Varjon varassa. Teksti: Eija Mäkinen. Kannen kuva: AcrylicArtist aka Rodney Campbell

Transkriptio

1 Ei j amäki ne n Var j on var as s a

2 Varjon varassa Teksti: Eija Mäkinen Kannen kuva: AcrylicArtist aka Rodney Campbell Teksti on julkaistu Kotilääkäri-lehdessä nro 9/1995

3 VARJON VARASSA Minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoon korkeuksiin ylös. Nummisuutarien Eskon tavoin tunnen lentäväni, mutta en viinan vaan varjon avulla. Kevyesti en ilmojen herraksi päätynyt, päinvastoin. Laskuvarjourheilu on takuuvarma keino mitata oma henkinen kantti ja astua hetkeksi rajojensa yli. Eija Mäkinen

4 Kaikissa meissä se elää: halu lentää. Olin jo vuosia leikitellyt ajatuksella hypätä laskuvarjolla. Miten monesti olimmekaan ystäväni kanssa puhuneet siitä. Juu, sinne mennään, laskuvarjokurssille. Heti kun on aikaa, rahaa, elämä mukavassa jamassa, töissä kevyempi jakso, kroppa kunnossa, hyvät ilmat... Haaveilu on helppoa. Se ei vaadi rohkeutta eikä henkilökohtaisia uhrauksia. Tajuan sen jälleen jäädessäni sanoistani kiinni ja saadessani mahdollisuuden kokeilla laskuvarjourheilua. Äkkiä minulle väläytetään henkistä peiliä: tässä ovat pelkosi, tässä kykysi. Milloinkohan opin pitämään suuni kiinni? Tämä on elämäsi paras idea, vakuuttaa miesääni puhelimessa tiedustellessani Suomen Laskuvarjokerhon kursseja. Aivan varmasti, ajattelen ja kieltäydyn tiukasti 26. kesäkuuta alkavasta kurssista. Päivämäärä sisältää liikaa enteitä taikauskoiselle psyykelleni; en halua kuolla samana päivä kuin olen syntynyt. Ilmoittaudun heinäkuun kurssille. Minulla on kuukausi aikaa miettiä tulevaa ja katua mennyttä. Kuiva huumori pehmentää laskua Maanantaiaamuna kokoonnumme Malmin lentokentällä Laskuvarjokerhon ränsistyneen parakin edustalla. On tuulinen päivä, ilmassa tuoksuu kuivunut heinä. Ensijärkytykseni on muuttunut innokkuudeksi, tunne on sama kuin huvipuiston laitteisiin jonottaessa: kohta meitä sheikataan. Pitkä, laiha mies esittäytyy Maraksi (kerholla puhutellaan vain

5 etunimillä). Brittiläistyylistä kuivaa huumoria viljelevä Mara on kerhon koulutuspäällikkö, hyppymestarimme. Hänen sanansa on laki, opimme heti aluksi. Kurssilla on kolmetoista hyppääjää, kuusi naista ja seitsemän miestä. Vanhin on 40-vuotias, kahden lapsen äiti. Ohjelma paljastaa tulevan viikon rankkuuden. Päivät ovat pitkiä, aamuisin opiskellaan teoriaa ja iltapäivät täyttyvät käytännön harjoituksista. Selailen tyrmistyneenä oppilaan opasta: laskuvarjon aerodynamiikka, FXC- ja Cypres-painelaukaisimet, turbulenttinen virtaus, varjon tukahduttaminen, pakkotilannetoimenpiteet, puuhun tulo, naapuriin törmääminen alastulon aikana... Aha. Maran tiukka, ironisilla yksityiskohdilla ryyditetty opetus on selkeää, mutta uuden tiedon tulva on niin valtava, että ensimmäisten tuntien jälkeen tunnen itseni aiempaa tyhmemmäksi. Mitä pidemmälle edistymme, sitä selvemmin tajuan oman avuttomuuteni. Olen aina yrittänyt välttää turhia riskejä, koska olen oppinut, että katastroft tulevat kutsumattakin. Ja nyt istun tässä vapaaehtoisesti kuulemassa, miten monin eri tavoin voin honkkeloida laskuvarjon kanssa. Kuka vuokraisi treenatun kehon? Kurssilla käy selvästi ilmi, ettei laskuvarjourheilun pariin haluta vastuuttomia hurjapäitä. Tiukan opetuksen linjaa jatkaa kouluttajista toinen, Jukka, jonka esitys laskuvarjon rakenteesta ja toiminnasta vähentää ainakin hetkeksi ennakkoluulojani. Kaikilla urheiluhypyillä pitää ilmailumääräysten mukaan olla mukana kaksi

