntölähtöisistä innovaatioista ja uusista ratkaisuista tapahtuu tekemisen ja oppimisen kautta, jossa olennaista on yritysten oman toiminnan tai asiakkaan ongelmien ja tarpeiden ratkaisu. Kysyntälähtöisyyttä on edistetty rakentamalla uusia kytköksiä asiakkaiden ja innovaatioiden kehittäjien välille. Käytäntölähtöinen innovaatiotoiminta korostaa henkilöstön roolia ja työssä tapahtuvaa innovointia, jossa käytännön osaaminen ja teoreettinen tieto yhdistetään ongelmien ratkaisemiseksi tai asiakkaan kysynnän tyydyttämiseksi. Siksi toimijoiden ja koko innovaatiojärjestelmän kykyä omaksua ja soveltaa tietoa on parannettu. Lisäksi on panostettu työelämän laadun kehittämiseen osana toiminnan tehokkuuden, tuottavuuden ja laadun parantamista. Korkeatasoinen ammattikoulutus sekä kattava ja palvelukykyinen ammatillisen koulutuksen verkosto ovat oleellinen osa innovaatio- ja osaamisjärjestelmää. Ne tuottavat työelämän tarvitsemaa ammattiosaamista yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa ja tukevat etenkin tuotanto- ja palveluinnovaatioiden kehittämistä sekä uusiin innovaatioihin perustuvan yritystoiminnan syntymistä. Alueilla oleva kehityspotentiaali on saatu tehokkaaseen käyttöön. Alueilla on tunnistettu, miten tietoa tuotetaan ja levitetään ja miten sitä hyödynnetään ja sovelletaan. Alueellisille innovaatiojärjestelmän välittäjäorganisaatioille on annettu innovaatiotoiminnassa selkeä rooli, ja niiden kykyä tiedon välittämisessä on vahvistettu. Tiedon tuottamisessa ja levittämisessä avainroolissa ovat yliopistot, ammattikorkeakoulut, tutkimuslaitokset ja välittäjäorganisaatiot kuten alueelliset tiede- ja teknologiapuistot sekä yrityskehitysorganisaatiot. Tiedon soveltamisen ja hyödyntämisen kannalta myös tiedon soveltamisen tapa ja soveltajien kyky ovat olennaisia. Alueiden erikoistuminen omiin vahvuuksiinsa on lisännyt niiden osaamisen kriittistä massaa ja parantanut niiden kykyä linkittyä oman kehittymisensä ja kilpailukykynsä kannalta olennaisiin osaamis- ja arvoverkostoihin. Alueiden tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta on koottu verkottuneiksi innovaatioyhteisöiksi, jotka ovat vahva kansallinen voimavara

31 3.7 Alueiden rooli kansantaloudessa Erityyppisillä alueilla on kansantalouden ja alueiden kehittämisessä ja kehityksessä erilainen rooli. Kullakin niistä toteutetaan alueellisista ja paikallisista olosuhteista lähtevää ja määriteltyä kehittämisstrategiaa ja sen mukaan räätälöityä politiikkaa. Räätälöidyissä toimissa otetaan huomioon sekä alueiden omat kehittämistarpeet että kansallinen aluekehitysstrategia. Alueet menestyvät, mikäli ne erikoistuvat, kehittävät vahvaa ydinosaamistansa ja luovat avaintoimijoiden välille vahvan ja toimivan yhteistyöverkoston ja mikäli niiden toimijat haluavat ja kykenevät verkottumaan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Toiminnalliset kaupunkiseudut ovat alueiden kehityksessä avainasemassa. Suurilla kaupunkiseuduilla on kaksoisrooli. Ne ovat sekä oman alueensa vetureita että kansantalouden moottoreita. Helsingin metropolialueella on kansantalouden kehityksen kannalta merkittävässä roolissa. Siitä on kehitetty kansainvälisesti tunnustettu, vahva ja kilpailukykyinen koko kansatalouden veturi. Se on kehittyvä tieteen, taiteen, luovuuden ja osaamisen sekä hyviin palveluihin perustuva kansainvälinen liiketoimintaja innovaatiokeskus, jota kehitetään yhtenäisesti toimivana, alueen keskuksiin ja niiden välisiin kehityskäytäviin perustuvana verkostomaisena metropolialueena. Suuret kaupunkiseudut toimivat vahvoina, monipuolisina ja kansainvälisesti kilpailukykyisinä innovaatio- ja osaamisympäristöinä globaaleissa arvoverkostoissa. Pienet ja keskisuuret kaupunkiseudut tasapainottavat aluerakennetta ja toimivat maan sisäisessä työnjaossa omiin vahvuuksiinsa erikoistuneina alueina. On kehitetty politiikkaa, jolla edistetään pienempien kaupunkiseutujen strategista kehittämistyötä ja verkottumista keskenään ja suurempien keskittymien kanssa. Maaseutualueet perustavat toimintansa paikallisiin vahvuuksiin ja voimavaroihin, kuten puuhun, luonnontuotteisiin, kaivannaisiin sekä ruuan-, energian- ja palvelutuotantoon. Maaseutu toimii useiden hyvinvointitekijöiden ympäristönä, joilla on kasvava rooli virkistyksessä, matkailussa, kulttuuritoiminnassa, elämysteollisuudessa sekä asumisessa (sekä kausi- että ympärivuotinen asuminen). Maaseudun voimavarat ja niiden kestävä käyttö ovat merkittäviä koko maan menestykselle. Lapin arktiset erityisolosuhteet tarjoavat kilpailukykyiset puitteet talvi- ja kylmäteknologian tutkimus- ja tuotekehitystoiminnalle, kuten auto-, rengas- ja lentotestaukseen. Lappi on vahvistanut asemaansa ja nousemassa Euroopan johtavaksi kylmä- ja talviteknologian t&k-keskittymäksi. Lappilainen pohjoisiin luonnonilmiöihin ja ihmisiin liittyvä polaaritutkimus on kansainvälisesti arvostettua. Pohjois-Suomen asema erityisesti talvimatkailussa on ilmastonmuutoksen takia vahvistunut kohtuullisen varman lumitilanteen johdosta. Talveen liittyvät aktiviteetit ja kylmään ilmanalaan liittyvä, matkailupalveluihin pitkälti nojaava liiketoiminta ovat kasvaneet vahvasti. Arktisten luonnontuotteiden, kuten marjojen ja kasvinosien, ominaisuuksia on hyödynnetty elintarvike- ja kosmetiikkateollisuudessa. Luonnon monimuotoisuus on turvattu luontomatkailun ja luonnon virkistyskäytön edistämisessä huolehtimalla luonnonsuojelualueiden hoidosta ja ylläpidosta. 30

32 Kehittämissä tukeudutaan mm. valtion luonnonsuojelutoimiin ja erityisesti perustettuihin kansallispuistoihin, jotka ovat merkittäviä matkailun kohdealueita. Kuntarakenteen uudistus on johtanut osaltaan siihen, että on syntynyt pinta-alaltaan laajoja kuntia. Niiden sisällä on sekä kaupunkimaista että maaseutumaista asutusta ja toimintaa. Tämä merkitsee sitä, että kaupunkikäsite ei entisessä muodossaan ole enää toimiva ja suomalaiset kaupungit poikkeavat siitä mitä Keski-Euroopassa kaupungeilla ymmärretään. 3.8 Uusiutuvat energialähteet ja energiantuotanto Energian käyttöä on tehostettu ja uusiutuvan energian käyttöastetta nostettu. Ekotehokkuutta on lisätty teknologisin ratkaisuin. Energiantuotannon tapoja on monipuolistettu ja hajautettua energiantuotantoa vahvistettu. Uusiutuvan energian osuus energian loppukulutuksesta on nostettu 38 prosenttiin ja päästöjä vähennetty 20 prosenttia vuoden 1990 tasosta. Uudistuvan energian tuotannossa luonnonvaroja on hyödynnetty tuki- ja ohjausjärjestelmiä tehostamalla ja rakenteita muuttamalla. Puuperäisen energian, jätepolttoaineiden, lämpöpumppujen, biokaasun ja tuulienergian käyttöä on lisätty voimakkaasti. Erityisesti on panostettu metsäbiomassan hyödyntämiseen eli ns. toisen sukupolven biopolttoaineiden tuotantoon. Uudet energiaratkaisut ovat synnyttäneet uusia työmahdollisuuksia, varsinkin maaseudulle. Erityisesti bioenergian tuotanto on avannut alueille uusia mahdollisuuksia. Taloudellisesti kannattava biopolttoaineiden kuljetusetäisyys on tukenut paikallisen ja hajautetun energiahuollon rakentamista. Energian hinnan noustessa kaukolämpöverkon ulottumattomissa olevat biopolttoaineita, maalämpöä ja osin aurinkoenergiaa hyödyntävät pienimuotoiset lämmitysratkaisut ovat tulleet kannattaviksi myös ilman tukea. Oman tuotantokapasiteetin rakentamisessa etusijalle on asetettu laitokset, jotka ovat vähäpäästöisiä. Tällaisia ovat mm. uusiutuvaa polttoainetta käyttävät yhdistetyt sähkön- ja lämmöntuotantolaitokset sekä taloudellisesti kannattavat ja ympäristöllisesti hyväksyttävät vesi- ja tuulivoimalat. Luonnonvarojen kestävä hyödyntäminen on vahvistanut niihin perustuvan valmistuksen asemaa erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa. Energiantuotannossa yritystoimintaa on syntynyt eri puolille Suomea. Suomi pyrkii aktiivisesti kohti ekoyhteiskuntaa, jossa kestävän kehityksen periaate on mukana kaikessa toiminnassa ja jossa ilmastonmuutoksen pysäyttäminen tai siihen sopeutuminen huomioidaan kaikessa päätöksenteossa ja kehittämistoimenpiteissä. Ilmasto- ja ympäristökysymykset näkyvät myös ihmisten arkipäiväisissä päätöksissä ja arvovalinnoissa. Yksityisessä kulutuksessa siirtyminen immateriaalisten palveluiden kulutukseen on vähentänyt materiaalisten tuotteiden ja tavaroiden kulutusta

33 3.9 Aluekehittämisen suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmä Alueilla olemassa olevan potentiaalin mahdollisimman tehokas käyttöönotto ja toimenpiteiden tehokkuus edellyttävät vahvaa kansalaisyhteiskunnan kehittämistä, koordinaatiota ja tehokasta hallintoa. Hallinnon eri tasoilla toimivien on löydettävä yhteinen strategia ja kehittämislinjaukset. Eri hallinnon tasojen sisäinen ja välinen koordinaatio on noussut avainasemaan. Tehokas ja toimiva julkinen hallinto on globaalissa taloudessa vahva kilpailutekijä. Valtioneuvosto ja ministeriöt linjaavat laajapohjaisen valmistelun pohjalta aluekehittämisen kansallisen strategian, joka toimii viitekehyksenä myös alueiden kehittämisstrategioille. Alueilla kuntien muodostamat kuntayhtymät, maakuntien liitot, ovat vastuussa oman alueensa strategian valmistelusta. Se tapahtuu alueen toimijoiden kuten valtion aluehallinnon, korkeakoulujen ja sosiaalipartnereiden tiiviillä yhteistyöllä. Uusi aluekehittämisen lainsäädäntö ja valtion aluehallintojärjestelmä tulivat voimaan vuoden 2010 alusta. Niillä vahvistettiin aluekehittämisjärjestelmää ja selkeytettiin alueiden kehittämisen roolia valtioneuvoston ja eri hallinnonalojen päätöksenteossa. Maakutien liittojen mahdollisuuksia vaikuttaa valtion voimavarojen suuntaamiseen alueellaan ja kuntien ja valtion kehittämispanosten koordinoinnissa ja yhteensovittamisessa parannettiin. Uudistuksen tavoitteena oli luoda vahva vuorovaikutukseen ja verkostoitumiseen perustuva alueiden kehittämisen järjestelmä. Uusi aluekehittämisen suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmä vastaa hyvin tähän haasteeseen ja on rakenteeltaan oikea. Se on sovellus moniportaisesta hallinnosta ja sen eri toimijoiden välisen yhteistyön tiivistämisestä. Sen avulla aluekehittäminen ja sektoripolitiikat voidaan integroida ja suunnata eri hallinnon tasojen sisällä ja välillä ja saada aikaan tehokkuushyötyjä. Se mahdollistaa eri toimijoiden resurssien suuntaamisen yhdensuuntaisesti yhteisten strategioiden pohjalta. Tämä koskee erityisesti kuntien ja valtion voimavaroja. Yksityisen sektorin osallistumista järjestelmän kehittämiseen ja tavoitteen asetteluun, toimintaan ja toimenpiteiden rahoitukseen on vahvistettu. Monitasoisessa hallinnossa eri toimijoiden roolit muuttuvat. Ministeriöiden rooli on yhä enemmän strateginen. Sen on vahva neuvottelija strategian muotoilussa sekä toimintaympäristöjen laadun ja politiikan tavoitteiden asettajana ja toteuttajana. Aluekehittäminen ja alueiden kilpailukyvyn parantaminen vaativat pitkäjänteisyyttä. Toisaalta globaalin toimintaympäristön muutokset vaativat nopeaa reagointia ja joustavuutta. Siksi hallituksen ja ministeriöiden on myös pystyttävä luomaan menettelyt, joilla pitkän aikavälin strategian toteutus voidaan kytkeä politiikan nopealiikkeisyyteen ja joustavuuteen. Keskushallinnon on oltava yhä enemmän kannustaja, uusien ajatusten välittäjä sekä menetelmien että politiikan sisällön osalta. Sen on käynnistettävä keskustelua kehittämisen sisällöstä ja tulevaisuuden haasteista, huolehdittava toiminnan ja strategioiden arvioinneista sekä pystyttävä välittämään parhaita käytäntöjä 32

34 tehokkaaksi ja kokonaisvaltaiseksi alueelliseksi kehittämispolitiikaksi, jota eri toimijat päätöksillään toteuttavat. Valtion operatiiviset toiminnat tapahtuvat yhä enemmän aluehallinnossa. Uudet elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskukset ovat aluekehittämisessä valtion puolelta keskeisessä asemassa ja tiiviissä yhteistyössä maakunnan liittojen kanssa. Myös aluehallintovirastot ovat tärkeitä alueellisen kehittämisen kannalta asioissa, jotka liittyvät mm. peruspalvelujen turvaamiseen, oikeusturvaan ja lupiin, poliisitoimeen, pelastustoimeen ja varautumiseen, ympäristölupiin ja työsuojeluun. Maakuntien liitot ovat aluetasolla aluekehitysviranomaisia, joiden johdolla maakuntien kehittämisstrategiat valmistellaan yhdessä valtion aluehallintoviranomaisten ja muiden toimijoiden kanssa. Valtion strategisten linjausten ja maakuntien liittojen strategioiden yhteensovittamisella sektoritoimenpiteet voidaan integroida toimivaksi politiikaksi aluetasolla. Aluestrategioiden valmistelussa ja toteutuksessa on tärkeää löytää monipuoliset ja tehokkaat yhteistyömallit eri osapuolten kesken. Kuntien rooli aluekehittämisessä on tärkeä. Etenkin pinta-alaltaan suurenevissa kunnissa tarvitaan vahvaa ja kunnan erityispiirteet huomioivaa kehittämisotetta. Kunnat ovat avaintoimijoita yritysten toiminta- ja innovaatioympäristöjen luomisessa sekä ihmisten asuinympäristöjen ja -mahdollisuuksien kehittämisessä. Lisäksi kunnat vastaavat palvelurakenteen kehittämisestä ja peruspalvelujen tarjoamisesta sekä yrityksille että asukkailleen. Harvaan asutuilla alueilla kuntien on yhteistyössä pystyttävä ottamaan laajemmin vastuuta myös koko alueen kehittämisestä. Valtionosuusjärjestelmä parantaa ja tasaa kuntien mahdollisuuksia hoitaa tehokkaasti tehtävänsä eri puolilla Suomea. Keskushallinnon ja aluetason välinen yhteistyö ja koordinointi tapahtuvat toimintaa ohjaavilla strategisilla kansallisilla päätöksillä. Tällaisia ovat valtioneuvoston periaatepäätökset, ministeriöiden aluestrategiat ja erityisesti elinkeino- liikenne- ja ympäristökeskusten tulosohjaus yhteistyössä muiden ministeriöiden kanssa. Monitasoisen hallinnon tehokas toiminta edellyttää mm. seuraavia asioita: Eri tasojen toimijoilla täytyy olla käytössään sama tieto, yhteiset käsitteet, kieli ja käsitys aluekehittämisen toimijoiden tarpeista valmistellessaan politiikkaa. Toimijoiden kapasiteetti ja kyky toimia täytyy olla varmistettu. Taloudellisten voimavarojen on oltava eri toimijoilla riittävät toimintojen toteuttamiselle Toiminnan tehokkuus edellyttää sitä, että hallinnolliset ja toiminnalliset alueet ovat mahdollisimman pitkälle yhtenäiset. Sektoriministeriöiden ja muiden sektoritoimijoiden politiikka ja toimenpiteet pitää pystyä integroimaan tehokkaaksi kehittämispolitiikaksi. Tämän tulee tapahtua sekä keskushallinnossa strategiatasolla että aluetasolla strategioissa ja toimintapolitiikassa. Aluehallinnon uudistus koski pääosin valtion aluehallintoa. Jotta aluekehittämisjärjestelmästä saataisiin tehokkaampi, aluejakojen yhtenäistämistä tulee jatkaa

35 4 Periaatteet strategian toteuttamiselle Kaikki alueet ovat globaalin kilpailun kohteena riippumatta siitä, tuottavatko ne paikallisia, alueellisia, kansallisia tai kansainvälisiä markkinoita varten. Siksi koko maan on oltava kehittämisen kohteena. Kehittämismahdollisuuksiltaan heikoimpia alueita varten on kuitenkin oltava edelleen vahvoja erityistoimenpiteitä. Alueiden kehittäminen on pitkäjänteistä toimintaa, jossa toimenpiteiden vaikutukset ja tulokset näkyvät vasta vuosien työn jälkeen. Siksi alueiden kehittäminen edellyttää pitkän aikavälin strategiaa ja visiota siitä, mihin suuntaan Suomen alueiden kehitystä halutaan suunnata ja millä periaattein. Globaalissa taloudessa toimintaympäristön muutokset ovat kuitenkin nopeita. Alueiden menestyminen näissä olosuhteissa riippuu niiden oppimis- ja sopeutumiskyvystä. Se edellyttää myös käytettävissä olevien toimenpiteiden nopeita muutoksia. Siksi toimenpiteitä ei ole tarkoituksenmukaista määritellä tarkasti monen vuoden päähän, vaan ne on määriteltävä ja arvioitava muutaman vuoden välein jatkuvana prosessina. Jos toimintaympäristön muutokset ovat radikaaleja ja odottamattomia, on toimenpiteiden lisäksi voitava arvioida myös asetettujen tavoitteiden realistisuutta. Aluepolitiikalla edesautetaan alueiden sopeutumista globaaliin kilpailuun edistämällä tasapainoista tuotantorakenteen muutosta ja reagoimalla äkillisiin ja yllättäviin rakennemuutoksiin. Lähtökohtaisesti aluepolitiikka ei kuitenkaan ole suhdanne- vaan rakennepolitiikkaa. Aluepolitiikan tavoitteena on tarjota ihmisille aito valinnanmahdollisuus siitä, missä he haluavat asua ja työskennellä ja yrityksille siitä, mihin ne haluavat sijoittua. Siksi toimenpiteet kohdistetaan tekijöihin, joilla voidaan parantaa yritysten toimintaedellytyksiä ja turvata ihmisille hyvän elämän edellytykset, mahdollisuus monipuoliseen koulutukseen, jatkuvaan oppimiseen, työpaikkaan ja laadukkaisiin palveluihin. Aluepolitiikalla pyritään vahvistamaan alueiden kilpailu- ja uudistumiskykyä parantamalla yritysten toiminta- ja innovaatioympäristöjä. Vuoden 2008 alkanut talouskriisi ja sen alueelliset vaikutukset edellyttävät aluekehittämiseltä nopeata reagoimista ja toimenpiteitä, joilla voidaan ylläpitää mahdollisimman korkeata työllisyyttä ja taloudellista toimeliaisuutta kriisin ja äkillisten rakennemuutosten kohteiksi joutuneilla alueilla. Toimenpiteiden tulee kuitenkin olla sellaisia, että niillä vahvistetaan myös alueiden ja yritysten kilpailukykyä pidemmällä aikavälillä. Aluekehittämisessä voidaan samanaikaisesti toteuttaa sekä tehokkuutta parantavaa että elintaso- ja muita eroja tasoittavaa politiikkaa. Kyse ei ole joko/tai -tilanteesta, vaan tavoitteena tulee olla sekä tehokkuus että samantasoisten palvelujen ja 34

36 muiden olosuhteiden tarjoaminen kaikille. Tasaisuus ja tehokkuustavoitteita ei pidä kuitenkaan sekoittaa toimenpiteissä. Kiristyvässä globaalissa kilpailussa tuotannon, tuotantotapojen ja toiminnan jatkuva uudistaminen on välttämätöntä. Siksi innovaatiotoiminta on tullut yhä tärkeämmäksi osaksi alueellista kehittämistä. Tarvitaan huomattavaa panostusta pehmeään infrastruktuuriin: inhimilliseen pääomaan ja innovaatiotoimintaan. Kansallisten innovaatiojärjestelmien sijasta huomio kiinnittyy entistä enemmän innovaatioympäristöjen laatuun sekä paikallisesti ja alueellisesti kiinnittyneisiin ja samalla globaalisti verkottuneisiin innovaatiokeskittymiin. Suomen on löydettävä oloihimme soveltuva järjestelmä ja tapa, jolla globaaleja verkostoja voidaan luoda ja hyödyntää. Innovaatiopolitiikan tulee olla erilaiset alueet kattavaa, laaja-alaista ja kokonaisvaltaista. Yksittäiset ja erilliset politiikkatoimet eivät riitä varmistamaan innovaatiotoiminnan edelläkävijyyttä, kansallista tuottavuuden kasvua ja kilpailukykyä, vaan eri toimijat ja tekijät on saatava toimimaan vuorovaikutteisesti ja samaan suuntaan. Politiikan painopiste siirtyy yhä enemmän suorista tuista toiminta- ja innovaatioympäristöjen kehittämiseen. Näin aluetason merkitys avoimessa taloudessa koko kansantalouden menestyksen näkökulmasta voimistuu. Toiminta- ja innovaatioympäristöjen kehittämisessä kuntien ja toiminnallisten seutujen rooli on tärkeä ja kasvava, ja niiden ja valtion (sektoriministeriöiden) aito kumppanuus korostuu. Eri hallinnon tasojen sisäinen ja välinen koordinaatio nousee avainasemaan. Tehokas julkinen hallinto on kilpailutekijä globaalissa taloudessa. Lisäksi julkisen sektorin palvelut, investoinnit ja hankinnat tulevat tärkeäksi osaksi yritysten innovaatio- ja toimintaympäristöjen kehittämistä ja uusien innovaatioiden luomista. Tavoitteet toiminnallisesti monipuolisten ja verkottuneiden yhdyskuntien sekä hyvien elinympäristöjen kehittämiseksi asettavat haasteita pääkaupunkiseudun ja muiden keskusseutujen sekä toisaalta ydinmaaseudun ja harvaan asuttujen alueiden kehittämiselle. Suomen kaltaisessa harvaan asutussa ja pitkien etäisyyksien maassa alueiden saavutettavuutta tukevat liikenne- ja viestintäjärjestelmät ovat erityisen tärkeitä tasapainoisen aluekehityksen ylläpitämisessä. Investoinnit fyysiseen infrastruktuuriin ovatkin nousseet yhdeksi aluekehittämisen avaintekijöistä. Julkiset palvelut ja palvelurakenteen riittävä monipuolisuus ovat avoimessa taloudessa kilpailukykytekijöitä ja perusedellytyksiä myös muulle toiminnalle. Niiden kehittäminen ja ylläpitäminen on alueiden kilpailukyvylle ja kehitykselle entistäkin tärkeämpää. Yhteiskunnan tehtävänä on turvata asumisen ja toimimisen perusrakenteet kaikilla alueilla sekä kannustaa ja tukea ihmisten omatoimista kehittämistyötä. Maaseudulla tämä on erityisen haasteellista. Ikääntyminen ja väestön demografinen kehitys on aluepolitiikan suuri haaste. Se kohtelee alueita eri tavalla ja sen vaikutukset tuntuvat sekä työmarkkinoilla että 35 34

37 alueiden palvelurakenteessa. Monille alueille kyky ylläpitää ja tarjota peruspalveluja nousee avainkysymykseksi myös elinkeinopolitiikan osalta. Ikääntyminen asettaa haasteita työurien pidentämiselle, jossa keskeisenä tekijänä ovat taloudelliset kannusteet ja työelämän laadun parantaminen. Työelämän laatu ja työtekijöiden ammattitaidon jatkuva uudistaminen ovat olennaisia tekijöitä myös työvoiman kysynnän ja tarjonnan kohtaamiselle, yritysten uusiutumiskyvylle ja käytäntölähtöisen innovaatiotoiminnan tehokkaalle toteutukselle. Ikääntyminen ja eläkkeellä olevien määrän kasvu avaavat toisaalta myös uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Eläkeläisten ostovoima on merkittävästi parempi kuin menneinä aikoina. Eläkeläiset ovat yleisesti myös aikaisempaa paremmassa kunnossa ja aktiivisia toimijoita, jotka ovat tottuneet vaatimaan palvelua. Tämä voi monilla alueilla olla taloutta aktivoiva ja tasapainottava tekijä. Ilmastonmuutokseen vastaaminen on olennainen osa aluekehittämistä. Kestävä kehitys koskee sekä kaupunki- että maaseutualueita, vaikka toimenpiteet voivat niiden välillä vaihdella huomattavastikin. Euroopan Unionin seuraavan kauden koheesiopolitiikan ratkaisut ovat tärkeitä Suomelle, erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomelle ja haasteellisille alueille muualla Suomessa. Toisaalta myös kaupungit ovat politiikassa saamassa aikaisempaa suuremman roolin. Euroopan kasvun ja työllisyyden strategia (Eurooppa 2020) on valmisteilla. Sen linjaukset ja sisältö vaikuttavat myös Suomen kansallisiin kehittämistoimiin ja niiden suuntaamiseen sekä koheesiopolitiikan tuleviin linjauksiin. Aluekehittämisstrategia antaa tulevan koheesiopolitiikan valmistelulle kansalliset peruslähtökohdat, jotka sovitetaan yhteen EU-tasoisten päätösten kanssa. Seuraavassa on esitetty periaatteet, joita aluekehittämisstrategian toteuttamisessa noudatetaan. Lisäksi on esitetty joitakin toimenpiteitä, jotka tulisi käynnistää välittömästi. Periaatteiden mukaisesti aluekehityksen ja sen toimenpiteiden keskeisenä tavoitteena on luoda edellytyksiä osaamiseen ja kestävään kehitykseen perustuvalle taloudelliselle kasvulle, elinkeinotoiminnan kehitykselle ja työllisyyden parantamiselle. Esityksissä ei kuitenkaan puututa yritystoiminnan yleisiin verotuksellisiin toimintaedellytyksiin tai talouspolitiikan linjauksiin. Periaatteet eivät ole listattu tärkeysjärjestyksessä. Ministeriöt ja niiden alaiset viranomaiset sekä maakuntien liitot ovat vastuussa aluekehittämisstrategian ja sitä koskevien periaatteiden huomioimisesta ja toteuttamisesta omassa toiminnassaan ja kehittämisstrategioissaan. Käytännön toteutuksesta sovitaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten (ELY) ja keskushallinnon välisissä strategisissa tulossopimuksissa ja niitä täydentävissä vuosittaisissa toiminnallisissa tulossopimuksissa, joiden valmistelussa maakuntien liitot ovat mukana. Koska kyseessä on uusi järjestelmä, sen toimivuutta ja kehittämistarpeita on seurattava. 36

38 Aluekehittämisen keskeiset periaatteet 2010-luvulla: 1. Aluekehittämisstrategiaa toteutetaan edistämällä taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kehitystä. 2. Aluekehittämisen vaikuttavuutta parannetaan lisäämällä kansalaisten, eri toimijoiden ja alueiden aktiivista osallistumista, yhteistyötä ja verkottumista. 3. Aluekehityksen erityishaasteisiin vastataan nopein kohdennetuin toimin. Toimenpiteitä eriytetään alueiden erilaisten tarpeiden mukaisesti. 4. Alueiden vahvuuksiin perustuvaa erikoistumista ja yritysten kykyä hyödyntää niitä vahvistetaan. Innovaatiotoiminnassa kiinnitetään huomiota erityisesti käyttäjä- ja asiakaslähtöisyyteen julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyönä. 5. Resursseja kohdennetaan alueiden ydinosaamisen ja luovuuden vahvistamiseen, yritysrakenteen monipuolistamiseen, toiminta- ja innovaatioympäristöjen kehittämiseen ja luovan talouden edistämiseen. Alueiden huippuosaamista hyödynnetään ja vahvistetaan. 6. Kaupunkiseutujen roolia talouden vetureina ja vahvoina innovaatioympäristöinä vahvistetaan samoin kuin monikeskuksista kaupunkiverkkoa kestävän yhdyskuntarakenteen perustana. 7. Kaupunkien läheisen maaseudun, ydinmaaseudun ja harvaan asutun maaseudun vahvuuksia ja olemassa olevan kehittämispotentiaalin hyödyntämistä tuetaan. Maaseudun aineellisten ja aineettomien voimavarojen, kuten luonnonvarojen, biodiversiteetin, luonnon- ja kulttuuriympäristöjen ja -maisemien, hiljaisuuden ja tilan kestävää käyttöä alueiden kehittämisessä edistetään. 8. Alueiden mahdollisuuksia vastata ikääntymisen mukanaan tuomiin haasteisiin parannetaan. 9. Alueellisesti kattava koulutustarjonta turvataan ja ihmisten valmiuksia ja mahdollisuuksia elinikäiseen oppimiseen vahvistetaan. 10. Hallinnollisia menettelytapoja yksinkertaistetaan ja aktiivista kumppanuutta yli sektorirajojen vahvistetaan kaikilla hallinnon tasoilla. 11. Alueiden ja yritysten kykyä varautua globaalitalouden haasteisiin vahvistetaan kehittämällä alueittaista tilasto-, ennakointi- ja seurantajärjestelmää ja varmistamalla riittävän yksityiskohtaisen alueellisen tilastotiedon saaminen. 12. Yhteistyötä Itämeren ja Barentsin alueen kanssa lisätään ja niiden liikennejärjestelmiä kehitetään. Helsinki-Pietari välisen nopean junayhteyden tuomia mahdollisuuksia edistetään Suomen ja Venäjän välisessä yhteistyössä. 13. Toimenpiteet aluestrategian toteuttamiseksi arvioidaan ja määritellään rullaavasti vuosittain osana alueiden kehityksen ja aluekehittämisen tehokkuuden arviointia

39 5 Strategiset toimenpiteet Työryhmä esittää, että seuraavien toimenpiteiden valmistelu käynnistetään välittömästi: Käytäntölähtöisen innovaatiopolitiikan sisältö ja toimenpiteet määritellään ja otetaan osaksi kansallista aluelähtöistä innovaatiopolitiikkaa. Metropolialueen kokonaisvaltaista kehitystä Suomen kansatalouden veturina ja kansainvälisesti kilpailukykyisenä metropolialueena vahvistetaan edelleen verkostometropolin periaatteen mukaisesti valtion ja metropolialueen välisin sopimusmenettelyin. Valtio, maakuntien liitot ja suurten kaupunkiseutujen toimijat tekevät sopimuksia siitä, miten kansallinen innovaatiostrategia jalkautetaan alueille ja miten alueita kehitetään kansainvälisesti kilpailukykyisinä innovaatioekosyysteemeinä. Seutukaupunkeja vahvistetaan. Niiden elinkeinotoimintaa, osaamisperustaa, palvelu- ja kuntarakennetta rakennetta sekä älykkäitä liikenneratkaisuja kehitetään tavoitteena löytää seutukaupungeille ja niiden vaikutusalueella oleville maaseutualueille ratkaisuja ikääntymisen luomiin haasteisiin. Maakuntaohjelmiin sisällytetään alueelliset energia- ja luonnonvarastrategiat. Aluekehittämisjärjestelmää kehitetään ja vahvistetaan edelleen keskushallinnon ja maakuntien liittojen yhteistyönä. Tavoitteena on vahvistaa eri toimijoiden välistä sektorirajat ylittävää yhteistyötä ja verkostoitumista kaikilla hallinnon tasoilla. Vuosina alueiden suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmää kehitetään siten, että kansallinen ja EU:n alue- ja rakennepolitiikan toteuttaminen integroidaan yhdeksi tehokkaaksi järjestelmäksi. 38

40 II Taustamuistio

41

42 1 Johdanto Maailma muuttuu nykyisin yhä kiihtyvällä nopeudella ja usein myös ennakoimattomasti. Siitä huolimatta tällä vuosikymmenellä tulee olemaan tiettyjä megatrendejä, joilla on vaikutuksia kaikkiin yhteiskuntaryhmiin ja alueisiin. Nämä megatrendit ovat laaja-alaisia ilmiöitä, joille ei ole vaihtoehtoja, mutta jotka voivat vaihdella eri ajanjaksoilla. Niiden alueelliset vaikutukset voivat vaihdella sekä ulottuvuudeltaan ja intensiteetiltään. Näitä megatrendejä voidaan kutsua keskeisiksi tulevaisuuden ajureiksi (driving forces), jotka ovat tulevalle kehitykselle leimaa-antavimpia. Keskeisiä tulevaisuuden megatrendejä ovat: Globalisaatio Talouskriisi Ilmastonmuutos Energia Ikääntyminen Saavutettavuus Tässä Suomen aluekehittämisstrategiaa 2020 tukevassa taustamuistiossa näitä trendejä, kehityskulkuja ja haasteita on käsitelty ilmiöinä, jotka vaikuttavat Suomen ja sen alueiden kehitykseen 2010-luvun aikana. Megatrendien lisäksi taustamuistiossa käsitellään muita aluekehitykseen vaikuttavia trendejä sekä hallinnon kehitystä. Lisäksi luodaan katsaus kansallisen aluepolitiikan ja EU:n koheesiopolitiikan tulevaisuuteen sekä käydään läpi OECD:n aluepoliittiset linjaukset tuleville vuosille. Muistion painopiste on 2010-luvun kehityksessä, mutta se pyrkii mahdollisuuksien mukaan hahmottamaan myös tätä pidempiä kehitystrendejä, milloin se on olemassa olevien ennusteiden pohjalta mahdollista ja relevanttia. Muistio toimii perusteluaineistona aluekehittämisstrategialle 2020 ja sitä koskevalle kehitysvisiolle. Se kuitenkin pyrkii tuomaan esille erilaisia näkökulmia, eikä se siten edusta kaikilta osiltaan työryhmän yhteistä näkemystä tulevasta kehityksestä tai aluekehittämisen tarpeista. 41

43 2 Aluekehitykseen vaikuttavat megatrendit 2.1 Globalisaatio Globalisaatio ja kansainvälisen talouden kehitys on merkittävin alueiden ja koko Suomen taloudelliseen kehitykseen vaikuttava tekijä. Globalisaation edetessä kilpailu kiristyy ja matalaa osaamista vaativien toimintojen lisäksi myös yhä vaativampien, korkeampaa osaamista vaativien toimintojen siirtyminen kehittyviin maihin lisääntyy, mikä koskee yhä enenevässä määrin myös suomalaisia kansainvälisiä tai kansainvälistyviä yrityksiä. Suomen ja sen alueiden menestymismahdollisuudet kiristyvässä kilpailussa perustuvat korkeaan koulutukseen ja osaamiseen sekä pienuuden mahdollistamaan ketteryyteen ja nopeuteen reagoida muuttuvan toimintaympäristön haasteisiin. Globalisaation ongelmana on sen alueellisesti arvaamaton kohdentuminen: sen vaikutukset ja seuraukset kohdentuvat alueellisesti ja toimialoittain entistä ennakoimattomammin. Parhaiten globaalissa kilpailussa selviytyvät sellaiset alueet, joilla on riittävästi monipuolista yritystoimintaa ja osaamista ja joilla on hyvä ja toimiva fyysinen infrastruktuuri. Tällaisia ovat mm. Helsingin metropolialue ja suuret yliopistokaupunkiseudut. Myös keskusten lähialueet ja ydinmaaseudun alueet, joissa onnistutaan hyödyntämään globalisaation ohella kasvavaa lähiruoan, matkailun ja bioenergian arvostusta ja mahdollisuuksia, menestyvät. Suurimmat haasteet globalisaatio asettaa pienille, yksipuolisen elinkeinorakenteen seutukunnille ja syrjäisille maaseutu- ja saaristoalueille, joiden osaamis- ja elinkeinorakenteen kehitystä ja verkottumista suurempien keskusten kanssa tulee tukea. Globalisaation vaikutuksesta osaava työvoima, palvelut ja erikoistunut yritystoiminta jatkavat keskittymistään suurimmille kaupunkiseuduille. Kaupunkirakenteen verkostomaisuudella voidaan kuitenkin vähentää keskittymisestä aiheutuvia haittoja. Globalisaatio luo myös uusia mahdollisuuksia. Mm. raaka-aineiden ja luonnonvarojen niukkuus lisää niiden kysyntää ja siten hyödyntämismahdollisuuksia, mikä synnyttää uusia liiketoimintamahdollisuuksia erityisesti maaseutumaisille alueille. Samoin globalisaatio synnyttää uusia vientimahdollisuuksia mm. osaamisen viennille. 42

44 Venäjän markkinoiden läheisyys on Suomelle ja sen alueille merkittävä kilpailuetu. Venäjänkaupan elpyminen ja yhteistyön tiivistyminen luo Suomen ja erityisesti Kaakkois-, Itä- ja Pohjois-Suomen taloudelliselle kehitykselle runsaasti uusia mahdollisuuksia. Se kuitenkin edellyttää Venäjä asiantuntemuksen ja venäjänkielen osaamisen lisäämistä, PK yrityksille tarkoitettujen palveluiden kehittämistä ja kaupan esteiden poistamista. Globalisaatio on yksi keskeisimmistä 2010 luvun megatrendeistä, joka vaikuttaa koko maailman kehitykseen. Se tulee voimistumaan entisestään lisäten tavaroiden, pääoman, työvoiman ja ideoiden vapaata liikkuvuutta. Sen vaikutus maailmantalouteen on kokonaisuutena positiivinen, mutta sen hyödyt eivät jakaudu tasaisesti eri maanosien, maiden tai alueiden kesken. Globalisaatio vaikuttaa ensi vuosikymmenellä eniten kehittyviin maihin, mutta myös kehittyneet maat kohtaavat monia muutoksia. Globalisaation keskeisenä haasteena on tuotannon siirtyminen ulkomaille lähemmäs kasvavia markkinoita ja erityisesti Aasian kehittyviin talouksiin. Aiemmin siirtyminen koski lähinnä matalaa osaamista vaativia toimintoja, jotka siirtyivät alhaisten tuotantokustannusten maihin. Jatkossa myös yhä vaativampien, korkeampaa osaamista edellyttävien toimintojen ja palveluiden siirtyminen kehittyviin maihin lisääntyy, mikä asettaa haasteita mm. yritystoiminnalle, työvoiman koulutustasolle ja työn tuottavuudelle. Riskinä on, että investointeja tehdään yhä enenevässä määrin ulkomaille ja sellaisille alueille, joilla on alhaisempi kustannustaso ja parempi saavutettavuus. Suomen tilannetta heikentää muihin kehittyneisiin maihin nähden erityisesti syrjäinen sijainti ja pienet kotimaiset markkinat. Lisäksi Suomen talous on perinteisesti nojannut voimakkaasti vientiin ja teollisuuteen, mikä tekee sen alttiiksi maailmataloudessa tapahtuville muutoksille. Näiden tekijöiden vuoksi globalisaation haasteet ovat Suomelle erityisen suuret. Haastetta lisää se, että osa Aasian kehittyvistä maista erikoistuu juuri Suomen perinteisille vahvuusalueille. Menestyäkseen kansainvälisessä kilpailussa Suomen on pystyttävä säilyttämään kilpailuetunsa kehittyneisiin maihin nähden ja hyödynnettävä pienuutensa sopeutumalla nopeasti ja joustavasti maailmantaloudessa ja markkinoilla tapahtuviin muutoksiin. Suomen mahdollisuuksia parantaa Venäjän potentiaalisten markkinoiden läheisyys ja vahvat kauppasuhteet Venäjälle ja itäiseen Eurooppaan. Toistaiseksi näiden markkinoiden epävarmuus on ollut kehitystä hidastava tekijä, mutta ilman vakavaa poliittista tai sotilaallista konfliktia markkinoiden voidaan olettaa kehittyvän positiivisesti kuluvalla vuosikymmenellä. Mm. vuonna 2009 käynnistyneiden pohjoisen ulottuvuuden liikenne-, logistiikka- ja kulttuurikumppanuuksien arvioidaan vilkastuttavan EU:n ja Venäjän välistä kauppaa. Suomen asema Venäjän läheisyydessä ja Venäjä-osaaminen antavat Suomelle kilpailuetua. Samoin Barentsin alueen energia- ja kaivosteollisuuteen liittyvät investoinnit luovat suomalaisille yrityksille uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Suomen ja sen alueiden kyky selviytyä ja menestyä globalisaatiossa riippuu siitä, kuinka nopeasti yritykset ja yhteiskunta kykenevät reagoimaan muuttuvaan 43 42

45 ympäristöön. Suomen vahvuutena globaalissa kilpailussa on toistaiseksi ollut mm. teknologisen osaamisen korkea taso, olemassa olevat inhimilliset voimavarat ja erityisesti korkea koulutus- ja osaamistaso, suhteellisen toimiva innovaatiojärjestelmä, toimiva fyysinen infrastruktuuri sekä vakaa ja turvallinen yhteiskunta. Alueiden kilpailukykyä ovat edistäneet näiden tekijöiden suhteellisen tasainen alueellinen jakautuminen. Vaikka Suomi on toistaiseksi menestynyt globaalissa kilpailussa suhteellisen hyvin, tilanne voi muuttua nopeasti. Suomen ongelmana on toistaiseksi epäedullinen erikoistuminen laskevien hintojen tuotteisiin, minkä seurauksena vaihtosuhde heikkenee ja tulot eivät kasva BKT:n suhteessa. Samoin tuottavuus ei ole kilpailukyvyn ylläpitoon nähden kaikilla aloilla riittävä. Näin on erityisesti palvelualoilla, jotka tulevat olemaan suurin ja kasvava osa työllisyyttä. Vaikka Suomen teknologian taso on edelleen suhteellisen korkea, teknologian eturintamassa kilpailu on yhä kovempaa ja erityisesti nopeaa. Siihen nähden Suomen absoluuttiset resurssit ovat maailman mitassa pieniä. Menestyäkseen Suomen tulee erikoistua entistä enemmän, mikä on kuitenkin hyvin riskialtista: mistä tietää, mihin panostaa ja mitkä tulevat olemaan Suomen kilpailukyvyn ja menestymisen kannalta keskeiset toimialat? Miten luoda sellaisia ennakointijärjestelmiä, joilla markkinoilla vallitsevat heikot signaalit kyettäisiin tunnistamaan riittävän ajoissa? Lisäksi Suomi ei edelleenkään ole kovin hyvä asiakaslähtöisessä innovaatiotoiminnassa ja siihen liittyvässä osaamisessa, joiden merkitys tulee kasvamaan voimakkaasti. Suomen asemaa globalisaatiossa heikentää myös varsin energiaintensiivinen talous. Talouden elpyessä ja erityisesti kehittyvien talouksien, kuten Kiinan ja Intian talouksien kasvaessa, energian kansainvälinen kysyntä kasvaa ja nostaa energian hintaa. Tällöin energian hinnan nousu jonka oletetaan olevan varsin voimakas - koskettaa Suomen talouselämää keskimääräistä kovemmin. Myös väestön ikääntyminen tapahtuu Suomessa muita EU-maita nopeammin. Globalisaatio kiristää erityisesti yritysten kilpailua, mutta sen vaikutukset toimintojen sijoittumiseen ovat hyvin erilaiset eri toimialoilla: se keskittää palveluja ja erikoistunutta yritystoimintaa etupäässä suuriin kehittyviin keskuksiin, mutta ei juuri vaikuta perusteollisuuden sijoittumiseen maan sisällä. Globalisaation haasteet kohdistuvat eri alueille eri tavoin. Parhaimmat selviytymismahdollisuudet ovat alueilla, joiden tuotanto täydentää nopeasti kasvavien alueiden tuotantoa tai vastaa näiden alueiden kysyntää (esim. innovatiiviset korkean teknologian tai osaamisen tuotteet, luovaan talouden, taiteen ja kulttuuriin sisältötuotteet ja -palvelut, investointitavarat yms.), jotka kykenevät nopeasti siirtämään voimavaroja supistuvasta tuotannosta kasvavaan ja jotka omaavat työvoiman ja tuotannon osalta riittävän kriittisen massan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että parhaimmat edellytykset selvitä globaalissa kilpailussa on niillä keskuksilla, jotka kykenevät tarjoamaan korkeaa teknologista osaamista ja inhimillistä pääomaa, joilla on hyvä ja toimiva fyysinen infrastruktuuri, toimivat ja uusiin olosuhteisiin dynaamisesti mukautuvat instituutiot, 44

