2/2008 AMMATTI - SOTILAS

Transkriptio

1 2/2008 AMMATTI - SOTILAS

2 Ammattisotilas 2/2008 Aliupseeriliitto ry 21.vuosikerta. Ilmestyy 4 kertaa vuodessa. Vuosina Puol väli. Aikakauslehtien Liiton jäsen. Vuositilaus 16,-/vuosi. ISSN Julkaisija: Aliupseeriliitto ry Ratamestarinkatu 11, 7.krs Helsinki Puh: Fax etunimi.sukunimi@aliupseeriliitto.fi Päätoimittaja: Petteri Leino petteri.leino@aliupseeriliitto.fi Toimituskunta: Riku Rissanen, p Jukka Klemetti, p Marit Lammes, p Jari Jauni, p Liiton toimisto: Pj Petteri Leino, p Plm Lassi Majamaa, p Plm Mika Oranen, p Tsiht Jaana Pakarinen, p Rekrytointi on ydintehtävä... 3 Venäjä elää etsikkoaikaansa - jälleen kerran...4 Turvallisuuspolitiikan haaste: Venäjä - Venäjä - Venäjä...9 Venäjän salainen palvelu...11 Juhani Halmetsalolle Vapaudenmitali...15 Lumiaura: Wanhat toverit...18 Kirja-arvostelut Kolbe & Nyström: Helsinki Malmi & Järvelä: Tampere tulessa Drabkin & Irincheev: Jatkosota puna-armeijan silmin Pääluottamusmiesten kynästä Kriisinhallinnan edunvalvonta kehittyy - Aina jotain uutta ja vähän vanhaakin Suomen sotamuseot...25 Mekaanikoista aliupseereiksi...32 Varikkojen vartiostot muutosten kourissa...36 Maavoimien mestariopinnot...37 Onni Määttäsen perintö aliupseereille...39 Aliupseerikoulutuksen kivet...40 Lottanen: Mitä tuo norsu ajattelee minusta?...42 Toimisto tiedottaa...43 Lippujuhlapäivänä palkitut...46 Käytä kunniamerkkejä oikein...47 Kevään ensisäteet Pärnussa...49 Koulutuskalenteri...50 Työttömyyskassa tiedottaa...52 Painopaikka: KS-Paino Oy Viestitie Kajaani Puh: Fax: Ilmoitusasiat: Ilpo Pitkänen Oy Insinöörikatu Helsinki Puh: Fax: Kirjoittajat esittävät lehdessä omia mielipiteitään. Toimitus ei vastaa tilaamattomasta aineistosta. Kannen kuva: Ylik Tuomas Eronen siirtyi lentokonemekaanikon virasta aliupseeriksi Kuva: Henri Lehtinen. Ammattisotilaan aikataulu 2008 Numero Aineisto toimituksessa Lehti ilmestyy 1/ / / / Ammattisotilas 2/2008