6 varjoa, pää- ja varavarjo. Pakkohan niistä nyt jommankumman on toimia, mietin. Minua helpottaa myös tieto radiokomentajan läsnäoloista ensimmäisillä kerroilla, vaikka vastuu ratkaisuista on aina hyppääjällä itsellään. Teoriatuntien jälkeen minulla on sudennälkä. Jännityksen vuoksi en ole nauttinut aamulla kuin kupillisen kahvia, joten lounaalla syön hyvällä halulla kunnon aterian. Pahempaan virheeseen en olisi voinut syyllistyä. Iltapäivällä himokuntoilijaksi osoittautuva Mara juoksuttaa meitä haalareihin sonnustautuneita noviiseja (lämpötila +26 C) lentokentän heinikolla sellaisella tempolla, että olen oksentaa kirjolohet kurssitoverin rinnuksille. Loppupäivä sujuu ruumiinkilvoittelun merkeissä. Harjoittelemme maahantuloa, kaatumista, käsien, jalkojen ja pään suojausta. Yksi perusohjeista, jalkojen pitäminen tiukasti yhdessä, osoittautuu yllättävän vaikeaksi. Vaistoni on selvästi tahtoani voimakkaampi, sillä huomaan hyppääväni maahan jatkuvasti jalat harallaan. Lisää vaikeuksia kohtaan ns. pulukopissa, jossa harjoittelemme uloshyppyä. Tarkoitus on oppia ponnistamaan ja taivuttamaan keho siten, ettei hyppääjä heilahda ilmassa selälleen. Olen kuin betonia, enkä millään tunnu löytävän oikeaa asentoa. Vapaata pudotusta emme ilmassa koe, sillä ensimmäiset hypyt ovat pakkolaukaisuhyppyjä, jossa varjon avaa hyppymestarin kädestään ilmavirtaan päästämä apuvarjo. Käytännössä varjo aukeaa välittömästi. Illalla olen uupunut, jaksan hädin tuskin katsoa tv-uutiset. En juuri mieti hyppyä, ennemminkin mieleni yrittää pilkkoa saamaani tietotulvaa järjellisiksi kokonaisuuksiksi.

7 Pelko hiipii ihon alle Kurssin huvittavin anti ei sikiä Malmin lentokentällä vaan ystävieni suussa. Kerrottuani aikeistani hypätä laskuvarjolla jokaiselle heistä tuntuu äkkiä siunaantuneen ainakin yksi laskuvarjotapaturmassa kuollut tai vakavasti loukkaantunut sukulainen, ystävä, kollega tai tuttava. Ja hän oli sentään kokenut hyppääjä, minulle vakuutetaan vakavin ilmein. Kuultuani viidennen kauhukertomuksen päätän teeskennellä kuuromykkää. Päivät täyttyvät teoriasta ja treeneistä. Varavarjoharjoitukset saavat minut epäilemään henkistä kanttiani. Tunnenhan itseni hermostuessani minusta ei ole mihinkään. Korkeintaan saan aikaan hirveän huudon ja onnistun lietsomaan muutkin paniikkiin. Roikun kattoon kiinnitetyissä valjaissa, nivusissa kiristää, ajatukset poukkoilevat. Jukka tykittää tasaiseen tahtiin: Katsot ylös, tunnet nykäisyn, varjo on auennut, mitä teet? Punoksissa on kierteitä, mitä teet? Aputatti on varjosi alla, mitä teet? Ohjauspunos katkeaa avauksessa, mitä teet? Olet 600 metrissä, mitä teet? Varjon käsittelyä on käyty tarkoin läpi aamupäivän teoriatunneilla. Laskeudu aina vastatuuleen, on ainoa asia jonka muistan, mutta hittojako minä fnaalijakson tiedolla teen 600 metrissä! Nolottaa. Miten koskaan kykenen hyppäämään turvallisesti, jos sisätiloissa simuloitu tilanne sujuu näin kehnosti? Kolmannen kurssipäivän iltana se lopulta iskee: hirveä, hallitsematon pelko. Tunne on ahdistava. Pelko on minussa joka puolella, se väreilee ihon alla. Saan selittämättömiä itkukohtauksia, mutta kyyneleitä ei