46 vahva yrityspohja ja kasvukykyisiä ja halukkaita yrityksiä. Keskeisinä vahvuustekijöinä korostuvat erityisesti korkea yleinen koulutustaso, joka mahdollistaa monialaisen osaamisen työmarkkinoilla, korkeatasoinen kulttuurituotanto ja vahva kotimainen kysyntä, hyvä innovaatioympäristö, tietointensiivinen tuotanto, alueellisten työmarkkinoiden hyvä toiminta, vahva yrittäjyys, alueen koko ja monipuolinen elinkeinorakenne sekä hyvä saavutettavuus. Parhaiten globalisaation asettamiin haasteisiin pystyvät vastaamaan yliopistokaupungit ja seudut, joilla on yliopistojen toimipisteitä, ammattikorkeakouluja ja tutkimuslaitoksia ja joilla on merkittävä rooli kilpailukykyisten toiminta- ja innovaatioympäristöjen luomisessa. Syrjäisillä maaseutu- ja saaristoalueilla tarvitaan kilpailukykyisempiä keskusseutuja enemmän ponnisteluja osaamis- ja elinkeinorakenteen monipuolistamiseksi ja verkottumiseksi muiden alueiden kanssa. Globalisaatiolla näyttää olevan taloudellista toimintaa keskittävä vaikutus. Taloudellinen toiminta pyrkii keskittymään erityisesti suurimmille yliopistoseuduille ja erityisesti pääkaupunkiseudulle, joilla on tarjota monipuolista yritystoimintaa, tutkimus- ja kehitystyötä ja osaavaa työvoimaa sekä toimivat palvelut ja perusrakenteet. Keskittymiskehitystä ei juuri voida pysäyttää, mutta sen voimakkuutta ja suuntaa voidaan ohjata kehittämällä monikeskuksista kaupunkirakennetta, luomalla pääkaupunkiseudulle verkostomainen metropolialue, tukemalla kaupunkien ja maaseudun keskinäistä vuorovaikutusta ja edistämällä maaseutu- ja saaristoalueiden monipuolista kehitystä 2.2 Talouskriisin vaikutukset aluekehitykseen 1990 luvun alun talouskriisin jälkeisellä talouskehityksellä on ollut alueellista kehitystä keskittävä vaikutus. Parhaimmat selviytymismahdollisuudet ovat suurilla monipuolisilla kaupunkiseuduilla ja erityisesti pääkaupunkiseudulla, joilla on monipuolista osaamista sekä innovaatio- ja yritystoimintaa. Toisaalta julkisen talouden tila on kiristynyt talouskriisin vaikutuksesta myös näillä alueilla, mikä asettaa niille uusia ja kasvavia haasteita. Haasteellisimmassa asemassa ovat elinkeinorakenteeltaan yksipuoliset seudut, joiden väestö- ja työvoimaresurssit vähenevät ikääntymisen ja osin myös talouskriisin myötä. Näitä alueita näyttäisivät olevan erityisesti sellaiset seudut, jotka eivät ole toipuneen 1990 luvun talouskriisin seurauksista, vaan jääneet pysyvästi hitaan tai negatiivisen kasvun uralle ja joiden työllisten määrä on jatkuvasti vähentynyt

47 Talouskriisin lisäämä kuntien talousahdinko lisää alueiden välistä eriarvoisuutta vähentäen erityisesti pienten kuntien mahdollisuuksia panostaa osaamiseen ja muihin tarvittaviin kehittämistoimiin sekä keskeisten peruspalvelujen turvaamiseen. Julkisen talouden heikentyminen sekä edessä oleva usean vuoden kestävä hitaan kasvun vaihe asettaa lisää haasteita myös pääkaupunkiseudun kunnille ja muille suurille kaupunkiseuduille. Hitaalla talouskehityksellä on huomattava ja pitkäaikainen vaikutus mm. työllisyyteen, työttömyyteen ja kansantalouden kehitykseen. Toisaalta talouskriisi nopeuttaa yritysten ja eri toimialojen rakennemuutosta, ja siten edesauttaa tarpeellisten rakenteellisten muutosten tekoa. Talouskriisin aikaisilla toimilla sekä sen jälkeisellä talouskehityksellä tulee olemaan huomattava vaikutus siihen, miten eri alueet toipuvat talouskriisin seurauksista ja miten ne kykenevät ylläpitämään ja parantamaan kilpailukykyään yhä globaalimmassa toimintaympäristössä. Alueiden kyky ottaa vastaan talouskriisin ja voimistuvan rakennemuutoksen haasteet vaihtelee voimakkaasti. Heikoimmassa asemassa ovat väestö- ja työvoimaresursseiltaan vähäiset, osaamispohjaltaan kapea-alaiset ja elinkeinorakenteeltaan yksipuoliset alueet luvun lamasta saadut kokemukset osoittavat, että talouskriisillä ja erityisesti sitä seuraavalla talouskasvulla on voimakkaasti alueellisia eroja kasvattava vaikutus. Vaikka 1990 luvun alun laman vaikutukset koskettivat voimakkaimmin kaupunkimaisia alueita, talouden elpyessä ne toipuivat sen seurauksista muita alueita nopeammin. Sen sijaan alueet, joiden kehittymisedellytykset olivat jo ennen lamaa muita alueita heikommat, eivät ole toipuneet laman jälkeen takaisin entiselle kehitysuralle, vaan tietyistä muuttujista on tullut pysyviä ilmiöitä kuten mm. alhaisemmasta työllisyysasteesta tai talouskehityksestä. Näin talouskriisi ja erityisesti sitä seuraava talouskasvu uhkaa kasvattaa alueellisia kehittyneisyyseroja ja lisätä aluerakenteen polarisoitumista. Riskinä on, että taloudellinen ja sosiaalinen kehitys keskittyy jatkossa yhä harvempiin kaupunkikeskuksiin ja yhä useammilla alueilla ei enää ole kapasiteettia tai mahdollisuuksia hyötyä uudesta nousukaudesta Edellinen lama osoitti myös, että talouskriisillä on pitkäaikaisia ja syvällisiä vaikutuksia työllisyyteen ja työvoiman saatavuuteen ja sitä kautta alueiden kilpailukykyyn. Seuraavissa kuvissa on esitetty, miten työllisten määrät ovat kehittyneet vuodesta 1990 lähtien. Ensimmäisessä kuvassa on esitetty, miten työllisten määrä on kehittynyt työllisyyden kannalta parhaissa seutukunnissa, joita ovat pääasiassa merkittävimmät kaupunkiseudut sekä pääkaupunkiseutu. Kuviot osoittavat, miten kaikissa niissä työllisyys on lähtenyt kasvuun vuoden 1994 aallonpohjan jälkeen ja noussut lähes kaikissa tapauksissa korkeammaksi kuin ennen lamaa. Sen sijaan heikoimmissa seutukunnissa, joita ovat mm. Lappi, Kainuu, Pielisen-Karjala ja Pieksämäki, työllisten määrä ei enää laman jälkeen kääntynytkään kasvuun, vaan on jatkanut laskuaan. 46

48 Kuva 1. Työllisten määrän muutos (TK), parhaat seutukunnat Tampere Oulu Salo Jyväskylä Helsinki Seinäjoki Ylivieska Mariehamns stad Lohja Porvoo Vaasa Turku Kokkola Jakobstadsregionen Koko maa Kuopio Lähde: Tilastokeskus Kuva 2. Työllisten määrän muutos (TK), huonoimmat seutukunnat Koko maa Pohjois-Satakunta Sisä-Savo Jämsä Pohjois-Lappi Suupohja Luoteis-Pirkanmaa Kyrönmaa Vakka-Suomi Ylä-Pirkanmaa Torniolaakso Heinola Koillismaa Tunturi-Lappi Imatra Juva Keski-Karjala Koillis-Savo Pieksämäki Pielisen Karjala Kehys-Kainuu Itä-Lappi Lähde: Tilastokeskus 46 47

49 1990 luvun talouskriisi osoitti myös, että osa laman aikana työelämästä syrjäytyneistä tai siitä pois siirtyneistä työikäisistä ei enää palaa takaisin työmarkkinoille. Nykyisen talouskriisin osalta on riskinä, että nyt työikään tulevissa ikäluokissa (vuosina syntyneet) työhönosallistumisaste laskee pysyvästi eli osa näistä ikäluokista syrjäytyy pysyvästi työelämästä. Samoin parhaassa työiässä olevien pitkäaikaistyöttömyys lisääntyy, mikä osaltaan vähentää käytettävissä olevan työvoiman määrää. Keskipitkällä aikavälillä laman vaikutukset tulevat näkymään myös ikääntyneiden työntekijöiden osalta niin, että taantuman aikana työttömäksi jääneet eivät enää palaa työelämään. Talouskriisi on vahvistanut teollisuuden rakennemuutosta. Sen vaikutukset ovat tuntuneet voimakkaina erityisesti niissä seutukunnissa, joilla metsäteollisuudella on ollut huomattava merkitys. Talouskriisi on edistänyt teollisuuden rakennemurrosta myös metalli- ja konepajateollisuudessa, sähköteknisessä teollisuudessa ja palveluiden osalta tele- ja tietotekniikkapalveluissa sekä korostanut talouskriisin vaikutuksia alueilla, jotka ovat olleet näiden alojen yritystoiminnasta ja viennistä riippuvaisia luvun kokemusten perusteella voidaan olettaa, että uuden nousukauden alkaminen ja työvoiman kysynnän voimistuminen tapahtuu ensimmäisenä pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa keskuksissa. Alueet, joilla on monipuolinen tuotantorakenne ja osaavaa työvoimaa, selviytyvät talouskriisistä paremmin kuin yksipuoliset yhden tai muutaman teollisuusyrityksen varassa olevat alueet. Niillä on myös paremmat mahdollisuudet sopeutua rakennemuutokseen ja suunnata uudelleen taloudellista toimintaansa, mitä taas yhden teollisuudenalan varassa toimineilla yksipuolisilla seutukunnilla ei juuri ole. Talouden elpyessä yritysten ja alueiden kilpailu osaavasta työvoimasta kiristyy, koska työvoimaresurssit ovat eläkkeelle siirtymisen myötä merkittävästi vähentyneet. Tämä saattaa johtaa kasvun keskittymiseen entistä voimakkaammin muutamille harvoille keskusseuduille. Jos aluekeskukset ovat elinkeinopohjaltaan riittävän vahvoja ja monipuolisia, työvoima keskittyy näihin keskuksiin ja kiihdyttää siten keskittymiskehitystä maakunnissa, mutta tasaa samalla väestön keskittymistä pääkaupunkiseudulle ja suurimmille kaupunkiseuduille. Mikäli näitä vahvoja maakunnallisia keskuksia ei ole, talouden elpyminen tulee kiihdyttämään kasvun keskittymistä entistä voimallisemmin Etelä-Suomen suuriin keskuksiin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. Tällä hetkellä näyttää siltä, että useilla syrjäisillä maaseutu- ja saaristoalueilla väestö- ja työvoimaresurssit vähenevät ikääntymisen ja osin myös talouskriisin myötä niin paljon, että niiden mahdollisuudet kilpailla työvoimasta ja yrityksistä heikkenevät oleellisesti talouskriisin jälkeen. Aiemman kehityskulun pohjalta näyttää siltä, että näitä kriisiytyviä maaseutu- ja saaristoalueita löytyy erityisesti niistä seutukunnista, jotka jo edellisen laman aikana jäivät matalan kasvun uralle ja joiden työllisten määrä on jatkuvasti vähentynyt. Syrjäsetkin alueet voivat menestyä, mikäli ne onnistuvat hyödyntämään erityisesti luonnonvaroihin perustuvaa kehityspotentiaalia, kuten bioenergiaa, maataloutta, metsä- ja puutaloutta, kaivostoimintaa 48

50 tai muuta biotalouden alaa, ja luomaan sille toimivia klustereita. Maaseudulla kehittyy myös yrittäjyyttä, joka perustuu luoviin aloihin, tietoon ja sen välittämiseen, hyvinvointipalveluihin, matkailuun, virkistykseen ja elämyspalveluihin. Arviota siitä, missä vaiheessa Suomen talous kääntyy kasvuun, on vaikeaa antaa. Joidenkin ennusteiden mukaan kokonaistuotanto lähtee heikkoon kasvuun jo vuoden 2010 aikana. Valtiovarainministeriön helmikuussa 2010 julkaiseman näkemyksen mukaan talouden syöksy olisi taittunut vuoden 2009 lopulla ja kansantuote kasvaisi hieman vuoden 2010 aikana. Joidenkin ennusteiden mukaan Suomen talouden arvioidaan palaavan positiivisen kasvun uralle vasta vuonna 2011, kun maailmantalous alkaa elpyä. Kaikkien arvioiden mukaan talouskriisin jälkeinen kasvu tulee olemaan hidasta. Siten talouskriisin vaikutukset tulevat olemaan pitkäaikaisia. Talouden elpyessä kysymys julkisen talouden tasapainosta muuttuu kriittiseksi, mikä vaikuttaa niihin resursseihin, joita julkisella vallalla ja kunnilla on käytössään tulevina vuosina mm. erilaiseen kehittämistoimintaan. Vaikka Suomen julkisen talouden rahoitusasema oli ennen talouskriisiä yksi Euroopan parhaimmista, se on talouskriisin seurauksena heikentynyt odotettuakin enemmän. Valtiovarainministeriön mukaan julkisen talouden alijäämä syvenee vuonna ,6 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Vaikka julkisen talouden arvioidaan vahvistuvan vuodesta 2011 eteenpäin, se säilyy silti selvästi alijäämäisenä vuoden 2013 loppuun saakka. Siten taantuman vaikutus julkisen talouden vakauteen on merkittävä, ja sen jälkihoito tulee kestämään useita vuosia ja edellyttämään tiukkaa talouskuria. Myös kuntien rahoitustilanne on kiristynyt talouskriisin seurauksena ja yhteisöverotulojen romahdettua. Monessa kunnassa lakisääteistenkin palvelujen turvaaminen edellyttää joko veroprosentin nostoa tai ylimääräistä lainanottoa. Talouden elpyessä kuntataloutta rasittavat sekä laman aikana lisääntyneet velanhoitokulut että etenkin väestön ikääntyminen ja siitä aiheutuva palvelutarpeen kasvu samaan aikaan, kun työssä käyvän väestön määrä vähenee ja verotulot laskevat. Kuntatalouden tila vaihtelee alueittain. Suurilla seutukunnilla on yleensä paremmat mahdollisuudet panostaa sekä laman aikaisiin elvytystoimiin että sen jälkeisiin kehittämishankkeisiin. Heikoimmassa asemassa ovat sellaiset kunnat ja seutukunnat, joissa työikäisen väestön määrä on kääntynyt laskuun eli käytännössä yksipuolisen elinkeinorakenteen seudut ja erityisesti syrjäisen maaseutu- ja saaristokunnat. Julkisen talouden heikentynyt rahoitusasema tekee alueiden kehittämisestä entistäkin haasteellisempaa. Samaan aikaan, kun talouskriisistä toipumiseen, kiristyvän kilpailun aiheuttamisiin haasteisiin ja väestön vanhenemisesta aiheutuvaan palvelutarpeen kasvuun tarvittaisiin lisää rahoitusta, kunnat ja valtio joutuvat karsimaan menojaan ja tehostamaan toimintaansa. Uhkana on myös hyvinvointipalvelujen leikkaaminen taloustilanteen tasapainottamiseksi. Koska talouden elpymisen odotetaan olevan hidasta ja matalan kasvun ajan kestävän useita vuosia, tilanteeseen ei ole odotettavissa nopeita muutoksia. Tämä asettaa haasteita aluekehityksen kannalta heikoimmille seuduille mutta myös suurille kaupunkiseuduille, ml. pääkaupunkiseutu

51 2.3 Ilmastonmuutos ja energian saatavuus Kasvihuonepäästöjen leikkaaminen ja ilmaston muutoksen torjunta on suuri yhteiskunnallinen haaste. Kioton sopimuksen ja EU:n asettamien velvoitteiden saavuttaminen vuoteen 2020 mennessä edellyttää huomattavia panostuksia päästöjä rajoittaviin toimenpiteisiin ja uusiutuviin energialähteisiin. Kaupunkiseuduilla on ilmastonmuutoksen torjunnassa keskeinen rooli. Alueellisesti keskittyneempi väestö, eheämpi kaupunkirakenne sekä liikenteen ja teollisuuden päästöjen vähentäminen tukevat kansallisen ja EU:n ilmastopolitiikan tavoitteiden saavuttamista. Siten pääkaupunkiseudun ja muiden suurten kaupunkiseutujen energia-, yhdyskunta- ja liikenneratkaisuilla on keskeinen merkitys ilmastotavoitteiden saavuttamiselle. Myös maaseudulla on löydettävissä energiataloudellisempia ja ympäristöystävällisempiä asumiseen, taloudelliseen toimintaan ja energiaan liittyviä ratkaisuja päästöjen vähentämiseksi. Ilmastonmuutos ja siihen liittyvät päästöjen rajoittamistavoitteet luovat erityisesti maaseudulle uusia mahdollisuuksia, jotka liittyvät mm. hajautettuun, uusiutuviin energiamuotoihin perustuvaan energiatuotantoon ja vihreään tuotantoon. Toisaalta Suomen ilmasto- ja energiastrategian toimeenpano vaikuttaa alkutuotantoon positiivisesti mm. bioenergian kasvavan käytön takia. Ilmaston ja ympäristön kannalta kestävä toiminta tulee olla kaiken toiminnan keskeinen peruslähtökohta, mikä edellyttää myös ihmisten arvojen, asenteiden, tapojen ja tottumusten muutoksia, joihin tulee pyrkiä lähinnä kannustavilla kehittämistoimilla. Ilmastonmuutos on yksi huomattavimmista megatrendeistä, jonka rajoittamisella on ratkaiseva merkitys koko maapallon tulevaisuudelle. Ilmastonmuutoksen tarkkoja vaikutuksia on vaikeaa arvioida, ja ne voivat olla hyvinkin yllättäviä ja dramaattisia. Ilmaston maailmanlaajuisen lämpenemisen arvioidaan jo varsin lyhyellä aikavälillä nostavan merenpintaa ja aiheuttavan muutoksia mm. sademäärissä, maanviljelyolosuhteissa ja jäätiköissä sekä lisäävän ja voimistavan sään ääriilmiöitä. Pidemmällä aikavälillä ilmaston lämpeneminen voi johtaa laajamittaisiin ja peruuttamattomiin maailmanlaajuisiin seurauksiin, joita ovat mm. napajäätiköiden sulaminen, merenpinnan huomattava nousu ja muutokset valtamerien vesikierrossa. Maailman on varauduttava myös ilmastopakolaisuuteen, koska mm. aavikoituminen, lämpötilan nousu, eroosio ja merenpinnan kohoaminen supistavat elinkelpoisia alueita maapallolla. Ilmastonmuutos on nopeinta pohjoisilla alueilla. Tunturialueiden luontotyypeille ja lajistolle ilmastonmuutos voi merkitä häviämisuhkaa metsänrajan siirtyessä ylemmäksi ja routimisolojen ja lumitalven muutosten vuoksi. Ilmastonmuutos 50

52 on tunturiluonnolle erittäin vakava uhka, joka on haaste sekä luonnonsuojelulle että luontaiselinkeinoille. Porotalouden sopeutuminen muutokseen on nykytiedoilla epävarmaa. Pohjois-Euroopassa ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat ristikkäisiä. Jos lämpeneminen ei ole liian voimakasta, sen vaikutukset saattavat olla aluksi hyödyllisiä, sillä lämmitystarve vähenee, sadot lisääntyvät ja metsänkasvu kiihtyy. Lämpenemisen jatkuessa talvitulvat, ekosysteemien vaarantuminen ja roudan vähenemisestä johtuva maaperän epävakaistuminen mitätöivät hyödyt. Keski- ja Itä-Euroopassa sateisuus ja veden saatavuus vähenee erityisesti kesäisin. Helleaaltojen terveysvaikutukset lisääntyvät, turvemaiden palot yleistyvät ja metsien tuottavuus vähenee. Etelä-Eurooppa on jo nyt ilmastovaihteluiden vuoksi haavoittuvainen, ja ilmastonmuutoksen arvioidaan heikentävän olosuhteita entisestään. Veden ja vesivoiman saatavuus ja kesämatkailun edellytykset huononevat. Terveysriskien ja metsäpalojen arvioidaan lisääntyvän. Ilmastonmuutoksen edetessä lisääntyvät sateet vaikuttavat vesistöjen virtaamiin. Muita mahdollisia vaikutuksia ovat eroosion eteneminen, tulvien laajeneminen ja tuulien voimistuminen rannikkoalueilla, maasta tulevan kuormituksen lisääntyminen vesistöissä sekä alkuperäisten lajien katoaminen ja korvautuminen vieraslajeilla. Itämerellä ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät jääpeitteen laajuudessa ja jään paksuudessa. Sademäärä ja jokivesien valuminen Itämereen kasvavat, tuulisuus ja merenkäynti voimistuvat. Ilmastonmuutos vaikuttaa myös pohjaveden määrään ja laatuun. Ilmastonmuutoksen ennustetaan aiheuttavan nykyistä useammin pitkiä kuivia kausia, jolloin pohjaveden pinta alenee ja kaivot kuivuvat. Pohjaveden laatua uhkaavat muun muassa torjunta-aineet ja lannoituksen nitraatit. Suomessa pohjavettä käytetään runsaasti talousvetenä ja vesilaitosten raakaveden lähteenä, koska se on usein laadultaan parempaa ja paremmin suojassa likaantumiselta kuin pintavesi. Ilmastonmuutoksen torjuminen Ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää kasvihuonekaasujen päästöjen leikkaamista maailmanlaajuisesti. Tässä ilmasto- ja energiapolitiikka kietoutuvat toisiinsa, koska ilmaston lämpenemistä aiheuttavista kasvihuonekaasuista noin 80 prosenttia on peräisin energian tuotannosta ja kulutuksesta. Päästöjen vähentäminen edellyttää energia- ja ilmastopolitiikan yhteensovittamista ja siinä painopisteinä ovat energiatehokkuus ja energiansäästö sekä uusiutuvien energialähteiden tuotannon ja käytön lisääminen. Suomi on osaltaan sitoutunut Euroopan Unionin jäsenmaana Yhdistyneiden kansakuntien ilmastosopimusta täsmentävän Kioton pöytäkirjan tavoitteiden savuttamiseen. Suomi ratifioi Kioton pöytäkirjan muiden Euroopan unionin jäsenmaiden kanssa vuonna Se velvoittaa kaikkia kehittyneitä maita vähentämään kasvihuonekaasujen päästöjä yhteensä 5,2 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuosina Kioton pöytäkirjassa Euroopan unionin (EU-15) yhteiseksi 50 51

53 päästövähennysvelvoitteeksi määriteltiin 8 prosenttia vuoden 1990 päästötasosta. Tämä velvoite on edelleen jaettu EU:n sisäisen taakanjakosopimuksen mukaisesti maakohtaisiksi velvoitteiksi, niin että Suomen velvoitteena on pitää kasvihuonekaasujen päästöt vuosina keskimäärin vuoden 1990 tasolla. Suomen ilmasto- ja energiapolitiikka on osa Euroopan unionin politiikkaa, jonka tavoitteena on globaalin ilmastonmuutoksen hillitseminen. Siihen liittyen Eurooppaneuvosto päätti maaliskuussa 2007 Euroopan unionin ilmastopoliittisista päätavoitteista vuoteen 2020 asti. Päätöksen mukaisesti EU sitoutuu muista maista riippumatta vähentämään päästöjään 20 prosenttia vuoden 1990 tasosta. Tavoite nostetaan automaattisesti 30 prosenttiin, mikäli muut teollisuusmaat sitoutuvat vastaaviin vähennyksiin ja jos taloudellisesti edistyneimmät kehitysmaat osallistuvat päästöjen vähennyksiin. Samalla uusiutuvien energialähteiden osuutta nostetaan 20 prosenttiin yhteisestä energiankulutuksesta. Suomessa valtioneuvosto on antanut eduskunnalle selonteot ilmasto- ja energiapolitiikasta vuosina 2001 ja Vuonna 2008 hallitus hyväksyi pitkän aikavälin ilmasto- ja energiastrategian, jossa vastataan EU:n asettamiin tavoitteisiin vuodelle Viimeksi syksyllä 2009 hallitus antoi eduskunnalle ilmasto- ja energiapoliittisen tulevaisuusselonteon, joka tukee ja täydentää ilmasto- ja energiastrategiaa ja linjaa tavoitteita pidemmälle vuoteen Suomen ilmasto- ja energiastrategian lähtökohtana on nostaa vuoteen 2020 mennessä uusiutuvan energian osuus energian kokonaiskulutuksesta nykyisestä noin 29 prosentista 38 prosenttiin, liikenteen uusiutuvien polttoaineiden osuus 10 prosenttiin ja vähentää kasvihuonekaasujen päästöjä päästökauppasektorin ulkopuolella vähintään 16 prosenttia vuoden 2005 tasosta. Strategian tavoitteena on energiajärjestelmän ympäristöllinen kestävyys, toimitusvarmuus ja kilpailukyky. Tulevaisuusselonteon tavoitteena on leikata kasvihuonekaasupäästöjä vähintään 80 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Rakennusten energiakäytölle ja uusien henkilöautojen päästöille on asetettu tiukkenevat tavoitearvot vuosille 2030, 2040 ja Tavoitteena on siirtyä pitkällä aikavälillä käytännössä päästöttömään energiajärjestelmään. Vuoteen 2050 mennessä on tavoitteena puolittaa talouden energiaintensiteetti ja nostaa uusiutuvan energian osuus 60 prosenttiin energian loppukulutuksesta. Selonteko ei määrää lyhyen aikavälin ratkaisuja, vaan linjaa pitkän aikavälin tavoitteita ja politiikan suuntaa. Euroopan komissio on esittänyt Suomelle velvoitteen nostaa uusiutuvan energian osuus energian loppukulutuksesta 38 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Tavoitteen saavuttaminen riippuu olennaisesti energian kulutuksen kääntymisestä laskuun sekä metsäteollisuuden tuotannon muutoksesta. Luonnonvaramme mahdollistavat uusiutuvan energian käytön lisäämisen, jos nykyisiä tuki- ja ohjausjärjestelmiä tehostetaan ja rakenteita muutetaan. Tavoite edellyttää puuperäisen energian, jätepolttoaineiden, lämpöpumppujen, biokaasun ja tuulienergian käytön voimakasta lisäämistä. Puuperäisen energiantuotannon laajentaminen edellyttää toimenpiteitä puuvirtojen ohjaamiseksi ja energiapuun saatavuuden varmistamiseksi 52

54 merkittävästi kasvaville määrille. Erityisesti metsäbiomassan hyödyntäminen ns. toisen sukupolven biopolttoaineiden tuotantoon on merkittävä lähitulevaisuuden kehitysaskel uusiutuvan energian käytön kannalta. Koska Suomessa energiaintensiivinen teollisuus ja pitkä valaistus- ja lämmityskausi kuluttavat sähköstä suuren osan, sen tarjonnan on oltava riittävää, kohtuuhintaista ja toimitusvarmaa tukien samalla muita ilmasto- ja energiapoliittisia tavoitteita. Sähkönhankinta perustuu tulevaisuudessa useisiin energialähteisiin ja nojaa sähkön ja lämmön yhteistuotannon ansiosta hajautettuun järjestelmään. Oman tuotantokapasiteetin rakentamisessa etusijalle asetetaan laitokset, jotka eivät päästä kasvihuonekaasuja tai ovat vähäpäästöisiä. Tällaisia ovat uusiutuvaa polttoainetta käyttävät yhdistetyt sähkön ja lämmön tuotantolaitokset sekä taloudellisesti kannattavat ja ympäristöllisesti hyväksyttävät vesi- ja tuulivoimalat. Sähköenergian riittävyyden turvaamiseksi lähivuosina joudutaan pohtimaan ydinvoiman lisärakentamiseen liittyviä ratkaisuja. Lisärakentaminen mahdollistaisi sen, että päästöjä aiheuttavaa lauhdutusvoimakapasiteettia voitaisiin korvata päästöttömällä tuotannolla ja kohentaa samalla sähkön omavaraisuutta. Energian tuotannon ja kulutuksen alueelliset vaikutukset Öljyn, kivihiilen ja maakaasun hintojen nousu ja EU:n päästöoikeuden korkeahko hinta ovat parantaneet uusiutuvan energian kilpailukykyä ja nostaneet myös kuluttajien sähkö-, lämmitys- ja liikennekustannuksia. Vaikka kalliimpi energia kannustaa energian säästöön ja parantaa energiansäästötoimenpiteiden kannattavuutta, on otettava käyttöön uusia ohjauskeinoja, jotta komission Suomelle ehdottama velvoite uusiutuvan energian osuuden nostamiseksi 38 prosenttiin voidaan täyttää. Energian tuotanto on Suomessa melko hajautunut. Erityisesti bioenergian tuotannossa avautuu alueille uusia mahdollisuuksia. Taloudellisesti kannattava biopolttoaineiden kuljetusetäisyys tukee paikallisen ja hajautetun energiahuollon rakentamista. Energian hinnan noustessa kaukolämpöverkon ulottumattomissa olevat biopolttoaineita, maalämpöä ja osin aurinkoenergiaa hyödyntävät pienimuotoiset lämmitysratkaisut tulevat kannattaviksi myös ilman tukea. Erityisesti runsasväkisen Uudenmaan energia-, yhdyskunta- ja liikenneratkaisuilla on suuri merkitys ilmastotavoitteiden saavuttamisen kannalta. Ilmastonmuutokseen merkittävästi vaikuttavat ratkaisut tehdäänkin suurissa kaupunkikeskuksissa ja niiden läheisellä maaseudulla, joissa liikenteen volyymit ovat mittavat harvaan asuttuun maaseutuun ja ydinmaaseutuun verrattuna. Suomen ilmasto- ja energiastrategian toimeenpano vaikuttaa alkutuotantoon positiivisesti bioenergian kasvavan käytön takia. Monilla muilla päätoimialoilla vaikutukset tuotantoon voivat olla negatiiviset. Alueelliset vaikutukset heijastelevat energiavaltaisen teollisuuden merkitystä kullakin alueella. Esimerkiksi vaikutukset Etelä-Karjalan metsäteollisuusklusteriin ja Itä-Uudenmaan öljynjalostukseen ovat huomattavan suuria

55 Metsävaltaiset alueet hyötyvät puun kysynnän kasvusta. Puuenergian käytön lisääminen vahvistaa heikoimpien alueiden taloutta, vaikkakaan se ei käännä aluekehityksen suuntaa. Raaka-aineen korjuussa korostuvat harvaan asutun maaseudun yrittäjyys ja työpaikat. Yhdessäkään maakunnassa kokonaisvaikutus ei kuitenkaan ole perusuraan verrattuna positiivinen. Turve on nykyisin muutamissa maakunnissa ja paikallistasolla keskeinen raakaaine lämmön ja sähkön tuotannossa. Koska turve ja metsähake ovat osittain toistensa korvaajia, turpeen korkea päästöoikeuden hinta lisää hakkeen käyttöä. Turpeen käyttö on laajinta Keski- ja Länsi-Suomessa. Aluekehittämisessä ongelmallisimmilla alueilla Pohjois- ja Itä-Suomessa turpeen tuotannolla on lähinnä paikallista merkitystä. Jälkimmäisillä alueilla on kuitenkin potentiaalia lisätä hakkeen käyttöä. Tuulivoimaloiden parhaat sijoittumispaikat ovat merellä, rannikoilla ja tuntureilla. Tuulivoima edellyttää suuria investointeja, mutta käyttökustannukset jäävät muutamaan prosenttiin kokonaiskustannuksista. Euroopan yhteisten ilmastopoliittisten tavoitteiden saavuttamisen kannalta on keskeistä, että ilmastopoliittiset vaikutukset otetaan huomioon kaikissa sektoripolitiikoissa. Haasteet alue- ja yhdyskuntarakenteelle ja liikenteelle Ilmasto- ja energianäkökulmat on tärkeää ottaa huomioon alueidenkäytön suunnittelussa eri aluetyypeille parhaiten soveltuvalla tavalla. Yhdyskuntarakenteen eheyttäminen ja sen myötä palvelujen saatavuuden paraneminen joukkoliikenteen ja kevyen liikenteen avulla on lähinnä suurilla kaupunkiseuduilla merkittävä keino energian säästöön ja päästöjen vähentämiseen pitkällä aikavälillä (Valtioneuvosto 2008a). Maaseudulla palvelujen saatavuuden ympäristöystävällinen parantaminen voidaan toteuttaa innovatiivisilla keinoilla, kuten verkkopalveluiden, kuvapuhelinyhteyksien välityksellä annettavien palvelujen ja yhdistelmäpalveluiden avulla. Maaseudulla ilmasto- ja energianäkökulman huomioon ottaminen voi myös tarkoittaa paikallisten energiaratkaisujen (puu, biomassa, ilma- ja maalämpö, jätteet) aikaisempaa parempaa hyödyntämistä muun muassa asumisessa ja biopohjaisen polttoaineen käyttöä liikkumisessa. Keskittyneempi väestö, tiiviimpi kaupunkirakenne ja autoilun vähentäminen tukevat ilmastopolitiikan tavoitteita. Alue- ja yhdyskuntarakenteet muuttuvat kuitenkin hitaasti ja väestön keskittymisestä huolimatta alue- ja taajamarakenteet säilyvät vuosikymmeniä nykyisen kaltaisina. Koska investoinnit rakennettuun ympäristöön ovat pitkäkestoisia, rakennetun infrastruktuurin käyttämättä jättäminen aiheuttaa huomattavia kustannuksia. Eheytetty yhdyskuntarakenne ei yksin riitä vähentämään energian käyttöä tarpeeksi, vaan muutoksia tarvitaan ihmisten käyttäytymisessä ja liikkumisessa sekä mm. etätyöskentelyn mahdollistamisessa. Suurimpien kaupunkien ydinkeskustojen hyvä joukkoliikenne vaikuttaa merkittävästi ihmisten liikkumistottumuksiin. 54

56 Liikenteen ilmastopäästöjen vähentämisellä on laajenevilla kaupunkiseuduilla suurempi merkitys kuin maaseudulla. Kun väestön määrä kasvaa kaupunkien kehysalueilla, tarvitaan uutta rakennuskantaa ja eheämpää yhdyskuntarakennetta. Tämä edellyttää seutukuntakohtaista tai laajempaakin maankäytön ja liikenteen suunnittelua ja päätöksentekoa. Mm. Paras- hankkeeseen liittyen suurille kaupunkiseuduille valmistellaan nykyistä sitovampaa velvoitetta maankäytön, asumisen ja liikenteen yhteensovittamiseen ja palvelujen kuntarajat ylittävän käytön järjestämiseen. Alueiden tasaisen kehityksen ja ihmisten valinnanvapauden näkökulmasta korostuvat ilmastopoliittiset ohjauskeinot, jotka minimoimat liikkumisen päästöjä teknologian kehityksen ja päästöttömästi tuotetun polttoaineen avulla. Suuri osa energian käyttöä ohjaavista toimista voidaan toteuttaa alueneutraalisti ja kohtuullisin kustannuksin. Kaupungit ja kaupunkiseudut ovat avainasemassa sekä ilmastonmuutoksen aiheuttamisessa että sen hillinnässä. Keskeiset haasteet liittyvät erityisesti yhdyskuntarakenteen eheyttämiseen, kestävien liikkumis- ja energiamuotojen edistämiseen, ekotehokkuuden lisäämiseen ja myös ilmastopoliittisiin ratkaisuihin liittyvien uusien liiketoimintamahdollisuuksien edistämiseen. Maaseutu- ja saaristoalueilla on ilmastonmuutoksen hillitsemisessä oma roolinsa, joka perustuu pitkälti energiatuotantoon. Maaseudulla voidaan hyödyntää hajautettua, paikallisiin ja uusiutuviin energialähteisiin perustuvaa energiantuotantoa. Bioenergiasta voidaan kehittää merkittävä maaseudun elinkeino, johon kytkeytyy uutta liiketoimintaa, uusia työpaikkoja ja innovaatioita. Metsät ovat Suomen merkittävin taloudellisesti hyödynnettävä luonnonvara. Uusiutuvana luonnonvarana metsien merkitys kasvaa resurssien niukentuessa ja ilmastonmuutoksen edetessä. Metsähakkeen käyttö on mahdollista kolminkertaistaa nykyisestä ja käyttää paikalliseen ja alueelliseen sähkön- ja lämmöntuotantoon sekä biopolttoaineeksi. Polttoaineiden tuottaminen biojalostamoissa tukisi myös perinteisen metsäteollisuuden kannattavuutta ja pitäisi yllä puun kysyntää. Hyvin hoidetut metsät ja metsien kestävä hyödyntäminen ovat edellytys sekä ilmastonmuutoksen torjuntaan että sopeutumiseen

57 2.4 Ikääntyminen ja työllisyyden kehitys Väestön ikääntyminen, nuorten ikäluokkien pieneneminen ja työvoiman määrän väheneminen ovat keskeisiä työvoiman saatavuuteen sekä alueiden kilpailukykyyn ja elinvoimaisuuteen vaikuttavia tekijöitä, jotka koskevat koko maata mutta erityisesti syrjäisiä maaseutu- ja saaristoalueita, joiden väestö on jo nyt ikääntynyttä ja joiden nuorten ikäluokkien osuus väestöstä on alhainen. Ikääntymisen, nuorten ikäluokkien pienuuden ja muuttoliikkeen vuoksi sekä lähinnä pääkaupunkiseudulle suuntautuvan maahanmuuton seurauksena työikäisen väestön määrä laskee 2010-luvulla kaikkialla muualla paitsi Uudellamaalla. Työikäisen väestön määrän vähenemisen seurauksena aluetaloudet heikentyvät, mikä vaikeuttaa alueiden elinkeinotoimintojen kehittämistä ja heikentää huoltosuhdetta. Suomessa on jo nyt lukuisia huoltosuhteeltaan ja elinkeinojen kehittämisen kannalta ongelmallisia kuntia ja seutuja, joissa työikäistä väestöä ei riitä kaikkiin tehtäviin. Ikääntymisen lisäksi työmarkkinoiden haasteena on mm. yritystoiminnassa, toimialarakenteessa, ammattitaitovaatimuksissa ja työelämässä tapahtuvat muutokset, jotka asettavat erityishaasteen työvoiman tarjonnan ja kysynnän kohtaamiselle, koulutusjärjestelmälle, erityisesti työvoimakoulutukselle ja työelämän kehittämiselle. Ikääntymisen seurauksena työvoiman saatavuus heikkenee ja vanhusväestö lisääntyy Suomen talouden ja kilpailukyvyn kannalta yksi keskeisimmistä haasteista liittyy väestönkehitykseen ja erityisesti väestön ikääntymiseen. Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle ja Suomen väestö ikääntyy nopeimmin koko Euroopassa. Vuoteen 2040 mennessä 65 vuotta täyttäneiden määrän ennustetaan nousevan 1,55 miljoonaan eli kaksinkertaistuvan nykyiseen verrattuna. Yli 85-vuotiaiden vanhusten väestöosuus kasvaa nykyisestä 1,8 prosentista hieman yli kuuteen prosenttiin vuoteen 2040 mennessä eli nykyisestä :sta :een. Kuvassa 3 on esitetty ennuste siitä, miten yli 65 vuotiaiden osuus nousee vuodesta 2010 vuoteen 2040 mennessä. Se osoittaa, että vuonna 2020 vanhusväestön osuus tulee olemaan korkein erityisesti Pohjois-Karjalassa ja Kaakkois-Suomessa. Sen sijaan pääkaupunkiseudulla vanhusväestön osuus on vielä alle 20 %. Tilanne muuttuu kuitenkin vuoteen 2040 mennessä niin, että vanhusväestön osuus on kaikissa maakunnissa yli 20 % ollen suurin edelleen Pohjois-Karjalassa ja Kaakkois-Suomessa eli yli kolmannes väestöstä. 56

58 Kuva vuotta täyttäneiden osuus väestöstä maakunnittain vuotta täyttäneet % väestöstä Lähde: Tilastokeskus Vanhusväestön osuus tulee edelleen kasvamaan kaikkialla maassa. Muuttotappioiden seurauksena vanhusväestön osuus on jo pitkään ollut korkea useimmilla maaseutu- ja saaristoalueilla, mutta lähivuosina ikääntyminen on nopeinta kaupungeissa. Kaupunkien eläkeläisväestön arvioidaan kolminkertaistuvan vuoteen 2040 mennessä. Määrällisesti ja suhteellisesti nopeinta vanhusväestön määrän kasvu tulee olemaan pääkaupunkiseudulla, jossa yli 64-vuotiaita ennustetaan olevan vuonna 2025 yli 80 prosenttia enemmän kuin tällä hetkellä. Noin 40 prosenttia työvoimasta poistuu vuoteen 2025 mennessä Kun tarkastellaan 60-vuotta täyttäneiden määrän suhdetta työikäisten (20 59-vuotiaat) määrään eli vanhushuoltosuhdetta, se on Suomessa jo vuonna 2015 EU-mai

59 den epäedullisin. Työvoiman poistumaksi arvioidaan noin miljoona henkeä eli yli 40 prosenttia työvoimasta vuosina Ikääntymisen seurauksena vanhushuoltosuhde kasvaa. Arvioiden mukaan 65-vuotta täyttäneiden suhde työikäiseen väestöön ( vuotiaisiin) kasvaa vuoteen 2020 mennessä 35 prosenttiin ja vuoteen 2040 mennessä yli 45 prosenttiin. Kuvassa 4 on esitetty, miten demografisen huoltosuhteen arvioidaan kehittyvän maakunnittain vuodesta 2010 vuoteen Ennusteen mukaan huoltosuhteen heikentyminen on voimakasta ympäri maata, mutta heikoimmassa asemassa ovat Pohjois- ja Itä- Suomi, jossa maakuntien keskimääräinen huoltosuhde ylittää kahdeksankymmenen rajan jo 2030-luvulla. Mikäli demografista huoltosuhteen kehitystä tarkasteltaisiin seutukunnittain, alueelliset erot olisivat vielä huomattavasti tätäkin voimakkaammat. Kuva 4. Demografisen huoltosuhteen ennuste maakunnittain Demografinen huoltosuhde (Lähde: Tilastokeskus) 58

60 Ikääntymisellä on dramaattinen vaikutus käytettävissä olevan työvoiman määrään. Vaikka muuttoliike on lievästi tasoittunut ja myös maahanmuutto kasvanut, ne eivät riitä pitämään työikäisen väestön määrää nykyisellä tasollaan eri maakunnissa. Siten työikäisen väestön määrä laskee kaikkialla muualla paitsi Uudenmaan ja Itä- Uudenmaan maakunnissa. Erityisesti monilla Itä- ja Pohjois-Suomen harvaan asutuilla alueilla työvoiman määrän ennakoidaan olevan vuonna 2020 enää 80 prosenttia nykyisestä tasosta. Eniten työikäisten määrä laskee Itä-Suomen maakunnissa. Pohjois-Pohjanmaalla on korkean syntyvyyden ja luonnollisen väestönkasvun myötä mahdollisuus pitää työikäisen väestön määrä tulevaisuudessa lähes ennallaan. Seuraavissa kuvissa (kuva 5) on esitetty työikäisen väestön määrän osuuden muutos vuosina ja Ensimmäinen kuva kuvaa jo tapahtunutta muutosta ja toinen tulevaisuuden ennustetta. Kuvissa tumma väri kuvastaa alueita, joissa työikäisten määrä on kasvanut. Mitä vaaleampi on väri, sitä enemmän työikäisten määrä on vähentynyt. Kuvista näkyy, että työvoiman määrä on tähän mennessä vähentynyt eniten erityisesti Pohjois-Karjalan, Pohjois-Savon, Etelä-Savon, Kainuun, Lapin ja Keski-Suomen eräissä seutukunnissa. Tulevaisuuden ennusteen mukaan työikäisten määrän väheneminen lisääntyy kaikkialla maassa lukuun ottamatta Oulun, Vaasan ja Jyväskylän seutukuntia sekä Tampereen, Kaakkois-Pirkanmaan, Hämeen, Riihimäen, Helsingin ja Porvoon muodostamaa kehitysväylää. Kuva 5. Työikäisen väestön muutos ja Työikäisen väestön muutos (15-64v), % Työikäisen väestön muutos (15-64v), % Lähde: Tilastokeskus, väestötilastot, väestöennuste 58 59