3 REKRYTOINTI ON YDINTEHTÄVÄ Puolustusministeriö on perustanut tänä vuonna kaikkiaan 445 uutta aliupseerin virkaa. Kyse on historiallisesti merkittävästä henkilöstörakenteen uudistamisesta. Peruste aliupseerin lukumäärän lisäämiselle on luonnollinen, opistoupseeriston siirtyminen reserviin. Palkatun sotilashenkilöstön määrä pidetään ennallaan eli noin sotilaassa, joten poistuvat opistoupseerit korvataan aliupseereilla. Seuraavina vuosina opistoupseerien poistuma jatkuu nykyisen kaltaisena, joten henkilöstörakennetta muutetaan tulevinakin vuosina yhtä voimakkaasti. Aliupseerien rekrytointi on joukko-osastojen vastuulla. Joukko-osastot vastaavat itse siitä, että he saavat palvelukseensa ammattitaitoista, kovakuntoista, motivoitunutta ja kehityshaluista aliupseeristoa. Rekrytointiprosessiin kuuluvat olennaisesti avoimien tehtävien ja aliupseerin ammatin markkinointi, varsinainen hakuprosessi sekä työhön perehdyttäminen. Tämän koko ketjun on oltava kunnossa ja asiastaan innostuneiden ihmisten vakaissa käsissä. Kun uusien virkojen ohella täytetään normaalin lähtövaihtuvuuden edellyttämät tehtävät, niin tänä vuonna palkataan satoja uusia aliupseereja. Uudet ihmiset eivät marssi suoraan portista sisään. Heidät pitää rekrytoida ja siinä on onnistuttava. Paras rekrytoitava joukko ovat varusmiehet. Heille pitää varsinkin johtajakoulutuksessa ja -aikana markkinoida joukkoosaston mahdollisuuksista tarjota töitä. Toinen erinomainen joukko ovat sopimussotilaat, joilla on jo toinen jalka talossa. Kolmas joukko ovat määräaikaiset reservinupseerit, joita varten ministeriö perusti omat korvamerkityt aliupseerin virat. Ilmoittelu pelkästään työvoimaviranomaisten tai puolustusvoimien nettisivujen kautta on aivan liian passiivista markkinointia. Molemmat merivoimien valmiusyhtymät ovat kokeilleet erityisiä rekrytointipäiviä. Nämä ovat loistavia oivalluksia, sillä mitään keinoja ei kannata jättää hyödyntämättä. Joukko-osastojen on syytä tarkistaa omat rekrytointiprosessinsa. Tietoomme on saatettu, että eräissä joukko-osastoissa rekrytointia toteutetaan kuin entisessä neuvostomaassa konsanaan. Henkilöstöhallinnon asiakirjojen ohjeita sovelletaan vieläkin tarkemmin kuin paholainen pyhää kirjaa. Palvelukseen hakeutuvilta tapetaan virkamiesbyrokratialla se viimeinenkin kiinnostus puolustusvoimia kohtaan. Eräässä joukko-osastossa aliupseerin virkaan nimittäminen kesti yli kahdeksan kuukautta. Näin palvelukseen hakeutuva kutsuttiin uudelleen cooperin testiin, koska tämän tulkinnan mukaan ensimmäinen tulos oli vanhentunut kuudessa kuukaudessa. Toisessa paikassa testattiin joukko palvelukseen hakeutuvia. Juostiin cooperin testi, tehtiin psykologiset soveltuvuustestit sekä haastateltiin koko porukka. Lopulta kuitenkin valittiin rakennemuutoksessa oleva etusijainen hakija. Näin ulkopuolisena jää väistämättä miettimään, että onko se iso vaiva tarkistaa etusijaiset ennen rekrytointiprosessin alkua? Näin ainakin vältyttäisiin monelta katkeralta mieleltä. Rekrytointiprosessin on oltava lämminhenkinen ja avoin tapahtuma, jossa puolustusvoimiin hakeutuva ihan aidosti tuntee olevansa haluttu työntekijä. Rekrytointi ei saa jäädä myöskään pelkästään virkaan nimittämiseen. Sen on jatkuttava työhön perehdyttämisenä sekä hyvän työnantajan mukaisten periaatteiden mukaisena henkilöstöhallintona. Myös palveluksessa olevat kannattaa pitää tyytyväisinä, eikä ehdoin tahdoin ajaa heitä pois puolustusvoimien palveluksesta. Ammattisotilas 2/2008 3

4 VENÄJÄ ELÄÄ ETSIKKOAIKAANSA JÄLLEEN KERRAN Venäjä on Suomelle monessa mielessä tärkeä naapurivaltio. Seuraavassa artikkelissä eversti evp. Jukka Hellberg luo ajankohtaisen katsauksen tämänpäivän Venäjään. Politiikan suunta säilyy Valta Venäjällä vaihtui kevään aikana. Presidentin vaihtumisella ei kuitenkaan näyttäisi olevan merkittäviä vaikutuksia politiikan lähivuosien suuntalinjoihin. Presidentti Dmitri Medvedevin ja pääministeri Vladimir Putinin läheisellä yhteistyöllä haetaan valtiollista ja yhteiskunnallista jatkuvuutta. Maan sisäisen kehityksen kannalta kansalliset ohjelmat (koulutus, terveydenhuolto, asuntorakentaminen, maatalous) ovat jatkossakin uuden poliittisen parivaljakon ohjenuorana ja palautefoorumina. Yksittäisen ihmisen hyvinvoinnin ja oikeusturvan parantaminen on ollut viime aikoina vahvasti esillä. Vuonna 2007 ohjelmiin oli varattu rahaa noin 7,5 miljardia euroa. Syystä tai toisesta todellisuudessa kyettiin käyttämään vain osa (30-50 % per ohjelma), mikä kertoo osaltaan hallinnonalojen toiminnallisesta kankeudesta, hitaista suunnittelusykleistä ja mittavasta byrokratiasta. Korkean inflaation takia rahoitusta ei voida lisätä vuoden 2008 aikana, vaan monissa tapauksissa rahoitusta supistetaan. Maan ylin johto tietää melkoisella varmuudella, mitä yhteiskunnan elvyttämiseksi pitäisi tehdä, mutta alueilla liittovaltio- ja paikallistason ohjelmia toteuttava porras näyttää suorastaan hangoittelevan vastaan. Vanhoja toimintamalleja ei haluta tai osata muuttaa. Muutos kun yleensä tar- 4 Ammattisotilas 2/2008