8 tule. En kykene keskittymään, en voi kuunnella musiikkia, en lukea, en katsoa televisiota. En näe uhkakuvia onnettomuudesta, pelkoni kohde on abstrakti, jonkinlainen tuntematon uhka. Ensimmäisen ja ainoan kerran harkitsen kurssin keskeyttämistä. Pettymys auraa tietä raivolle Neljäntenä kurssipäivänä tietomme ja taitomme joutuvat puntariin. Teoriakoe tuo mieleeni ylioppilaskirjoitukset, joskin niissä väärä vastaus ei merkinnyt välitöntä hengenvaaraa. Toisin on laskuvarjon kanssa. Kokeen jälkeen annamme opinnäytteet kaatumisessa, varavarjon käsittelyssä ja uloshypyssä. Vaikka olen jännittynyt, hämmästyn asennettani. Olen selvästi tehnyt yön aikana päätöksen. Minähän hyppään. Taivaanhaltijat eivät kuitenkaan ole samaa mieltä kanssani, vaan antavat tuulen riehua puuskittain. Oppilaat eivät saa hypätä, mikäli tuulen nopeus on yli kuusi metriä sekunnissa. Istumme aluksi innokkaina, sitten turhautuneina parakin edustalla ja katsomme, miten kokeneet hyppääjät marssivat kerta toisensa jälkeen koneelle ja kaartavat taivaalle. Pettymys on valtava saadessamme lopulta kuulla hypyn siirtyvän seuraavaan päivään. Kotona pettymys puhkeaa raivoksi. Haluan huutaa, riehua ja paiskoa tavaroita. Monen polven hämäläisenä ja nihkeästi tunteitaan näyttävänä olen aidosti hämmästynyt tästä yllättäen pinnalle ponnahtaneesta Hyde-persoonasta. Tunteiden heittelehtiminen uuvuttaa minut. Nukun sikeästi, ilman unia.

9 Adrenaliinipiikki herättää aistit Perjantaina meidän on määrä kokoontua Malmin lentokentällä vasta iltapäivällä. Piipahtaessani lehtitalossa ja jutellessani kollegoiden kanssa tajuan huvittuneena unohtaneeni työhuolet täysin. Oloni on pitkästä aikaa levollinen. Tuleva hyppykin tuntuu normaalilta, jopa mukavalta ajatukselta. On pilvinen päivä, ja käsky koneeseen tulee yllättäen. Haalarit päälle, radiokypärä, varjo, korkeusmittari, missä ovat hansikkaat? Mara tarkistaa jokaisen varusteet, antaa viimeiset ohjeet, saattaa koneeseen ja kiinnittää turvavyöt. Ennen kuin tajuankaan, olemme jo ilmassa. Olen aina rakastanut lentämistä, koneella siis, ja nytkin nousu yläilmoihin saa minut hyvälle tuulelle. Silmäilen korkeusmittaria, 600, 700, 800, 900 metriä. Tuijotan pilviä ja kysyn Jukalta, millä korkeudella ne mahtavat olla. Keskity vain hyppysuoritukseen, kuuluu kouluttajan tiukka komento. Kuohahdan, ja mieleni tekisi vastata sapekkaasti, mutta vaiennan Hyden. Jukka on tietenkin aivan oikeassa, minun pitäisi keskittyä, mutta en voi olla ihmettelemättä reaktiotani. Ollaanpas sitä nyt herkillä. Olemme vihdoin kilometrin korkeudella, ja ensimmäiset hyppääjät ovat lähdössä. Mene! kuuluu Maran komento, ja sinne solahti ensimmäinen uhri. Hyppääjistä toinen siirtyy ovelle, vilkaisee alas ja heittäytyy käskystä ilmaan. Tämähän sujuu nopeasti, ehdin juuri ajatella, kun kolmas hyppääjä aiheuttaa yllätyksen. Hän seisoo oviaukossa, Mara läimäyttää reidelle ja Mene! kajahtaa. Mitään ei tapahdu. Mara huutaa ja antaa merkin