61 Työikäisten määrää vähentää ikääntymisen lisäksi pienenevät lasten ja nuorten ikäluokat, mikä koskettaa suurinta osaa OECD-maita. Vain seitsemässä OECD-maassa 5 14-vuotiaiden ikäluokka kasvaa vuoteen 2015 mennessä. Suomessa nuorten ikäluokka pienenee kuitenkin enemmän kuin OECD-maissa keskimäärin. Oheisissa kuvissa (kuvat 6 ja 7) esitetään alle 15 vuotiainen ikäluokkien osuus koko väestöstä. Ensimmäisessä on nuorten ikäluokkien osuus vuonna 2008 ja toisessa ennuste vuodelle Mitä tummempi alue on, sitä suurempi nuorten ikäluokkien osuus on koko väestöstä. Vuonna 2008 nuorten ikäluokkien osuus on suurin Pohjanlahden rannikkoseuduilla, Jyväskylän seudulla ja Uudellamaalla. Alhaisin nuorten ikäluokkien osuus on erityisesti useilla Lapin, Pohjois-Karjalan, Pohjois- Savon ja Etelä-Savon alueilla suurimpia kaupunkiseutuja lukuun ottamatta. Vuoden 2020 ennusteen mukaan alueellisessa jakaumassa ei juuri tapahdu suuria muutoksia, mutta huomion arvoista on se, että nuorten ikäluokkien osuus on laskenut useilla alueilla ja erityisesti Itä-Suomessa. Lasten ja työikäisten määrän raju väheneminen on erityisesti harvaan asutun maaseudun ja saaristoalueiden suuri ongelma: ydinmaaseudulla alle 15-vuotiaiden määrä vähenee noin 30 prosenttia ja harvaan asutulla maaseudulla jopa yli 50 prosenttia vuoteen 2025 mennessä. 60

62 Kuva 6. Alle 15 vuotiaat seutukunnittain vuonna 2008 Maakuntaraja Osuus väestöstä (%) Vuoden 2009 seutukuntarajat Lähde: Tilastokeskus/Väestötilastot 60 61

63 Kuva 7. Väestöennuste alle 15 vuotiaista seutukunnittain vuonna 2020 Maakuntaraja Osuus väestöstä (%) Vuoden 2009 seutukuntarajat Lähde: Tilastokeskus/Väestöennuste 2009 Työikäisen väestön saatavuus (15 64 vuotiaat) on aluekehityksen kannalta tärkeää, koska se vaikuttaa useisiin alueiden työmarkkinoita ja taloutta sääteleviin tekijöihin. Työikäisen väestön voimakas väheneminen suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle onkin tulevan vuosikymmenen suuri haaste. Se vähentää työvoiman tarjontaa, pienentää verotuloja, heikentää alue- ja kuntataloutta, muuttaa 62

64 kulutuskysyntää ja supistaa alueen yrittäjäpotentiaalia. Sen seurauksena aluetaloudet heikentyvät, mikä vaikeuttaa alueiden elinkeinotoiminnan kehittämistä ja heikentää huoltosuhdetta. Suomessa on jo nyt lukuisia huoltosuhteeltaan ja elinkeinojen kehittämisen kannalta ongelmallisia kuntia ja seutuja, joissa työikäistä väestöä ei riitä kaikkiin tehtäviin. Näillä alueilla kuntien verotulojen heikentyminen vähentää myös mahdollisuuksia tarjota tasavertaisesti hyvinvointipalveluita. Ankarimmin väestön ikääntymisen seuraukset koettelevat aluekeskusten ulkopuolella olevia alueita, joiden resurssit ovat jo pitkään heikentyneet muuttotappioiden myötä. Monilla maaseutualueilla erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa työvoiman määrän ennakoidaan olevan vuonna 2020 noin 80 % nykyisestä tasosta. Kuva 8. Työvoiman poistuma seutukunnittain vuosina Poistuma (%) Lähde: Työvoiman poistuma vuosina , TEM:n julkaisuja 62/

65 Lisääntynyt maahanmuutto hidastaa työikäisen väestön vähenemistä. Toistaiseksi sillä on kuitenkin ollut suhteellisen vähäinen merkitys, koska valtaosa maahanmuutosta on kohdistunut Helsingin seudulle ja muutamiin suurempiin keskuksiin sekä osittain myös Kaakkois-Suomen aluekeskuksiin. Paikkakunnilla, joilla tarvitaan sesonkiluontoista työvoimaa, ulkomaalaisten määrä ja suhteellinen osuus voivat ajoittain olla huomattavat, vaikka heistä vain pieni osa asuisi paikkakunnalla ympärivuotisesti. Vaikka maahanmuuttajat sijoittuisivat aluksi muualle maahan, suurin osa heistä muuttaa varsin pian suurimpiin keskuksiin, joissa on jo ennestään samasta maasta muuttanutta väestöä. Tulevaa työvoimantarvetta ei voida kattaa pelkästään työllisyysperäisen maahanmuuton avulla. Osaavan työvoiman turvaaminen edellyttää myös nuorten saamista työelämään nykyistä aikaisemmin ja ikääntyvien työurien pidentämistä mm. työolosuhteisiin ja työelämään liittyvillä joustavilla ratkaisuilla. Ikääntyvällä väestöllä ei ole pelkästään yhteiskunnallisesti negatiivisia vaikutuksia. Ikääntyvä väestö luo myös kysyntää aivan uusille palvelumuodoille, jotka lisäävät palvelujen tarvetta ja sitä kautta palvelusektorin työpaikkoja. Vaikka eläkkeelle siirtyvät suuret ikäluokat vähentävät työikäisen määrää ja työvoiman tarjontaa, ikääntyvät ihmiset ovat myös suuri ja ainakin osittain aktiivinen ja hyvin toimeen tuleva kuluttajaryhmä, jonka palvelukysyntä voi synnyttää uutta palveluyritystoimintaa ja työllisyyttä - myös syrjäisille alueille. Ikääntyvillä on yhä enemmän vapaaaikaa ja eläkkeelle jäämässä olevat suuret ikäluokat ovat tottuneet hankkimaan palveluita myös yksityiseltä sektorilta. Heidän vapaa-aikansa lisääntyessä on yhä enemmän kysyntää hyvinvointia edistäville kulttuuri-, liikunta- ja muille vapaa-ajanpalveluille. Ongelmana on riittävän työvoiman turvaaminen näille aloille. 2.5 Saavutettavuus Liikennejärjestelmillä ja niiden toimivuudella sekä nopeilla tietoliikenneyhteyksillä on globaalissa, verkottuneessa maailmassa ensiarvoisen tärkeä merkitys alueiden kilpailukyvylle ja kehitykselle. Toimiva liikennejärjestelmä on elinehto paitsi asumiselle myös elinkeinoilla. Mm. luonnonvarojen hyödyntäminen edellyttää toimivaa ja kattavaa liikennejärjestelmää. Pitkien etäisyyksien lisäksi Suomen syrjäisyys maailmanmarkkinoista korostaa sujuvien ja luotettavien liikennejärjestelmien tarpeellisuutta, mikä asettaa haasteita liikennejärjestelmän ylläpidolle ja kehittämiselle logistiikka- ja kuljetuskustannusten alentamiseksi. Seutujen verkottuminen sekä kansallisesti että kansainvälisesti edellyttää sekä kansallisten että kansainvälisten liikenneyhteyksien toimivuutta, toimintavarmuutta ja turvallisuutta. 64

66 Lisäksi ilmastonmuutos edellyttää liikenteen aiheuttamien kasvihuonepäästöjen vähentämistä ja siten uusia, ekologisia ja kestäviä liikenne- ja logistiikkaratkaisuja. Aluekehityksen kannalta keskeiset liikenneratkaisut liittyvät liikenneyhteyksien ylläpito- ja kehittämistoimenpiteisiin ja niiden priorisointiin, alemman asteisen liikenneverkoston toimivuuden turvaamiseen, nopeiden tietoliikenneyhteyksien turvaamiseen kaikkialla maassa, nopeisiin keskusten välisiin raideliikenneyhteyksiin sekä teollisuuden ja kaivostoiminnan kannalta riittäviin ja tarkoituksenmukaisiin ratoihin, energiatehokkaan kuljetusmuodon mahdollistaviin satamiin ja meriväyliin, lentoasemien ylläpitoon verkostoperiaatteen mukaisesti, Barentsin alueen liikenneyhteyksiin, Itämeren alueen liikenne- ja logistiikkaratkaisuihin mm. Helsinki-Tallinna akselilla ja Venäjälle suuntautuvan kauttakulkuliikenteen parantamiseen, rajanylityspaikkojen kehittämiseen ja rajamuodollisuuksien tehostamiseen. Liikennejärjestelmien toimivuus ja yhteydet eri alueiden ja maiden välillä ovat globaalissa maailmantaloudessa kilpailukyvyn kannalta olennaisen tärkeitä. Niiden merkitys on Suomen kaltaisessa pinta-alaltaan suuressa, mutta harvaan asutussa maassa alueiden ja elinkeinojen menestyksen avainkysymyksiä. Elinkeinoelämän logistiset kustannukset ovat maan laajuuden, ilmasto-olosuhteiden ja päämarkkinaalueiden etäisyyden vuoksi eurooppalaista keskitasoa korkeammat. Näistä aiheutuvia haittoja voidaan vähentää kehittämällä nopeita, toimintavarmoja ja kohtuuhintaisia liikennejärjestelmiä. Hyvä liikennejärjestelmä mahdollistaa alueiden kehittymisen, alueiden ja niiden toimijoiden välisen yhteistyön ja verkottumisen sekä edesauttaa myös päivittäisten toimintojen sujuvuutta. Saavutettavuutta parantavan infrastruktuurin vaikutus kytkeytyy kuitenkin alueiden muuhun infrastruktuuriin. Hyvä saavutettavuus yhdistyneenä heikkoon tai heikkotasoiseen muuhun infrastruktuuriin voi olla kohtalokas alueen kehityksen kannalta, kun taas hyvä saavutettavuus yhdistyneenä hyvään osaamis- ja innovaatiopääomaan vaikuttaa kasvuun suotuisasti. Tasapainoisen aluerakenteen kehittyminen ja eri alueiden voimavarojen käyttöönottaminen edellyttää nopeita ja laadukkaita yhteyksiä keskusten välillä ja alueiden sisällä. Lentoasemaverkon on tarjottava mahdollisuus kattaviin yhteyksiin. Siten nykyinen verkostoperiaatteen mukainen järjestelmä tukee Suomen alueellista kehitystä turvaamalla kansainväliset yhteydet eri talousalueille. Varsinkin Lapin lentoasemat ovat elintärkeitä alueen matkailuelinkeinolle. Liikennettä on Suomessa eurooppalaisittain vähän, mutta liikennesuoritetta eli kuljettuja kilometrejä kertyy matkojen pituuden vuoksi paljon. Liikennemääristä 65 64

67 riippumatta maan eri osien elinvoiman säilyminen edellyttää toimivia valtakunnallisia liikenneyhteyksiä ja joukkoliikennepalveluja luvun liikennepolitiikkaa ohjaa monta merkittävää muutosvoimaa. Ilmastonmuutoksen vuoksi joudutaan etsimään ratkaisuja, joilla liikenteen aiheuttamia kasvihuonepäästöjä voidaan vähentää. Myös kestävän tuottavuuden vaatimus korostuu jatkossa yhä enemmän. Yhteiskunnan panostuksilla on saatava aikaan entistä toimivampi ja ympäristön kannalta ekologisempi liikennejärjestelmä. Esimerkkinä ilmastonmuutokset tuomista uusista vaatimuksista liikennejärjestelmille on mm. IMO:n lokakuussa 2008 tekemä kansainvälinen sopimus, jossa Itämeren alueen laivaliikenteen päästörajoitukset kiristyvät. Sopimuksen mukaisesti laivaliikenteen polttoaineen rikkipitoisuuden enimmäisraja laskee nykyisestä 1,5 %:sta asteittain 1,0 %:iin vuonna 2010 ja 0,1 %:iin vuoden 2015 alusta lähtien. Samanaikaisesti globaalilla tasolla päästörajoitukset kiristyvät nykyisestä 4,5 %:sta 0,5 %:iin vuoteen 2025 mennessä. Tiukentuvilla päästörajoituksilla on merkittävä kustannusvaikutus Suomen viennistä ja tuonnista riippuvaisille elinkeinoelämän sektoreille. LVM:n laskelmien mukaan päästörajoituksen tarkoittaa noin %:n nousua rahtihintoihin. Viennistä ja meriliikenteestä riippuvaiselle Suomelle, jolla ei ole vaihtoehtoista maaliikenneyhteyttä Eurooppaan, tällainen kustannusten nousu heikentää Suomen vientiteollisuuden ja tuontikuljetusten kilpailukykyä. Ilmastonmuutoksen lisäksi liikenneratkaisuihin vaikuttaa energian saatavuus ja hinta. Maailman talouden kasvun elpyessä, öljyvarojen niukentuessa ja niitä koskevan kysynnän kasvaessa on odotettavissa, että öljyn ja polttoaineiden hinnat nousevat ja nousu voi olla rajuakin. Tämän vuoksi liikenteessä joudutaan etsimään uusia energiaratkaisuja, jotka tulevat vaikuttamaan sekä kuljetusvälineisiin että liikennejärjestelmää koskeviin ratkaisuihin. Ilmastomuutoksen ja energian saatavuuden tuomiin haasteisiin vastaaminen edellyttää liikennepolitiikan valmistelussa ja toteutuksessa uudenlaista ajattelutapaa. Uusi ajattelu tarkastelee erityyppisiä, eri toimijoiden vastuulla olevia keinoja ja pyrkii hyödyntämään tehokkaasti innovaatioita ja uutta tieto- ja viestintätekniikkaa keskeisinä liikennepolitiikan keinoina. Tieto- ja viestintäteknologian käyttö liikennejärjestelmässä eli ns. älyliikenne mahdollistaa muutosvoimien haasteeseen vastaamisen uusin keinoin ja edistää samalla muita yhteiskuntapoliittisia tavoitteita. Älyliikenne tarkoittaa tieto- ja viestintätekniikan hyväksi käyttämistä liikennejärjestelmässä, kaikissa liikennemuodoissa sekä henkilö- että tavaraliikenteessä. Se auttaa ja ohjaa valitsemaan ja optimoimaan liikkumisen kokonaisuuden kannalta edullisimmalla tavalla ja parantaa liikennejärjestelmän tuottavuutta, turvallisuutta, sujuvuutta, tehokkuutta ja ympäristöystävällisyyttä. Älyliikenteellä voidaan tukea liikennepolitiikan lisäksi mm. tietoyhteiskunnan sekä ilmasto- ja ympäristöpolitiikan pyrkimyksiä. Se parantaa työn tuottavuutta kaikkialla missä sitä otetaan käyttöön, ja sen avulla voidaan myös taata eri väestöryhmille ja alueille entistä paremmat ja tasa-arvoisemmat palvelut. Älyliikenteen tuotteista ja palveluista on myös mah- 66

68 dollista kehittää merkittävää liiketoimintaa ja vientituotteita, mikä luo työpaikkoja teollisuuteen ja palvelutuotantoon. Liikennepolitiikan tavoitteena on varmistaa liikennejärjestelmän toimivuus siten, että se edistää hyvinvointia ja elinkeinoelämän kilpailukykyä koko maassa. Tässä hyödynnetään tehokkaasti kaikkia liikennemuotoja sekä älykkään liikenteen suomia mahdollisuuksia. Liikenneverkon tulee tarjota maan eri osille mahdollisuudet kehittyä ja pysyä elinvoimaisina. Logistisen järjestelmän tulee toimia tehokkaasti ja tarjota yrityksille mahdollisuudet kilpailukykyiseen toimintaan. Liikennejärjestelmää kehitetään siten, että palvelutaso ja laatu voidaan varmistaa tasaisesti ja nykyistä tehokkaammin. Tämä tarkoittaa vaikuttamista liikennetarpeeseen ja kulku- tai kuljetustavan valintaan, jotka tapahtuvat maankäytön ja liikennejärjestelmäsuunnittelun yhteistyöllä sekä ajantasaisella informaatiolla liikenneväylien liikennöintiolosuhteista ja joukkoliikenteen käytöstä. Olemassa olevan väylästön ja liikenteen palveluiden käyttöä tehostetaan älykkään liikenteen ratkaisuilla ja väylästöä parannetaan tasaisen palvelutason ylläpitämiseksi. Liikenneyhteyksien alueellinen kehittäminen Liikenneyhteyksien palvelutasoa tarkastellaan kansainvälisten ja seutujen välisten yhteyksien, kaupunkiseutujen ja maaseudun näkökulmasta. Palvelutasolle on asetettu seuraavat tavoitteet: Suomen ulkomaankaupan tarvitsemat matka- ja kuljetusketjut ovat toimivia ja sujuvia. Matkustamisen palvelutaso on noussut ja uusia reittiyhteyksiä on avattu. Matka- ja kuljetusketjut seutujen välillä ovat luotettavat ja sujuvat sekä matkaajat ennakoitavissa. Kaupunkiseuduilla maankäyttö ja liikenne sovitetaan yhteen ja parannetaan joukkoliikenteen ja kevyen liikenteen toimintaedellytyksiä. Maaseudulla ja saaristossa liikkumisen ja kuljetusten peruspalvelut turvataan. Liikennepolitiikan strategiset linjaukset ja liikennejärjestelmän kehittämisen tärkeimmät toimet esitetään vaalikausittain laadittavassa liikennepoliittisessa selonteossa. Keväällä 2008 eduskunnalle annetussa ensimmäisessä liikennepoliittisessa selonteossa julkistettiin myös vaalikauden investointiohjelma, jota on toteutettu. Lisäksi selonteossa listattiin 3 4 vaalikauden aikana mahdollisesti toteutettavia investointeja. Seuraavissa kuvassa on esitetty liikenneselonteon mukaiset, vuoden 2011 jälkeen toteutettavaksi suunnitellut keskeisimmät väylähankkeet 66 67

69 Kuva 9. Vuoden 2011 jälkeen käynnistettävät liikennepoliittisen selonteon mukaiset väylähankkeen Vuoden 2011 jälkeen käynnistettävät liikennepoliittisen selonteon mukaiset väylähankkeet 1. E18 Hamina - Vaalimaa, periaatepäätös toteutuksesta 2. E18 Kehä III:n toinen osa, periaatepäätös toteutuksesta 3. Vt 3 Tampere - Vaasa 4. Vt 4 Jyväskylä - Oulu, 1. vaihe 5. Vt 5 Oulu - Kemi 6. Vt 6 Rovaniemi kohta 7. Vt 5 Mikkeli - Juva 8. Vt 8 Raisio - Nousiainen - Pori 9. Vt 8 Vaasa - Oulu, 1. vaihe 10. Vt 10/12 Hämeenlinna - Lahti 11. Vt 12 Lahden eteläinen kehätie 12. Vt 12 Lahti - Kouvola 13. Vt 15 Kotkan sisääntulo 14. Vt 15 Kotka - Kouvola 15. Vt 21 Palojoensuu - Kilpisjärvi 16. Vt 22 Kajaani - Oulu-yhteysväli, 1. vaihe 17. Vt 23 Varkaus - Viinijärvi 18. Kantatie 40 Turun kehätie (Kausela - Kirismäki) 19. Kehä I pullonkaulat, 1. vaihe 20. Pääkaupunkiseudun ulosmenoteiden parantaminen, 1. vaihe 21. Pohjanmaan rata: Seinäjoki - Oulu, 2. vaihe 22. Helsinki - Riihimäki-radan välityskyvyn lisääminen 23. Äkäsjoki - Kolari - Laurila-radan sähköistys 24. Rataverkon jatkosähköistys (muut kohteet) 25. Luumäki - Imatra-lisäraide ja nopeustason nosto 26. Luumäki - Vainikkala-lisäraide 27. Ylivieska - Vartius-radan välityskyvyn lisääminen 28. Tampereen seudun lähiliikennejärjestelyt, 1. vaihe 29. Espoon kaupunkirata 30. Pohjoisen kaivoshankkeiden ratahankkeet (Kolari ja Sokli) 31. Rauman meriväylä 32. Kaskisten meriväylä 33. Kemin meriväylä PÄÄKAUPUNKISEUTU Tiehankkeet Ratahankkeet Vesihankkeet Lähde: Liikennejärjestelmän alueellinen kehittäminen on yhteistyötä kuntien, maakuntien ja valtion välillä. Vuoden 2010 alusta aloittavat uudet valtion toimintoja yhteen kokoavat elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset. Näiden sisäisen yhteistyö antaa aiempaa paremmat mahdollisuudet mm. maankäytön ja liikenteen yhteensovittamiseen sekä elinkeinoelämän kilpailukyvyn huomioonottamiseen liikenneratkaisuissa. Maakuntien liitot puolestaan vastaavat alueellisten liikennejärjestelmäsuunnitelmien laatimis- ja yhteensovittamisprosessin vetämisestä yhteistyössä maakunnan eri toimijoiden kanssa. Julkisen talouden heikentyminen vaikeuttaa suunniteltujen kehittämishankkeiden toteuttamista. Laajakaistayhteydet tarvitaan kaikkialle maahan Liikennejärjestelmien kehittämisen lisäksi kattavien laajakaistayhteyksien saavuttaminen kaikkialla maassa on alueiden kilpailukyvyn kannalta olennaisen tärkeää. Laajakaistayhteyksien rakentaminen kaikkialle Suomeen on siten yksi keskeisiä aluekehityksen tavoitteista. Valtioneuvoston periaatepäätöksen ( ) mukaisesti lähes kaikki (yli 99 % väestöstä) vakinaiset asunnot sekä yritysten ja julkishallinnon organisaatioiden vakinaiset toimipaikat ovat enintään 2 km etäisyydellä 100 Mbit/s yhteyden mahdollistavasta valokuitu- tai kaapeliverkosta vuoden

70 loppuun mennessä. Noin kotitaloutta jää taloudellisista syistä valokuituyhteyksien ulkopuolelle. Niiden yhteydet järjestetään kotitalouskohtaisilla järjestelyillä. Taajamiin nopeat yhteydet rakennetaan markkinaehtoisesti. Näin saavutetaan noin 95 % väestöpeitto. Väestöpeiton korottaminen tästä 99 %:iin edellyttää, että nopeat yhteydet rakennetaan noin haja-asutusalueiden kotitalouteen osaksi julkisella tuella. Tukea maksetaan ainoastaan niille hankkeille, jotka eivät ole kaupallisesti toteutettavissa. Nopeita yhteyksiä rakennetaan vain sinne, missä niille on kysyntää. Julkisiin varoin tuettavan haja-asutusalueiden laajakaistahankkeen toteutuksen valmistelu on käynnissä. Verkkojen rakentaminen alkaa laajamittaisesti vuonna Vuoden 2009 lopulla käynnistyi jo kymmenen pilottihanketta maan eri osissa. Tulevaisuudessa tarvitaan nopeampia ja symmetrisempiä yhteyksiä myös lähtevän liikenteen on oltava nopeaa. Nopeus 100 Mbit/s antaa paremmat mahdollisuudet muun muassa etätyöhön ja erilaisten yhteisöllisten palvelujen kehittämiseen. Se riittää hyvin myös sekä standarditasoisiin että teräväpiirtoisiin televisiopalveluihin ja suurten elokuva- ym. tiedostojen lataamisen. Nopeiden laajakaistaverkkojen leviäminen on omiaan edistämään myös kilpailua televisio-ohjelmistojen jakelussa. Valokuituyhteyksien rakentaminen tasaa alueellisia eroja viestintäpalvelujen tarjonnassa. Suurissa kaupungeissa kotitalouksille tarjotaan jo nykyisin 100 Mbit/s tilaajayhteyksiä samalla hinnalla kuin haja-asutusalueella on tarjolla 1 Mbit/s yhteyksiä. Haja-asutusalueella tietoyhteiskuntapalvelut ovat kuitenkin vähintään yhtä tärkeitä kuin kaupungeissa (etätyö, etäterveydenhuolto ym.). Myös huomattava osa vapaa-ajan asunnoista hyötyy hankkeesta, vaikka vapaa-ajan asunnot eivät olekaan hankkeen piirissä. Sulautetun tietotekniikan edistyminen parantaa alueiden saavutettavuutta Liikennejärjestelmien ja laajakaistayhteyksien lisäksi sulautetun tietotekniikan edistymisen eli ns. ubiikkiyhteiskunnan parantavat alueiden ja niiden asukkaiden saavutettavuutta. Ubiikkiyhteiskunnassa on kyse tietoyhteiskunnan uudesta vaiheesta, jossa langaton tiedonsiirto ja verkottuminen on mahdollista kenelle tahansa, milloin tahansa, missä tahansa ja minkä välityksellä tahansa. Kyseessä on ns. sulautettu tietotekniikka (ubiquitous computing), joka toimii huomaamattomasti ja ympäristöönsä sulautuvana. Se ei häiritse käyttäjäänsä eikä keskeytä hänen muuta toimintaansa. Se toimii ihmisten ja yritysten arkitoimissa kaikkialla ja koko ajan. Arjen esineet ja koneet viestivät langattomasti keskenään sekä säätävät toimintaansa itsenäisesti. Voidaan puhua myös uudesta arjen tietoyhteiskunnasta, jossa langattomuus on yksi järjestelmän tunnuspiirteistä. Aluekehitykselle ubiikkiyhteiskunnan kehittyminen antaa uusia mahdollisuuksia, koska se levittäytyy kaikkialle (universaali virtuaalisuus), jolloin siihen on samankaltaiset mahdollisuudet sekä maalla että kaupungeissa. Esimerkiksi luovat alat ovat varsin paikkariippumattomia ja ubiikkiyhteiskunnassa mm. arkkitehtuuriin, muotoiluun, musiikkiin ja virtuaalibisnekseen liittyviä töitä voidaan tuottaa 68 69

71 kaikkialla. Se antaa uusia mahdollisuuksia myös mm. matkailulle ja hyvinvointipalveluiden tuottamiselle ja antaa siten mahdollisuuden hajautuneemmalle aluerakenteelle, uudelle yritystoiminnalle ja hyvinvointipalveluiden turvaamiselle myös syrjäisillä alueilla. 70

72 3 Muut aluekehitykseen vaikuttavat trendit 3.1 Yritystoiminta ja elinkeinorakenteen kehitys Yritysten kilpailukyky on yksi Suomen tulevan kasvun, kehityksen ja hyvinvoinnin peruskivistä. Suomen yritystoiminnan ongelmana ovat yrittäjien ikääntyneisyys, alhainen yritysaktiivisuus ja erityisesti yritysten vähäinen kasvuhalukkuus. Globalisaation ja mm. teknologian nopean kehityksen vuoksi uusia menestyviä toimialoja on vaikea ennakoida. Selkeimmät uudet kasvualat löytyvät palveluista. Kasvusektoreita ovat myös luonnonvarojen käyttöön kuten kaivostoimintaan ja bioenergiaan sekä hyvinvointiteknologiaan liittyvät alat, joilla kaikilla on suuri merkitys myös useille aluekeskusten ulkopuolisille alueille. Palvelusektorilla erityisesti sosiaali- ja terveyspalvelut sekä liike-elämää palveleva toiminta tulevat lisääntymään. Hoiva-alan palvelujen kysyntä kasvaa väestön ikääntymisestä johtuen kaikilla alueilla. Liike-elämän palvelujen kysyntä on riippuvaista muiden alojen kysynnästä ja toiminta sijoittuu pääasiassa suuriin keskuksiin. Talouskriisillä on yhdessä muiden trendien ja erityisesti globalisaation haasteiden kanssa vaikeasti ennakoitavia pitkän aikavälin vaikutuksia mm. toimialarakenteen kehitykseen. Yritysten kilpailukyvyn kannalta on keskeistä niiden kyky ennakoida ja reagoida nopeasti ja joustavasti toimintaympäristössä ja kilpailussa tapahtuviin muutoksiin ja erityisesti globaaliin kilpailuun. Toimialojen kehityksellä on merkittävä vaikutus alueiden kehitykselle: Erityisesti pitkälle erikoistunut yritystoiminta ja palvelut pyrkivät keskittymään suuriin kasvukeskuksiin ja korkeakoulupaikkakunnille, joilla on tarjottavana osaavaa ja monipuolista työvoimaa, riittävästi kulutuskysyntää sekä hyvä saavutettavuus. Metsäsektorin tulevalla kehityksellä on huomattava alueellinen vaikutus erityisesti metsäteollisuuspaikkakunnille ja maaseudulle. Metsäteollisuus tulee voimakkaasta rakennemuutoksesta huolimatta olemaan edelleenkin Suomen talouden kannalta keskeinen toimiala. Julkisen talouden ongelmat, velkaantuminen ja verotulojen ehtyminen sekä työvoiman suuri poistuma, joka koettelee rankimmin sosiaali- ja terveyssektoria, vaikeuttavat julkisten palvelujen ja hallinnon kehittämistä. Kuntatalouden heikentyminen asettaa haasteita myös yritysten toimintaympäristöjen kehittämiselle

73 Maatalouden rakennemuutos etenee edelleen siten, että maatilojen määrä vähenee, keskimääräinen tilakoko suurenee ja monialaisten maatilojen määrä lisääntyy. Yrityskoon kasvu parantaa maatilojen kannattavuutta ja varmistaa kotimaisten elintarvikkeiden ja elintarviketeollisuuden jatkuvuutta. Maatalouden merkitys avoimen ja hoidetun maiseman säilyttäjänä pysyy. Maaseudun yritystoiminnan keskeisiä uusia toimintamuotoja ovat mm. biotalouden uudet muodot, uusiutuvan energian tuotanto, erilaiset hyvinvointipalvelut (esim. GreenCare toiminta) sekä lähi- ja luomuruuan tuotanto ja jalostus, matkailu ja kaivostoiminta. Kolmannella sektorilla ja sosiaalisilla yrityksillä on kasvava rooli hyvinvointipalvelujen tuottamisessa julkisen talouden heikentyessä. Luovuuden merkitys omana yritystoimintanaan ja osana muuta yritys- ja innovaatiotoimintaa lisääntyy ja edistää osaltaan Suomen kansantalouden kilpailukykyä. Yritysten määrä on Suomessa noussut tasaisesti mutta kasvuyrityksiä on edelleen liian vähän Yritysten kilpailukyky on yksi Suomen tulevan kasvun, kehityksen ja hyvinvoinnin peruskivistä. Ratkaisevaa on myös eri toimialojen kehitys erityisesti osaavan ja koulutetun työvoiman saatavuuden ja työvoiman kysynnän ja tarjonnan kohtaannon kannalta. Työ- ja elinkeinoministeriön Yrittäjyyskatsauksen (TEM:n julkaisuja 54/2009) mukaan Suomessa toimi vuoden 2008 lopussa noin yritystä, pl. alkutuotannon toimialat. Huolimatta vuoden 2008 lopussa iskeneestä talouskriisistä yritysten määrän nettolisäys oli lähes yritystä, vaikkakin uusien yritysten rekisteröintien kasvu hidastui vuoden 2008 loppupuolella. Yritysten määrä on lisääntynyt tasaisesti vuodesta 1995 lähtien. Yritysten määrä on kasvanut erityisesti palveluissa ja viimeaikoina myös toimialoilla, joissa julkisella sektorilla on perinteisesti ollut vahva asema eli sosiaali- ja terveyspalveluissa, koulutuksessa sekä muissa yhteiskunnallisissa ja henkilökohtaisissa palveluissa. Yrityksiä on syntynyt myös rahoitukseen ja liike-elämän palveluihin sekä rakennusalalle. Suomen yrityskanta on pientä. Pk-yritysten osuus yrityskannasta on n. 99,7 %. Mm. maaseudun yrityksistä valtaosa on pk-yrityksiä. Niillä on huomattava merkitys maan työllisyydelle: uusista yrityksiin syntyneistä työpaikoista kolme neljästä on syntynyt pk-yrityksiin ja kaikista uusista työpaikoista kaksi kolmasosaa. Pk-yritykset ovat myös maan kansantaloudelle tärkeitä: yritysten 395 miljardin euron liikevaihdosta Pk-sektorin osuus on puolet ja osuus BKT:sta reilu 40 prosenttia. Perinteisistä reaali-investoinneista pk-yritysten osuus on noin puolet sekä tutkimus- ja kehityspanostuksistakin 20 prosenttia eli samaa luokkaa kuin julkisen tutkimus- ja koulutussektorin osuus. Haasteita Suomen yritystoiminnalle asettaa se, 72

74 että yrittäjäkunta on Suomessa varsin ikääntynyttä ja nuorten yrittäjyys suhteellisen vähäistä. Kasvuyrityksiä on Suomessa edelleen liian vähän. Voimakkaasti kasvuhakuisten yritysten määrä (6 prosenttia) on tuntuvasti alhaisempi kuin muissa Pohjoismaissa (15 prosenttia) tai kaikissa Euroopan maissa keskimäärin (11 prosenttia). Kasvuyritysten vähäisen määrän yhtenä syynä on voimakkaaseen kasvuun tähtääville yrityksille suunnattavan riskirahoituksen puute sekä selkeästi myös kasvuhakuisuuden puute. Kasvuhakuisten yritysten vähäinen määrä on luo haasteita talouden kehityksen lisäksi myös tulevalle työllisyyskehitykselle. Naisyrittäjien määrä on kasvanut tasaisesti 2000-luvulla. Kotitalousvähennys, kuntien palvelutuotannon avautuminen kilpailulle sekä ostopalvelujen lisääntyminen sosiaali- ja terveyspalveluissa ovat lisänneet naisyrittäjyyttä. Vuoden 2009 lopussa naisyrittäjiä oli noin , eli kolmannes kaikista yrittäjistä. Naisyrittäjiä on Suomessa suhteellisesti enemmän kuin Euroopassa keskimäärin, ja he ovat keskimäärin hieman nuorempia ja koulutetumpia kuin miesyrittäjät. Kaksi kolmasosaa naisyrittäjistä on yksinyrittäjiä, ja kasvuyrityksiä on suhteellisen vähän. Suomessa on noin maahanmuuttajataustaista yritystä. Vuodesta 2000 lähtien ulkomaalaisten yrittäjien määrä on yli kaksinkertaistunut. Maahanmuuttajien yritykset työllistävät n henkilöä, ja niiden liikevaihto on noin 7 miljardia euroa. Maahanmuuttajien yritykset ovat lähinnä kaupan ja palvelualojen (majoitusja ravitsemus-, liike-elämän palvelut) yrityksiä. Kansainvälisissä selvityksissä Suomen liiketoimintaympäristön kilpailukyky on arvioitu erittäin korkeaksi. Yrittäjyyden edistämistä tukevat mm. myönteinen yrittäjyysilmapiiri, korkea koulutustaso, edistynyt tasa-arvo, kehittynyt tutkimus- ja innovaatioympäristö, toimiva infrastruktuuri sekä yritysten julkiset neuvonta- ja rahoitusjärjestelmät. Vertailututkimukset osoittavat myös, että Suomessa yrityksen perustamisen byrokratia ja kustannukset ovat kilpailijamaihin nähden kohtuullisia. Suomessa yrittäjyysaktiivisuus on suotuisasta liiketoimintaympäristöstä huolimatta toivottua alhaisemmalla tasolla, joskin se vaihtelee alueittain. Alueita, joiden yrittäjyysaktiivisuus on selvästi maan keskiarvoa korkeampi, ovat mm. Eteläja Keski-Pohjanmaa sekä Etelä-Savo ja Itä-Uusimaa. Alueelliset erot kertovat erilaisista asenteista ja yrityskulttuureista eri puolilla maata. Alhaisen yrittäjyysaktiivisuuden taustalla voivat olla myös roolimallien puute, liiketoimintaosaamisen puutteet, pienet kotimarkkinat, yrittäjyyteen ja työllistämiseen liittyvät riskit sekä epäonnistumisen pelko. Suomen vientiteollisuus on harvojen yritysten ja toimialojen varassa Vienti muodostaa Suomen kansantalouden perustan. Viennin osuus bruttokansantuotteesta on 2000-luvulla ollut yli 40 % ja korkeimmillaan 45 % vuonna Vuonna 2008 viennin osuus oli 44,2 % bruttokansantuotteesta. Maailmanlaajuinen kysynnän heikkeneminen on vaikuttanut erityisen voimakkaasti Suomen vientivetoiseen 73 72

75 kansantalouteen. Vuoden 2009 aikana vienti putosi yli kolmasosalla edelliseen vuoteen verrattuna. Vuonna 2008 Suomen tavaravienti oli 65,5 miljardia euroa ja kokonaisvienti palvelut mukaan lukien 82 miljardia euroa. Suomen ulkomaankauppa on hyvin keskittynyttä. Viennin arvosta lähes puolet on 18 suurimman yrityksen varassa. Vienti on toimialoittain hyvin keskittynyttä. Suomen viennistä neljä toimialaa eli metsäteollisuus, kemianteollisuus, sähkötekninen teollisuus ja metalliteollisuus muodostavat yli 92 %. Vienti on myös alueittain hyvin keskittynyttä. Viennin arvosta 60 % muodostuu neljässä maakunnassa (Uusimaa, Pirkanmaa, Kymenlaakso, Pohjois-Pohjanmaa). Maakunnista erityisesti Pirkanmaan ja Pohjanmaan talouden kehitys on ollut erityisen vahvasti vientiteollisuuden varassa. Suomen talouden kasvu on perustunut 2000 luvulla talouskriisiin asti erityisesti teollisuustuotteiden viennin kasvuun. Suomen teollisuustuotanto on kasvanut 2000-luvulla selvästi muita kehittyneitä maita nopeammin. Ongelmana on ollut teollisuuden Suomeen suuntautuvien investointien väheneminen. Vuonna 2008 tehdasteollisuuden kiinteiden investointien määrä oli vielä yli neljä miljardia euroa, mutta laski 40 %:lla vuonna 2009 eli noin 2,4 miljardiin euroon ja laskun arvioidaan jatkuvan tänä vuonna. Muista investoinneista poiketen energia-alan investoinnit nousivat vuonna 2009 lähes 50 % noin 2,5 miljardiin euroon, ja kasvun odotetaan jatkuvan myös kuluvana vuonna. Vuonna 2010 kotimaisten investointien odotetaan painottuvan pääasiassa vanhan tuotantokapasiteetin korvaamiseen. Vain 20 % investoinneista olisi laajennusinvestointeja ja 23 % rationalisointi-investointeja. Kotimaisten investointien ohella myös tehdasteollisuuden ulkomaiset investoinnit kääntyivät laskuun vuonna Noin 1,6 miljardia Suomen tehdasteollisuuden investoinneista suuntautui ulkomaille. Yritysten kansainvälistyminen on merkinnyt ulkomaisen työvoiman lisääntymistä. Vuonna 2007 suomalaiset teollisuuskonsernit työllistivät Suomen ulkopuolella henkilöä eli noin 53 % kokonaishenkilöstöstä. Toimialoista selvästi eniten ulkomailla olevaa työvoimaa oli teknologiateollisuudessa. Palveluiden kokonaisvienti oli vuonna 2008 noin 16,3 miljardia euroa. Tietotekniikkapalvelut olivat noin 5,7 miljardia kun esimerkiksi tutkimus- ja kehittämispalvelut hieman alle 300 miljoonaa euroa. Henkilökohtaisten palvelujen ja kulttuuri ja virkistyspalvelujen viennin kokonaisarvo vuonna 2008 oli 34 miljoonaa euroa. Yritysten toimintaympäristöön kohdistuvat odotukset Yritystoiminnan näkökulmasta alueiden kilpailukyky tarkoittaa sellaisia toimintaedellytyksiä, että alueella toimivien yritysten on mahdollista ylläpitää ja kehittää omaa kilpailukykyään. Lisäksi kilpailukyky merkitsee mahdollisuutta houkutella alueelle uusia kilpailukyisiä yrityksiä. Yrityksille tehdyissä kyselyissä sijaintipaikan valintaan vaikuttavat erityisesti sopivan työvoiman saatavuus, liikenneyhteydet, markkinoiden läheisyys ja se, että alueella on kasvukeskus (Keskuskauppakamari: Alueiden kilpailukyky 2009). Muita 74

76 yritysten kannalta keskeisiä tekijöitä ovat muun muassa turvallinen ja viihtyisä asuinympäristö, kunnan ja alueen hyvä imago sekä yritysten kansainvälistymismahdollisuudet. Yritysten toiminta perustuu myös yhä enemmän hyviin tietoliikenneyhteyksiin. Yritysten näkemyksen mukaan tietoliikenneyhteydet kaipaavat merkittävää kehittämistä koko maassa. Liikenneyhteyksien osalta jopa uusia investointeja tärkeämpää on olemassa olevan liikenneverkon ylläpito ja kunnostaminen. globaalisaatio edellyttää jatkuvaa osaamisen kehittämistä ja muutosvalmiutta Globaalin kilpailun kiristyminen asettaa kaikkien toimialojen yritykset jatkuvasti uusien haasteiden eteen. Globalisaation vaikutuksesta tuotanto siirtyy lähemmäs markkinoita ja erityisesti Aasian kehittyviin talouksiin. Matalaa osaamista vaativien toimintojen lisäksi myös vaativampien, korkeampaa osaamista vaativien toimintojen siirtyminen kehittyviin maihin lisääntyy, minkä seurauksena kilpailu kiristyy. Näin on vähitellen käymässä myös palveluiden osalta. Kilpailutilanne pakottaa yrityksiä ja toimialoja uusiutumaan, minkä seurauksena yrityksiä ja työpaikkoja häviää, uusia syntyy ja osaamisvaatimukset muuttuvat. Osaamistaan vahvistavat, kasvupotentiaalia omaavat ja innovatiiviset yritykset ovat avain uusiin työpaikkoihin, parempaan tuottavuuteen ja talouden kansainvälistymiseen. Jatkuva osaamisen kehittäminen ja muutosvalmius onkin jatkossa entistä tärkeämpää yritysten kilpailukyvyn ylläpitämiselle ja kehittämiselle. Talouskriisi on lisännyt konkursseja, vaikeuttanut yritysten selviytymistä ja edistänyt eri toimialojen rakennemuutosta Vuoden 2008 lopussa Suomessa alkaneella talouskriisillä on ollut voimakas vaikutus yritystoimintaan. Vientikysynnän heikkeneminen, yritysrahoituksen vaikeutuminen sekä yleisen luottamuksen romahtaminen ja kotimarkkinakysynnän hiipuminen ovat heikentäneet yritystoiminnan mahdollisuuksia erittäin nopeasti ja merkittävästi. Tämä on johtanut konkurssien määrän lisääntymiseen ja vaikeuttanut myös elinkelpoisten yritysten selviytymistä. Taantuman etulinjassa on ollut vientiteollisuus ja erityisesti metalli-, elektroniikka- ja metsäteollisuus sekä rakennusala, joiden vaikeuksien seurauksena myös palvelualojen ja alihankintayritysten vaikeudet ovat lisääntyneet. Talouskriisillä on yhdessä muiden trendien ja erityisesti globalisaation haasteiden kanssa vaikeasti ennakoitavia pitkän aikavälin vaikutuksia. Murroksessa ovat sekä toimialarakenne että yleisempi yhteiskunnallinen kehitys. Ne vaikuttavat voimakkaasti yritystoiminnan edellytyksiin ja työntekijöiden osaamistarpeisiin. Talouskriisin ja sitä seuraavan kasvun aiheuttamassa murroksessa on tärkeää löytää yritystoiminnalle uusia innovatiivisia mahdollisuuksia, varmistaa tuotannontekijöiden joustava siirtyminen yritysten ja toimialojen välillä ja lisätä tuottavuutta. Tämä edellyttää lisääntyvää ennakointi- ja sopeutumiskykyä yrityksiltä ja työntekijöiltä sekä työllisyys- ja yrityspolitiikalta