5 Venäjän tuonti on rajussa kasvussa, joka näkyy Suomessa lisääntyneinä maantiekuljetuksina. Tosin vain viidennes Venäjän kokonaistuonnista kulkee Suomen läpi. Joka päivä kymmenet rahtialukset purkavat lastinsa suoraan Pietarin satamiin, jonne yllä olevat laivat odottavat vuoroaan. koittaa vallan jakoa tai sen suoranaista karkaamista käsistä. Voidaan kuitenkin aivan vakavasti sanoa, että Venäjällä vallitsee orastavan vilpitön halu muuttaa maata ja sen sisäisiä toimintamekanismeja sekä rakenteita yleisen hyvinvoinnin, oikeusvaltion ja laillisen järjestyksen suuntaan. Tämä ilmeisesti ymmärretään myös kansainvälisessä yhteisössä. Lait ovat perusperiaatteiltaan hyviä, mutta niiden implementointi yskii pahasti. Ongelmat ovat kauttaaltaan erittäin syviä ja niiden korjaaminen vaatii johdonmukaisuutta, asenteiden muuttumista ja lähes mittaamattoman paljon aikaa. Jonkinasteisesta pyrkimyksestä poliittiseen demokratiakehitykseen kertoo pieniltä osin sekin, että osa nykyduuman komiteoiden puheenjohtajista on muista kuin Putinin Yhtenäinen Venäjä -puolueesta. Edellisessä duumassahan kaikkien komiteoiden puheenjohtajat olivat kyseisestä puolueesta. Kaikesta huolimatta venäläiset itsekin pitävät parlamenttia kumileimasimena, joka toteuttaa nurkumatta presidentin ja hallituksen toiveet. Kyse on kuitenkin viime kädessä kansalaisten tahdon toteutumisesta, sillä hehän parlamentin viime vuoden lopulla valitsivat kansainvälisestikin riittävän rehellisiksi tunnustetuissa vaaleissa. Avoimen tiedon leviäminen ja sen osin shokeeraava vaikutus yhteiskunnan eri sektoreilla tulee olemaan Venäjän kokonaiskehityksen kannalta suurin murrostekijä, suurempi kuin itse valtiovalta. Tiedon tulvaa ei voi enää käytännössä pysäyttää ja seuraukset tulevat olemaan mullistavat. Informaation vaikutus ulottuu jo nyt myös kaikille päätöksentekoja toimeenpanovallan tasoille. Politiikassa ja talouselämässä tiedon tulva on aiheuttanut sekavuutta, salaustarpeita, epätietoisuutta ja yleensäkin erilaisia epäilyjä. Tietoa ei osata, tai asenteista johtuen edes haluta soveltaa venäläisiin käytäntöihin. Tieto, sen salaaminen, vääristely ja muu arveluttava hyväksikäyttö ovat iät ja ajat olleet venäläisen vallankäytön keskeinen instrumentti. Avoin tiedonkulku ja sen kautta tunne suhteellisesta vapaudesta on joillekin kansalaisille ja päättäjille suorastaan pelottavaa. Talouden kehitys etusijalla Presidentti Medvedev totesi kesäkuun alussa Pietarin kansainvälisessä talousfoorumissa, että globalisaatio on levinnyt koko maailmaan, eikä yhdenkään maan tulisi syyllistyä itsekkääseen taloudelliseen nationalismiin. Viime kuukausien aikana on osoittautunut illuusioksi se, että yksi valtavan talouden omaava maa presidentti puhui konkreettisesti Yhdysvalloista voisi yksin leikkiä maailmaa johtavaa hallitusta. Tässä kehyksessä Venäjä hakeekin määrätietoisesti paikkaansa yhtenä maailman suurista talousmahdeista. Se on valinnut kansainvälisen avautumisen tien ja todennut sen aidoksi vaihtoehdoksi aikanaan vuosikymmenet kestäneelle isolaatiolle. Yhdysvaltain talouslama tuli Venäjälle kuin kreivin aikaan ja sama koskee myös Yhdysvaltain johtaman liittoutuman heikoksi kuvattua kokonaismenestystä Irakissa. Venäjän itsetuntoa hivellään nyt monin tavoin ja se tuntee itsensä tasavertaiseksi sekä merkittäväksi maailmanpolitiikan toimijaksi. Tätä tunnetta pönkittävät muun muassa vankka BKT-kasvu (6-8 %), merkittävä valuuttavaranto (yli 500 miljoonaa USD) sekä olematon ulkomaanvelka. Inflaatioennusteista (yli 10 %) venäläisministerit ovat huolissaan. Ulkomaisten sijoitusten määrä Venäjälle kasvaa koko ajan, vuonna 2007 niiden määrä oli noin 120 miljardia dollaria. Edelliseen vuoteen verrattuna investoinnit kasvoivat noin puolella. Venäjä nähdään valtavana markkinaalueena, jossa varsinaiselle liiketoimintaan (tuloksen tekoon) ei kohdistu merkittäviä riskejä. Riskit syntyvät pääosin toimintaympäristöön liittyvistä lievetekijöistä, kuten esimerkiksi lainsäädännön tulkinnoista. Myös venäläisten yritysten ja yksityishenkilöiden sijoitustoiminta ulkomaisilla markkinoilla kiihtyy. Suomen osalta ei ole mitään trendiä nähtävissä huolinta-alaa lukuun ottamatta. Osin tällä tavoin Venäjä haluaa jakaa laajempia rahatalouteensa liittyviä riskejä. Venäläisten lähteiden mukaan 25 johtavaa venäläistä yritystä omistaa tällä hetkellä 59 miljardin dollarin arvosta ulkomaista omai- Ammattisotilas 2/2008 5