10 toistamiseen. Mitään ei tapahdu. Pelästyn, henkeni salpautuu, ja tunnen, miten pelko iskee fyysisenä kipuna. Sydämeni ympärille syntyy salamannopeasti voimakas, kiristävä side. Tuijotan ovelle. Eikö hän hyppääkään? Epäröinti on hetkessä minussa. Maran läimäytettyä kolmannen kerran hyppääjä ikään kuin havahtuu, ponnistaa ja katoaa kuvasta. Tunnen, miten pelko yrittää levitä minussa. Koneen kaartaessa takaisin linjan alkupäähän saan todella tehdä töitä itseni kanssa. Helvetti, nyt ei ruveta hannaamaan. Pelko pois, pelko pois, pelko pois. Asennoista tai suorituksista ei nyt piitata, tärkeintä on uskaltaa astua ulos. Astut ovesta kuin hissiin, astut hissiin, astut hissiin, hoen itselleni. Manaamalla saan jotenkuten puretuksi pahimman pelon, ja kuristusote sydämeni ympärillä hellittää. Adrenaliini puskee suonissa, haistan polttoaineen, hien, jopa oman hajuveteni. Näen koneen yksityiskohdat ja muut hyppääjät yllättävän tarkasti, lukuisia kuvia välähtää mielessäni, mutta mitään järjellistä en osaa pohtia. Ylös! Halleluja, nyt sitä mennään! Iloitsen varjosta kuin lapsi lelusta Pelottavinta on seistä ovensuussa ja odottaa komentoa. Kiellän itseäni katsomasta alas, tiedänhän minä että ylhäällä ollaan. Kaikki ajatukset ovat kadonneet, vain kiihkeä hengitys puskee rintakehästä. Mene! kuulen viereltä ja reiteni rekisteröi läimäytyksen. En tiedä, miten tein sen, mutta olen ilmassa. Hetki kestää vain sekunnin, mutta sen aikana kuulen sisälläni äänen, oman kyllästyneen

11 ääneni. Se ei ole selkeä lause, ennemminkin kirkas välähdys. Olet kyllä harvinaisen tyhmä nainen. Tässä sitä astutaan kilometrin korkeudessa lentokoneesta ulos, tyhjän päälle, vain koska joku läimäyttää ja sanoo: Mene. Samassa tunnen voimakkaan nykäyksen, heilautan päätäni taaksepäin, varjo aukenee, ääni katoaa. Tuijotan yläpuolellani lepattavaa kangasta, ja helpotuksen tunne saa minut nauramaan ääneen. Irrotan ohjauspunokset puolijarrusta, vedän vasemmasta ohjaksesta, ja katso! Varjo kääntyy! Jesss! Vedän oikeasta, ja taas käännytään. Roikkuminen valjaissa ei pelota lainkaan, päinvastoin. Liitäminen tuntuu hyvältä. Olen tohkeissani, kuin pieni lapsi jolla on uusi lelu. Unohdan kaiken, mitä minun pitää ilmassa tehdä. En muista tarkistaa korkeutta, en stabilisaattoreita, en slideria. Tuulipusseista minulla ei ole tietoakaan, en edes pohdi, lennänkö myötä- vai vastatuulessa. Maisemia en osaa ihailla, joten turha kysyä, miltä Helsinki näyttää lintuperspektiivistä. Allani väikkyy ilmakuvista tuttu harmaiden serpentiinien läikikäs kartta, jota täplittävät legopalikoiden kokoiset talot. Onneksi radiokomentajan ääni palauttaa minut todellisuuteen: Kakkosenkolmonen, kakkosenkolmonen, ei kiitoradalle! Ei kiitoradalle! Oho! Ensimmäisen kerran muistan katsoa sijaintiani sekä korkeusmittaria. 600 metriä. Hetkinen, nyt piti tehdä jotakin. Vai pitikö? Mihinkähän päin tässä pitäisi mennä? Onneksi radiokomentaja ratkaisee kysymyksen puolestani ja ohjaa minut kiitorataa turvallisemmalle alueelle.