77 Etla:n toimialoittaisen ennusteen mukaan terveys- ja sosiaalipalvelut sekä liikeelämää palveleva toiminta kasvaisivat tulevaisuudessa edelleen nopeimmin. Hoivaalan palvelujen kysyntä kasvaa ikääntymisestä johtuen kaikilla alueilla. Liike-elämän palvelujen kysyntä riippuvaista muiden alojen kysynnästä ja toiminta sijoittuu pääasiassa suuriin kaupunkikeskuksiin. Teknologia-aloista elektroniikkateollisuus notkahti 2001 taantuman myötä eikä se arvioiden mukaan enää saavuta selkeää kasvua. Kuva 10. Työllisten määrän kehitys toimialoittain koko maassa , 1988= * 2010e 2012e Lähde: Tilastokeskus, Työvoimatutkimus; Etla, työllisyysennuste Terveys- ja sosiaalipalv. Kauppa Liike-elämää palveleva Rakentaminen Julkinen hallinto Koulutus Muu teollisuus Metalliteollisuus Kuljetus ja varastointi Muut yhteiskunnalliset palv. Maatalous;riista- ja kalat. Paperi-, puu-, graafinen Muut toimialat Majoitus- ja ravitsemistoiminta Elektroniikkateollisuus Tietoliikenne Rahoitus- ja vakuutustoiminta Toimialojen tulevalla kehityksellä on merkittävä vaikutus alueiden ja aluerakenteen kehitykselle. Tällä hetkellä on kuitenkin vaikea nähdä tulevia potentiaalisia kasvusektoreita. Todennäköisesti ne kuitenkin ainakin jossain määrin ankkuroituvat 2000-luvun teknologiateollisuuden aloille ja palvelusektorille. Toisaalta kaivostoimintaan, bioenergiaan ja hyvinvointiteknologiaan liittyvien alojen odotetaan nousevan uusina kasvusektoreina tärkeään rooliin suomalaisessa yritystoiminnassa. Näillä toimialoilla on suuri merkitys myös useille aluekeskusten ulkopuolisille alueille. Talouskriisin vaikutukset tuntuvat pitkään Vaikka metsäteollisuudessa on koettu viime vuosina voimakas rakennemuutos, on oletettavaa, että metsäteollisuuden merkitys Suomen kansantaloudelle ja yritystoiminnalle pysyy merkittävänä myös tulevaisuudessa. Ruralia -instituutin tekemän 76

78 selvityksen mukaan metsäteollisuudesta ja sen liitännäiselinkeinoista on menetetty lähes työpaikkaa vuosina Maakunnittain tarkasteltuna eniten metsäteollisuuden työpaikkoja ovat menettäneet Kymenlaakso, Kainuu ja Pohjois- Savo. Tapahtuneesta kehityksestä huolimatta puunjalostus- ja metsäteollisuus tulevat edelleen olemaan merkittävä tuotantosektori Suomessa. Metsät ovat merkittävin taloudellisesti hyödynnettävä luonnonvara ja uusiutuvana luonnonvarana metsien merkitys resurssien niukentuessa ja ilmastonmuutoksen edetessä kasvaa. Metsän, puun ja luonnontuotteiden hyödyntäminen aikaisempaa enemmän ja monipuolisemmin työn ja toimeentulon lähteenä on keskeistä. Siten metsien monikäytöllä kerrannaisvaikutuksineen on merkittävä aluepoliittinen vaikutus. Toinen suuri teollisuuden sektori on metalli- ja koneteollisuus, joka työllistää pääasiassa kaupunkialueilla yli henkeä. Globaalin taantuman myötä viennistä riippuvan toimialan liikevaihto ja investoinnit ovat pudonneet voimakkaasti. Monissa alan yrityksistä riippuvaisissa seutukunnissa kuten Raahe ja Kemi-Tornio työttömyys ja lomautukset ovat kasvaneet keskimääräistä enemmän. Metalliteollisuuden yritysten teknologinen taso on kuitenkin Suomessa korkea, minkä arvioidaan edesauttavan yritysten toipumista talouskriisistä. Toisaalta kiristyvä kansainvälinen kilpailu edellyttää alan yrityksiltä entistä voimallisempia toimia kilpailukyvyn ylläpitämiseksi. Vaikka teollisuuden työllisyys tulee kokonaisuutena elpymään talouskriisin jälkeen, pitkällä aikavälillä työpaikkojen määrä laskee, koska tuottavuuden kasvu on nopeaa. Osa teollisuuden työllisyyden alenemisesta johtuu myös toimintojen ulkoistamisesta lähinnä liike-elämän palveluihin. Työpaikkojen määrän vähenemisestä huolimatta teollisuus tulee kuitenkin edelleen olemaan merkittävä työllistäjä eri puolilla Suomea. Rakentamisen arvioidaan lähtevän selvään kasvuun jo vuonna 2010 ja elvytystoimin tuettu korjausrakentaminen parantaa sektorin kasvumahdollisuuksia. Rakentaminen nousee taantuman jälkeen ensimmäisenä yleensä pääkaupunkiseudulla ja suurissa kaupunkikeskuksissa, mikä houkuttelee työvoimaa muilta alueilta ulkomaita myöten. Uutena kasvualana on viime vuosina noussut esiin kaivostoiminta, jonka tuotanto ehti jo lähes loppua 1990-luvulla. On arvioitu, että Pohjois-Euroopan alueet Suomessa, Ruotsissa ja Venäjällä kuuluvat merkittävämpien malmialueiden joukkoon koko maailmassa. Teknologian kehityksen ja maailmanmarkkinahintojen nousun myötä Lapissa, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa on avattu useita kaivoksia, jotka työllistävät yhteensä tuhansia työntekijöitä. Myös kerrannaisvaikutukset ovat merkittäviä sijaintialueiden taloudelle erityisesti investointi- ja rakentamisvaiheessa. Uusien energiamuotojen kehittäminen ja tuottaminen on lisännyt odotuksia erityisesti bioenergia-alan kasvulle. Vuonna 2008 toimipaikkoja oli kaikkiaan 800, ja ne työllistivät lähes henkilöä. TEM:n toimialaraportin mukaan kasvumahdollisuuksia on ensisijaisesti puubiomassaa hyödyntävien lämpöyrittäjyyden-, energiapuun ja hakeyritysryhmien aloilla. Biopolttoaineilla tuotetaan nykyisin kokonaisenergiasta noin neljännes ja bioenergian osuus uusiutuvan energian käytöstä on lähes 90 %. Finbion tekemän arvion mukaan vuosikäyttöä on mahdollista nostaa noin 50 % vuoteen 2020 mennessä, mikä loisi vähintään uutta työpaikkaa eri puolille Suomea

79 Palvelusektorin osuus kasvaa edelleen Palvelusektorin osuus ja merkitys globaalitaloudesta kasvaa nopeasti. Kehitystä vauhdittavat globaalin talouden muutokset: palvelumarkkinoiden avautuminen, yritysten kansainvälistyminen, väestön ikääntyminen, teknologia sekä kysynnän kasvu tulotason noustessa ja palvelukulttuurin kehittyessä. Palvelutoimialat työllistävät Suomessa runsaat kaksi kolmasosaa työvoimasta. Kun alkutuotannon ja teollisuuden työllisyys supistuu, palvelualojen kehitys on työllisyyden kehityksen kannalta ratkaisevassa asemassa. Koska yhä useampi ihminen saa tulevaisuudessa toimeentulonsa palveluista, koko kansantalouden tuottavuus ja siten aineellisen elintason kasvu riippuu pitkälti juuri palvelujen tuottavuuskehityksestä. Suomessa palvelusektori ja sen tuottavuus eivät kuitenkaan ole kehittyneet yhtä hyvin kuin muualla. OECD:n vuonna 2005 tekemän tutkimuksen mukaan Suomen palvelusektori on muihin OECD-maihin verrattuna monelta osin varsin kehittymätön. Palvelujen vienti muodostaa meillä vain kuudesosan tavaraviennin arvosta, kun vastaava luku muissa OECD-maissa on lähempänä neljäsosaa. Myös tietointensiivisten, korkean arvonlisän palvelujen osuus kokonaistuotannosta on meillä muita OECD-maita vaatimattomampi. Samoin työn tuottavuuden taso on Suomessa useilla palvelualoilla heikompi kuin muissa EU- ja OECD maissa keskimäärin pl. kuljetuksen ja varastoinnin toimiala sekä rahoituspalvelut, joiden työn tuottavuus on Suomessa parempi kuin muissa EU- maissa keskimäärin. Palvelualojen kehittäminen, niiden viennin edistäminen ja tuottavuuden kasvattaminen on Suomen ja sen alueiden taloudellisen kehityksen kannalta tärkeää. Kansainvälistyvä toimintaympäristö luo uusia haasteita sekä yksityisille palveluyrityksille että julkisen sektorin palvelutoiminnalle. Uudet toimintamallit, kuten verkostoituminen muiden yritysten kanssa, voivat tehostaa toimintaa ja parantaa kilpailukykyä. Samoin riittävä osaaminen ja koulutus, tietotekniikan tarjoamien mahdollisuuksien tehokas hyödyntäminen ja innovaatioille suopea toimintaympäristö ovat peruselementtejä tehokkaalle ja kilpailukykyiselle palvelutuotannolle. Mikään näistä tekijöistä ei yksinään riitä, vaan yritykset tarvitsevat sopivassa suhteessa osaamista, tietotekniikkaa ja innovaatioita, jotta ne voivat toimia menestyksellisesti. Lisäksi tarvitaan kansallisen ja kansainvälisen sääntelyn kehittämistä palveluyritysten toimintaympäristön parantamiseksi. Tulevaisuudessa palvelusektoria kasvattaa erityisesti sosiaali- ja terveydenhuoltoon liittyvien hoivapalveluiden lisääntyvä tarve väestön ikääntyessä. Lisäksi yksityisen kulutuksen kasvu lisää terveydenhuollon kysyntää, koska tulotason noustessa kulutuksen rakenne muuttuu. Varoja käytetään yhä enemmän terveyteen, virkistäytymiseen ja matkustamiseen, mistä syystä hotelli-, ravitsemis- ja majoitustoiminnan sekä kulttuuri-, elämys- ja virkistyspalveluiden työllisyys lisääntyy. Viime aikoina palvelusektorin yrityskenttään on syntynyt erityisesti hoivapalveluihin ns. sosiaalisia yrityksiä. Sosiaalinen yritystoiminta on toistaiseksi ollut Suomessa huonosti tunnettua, mutta tilanne on muuttumassa. Kysyntää tämän tyyppiselle toiminnalle syntyy, kun kunnat yksityistävät hyvinvointipalvelujaan ja järjestöt 78

80 etsivät uusia rahoituskanavia julkisen rahoituksen vähentyessä ja muuttuessa ehdoiltaan aiempaa tiukemmaksi. Liike-elämän palvelujen työpaikkojen määrä on jo pitkään ollut voimakkaassa kasvussa, ja se on ollut yksi viimevuosien hyvän työllisyyskehityksen takana olevista kärkialoista. Koska informaation ja tiedon merkitys kasvaa koko ajan, tietoalojen työllisyyden oletetaan kasvavan edelleen, mikä näkyy erityisesti liike-elämää palvelevan toiminnan työllisyyden kasvuna. Osa kasvusta on ulkoistamiseen liittyvää kehitystä, kun tuotannollinen toiminta keskittyy ydintoimintoihin ja suunnittelu ym. hankitaan ostopalveluina. Pääosa on kuitenkin tietointensiivisten asiantuntijapalveluiden lisäystä, minkä odotetaan jatkuvan edelleen. Alan yritykset sijoittuvat pääasiassa suurille keskusalueille ja erityisesti pääkaupunkiseudulle, joissa on riittävästi kysyntää ja ammattitaitoista työvoimaa. Suurista palvelualoista kaupan, majoitus- ja ravitsemistoiminnan arvioidaan pitkällä aikavälillä lisäävän työpaikkoja. Kasvuodotuksia hillitsevät pyrkimys keskittää ja rationalisoida palveluja, mikä saattaa heikentää syrjäisten ja väestöltään taantuvien alueiden palvelutarjontaa. Matkailu on monilla alueilla merkittävä työllistäjä. Kansainvälisen kilpailun kiristymisestä huolimatta sen odotetaan kehittyvän edelleen myönteisesti. Matkailun kansainväliset trendit nostavat esiin sellaisia kysyntätekijöitä, kuten luonto, terveys, hyvinvointi, kulttuuri, turvallisuus, rauhallisuus, hiljaisuus ja väljyys, jotka tukevat Suomen ja erityisesti maaseudun matkailun kasvumahdollisuuksia. Mm. kulttuurisisältöisten matkailu- ja elämyspalvelujen kehittyminen vahvistaa matkailun toimialoja sekä niiden taloudellista merkitystä. Pääosa Suomen matkailutarjonnasta on suurten kasvukeskusten ulkopuolella. Matkailuelinkeinon merkitys korostuu paikallisesti erityisesti saaristossa ja Pohjoisja Itä-Suomessa. Matkailu luo kysyntää monille muillekin elinkeinoille, kuten rakennus- ja elintarviketeollisuudelle sekä muille palveluille parantaen samalla myös vakituisten asukkaiden palvelujen saavutettavuutta ja laatua. Kulttuurisesti kestävien ja paikallisväestön huomioonottavien matkailu- ja elämyspalvelujen kehittyminen edellyttää kulttuuri- ja matkailualojen ristikkäisosaamisen hyödyntämistä ja tietopohjan vahvistamista. Lisäksi tarvitaan uudenlaista yritystoiminta- ja markkinointiosaamista ja panostamista erityisesti kansainväliseen markkinointiin. Kuljetussektorin kehitys on riippuvainen paljolti koko muun kansantalouden kehityksestä. Talouskriisin vallitessa viennin ja tuotannon supistuminen on vähentänyt alan työpaikkoja voimakkaasti. Pitkällä aikavälillä tuottavuuden nousu ehkäisee sektorin työllisyyden kasvua. Joukkoliikenteen ja erityisesti raideliikenteen kehittäminen luo uusia mahdollisuuksia kuljetussektorin kasvulle. Elintarviketeollisuus on Suomen neljänneksi suurin teollisuuden ala. Vuoden 2009 lopussa Suomessa oli noin elintarvikeyritystä. ja ala työllisti noin henkilöä. Ala on kokenut voimakkaan rakennemuutoksen, joka on koskettanut erityisesti liha- ja meijeriteollisuutta. Sen seurauksena tuotanto on keskittynyt alueellisesti ja suuriin yksiköihin, jotka integroituvat erityisesti Itämeren alueella. Toisaalta 78 79

81 pienillä ja keskisuurilla yrityksillä on suuri paikallinen merkitys. Koko maan elintarvikeyrityksistä 55 prosenttia sijaitsee maaseudulla. Maatalous ja elintarviketeollisuus työllistävät Suomessa yhteensä vajaat henkeä ja koko elintarvikesektori lähes henkilöä. Maatalouden ja elintarviketeollisuuden yhteenlaskettu BKT-osuus vaihtelee maakunnittain vajaasta kahdesta prosentista (Uusimaa) noin 11 prosenttiin (Etelä-Pohjanmaa). Työvoiman saatavuus vaarantaa seutukuntien talouden elpymistä Talouden ja yritystoiminnan elpyminen ja kilpailukyvyn turvaaminen ovat eri alueilla riippuvaisia osaavan työvoiman saatavuudesta. Yleensä suurilla seutukunnilla on paremmat mahdollisuudet taata monipuolisen työvoiman saatavuus kuin muilla seutukunnilla. Useimpien seutukuntien väestö- ja työvoimaresurssit vähenevät lähivuosina ikääntymisen myötä niin paljon, että ne ovat altavastaajan asemassa kilpailtaessa työvoimasta ja yrityksistä. On kuitenkin mahdollista, että erikoistumalla ja keskittymällä paikallisiin vahvuuksiin monet heikommatkin alueet voivat menestyä esimerkiksi luonnonvarojen hyödyntämisen (bioenergia, kaivostoiminta) ja matkailun sektoreilla. Yrittäjyyden dynamiikka ja yrityksiä muutoksessa tukeva proaktiivinen työvoimaja yrityspolitiikka ovat avainasemassa vastattaessa globalisaation asettamiin haasteisiin. Työ- ja elinkeinohallinnon tehtävänä on luoda edellytyksiä sille, että yritykset ja työntekijät kykenevät hallitsemaan muutokset ja luomaan niistä uusia mahdollisuuksia. Osa muutoksista tapahtuu äkillisesti ja ennakoimattomasti, mutta pidemmän aikavälin trendien perusteella voidaan ennakoida tulevia kehityskulkuja ja tarpeita. Työllisyys- ja yrittäjyyspolitiikan tehtävänä on auttaa yritysten sopeutumista globaaliin kilpailuun tunnistamalla muuttuvat osaamis- ja muut kehittämistarpeet ja tukemalla osaamisen kehittämistä. Kehittämishankkeet toteutetaan kokonaisvaltaisesti työntekijöiden, työnhakijoiden ja muun yritystoiminnan tarpeiden mukaan. Julkinen sektori on edelleen merkittävä työllistäjä useimmilla alueilla Julkinen sektori on edelleen useimmilla alueilla merkittävä työllistäjä. Se työllistää koko maassa kaikkiaan noin henkilöä eli lähes kolmanneksen kaikista työssä käyvistä henkilöistä. Maakunnittain julkisen sektorin osuus työpaikoista vaihtelee noin prosentin välillä. Kuntien järjestämät hyvinvointipalvelut ovat työvoimavaltaisia, ja yksin sosiaali- ja terveyssektorilla (ml. yksityiset järjestäjät) työskentelee 27 prosenttia kaikista työssä käyvistä naisista (miehistä vain 3 prosenttia). Erityisesti vähenevän väestökehityksen alueilla Itä- ja Pohjois-Suomessa julkisella sektorilla on keskimääräistä suurempi rooli työllisyyden kannalta, mikä liittyy näiden alueiden yksityisen sektorin keskimääräistä heikompaan työllisyyteen. Valtiolla työskentelee vajaat ihmistä, mutta valtion osuus työpaikoista on suurimmillaankin, eli Lapissa ja Uudellamaalla, vain 8 9 prosenttia kaikista työpaikoista. Kuntien työpaikat ovat kytköksissä niiden asukaslukuun, mutta valtion työpaikat 80

82 keskittyvät voimakkaasti pääkaupunkiseudulle, koska alueella sijaitsee paljon koulutusinstituutioita ja useimmat keskusvirastot. Monissa maakunnissa valtion henkilöstön osuus kaikista maakunnan palkansaajista on jopa puolittunut vuosina Julkinen sektori tulee jatkossakin olemaan merkittävä työllistäjä useimmilla alueilla. Hoiva-palvelujen kysynnän kasvun myötä myös julkisten terveyspalvelujen kysyntä lisääntyy. Julkisen talouden ongelmat, velkaantuminen ja verotulojen ehtyminen vaikeuttavat kuitenkin julkisten palvelujen ja hallinnon kehittämistä. Valtiosektorin tuottavuustavoitteet merkitsevät valtion työpaikkojen selvää vähenemistä. Julkisen sektorin kasvumahdollisuuksia rajoittaa myös työvoiman suuri poistuma, joka koettelee rankimmin terveys- ja sosiaalisektoria. Eläkkeelle siirtyy monilla alueilla yli 60 % alan työllisistä vuosina eikä uutta työvoimaa ole riittävästi tarjolla. Luova talous ja luovien alojen yritystoiminta luo uusia mahdollisuuksia Suomessa ja muissa Euroopan maissa pyritään kehittämään luovien alojen yritystoimintaa ja siten vastaamaan yhteiskunnassa ja alan toimintaympäristössä, väestörakenteessa, taloudessa ja tuotannon rakenteissa meneillään oleviin muutoksiin. Luovien alojen yrittäjyys, kansainvälistyminen ja sen myötä lisääntyvä kulttuurivienti ovat talouden kasvualoja. Tällä hetkellä luovat alat muodostavat eräiden arvioiden mukaan noin 7 % maailman bruttokansantuotteesta, ja niiden ennustetaan kasvavan yleistä talouskasvua nopeammin. Luovien alojen kasvun vaikutukset yltävät myös muihin teollisuus- ja palvelutoimialoihin, kuten tieto- ja viestintäteknologiaan, elektroniikka-, elintarvike-, metalliteollisuuteen sekä matkailu-, hyvinvointija terveyspalveluihin. Luovien alojen yrittäjyys voi lisätä näiden alojen kilpailukykyä ja siten koko Suomen kansantalouden kilpailukykyä. Luovan alan yritystoiminta, luovuuden integroiminen muuhun yritys- ja tuotantotoimintaan ja myös luovien alojen yrittäjien mahdollisuus hyödyntää globaaleja markkinoita edellyttävät kehittämistoimia, jotka kohdistuvat erityisesti tuotekehitykseen ja innovaatiotoimintaan, verkostoitumisen edistämiseen, liiketoimintaosaamiseen, markkinoiden tuntemukseen, tehokkaiden yritystoimintaa ja vientiä tukevien rakenteiden vahvistamiseen sekä investointeja alalle pyrkivien ja alalla jo toimivien kasvuyritysten toimintaedellytysten parantamiseen. Kun kyseessä ovat immateriaaliset tuotteet, myös tekijänoikeuskysymykset korostuvat. Luovuus ja erityisesti luovien alojen yritystoiminta on yksi alueellisen kehittämisen voimavara, joka antaa uusia yritysmahdollisuuksia sekä kaupungeissa että maaseudulla. Uudenlaista yrittäjyyttä voi löytyä mm. perinteisten ja uusien alojen rajapinnoilta. Monialaisia palveluinnovaatioita voidaan kehittää esimerkiksi liittyen kulttuurin toimialojen, sosiaali- ja terveysalojen, matkailusektorin ja uuden teknologian rajapinnoilla

83 Kolmannen sektorin rooli palvelujen tuottamisessa kasvaa Suomessa kuntien taloudellinen tilanne on haastava. On mahdollista, että julkisen sektorin palvelutuotantoa ei voida lisätä kysynnän edellyttämällä tavalla. Osa kunnista on jo nyt ulkoistanut palveluiden hoitamista kolmannelle ja yksityiselle sektorille ns. tilaaja-tuottajamallien kautta. Tilaaja-tuottajamallien kehittäminen luo tulevien kymmenen vuoden aikana todennäköisesti yhä enemmän kysyntää sekä yksityisen että kolmannen sektorin tuottamille palveluille. Tämä asettaa paineita sekä yritystoiminnan että kolmannen sektorin toiminnan vahvistamiselle ja julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin yhteistyön kehittämiselle. Erityisesti maaseutumaisilla alueilla yhdistystoiminta on vahvaa ja sillä voi jatkossa olla yhä suurempi työllistävä vaikutus. Myös kulttuuriyrittäjyys lisääntyy Kulttuurialan yritystoimintaa on eri puolilla Suomea. Koska alan liikevaihdosta suurin osa syntyy pääkaupunkiseudulla, yritystoiminnan kehittämisen tavoitteena tulee olla tämän toiminnan vahvistaminen myös muualla Suomessa. Kulttuuriyrityksillä on usein puutteita erityisesti liiketoiminta-, yrittäjyys- ja johtajuusosaamisessa. Liiketoiminnalliseen kannattavuuteen liittyvä tuote- ja palvelukehitysosaaminen on toistaiseksi vähäistä. Lisäksi alojen välittäjäportaan ja johtajuuden kehittäminen on tarpeellista. Yritysten pieni koko on haaste niiden kehittämiselle, sillä nykyinen yritystukijärjestelmä ei aina tunnista pienten yritysten tarpeita. Tämä asettaa paineita yritysten verkostoitumiselle ja yrityskoon kasvattamiselle sekä toisaalta myös yritystukijärjestelmän kehittämiselle. Yritysten kansainvälistyminen on toistaiseksi vähäistä ja suurin osa yrityksistä toimii vain kotimarkkinoilla. Erityisesti kansainvälistymisessä yritysten pieni koko on este. Kulttuurialan yritysten yhteistoiminnan ja uusien liiketoimintamallien syntyminen yhdessä muiden alojen yritysten kanssa luo edellytyksiä uudenlaisten osaamiskeskittymien syntymiselle ja taiteen ja kulttuurin hyödyntämiseen myös muilla toimialoilla. Luovan talouden ja kulttuuriyrittäjyyden näkökulma on kuitenkin tähän mennessä tunnistettu heikosti suomalaisessa innovaatiokehitysjärjestelmässä. Eiteknologisten tuotteiden ja palveluiden kehittäminen on kuitenkin otettu huomioon nykyisessä innovaatiostrategiassa, mikä avaa luovan talouden ja kulttuuriyrittäjyyden kehittämiselle uudenlaisia mahdollisuuksia. Luovan talouden ja kulttuurin näkökulma tulisi nivoa vahvemmin innovaatiopolitiikkaan. Tulisi mm. käynnistää tutkimushankkeita käyttäjä- ja kysyntälähtöisen innovaatiotoiminnan perusteista ja erityisesti luovien alojen osuudesta innovaatioprosesseissa. Yhtenä esimerkkinä tästä voi olla taiteen soveltavan käytön mahdollisuudet uudenlaisten palveluinnovaatioiden luomisessa, millä voi olla merkitystä myös laajempaa yhteiskunnallista merkittävyyttä. Esimerkiksi kulttuurihyvinvointipalveluilla voidaan mahdollisesti vähentää ja myöhentää sosiaali- ja terveyspalveluiden tarvetta väestön ikärakenteen muuttuessa. 82

84 maatalouden rakennemuutos jatkuu Maa- ja metsätalous kattaa toimialana koko maan ja työllistää alueellisesti muita toimialoja tasaisemmin. Maatalouden työllisten määrä oli vuonna 2008 lähes henkilöä, eli 3,6 % työllisestä työvoimasta. Työpaikat alkutuotannossa ja jalostuksessa ovat vähentyneet samalla, kun ravitsemuspalvelujen ja kaupan työpaikat ovat lisääntyneet. Maatalouden rakennemuutos on ollut voimakas jo pitkään. Tilamäärä on vähentynyt yhtäjaksoisesti jo yli 40 vuotta. Tiloja oli enimmillään 1960-luvun alussa yli Vuonna 2008 tiloja oli enää noin Ennusteiden mukaan maatalouden rakennemuutos jatkuu voimakkaana edelleen ja tilojen lukumäärä jatkaa laskuaan. Vuonna 2020 tiloja ennakoidaan olevan enää vain Viimeaikaisessa rakennekehityksessä tilakoon kasvattamiseen on panostettu selvästi aikaisempaa enemmän. Maatalouden rakennekehityksen myötä osa maatiloista erikoistuu ja tehostaa tuotantoaan. Osa taas monialaistuu ja pyrkii tätä kautta parantamaan kannattavuuttaan. Suomessa oli vuonna 2007 noin monialaista tilaa, mikä oli yli kolmannes (34 %) tilojen kokonaismäärästä. Suurin osa monialaista tiloista (68 %) tuottaa palveluita kuten koneurakointia. Tuotantosuunnittain tarkasteltuna maidon tuotanto, samoin kuin siihen tiiviisti liittyvä naudanlihantuotanto, keskittyvät Pohjanmaalle ja Pohjois-Savoon, Sianlihan tuotanto ja siipikarjatalous keskittyvät eteläiseen Suomeen, viljan tuotanto Eteläja Länsi-Suomeen ja kasvihuonetuotanto länsirannikolle. Voimakkainta maatilojen lukumäärän lasku on ollut harvaan asutulla maaseudulla ja alueellisesti maatalouden rakennemuutos on koetellut erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomea. Kaiken kaikkiaan maataloustuotanto on rakennemuutoksen myötä keskittynyt yhä enemmän viljatilavaltaiseen eteläiseen ja läntiseen Suomeen. Maaseudun uudet mahdollisuudet rakentuvat mm. uuden energiatuotannon varaan Maaseudun pienyritysten määrä on kasvanut erityisesti ydinmaaseudulla ja kaupunkien läheisellä maaseudulla, mutta syrjäisillä alueilla niiden määrä on säilynyt suunnilleen samana. Talouskriisin myötä ilman maatilakytkentää toimivien pienyritysten määrä vähenee tilapäisesti. Keskeisiä maaseudun yritysten tulevaisuuden toimialoja ovat mm. bioenergian ja muun uusiutuvan energian tuotanto, johon kuuluvat mm. biodieselin, etanolin ja biokaasun tuotanto. Perinteisempiä toimialoja ovat mm. maaseutu- ja saaristomatkailu, hevostalous ja turkistarhaus. Porotaloudella on edelleen merkittävä rooli pohjoisen harvaan asutun maaseudun elinkeinona. Poronliha on melko pitkälle tuotteistettu erikoiselintarvike, jolla kysyntä on tällä hetkellä suurempi kuin tarjonta. Maaseudun ja saaristoalueiden merkitystä ja kotimaisen elintarviketuotannon turvaamista tukee myös globaali trendi suosia lähi- ja luomuruokaa. Maatiloilla on tulevaisuudessa kasvava rooli uusien hyvinvointipalvelujen rakentamisessa. Esimerkiksi GreenCare -toiminta, jossa luontoympäristö nivotaan osaksi hoivapalvelujen sisältöä, tuo uusia työmahdollisuuksia niin tiloille kuin muille maaseudun yrityksille ja toimijoille ja laajentaa sosiaali-, terveys- ja kasvatuspalvelujen 83 82

85 sisältöä, määrää ja alueellista saavutettavuutta. Myös mielenterveyskuntoutus, vajaakuntoisten työllistäminen ja ikääntyneiden ihmisten hoito ovat toimialoja, joissa maaseutu- ja saaristoympäristöä voidaan hyödyntää nykyistä paremmin. Maaseutu- ja saaristoympäristön käyttö osana lasten ja nuorten oppimisympäristöä tuo sekin työpaikkoja ja luo siltaa maaseudun ja kaupungin välille. 3.2 Tutkimus- ja kehittämistoiminta ja innovaatiot Innovaatioiden merkitys kilpailukyvyn uudistamisessa ja uuden liiketoiminnan synnyttämisessä kasvaa. Tutkimukseen perustuvan innovaatiotoiminnan lisäksi tarvitaan yhä enemmän käytäntölähtöistä innovaatiotoimintaa, luovuutta ja ennakkoluulotonta erilaisten osaamisten yhdistämistä. Alueiden omia osaamisvahvuuksia tukeva kehittämistyö on innovaatiotoiminnan kannalta avainasemassa kaikilla alueilla. Paikallista osaamista on kyettävä täydentämään kansallisella ja kansainvälisellä verkottumisella. Suomi tarvitsee menestyäkseen kansainvälisesti kilpailukykyisiä innovaatiokeskittymiä. Innovaatiokeskittymien selviytyminen kansanvälisessä kilpailussa ja niiden vetomaisuuden lisääminen edellyttää valtion eri hallinnonaloilta ja suurimmilta kaupunkiseuduilta nykyistä tiiviimpää yhteistyötä ja integroitua kehittämisotetta. Parhaimmat edellytykset innovaatiokeskittymien syntyyn ja kehittämiseen on pääkaupunkiseudulla ja suurissa kaupunkikeskuksissa. Uusia kasvualustoja on aktiivisesti haettava myös keskittymien ulkopuolelta. Erilaisten alueiden innovaatiopotentiaali on kyettävä hyödyntämään mahdollisimman laaja-alaisesti. Käyttäjä- ja käytäntölähtöisen innovaatiotoiminnan merkitys alueellisen kehittämisen välineenä korostuu erityisesti innovaatiokeskittymien ulkopuolisilla alueilla. Julkisen sektorin heikentyvät rahoitusnäkymät asettavat uusia haasteita T&K toiminnan rahoitukselle. Pk-yritysten innovaatiotoiminnan, kansainvälistymisen ja verkottumisen tukemiseksi paikallis- ja aluetason julkista yrityspalvelujärjestelmää on kehitettävä luomalla nykyistä yksinkertaisempia ja tehokkaampia palvelu- ja rahoitusmalleja. Maaseudun yrityksiä on aktivoitava innovaatiotoimintaan, ja ne on saatava nykyistä tiiviimmin mukaan erilaisiin innovaatio- ja osaamisyhteisöihin ja verkostoihin. Kansainvälistyminen, kilpailun kiristyminen ja innovaatioiden ja osaamisen korostuminen muuttaa myös työelämän vaatimuksia ja korostaa johtamisjärjestelmien merkitystä. Kehityksen suunta ja haasteet Suomen ja sen eri alueiden menestys on paljolti perustunut laadukkaaseen ja alueellisesti kattavaan koulutusjärjestelmään, yritysten ja julkisen sektorin pitkäjänteisiin 84

86 panostuksiin tutkimus- ja kehitystoimintaan sekä toimivaan yhteistyöhön elinkeinoelämän, tutkimuslaitosten ja julkisen sektorin kesken innovaatiotoiminnan eri osa-alueilla. Eri toimijoiden välistä kansallista ja paikallista yhteistyötä on edistetty Tekesin ohjelmien ja osaamiskeskusohjelman avulla. Suomen kansainvälinen kilpailukyky ja osaaminen perustuvat myös pitkäjänteiseen kehittämispolitiikkaan, jonka tavoitteena on ollut panostaa osaamiseen, innovaatioihin, tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Vuonna 2008 tutkimukseen ja tuotekehitykseen (t&k) käytettiin Suomessa noin 6,9 miljardia euroa. Tästä yritysten osuus oli 5,1 miljardia euroa, korkeakoulusektorin vajaa 1,2 miljardia euroa ja muun julkisen sektorin lähes 600 miljoonaa euroa. T&K -menoja tilastoitiin runsaat 600 miljoonaa euroa edellisvuotta enemmän. Lisäyksestä valtaosa (94 %) oli lähtöisin yrityssektorilta, mutta myös muilla sektoreilla T&K -menot nousivat jonkin verran. Talouskriisistä huolimatta tutkimus- ja kehittämismenojen arvioidaan pysyneen vuonna 2009 likipitäen vuoden 2008 tasolla. Tutkimus- ja kehittämismenojen bruttokansantuoteosuus nousi vuonna 2008 edellisvuosien 3,5 prosentin tasolta 3,72 prosenttiin ja oli vuonna 2009 bkt:n laskiessa arviolta 3,92 prosenttia. Osuus on Suomessa jo pitkään ollut Ruotsin jälkeen EU-maiden toiseksi korkein. Tutkimus- ja tuotekehitystehtävissä työskenteli vuonna 2008 kaikkiaan henkeä. Kansallinen tutkimus- ja kehittämistoiminta on alueellisesti varsin keskittynyttä. Oheisessa kuvassa on esitetty tutkimus- ja kehittämistoiminnan menot vuonna 2008 seutukunnittain. Kuten kuvasta 10 voidaan todeta, panostukset ovat olleet rahallisesti suurimmat lähinnä korkeakoulupaikkakunnilla ja erityisesti pääkaupunkiseudulla

87 Kuva 11. Tutkimus- ja kehittämistoiminnan menot seutukunnittain 2008 Euroa/asukas Maakuntaraja Ei ilmoitusta Vuoden 2008 seutukuntarajat Lähde: Tilastokeskus/Tiede, teknologia ja tietoyhteiskunta Tutkimus- ja kehittämistoimintaan käytettävien varojen keskittyminen erityisesti Uudellemaalle näkyy vielä selkeämmin seuraavasta kuvasta (kuva 12), jossa on kuvattu tutkimus- ja kehittämistoiminnan menoja maakunnittain ja rahoituslähteittäin vuosina 1995 ja

88 Kuva 12. Tutkimus- ja kehittämistoiminnan menot maakunnittain ja rahoituslähteittäin vuosina 1995 ja Uudenmaan Pohjois-Pohjanmaan Keski-Suomen Pohjois-Savon Itä-Uudenmaan Kanta-Hämeen Pohjois-Karjalan Yritykset Julkinen Korkeakoulut Etelä-Pohjanmaan Kymenlaakson Keski-Pohjanmaan Globaalin talouden muutos haastaa alueiden nykyiset suhteelliset kilpailuedut Globaalit arvoketjut, arvonmuodostuksen logiikka ja niiden muodostumista ohjaava taloudellinen ja teknologinen toimintaympäristö muuttuvat kiihtyvällä nopeudella. Suomen perinteisillä vahvuusalueilla aiemmin luotu kilpailukyky ei enää riitä ja yritykset joutuvat uudistamaan liiketoimintaansa. Innovaatioiden rooli yritysten kilpailukyvyn uudistamisessa ja uuden liiketoiminnan synnyttämisessä on yhä tärkeämpi. Samalla liiketoiminnan kehittäminen on eriytymässä operatiivisista toimitusketjuista ja muuttumassa luonteeltaan verkostomaisemmaksi. Kansainvälistyvä liiketoimintaympäristö ja osallistuminen verkostoihin ovat haaste erityisesti pienille ja keskisuurille yrityksille. Uusien ideoiden synnyttämiseksi ja innovaatioprosessien vauhdittamiseksi yritykset tekevät yhä enemmän yhteistyötä oman tutkimus- ja innovaatiotoiminnan ohella. Kaikkea tietoa ei enää oleteta löytyvän yrityksen sisältä, vaan myös ulkopuolista osaamista voidaan hyödyntää. Useat suomalaiset suuryritykset ovat myös ulkoistaneet omaa tutkimus- ja kehittämistoimintaansa ja ne hyödyntävät yhä enemmän avoimen innovaatiotoiminnan muotoja liiketoimintansa kehittämisessä. Tuotannon arvoketjut pilkkoontuvat yhä pienempiin osiin, joissa erikoistuneet toimijat keskittyvät omaan tarkasti rajattuun osaamisalueeseensa. Yritysten innovaatiotoiminta kansainvälistyy ja samalla myös hajaantuu maantieteellisesti. Yritykset pyrkivät kiinnittymään ylikansallisiin hajautettuihin innovaatio- ja tietoverkostoihin, joista on saatavissa uusin markkina- ja teknologiapohjainen tietämys. Tuotannonalojen välillä on innovaatiotoiminnan logiikassa kuitenkin suuria eroja: Bio-, 86 87

89 nano- ja informaatioteknologian aloilla innovaatiotoiminta on vahvasti tiedeperustaista ja useimmilla luovan alan ja kulttuurin sisältötuotannon aloilla osaamisperustaista, kun taas monilla muilla perinteisimmillä aloilla innovaatiotoiminta on enemmän raaka-aine- tai markkinalähtöisempää ja perustuu yleensä jatkuvaan pienimuotoisempaan ja käytäntölähtöisempään innovaatiotoimintaan. Teollinen valmistus sijoittuu nykyisin hyvin joustavasti sinne, missä toimintaedellytykset ovat edullisimmat ja markkinat lähellä. Teollista tuotantoa on siirtynyt etenkin Kaakkois-Aasiaan ja Itä-Eurooppaan. Sama uhkaa tapahtua myös tutkimusja kehittämistoiminnalle. Kehittyvien maiden toimijat pyrkivät haastamaan nykyiset menestyjät kaikkialla maailmassa. Ulkomailla tapahtuvan T&K -toiminnan kasvusta huolimatta suuri osa yritysten tutkimuksesta tapahtuu edelleen Suomessa. Suomalaisten yritysten ulkomailla tekemästä tutkimus- ja kehitystyöstä merkittävä osa tapahtuu EU:n alueella, mutta kasvu kohdistuu entistä enemmän Euroopan ulkopuolisiin innovaatiokeskittymiin. Harvaan asuttuna ja pienenä maana Suomen haasteena on luoda riittävän vetovoimaiset innovaatiokeskittymät, joilla ankkuroidaan yritysten tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnan osaaminen Suomeen. Kansainvälisyys on innovaatioyhteisöjen ja keskittymien keskeinen haaste Suomalaisten toimijoiden ja innovaatioyhteisöjen on hakeuduttava aktiivisesti yhteistyöhön maailman parhaiden innovaatiokeskittymien kanssa. Euroopan ulkopuolelle suuntautuvaa kahdenvälistä yhteistyötä pyritään lisäämään erityisesti johtavien teknologiamaiden ja nousevien talouksien kuten Kiinan ja Intian kanssa. Uudentyyppistä yhteistyömallia edustavat kansainväliset FinNode innovaatiokeskukset, joita on perustettu Kiinaan, Yhdysvaltoihin, Venäjälle ja Japaniin. Haasteena on luoda tehokkaat toimintamallit, joiden avulla yritykset ja muut toimijat voivat ponnistaa oman toimintansa kehittämisen näkökulmasta tärkeisiin ulkomaisiin arvoverkostoihin ja hyödyntää niistä saatavilla olevaa uusinta tietoa, osaamista ja yhteistyökumppaneita. Alueiden erikoistuminen omiin vahvuuksiin lisää niiden osaamisen kriittistä massaa ja parantaa niiden kykyä linkittyä oman kehittymisensä kannalta olennaisiin osaamis- ja arvoverkostoihin. Alueille hajautuneesta tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnasta tulee kansallinen voimavara, jos ne onnistutaan kokoamaan verkottuneiksi innovaatioyhteisöiksi. Tällaisia tiettyyn osaamisaloihin perustuvia kansallisia innovaatioyhteisöjä ovat esimerkiksi strategisen huippuosaamisen keskittymät (SHOKit) ja osaamiskeskusohjelman (OSKEn) osaamisklusterit. Innovaatioyhteisöjen sisäisen dynamiikan ja toimijoiden yhteistyön kehittämisen lähtökohtana on, että toimijat tunnistavat yhteistyön eri osa-alueet samalla tavalla. Jaettu näkemys ja yhteinen ymmärrys luovat pohjan yhteiselle tekemiselle ja luottamuksen kartuttamiseen. Tämä koskee yhtä hyvin niin innovaatioyhteisöjä kuin myös maantieteellisesti rajautuvia innovaatiokeskittymiä. Kansallisen innovaatiostrategian mukaan Suomeen muodostetaan uudistumiskykyisiä sisällöllisiä ja alueellisia innovaatiokeskittymiä. Kansallisten sisältövalintojen 88

90 ja alueiden strategisten vahvuuksien pohjalta luodaan joukko vahvoja alueellisia innovaatiokeskittymiä, joiden toimintaympäristöt ovat maailmanluokkaa. Monialaisia, kansainvälisesti kilpailukykyisiä innovaatiokeskittymiä voi Suomen kokoisessa maassa kuitenkin olla vain muutamia. Monialaisuus on keskittymissä valttia, sillä toisistaan lähtökohtaisesti erillisten osaamisalojen vuorovaikutusmekanismeja ja osaamisalojen rajapintojen dynamiikkaa kehittämällä on mahdollista tehostaa yhteisen arvonluonnin prosessia, jossa innovaatiokeskittymä kehittyy kokonaisuutena enemmän kuin osiensa summana. Samaa synergiaa haetaan esimerkiksi osaamiskeskusten väliseen yhteistyöhön ja erikoistumiseen perustuvista kansallisista osaamisklustereista. Innovaatiokeskittymät sijoittuvat pääasiassa suurimmille kaupunkiseuduille, joissa on paljon luovaa osaamista ja luovan työn tekijöitä samoin kuin kulttuuripalveluja. Innovaatiotoiminnassa tarvitaan yhä enemmän ennakkoluulotonta erilaisen osaamisen yhdistämistä, jolloin mm. taiteellinen ja kulttuuritoimintaan perustuva luovuus tarjoavat uudenlaista osaamispotentiaalia perinteisille toimialoille. Se tarjoaa mahdollisuuksia mm. yhdistää taiteellista luovuutta ja osaamista konkreettiseen tuote- ja palvelukehitystoimintaan, jolloin on mahdollista vahvistaa muiden alojen kilpailukykyä esimerkiksi muotoilun ja entistä parempien taiteeseen ja kulttuuriin perustuvien sisältöjen avulla. Luovuus tulee olemaan erilaiselle innovaatio- ja osaamistoiminnalle yhä tärkeämpää, koska luovuus on osa uuden luomista, uusia innovaatioita, uusia tuotteita ja tuotantomenetelmiä tai esim. uusia palveluratkaisuja. Siten innovatiiviset ja kasvuhakuiset yritykset hakeutuvat sinne missä on muiden tarvittavien osatekijöiden lisäksi myös luovuutta ja lahjakkuutta. Toisaalta luovat ihmiset hakeutuvat ympäristöihin, joissa he voivat hyödyntää luovuuttaan, mikä edellyttää mm. monipuolisia palveluita ja vuorovaikutteisia luovia ympäristöjä. Kansallisena tavoitteena on, että Suomi on valikoiduilla aloilla yksi innovaatiotoiminnan kärkimaista maailmassa. Toimialarajoja ylittävistä innovaatiotoiminnan keskittymistä tavoitellaan haluttuja yhteistyökumppaneita kansainvälisissä verkostoissa, ja niillä on keskeinen asema Suomen kansainvälisen tunnettuuden, vetovoimaisuuden ja innovaatiotoiminnan tuloksellisuuden perustana. Alueellisia keskittymiä ei ole tarkoitus nimetä etukäteen, vaan erityyppisiä keskittymiä pyritään kannustamaan nostamaan omaa osaamistasoansa, haastaen uudistamaan ja hyödyntämään paikalliset vahvuutensa mahdollisimman tehokkaasti. Yliopistojen rakenneuudistus ja korkeakoulujen osaamisalueiden profilointi sekä korkeakoulujen alueiden välinen allianssiyhteistyö luo entistä paremmat mahdollisuudet luoda nykyistä vetovoimaisempia innovaatiokeskittymiä Suomeen. Innovaatiokeskittymien vetomaisuuden lisääminen edellyttää tiivistä valtion eri hallinnonalojen ja suurimpien kaupunkiseutujen välistä yhteistyötä. Askel tämäntyyppisen vuorovaikutuksen lisäämiseen on esimerkiksi Helsingin seudun metropolialueen ja valtion välinen aiesopimus, jolla osaltaan tuetaan Helsingin seudun pyrkimyksiä maailmanluokan innovaatiokeskittymäksi