12 Ensimmäinen hyppy vatkaa psyykeä Liitäminen tuntuu helpolta, mutta suurten tunnekuohujenkin keskellä tajuan olevani liikennevaara. Päätän seurata edelläni liitäviä hyppääjiä ja pakotan itseni hahmottamaan laskeutumiskuvion. Avaruusgeometria ei koskaan ole ollut vahvimpia lajejani, mutta onneksi laskeutumisalueelle levitetty keltainen T-kirjain erottuu kirkkaana. Ajantajuni on kadonnut. Tiedän olleeni ilmassa pari kolme minuuttia, mutta liitoaika tuntuu paljon lyhyemmältä. Maa lähestyy yllättävän nopeasti. Olen kuitenkin oikealla alueella, vieläpä vastatuulessa. Äkkiä radiokomentajan ääni katoaa korvistani. Ahaa, ei tule höyhennyskomentoa, siis puolijarruilla. Muista jalat, paketti, paketti, paketti, hoen itselleni. Alastulovauhtini on käsittämättömän nopea, ja viime sekunnilla saan primitiivireaktion. Oikea jalkani ei tottele käskyjä vaan eroa ruodusta ottaakseen maan ensimmäisenä vastaan. Kadun, ja viiltävä kipu lävistää jalkapöydän. Sarja rivouksia singahtaa suustani; siinä menivät nivelsiteet. Ylös, ylös, komennan itseäni, muuten ne luulevat, että on sattunut jotakin vakavaa. Olen häkeltynyt, kompuroin, ja jostakin selittämättömästä syystä ryhdyn avaamaan valjaita. Tokenen kuitenkin nopeasti nähdessäni ambulanssin lähestyvän lamput vilkkuen. Samassa kuulen huudon Se on tajuissaan! ja näen ihmisten juoksevan laskeutumisalueen takaosaan. Mitä on tapahtunut? Korkea heinikko estää minua näkemästä. Varjoa kootessani katselen, miten taivaalta tippuu lisää hyppääjiä, enkä

13 ole uskoa silmiäni. Yksi heistä putoaa metsään, lentokentän ulkopuolelle. Hilipatiheijaa, mikä ryhmä. Nivelsiteiden revähdys tuntuu nyt pikku jutulta. Tässähän ollaan hengissä, jalat, kädet ja pää tallella. Kävelen auton luo, missä jo osa hyppääjistä parveilee riemuissaan ja pulputtaa tuntemuksistaan tauotta. Joillakin on kuulunut radiosta rauhoittavaa musiikkia, mikä lie klassinen kanava tunkenut komentojen väliin. Itse olen mennyt osittain lukkoon. Oloni on oudolla tavalla tyhjä. Olen myös huolissani sekä ambulanssilla noudetusta että metsään pudonneesta hyppääjästä. Jos saisin valita, vetäytyisin hetkeksi yksin ja vain olisin. Mutta vielä ovat jäljellä hypyn arvostelu ja laskuvarjon pakkaaminen. Huoli hyppääjistä ilmenee turhaksi Jokaisen oppilashypyn jälkeen hyppymestari arvioi, miten kukin on selviytynyt ja antaa merkinnän hyppypäiväkirjaan. Ensimmäinen hyppy myös videoidaan. Nauha paljastaa uskomattoman paljon. Hyppääjien kasvoilla lainehtivat pelko, jännitys, innostus ja syvä keskittyminen. Jokainen meistä on luonut oman persoonallisen hyppytyylinsä: joku potkii, joku juoksee ilmassa sprintterin lailla, joku päättää viime hetkessä tehdä näyttävän uimahyppymäisen leiskautuksen. Minun epämääräinen x- asentoni ei vaikuta tässä seurassa kovin pahalta. Laskuvarjon kokoaminen palauttaa minut lopullisesti maan pinnalle. Edessäni on metritolkulla kangasta ja kymmeniä kiemurtelevia punoksia. Tuijotan pientä, mustaa laukkua, johon järkeni mukaan eivät mahtuisi edes vaihtovaatteeni, mutta johon minun