91 Käyttäjälähtöisyys haastaa sekä innovaatiokeskittymät että muut alueet innovaatioympäristöjen kehittämiseen Innovaatiokeskittymien, -yhteisöjen ja kansainvälistymisen lisäksi kansallinen innovaatiostrategia painottaa erityisesti kysyntä- ja käyttäjälähtöisen innovaatiotoiminnan toimenpiteitä innovaatiopolitiikan työvälineinä. Perinteisen teknologiapolitiikan painopisteenä on ollut uusien teknologioiden kehittäminen ja kaupallistaminen. Onnistumista on mitattu ennen kaikkea kehityspanostusten ja teknologisten tuotosten avulla. Innovaatiot eivät liity enää ainoastaan korkean teknologian yrityksiin tai teollisuuteen, vaan ne liittyvät kaikkeen liiketoimintaan ja myös julkisten palveluiden kehittämiseen. Tällaisten innovaatioiden lähtökohta ei ole ensi sijassa uuden tutkimustuloksen hyödyntäminen kaupalliseksi innovaatioksi, vaan asiakkaan tarpeesta nousevan ongelman ratkaiseminen. Uusi, laaja-alainen innovaatiopolitiikka painottaa enemmän asiakkaiden tarpeita vastaavien tuotteiden ja palvelujen kehittämistä sekä käyttäjien ja kehittäjien yhteisen kehitystyön vahvistamista. Tavoitteena on ottaa entistä paremmin huomioon käyttäjien tarpeet niin julkisen sektorin kuin myös elinkeinoelämän tuottavuuden nostamisessa. Käyttäjälähtöinen innovaatiotoiminta hyödyntää tietoa käyttäjistä - asiakkaista, asiakasyhteisöistä ja asiakasyrityksistä ja käyttäjiä aktiivisina innovaatiotoimintaan osallistujina. Kehittyvä informaatioteknologia on tarjonnut uusia mahdollisuuksia ja keinoja hankkia tietoa käyttäjistä ja osallistamaan käyttäjät entistä tiiviimmin tuotteiden ja palvelujen kehittämiseen. Teknologian soveltamisen ohella innovaatiot voivat rakentua esimerkiksi uusille palvelu- ja liiketoimintamalleille, muotoilulle, työ- ja toimintatavoille tai tuotekonseptien hallinnalle. Erityisesti matalan tuottavuuden teollisuuden alojen ja palveluliiketoiminnan kehittäminen sekä julkisen sektorin tuottavuuden kasvattaminen ovat tässä avainasemassa. Innovaatiokeskittymien lisäksi tarvitaan uusia kasvualustoja ja alueiden innovaatiopotentiaalin laaja-alaista hyödyntämistä Tiede- ja teknologiaperustaisia innovaatioita tuotetaan pääasiassa suurissa monialaisissa tai erikoistuneissa osaamiskeskittymissä. Maaseudulta löytyy innovatiivisia yrityksiä, mutta dynaamiseen klusterikehitykseen vaadittavaa kriittistä osaamismassaa on käytännössä mahdoton saavuttaa. Käyttäjä- ja käytäntölähtöinen innovaatiotoiminta ei ole kuitenkaan samalla tapaa riippuvainen yhteyksistä tutkimuslaitoksiin kuin tiedeperusteinen innovaatiotoiminta, jolloin se luo uusia mahdollisuuksia myös suurimpien innovaatiokeskittymien ulkopuolisille alueille. Maaseudun yritysten innovaatioprosessit perustuvat usein käytännönläheiseen tietoon, jota opitaan työssä ja kokemukseen perustuen. Maaseudun yrityksille ja muille toimijoille, joiden innovaatiotoiminta on perinteisestikin ollut käytäntölähtöisempää kuin tiedepohjaisilla keskuksilla, uusi käyttäjälähtöinen innovaatiopolitiikka ja sitä tukevat toimenpiteet voivat olla nopeammin omaksuttavissa. Inno- 90

92 vaatiostrategian painottama käyttäjä- ja käytäntölähtöinen innovaatiotoiminta on maaseudun yrityksille toistaiseksi käyttämätön voimavara. Innovaatioympäristön kehittämisen näkökulmasta maaseudulla tuleekin teknologisten innovaatioiden synnyttämisen sijaan antaa enemmän painoarvoa innovaatioiden hyödyntämiseen ja käyttöönottoon. Maaseudun yritykset, jotka todennäköisesti eniten hyötyisivät uuden tiedon ja innovaatioiden leviämisestä, ovat usein sijainniltaan, toimialaltaan ja tuotannon arvoketjun asemaltaan sellaisia, että olemassa olevankin teknologian ja osaamisen omaksuminen on työläämpää kuin keskittymissä sijaitsevien yritysten. Tieto ja innovaatiot on saatava leviämään nykyistä nopeammin. Yritysten innovaatioprosessit ovat sidoksissa yritysten sisäisiin ja ulkoisiin vuorovaikutussuhteisiin. Verkostoihin kuuluvat asiakkaat, alihankkijat, kilpailijat, rahoittajat, kehittäjäorganisaatiot sekä tutkimus- ja oppilaitokset. Maaseudun yritykset on aktivoitava ja saatava tiiviimmin mukaan sekä teknologia- että asiakaslähtöisten innovaatioiden kehittämiseen ja alueiden välisiin innovaatioyhteisöihin. Samalla on mahdollistettava vuorovaikutteinen oppiminen ja osaamisen kerryttäminen esimerkiksi maaseudun mikroklustereissa, oppilaitoksissa ja elinkeinojen kehittämisorganisaatioissa. Verkottumisella voidaan osittain korvata maantieteellistä läheisyyttä yritysten innovaatioprosesseissa. Uusien innovaatioiden käyttöönotto ja synnyttäminen vaatii yrityksissä uudentyyppistä osaamista ja uudenlaisia valmiuksia myös niitä tukevissa kehittäjäorganisaatiossa. Ongelmana on, että syrjäisemmillä alueilla on vähän erikoistuneita tukipalveluja tarjoavia organisaatioita. Vuorovaikutuksen syntyminen edellyttää maaseudun yritysten ja muiden toimijoiden aktiivisuutta hakea ja kehittää yhteistyötä, jotta teknologista ja muuta osaamista voidaan maaseudun yrityksille välittää. Maaseudulla voi kehittyä kilpailukykyisiä mikroklustereita. Mikroklusteri on lähellä toisiaan sijaitsevien pienyritysten muodostama yhteistyöhön perustuva kokonaisuus, jonka markkinat voivat olla paikallisia, maakunnallisia, kansallisia tai kansainvälisiä. Maaseudun mikroklusterien toimialat liittyvät esimerkiksi matkailuun, sosiaali- ja terveyspalveluihin, kulttuuriin, designyrittäjyyteen, lähiruokaan tai uusiutuviin energialähteisiin. Markkinalähtöisten mikroklusterien aihioiden tunnistaminen ja vahvistaminen parantaa maaseudun kilpailukykyä. Esimerkiksi hajautetun energiantuotannon ympärille syntyvä innovaatiojärjestelmä synnyttää osaamista, jolla on vientimarkkinoita, kun eri puolilla maapalloa kehitetään uusiutuviin luonnonvaroihin perustuvia lähienergian tuotannon malleja. Innovaatiotoimintaa tukevaa julkinen palvelutarjonta edellyttää selkeyttämistä ja sektoritutkimuksen rakenteiden kehittämistä Valtaosa innovaatioista syntyy toimijoiden tuottajien, kehittäjien, käyttäjien, tukipalveluiden, välittäjäorganisaatioiden ym. yhteistyön tuloksena. Ne nojaavat 90 91

93 osaamiseen, joka syntyy käytännön yhteistyön, tutkimustiedon soveltamisen ja asiakkaiden tarpeiden esiin nostamien ongelmien ratkaisemisen kautta. Teknologian ja osaamisen siirrossa alueille, uuden osaamisintensiivisen liiketoiminnan synnyttämisessä sekä innovaatiotoiminnan kyvykkyyksien kehittämisessä välittäjäorganisaatioilla (teknologiakeskukset, tiedepuistot, seudulliset elinkeinojen kehittämisyhtiöt ja ammattikorkeakoulut) on Suomessa ollut poikkeuksellisen suuri merkitys. Kun toimijakenttään kuuluvat vielä valtion puolelta TEM konsernin yritysrahoituksen ja eri asiantuntijapalveluiden tarjonta, on innovaatiotoiminnan edistämiseen tarkoitettu julkinen järjestelmä kokonaisuudessaan yritysten näkökulmasta liian monimutkainen. Aluetasolla on luotava eri toimijoiden välille nykyistä toimivammat palvelumallit innovaatiotoiminnan laaja-alaiseksi kehittämiseksi ja samalla pyrittävä yritysten näkökulmasta nykyistä yksinkertaisempaan palvelujen tarjontamalliin. Muutostarvetta kiihdyttävät sekä kunta- että valtionhallinnon niukkenevat resurssit. Samalla alueilla on kyettävä yhä tehokkaammin aktivoimaan yrityksiä ja julkisten palvelujen tuottajia kehittämis- ja innovaatiotoimintaan sekä kannustamaan pk yrityksiä kasvuun ja kansainvälistymään. Suomalaista sektoritutkimusta on tarkoitus kehittää ja linjata uudelleen ottaen huomioon globaalin toimintaympäristön haasteet. Tämän vuoksi sektoritutkimuksen neuvottelukunta asetettiin uudelleen syksyllä Neuvottelukunnan asiantuntijuutta lisättiin ja sen roolia sektoritutkimuksen poikkihallinnollisten ja laajojen tutkimusohjelmien rakentajana ja rahoittajana vahvistettiin. Sektoritutkimuksen neuvottelukunta avustaa tutkimus- ja innovaationeuvostoa kokoamaan ministeriöiden ehdotusten pohjalta sektoritutkimuskentän rakenteellisen kehittämisen toimenpideohjelman, joka sisällytetään tutkimus- ja innovaationeuvoston vuoden 2010 linjaraporttiin osana koko julkisen tutkimusjärjestelmän rakenteellista kehittämistä. Syksyllä 2009 aloitetaan ministeriöiden ja yliopistojen yhteistyönä sektoritutkimuksen neuvottelukunnan ohjauksessa valtion tutkimuslaitosten tutkimustoiminnan kartoitus, jonka tavoitteena on poistaa päällekkäisyyksiä ja vahvistaa tutkimuslaitosten ja yliopistojen ydintehtäviä. Kartoitus ja sen edellyttämät selvitystyöt tehdään vuoden 2010 aikana. 92

94 3.3 Osaamisrakenteiden ja koulutusjärjestelmän kehittäminen Alueellisesti kattava koulutusverkosto on koko suomalaisen osaamisen perusta. Sen avulla voidaan turvata alueiden osaamis- ja lahjakkuusreservien mahdollisimman tehokas käyttö. Nuorten ikäluokkien supistuminen, muuttoliike ja kuntien taloudellisen tilanteen heikentyminen asettavat haasteita kattavan koulutusverkoston ylläpidolle. Korkeakoulujen rakenneuudistusta jatketaan maamme kansainvälisen kilpailukyvyn vahvistamiseksi. Korkeakouluverkkoa tiivistetään koulutuksen ja elinikäisen oppimisen mahdollisuuksien sekä koulutuksen laadun ja vaikuttavuuden vahvistamiseksi. Koulutustarpeiden ennakointi, koulutuksen sisältöjen kehitys muuttuvien tarpeiden pohjalta ja koulutusjärjestelmän kyky reagoida nopeasti muuttuviin tarpeisiin on yksi koulutusjärjestelmän keskeisimmistä haasteista. Yliopistoilla ja korkeakouluilla ja niiden yhteistyöllä yritysten, tutkimuslaitosten ja erilaisten alueellisten toimijoiden kanssa on alueiden kehittämisen ja kilpailukyvyn kannalta tulevaisuudessa entistäkin tärkeämpi merkitys. Korkeakouluja koskevilla uudistuksilla pyritään vahvistamaan niiden tutkimus-, innovaatio- ja osaamispohjaa vastaamaan aiempaa paremmin koventuvaan kansainväliseen kilpailuun ja parantamaan mm. alueellisten innovaatioympäristöjen luomista ja kehittämistä. Erityisesti ammattikorkeakoulujen tutkimus-, kehitys- ja innovaatio -toiminnan roolia paikallisessa, alueellisessa, valtakunnallisessa ja kansainvälisessä innovaatiojärjestelmässä on selkiytettävä tiivistämällä innovaatiotoimijoiden yhteistyötä ja selkiyttämällä työnjakoa. Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnassa verkostoitumista ammattikorkeakoulujen, yliopistojen, työelämän ja muiden sidosryhmien kanssa lisätään edelleen alueellisella, kansallisella ja erityisesti kansainvälisellä tasolla Ammattikoulutuksen roolia osana alueellista innovaatio- ja osaamisjärjestelmää vahvistetaan painottamalla työelämän tarvitseman korkeatasoisen ammattiosaamisen tuottamista ja tarjoamalla alueen yrityksille ja työpaikoille tuotanto- ja palveluinnovaatioiden kehittämistä tukevia koulutus- ja kehittämispalveluja sekä turvaamalla ammattikorkeakoulujen edellytykset alueen tarpeita palvelevan T&K&I -toiminnan kehittämiseen. Globalisaatio haastaa olemassa olevat osaamis- ja koulutusrakenteet ja koulutuksen sisällöt Alueellisesti kattava ja hajautettu koulutusjärjestelmä on ollut yksi Suomen menestystekijöistä, joka on taannut kouluttautumismahdollisuudet ja osaavan työvoiman tarjonnan eri puolilla maata. Kiristyvä kansainvälinen kilpailu, osaamisen 93 92

95 merkityksen kasvu, nopeasti muuttuvat työelämän osaamisvaatimukset, nuorten ikäluokkien pieneneminen, väestön keskittyminen yhä enenevässä määrin suurimmille kaupunkiseuduille ja julkisen sektorin talouden kehitys asettavat myös koulutus- ja osaamisjärjestelmän kehittämiselle uusia haasteita. Suomen koulutusjärjestelmän kehittämisen tavoitteena on, että Suomessa on nykyistä vahvempi, laadukkaampi ja kansainvälisesti vetovoimaisempi korkeakoululaitos, korkeatasoinen tutkijakoulutus ja tutkijakunta sekä maailman luokan tutkimus- ja innovaatioympäristöjä. Tämä on Suomen ja sen alueiden kehityksen kannalta olennaisen tärkeää, sillä osaaminen on tulevaisuudessa edelleenkin yksi Suomen tärkeimmistä kilpailutekijöistä. Teknologian ja innovaatioiden merkityksen kasvu on lisännyt koulutuksen ja osaamisen tarvetta ja samalla siihen kohdistuvia haasteita. Tulevaisuudessa on entistä tärkeämpää taata kaikille nuorille mahdollisuus ammatin turvaavaan monipuoliseen koulutukseen. Koulutuspolitiikan tavoitteena on turvata nuorille vähintään toisen asteen ammatillisesti suuntautunut koulutus ja kehittää keinoja, joilla opintojen keskeyttämistä voidaan vähentää. Myös koulutustarjonnan ja kysynnän kohtaannon parantaminen on merkittävä haaste. Työelämän osaamistarpeet muuttuvat nykyisin nopeasti, mikä edellyttää koulutusjärjestelmältä nopeaa reagointikykyä. Siksi koulutustarpeiden ennakointia on tehostettava ja yhteistyötä elinkeinoelämän kanssa lisättävä. Koulutusjärjestelmää ja koulutuksen sisältöjä tulee kehittää niin, että yksilöllä on aiempaa paremmat mahdollisuudet vastata työelämän muutoksiin uransa aikana. Koska työelämän vaatimukset muuttuvat nopeasti, koulutusjärjestelmän tulee olla sellainen, että kukin työntekijä voi kouluttautua uudelleen tai täydentää aiempia opintojaan kaikissa elämänvaiheissa riippumatta aiemmasta koulutustaustasta. Samalla ammatillista ja aikuiskoulutusta on kehitettävä aiempaa työelämäläheisemmäksi ja aikuiskoulutuksessa opetus on yhä enenevässä määrin integroitava osaksi työtä ja työyhteisön kehittämistä. Näiden lisäksi järjestelmän on oltava sellainen, että elinikäinen kouluttautuminen on myös taloudellisesti mahdollista. Korkeakoulujen kokonaisuudistus pyrkii vastaamaan toimintaympäristön muutoksiin ja uusiin haasteisiin Suomi pyrkii reagoimaan osaamisen ja innovaatiotoiminnan toimintaympäristön kasvaviin haasteisiin parhaillaan käynnissä olevalla korkeakoulujen kokonaisuudistuksella, joka koskee sekä yliopistoja että ammattikorkeakouluja ja pitää sisällään useita korkeakoululaitosta uudistavia toimenpiteitä. Uudistus on osa eurooppalaista korkeakoululaitoksen uudistamista, jonka keskiössä ovat suomalaisten korkeakoulujen kansainvälistyminen, keskinäinen työnjako ja taloudelliset toimintaedellytykset. Sen tavoitteena on tukea korkeakoulujen kehitystä ja kilpailukykyisyyttä ja luoda Suomeen entistä vahvempia ja kansainvälisempiä korkeakouluja. Uudistuksella pyritään tehostamaan korkeakoulujen toimintaa ja sitä kautta saamaan lisäresursseja opetukseen ja tutkimustoimintaan. Sillä pyritään vahvistamaan 94

96 kansainvälisesti kilpailukykyistä huippututkimusta ja strategisia painoaloja, korkeakoulujen roolia innovaatiojärjestelmässä ja niiden alueellista ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Lisäksi pyritään parantamaan opetuksen laatua, turvaamaan osaavan työvoiman saatavuus ja monipuolistamaan korkeakoulujen rahoituspohjaa. Korkeakoulu-uudistuksen tavoitteena on myös vahvistaa elinikäisen oppimisen edellytyksiä joustavoittamalla koulutusjärjestelyjä, kehittämällä eri tavoin hankitun osaamisen tunnustamista sekä monipuolistamalla avoimen korkeakouluopetuksen tarjontaa. Lisäksi opiskelijavalinta on tarkoitus uudistaa sellaiseksi, että siirtyminen toisen asteen koulutuksesta korkeakoulutukseen nopeutuu. Opintoprosessien kehittämisellä pyritään vähentämään opintojen keskeyttämistä sekä nopeuttamaan tutkintojen suorittamista ja sen jälkeistä siirtymistä työelämään. Korkeakoulu-uudistuksen tavoitteena on lisätä korkeakoulujen yhteistyötä työelämän ja innovaatiojärjestelmän muiden toimijoiden kanssa. Alueiden ja työelämän muuttuviin tarpeisiin pyritään vastaamaan ensisijaisesti aikuiskoulutustarjontaa kehittämällä. Korkeakoulut osallistuvat myös entistä aktiivisemmin alueellisten strategioiden valmisteluun ja alueelliseen kehittämistoimintaan. Lisäksi ne tehostavat tutkimustulosten ja muun osaamisen liiketoiminnallista ja yhteiskunnallista hyödyntämistä sekä kehittävät innovaatiopalveluitaan. Korkeakoulujen kokonaisuudistukseen liittyy myös korkeakoulujen rakenteellinen kehittäminen, yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa tehtävä strategiatyö, korkeakoulujen kansainvälistymisen vahvistaminen ja yliopistojen rahoitusmallin uudistus. Tutkimuksen edellytyksiä pyritään vahvistamaan korkeakoulujen kehittämisen lisäksi myös kansallisella tutkimusinfrastruktuuripolitiikalla ja kehittämällä sektoritutkimuksen rakenteita. Korkeakoulujen rooli aluekehityksessä on alueiden elinvoimaisuuden ja kilpailukyvyn vahvistajana moninainen, joten uudistus tulee vaikuttamaan myös aluekehittämisen kokonaisuuteen ja esimerkiksi alueellisten innovaatioympäristöjen ja -keskittymien luomiseen ja kehittämiseen. Yliopistojen ja korkeakoulujen rakenteellisella kehittämisellä pyritään luomaan alueellisesti ja aloittaisesti vahvempia korkeakouluja Korkeakoululaitosta kehitetään yliopistoista, ammattikorkeakouluista ja niiden välisistä yhteistyösopimuksiin perustuvasta uusista yhteenliittymistä muodostuvana kokonaisuutena niin, että uudet korkeakoulurakenteet ovat pääosin käytössä vuonna Korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen tavoitteena on luoda alueellisesti ja aloittaisesti vahvemmat korkeakouluprofiilit. Sen seurauksena korkeakoulujen profiileja ja painoaloja kehitetään. Samalla korkeakouluverkkoa kootaan suuremmiksi kokonaisuuksiksi yhteistyön ja hallinnollisten rakenteiden yhdentymisen kautta. Tällä korkeakoulujen rakenteellisella kehittämisellä pyritään korkeakoulujen toiminnan laadun, vaikuttavuuden ja kansainvälisen kilpailukyvyn vahvistamiseen muuttuvassa ja globaalissa toimintaympäristössä

97 Uudistus tekee yliopistoista oikeushenkilöitä ja lisää niiden taloudellista liikkumavaraa. Käytännössä tämä merkitsee yliopistojen autonomian merkittävää lisääntymistä. Uudistus avaa myös elinkeinoelämälle mahdollisuuden osallistua yliopistojen hallitustyöskentelyyn, innovointiin ja resurssien allokointiin. Yliopistojen ja korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen pyrkimyksenä on, että korkeakouluja ja yksiköitä on nykyistä vähemmän, korkeakoulujen profiilit ovat selkeämpiä, yksiköt ovat nykyistä suurempia ja vaikuttavampia, yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välille syntyy strategisia, pääosin alue- tai innovaatiopohjaisia liittoumia ja niiden välinen yhteistyö tiivistyy, koulutustarjontaa, tutkintoja ja koulutusohjelmia kehitetään vastaamaan yhteiskunnan koulutustarpeisiin, päällekkäistä koulutustarjontaa karsitaan ja kootaan tarkoituksenmukaisiksi sekä tehokkaiksi yksiköiksi ja tukipalveluissa lisätään keskinäistä yhteistyötä. Uudistuksen seurauksena maassamme on vuoden 2012 lopulla enintään 15 yliopistoa ja 18 ammattikorkeakoulua, jotka ovat nykyistä suurempia, laadukkaampia, vaikuttavampia ja kansainvälisempiä kokonaisuuksia. Laadukkaamman osaamisen hyödyntämiseksi tarvitaan myös vahvempaa verkostoitumista sekä osaamisen siirron kehittämismekanismien uudistamista ja kehittämistä. Korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen tavoitteena on aiempaa tehokkaampi korkeakouluverkko sekä vahvat, vetovoimaiset sekä koulutustarjonnaltaan ja tutkimus- ja kehittämistoiminnaltaan profiloituneet korkeakouluyksiköt. Tarkoituksena on laatia korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen toimenpideohjelma, jonka perustana ovat korkeakoulujen itsensä laatimat strategiat. Korkeakoulujen rakenteellisella kehittämisellä tavoitellaan vahvempaa vaikuttavuutta, laadukkaita ydinprosesseja - opetusta ja tutkimusta - sekä korkeakoulujen selkeämpää profiloitumista, yhteistyötä ja entistä vahvempaa kansainvälistymistä. Institutionaalisten rakenteiden sijaan uudistuksessa korostuu osaamisen siirtoon ja joustaviin koulutusjärjestelyihin liittyvät toimintamallit, kuten aikuiskoulutus ja alueellisia, kansallisia ja kansainvälisiä erityistarpeita palveleva tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta (T&K&I). Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sekä tutkimuslaitosten yhteistyö on erityisen tärkeää tutkimuksen infrastruktuurien luomisessa ja hyödyntämisessä. Koulutuksessa säilytetään tutkintojen profiilit, mutta yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen koulutusyhteistyötä pyritään lisäämään. Korkeakoulujen rakenteelliseen uudistukseen liittyen Suomessa on meneillään useita kehittämishankkeita, joista eniten huomiota on saanut Aalto-yliopiston perustaminen yhdistämällä Tekninen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu 96

98 ja Taideteollinen korkeakoulu. Aalto-yliopiston yliopistosäätiö perustettiin kesällä 2008 ja uusi yliopisto aloittaa toimintansa täydessä laajuudessa vuoden 2010 alussa. Aalto-yliopiston tutkimuksen vahvuus syntyy kolmen, alansa johtavan korkeakoulun erikoisosaamisesta ja yhteistyöstä. Vankka asiantuntemus kauppatieteen, taiteen ja muotoilun sekä tekniikan aloilla mahdollistaa monialaisen, kansainvälisesti korkeatasoisen tutkimuksen, jota tehdään tiiviissä vuorovaikutuksessa yhteiskunnan kanssa. Aalto-yliopisto hyödyntää aktiivisesti uuden yliopiston monitieteistä ja -taiteista luonnetta. Sen tavoitteena on kehittyä omaleimaisena kokonaisuutena maailman huippuyliopistojen joukkoon vuoteen 2020 mennessä. Aalto-yliopiston toiminta rakentuu pitkäjänteiselle perustutkimukselle ja taiteelliselle toiminnalle sekä laadukkaalle opetukselle, jotka muodostavat vankan perustan opetukselle sekä luovalle kehitys- ja innovaatiotoiminnalle. Kaiken toiminnan lähtökohtana on kestävä kehitys ja tavoitteena korkea kansainvälinen laatu. Tutkimuksessa ja taiteellisessa toiminnassa Aalto-yliopisto panostaa nykyisiin vahvuusalueisiinsa ja uusiin, korkeakoulujen osaamista yhdistäviin kokonaisuuksiin. Toiminnassa hyödynnetään aktiivisesti yliopiston monitieteistä profiilia ja pureudutaan uudenlaisella yhteistyöllä merkittäviin globaaleihin kysymyksiin. Aalto-yliopistossa tuetaan myös opiskelijakeskeistä, uuden oppimiseen kannustavaa kulttuuria sekä poikkitieteellisiä opetuskokonaisuuksia. Se tekee tutkimusyhteistyötä johtavien kotimaisten ja ulkomaisten tutkimuslaitosten sekä yritysten kanssa. Tutkimusyhteistyön kautta yritykset saavat käyttöönsä uusinta tieteellistä tietoa ja yliopisto tarjoaa mahdollisuuden yrityksille verkottua myös muiden yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa. Muita meneillään olevia rakenteellisia kehittämishankkeita ovat Joensuun ja Kuopion yliopistojen pohjalle rakentuva Itä-Suomen yliopisto ja Turun yliopiston ja Turun kauppakorkeakoulun pohjalle rakentuva Turun uusi yliopisto; Lapin yliopiston sekä Rovaniemen ja Kemi-Tornion ammattikorkeakoulun tiiviille yhteistyörakenteelle pohjautuva korkeakoulukonsortio; Tampereen ammattikorkeakoulun ja Pirkanmaan ammattikorkeakoulun pohjalta syntyvä Tampereen ammattikorkeakoulu; Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun ja Savonia -ammattikorkeakoulun yhteistyön syventäminen ja yhteisen päätöksenteon kehittäminen; Hämeen ja Lahden ammattikorkeakoulujen sekä Laurean ja Metropolian välinen kumppanuus; Keskisen Suomen ammattikorkeakoulujen konsortio sekä Kaakkois-Suomen korkeakoulutuskokonaisuus Osana korkeakoulu-uudistusta yliopistokeskuksia kehitetään aikuiskoulutuksen resurssi- ja koordinaatiokeskuksina. Näiden keskusten tavoitteena on vahvistaa erityisesti ammattikorkeakoulujen T&K&I -toiminnan edellytyksiä tiiviissä yhteistyössä työelämän ja muiden innovaatiojärjestelmän toimijoiden kanssa. Lisäksi täydentävää korkeakouluosaamista hankitaan alueille sopimuspohjaisesti. Korkeakoulu-uudistukseen liittyen korkeakoulujen tulee laatia omat strategiansa, joiden avulla korkeakoulut suunnittelevat tulevaa toimintaansa. Strategiatyössä tulee korostaa yhteistyöhön eri tahojen kanssa ja huomioitava riittävästi 96 97

99 korkeakoulukentässä laajemmin tapahtuvat muutokset. Yhteistyön vahvistaminen erityisesti innovaatiojärjestelmän toimijoiden kanssa on tärkeää samoin kuin verkottuminen kansainvälisiin yhteistyöverkostoihin. Strategiatyöhön tuovat tukea korkeakoulujen kansainvälistymisstrategia, kansallinen innovaatiostrategia, aikuiskoulutuksen kokonaisuudistus ja aiemmasta aluestrategiayhteistyöstä saadut kokemukset. Tarkoituksena on, että uudet strategiat on käytettävissä keväällä 2010 käytävissä tavoite- ja tulosneuvotteluissa. Korkeakoulujen uusien strategioiden pohjalta laaditaan rakenteellisen kehittämisen toimenpideohjelma vuosille Aikuiskoulutuksen mahdollisuuksia reagoida muuttuviin osaamis- ja koulutustarpeisiin edistetään lisäämällä yhteistyötä ja palveluita Aikuiskoulutus on yhä tärkeämpi osa koulutus- ja korkeakoulupolitiikkaa mutta myös työvoima- ja elinkeinopolitiikkaa. Maailmanlaajuisen talouskriisin vaikutukset ovat korostaneet myös aikuiskoulutuksen työllisyyttä edistäviä ja työttömyyden vaikutuksia lieventäviä tehtäviä. Työikäisen aikuisväestön osaamisen ylläpitäminen ja kehittäminen vaatii toimivaa aikuiskoulutusjärjestelmää, minkä vuoksi osana aikuiskoulutuksen kokonaisuudistusta on käynnistetty myös ammatillisesti suuntautuneen aikuiskoulutuksen kokonaisuudistus, jossa selkiytetään hajanaista hallintoa, koulutustarjontaa, rahoitusta ja etuuksia. Kokonaisuudistus kattaa ammatillisen aikuiskoulutuksen, korkeakoulujen aikuiskoulutuksen, oppisopimuskoulutuksen, työvoimapoliittisen aikuiskoulutuksen ja henkilöstökoulutuksen. Lisäksi valmistellaan ehdotus oppisopimuskoulutuksen ja oppisopimustyyppisen koulutuksen laajentamisesta korkeakoulutettujen täydennyskoulutukseen. Uudistukset liittyvät hallituksen tavoitteisiin parantaa työllisyyttä ja varmistaa työvoiman saatavuus ja osaaminen. Sen tavoitteena on parantaa työvoiman ammatillista ja alueellista liikkuvuutta, kannustaa työikäisiä osaamisen jatkuvaan ylläpitoon ja kehittämiseen, parantaa työn tuottavuutta, tehostaa maahanmuuttajien työllistymistä, myöhentää eläkkeelle siirtymistä ja edistää siirtymistä työelämään. Kysyntälähtöisyyden vahvistaminen ja työelämässä tapahtuvan oppimisen lisääminen ovat 2010-luvun aikuiskoulutuspolitiikan kehityssuunta. ELY:jen vastuuministeriöiden hyväksymän strategia-asiakirjan ( Osaaminen, koulutus ja kulttuuri -kokonaisuus) mukaan aikuiskoulutusta koskevaa alueellista yhteistyötä ministeriöiden, aluehallintoviranomaisten ja alueellisten sidosryhmien kanssa vahvistetaan. Uudistuksella edistetään aikuiskoulutuksen mahdollisuuksia ja kykyä reagoida alueiden muuttuviin osaamis- ja koulutustarpeisiin muodostamalla aikuiskoulutuksen palvelukokonaisuuksia (työ- ja elinkeinopolitiikkaan 98

100 liittyvät osaamis- ja kehittämispalvelut sekä aikuiskoulutuksen järjestäjien koulutus- ja kehittämispalvelut). Aikuiskouluttajien osaamisesta huolehditaan kouluttamalla työpaikkaohjaajia ja aikuiskoulutuksen opetushenkilöstöä. Strategia-asiakirjan mukaan ELYt toimivat alueellisina yhteistyöeliminä, jotka edistävät ammatillisen koulutuksen järjestäjien, ammattikorkeakoulujen, yliopistojen ja muiden aikuiskoulutusta järjestävien oppilaitosten alueellista yhteistyötä. Keskukset vastaavat koulutuksen tiedotus-, neuvonta- ja ohjauspalveluiden alueellisesta saatavuudesta, aikuiskoulutuksen järjestäjille jaettavien työelämän kehittämiseen ja palveluihin liittyvien avustusten jakamisesta, muista työelämän kehittämistoimista ja työpaikalla tapahtuvan oppimisen tukemisesta. Lisäksi keskukset vastaavat pk-yritysten osaamisen kehittämispalveluista (koulutus-, asiantuntija- ja konsulttipalvelut). Em. linjauksiin liittyen opetusministeriö siirtää ELY:jen hoidettavaksi ammatilliseen aikuiskoulutukseen liittyvät työelämän kehittämis- ja palvelutoiminnan avustukset (TYKE -avustukset). Avustuksilla tuetaan erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten ja niiden henkilöstön osaamisen kehittämistä. Aikuisopiskelun osuvuutta ja kysyntälähtöisyyttä edistetään opetusministeriön ja työ- ja elinkeinoministeriön yhteistyössä toimeenpanemalla tieto- neuvonta- ja ohjauspalveluiden valtakunnallisella ESR-ohjelmalla. Koulutusjärjestelmän eri osilla on merkittävä rooli T&K-toiminnassa ja innovaatioiden edistämisessä Yliopistojen ja korkeakoulujen rooli on tutkimus- ja kehittämistoiminnassa sekä innovaatioiden synnyttämisessä merkittävä. Suomen ja sen eri alueiden menestys on paljolti perustunut laadukkaaseen koulutusjärjestelmään ja sen yhteistyöhön elinkeinoelämän, yritysten ja tutkimuslaitosten ja julkisen sektorin kesken. Muuttuva toimintaympäristö ja erityisesti yhä kiristyvä kilpailu innovaatioiden terävimmässä kärjessä asettaa tälle toiminnalle yhä kasvavia muutos- ja kehittämistarpeita. Yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla on koulutuksessa, innovaatiotoiminnassa ja alueellisessa kehittämistoiminnassa erilaiset roolit, joiden selkeyttäminen on tärkeää niukkojen resurssien tehokkaan käytön ja vaikuttavuuden turvaamiseksi. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että yliopistojen toiminnassa korostuu tieteellinen tutkimus ja siihen pohjautuva koulutus. Ammattikorkeakoulujen tehtävässä korostuu enemmän työelämälähtöisyys sekä alueen ja PK-sektorin tarpeet. Ammattikorkeakoulujen tutkimus-, kehitys- ja innovaatio -toiminnan roolia paikallisessa, alueellisessa, valtakunnallisessa ja kansainvälisessä innovaatiojärjestelmässä tulee jatkossa selkiinnyttää tiivistämällä innovaatiotoimijoiden yhteistyötä ja selkiyttämällä työnjakoa, mistä on hyötyä kaikille toimijoille ja mikä johtaa olemassa olevien, maailmanluokassa niukkojen, resurssien nykyistä tehokkaampaan hyödyntämiseen. Yhteistyön tulee perustua strategisiin ja pitkäjänteisiin kumppanuuksiin. Verkostoituminen TKI -toiminnassa ammattikorkeakoulujen, yliopistojen, työelämän ja muiden sidosryhmien kanssa alueellisella, kansallisella ja erityisesti kansainvälisellä tasolla vaatii edelleen tehostamista. Erityisesti ammattikorkeakoulujen 98 99

101 ja pk-yritysten yhteistyötä TKI -toiminnassa tulee lisätä. Samoin ammattikorkeakoulujen sisällä on syytä kiinnittää huomiota eri alojen väliseen yhteistoimintaan. Yhteistyösuhteissa on hyvä pyrkiä pitkäkestoisempaan ja tavoitteellisempaan vuorovaikutukseen. Alueellisessa innovaatiotyössä korostetaan enenevästi yhteistyön ja verkostoitumisen merkitystä. Korkeakoulujen rooli osaamisverkostoissa on korostunut paitsi uuden tiedon tuottajana niin myös sen levittäjänä. Osaamiskeskusten rinnalla yhteistyötä palvelee mm. korkeakoulujen laajenemassa oleva tiedepuisto- ja teknologiakylätyyppinen toiminta. Maamme alueellisesti hajautettu korkeakouluverkko tukee tämän yhteistyön edellytyksiä. Maakuntakeskusten rinnalla alueellista kehitystä tulee vahvistaa tukemalla yliopistojen, ammattikorkeakoulujen, ammatillisten oppilaitosten ja lukioiden innovaatiotoimintaa. Yliopisto- ja ammattikorkeakouluopetuksen ohella toisen asteen koulutusta tarkastellaan yhtä kuntaa laajempana asiana, jossa alueen eri koulumuotojen ja oppilaitosten tuottama osaaminen nähdään yksilöiden ja alueen kehittämisen kannalta tärkeänä. Koulutuksen järjestäjiä kannustetaan kaikki koulumuodot ja koulutusasteet kattavaan yhteistoimintaan. Tavoitteena on koulutuksen alueellinen tasa-arvo ja monipuolinen opetustarjonta sekä se, että alueen koulutus tukee aluekehitystä. Ammattikoulutuksen strateginen tehtävä alueellisissa innovaatio- ja osaamisjärjestelmissä painottuu työelämän tarvitseman korkeatasoisen ammattiosaamisen tuottamiseen. Tämä kattaa elinikäisen oppimisen periaatteen mukaisesti sekä ammatillisen perus- että lisäkoulutuksen. Ammattikoulutuksella on lisäksi aktiivinen työelämän kehittäjän rooli, sillä ammattiopistot ovat jatkuvassa ja kiinteässä yhteistyössä paikallisen elinkeinoelämän kanssa mm. työpaikalla tapahtuvan oppimisen sekä erilaisten työelämän kehittämistoimintaan ja työelämälähtöisiin innovaatioihin liittyvien kehittämishankkeiden kautta. Aktiiviset ja vahvat työelämäyhteydet varmistavat, että ammatillisen koulutuksen järjestäjät tuntevat alueelliset ja paikalliset osaamis- ja koulutustarpeet ja saavat myös ajantasaista ennakointitietoa koulutustarjontansa suuntaamista ja mitoitusta varten. Yhteistyössä alueellisten ja paikallisten toimijoiden kanssa ne voivat suunnata koulutustarjontansa alueen kehittämistä edistävällä tavalla. Ammatillisen koulutuksen järjestäjien aktiivinen yhteistyö alueen muiden koulutuksen järjestäjien sekä aluekehittämiseen ja innovaatiotoimintaan vaikuttavien toimijoiden kanssa tapahtuu alueellisten osaamisen kehittämisstrategioiden mukaisesti. Tällä tavoin tutkimus- ja koulutusjärjestelmällä on toimiva rooli alueellisissa innovaatio- ja osaamisjärjestelmissä. 100

102 3.4 Maahanmuutto Työperäisellä maahanmuutolla voidaan parantaa työvoiman saatavuutta. Maahanmuuttajien kotouttaminen ja integroiminen suomalaiseen yhteiskuntaan sekä monikulttuurisuuden edistäminen on syrjäytymisen ja sosiaalisten ongelmien välttämisen sekä yhteiskunnallisen turvallisuuden kannalta olennaisen tärkeää. Maahanmuuton ongelmana on sen keskittyminen pääasiassa suurimpiin kaupunkikeskuksiin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. Kaupunkiseutujen sisällä maahanmuuttaja pyrkivät keskittymään tietyille asuinalueille, mikä johtaa alkuperäisen väestön muuttoon pois alueelta ja heikentää maahanmuuttajien kotouttamista suomalaiseen yhteiskuntaan. Maahanmuuttajien työllistämisessä on ongelmia: noin viidennes työikäisistä maahanmuuttajista oli työttöminä vuonna Riittävän kielitaidon turvaaminen on maahanmuuttajien yhteiskuntaan sopeuttamisen ja työnsaannin kannalta kaikkein tärkeintä. Maahanmuuttajien merkitys työmarkkinoilla tulee kasvamaan väestön ikääntymisen myötä. Maahanmuutto on 2000-luvulla ollut nousujohteista. Maahanmuuttajien määrä on melkein kaksinkertaistunut vuoden 2000 jälkeen. Vuonna 2008 Suomeen muutti noin maahanmuuttajaa. Vuonna 2008 nettomaahanmuutto kasvoi 13,8 %. Nykyisellään valtaosa (56 %) Suomen väestönkasvusta on maahanmuuton seurausta. maahanmuutto keskittyy pääasiassa suuriin keskuksiin ja pääkaupunkiseudulle Maahanmuutto kohdentuu tällä hetkellä alueellisesti epätasaisesti. Maahanmuuttajat asettuvat yleensä lähinnä suuriin kaupunkikeskuksiin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. Yli 70 % maahanmuuttajista muutti vuonna 2008 Helsingin, Porvoon, Turun, Tampereen, Lahden, Lappeenrannan, Jyväskylän, Kokkolan ja Kajaanin seutukuntiin. Vuonna 2008 Uudenmaan maakuntaan muutti yli 40 % kaikista Suomen maahanmuuttajista. Toiseksi eniten kaikista maahanmuuttajista vastaanottivat Pirkanmaa, Varsinais-Suomi, Pohjanmaa ja Pohjois-Pohjanmaa, jotka ovat Uudenmaan jälkeen nettomuutoltaan suurimmat maakunnat. Nettomuutoltaan pienimmät maakunnat olivat Keski-Pohjanmaa ja Itä-Uusimaa. Myös maan sisäisessä muutossa maahan muuttaneet siirtolaiset muuttavat Helsinkiin ja muutamaan muuhun suureen keskukseen. Paikallisesti maahanmuuttajien määrä ja suhteellinen osuus väestöstä on huomattavan suuri myös joillain pienemmillä paikkakunnilla, erityisesti sellaisilla, joilla tarvitaan sesonkityövoimaa

103 Trendinä on kuitenkin ollut, että maakuntiin ja muualle sijoitetut maahanmuuttajat hakeutuvat lopulta pääkaupunkiseudulle sekä Turun ja Tampereen alueille. Maahanmuuttajat ovat pääosin työikäisiä ihmisiä, vaikka kaikissa ikäryhmissä on tapahtunut kasvua. Suomessa asuvien ulkomaiden kansalaisten joukossa on suhteessa enemmän vuotiaita kuin Suomen kansalaisissa. Erityisesti työikäisen vuotiaiden maahanmuuttajien osuus kaikista maahanmuuttajista on kasvanut 2000-luvun alusta lähtien. Vuoteen 2008 mennessä työikäisen väestön osuus maahanmuuttajista on kasvanut melkein 80 %. Työvoimareservin lisäksi maahanmuuttajissa on myös yrittäjäpotentiaalia. Helsingin kaupungin ja Uudenmaan TE -keskuksen rahoittaman palvelualoihin ja maahanmuuttajiin erikoistuneen NYP Yrityspalvelut -yrityshautomon asiakkaiden joukossa vuonna 2007 perustetuista yrityksistä kolmannes oli maahanmuuttajataustaisten perustamia. Yleisimmät maahanmuuttajien perustamien yritysten toimialat ovat kauppa, kiinteistö- ja liike-elämän palvelut sekä majoitus- ja ravitsemisala. Myös maahanmuuttajien yritystoiminta keskittyy Etelä-Suomeen: yli puolet maahanmuuttajien yrityksistä toimii Uudellamaalla. maahanmuuttajien kotouttaminen edellyttää voimakkaita tukitoimia Syrjäytymisen estämisen ja kotouttamisen osalta on huolestuttavaa, että työvoimaan kuuluvista maahanmuuttajista on lähes viidennes työttömänä. Vuoden 2008 lopulla Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan Suomessa on käyttämättä noin maahanmuuttajan työvoimareservi, mihin on syynä erityisesti riittävän kielitaidon puute, mutta myös muut kotouttamiseen liittyvät ongelmat. Riittävän kielitaidon puute on kuitenkin tärkein syy koulutuksen ulkopuolelle jäämiseen, opiskelun epäonnistumiseen sekä työllistymisvaikeuksiin. Auttava suomen kielen taito on työelämässä lähes välttämätön. Esimerkiksi hoitoalalla maahanmuuttajien työllistyminen kilpistyy työnantajien mukaan useimmiten puutteelliseen kielitaitoon. Toinen syy työnsaannin vaikeuteen on oman maan opiskelutodistuksen kelpaamattomuus Suomessa tai ulkomaisen ammattitodistuksen riittämättömyys, mikä johtaa hyvienkin ammattilaisten työttömyyteen. Korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien ongelma taas on se, ettei Suomessa ole tarjolla riittävästä kyllin korkeatasoista suomen kielen opetusta, jota vaaditaan työpaikan saamiseksi. Maahanmuuttajien kotouttamisen, syrjäytymisen estämisen ja työllistymisen kannalta on olennaiset tärkeää, että maahanmuuttajat pääsevät nopeasti kielikoulutukseen ja henkilökohtaiseen ohjaukseen. Lisäksi on muistettava, että maahanmuuttajia ei tarvita vain pienpalkka-aloille, vaan myös huippuosaajien saaminen maahan ja heidän ja heidän perheenjäsentensä kotouttaminen Suomeen on tärkeää. Maahanmuuton keskeisimpiä riskitekijöitä alueellisen kehityksen osalta on sen keskittyminen suurimpiin kaupunkikeskuksiin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. Ulkomaalaisten määrän visioidaan kuitenkin nousevan myös itärajan tuntumassa, missä erityisesti venäjänkielisen väestön määrä tulee kasvamaan. 102

104 Maahanmuuttajat eivät keskity pelkästään alueittain vaan myös kaupunkiseutujen sisällä. Yleensä maahanmuuttajat asettuvat lähelle toisiaan samoille asuinalueille. Samalla paikallinen valtaväestö alkaa muuttaa pois, kun ulkomaalaistaustaisen väestön määrä ylittää tietyn osuuden. Mikäli kotouttamisessa ja maahanmuuttajien työllistämisessä ei onnistuta, riskinä on syrjäytyneisyyden ja sen haittavaikutusten keskittyminen kaupunkien sisällä tietyille alueille. Esimerkkejä tämän tyyppisestä ghettoutumisesta ja sen yhteiskunnallista vakautta ja turvallisuutta horjuttavasta vaikutuksesta on löydettävissä mm. naapurimaastamme Ruotsista. Sisäministeriön keväällä 2009 julkaisema työvoiman maahanmuuton toimenpideohjelma esittelee linjauksia työperäisen maahanmuuton edistämiselle tulevaisuudessa. Merkittäviä toimenpiteitä ovat maahanmuuttajien integroiminen ja kotouttaminen alueille sekä monikulttuurisuuden edistäminen. Lisäksi valtio ja pääkaupunkiseudun kaupungit ovat tehneet v aiesopimuksen maahanmuuttajien työllistymisen edistämiseksi vuosina Sopimuksen tavoitteena on tehostaa ja nopeuttaa maahanmuuttajien kotoutumista ja työllistymistä TE-toimistojen ja kuntien yhteisin toimenpitein. Maahanmuuttajille kehitetään nopean työllistymisen malli, jota on tarkoitus hyödyntää myös valtakunnallisesti. Maahanmuutosta ja siirtolaisuudesta puhuttaessa pitkällä aikavälillä ilmastonmuutos voi vaikuttaa siihen, miten maapallon väestö jakautuu tulevaisuudessa eri mantereilla. Etelästä pohjoiseen suuntautuvan muuttoliikevolyymin ennustetaan kasvavan ilmastonmuutoksen vuoksi. Ilmastopakolaisten visioidaan tulevaisuudessa olevan merkittävä maahanmuuttajaryhmä erityisesti Euroopan pohjoisissa maissa. Mikäli arvioidut ilmaston muutoksen skenaariot Etelä-Euroopan kuivuudesta, kuumuudesta ja veden puutteesta tulevat toteutumaan, Suomessa voidaan varautua voimakkaaseenkin ilmastopakolaisuuteen Etelä-Euroopan maista. Maassamuutto Maassamuutto pääkaupunkiseudulle on edelleen suurta. Maakuntien sisällä muuttoliike suuntautuu maakuntakeskuksiin, mutta vahvimmat aluekeskukset säteilevät muuttoliikettä myös keskuskaupungin ulkopuolelle. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla muuttovoittajia ovat Helsingin ympärysseutukunnat. Maakuntien sisällä oleville taantuville alueille väestön muuttaminen pois tuo ongelmia mm. veropohjan kapenemisella. Suurin osa muuttajista on nuoria opiskelijoita tai korkeasti koulutettuja, jotka muuttavat Etelä- ja Länsi-Suomeen ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. Keskeinen tekijä muuton taustalla on suurten kaupunkien tarjoamat opiskelu- ja työmahdollisuudet. Erityisen merkittäviä ovat uudet osaamisintensiiviset työpaikat, joista arvioiden mukaan valtaosa sijoittuu suurimmille kaupunkiseuduille. Asiantuntijoiden näkemysten mukaan vain suuret kaupungit ovat riittävän suuria muodostaakseen yksin tällaiset korkeasti koulutettujen ihmisten ja pariskuntien näkökulmasta kiinnostavat työmarkkinat. Näihin työmarkkinoihin kytkeytyy joitain kaupunkeja hyvän sijaintinsa kautta, kuten Lahti ja Hämeenlinna. Käytännössä kaikki muut suuret

105 kaupunkiseudut ovat tilanteessa, jossa niiden on selvästi vaikeampi houkutella korkeasti koulutettuja pariskuntia. Vastamuutto maakunnissa keskusalueilta poispäin on pysynyt tasaisena. Vastamuuton ennustetaan kuitenkin nousevan eläkkeellä olevien muuttajien nostaessa tämän muuttajaryhmän määrää. 3.5 Työelämän muutokset Työelämän muutoksen takana on teknologian voimakas ja nopea kehitys sekä globalisaation lisäämä kilpailu. Työelämän muutokset edellyttävät sekä työnantajilta että työntekijöiltä uusia taitoja ja osaamista, joustavuutta ja muutoskykyä ja halukkuutta. Työelämän muutosten huomiointi työelämässä on työvoiman saatavuuden, työn tuottavuuden, työssä viihtymisen ja työurien pidentämisen kannalta olennaista. Muutokset taloudessa, yritysten kilpailuolosuhteissa ja yhteiskunnassa ovat heijastuneet voimakkaasti myös työelämään. Erityisesti viimeiset pari vuosikymmentä ovat merkinneet suurten muutosten ja epävarmuuden lisääntymistä. Muutosten taustalla on ollut useita erilaisia tekijöitä, kuten globalisaatio ja siitä seurannut lisääntynyt kilpailu sekä teknologian voimakas ja nopea kehitys. Niiden seurauksena suomalaiset yritykset ja työpaikat ovat joutuneet sopeutumaan yhä kovenevaan kotimaiseen ja kansainväliseen kilpailuun. työelämän muutokset asettavat työntekijöille uusia haasteita Työelämän muutoksilla on moninaisia vaikutuksia. Työssä korostuu aiempaa vahvemmin erityisesti työn tuottavuus ja tehokkuus. Uusia materiaaleja ja työmenetelmiä on otettu käyttöön, ja tietotekniikka on tullut mukaan moniin ammatteihin, mikä asettaa lisääntyviä vaatimuksia osaamiselle ja uuden tiedon hallinnalle. Ruumiillinen työ on korvautunut henkisellä työllä. Riippuvuus muista ihmisistä on lisääntynyt. Atk-valmiudet ja kielitaito ovat välttämättömiä suurimmassa osassa työtehtäviä. Erilaiset toiminnalliset tiedot ja taidot ovat entistä tarpeellisempia. Muutoksia on tapahtunut työtavoissa, organisaatioissa, ammattirakenteissa sekä ammatintaitovaatimuksissa. Perinteisten varmojen työpaikkojen osuus on kaventunut, lyhytaikaiset työsuhteet yleistyneet ja liikkuvuus työelämässä lisääntynyt. Ihmisten työhistoriat ovat hyvin monimuotoisia. Enää ei valmistuta elinikäiseen ammattiin, vaan ala saattaa vaihtua montakin kertaa. Uusia ammattiryhmiä syntyy samalla, kun jotkut ammatit lakkaavat olemasta. Erityisesti teknologian kehitys näkyy tavassa, jolla ihmiset nykyään tekevät työtään. Työpaikan ja työtehtävien muutokset ja niiden edellyttämä uusi osaaminen ja sopeutuminen herättävät monenlaisia tunteita ja vaativat työntekijöiltä uusia taitoja. 104

106 Toimialat ovat muuttuneet teknologian myötä niin, että työntekijöiden määrä on vähentynyt alkutuotannossa ja teollisuudessa ja lisääntynyt palveluissa. Pientyöpaikat, mikroyritykset ja yhden hengen yritykset ovat lisääntyneet. Suuri osa työntekijöistä on aiempaa vanhempia. Eläkkeelle siirtyvät suuret ikäluokat vähentävät työvoiman määrää ja aiheuttavat työvoimapulaa. Samalla työyhteisöstä poistuu kokeneita työntekijöitä, jotka vievät mukanaan kokemuksen ja ns. hiljaisen tiedon. Vaikka uuden tietotekniikan ja automaation käyttöönotto on muuttanut työelämää, se ei ole merkittävästi vähentänyt työn kuormittavuutta. Työvoiman vähentäminen sekä tuottavuus- ja laatuvaatimusten kasvu ovat lisänneet työn kuormittavuutta. Kokoaikatyössä työajat ovat pidentyneet 1990-luvulta lähtien ja ylitöiden määrä on lisääntynyt. Samanaikaisesti työn henkinen kuormittavuus, stressi ja kiire näyttävät lisääntyneen. Työn ja vapaa-ajan välinen raja on monen työntekijän kohdalla hämärtynyt niin, että noin puolella palkansaajista työasiat jossain määrin tunkeutuvat vapaa-ajalle. Jos työn ja vapaa-ajan sekoittuminen ei ole hallinnassa, työntekijä voi uupua. Työelämän muutoksiin on pyritty vastaamaan uusilla organisaatiostrategioilla, mikä on johtanut mm. julkisten palveluiden yksityistämiseen, henkilöstövähennyksiin sekä pyrkimyksiin joustaa työvoiman käytössä. Erilaisten määräaikaisten ja epätyypillisten työsuhteiden (mm. vuokratyön) määrä on lisääntynyt. Lama-aikoina tai kiristyvän kilpailun vuoksi organisaatioissa voidaan päätyä lomautuksiin, irtisanomisiin, työntuntien vähenemiseen tai erilaisiin työtehtävien muutoksiin. Muutokset työelämän vaatimuksissa vaikuttavat tulevaisuuden ammatteihin ja ammattitaitovaatimuksiin. Ammatillisen koulutuksen ja aikuiskoulutuksen suunnittelussa ja toteuttamisessa joudutaan lisäämään koulutuksen ja elinkeinoelämän yhteistyötä ja etsimään uusia menetelmiä koulutustarpeiden ennakointiin. Jatkuvat muutokset työelämässä edellyttävät myös työntekijöiltä jatkuvan kouluttautumisen lisäksi hyvää muutoksenhallintakykyä ja erilaisia toiminnallisia tietoja taitoja, jotka ovat entistä tarpeellisempia. Tietoyhteiskunnan edistyminen ja teknologisten ratkaisujen levittäytyminen yhä laajemmalle luo työelämälle myös uusia mahdollisuuksia. Sen avulla voidaan vapautua rutiinitehtävistä, mikä vapauttaa resursseja muihin tehtäviin. Lisäksi voidaan luoda uuden tyyppisiä palveluita ja löytää ratkaisuja esim. syrjäisten seutujen peruspalvelujen turvaamiseen ja palveluiden laadun parantamiseen luomalla uuteen tietoon ja teknologiaan liittyviä ratkaisuja ja palvelukonsepteja. Haasteellista tässä ns. ubiikkiyhteiskunnassa on se, että asioiden ja ilmiöiden ymmärtäminen nousee entistä tärkeämmäksi, mikä asettaa haasteita mm. koulutusjärjestelmälle. Työelämässä se voi johtaa uudelleen eriytyneisiin työnkuviin ja uudenlaisiin työelämän vaatimuksiin, jotka nekin edellyttävät yhteiskunnassa uudelleen- ja täydennyskoulutuksen tehostamista. Ubiikkiyhteiskuntaan liittyy sen mahdollisuuksien lisäksi myös ongelmallisia kysymyksiä, jotka liittyvät erityisesti yksilösuojaan ja tasa-arvoon

107 työelämän muutokset edellyttävät sen kehittämistä ja muutosten aiheuttamien riskitekijöiden minimoimista Työelämän suuret muutokset ja epävarmuustekijät lisäävät työntekijöiden riskiä saada terveysongelmia. Kotimaisissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa on toistuvasti osoitettu, että suuri muutos, tarkoitti se sitten henkilöstövähennystä, yrityksen laajentumista tai irtisanotuksi joutumista, heikentää kohteeksi joutuneen työntekijän terveyttä. Suomalaisissa kuntasektoriin kohdistuneissa tutkimuksissa on myös todettu, että suuret henkilöstövähennykset lisäävät työhön jääneiden sairauspoissaoloja, tuki- ja liikuntaelinsairastavuutta, masennuslääkkeiden käyttöä, työkyvyttömyyseläkkeelle joutumista ja kuolleisuutta verrattuna niihin työhön jääneisiin työntekijäryhmiin, joihin ei kohdistunut henkilöstövähennystä. Työhön jääneiden terveysongelmien taustalla havaittiin olevan lisääntynyt työmäärä, vähentyneet vaikutusmahdollisuudet ja kasvanut epävarmuus. Työelämän kehittäminen myönteiseen suuntaan on erittäin tärkeää työntekijöiden jaksamisen ja työurien pidentämisen turvaamiseksi. Se on myös olennaista, jotta yritykset ja työnantajat voivat kilpailla yhä vähenevistä työvoimaresursseista. Työelämän kehittäminen vaatii monipuolista ja kokonaisvaltaista tietoa, taitoa ja tahtoa. Työyhteisöjen kehittäminen, työn vaatimusten ja voimavarojen oikea mitoittaminen, työntekijöiden vaikuttamismahdollisuus ja ammatillinen kehittyminen ovat avaintoimintoja. Työelämän kehittäminen on tärkeää myös siksi, että se kykenee paremmin vastaamaan työntekijöiden arvioissa ja asenteissa tapahtuviin muutoksiin ja kilpailemaan osaavasta työvoimasta. Ihmiset ja erityisesti nuoret haluavat työltään mielekkyyttä, haastavuutta ja mielenkiintoisuutta. Halutaan tehdä työtä, jolla on vaikutusta ja jonka sisältöön voidaan itse vaikuttaa. Toisaalta työltä halutaan lisää joustavuutta niin, että se ottaa nykyistä paremmin huomioon mm. ihmisten elämäntilanteet ja halun saada aikaa perheelle ja työelämän ulkopuolisille aktiviteeteille. Samoin erilaiset inhimilliset ja ekologiset seikat korostuvat työn valinnassa. 3.6 Kulttuuri- ja vapaa-ajanpalvelut Kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluiden merkitys kasvaa. Niiden tarjonta vaikuttaa mm. alueiden houkuttelevuuteen asuinpaikkoina ja siten niiden mahdollisuuksiin houkutella uusia asukkaita ja työvoimaa. Kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluiden tarjonta vaihtelee alueittain. Eniten monipuolista kulttuuri- ja vapaa-ajantarjontaa on suurissa kaupunkikeskuksissa. Monipuolisten palveluiden tarjoamiseksi palvelujen tarjontaa tulee lisätä myös suurten kaupunkiseutujen ulkopuolella kehittämällä mm. uusia palvelumuotoja ja konsepteja käyttämällä hyväksi esim. tietotekniikan luomia mahdollisuuksia. 106

108 Taiteen ja kulttuurin alojen osaajien keskittymät vahvistavat alueiden innovaatiopotentiaalia ja edistävät luovan talouden kehitystä. Alueelliset tarpeet tulee ottaa huomioon kulttuurin ja taiteen edistämisessä. Kulttuuri- ja vapaa-ajanpalveluita tuotetaan julkisen ja kolmannen sektorin yhteistyönä, jossa välittäjäorganisaatioilla on merkittävä rooli. Kulttuuri- ja vapaa-ajanpalveluiden merkitys osana Suomen kansantaloutta on merkittävämpi kuin usein ajatellaan. Kulttuurin toimialoilla työskenteli eri ammateissa vuonna 2007 yli henkeä. Määrä oli 4,25 prosenttia Suomen koko työllisestä työvoimasta. Euroopan unionin tilastovirasto Eurostatin mukaan kulttuurityövoiman osuus koko työvoimasta oli Suomessa vuonna 2005 EU-maista kolmanneksi suurin Hollannin ja Ruotsin jälkeen. Työllistävyys jakautuu julkiselle, yksityiselle ja 3. sektorille. Kulttuurialojen tuottama arvonlisäys oli kansantaloudessa vuonna 2007 yli 4,9 miljardia euroa (3,2 %) ja oli siten suurempi kuin esimerkiksi matkailun, alkutuotannon toimialojen, majoitus- ja ravitsemustoiminnan tai massan ja paperin valmistuksen arvonlisäys. Kulttuurin arvonlisäyksestä merkittävä osuus syntyy joukkoviestinnän alueella. Sen BKT-osuus oli noin 1,7 prosenttia. Taiteilija-, näyttämö- ja konserttitoiminnan osuus oli 0,2 prosenttia koko kansantalouden arvonlisäyksestä. Kulttuuri- ja vapaa-ajanpalveluiden rooli on kasvamassa Kulttuurin kulutus on Suomessa EU-maiden huippua. Suomalaiset kotitaloudet kuluttivat vuonna 2007 kulttuuriin ja joukkoviestintään yhteensä yli 6,4 miljardia euroa, mikä vastasi 7,1 prosentin osuutta kaikesta yksityisestä kulutuksesta. Kotitaloudet käyttivät kulttuuri- ja joukkoviestintäsektorin tarjoamiin hyödykkeisiin ja palveluihin yhteensä hieman yli neljä miljardia euroa. On ennakoitavissa, että se pysyy vähintään ennallaan tai jopa kasvaa vuoteen 2020 mennessä. Kulttuuritarjonnassa on alueellisia eroja johtuen niiden erilaisesta tarjonnasta eri alueilla. Tilastokeskuksen Alueiden kulttuurit julkaisun mukaan mm. pääkaupunkiseudulla käydään muuta maata useammin museoissa ja elokuvissa. Sen sijaan kirjastojen kävijämäärät jakautuvat tasaisemmin eri puolilla maata. Kulttuuripalveluiden tarjontaa ja niiden uudenlaisia muotoja on kehitettävä, jotta palvelut olisivat entistä paremmin ja kattavammin käyttäjien saavutettavissa. Kunnista 38 % ennustaa, että taide- ja kulttuuripalveluiden kysyntä tulee kasvamaan. Kulttuurialan palveluiden kysynnän arvioidaan kasvavan mm. väestön ikääntymisen vuoksi, sillä eläkkeelle jäävillä on käytettävissään yhä enemmän taloudellisia voimavaroja ja aktiiviväestöä enemmän vapaa-aikaa. Myös eläkeläisten aiempaa korkeampi koulutustaso ennustaa kulttuuriaktiivisuuden kasvua heidän keskuudessaan. Kulttuuripalveluiden merkitys kasvaa myös nuorten elämässä ja vapaaajassa. Voidaan ennakoida, että tämä trendi jatkuu tulevien vuosien aikana, sillä

109 nuorten elämyshakuisuus on ennemmin kasvava kuin laantuva trendi. Nämä trendit luovat lisää kysyntää kulttuuripalveluille ja luovat mahdollisuuksia kulttuurialan yritystoiminnalle. Tulevaisuudessa kulttuuritoiminta on yhä läheisempi osa muuta palvelutoimintaa. Monipuolisen yhteistyön, verkottumisen ja erityisesti tietoyhteiskunnan uusien ratkaisujen ja palvelujen avulla kulttuuritarjontaa ja palveluita voidaan hyödyntää nykyistä paremmin ja alueellisesti kattavammin ja siten lisätä kansalaisten hyvinvointia. Samalla voidaan vahvistaa kulttuurin kotimaista kulutusta ja luoda pohjaa luovien alojen kehittymiselle, kansainvälistymiselle ja viennille. Taide- ja kulttuuripalveluiden lisääminen ja parantaminen edellyttää lisääntyvää yhteistyötä julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin toimijoiden välillä. Palveluiden yhteistuottaminen, ostopalveluiden, välittäjäorganisaatioiden tai tilaajatuottaja -mallin käyttö edellyttävät kuitenkin osaamisen kehittämistä koko kulttuurisektorilla. Palveluiden tuottavuuden lisääminen on myös kulttuuripalvelujen osalta tärkeää. Nykyinen suhteellisen heikko tuottavuus näkyy mm. siinä, että kulttuurin toimialojen osuus työllisistä on selvästi suurempi (4,2 % kaikista työllisistä) kuin niiden osuus koko talouden arvonlisäyksestä (3,2 %). Tuottavuuden lisääminen edellyttää kysyntälähtöisyyden lisäämistä ja nykyistä parempaa liiketoimintaosaamista. Välittäjäportaan (jakelijat, levittäjät, agentuurit, managerit) kehittäminen yhdessä kasvuyrittäjyyden kanssa on tässä yhteydessä keskeinen haaste. Kirjastopalveluilla on huomattava yhteiskunnallinen merkitys. Niiden alueellisesti kattavalla tarjonnalla pyritään varmistamaan kansalaisten sivistykselliset perusoikeudet maan eri osissa sekä tiedon ja kulttuurin saatavuus ja saavutettavuus myös verkottuneessa tieto-, kansalais- ja oppimisyhteiskunnassa. Yleisten kirjastojen merkitys tiedonhallinta- ja medialukutaitojen opastuksessa ja tietohuollon varmistajana kasvaa. Alueellisesti tasapainoisesti järjestetyt kirjasto- ja tietopalvelut vähentävät digitaalista kuilua ja asiakkaiden tiedollista syrjäytymistä. Maakuntakirjastot ovat keskeinen osa yleisten kirjastojen verkkoa. Maakuntakirjastot täydentävät alueellaan muiden yleisten kirjastojen palvelutehtävää ja tukevat alueensa yleisten kirjastojen tietopalvelua. 3.7 Hyvinvointi- sekä sosiaali- ja terveyspalvelut Suomessa on elinvoimainen ja toimintakykyinen sekä eheä kunta- ja palvelurakenne. Laadukkaat palvelut ovat asiakkaiden saatavilla kaikkialla maassa. Palvelurakenne on kattava ja taloudellinen, mikä mahdollistaa voimavarojen tehokkaan käytön. 108

110 Sosiaali- ja terveyspalveluilla on suuri merkitys ihmisten hyvinvoinnille, kansantaloudelle, palvelujen julkiselle rahoitukselle ja aluekehitykselle. Toimivat hyvinvointipalvelut ovat keskeinen ja jatkossa yhä tärkeämpi tekijä Suomen ja sen alueiden kilpailukyvyn rakentamisessa Julkisesti ja yksityisesti tuotettujen sosiaali- ja terveyspalvelujen yhteenlaskettu arvo oli vuonna 2007 yli 19 miljardia euroa. Kuntien ja kuntayhtymien menoista sosiaali- ja terveyspalvelujen osuus on puolet. yhteiskunnan muutokset ja erityisesti ikääntymisen haasteet edellyttävät julkisten palveluiden uudistamista Väestön ikääntyminen lisää palvelujen ja alan henkilöstön tarvetta. Vuoteen 2020 mennessä noin puolet sosiaali- ja terveyspalveluissa työskentelevistä ihmisistä jää eläkkeelle. Jos palvelujen käyttö ja alan tuottavuus kehittyy kuten tähänkin asti, sosiaali- ja terveyspalveluihin tarvittaisiin vuoteen 2040 mennessä uutta työntekijää. Yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset edellyttävät julkisten palveluiden uudistamista. Väestön ikääntymisen ja palvelutarpeen kasvun lisäksi myös talouskriisin sekä sitä seuraavan hitaan kasvun seurauksena palvelujen tuottavuusvaatimus korostuu entisestään. Veroasteen nousupaineiden hillitsemisessä julkisten palveluiden tuottavuus on avainasemassa. Palvelurakenteiden ja -muotojen uudistamisella tulee varmistaa palvelujen saatavuus, laatu ja tehokkuus niin, että ne ovat sitä myös tulevaisuudessa. Julkisen sektorin lisäksi tulee etsiä keinoja yksityisen yritystoiminnan mahdollisuuksista. Elinkeinoelämän rakennemuutoksessa hyvinvointiala voi kehittyä uudistuksen myötä kasvavaksi ja kansainvälistyväksi toimialaksi. Hyvinvointi- sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämiseksi ja tehostamiseksi käynnistetyn kunta- ja palvelurakenneuudistuksen eräs keskeisiä päätavoitteita on sosiaali- ja terveyspalvelujen laadun ja saatavuuden parantaminen. Puitelain mukaisesti uudistuksen tarkoituksena on turvata perusoikeuksien toteutuminen palvelujen saatavuuden ja laadun osalta yhdenvertaisesti asuinpaikasta riippumatta. Yhteistoiminta-alueiden ja laajan väestöpohjan kuntayhtymien perustamisessa tavoitteena on vahvistaa ehkäisevää työtä, turvata peruspalveluiden saatavuus, laatu ja rahoitus, edistää väestön terveyttä ja hyvinvointia, kaventaa väestöryhmien välisiä hyvinvointieroja, parantaa palveluiden vaikuttavuutta ja hallita kustannuskehitystä. Väestöpohjavelvoitteita perustellaan esityksessä sillä, että riittävillä väestöpohjilla turvataan rahoitus, henkilöstön rekrytointi ja osaaminen sekä palveluiden laatu ja palveluverkon kattavuus. Sosiaali- ja terveydenhuollon muutosprosessi kunnissa jatkuu 2010-luvulla, sillä useissa kunnissa rakenteiden kehittäminen on edelleen kesken. Uudistuksen merkittävimmät vaikutukset liittyvät yhteistoiminta-alueisiin. Niiden toimintaperiaatteet ja ohjaus hakevat vielä monissa tapauksissa muotoaan eivätkä kaikki yhteistoiminta-alueet ole vielä aloittaneet toimintaansa. Tämä saattaa joissakin tapauksissa johtaa myös ohjaustarpeen kasvuun

111 Kunnilla on sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisvastuu. Kunnat päättävät, miltä osin ne tuottavat palvelut itse, miltä osin ostavat niitä yrityksiltä tai järjestöiltä tai missä laajuudessa ne hyödyntävät palveluseteliä palvelujen järjestämisessä. Sosiaali- ja terveyspalveluja koskeva lainsäädäntö ja kuntien järjestämisvastuu luovat alalle monista muista toimialoista poikkeavat rakenteet ja toimintaympäristön. Palvelujen tuotantotapojen kehittäminen edellyttää kuntien ja yksityisen sektorin sekä kolmannen sektorin tiivistä yhteistyötä ja kumppanuutta palvelutarpeisiin vastaavien palvelukokonaisuuksien kehittämiseksi. Palvelujärjestelmän kehittämisessä lähtökohtana on asiakkaan palvelutarve eli kuluttajanäkökulma. Asiakkaan valinnan mahdollisuuksien parantaminen edellyttää, että asiakas voi aidosti verrata eri palveluja ja palvelukokonaisuuksia sekä niiden sisältöä, hinnoitteluperusteita ja hintoja keskenään. Palvelutarpeiden kehitystä koskevat vaihtoehtoiset pohdinnat korostavat sitä, että palvelujen riittävyyden, saatavuuden ja laadun turvaaminen on tulevina vuosikymmeninä sosiaali- ja terveydenhuollon keskeisin tehtävä. Kehitys haastaa lääketieteen ohella myös sosiaali- ja terveyspalvelut innovatiivisiin ratkaisuihin. Tällaisia ovat esimerkiksi eriasteisesti toimintakyvyltään heikentyneiden ikäihmisten arjessa selviämistä tukevat palvelukonseptit ja niihin liittyvät teknologiat. Innovaatioiden synnyttämisessä yhteistyön ja verkostojen merkitys on keskeinen. Kun uudet innovaatiot ja ideat tulevat oman organisaation ulkopuolelta, on julkisten palveluiden uudistamisen kannalta tärkeää pystyä synnyttämään näitä kumppanuussuhteita yksityisen sektorin kanssa. 3.8 Arvojen ja asenteiden muutokset Ihmisten arvot ja asenteet vaikuttavat tulevaisuudessa yhä enemmän siihen, missä ja miten he haluavat asua, elää ja työskennellä ja siten alue- ja yhdyskuntarakenteen muodostumiseen. Ekologisuudella, inhimillisillä arvoilla ja erilaisilla elämiseen ja asumiseen liittyvillä trendeillä yhä suurempi merkitys ihmisten tekemissä arvovalinnoissa. Ihmisten arvot ja asenteet luovat myös uusia mahdollisuuksia yritystoiminnalle. Ihmisten arvot ja asenteet vaikuttavat alueiden kehitykseen erityisesti tulevaisuudessa, mikäli ihmisten mahdollisuudet osallistua ja vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä lisääntyvät. Ne vaikuttavat siihen, miten ihmiset haluavat asua, tehdä töitä ja elää. Selkeänä trendinä viime vuosina on ollut erityisesti inhimillisten ja ekologisten arvojen korostuminen tehokkuusajattelun vastapainona. Arvojen ja asenteiden muutoksia ja niiden vaikutuksia ei toistaiseksi ole juuri otettu huomioon aluekehityksen strategioita pohdittaessa. Kun tarkastellaan alueiden tulevaa kehitystä ja toimenpiteitä, erityisesti nuorten arvot ja tulevaisuuden 110

112 odotukset vaikuttavat siihen, millaiseksi mm. väestön asumisen ja työskentelyn painopisteet tulevaisuudessa muodostuvat. Yhteiskunnassa on parhaillaan syntymässä hyvinkin erilaisia suuntauksia, joilla on vaikutusta sekä erilaisten palveluiden kysyntään että siihen, miten ihmiset haluavat asua ja elää. Yksi keskeisimmistä on kestävän kehityksen ja ekologisuuden periaatteen tulo kiinteäksi osaksi kaikkea toimintaa. Pyrkimys ekologisuuteen kaikessa toiminnassa on osa jokaisen arkipäivän valintoja. Taloudellisen toiminnan keskiössä on ns. green growth, jossa kaikki taloudellinen toiminta lähtee liikkeelle ekologisuudesta ja kestävän kehityksen periaatteesta. Sen voidaan olettaa luovan uuden tyyppistä taloudellista toimintaa ja toisaalta vahvistuessaan muuttavan esim. kysyntää mm. kulutus- ja päivittäistavarakaupan osalta. Toinen yhä enemmän huomiota saava periaate on ns. hitausliike. Slow Life, Slow Food, Slow Travel ja Slow Housing ovat käsitteitä, joista on viime aikoina kuultu paljon. Jatkuvien muutosten ja erityisesti viestintävälineiden (internet, sähköposti, matkapuhelin) vaatiman huomion takia elämän, yhteiskunnan ja talouden rytmi tuntuu jatkuvasti kiihtyvän. Vastapainoksi tarvitaan aikaa, tilaa ja elämän hidastamista. Liikkeessä on kyse kiireettömyydestä, johon päästään karsimalla töitä ja elintasoa ja tekemällä terveellä tavalla itsekkäitä valintoja. Liikkeeseen kuuluu kiireetön oleskelu, ruokailu, yhteisöllisyys ja mm. rauhallinen ja sopusointuinen suhde luontoon. Liikkeen periaatteiden huomiointi esim. yhdyskuntarakenteessa painottaa ihmisten luontokosketusten tärkeyttä myös kaupunkiympäristöissä ja lähimetsien merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. Käsitteen sisältö on jatkuvasti laajenemassa mm. hitaaseen asumiseen, jossa rakennetun tilan käytössä pyritään ottamaan huomioon hitauden ja rauhallisuuden periaate yhdessä ekologisuuden kanssa. Hitausliikkeen puolestapuhujat näkevät, että tämän periaatteen mukaisen toiminnan ja asumisen huomiointi yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä esim. yhdyskuntarakenteen kehittämisessä voisi olla Suomelle erinomainen matkailullinen ja korkeasti koulutettujen maahanmuuttoa edistävä vahvuus, sillä mahdollisuudet tähän ovat Suomen puhtaan luonnon ja väljyyden (=tila) vuoksi mitä parhaimmat. Toisaalta puhutaan ihmisten lisääntyvästä tarpeesta saada uusia elämyksiä. Puhutaan elämyksellisyyden lisääntymisestä ja elämystalouden syntymisestä, johon liittyy mm. äärielämysten etsintä ja kokeilu. Tähänkin katsotaan Suomen tarjoavan hyviä mahdollisuuksia, mikäli siihen liittyviä trendejä osataan hyödyntää. Elämyksellisyyden tavoittelussa ekologisuuden tulee kuitenkin olla läpimenevänä teemana niin, ettei elämysten tavoittelu tapahdu luonnon ja ympäristön kustannuksella. Nuorten arvoja ja asenteita on tutkittu vuoden 2009 nuorisobarometrissa. Mm. nuorten asumiseen liittyvillä asenteilla voidaan olettaa olevan vaikutusta siihen, mihin nuoret asettuvat asumaan, miten he haluavat asua, mitä palveluja ja olosuhteita he arvostavat ja kuinka liikkuvana työvoimana heitä voidaan pitää. Barometrin antamien tulosten mukaan kohtuuhintainen asuminen, asuinpaikan turvallisuus ja työnsaanti ovat säilyneet vuosina tärkeimpinä asuinpaikan valitsemiseen vaikuttavina tekijöinä. Sukulaisten läheisyys on edellä mainittuihin verrattuna

113 huomattavasti vähäisempi tekijä ja korostuu lähinnä silloin, kun omat lapset ovat pieniä, jolloin läheisten turvaverkoilla on jaksamisen kannalta huomattava merkitys. Koulunsa päättäneiden tai päättämässä olevien nuorten alueellinen liikkuvuushalukkuus on korkea ja he ovat valmiita muuttamaan erityisesti työpaikan saamiseksi. Kaupungissa asuvat nuoret viihtyvät erityisen hyvin kaupunkimaisissa ympäristöissä. Mitä suuremmasta kaupungista tai kaupunkialueesta on kyse, sitä selkeämmin nuoret kokevat haluavansa asua kotikaupungissaan. Ero pääkaupunkiseudun ja maaseutumaisten kuntien kesken on merkittävä. Maaseudulla asuvat nuoret ovat valmiimpia muuttamaan koulutuksen ja työn perässä muualle. Huolimatta siitä, että nuoret asuvat mielellään kaupungeissa, he kokevat kuitenkin olevansa enemmän maaseutuhenkisiä kuin urbaaneja. Erityisesti lapsia saaneet nuoret ovat maaseutuhenkisiä. Enemmistö nuorista vanhemmista kokee olevansa maaseutuhenkisempiä kuin urbaaneja. Tulosta ei selitä lasten saamisen suurempi yleisyys maaseutumaisissa kunnissa. Maaseutuhenkinen-urbaani-jakaumat eivät seuraa tarkasti vastaajan asuinkunnan tyyppiä. Kaupunkimaisissa kunnissa asuvista nuorista 38 prosenttia on tarkasteluasteikon maaseutuhenkisemmässä päässä, mikä saattaa ilmentää suomalaisen kaupunkirakenteen maaseutumaisuutta. Nuorille on tärkeää saada osallistua ja vaikuttaa oman elinympäristönsä kehittämiseen, koska se lisää heidän viihtyvyyttään ja myös sitoutumista omaan kotipaikkakuntaan. Nuorten kokemukset vaikuttamismahdollisuuksista oman asuinkuntansa asioihin vaihtelevat. Tuloksista näkyy selvästi, että nuorille ei ole kertynyt aitoja henkilökohtaisia vaikuttamisen kokemuksia. Alueellisesti tulokset eivät poikkea toisistaan oleellisesti, mutta pääkaupunkiseudulla asuvien nuorten vaikuttamiskokemukset ovat heikoimmat. Tietoa osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksista asuinkunnassaan saavat parhaiten maaseutumaisissa kunnissa asuvat nuoret. Nuoret näkevät toisaalta yleisen vaikuttamismahdollisuuden verrattain myönteisenä, mitä kuvastaa nuorten enemmistön kokemus vaikutusmahdollisuuksien olemassaolosta juuri nuorten asioissa. (Nuorisobarometri 2008) Nuorten toimeentulo, hyvinvointi ja yleinen viihtyvyys ovat alueiden vetovoimaisuuden ja myönteisen kehityksen perusedellytyksiä. Kehittämistyössä nuoret tuleekin nähdä omana erityiskohderyhmänä, jonka koulutus, työllistymis-, harrastusja vaikutusmahdollisuudet ovat tärkeitä aluekehityksen painopistealueita. Tavoitteena tulee olla nuorisoystävällinen alueellinen kehittäminen, mikä tarkoittaa käytännössä elinympäristöä ja maakuntia, joihin nuoret ovat kiintyneet ja joiden kehittämisessä he ovat aktiivisesti mukana. Nuorten tukeminen aktiiviseen kansalaisuuteen, heidän tukeminen siirtymisessä koulutukseen tai työhön, nuorten tarvitsemien palvelujen parantaminen, varhaisen tuen toteuttaminen sekä syrjäytymisen ehkäiseminen ovat keskeisessä asemassa myös Lissabonin strategiassa ja sitä toimeenpanevassa eurooppalaisessa nuorisosopimuksessa. Euroopan unionin ministerineuvosto hyväksyi uuden nuorisoalan yhteistyökehyksen vuosille Yhteistyölle asetettiin kaksi päätavoitetta, jotka ovat: (1) luodaan kaikille nuorille enemmän ja yhtäläisiä mahdollisuuksia 112

114 koulutuksessa ja työmarkkinoilla ja (2) edistetään kaikkien nuorten aktiivista kansalaisuutta, sosiaalista osallisuutta ja solidaarisuutta. Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää valtavirtaistamisaloitteita ja monialaista lähestymistapaa. Kaikilla nuorten elämään vaikuttavilla politiikan aloilla tulee nuorisoasiat ottaa asianmukaisesti huomioon päätösten valmistelussa, täytäntöönpanossa ja arvioinnissa. Päätökseen on myös kirjattu, että ministerineuvoston päätöksen toimeenpano toteutetaan kansallista toimivaltaa kunnioittaen. 3.9 Kilpailukykyiset kaupunkiseudut Kaupunkiseutujen ja erityisesti metropolialueen merkitys kansatalouden vetureina kasvaa samalla, kun aluerakenteen keskittymiskehitys jatkuu. Metropolialueen kilpailukykyä Suomen kansatalouden veturina tulee vahvistaa verkostometropolin periaatteen mukaisesti. Suurimmilla kaupunkiseuduilla on parhaat mahdollisuudet toipua talouskriisistä ja vastata globaalin maailmantalouden kilpailuvaatimuksiin. Näiden seutujen kilpailukyvyn turvaaminen on kansallinen etu, koska suurten keskusten taantuminen johtaisi itse keskusten lisäksi myös laajan niitä ympäröivän alueen ja niistä riippuvaisten pienempien kaupunkiseutujen taantumiseen. Suuruus ei yksin turvaa riittävää kilpailukykyä, minkä vuoksi on tärkeää panostaa metropolialueen ja muiden suurten kaupunkiseutujen kilpailukyvyn vahvistamiseen sekä varmistaa pienempien kaupunkiseutujen ja niitä ympäröivien alueiden kehitys. Tarvitaan alueittain ja kaupunkiseuduittain erilaistettuja kehittämistoimia, jotka rakentuvat kunkin alueen ja seudun omiin vahvuuksiin ja mahdollisuuksiin. Kaupunkiseutujen kehittämisessä sosiaalisten ongelmien hoitoon tulee kiinnittää enemmän huomiota ja niistä tulee muodostaa entistä kiinnostavampia ja haluttuja asuinympäristöjä kilpailukyvyn ja osaamisen kehittämisen lisäksi. Kaupungit ovat ilmastonmuutoksen torjunnassa keskeisiä toimijoita. Kaupunkialueiden suuri haaste on ekologisesti kestävien liikenne- ja energiajärjestelmien kehittäminen sekä yhdyskuntarakenteen tiivistäminen asumisviihtyvyyttä heikentämättä. Kuntarakenteen muutoksen myötä kaupunkimaisuus ja maaseutumaisuus lomittuvat hallinnollisissa kaupungeissa, mikä edellyttää kaupunki ja maaseutukäsitteiden uudelleenarviointia. Kaupunkiseutujen merkitys kansatalouden vetureina kasvaa ja aluerakenteen keskittymiskehitys jatkuu Kaupunkiseutujen merkitys kansantaloudelle on kasvanut voimakkaasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Yrityksistä, työpaikoista ja väestöstä yhä suurempi osa

115 sijaitsee kaupunkiseudulla. Samoin maan taloudellinen kehitys perustuu entistä voimakkaammin suurten kaupunkiseutujen ja niiden kehyskuntien kilpailukykyyn. Globalisaatio, ilmastonmuutos ja väestönkehitys sekä talouskriisin jälkeinen kehitys näyttävät johtavan aluerakenteen keskittymiskehityksen jatkumiseen. Ilmastonmuutoksen edellyttämien päästörajoitusten ja toisaalta kehittyvien maiden talouskasvun vuoksi energian hinta nousee ja liikkuminen kallistuu, minkä seurauksena yhdyskuntarakenteen eheyttämisen tarve kasvaa. Toisaalta kiristyvä globalisaatio vahvistaa osaamistaloutta, jolloin vain riittävä kriittinen koko sekä vetovoimainen ja kilpailukykyinen ympäristö tarjoaa tarpeeksi korkean osaamisen työpaikkoja ja työvoimaa. Lisäksi nettomuuttoliike näyttää edelleen kohdistuvan kaupunkiseuduille ja erityisesti suurimmille kaupunkiseuduille ja väestön ikääntymisen edellyttämä monipuolinen palvelutarjonta, joka on sijoittunut etupäässä kaupunkeihin, korostaa kaupunkiseutuja asuinpaikkoina. Myös maahanmuutto on toistaiseksi keskittynyt muutamalle suurimmalle kaupunkiseudulle. Kansainväliset esimerkit osoittavat, että myös innovaatiotoiminta keskittyy ja hakeutuu alueille ja paikkoihin, joissa on sille suotuisat olosuhteet. Kansallisten innovaatiojärjestelmien sijasta huomio kiinnittyy yhä enemmän innovaatioiden ekosysteemeihin, jotka ovat paikallisesti ja alueellisesti kiinnittyneitä, mutta samalla globaalisti verkottuneita. Niissä yhdistyvät uusien innovaatioiden kysyntä ja tarve, ideat ja niiden toteuttamiseksi tarvittavat kyvyt. Tällaisten ekosysteemien dynamiikka perustuu yhteisöihin, joissa vallitsee yhteistyön, tiedon ja ideoiden jakamisen ja riskinottohalukkuuden kulttuuri. Usein tällaiset edellytyksen täyttyvät nimenomaisesti kaupunkiympäristöissä, jotka ovat otollisia tieteelliselle ja taiteelliselle luovalle toiminnalle, joka syntyy ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Kaupungit ovat otollisia paikkoja myös luovan yritystoiminnan kehittymiselle. Niiden kulttuuritarjonnan monipuolisuus vaikuttaa erityisesti koulutettujen ja luovien ihmisten asuin- ja työpaikkapäätöksiin. Monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus ja avoimuus uusille ajatuksille ovat tärkeitä myös kansainvälisten yritysten sijoittumisen kannalta. Suuruus ja keskittyminen eivät takaa menestystä Kehittyviä kaupunkiseutuja ovat erityisesti Helsingin metropolialue ja suurimmat kaupunkiseudut. Suuria kaupunkiseutuja ympäröi pienempien kaupunkien ja kuntien muodostama elinvoimainen kehysalue. Niiden ulkopuolelle jäävät syrjäiset maaseutu- ja saaristoalueet ja tulevaisuudessa myös joitakin taantuvia kaupunkiseutuja. Kuntaliiton teettämän suurten kaupunkien tulevaisuutta koskevan selvityksen (Acta nro 212/2010) mukaisesti tulevaisuuden uhkakuvana voi olla tilanne, jossa jopa nykyisten suurten kehittyvien kaupunkiseutujen asema kehittyvinä ja elinvoimaisina keskusseutuina saattaa olla uhattuna, mikäli ne eivät selviä globalisaation ja kiristyvän kilpailun haasteista. Tämä johtaisi itse keskusten lisäksi myös laajan niitä ympäröivän alueen ja niistä riippuvaisten pienempien kaupunkiseutujen taantumiseen. 114