14 odotetaan sullovan oikeaoppisesti taitettu varjo. En ennätä aloittaa, sillä show n varastavat ambulanssipotilas ja metsään pudonnut hyppääjä. Käy ilmi, ettei kummallekaan ole sattunut mitään vakavaa. Ensimmäisenä hypännyt oli yksinkertaisesti unohtanut jarruttaa laskeutuessaan, joten maahantulo oli ennakoitua rajumpi. Metsään pudonnut oli todellisuudessa laskeutunut tyylikkäästi rypsipeltoon, eikä kestänyt kauankaan, kun kerholta startannut pelastaja oli jo poiminut hänet autoon. Palaan takaisin älykkyysosamäärätestin pariin. Onneksi kurssikummimme, kuusi vuotta hyppäämistä harrastanut Päivi, jaksaa kärsivällisesti opastaa varjon pakkaamisessa. Olen yllättynyt myös muiden kerholaisten avuliaisuudesta; jokainen heistä on valmis rohkaisemaan ja neuvomaan, olipa pulma mikä tahansa. Illalla on bileiden vuoro. Tämän minä ainakin osaa, nilkka sidottunakin. Toinen hyppy viettelee pikkusormen Lauantaipäivä kuluu rauhallisesti. En halua puhua kenenkään kanssa, kuuntelen vain venäläisiä mestareita: Prokofevia, Musorgskia, Šostakovitšia. Hurjia viuluja, vahvoja puhaltimia, forte fortissimo. Edellispäivän hyppy tuntuu nyt epätodelliselta. Ilman nilkan tukisidettä voisin luulla kaiken olleen vain mielikuvitukseni tuotetta. Illalla uni ei tule. Makaan valveilla aamukolmeen, mutta kuvista ei ole pulaa. Näen välähdyksiä noususta ja liitämisestä, muistan oranssin lepattavan varjon, avaran taivaan, liikennöidyt autotiet. Välillä iskee pelko, mutta nyt toisenlaisena. Kuin valtava pato joka murtuessaan lyö lävitseni. Tunne kestää vain hetken, havahtuessani se

15 on jo kadonnut. Vajaan viikon kuluttua istun jälleen koneessa kohti korkeuksia. Jännitys saa pulssin tavoittelemaan ennätyslukemia, vatsanpohjassa väreilee. Kuten ensimmäisellä kerralla, nytkin pahinta on oviaukossa. Pelosta huolimatta hyppään, ja yllättäen tilanne on huomattavasti selkeämpi. Liitelen onnellisena ja tällä kertaa muistan tarkistaa sijaintini, korkeuden, ihailla maisemia ja miettiä laskeutumista. Saan radiokomentajalta höyhennyskomennon ja muistutuksen jalkojen asennosta. Varjo pysähtyy kauniisti, tulen maahan hitaasti ja suhteellisen tyylikkäästi, mitä nyt lopussa pelmahdan takamuksilleni. Tajuan päässeeni jäljille lajin lumosta. Päätän jatkaa kokeilua. Himohyppääjää minusta tuskin koskaan tulee, mutta jonkin rajan olen hypätessäni ylittänyt. Ja kuten Arto Melleri runossaan, minäkin katson nyt taivasta toisin.