116 Taloudellisen kasvun ja toiminnan keskittyminen suuriin kaupunkikeskuksiin näyttää pitkän aikavälin kehityksen ja käytännön kokemusten pohjalta väistämättömältä. Kiristyvässä kilpailussa sitä pidetään hyvänä asiana, koska se keskittää käytettävissä olevia voimavaroja ja mahdollistaa monipuolisten ja kilpailukykyisten kaupunkiseutujen kehittämisen. Keskittymisen ja koko maan taloudellisen menestyksen välinen yhteys ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Vaakakupissa painavat keskittymisen hyödyt ja haitat. Koko kansantalouden ongelma on se, että palvelujen yksikkökustannukset kasvavat tyhjenevällä maaseudulla. Keskuksiin siirtyy myös maaseudun tarvitsemia henkisiä ja aineellisia voimavaroja. Toisaalta menestyvät kasvukeskukset tuottavat valtiolle verotuloja, joita voidaan käyttää infrastruktuuriin, palveluihin ja tulonsiirtoihin koko maassa. Suuret keskukset tuottavat myös palveluja (esim. kansainväliset lentoyhteydet), jotka hyödyttävät maan muita alueita. OECD:n tutkimusten mukaan taloudellisen kasvun, yritystoiminnan ja väestön keskittyminen suurille kaupunkiseuduille ei ole pelkästään positiivinen seikka eikä aina välttämättä turvaa riittävää kilpailuasemaa. Jossakin vaiheessa suurkaupunkien taloudellinen kasvu hidastuu ja saattaa jäädä jopa ympäröiviä alueita heikommaksi. Syitä tähän on useita. Keskittyminen nostaa maan, työvoiman ja muiden voimavarojen hintoja. Korkeat kustannukset vaikeuttavat erityisesti pienipalkkaisten asumista, vaikka heidän panoksensa on välttämätöntä heikompituottoisissa palveluissa. Liikenteen ruuhkat ja ympäristön tilan heikkeneminen lisäävät terveydenhoidon kustannuksia ja laskevat elämän laatua. Infrastruktuuri voi muodostua ongelmaksi erityisesti alueilla, joilla on paljon yhteiskunnallisesti tuettua asumista. Ympäristön laatu heikkenee alueilla, joilla esiintyy paljon taloudellisen toiminnan aiheuttamaa melua ja muita ongelmia. Monissa suurissa keskuksissa on pitkäaikaistyöttömyyttä, syrjäytymistä ja köyhyyttä. Suurituloisten ja pienituloisten erot kasvavat. Erityisen haavoittuvia ovat maahanmuuttajat ja heidän jälkeläisensä. Köyhyys ja sosiaalinen syrjäytyminen aiheuttavat rikollisuutta ja väestön kahtiajakautumista. Pidemmällä aikavälillä nämä lisäävät yhteiskunnallisia kustannuksia. Kaupunkiseutujen kehittäminen edellyttää eriytettyjä kehittämistoimia erilaisilla kaupunkiseuduilla Koska kaupungit toimivat jatkossakin keskeisinä taloudellisen kehityksen moottoreina, kaupunkiseutujen kokonaisvaltaisella kehittämisellä on huomattava merkitys sekä alueiden että koko maan kehitykselle. Valtio voi tukea kaupunkiseutuja strategisten valintojen tekemisessä ja niiden toteuttamisessa, mikä edistää sekä alueellista että kansallista kehitystä. Toistaiseksi suomalaisen kaupunkipolitiikan keskeisenä painopisteenä on ollut kilpailukyvyn vahvistaminen. Tämä painopiste säilyy jatkossakin tärkeimpänä, mutta kaupunkiseutujen kehittämistoiminnan keinovalikoimaa on tarpeen sopeuttaa suhteessa muuttuneeseen toimintaympäristöön. Tarvitaan entistä enemmän eriytettyjä toimenpiteitä erityyppisille kaupunkiseuduille. Näin todetaan hallituksen hyväksymässä kaupunkipolitiikan periaate

117 päätöksessä, joka linjaa kaupunkipolitiikan keskeiset periaatteet ja toimenpiteet vuosille Suurkaupunkiseuduille tarvitaan eriytettyjä kehittämistoimia, joilla voidaan vahvistaa suurimpien kaupunkiseutujen kansainvälistä kilpailukykyä, yhdyskuntarakenteen eheyttä ja ehkäistään niiden sosiaalista ja alueellista eriytymistä. Suurkaupungit ovat sijainniltaan, ominaisuuksiltaan ja mahdollisuuksiltaan hyvin erilaisia, mikä edellyttää kaikille yhtenäisten kehittämisperiaatteiden toteuttamisen osalta kaupunkiseuduittain erilaistettuja toimenpidepaketteja (tool kits), joissa otetaan huomioon suurkaupunkiseudun lisäksi sitä ympäröivät alueet ja niiden osaaminen ja vahvuudet. Tämä on tärkeää erityisesti alueellisesti kokonaisvaltaisen kehittämispolitiikan kannalta. Toisaalta se toimii välineenä, jolla suurkaupunkiseutujen ympäröivien alueiden kehittämistoimet voidaan nykyistä paremmin linkittää suurkaupunkiseutujen kehittämissuunnitelmiin ja hankkeisiin. Pienempien kaupunkiseutujen strategista kehittämistyötä ja verkottumista keskenään ja suurempien keskittymien kanssa tulee edistää niille soveltuvilla toimenpiteillä. Lisäksi tarvitaan toimenpiteitä, joilla voidaan edistää kaupunkien ja niitä ympäröivien alueiden entistä tiiviimpää yhteistyötä mm. luomalla kaupunkien välille erilaisia kasvukäytäviä, jotka sitova ne ja niiden väliset alueet aiempaa tiiviimpään yhteistyöhön keskenään. Kun useat kaupungit tulevat kuntarakenteen rationalisoitumisen myötä omaamaan myös hyvin maaseutumaisia alueita, tarvitaan myös aivan uudenlaista kaupunki-maaseutu -ajattelua ja tavoiteasetantaa. Kaupunkisen sisäisen kehityksen haasteena kaupunkirakenteen hajanaisuus ja sisäinen polarisaatio Kaupunkiseutujen sisäisen kehityksen haasteena on monilla seuduilla rakenteellinen polarisaatio, jossa muuttoliikkeen painopiste suuntautuu keskuksesta sen kehyskuntiin. Sen seurauksena yhdyskuntarakenne hajautuu, verotuotto ja palvelukustannukset jakautuvat seudun kuntien kesken epätasaisesti eivätkä kaupunkiseudut kehity kokonaisuutena. Tähän haasteeseen vastaamiseksi kuntarakenne muuttuu keskipitkällä aikavälillä ja sen myötä Suomeen muodostuu lisää suuria, koko toiminnallisen kaupunkiseudun, kattavia kuntia. Suomalainen kaupunki muodostuukin tulevaisuudessa yhä useammin sekä kaupunkimaisesta ydinalueesta ja sitä ympäröivistä maaseutumaisemmista alueista, mikä edellyttää sekä maaseutuettä kaupunkikäsitteen uudelleenarviointia. Lisäksi yhdyskunnan hajautumisen haittoja voidaan poistaa mm. erilaisilla kestävään kehitykseen liittyvillä energiaratkaisuilla, jolloin se ei enää ole ilmastonmuutoksen kannalta negatiivien ilmiö. Kaupunkien kehittämisessä sosiaalisten ongelmien hoitoon tulee kiinnittää enemmän huomiota Suomalaisten kaupunkiseutujen kehityksessä on korostunut verrattain eheä sosiaalinen rakenne. Eriytymiskehitys on ollut vähäistä verrattuna muihin maihin. Tämän 116

118 vuoksi Suomessa ei ole ollut tarvetta harjoittaa sosiaalisten ongelmien korjaamiseen keskittyviä kehittämistoimia, toisin kuin monissa muissa EU:n jäsenmaissa. Eheyttä uhkaavia tekijöitä on kuitenkin tällä hetkellä olemassa runsaasti. Taloustilanteen heikkenemisen vuoksi työttömyys on nopeasti pahenemassa, erityisesti äkillisen rakennemuutoksen kaupunkiseuduilla. Edellinen lama 1990 luvulla osoitti, että taloudellinen lama koskettaa voimakkaammin nimenomaisesti kaupunkiseutuja. Toisaalta teollisuuden rakennemuutoksen jatkuessa erityisesti metsäteollisuuden varassa toimineet tai muutoin elinkeinorakenteeltaan yksipuoliset teolliset keskukset ovat suurissa ongelmissa, mikäli uusiutumiskykyä ei ole riittävästi. Suhteellinen köyhyys on lisääntynyt erityisesti suurilla kaupunkiseuduilla. Köyhyys koskettaa monia väestöryhmiä kuten nuoria, yksinhuoltajaperheitä, maahanmuuttajia, ikääntyneitä ja päihde- ja mielenterveyden ongelmista kärsiviä. Pitkäaikaisasunnottomuus keskittyy suurimmille kaupunkiseuduille. Nämä ovat seikkoja, joihin tulee kaupunkipolitiikan toimin voida vaikuttaa niin, että ongelmat eivät kasva ja kumuloidu ja heikennä suomalaisen yhteiskunnan vakautta, homogeenisuutta ja turvallisuutta. Pitkäaikaistyöttömien ja maahanmuuttajien integroimiseksi työmarkkinoille tarvitaan erityistoimia. Muutoin uhkana on ongelmien muuttuminen ylisukupolvisiksi ja itseään vahvistavan köyhyyden ja syrjäytymisen kulttuurin syntyminen. Työperäisestä maahanmuutosta puhuttaessa on myös varmistettava, että ulkomaalaistaustaisilla maahanmuuttajilla on riittävät palvelut ja toimeentulo- ja työmahdollisuudet myös suurten kaupunkien ja erityisesti pääkaupunkiseudun ulkopuolella, mikä edellyttää panostusta mm. kansainväliseen koulutukseen ja monikulttuuristen palveluiden turvaamiseen muilla kaupunkiseuduilla. Syrjäytymisen torjunnassa tulee panostaa voimakkaasti ennalta ehkäisevään toimintaan. Palvelujärjestelmän ennaltaehkäisyn vaikuttavuutta voidaan lisätä suuntaamalla keskimääräistä enemmän resursseja alueellisesti ja palvelujärjestelmän nivelkohtiin. Esimerkiksi lähiökouluille kohdistettu lisätuki on koitunut koko alueen hyväksi. Huomattava osa työttömistä nuorista on vailla toisen asteen koulutusta. Ammatillisen koulutuksen paikkojen ja vaihtoehtoisten koulutusväylien tarjonnan lisääminen on tärkeä osa myös syrjäytymisen torjuntaa kaupunkiseuduilla. Samoin erilaisten kulttuuripalveluiden saavutettavuudella voidaan edistää mm. kaupunkiseutujen monikulttuurisuuden kehitystä. Metropolialueen kilpailukykyä Suomen kansatalouden veturina tulee vahvistaa Helsingin työssäkäyntialue on Suomen ainoa metropolialue. Helsingin seudun erityisyys Suomen muihin kaupunkiseutuihin verrattuna perustuu ennen kaikkea sen suureen merkitykseen maamme kansantaloudelle. Metropolialue on koko maan hyvinvoinnin veturi. Sen elinkeinotoiminnan menestys ja uutta luova osaamispääoma tuovat vaurautta koko maahan. Kun globaalitalous korostaa entisestään vahvojen ja monipuolisten kaupunkiseutujen merkitystä, metropolialueen kehittämisellä

119 vahvistetaan Helsingin seudun metropoliasemaa suhteessa sen kilpailijoihin ja edistetään sen kautta koko mm. maan Suomen kiinnostavuutta kilpailukykyisenä toiminta- ja asuinympäristönä. Pääkaupunkiseudun erityisyyttä voi kuvata monista eri näkökulmista. Ensinnäkin sen alueella asuu neljännes Suomen väestöstä, mutta sen osuus kansantuotteesta on kolmasosa. Toisaalta pääkaupunkiseudulle on sijoittunut ja sijoittuu suurin osa maahanmuuttajista. Siten se kantaa päävastuun maahanmuuttajaväestön integroinnista suomalaiseen yhteiskuntaan. Puolet Suomessa asuvista ulkomaiden kansalaisista asuu pääkaupunkiseudulla, ja alueen väestökasvusta valtaosa muodostuu maahanmuutosta. Ulkomaalaistaustaisia on alueella tällä hetkellä noin henkeä ja osuus kasvaa nopeasti. Pääkaupunkiseudun väestön ennustetusta kasvusta ( henkeä) vuoteen 2025 mennessä muun kuin suomen tai ruotsinkielisten osuus on 75 %. Seudulla puhutaan äidinkielenä jo nyt useampaa kuin 140 kieltä. Maahanmuuttajien kotouttaminen aiheuttaa haasteita erityisesti palvelutuotannolle ja erilaisten kulttuurien kohtaamiselle. Pääkaupunkiseudulla asuminen on kalliimpaa ja ahtaasti asuminen yleisempää kuin muualla. Korkea hintataso ajaa väljempää asumista tavoittelevia yhä kauemmas työpaikoista ja palveluista, mikä hajauttaa yhdyskuntarakennetta. Seudun työssäkäyntialue ulottuu koko maakuntaan, osin sen ulkopuolellekin. Metropolialueen rakenteen verkostokaupunkimaisuus, suuri väestömäärä ja tiestön ruuhkautuminen on haaste liikennejärjestelmän toimivuudelle ja joukkoliikenteen kehittämiselle. Täten metropolialueella on selkeä tarve koko työssäkäyntialueen kattavan toimivan, ekologisesti kestävän, luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen sekä asukkaiden asenteet ja arvot huomioonottavan yhdyskuntarakenteen ja liikennejärjestelmän kehittämiseen. Työvoiman niin huippuosaajien kuin ammattitaitoisten tuotanto- ja palvelualan työntekijöiden - saatavuus on keskeinen kilpailukykytekijä. Talouskriisin aikana tilanne on muuttunut, mutta on oletettavaa, että talouden elpyessä pääkaupunki on se, joka tulee nopeimmin kohtaamaan työvoiman saatavuuteen liittyvät ongelmat. Työvoimaan liittyy myös koulutustarpeita; samanaikaisesti kun yleinen koulutustaso pääkaupunkiseudulla on muuta maata korkeampi, lähes kolmannekselta aikuisväestöstä puuttuu peruskoulun jälkeinen tutkinto. On todennäköistä, että talouskriisin jälkeen seudulla tulee olemaan samanaikaisesti työvoimapulaa ja pitkittynyttä työttömyyttä. Työllisyysaste pääkaupunkiseudulla on varsin korkea, mutta seudulla on silti isoja ryhmiä, joiden työnsaanti on erittäin heikkoa ja työttömyyden pitkittyminen on muuta maata yleisempää. Myös alueellinen eriytymiskehitys ja sosiaaliset ongelmat kasvavat. Toimeentulotuensaajien sekä määrä että väestönosuus on korkea. Suhteellinen köyhyys siis tulot alle 60 % väestön mediaanituloista on lisääntynyt erityisesti pääkaupunkiseudulla. Yli puolet Suomen asunnottomista elää pääkaupunkiseudulla. Kaikista huumausaineiden käyttäjistä on pääkaupunkiseudun osuus noin 40 %. Näin uhka huono-osaisuuden ja syrjäytymisen alueellisesta keskittymisestä on tällä seudulla muuta maata suurempi 118

120 Toisaalta Helsingin seutu on osaamiseltaan eräs Euroopan innovatiivisimmista alueista. Silti sen kyky houkutella ulkomaisia investointeja, yrityksiä ja huippuosaajia ei ole kovin hyvä. Metropolialueen kehittämisen keskeisistä periaatteista ja kärkihankkeista päätettiin Hallinnon- ja aluekehityksen ministerityöryhmässä joulukuussa Periaatteiden mukaisesti metropolipolitiikan tarkoituksena on vahvistaa Helsingin seudun kansainvälistä kilpailukykyä ja tasapainoista kehitystä koko maan kansantalouden suotuisan kehittymisen ja hyvinvoinnin varmistamiseksi. Sillä pyritään ratkaisemaan pääkaupunkiseudun ja laajemman Helsingin seudun maankäytön, asumisen ja liikenteen ongelmia, edistetään elinkeinopolitiikan ja kansainvälistymisen toteutusta sekä ehkäistään syrjäytymistä. Lisäksi metropolipolitiikalla edistetään monikulttuurisuutta ja kaksikielisyyttä sekä sosiaalista eheyttä. Metropolipolitiikan valmistelu ja toteutus perustuu valtionhallinnon eri sektoreiden yhteistyöhön sekä valtion, alueen kuntien, koulutus- ja tutkimuslaitosten sekä elinkeinoelämän kumppanuuteen. Sen aluerajaukset määritellään asialähtöisesti. Pienimmillään se voi kohdistua yhteen kuntaan, kuten pitkäaikaisasunnottomuuteen vaikuttaminen, mikä koskettaa erityisesti Helsinkiä. Suurimmillaan alue ylittää maakuntarajat, esimerkiksi yhdyskuntarakenteen ja liikenteen kysymyksissä Lohjan, Hämeenlinnan, Lahden ja Porvoon seuduille. Sen lisäksi, että metropolipolitiikka on osa kansallista kehittämispolitiikkaa ja väline turvata metropolialueen kehitystä ja kilpailukykyä yhä globaalimmassa maailmassa, se on myös merkittävä osa alueellisesti eriytettyä alueellista kehittämispolitiikkaa. Se muodostaa osan kaupunkipolitiikkaa ja on useiden eri hallinnontasojen ja alojen yhteen sovittava integroitu, sopimuspohjainen kehittämispolitiikka. Siten se on hyvä esimerkki uudesta alueellisesta kehittämispolitiikasta, jossa kaikki alueet ovat kehittämistoimien kohteena, mutta jossa toimenpiteet on erilaistettu kunkin alueen omien tarpeiden ja kehittämismahdollisuuksien mukaan. Samoin kehittämistoiminta perustuu eri toimijoiden välisiin sopimuksiin (aiesopimuksiin), joka ohjelmaperusteisuuden sijaan tulee olemaan alueellisen kehittämistoiminnan uusi suunta. Metropolipolitiikka pitää myös sisällään alueellisen kehittämispolitiikan ajatuksen siitä, että sovittujen kehittämistoimien tulee olla pitkäjänteisiä, mutta samalla joustavia niin, että jos painotuksia on tarvetta muuttaa tai hankesalkkuun tulee saada uusia elementtejä, sitä voidaan joustavasti muuttaa. Metropolipolitiikan rooli kansallisessa alueellisessa kehittämistoiminnassa tulee ensi vuosikymmenellä vahvistumaan, kun koko maan kehityksen kannalta on tärkeää saada Suomeen muodostettua kansainvälisesti kilpailukykyinen metropolialue. Useat metropolipolitiikan nyt sisältämät hankkeet ovat varsin pitkäaikaisia ja tulevat siten olemaan politiikan painopisteenä myös alkaneella vuosikymmenellä. Samalla kansalaisten tarve saada osallistua ja vaikuttaa oman alueensa kehittämiseen tulee kasvamaan ja se tulee ottaa entistä vahvemmin huomioon toimenpiteiden suunnittelussa ja toteutuksessa samoin kuin ihmisten muuttuvat arvot ja asenteet

121 3.10 Elinvoimainen maaseutu ja saaristo Maaseutu on tulevaisuuden voimavara, sillä useat globaalit trendit vahvistavat maaseudun aineellisten ja aineettomien voimavarojen merkitystä ja luovat maaseudulle uusia mahdollisuuksia. Maaseudulla syntyy uutta yritystoimintaa muun muassa matkailuun, biotalouteen, hoiva-alalle ja kaivostoimintaan. Luovien alojen uudet työpaikat voivat syntyä paitsi yrityksiin, myös kolmannelle sektorille sekä julkisen palvelutuotannon yhteyteen. Verkottuminen relevanttien kumppaneiden, muiden seudullisten kehittäjäorganisaatioiden, koulutus- ja tutkimusyksiköiden ja yritysten kanssa on maaseudun toimijoille välttämätöntä. Etätyön määrätietoinen käyttöönotto maaseudulla parantaa työelämän laatua ja työn tuottavuutta sekä vähentää työmatkaliikenteestä syntyviä päästöjä. Etätyö helpottaa myös työn ja perheen vaatimusten yhteensovittamista, alueellistamista sekä kuntaliitoskuntien toiminnan uudelleenjärjestämistä. Tunnistamalla ja hyödyntämällä olemassa olevaa ja kehittämällä uutta osaamista, maaseudun roolia voidaan siirtää raaka-aineen tuottajan roolista tuotteiden ja palvelujen jalostajaksi. Esimerkiksi biotalouden mahdollisuuksien hyödyntäminen edellyttää panostusta kehittämiseen ja innovaatiotoimintaan. Palvelujen riittävyys ja saatavuus vaikuttavat maaseudun pysyvien ja vapaaajan asukkaiden elämänlaatuun ja maaseudun elinvoimaisuuteen. Maaseudun ja erityisesti syrjäisten alueiden uhkana on vähenevä työikäinen väestö ja kasvava sosiaali- ja terveyspalvelujen tarve yhdistettynä kuntien heikkoon taloudelliseen tilanteeseen. Uutta yhteispalvelun toimintamallia tulee käyttää aikaisempaa enemmän maaseudun palvelujen järjestämisessä. Palvelujen saatavuutta tulee parantaa käyttämällä liikkuvia kiertäviä palveluja sekä hyödyntämällä etä- ja monimuoto- opetusta perusopetuksessa. Liikenneyhteydet vaikuttavat maaseudun vakituisiin ja osa-aikaisiin asukkaisiin sekä elinkeinoihin. Toimiva liikennejärjestelmä on elinehto muun muassa asumiselle, matkailuelinkeinolle, maa- ja metsätaloudelle sekä kaivostoiminnalle. Mökkeily ja kakkosasuminen parantavat maaseudun kuntien elinvoimaisuutta ja ihmisten elämänlaatua. Kakkosasuminen lisääntyy ja vapaa-ajan asuntojen käyttö on muuttumassa yhä enemmän ympärivuotiseksi. Tasapainoinen aluekehitys ja kansalaisten tasa-arvo edellyttävät tehokkaiden kehittämistoimien kohdistamista erityisesti harvaan asutulle maaseudulle. Suomi on suhteellisesti Euroopan maaseutumaisimpia ja saaristoisimpia maita ja maailman suurin sisävesistömaa. Maaseutu- ja saaristoalueet ovatkin Suomelle erityisesti vapaa-ajan, matkailun ja luontoarvojen kannalta arvokkaita. Maaseutu- ja saaristoalueet ovat monimuotoisia ja niiden kehitys, vahvuudet ja haasteet vaihtelevat. Palvelujen saatavuus, maaseudun ja saariston voimavaroihin perustuvan yritystoiminnan 120

122 vahvistaminen sekä työskentelymahdollisuuksien kehittäminen ovat perusedellytyksiä maaseudulla ja saaristossa asumiselle ja toimimiselle. Elinvoimainen ja hyvinvoiva maaseutu ja sen saaristoalueet on kansallinen intressi ja voimavara. Useat globaalit trendit tuovat maaseudulle ja saaristoalueille uusia mahdollisuuksia. Puhtaaseen veteen ja ruokaan sekä uusiutuvaan ja ilmastoystävälliseen energiaan liittyvät maailmanlaajuiset kysymykset nostavat maaseudun tarjoamat voimavarat merkittäväksi kilpailutekijäksi ja mahdollisuudeksi myös Suomessa. Maaseudun aineelliset ja aineettomat voimavarat ovat olennainen perusta koko maan kilpailukyvylle ja ne mahdollistavat hyvinvoinnin ja toimeentulon luomisen. Suomen tuleva menestys edellyttää, että maaseudun voimavarat saadaan nykyistä paremmin käyttöön. Maaseudun voimavarojen hyödyntäminen puolestaan edellyttää, että maaseudun elinvoimaisuus onnistutaan säilyttämään. Maaseudulla on myös tärkeä tehtävä kulttuuriperinnön ja luonnon monimuotoisuuden säilymisessä. Suurin osa Suomen arvokkaista kulttuuriympäristöistä sijaitsee maaseudulla ja niitä hyödynnetään usein matkailullisesti. Maaseudun merkitys korostuu myös vapaana tilana, josta on tulossa tulevaisuudessa huomattava resurssi ja mm. matkailua sekä virkistystä edistävä tekijä. Maaseudun elinkeinojen ja työelämän kehittäminen Maaseudun yritykset ovat kiinteä osa Suomen menestystä. Esimerkiksi matkailun, biotalouden, hoiva-alan sekä kaivostoiminnan aloilla on vielä paljon käyttämätöntä potentiaalia. Uutta yritystoimintaa voi syntyä maaseudulla myös elintarvikealalle, liikkeenjohdon tukipalveluihin, virkistyskalastukseen sekä luoville aloille. Yritysrahoitus on merkittävä maaseudun yrittäjyyden kannustin ja kilpailukyvyn kehittäjä. Kilpailukyvyn kehittämiseksi yritysten, tuotteiden ja prosessien kehittäminen sekä uusien menetelmien käyttöönotto on tärkeää. Maaseudun yritystoimintaa tulee vahvistaa muun muassa maaseudun alueellisen innovaatio- ja kehittämistoiminnan avulla. Lisäksi paikallisen, maaseudun asukkaiden omaa aktiivisuutta, palveluita ja elämän laatua palvelevien toimenpiteiden tukeminen hyödyttää kaikkia maaseudulla asuvia. Konkreettisen keinon suunnata asukkaiden ja yritysten voimavaroja uusiin elinkeinoihin ja tulonmuodostukseen tarjoavat maaseudun yritys- ja kehittämistuet sekä Leader-toiminta. Luovat alat ovat kasvava talouden sektori. Maaseutu- ja saaristoalueet voivat toimia luovien alojen yritystoiminnan kasvualustoina ja mahdollistajina. Tämä edellyttää jatkuvaa maaseudun työmarkkinoiden muutosten tunnistamista ja ennakointia sekä monialaisia palvelukonsepteja tukevaa kehittämistyötä. Maaseudun ja saariston luovien alojen uudet työpaikat voivat syntyä paitsi yrityksiin, myös kolmannelle sektorille sekä julkisen palvelutuotannon yhteyteen. Kehittämistyössä on tunnistettava maaseudun ja saaristoalueiden luovien alojen veturiyritykset sekä alueelliset erityispiirteet ja vahvistettava alueellisesti profiloituneita luovien alojen keskittymiä. Luovien alojen yritystoiminnan kehittämisen kannalta on olennaista lisätä yhteistoimintaverkostoja kehittäjien ja yritysten välillä, jolloin kaupunkien ja maaseudun kulttuurin ja luovien alojen yritykset voivat tehdä entistä enemmän

123 yhteistyötä ja muodostaa yhteisiä verkostoyrityksiä ja osuuskuntia. Kulttuuripalveluiden järjestämisen uudet tavat ovat maaseudun näkökulmasta tärkeitä. Matkailu ja yksityiset palvelut sekä etätyö ovat saariston kasvavia elinkeinoja, joiden kehittäminen edellyttää mm. saaristoon sopivien pienimuotoisten matkailukeskusten, verkostoituneiden teematuotteiden ja ohjelmapalvelujen (vesistöt, jään ja lumen hyödyntäminen, kalastus, metsästys, kulttuuri), matkailukeskittymien ketjujen sekä venesatamaverkostojen kehittämistä ja yhteismarkkinointia. Pienimuotoisen maatalouden säilyttäminen saaristossa tukee matkailuelinkeinon kehittämistä. Verkottuminen kansallisesti ja kansainvälisesti elinkeinopoliittisten kehittämismahdollisuuksien kannalta relevanttien kumppaneiden, seudullisten kehittäjäorganisaatioiden, koulutus- ja tutkimusyksiköiden ja yritysten kanssa on maaseudun toimijoille välttämätöntä. Aluekehitysohjelmien voimavaroja tulee kohdentaa näiden hteistyöverkostojen pitkäjänteiseen rakentamiseen. Maaseutuyrittäjyyden monipuolistamista ja pk-yritysten yrittäjätaitojen vahvistamista tulee jatkaa koulutuksen ja neuvonnan keinoin. Erityisesti työssäoppimisen edellytyksiä tulee parantaa. Etätyön avulla on mahdollista kohottaa työelämän laatua ja työn tuottavuutta, parantaa työn ja perheen vaatimusten yhteensovittamista sekä vähentää työuupumusta ja työmatkaliikenteestä aiheutuvia päästöjä. Etätyön määrätietoinen käyttöönotto ja mahdollistaminen helpottavat myös alueellistamista sekä kuntaliitoskuntien toiminnan uudelleenjärjestämistä. Etätyön järjestämisen tulee olla yksi osa julkisten organisaatioiden, yritysten ja järjestöjen toiminnan suunnittelua. Väestön ikääntyminen ja muut toimintaympäristön muutokset johtavat maaseudulla työvoiman saatavuusongelmiin. Muutokset edellyttävät sekä yrityksiltä että työntekijöiltä joustavuutta ja uusiutumiskykyä. Keskeisiä keinoja työvoimatarpeiden ratkaisemiseksi ovat osaamisen täydentäminen ja uusintaminen sekä kotimaisen ja ulkomaisen työvoiman saatavuuden turvaaminen. Osaamisen ja innovaatioiden hyödyntäminen ja vahvistaminen Kilpailukykyä, hyvinvointia, uutta työtä ja tuotantoa voidaan maaseudulla luoda kestävällä tavalla vain korkean osaamisen avulla. Maaseudun ja saaristoalueiden osaamista on tietoisesti kasvatettava. Tunnistamalla ja hyödyntämällä maaseudulla olemassa olevaa osaamista sekä kehittämällä uutta osaamista maaseudun painopistettä voidaan siirtää raaka-aineen tuottajan roolista tuotteiden ja palvelujen jalostajaksi. Esimerkiksi biotalouden mahdollisuuksien hyödyntäminen edellyttää panostusta kehittämistoimintaan. Maaseudulla on paljon tunnistamatonta tai vain paikallisesti hyödynnettyä käytäntöön liittyvää tietoa ja osaamista, jota voi soveltaa laajemminkin. Luova talous ja kulttuurituotanto lisääntyvät maaseudulla ja niiden merkitys maaseudun kehittämistyössä kasvaa. Maaseudun kulttuuritapahtumista ja taiteen eri alojen harrastustoiminnasta on tärkeää huolehtia vahvistamalla maaseudulla toimivia kulttuuri- ja taideorganisaatioita, muun muassa kansalaisopistojen kurssitarjonnan 122

124 kehittäminen on tärkeää. Arjen luovuuden ja kulttuurisuuden kehittäminen sekä taiteen soveltava käyttö ovat tärkeitä sosiaalisten innovaatioiden lähteitä ja alueita. Ne myös lisäävät ihmisten hyvinvointia sekä tarjoavat uudentyyppisiä työ- ja yrittäjyysmahdollisuuksia taiteenalojen ammattilaisille ja harrastajille. Maaseudulla olevan luovuuden ja osaamisen hyödyntäminen edellyttää vuorovaikutteisuuden lisäämistä ja innovaatiojärjestelmien kehittämistä. Maaseudulla on menestynyttä valtakunnallisille tai kansainvälisille markkinoille suuntautunutta innovaatiotoimintaa. Sen kehittäminen ja edistäminen edellyttää maaseudun olosuhteisiin soveltuvaa innovaatiojärjestelmää. Maaseudun vahvuus nousee esiin innovaatioissa, jotka edellyttävät tilaa. Esimerkkejä ovat muun muassa paikalliset, uusiutuviin energialähteisiin perustuvat ratkaisut hajautetussa energiahuollossa, hajautetut vesi- ja jätehuoltojärjestelmät sekä lähiruokaketjut ja hoivapalvelut. Klusterinäkökulmasta maaseudun innovaatioympäristön mahdollisuudet liittyvät ympäristön ja luonnonvarojen tuomaan kilpailuetuun, esimerkiksi elintarvike- ja puutuoteteollisuuteen, matkailuun, harvaan asutukseen ja kylmään ilmastoon perustuviin olosuhteisiin, liikuntaan ja urheiluun sekä kaivosteollisuuteen. Mikroklustereita voidaan synnyttää tukeutumalla paikallisiin vahvuuksiin ja yhdistämällä alueellisten ja paikallisten tutkimus- ja oppilaitosten, yritysten ja julkisten toimijoiden voimavaroja. Palvelujen saatavuus keskiössä Palvelujen riittävyys ja saatavuus vaikuttavat maaseudun ja saaristoalueiden pysyvien ja vapaa-ajan asukkaiden elämänlaatuun ja maaseudun ja saariston elinvoimaisuuteen. Maaseudulla ja erityisesti saaristoalueilla palvelujen järjestäminen tarvitsee räätälöityjä ja joustavia ratkaisuja, jotka pohjautuvat alueiden olosuhteisiin ja tarpeisiin. Keskittymiskehityksen seurauksena eri sektoreiden välisiä suhteita palvelujen järjestämisessä on tarkasteltava uudelleen. Myös yleishyödyllisen yritystoiminnan ja yhteisötalouden (osuuskuntien, keskinäisten yhtiöiden, yhdistysten ja säätiöiden) mahdollisuuksia tulee kehittää. Painopisteeksi tulee ottaa palveluista saatavat hyödyt, ei ainoastaan niistä aiheutuvat kustannukset. Monissa ydin- ja harvaan asutun maaseudun kunnissa väestö vähenee ja vanhenee, minkä vuoksi sosiaali- ja terveyspalvelujen turvaamiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Sosiaali- ja terveyspalvelujen kasvava kysyntä maaseudulla ja saaristomaisilla alueilla yhdistettynä kuntien niukkoihin taloudellisiin ja henkilöstöresursseihin asettavat kunnat haasteelliseen tilanteeseen, joka tarvitsee uudenlaisia ratkaisuja. Uutta yhteispalvelun toimintamallia tulee käyttää aikaisempaa enemmän maaseudun ja saariston palvelujen järjestämisessä. Sen avulla palveluja voidaan tuoda lähemmäs maaseudulla olevia asiakkaita. Malli hyödyntää tieto- ja viestintäteknisiä ratkaisuja ja ylittää organisaatio- ja hallintorajat. Palvelujen saatavuutta tulee parantaa käyttämällä pyörillä kulkevia, kiertäviä palveluja (esimerkiksi sosiaalija terveysbussi lääkäreineen) sekä hyödyntämällä etä- ja monimuoto -opetusta perusopetuksessa

125 Saavutettavuus ja liikennepalvelut Maaseudun ja saaristojen elinvoimaisuuden ja kehittämisen kannalta saavutettavuus nousee keskeiseen asemaan. Liikenneyhteydet vaikuttavat paitsi maaseudun vakituisiin ja osa-aikaisiin asukkaisiin, myös elinkeinoihin. Toimiva liikennejärjestelmä on elinehto muun muassa asumiselle, matkailuelinkeinolle, maa- ja metsätaloudelle sekä kaivostoiminnalle. Tällä hetkellä saaristoliikenteen järjestämisessä suurimpia haasteita on kilpailutuksen toimivuuden turvaaminen ja ikääntyneiden lauttojen ja yhteysalusten uusiminen. Julkisten liikennepalvelujen merkitys maaseudulla kasvaa väestön ikääntyessä. Haja-asutusalueilla tarvitaan tarvelähtöistä, kohtuuhintaista kyytitakuuta, joka turvaa julkisen liikenteen yhteydet. Liikenne tulee suunnitella aikaisempaa koordinoidummin siten, että yhteiskuljetuksia lisätään eri toimintojen sektorirajat ylittäen. Viestintäyhteyksien kapasiteetin tarve kasvaa jatkuvasti. Tietoliikenneyhteydet mahdollistavat työskentelyn, etäopiskelun ja aktiivisen osallistumisen yhteiskunnan toimintaan. Kansalaiset ja yritykset tarvitsevat nopeita ja tehokkaita tietoliikenneyhteyksiä tasapuolisesti koko maassa asuin- ja sijaintipaikasta riippumatta. Nopeitten tietoliikenneyhteyksien rakentaminen etenee saaristossa hitaammin kuin muualla, mikä hidastaa mm. etätyön käyttömahdollisuuksia näillä alueilla. Maaseutu ja saaristo elinympäristönä Maaseutu ja saaristoalueet tarjoavat laadukkaan, luonnonläheisen elinympäristön, jossa on aikaa, tilaa ja mahdollisuus elämänrytmin hidastamiseen. Tätä tarvitaan vastapainoksi yhteiskunnan ja talouden jatkuvasti kiihtyvälle rytmille. Ikääntymisen ja huoltosuhteen heikkenemisen seurauksena maaseudulle tarvitaan uusia asukkaita ja yrittäjiä. Eri-ikäisille ihmisille ja perheille tulee luoda edellytykset maaseudulla asumiselle ja sinne muuttamiselle turvaamalla palvelujen saatavuus ja ottamalla asia huomioon maankäytön suunnittelussa. Vapaa-ajan asuminen on yksi maaseudun ja saaristojen elinvoimaisuutta vahvistava tekijä. Kakkosasuminen lisääntyy ja vapaa-ajan asuntojen käyttö on muuttumassa yhä enemmän ympärivuotiseksi. Vapaa-ajan asumisen ja vakituisen asumisen välinen raja on hälvenemässä mökkien koon kasvaessa ja varustetason noustessa vakituisten asuntojen tasolle sekä mökillä asumisen muuttuessa intensiivisemmäksi ja osin ykkösasumiseksi. Sekä etätyö että työssäkäynti mökiltä on kasvussa. Toisaalta perinteisen kesämökkimallin rinnalle on syytä luoda entistä enemmän uusia loma-asumisen malleja, jotka mahdollistavat alueiden ympäristöllisesti tehokkaan ja hyvän käytön. Mökkeily ja kakkosasuminen parantavat maaseudun kuntien elinvoimaisuutta ja monien ihmisten elämänlaatua. Valtaosa maamme noin :sta vapaa-ajan asunnosta sijoittuu ydinmaaseudulle ja harvaan asutulle maaseudulle. Yli kaksi kolmasosaa mökeistä on ulkokuntalaisten omistuksessa. Ulkokuntalaiset mökkiläiset ovat kiinnostuneita ostamaan erilaisia palveluja mökkinsä lähialueelta, mikä tuo työmahdollisuuksia paikallisille yrityksille. Vapaa-ajanasukkaat tarvitsevat 124

126 monenlaisia kunnallisia palveluja myös siinä kunnassa, missä vapaa-ajanasunto sijaitsee. Elinympäristön viihtyisyyttä voidaan lisätä asukaslähtöisellä maankäytön suunnittelulla, jossa otetaan huomioon maaseutu- ja saaristoalueiden erilaisuus ja eri toimijoiden tarpeet. Uudentyyppisiä kyläasumisen osayleiskaavamuotoja tulee kehittää ja käynnistää sellaisia kyläalueita varten, joissa kaavaohjausta tarvitaan. Kaavaa tulee käyttää aikaisempaa enemmän kehittämisen välineenä rakentamisen ja yrittämisen mahdollisuuksien turvaamiseksi. Erityyppisillä maaseutualueilla tulee vahvistaa asumisen mahdollisuuksia myös muilla kuin kaavallisilla ratkaisuilla. Harvaan asuttu maaseutu tarvitsee erityishuomiota Tasapainoinen aluekehitys ja kansalaisten tasa-arvo edellyttävät kehittämistoimien kohdistamista aiempaa enemmän harvaan asutulle maaseudulle. Harvaan asutut alueet, jotka kattavat yli puolet Suomen pinta-alasta ja joilla elää noin puoli miljoonaa vakituista asukasta, tarvitsevat erilaisia ratkaisuja ja kehittämistoimia kuin muu Suomi. Harvaan asuttu maaseutu ja saaristoalueet tarvitsevat omista erityispiirteistään lähtevää politiikkaa. Hallituksen tahtotilana on pysäyttää harvaan asutun maaseudun suhteellisen aseman heikkeneminen, kuten se tuo esiin toukokuussa 2009 eduskunnalle antamassaan maaseutupoliittisessa selonteossa. Harvaan asutun maaseudun suhteellisen aseman heikkeneminen uhkaa kuitenkin jatkua huoltosuhteen muuttuessa yhä ongelmallisemmaksi. Huoltosuhteen heikentyessä on tärkeää huolehtia siitä, että kylät ja kirkonkylät pystyvät houkuttelemaan nykyistä paremmin pysyviksi asukkaiksi sekä kantaväestöä että maahanmuuttajia. Tämä edellyttää kotouttamisen tehostamista, määrätietoista rakentamisen ja asumisen mahdollisuuksien kehittämistä sekä paikallisen kehittämistyön voimistamista. Lisäksi tarvitaan voimakasta perhepolitiikkaa. Ilman erityistoimia harvaan asuttu maaseutu ja saaristoalueet eivät pysy muiden alueiden kehittymisen mukana. Maaseutupolitiikalla kohennetaan koko Suomen hyvinvointia ja kilpailukykyä Suomessa toteutetaan sekä kansallista että EU:n maaseutupolitiikkaa. Maaseutupolitiikalla vaikutetaan yhtäältä siihen, että maaseudulla on hyvä elää ja tehdä työtä, ja toisaalta siihen, että maaseudulla olevat voimavarat ja mahdollisuudet tukevat entistä paremmin koko maan hyvinvointia ja kilpailukykyä. Maaseudun kehittäminen vaatii poikkihallinnollista otetta. Poikkihallinnollisuudella voidaan luoda paremmin koordinoituja toimenpiteitä, edistää sektoreiden välistä yhteistyötä sekä suunnata toimintaa yhteisiin tavoitteisiin. Yhteiskunnan kolmen sektorin kaikille toiminnan tasoille (kansainväliselle, kansalliselle, alueelliselle, kunnan sekä kylän tasolle) tarvitaan maaseutupoliittinen toimija, jolla on paikkaan sitoutunut, laaja-alainen kehittämisote

127 Suomelle tyypillinen alueiden mosaiikki ja monimuotoiset yhteisöt sekä niiden välinen vuorovaikutus asetetaan lähtökohdaksi kehittämistyölle. Monimuotoisten maaseutu ja saaristoalueiden kehittäminen vaatii paikalliset olosuhteet huomioonottavaa räätälöityä politiikkaa. Paikallisten erityispiirteiden ja -tarpeiden huomioon ottamiseksi tarvitaan paikallisen osallistumisen ja yhteistyön muotojen kehittämistä, erityisesti kunnan ja paikallistoimijoiden yhteistyön käytännön järjestäminen tuo etua niin kunnalle kuin sen osa-alueille. Jo rakennettua horisontaalista paikallistoimintaa, kuten toimintaryhmiä, kyläyhdistyksiä ja muita laaja-alaisesti paikallista kehittämistyötä tekeviä organisaatioita, on tarve vahvistaa olennaisesti. Maaseutunäkökulma tulee saada systemaattiseksi osaksi politiikkojen valmistelua ja toteuttamista eri sektoreilla ja tasoilla. Käytännössä tähän voidaan päästä arvioimalla eri toimien maaseutuvaikutuksia. Maaseutuvaikutusten arviointia tarvitaan alueellisen tasa-arvon toteutumiseen ja maaseudun tulevaisuuteen vaikuttamiseen Keskittyvä aluerakenne ja hajautuva yhdyskuntarakenne Aluerakenne muodostuu kaupunkiseuduista, niitä ympäröivistä maaseutualueista ja syrjäisestä maaseudusta. Aluerakenteen keskittyminen jatkuu. Sitä pyritään ohjaamaan kehittämällä Suomen monikeskuksista kaupunkiverkkoa ja kaupunkien ja taajamien väliin syntyviä kehityskäytäviä. Yhdyskuntien ja kaupunkien sisällä yhdyskuntarakenne pyrkii hajautumaan. Hajautumista pyritään ohjaamaan kaupunkiseutujen yhdyskuntarakennetta eheyttämällä, varmistamalla riittävät alueet asunto- ja työpaikkarakentamiseen, vahvistamalla keskuksia monipuolisina asumisen, työpaikkojen ja palveluiden, varmistamalla sujuvat liikenneyhteydet ja parantamalla joukkoliikenteen ja kevyen liikenteen edellytyksiä sekä ohjaamalla kaupunkiseutujen reunaalueilla asutus taajamiin ja kyliin. Maaseudulla maaseutu- ja saaristoasutusta sekä matkailu- ja muita vapaa-ajan toimintoja ohjaamalla voidaan tukea elinvoimaisen taajama- ja kyläverkoston sekä infrastruktuurin säilymistä. Rakentamalla jo olemassa oleviin kyliin ja niiden yhteyteen helpotetaan palvelujen ja teknisten järjestelmien tehokasta ja edullista toteuttamista. Kaupungin ja maaseudun vuorovaikutuksen vahvistamisessa liikennejärjestelmän toimivuus ja joukkoliikenteen saatavuus on olennaisen tärkeää. Alue- ja yhdyskuntarakenne tarjoavat fyysiset puitteet alueiden kehittymiselle. Ne muuttuvat yleensä hitaasti. Trendinä on toisaalta ollut aluerakenteen keskittyminen ja toisaalta kaupunkiseutujen ja taajamien yhdyskuntarakenteen hajautuminen. Jatkossa varsinkin globalisaatio ja osaamisperusteinen talouskehitys, väestön 126

128 ikääntyminen sekä ilmastonmuutos tulevat vaikuttamaan asutuksen, työpaikkojen ja muiden toimintojen sijoittumiseen ja sitä kautta alue- ja yhdyskuntarakenteen kehitykseen. Aluerakenne keskittyy Aluerakenteen vallitsevana suuntana tulee jatkossakin olemaan kaupungistuminen ja toimintojen keskittyminen suurimmille kaupunkiseuduille, jotka toimivat osaamisperusteisen talouskehityksen moottoreina. Kaupunkikoon kasvaessa erikoistumisen sekä mittakaavaetujen ja resurssien yhteiskäytön edellytykset paranevat. Mittakaavaetujen painottuminen taloudellisessa kehityksessä johtaa siihen, että alueet pyrkivät hankkimaan niitä verkostoitumalla ja erikoistumalla. Kaupungit lisäävät yhteistoimintaansa ja yhdistävät voimavarojaan. Muutos on ollut nähtävissä seutuistumisena, erilaisina kehittämisvyöhykkeinä, kaksoiskaupunkihankkeina ja kaupunkiseutujen sisäisten yhteyksien parantamisena. Viestintä- ja teknologiakehityksen tuoma riippumattomuus ajasta ja paikasta mahdollistaa uusia työtilaisuuksia myös kaupunkiseutujen ulkopuolella. Jatkossa kaupunkiseutujen ja muiden alueiden kehitysmahdollisuudet poikkeavat toisistaan. Ne eivät riipu välttämättä vain koon ja sijainnin eroista. Mm. tuotantorakenteen, koulutus- ja tutkimuskapasiteetin, liikenneyhteyksien sekä kehitysstrategioiden erot vaikuttavat kehitykseen. Aluerakenne suosii niitä alueita, jotka pystyvät kehityksessään hyödyntämään verkostosuhteita ja alueellista yhteistyötä. Kestävien ratkaisujen kannalta haasteena on kehittää koko maan aluerakennetta monikeskuksiseen suuntaan ja näin luoda Suomeen vahva kaupunkiseutujen verkosto. Monikeskuksisuuden kannalta ensi arvoisen tärkeitä ovat eri puolilla maata sijaitsevat osaamisen ja taloudellisen toiminnan monipuoliset kaupunkiseudut vaikutusalueineen. Näitä kaupunkikeskuksia on tarpeen kehittää aluerakenteen solmukohtina niin kansainvälisesti, valtakunnallisesti kuin alueellisesti. Monikeskuksisuuden avulla turvataan kaupunkimaisten palvelujen ja toimintojen saatavuutta maan eri osissa ja mahdollistetaan eri alueiden vahvuuksien ja olemassa olevien rakenteiden tehokas hyödyntäminen. Suomessa tähän on hyvät mahdollisuudet sen vuoksi, että maassa on suhteellisen kattava kaupunkiverkosto. Lisäksi mahdollisuudet kansainväliseen yhteistoimintaan vaihtelevat eri puolilla maata luoden erilaisia rooleja keskuksille ja alueille. Toisaalta Suomen maaseutumaisuuden ja harvan asutusrakenteen vuoksi osa kaupunkikeskuksista on pieniä ja kaukana toisistaan, minkä vuoksi niiden vaikutusalueet eivät kata kaikkia alueita, mikä asettaa haasteita kaupunkien ja maaseudun väliselle vuorovaikutukselle ja vaikutusalueiden ulkopuolella olevien alueiden kehittämiselle. Helsingin seudun kehittäminen vahvana osana eurooppalaista metropolien verkostoa on tärkeää koko Suomelle. Etelä-Suomessa monikeskuksisuuden ja verkottuminen on erityisen hyvät mahdollisuudet sen vuoksi että alueella on verrattain tiheä kaupunkiverkosto. Kasvua voidaan ohjata hallitusti Helsingin seudulle ja muihin

129 keskuksiin ja verkottaa niitä raideliikenteen avulla. Tätä kautta alueesta kehittyy vahva, yhtenäinen ja työnjaossa toimiva verkostometropoli. Yhdyskuntarakenne hajautuu Kaupunkiseutujen kasvu purkautuu yhdyskuntarakenteen hajautumisena. Toisaalta myös väestöään menettävillä alueilla tapahtuu hajautumista tilojen jäädessä pois käytöstä. Hajanainen yhdyskuntarakenne on suomalainen ilmiö. Muissa pohjoismaissa taajamien asukastiheys on yli kaksinkertainen Suomeen verrattuna. Kaupunkiseutujen hajautunut rakenne vie jokapäiväisen elämän kohteet; asuinpaikan, työpaikan ja palvelut kauaksi toisistaan. Hajautunut yhdyskuntarakenne lisää henkilöautoliikennettä ja heikentää joukkoliikenteen toimintamahdollisuuksia ja näiden myötä lisää kasvihuonepäästöjä. Tähän mennessä liikenteen päästöt ovat vuosi vuodelta kasvaneet. Käytännössä lähes koko päästökuorman kasvu tulee tieliikenteestä. Suurten liikennemäärien vuoksi ongelma on vakavin suurilla kaupunkiseuduilla. Maan pisimpiä työmatkoja tehdään työssäkäyntialueiden reunoilta ja erityisesti Helsingin seudun kehyskunnista. Jatkossa haasteena on pystyä ohjaamaan kaupunkiseutujen sisäistä kehitystä ja linkittymistä laajemmalle vaikutusalueelle kestävällä tavalla. Ihmisten asumistoiveita on voitava toteuttaa niin, että samalla ehkäistään kaupunkien hajautumisesta aiheutuvia ongelmia. Kaupunkiseutujen yhdyskuntarakennetta tulee kehittää eheinä ja yhtenäisinä toiminnallisina kokonaisuuksina. Eheyttämisen lähtökohtana on varmistaa riittävät alueet asunto- ja työpaikkarakentamiseen hyödyntämällä jo olevia rakenteita mahdollisimman tehokkaasti ja vahvistamalla keskuksia monipuolisina niin asumisen, työpaikkojen kuin palvelujen alueina. Maankäytön ja liikenteen on kytkeydyttävä toisiinsa siten, että varmistetaan sujuvat liikenneyhteydet ja parannetaan joukkoliikenteen, kävelyn ja pyöräilyn edellytyksiä ja sitä kautta vähennetään henkilöautoriippuvuutta. Elinympäristön laatu ja yhdyskuntarakenteen toimivuus ovat yhä enemmän alueiden välisiä kilpailutekijöitä niin kansainvälisesti kuin Suomen sisällä. Yhdyskuntien kehittämisessä on panostettava asumisen laatuun ja vaihtoehtoihin, kohtuuhintaisten asuntojen tarjontaan, palvelujen saavutettavuuteen sekä ympäristön terveellisyyteen ja viihtyisyyteen. Nämä ovat vetovoimaisen ympäristön keskeisiä tekijöitä ja myös perusta asuinpaikan valinnalle sekä asukkaiden arkipäivän sujumiselle. Maaseutualueilla kaivataan suunnitelmallisuutta ja ekotehokkaita ratkaisuja elinvoimaisen ja kestävän asutusrakenteen vahvistamiseksi. Yhdyskuntarakenteen eheyttämisen näkökulmasta on erityisen tärkeää, että suurten kaupunkiseutujen reuna-alueilla asutus ohjautuu taajamiin ja kyliin. Kaupungin ja maaseudun vuorovaikutuksen vahvistamisessa liikenneverkko on tärkeä tekijä. Sen toimivuuteen ja laatuun sekä joukkoliikenteen saatavuuteen ja edellytysten parantamiseen tulee kiinnittää erityistä huomiota. 128

130 Kaupunkiseutujen ulkopuolisella maaseudulla maaseutu- ja saaristoasutusta sekä matkailu- ja muita vapaa-ajan toimintoja ohjaamalla voidaan tukea elinvoimaisen taajama- ja kyläverkoston sekä infrastruktuurin säilymistä. Rakentamalla jo olemassa oleviin kyliin ja niiden yhteyteen helpotetaan palvelujen ja teknisten järjestelmien tehokasta ja edullista toteuttamista. Hyvän suunnittelun avulla voidaan vaalia maaseutuympäristön vetovoimatekijöitä: maisemaa, luontoa ja perinteistä rakentamistapaa. Maaseudun rakentamisessa on jatkossa myös tarpeen saada käyttöön asumisen huokeat paikalliset energiaratkaisut ja vesi- ja jätehuollon ratkaisut Suomen lähialueiden kehitys Itämeri Itämeren ekologisen tilan parantaminen ja sen alueen maiden taloudellisen yhteistyön lisääminen vahvistavat Suomen kansainvälistä asemaa. Itämeren alueella on suuri taloudellinen merkitys koko Suomelle, mutta erityisesti Etelä- ja Länsi-Suomelle. Suomalaisyritysten kannalta kiinnostavia liiketoimintamahdollisuuksia löytyy lukuisilta eri aloilta. Mm. osaamiseen, tutkimukseen ja innovaatiotoimintaan sekä kulttuuriin ja luoviin aloihin liittyvä yhteistyö luo Suomelle uusia mahdollisuuksia. Yhteistyön tiivistäminen alueella edellyttää mm. toimivia ja nopeita liikenneyhteyksiä, erilaisia yhteistyömalleja ja erityisesti pk-yrityksille suunnattujen kansainvälistymispalveluiden kehittämistä. Euroopan Unionin Itämeristrategia vahvistaa alueen yhteistyötä ja luo alueelle yhteisen tahtotilan kehittämisen kannalta keskeisistä toimenpiteistä. Itämeren alueella on suuri taloudellinen merkitys koko Suomelle Itämerellä on huomattava merkitys Suomelle. Ulkomaankaupastamme yli 80 prosenttia tapahtuu meritse. Vuonna 2008 Suomen viennistä 40 prosenttia ja tuonnista 45 prosenttia muodostui kaupasta Itämeren alueen maiden kanssa. Kolme suurintakauppakumppaniamme Saksa, Ruotsi, Venäjä ovat Itämeren maita. Mikäli Norja luetaan Itämeren maaksi, kymmenestä suurimmasta kauppakumppanistamme peräti kuusi on Itämeren piiristä. Valtaosa (70 %) Suomeen tehdyistä suorista sijoituksista on peräisin alueelta ja Suomen ulkomaisista investoinneista huomattava osa (40 %) tehdään Itämeren alueelle. Itämeren taloudellinen ja kansainvälinen merkitys ja potentiaali ovat suuret. Itämerellä kulkee noin 15 prosenttia koko maailman rahtiliikenteestä. Liikenteessä on joka hetki vähintään 2000 kauppa-alusta ja määrän ennakoidaan kasvavan yli puolella vuoteen 2030 mennessä. Itämeren rantavaltioiden yhteenlaskettu

131 bruttokansantuote oli viime vuonna yli 12 % koko maailman bkt:stä. Lisäksi Itämeren lähimarkkinoiden väestö käsittää noin 85 miljoonaa asukasta, mikä merkitsee Suomen väkilukua noin 17-kertaisesti. Kyseessä on siten varsin huomattavat markkinat. Itämeren talousalueella onkin suuri kaupallinen merkitys useimmille sen ympärysvaltioille ja erityisesti Suomelle, Ruotsille, Virolle, Liettualle, Puolalle ja Tanskalle. Kuva 13. Itämeren alue Erilaisilla kilpailukykymittareilla tarkasteltuna Itämeren alue on yhä vahvempi ja dynaamisempi eurooppalainen suuralue, jonka osaamisesta ja alueellisen yhteistyön malleista ollaan kiinnostuneita muualla Euroopassa ja Euroopan ulkopuolellakin. Venäjän merkitys Itämeren alueella kasvaa koko ajan niin talouden ja osaamispotentiaalin osalta kuin myös esimerkiksi ympäristönsuojeluun ja meriliikenteeseen liittyvien haasteiden osalta. Pietarin merkityksen kasvu Venäjän kakkoskeskuksena on merkittävä tekijä koko Itämeren alueen kannalta Suomalaisyritysten kannalta kiinnostavia liiketoimintamahdollisuuksia löytyy lukuisilta eri aloilta; elintarvikesektorista telekommunikaatioon ja energia-alalta finanssisektoriin. Potentiaalia on löydettävissä niin tuotannollisesta teollisuudesta kuin kaupasta ja palvelusektorilta. Siten Itämeri ja Itämeren alueen yhteistyön kehit- 130

132 täminen on Suomen kannalta tärkeää. Itämeren voinnilla ja alueen taloudellisella yhteistyöllä on välitön vaikutus suomalaisten hyvinvointiin ja turvallisuuteen. Itämeren taloudellisen potentiaalin hyödyntäminen edellyttää tehostettuja toimia ja erityisesti pk-yrityksille suunnattujen kansainvälistymispalveluiden kehittämistä Vaikka yhteinen markkina-alue on myös EU:n tavoite, niin käytännön tasolla on edelleen merkittäviä kaupankäynnin ja työvoiman liikkumisen esteitä. Muun muassa työvoiman liikkuvuutta ei ole täysin vapautettu, vaikka Baltian maiden ja Puolan liittymisestä Euroopan unioniin on kulunut lähes viisi vuotta. Yritykset kohtaavat myös erilaisia, lähinnä hallinnollisia kaupankäynnin esteitä, jotka rajoittavat tai jossain tapauksissa jopa estävät keskinäisen kaupan kasvua. Nämä rakenteelliset kaupankäynnin esteet kohdistuvat erityisesti PK-sektoriin, jolla on pienemmät resurssit hoitaa vientiin tai tuontiin liittyvää hallinnollista byrokratiaa. Toisaalta juuri pk-yritysten edellytyksistä hyödyntää Itämeren alueen yhteismarkkinoiden tarjoamia kasvun mahdollisuuksia on kannettava huolta ja pyrittävä luomaan sellaisia palveluja, joiden avulla pk yrityksiä autetaan ratkaisemaan toiminnassa esiin tulevia pulmia. Itämeren alueen talouskasvu tukeutuu korkeaan osaamiseen ja innovointiin Itämeren alueen talouskasvu tukeutuu erityisesti korkeaan osaamiseen ja innovointiin. Alueellisen liikkuvuuden lisääminen opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden kesken on myös korkeakouluille ja yliopistoille luonteva tapa tehdä yhteistyötä. Tutkimus- ja kehityshankkeiden edistäminen ja rahoituksen turvaaminen sekä Itämeren alueen parhaan osaamisen hyödyntäminen ja innovaatioihin kannustavien markkinaolosuhteiden luominen ovat tärkeitä tekijöitä talouskasvun vahvistamisessa. Ympäristönsuojelulla ja taloudella on monta yhtymäkohtaa. Niitä yhdistämällä ja koordinoimalla molempia tavoitteita voidaan edistää aiempaa tehokkaammin. Esimerkkinä tästä on mm. uusiutuvat energiamuodot. Itämeren alueen tarjoamista kaupankäynnin, alihankintojen ja investointien mahdollisuuksista ovat suuryritysten ohella hyötyneet kansainvälistyvät pienet ja keskisuuret yritykset. Rajat ylittävän yritystoiminnan lisääntyessä on tärkeää syventää koko Itämeren alueen yhtenäistä markkina-aluetta, jossa tavaroiden ja palvelujen kauppaan sovelletaan mahdollisimman yhtenäisiä sääntöjä ja menettelytapoja, ja jossa työmarkkinat ja vapaa liikkuvuus toimivat myös käytännössä. Euroopan Unionin Itämeristrategia vahvistaa alueen yhteistyötä EU:n Itämeren alueen strategia on unionin ensimmäinen makroalueen strategia, jolla haetaan uutta strategista otetta alueen maiden EU-yhteistyöhön ja EU- lainsäädännön ja ohjelmien tehokkaampaan ja yhtenäisempään toimeenpanoon. Itämeristrategian taustalla on Euroopan parlamentin aloite vuoden 2006 marraskuussa. Sen valmistelut käynnistettiin joulukuun 2007 Eurooppa-neuvostossa, joka antoi

133 komissiolle toimeksiannon laatia EU:n Itämeren alueen strategian kesäkuuhun 2009 mennessä. Suomi osallistui aktiivisesti EU:n Itämeren alueen strategian valmisteluun ja teki konkreettisia esityksiä erityisesti meriympäristön parantamisesta ja merenkulun turvallisuuden tehostamisesta. Lisäksi Suomi ajoi Pohjoisen ulottuvuuden sisällyttämistä strategiaan, jonka avulla strategiaan saatiin mukaan myös ulkoinen ulottuvuus ja erityisesti Venäjä, jonka osallisuus alueen kehittämisessä ja suojelemisessa on olennainen. Komissio julkisti strategian kesäkuussa Esitys koostuu komission tiedonannosta Itämeren alueen strategiaksi ja liitteeksi tulevasta toimintasuunnitelmasta. Toimintasuunnitelmassa oli neljä toiminnallista osiota ja noin 15 painopistealuetta, joiden alla on noin 80 parhaiten toimivaksi arvioitua ja lähitulevaisuudessa toteutettavissa olevaa lippulaivahanketta. Kullekin painopistealueelle ja erilliselle hankkeelle on määritelty vastuutaho. EU:n Itämeren alueen strategian on tarkoitus luoda alueellinen kehikko, jonka avulla unioni ja alueen jäsenmaat voivat määritellä kehittämistoimensa, sovittaa ne olemassa oleviin rahoituslähteisiin ja kehittää alueen ympäristön suojelua ja kannattavaa taloudellista ja sosiaalista kehitystä. Monet unionin yleisistä politiikoista ja ohjelmista ovat tärkeitä myös Itämeren alueen kannalta, ja ne tulevat olemaan osa tärkeä osa EU:n Itämeristrategian toimeenpanoa ja rahoitusta. Keskeisimpiä rahoituslähteitä ovat EU:n rakennepoliittiset tuet, joiden kautta alueelle on suunnattu merkittävää rahoitusta ja joita komissio haluaa maiden suuntaavan yhä suuremmassa määrin Itämeristrategian painopisteiden toteuttamiseen. Muita keskeisiä politiikkalohkoja ovat EU:n integroitu meripolitiikka ja meristrategiadirektiivin toimeenpano, sisämarkkinoiden toimintaa koskevat säännöt, Lissabonin kasvua ja työllisyyttä koskeva strategia sekä liikenne- ja energiaverkkoja koskeva TEN- politiikka. Strategiassa on neljä toiminnallista osiota. Siinä annetaan vahva painoarvo ympäristönsuojelulle ja tunnustetaan Itämeren meriympäristön haavoittuvuus. Komissio on määritellyt toimenpidekokonaisuuden tavoitteeksi tehdä 1) Itämeren alueesta kestävän ympäristöpolitiikan alue. Keskeisiä toimenpiteitä ovat vähentää mereen joutuvaa ravinnekuormitusta, säilyttää luonnonsuojelualueet ja luonnon monimuotoisuus, vähentää vaarallisten ja haitallisten aineiden käyttöä, tehdä Itämeren alueesta puhtaan merenkulun mallialue sekä parantaa alueen sopeutumista ilmastonmuutokseen. EU:n strategian ympäristötoimet on rakennettu Itämeren suojelukomission (HELCOM) toimintasuunnitelman varaan ja lähtökohtana on tehostaa HELCOM:n toimintasuunnitelman toimeenpanoa. 2) Taloudellista menestystä koskevan osion tavoitteena on hyödyntää Itämeren alueen tarjoamia mahdollisuuksia ja osaamista. Tärkeimpiä tavoitteita ovat kaupan ja innovaatioiden edistäminen. Keskeisiä toimenpiteitä ovat sisämarkkinoiden toiminnan esteiden poistaminen mukaan luettuna tullit ja verotus, alueen mahdollisuuksien hyödyntäminen innovaatioissa ja tutkimuksessa, yrittäjyyden edis- 132

134 täminen, pk-yritysten vahvistaminen ja henkilövoimavarojen tehokas käyttö sekä kestävän maa- ja metsätalouden ja kalastuksen tukeminen. 3) Kiinnostavan ja hyvien yhteyksien varassa toimivan alueen - toimenpidekokonaisuuden keskeisenä tavoitteena on parantaa alueen liikenne- ja energia yhteyksiä. Pitkien välimatkojen ja haastavien luonnonolojen takia alueen liikenne yhteydet on heikommin järjestetty kuin unionissa keskimäärin. Ehdotetut toimenpiteet ovat energiamarkkinoiden toiminnan sekä siirtoyhteyksien, tehokkuuden ja turvallisuuden parantaminen, sisäisten ja ulkoisten liikenneyhteyksien kehittäminen sekä alueen houkuttelevuuden lisääminen, ml. turismi. EU:n Itämeren alueen strategian neljäs pilari ja toimenpidekokonaisuus on 4) turvallisuus, joka kattaa alueen sisäisen turvallisuuden sekä meriliikenteen turvallisuuden. Kasvava meriliikenne ja lisääntyvät öljy- ja kemikaalikuljetukset ovat haaste merivalvonnalle, meriturvallisuudelle ja onnettomuuksien ennaltaehkäisemiselle. Sisäisessä turvallisuudessa haasteena ovat rajat ylittävä rikollisuus, johon alueen sijainti unionin ulkorajalla tuo oman haasteensa. Strategian toteuttamisessa on tarkoitus hyödyntää aiempaa tehokkaammin jo olemassa olevia rahoituslähteitä, joita ovat Itämeren mm. alueella toteutettavat EU:n rahoitusohjelmat (erit. rakennerahasto-ohjelmat), kansainväliset rahoituslaitokset (EIB ja NIB), jäsenmaiden oma rahoitus sekä yksityinen rahoitus. Hankkeiden toteuttamiseksi rahoitusta joudutaan yhdistelemään monista eri lähteistä. Yksittäisten toimien ja hankkeiden rahoituksen järjestäminen jää pitkälti niiden toteuttamisvastuun ottaneiden tahojen harteille. Itämeri strategian tarkoituksena on myös toimia komission pilotti hankkeena, jonka avulla on tarkoitus kokeilla, miten komission koheesiopoliittisilla instrumenteilla voitaisiin tukea suurempia aluekokonaisuuksia ja saada niille aiempaa parempaa vaikuttavuutta. Siten hankkeen toteuttamisesta saatavilla kokemuksilla on osaltaan vaikutusta siihen, millaiseksi koheesiopolitiikan tulevaisuus muodostuu vuoden 2013 jälkeen, ja mihin sen määrärahoja tullaan kohdentamaan ja millaisella aluejaotuksella Barentsin alue Barentsin alueen kehitys ja sen luonnonvarojen hyödyntäminen luovat erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomelle merkittäviä taloudellisia yhteistyömahdollisuuksia mm. kauttakulkuliikenteen ja siihen liittyvän taloudellisen toiminnan osalta sekä uuden yritystoiminnan ja työllisyyden kannalta. Barentsin alueen luonnonvaroilla on olennainen merkitys koko Euroopalle ja sen energia- ja mineraalikysynnän tyydyttämiselle. Alueella tullaan seuraavien vuosikymmenten aikana toteuttamaan mittavia investointeja, joiden toteuttamiseen myös suomalaisten yritysten tulisi pyrkiä mukaan

135 Alueen mahdollisuuksien hyödyntäminen edellyttää investointeja toimiviin liikenne- ja logistiikkayhteyksiin Barentsin alueelta Suomeen ja sitä kautta muualle Eurooppaan ja kansainvälisille markkinoille. Lisäksi tarvitaan yhteistyön lisäämistä Suomen sekä Venäjän ja Barentsin alueen viranomaisten ja yritysten välillä sekä erityisesti pk-yritysten tukemista. Barentsin alue on maantieteellisesti suuri ja luonnonvaroiltaan mittaamattoman arvokas Barentsin alue sijaitsee molemmin puolin napapiiriä ja käsittää Norjan, Ruotsin ja Suomen pohjoisosat sekä Venäjällä Kuolan niemimaan, Itä-Karjalan Laatokalle asti, Barentsinmeren rannikkoalueet sekä Novaja Zemljan. Se on kooltaan yhtä iso kuin Ranskan, Espanja, Saksan, Italian ja Alankomaiden pinta-alat yhteensä. Asukkaita alueella on noin kuusi miljoonaa. Barentsin alue on hyvin rikas luonnonvaroiltaan. Alueelta löytyy esimerkiksi kalaa, metsiä, mineraaleja, öljyä ja kaasua. Alueella on myös tärkeää jatkojalostus- ja koneteollisuutta, kuten myös yliopistoja, tutkimuslaitoksia ja tiedekeskuksia. Barentsin alueelle on tunnusomaista ankarat ilmasto-olosuhteet, herkkä ympäristö ja pitkät välimatkat, jotka haastavat niin ihmiset, kaupankäynnin kuin viranomaisetkin. Barentsin Venäjän puoleinen alue koostuu Murmanskin ja Arkangelin alueista, Karjalan ja Komin tasavalloista sekö Nenetsian autonomisesta piirikunnasta. Väestö on alueella keskittynyt voimakkaasti alueen suuriin kaupunkeihin. Aluetta luonnehtii lähinnä erittäin rikkaat luonnonvarat ja niihin perustuva teollinen toiminta. Alueella on runsaasti maakaasuesiintymiä, joista Shotkmanin kaasukentän kehittäminen on alueen tärkein ja suurin monivuotinen kehittämishanke. Mineraaleihin perustuva kaivosteollisuus on toinen aluetta luonnehtiva piirre. Myös öljy- ja metsäteollisuudella on huomattava merkitys. Alueen teollinen toiminta synnyttää myös muuta, niihin liittyvää taloudellista toimintaa ja mm. tarvittavan liikenneinfrastruktuurin rakentaminen alueella tulee olemaan mittava ja vuosia kestävä hanke. Johtuen alueen arktisista ilmasto-olosuhteista elinkeinotoiminta alueella edellyttää myös siihen liittyvää korkeaa osaamista ja sovellutuksia. 134

136 Kuva 14. Barentsin Euro-Arktinen alue Alueen investoinnit luovat mahdollisuuksia myös suomalaiselle yritystoiminnalle ja osaamiselle Barentsin alueen tarjoamat mahdollisuudet ovat jääneet Suomessa toistaiseksi niiden merkittävyyteen ja mahdollisuuksiin nähden vähälle huomiolle. Pääosa suomalaisyritysten strategioista suuntautuu Pietariin ja Moskovaan tai kattaa korkeintaan Venäjän muut miljoonakaupungit. Valtiovallan toimet ja julkisten toimijoiden strategiset linjaukset ovat olleet pitkälti samansuuntaisia. Barentsin alueen tulevaisuus on kuitenkin Suomenkin kannalta merkittävä ja luo suomalaisille yrityksille ja osaamiselle uusia mahdollisuuksia, erityisesti sen lähialueille, mutta myös muille yrityksille ja erityisesti kylmään ilmanalaan erikoituneelle osaamiselle ja yritystoiminnalle. Alueella tullaan toteuttamaan seuraavien vuosikymmenten aikana valtavat investoinnit alueen luonnonvarojen hyödyntämiseksi. Siitä on tulossa Euroopan tärkeimpiä mineraalien tuottajia. Myös alueen sotilaspoliittinen merkitys kasvaa samalla, kun kilpailu Arktisen alueen luonnonvarojen käytöstä kiihtyy

137 Barentsin alueen luonnonvarojen ja rikkauksien hyödyntäminen edellyttää investointeja toimiviin liikenneyhteyksiin ja PK yrityksiä auttaviin palveluihin Suomi sijaitsee lähellä Barentsin aluetta, mutta liikenneyhteydet Barentsin alueelle ovat toistaiseksi riittämättömät: alueelle tarvitaan toimivat lento-, tie- ja ratayhteydet. Tällä hetkellä tieyhteydet ovat heikot ja ratayhteys puuttuvat kokonaan. Liikenneyhteydet ovat välttämättömiä sekä alueen suurten raaka-ainevarantojen hyödyntämiselle että niiden ympärille kehittyvälle öljy-, kaasu-, metsä-, kaivos- ja kalateollisuudelle. Sen lisäksi ainutlaatuinen luonto ja ilmasto houkuttelevat pohjoiseen entistä enemmän matkailijoita. Matkailuelinkeinon kehittäminen edellyttää myös toimivia ja joustavia liikenneyhteyksiä. Jäämeren jääpeitteen väheneminen ilmaston muutoksen edetessä mahdollistaa todennäköisesti jo lähivuosina Euroopan ja Aasian yhdistävän Koillisväylän avautumisen kansainväliselle meriliikenteelle. Tämä muuttaa Barentsin alueen asemaa logistisessa järjestelmässä merkittävästi. Metsäteollisuuden rakennemuutoksen ja Venäjän puutullien myötä alan tavaravirrat Suomessa, Ruotsissa ja Venäjällä tulevat muuttumaan. Metalliteollisuuden tuotanto pohjoisella alueella on kasvamassa, mikä lisää tarvetta kansainväliselle tavaraliikenteelle. Menestyminen Barentsin alueen markkinoilla on viime kädessä kiinni yrityksistä. Yritysten on oltava Barentsin alueella läsnä, mikäli ne haluavat hyötyä Barentsin alueen luomista mahdollisuuksista. Merkittävää menestystä ei voida saavuttaa operoimalla pelkästään Suomesta käsin. Parhaat edellytykset tähän on suurilla yrityksillä, sillä pk-yritysten omat resurssit ovat usein liian pienet Barentsin alueen mahdollisuuksien hyödyntämiseen ja riskin ottamiseen. Tarvitaan palveluita ja toimia, joilla saadaan myös pk-yritykset mukaan, esim. verkottumalla suurten yritysten kanssa ja toimimalla suurempien yritysten alihankkijoina. Barentsin elinkeinopainotteinen strategia tukee alueen taloudellisen potentiaalin hyödyntämistä Pohjois-Suomen alueet, Barentsin alueen asiantuntijat ja alueella toimivat yritykset ovat laatineet laajapohjaisessa yhteistyössä Elinkeinopainotteisen Barents-strategian ja siihen liittyvä elinkeinopoliittisen toimenpideohjelman, jotka luovutettiin pääministeri Matti Vanhaselle Ohjelmalla Pohjois-Suomalaiset toimijat haluavat kiinnittää huomiota Luoteis-Venäjän talouspotentiaaliin ja sen merkitykseen koko Suomelle ja etenkin Pohjois-Suomen kehittämisedellytyksille. Strategian ensisijaisena tavoitteena on edesauttaa suomalaisten yritysten menestymistä Barentsin alueen avautuvilla markkinoilla. Strategian toteuttamisen keskeisenä elementtinä on viisikohtaisen elinkeinopoliittinen toimenpideohjelma, jossa esitetään valtionjohdon yhteydenpitoa Barentsin alueen keskeisimpiin toimijoihin, alueellisten Barentsiin liittyvien toimijoiden koordinointia Suomessa, Suomen näkyvyyden parantamista Venäjän Barentsin alueella, 136

138 liikenneyhteyksien kehittämistä Pohjois-Suomen ja Venäjän Barentsin alueen välillä sekä pk-yritysten toimintamahdollisuuksien parantamista. Strategian avulla halutaan tuoda esille, että Barentsin alue voi tarjota EU:lle sen tarvitsemat luonnonvarat. Siten myös Euroopan Unionin Venäjä politiikalla on suora yhteys Pohjois-Suomen elinkeinoelämän edellytyksiin Luoteis-Venäjällä liittyen mm. energiakysymyksiin. Strategialla halutaan osoittaa, että Pohjois-Suomi voi tarjota valmiit elinkeinoelämän verkostot, kun yhteistyötä Murmanskin ja Arkangelin alueelle kehitetään. Lisäksi painotetaan, että Pohjois-Suomesta löytyy myös ylivertainen asiantuntemus näitä alueita koskevassa tutkimuksessa, koulutuksessa ja kehittämisessä. Lisäksi sillä halutaan tukea erityisesti Pohjois-Suomen PK-yrityssektorin kansainvälistymistä Luoteis-Venäjän alueelle ja tarjota mahdollisuus venäläiselle yritystoiminnalle luoda kontakteja Suomen elinkeinoelämän toimijoihin Yhteistyö Venäjän kanssa ja lähialueyhteistyö Venäjä on edelleen Suomelle suuri mahdollisuus. Suomi on edelleen tärkeä kauttakulkumaa Venäjälle, minkä aseman säilyttäminen edellyttää panostuksia mm. liikenne- ja logistiikkayhteyksien parantamiseen sekä erityisesti rajanylitysmuodollisuuksien tehostamiseen. Suomen yhteistyön edellytyksiä parantaa Venäjän mahdollinen WTO jäsenyys sekä Venäjän ja Euroopan Unionin perussopimus. Suomen ja sen yritysten menestyminen Venäjällä edellyttää kuitenkin nykyistä parempaa ja laajempaa Venäjä osaamista, sen toimintakulttuurin ymmärtämistä ja kielitaitoa, joita tulee vahvistaa. Lisäksi Venäjällä toimivien tulee varautua talouden nopeisiin vaihteluihin, jotka ovat yleisempiä ja mahdollisempia kuin Suomen muissa merkittävissä kauppakumppaneissa. Venäjä on toistaiseksi maailman 10. suurin talous. Se on ollut vuoden 2008 lopun talouskriisiin saakka yksi maailman nopeimmin kasvavista talouksista kasvuvauhdin ollessa liki 7 % vuosina Venäjän merkityksen ja aseman odotetaan tulevaisuudessa edelleen voimistuvan. Vaikka globaali talouskriisi on vaikuttanut voimakkaasti myös Venäjän talouteen, sen mahdollisuudet toipua kriisin seurauksista ovat hyvät, vaikkakin myös Venäjällä koetaan talouskriisin jälkeen hitaamman talouskasvun aika. Vaikka Venäjän markkinat ovat suuret, pääsy markkinoille ja siellä menestyminen on vaikeaa kovan kilpailun vuoksi Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä kauppakumppaneista. Valtaosa Venäjälle kohdistuvasta viennistä on investointituotteita ja erityisesti koneita ja laitteita, joiden osuus viennistä on ollut noin 57 %. Venäjälle tehtyjen suomalaisinvestointien kokonaismäärän arvellaan olevan yli viisi miljardia euroa. Venäläisyritysten investoinnit Suomeen ovat olleet vähäisempiä. Haasteena onkin kehittää Suomen erityisosaamisesta ja palveluista tuotteita, jotka kiinnostavat Venäjää. Energiahintojen

139 nousun myötä Venäjä oli vuonna 2008 Suomen tärkein kauppakumppani. Venäjän tuonnista energian osuus oli jopa 75 %, kun vastaavasti esim. puun tuonnin osuus oli vain 7 %. Suomalaisten yritysten toiminta Venäjällä on painottunut erityisesti Pietarin ja Leningradin alueelle, jotka ovat kasvattaneet taloudellista merkitystään. Tähän liittyy muun muassa mittavat panostukset satamiin ja logistiikkaan sekä tuotannon ja kaupan kasvu kaakkoisrajan tuntumassa. Kilpailu tulee lisääntymään erityisesti kuljetuksissa, mutta samanaikaisesti syntyy uusia yhteistyömahdollisuuksia ja kauppaa ja investointeja. Syksyllä 2010 aloittava Helsingin ja Pietarin välinen nopeajunayhteys tulee merkittävällä tavalla helpottamaan Pietarin yhteyksiä ja yritysten toimintaa ja on ensimmäisiä askelia toimivan lähimarkkina-alueen luomiseksi Suomen ja Luoteis-Venäjän välille. Venäjällä on suuri merkitys myös Itämeren alueen talouskehitykselle ja Itämeristrategian tavoitteiden saavuttamiselle. Venäjän jäsenyys Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa edistäisi ja tiivistäisi sitä huomattavasti, koska se toisi yritysten toimintaympäristöön kaivattua vakautta, läpinäkyvyyttä ja ennakoitavuutta. Myös EU:n ja Venäjän välillä neuvoteltava uusi perussopimus tulee edesauttamaan taloudellisen yhteistyön syventämistä Venäjän kanssa. Vaikka Venäjän talouden arvioidaan jatkossa kasvavan hitaammin kuin 2000-luvulla, se tulee vaurastumaan nykyisestä ja sen merkitys maailmankaupassa tulee vahvistumaan mm. suurten energia- ja mineraalivarojen vuoksi. Venäjästä on vähitellen muodostumassa avoin talous, mutta se tulee edelleen olemaan toimintaja yrityskulttuuriltaan hyvin erilainen verrattuna esim. Suomeen tai Euroopan Unionin maihin. Siten siellä menestyminen ja toimiminen edellyttävät vankkaa Venäjä osaamista ja sen toimintakulttuurin ymmärtämistä. Venäjällä talouden nopeat vaihtelut ovat lisäksi yleisempiä ja mahdollisempia kuin Suomen muissa merkittävissä kauppakumppaneissa johtuen mm. heikosta infrastruktuurista ja työvoimapulasta. Suomen mahdollisuuksia Venäjän yritystoiminnassa voidaan parantaa pyrkimällä poistamaan kaupassa olevia esteitä, lisäämällä venäläisen kulttuurin ja toimintatapojen tuntemusta ja kielitaitoa. Myös kauttakulkuliikenne edellyttää parantamista, ja sen kannalta olisi tärkeää, että rajan molemmin puolin sovellettaisiin yhdenmukaisia ja ennakoitavia sääntöjä. Suomi on lisäksi tärkeä kauttakulkumaa Venäjälle. Kauttakulkuliikenteen merkitys tulee säilymään, vaikka taloustaantuma on vähentänyt kauppaa ja kuljetuksia. Sen edistäminen edellyttää rajamuodollisuuksien nopeuttamista ja sen sujuvuuden parantamista mm. kehittämällä asiakirjojen sähköistä järjestelmää ja parantamalla raja-asemien ja rajalle johtavia teitä. Lähialueyhteistyö on yksi keskeinen valtion tukema yhteistyömuoto Venäjän kanssa. Se on muuttunut vuosien myötä yhä tärkeämmäksi väyläksi, jonka avulla voidaan avata koko Suomelle mahdollisuuksia päästä hyödyntämään Venäjän suuria markkinoita. Alkuperäisen lähialueyhteistyösopimuksen kattavat alueet (Murmanskin alue, Karjalan tasavalta, Leningradin alue ja Pietarin kaupunki) ovat laajentuneet 138

140 merkittävästi. Esim. TEMin kohdealueisiin kuuluvat edellisten lisäksi Sverdlovskin lääni, Tatarstanin tasavalta, Nenetsian autonominen piirikunta, Samaran lääni, Bashkokortostanin tasavalta, Rostovin lääni, Niznhni Novgorovin lääni, Komin tasavalta ja Jamalo-Nenetsian autonominen piiri. Uusina suurten mahdollisuuksien ja toiveiden alueina nähdään Sthokmanin öljy- ja kaasukentät sekä Sotshin olympialaisiin liittyvät hankkeet. Kaikissa em. hankkeissa puhutaan sadoista, ellei miljardeista euroista. Lähialueyhteistyölle asetetut tulostavoitteet ovat talouteen liittyvän yhteistyön lisääminen sekä viennin kasvattaminen (laite- ja tarviketoimitukset, koulutus, tietotaidon välittäminen, suorat investoinnit, yhteisyritykset jne.). Nämä ovat ne keskeiset toiminta-alueet, joihin jatkossakin tulee panostaa. Niiden lisäksi Suomessa tulisi ryhtyä ponnisteluihin venäjän kielen ja kulttuurin osaamisen vahvistamiseen, jotta meillä on riittävästi Venäjä yhteistyöhön kykeneviä osaajia. Koska yhteistyö venäläisten kanssa edellyttää myös hyvien erityisesti henkilökohtaisten - yhteistyöverkostojen olemassa oloa, yhteistyötä tulee lisätä ja tiivistää entisestään ja sen koordinointiin tulee kiinnittää huomiota

141 4 Aluekehittämisen suunnitteluja päätöksentekojärjestelmä Uusi valtion aluehallintojärjestelmä tuli voimaan vuoden 2010 alusta. Sillä vahvistettiin aluekehittämisjärjestelmää ja selkeytettiin alueiden kehittämisen roolia valtioneuvoston ja eri hallinnonalojen päätöksenteossa. Maakuntien liittojen mahdollisuuksia vaikuttaa valtion voimavarojen suuntaamiseen alueellaan ja kuntien ja valtion kehittämispanosten koordinoinnissa ja yhteensovittamisessa parannettiin. Niinpä maakuntien liitot osallistuvat aluehallintoviranomaisten suunnittelu- ja ohjausprosessiin ja tulosneuvotteluihin. Myös uusi laki alueiden kehittämisestä tuli voimaan vuoden 2010 alusta. Vastuu alueiden kehittämisestä on edelleen kunnilla ja valtiolla. Kuntia edustava maakunnan liitto toimii alueellaan aluekehitysviranomaisena. Aluekehittämislain tavoitteena on vuorovaikutukseen ja verkostoitumiseen perustuva alueiden kehittämisen järjestelmä. Lailla selkeytettiin aluekehittämisen suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmää ja koottiin aluekehittämiseen osallistuvien viranomaisia koskevat säännökset yhteen lakiin. Järjestelmän rakenne säilyi pääosin ennallaan. Kuva 15. Alueiden kehittämisen suunnittelujärjestelmä Laki alueiden kehittämisestä -alueiden kehittämisen tavoitteet Valtakunnalliset alueiden kehittämistavoitteet -VN:n päätös hallituskaudeksi, tarvittaessa muulloinkin -suuntaa ja sovittaa yhteen maakuntaohjelmia ja eri hallinnonalojen alueiden kehittämistä -erityisohjelmat ja periaatepäätökset Hallinnonalojen aluestrategiat -laaditaan hallituskaudeksi -määritellään hallinnonalan aluekehittämisen tavoitteet, toimenpiteet sekä periaatteet niiden ja rahoituksen kohdentamisesta ELYjen ja AVIen strategia-asiakirjat Aluehallinnon strateginen suunnittelu -strategiset (ja toiminnalliset) tulossopimukset Maakuntaohjelma -laaditaan neljäksi vuodeksi -maakunnan kehittämisen tavoitteet ja painopisteet -rahoitussuunnitelma valtion, EU:n kuntien ja muiden tahojen rahoituksesta -tarkennetaan vuosittain TOTSU:lla -sovitetaan yhteen muut alueella toteutuvat kansalliset ja EU:n ohjelmat TOTSU -laaditaan vuosittain Pitkän aikavälin aluekehittämisen strategia valmistellaan 5 7 vuoden välein. Sitä voidaan myös tarpeen tullen tarkistaa nopeamminkin. Laissa alueiden kehittä- 140