6 suutta eri puolilla maailmaa. Venäjän talouskasvu on edelleen hyvin yksinpuolista ja se perustuu vielä monet vuodet energiatuotantoon ja muihin strategisiin raaka-aineisiin. Esimerkiksi öljyn hinta ei tulle laskemaan nähtävissä olevan tulevaisuuden aikana niin alas, että se pysäyttäisi Venäjän valuuttavarantojen kasvun. Paljon puhutulla asekaupalla Venäjä ei rikastu. Venäläisasiantuntijoiden mukaan valtion osuus Venäjän taloudesta olisi % ja jatkossakin valtiokontrolli tulee säilymään kohtalaisen korkealla tasolla. Talouden liberalisointi tapahtuu näin ollen huomattavasti hitaammin kuin lännessä. Sisäisen anarkian pelko ja viime vuosikymmenen yksityistämisprosessiin liittyneet ja seurauksiltaan suorastaan epämiellyttävät tapahtumat ovat saaneet valtiojohdon ottamaan vain kohtalaisen varovaisia askelia välillä eteen ja välillä taaksepäin. Kasvavan talouden vaikutukset eivät näy yksittäisen, tavallisen ihmisen elämässä, vaan elintasoerot kasvavat päivä päivältä. Pääosa eli noin 120 miljoonaa elää köyhyydessä tai muuten ahdingossa. Yhtenä keskeisenä viime kuukausien ongelmana on ollut jatkuva, osin hallitsematon päivittäistarvikkeiden hintojen nousu. Keskiluokkaa ei Venäjälle länsimaisen mittapuun mukaan vielä ole. Optimistisimpien venäläisten asiantuntija-arvioiden mukaan 25 % väestöstä kuuluisi jo nyt keskiluokkaan. Kyse on luonnollisesti mittaustavoista, mutta oikeampi luku lienee meikäläisten mittareiden mukaan 5-7 % välillä. Korruption vaikutus yhteiskunnan ja talouden kehitykseen on merkittävä. Medvedev on todennut korruption olevan Venäjälle häpeä ja siitä on päästävä eroon. Lyhyellä aikavälillä se ei onnistu. Rakenteet ovat muotoutuneet satojen vuosien aikana ja malli on ikään kuin verissä. Korruption käsite ja sisältö eivät ole varmasti selvillä kenellekään, eivät edes Medvedeville. Eräs asiaa huolellisesti tutkinut venäläisasiantuntija on todennut, että korruptio on systemaattisesti toimiva osa valtiokoneistoa. Sitä vastaan ei voi suoraan taistella, vaan on pyrittävä muuttamaan pelisääntöjä. Korruptio ei ole poikkeus normeista, vaan yksi valtionhallinnon keskeisistä Venäjän lainsäädäntö on periaatteessa kunnossa, mutta sen noudattaminen onkin aivan eri asia. ja toimivista normeista muuten kaikki romahtaisi. Voimapolitiikkaa arvioidaan uudelleen Viime vuosina Venäjä on yhä enenevässä määrin ryhtynyt arvioimaan ulkoja turvallisuuspolitiikkansa päämääriä ja keinoja sekä todellisia hyötyjä ja haittoja. Itsensä identifiointi on käynnissä. Voimapolitiikka on siirtynyt ainakin teoreettisesti tarkastellen taustalle. Venäjän voima on tällä hetkellä vahvassa talouskehityksessä, ei siis sotapotentiaalissa. Venäjä välttää kaikentasoista vastakkainasettelua, mutta nöyrtymään se ei suoraan suostu. Tapahtumat Etelä-Kaukasiassa (Georgia) ovat tästä erittäin luonteva esimerkki. Venäjä vastustaa Naton laajentumista erityisesti entisiin neuvostotasavaltoihin. Prosessi on Venäjän kannalta peruuttamaton ja se myös tiedostetaan Kremlissä. Toinen puoli asiasta on kuitenkin se, että venäläisarvioiden mukaan Natosta on tullut juuri se, mistä Venäjä haaveili jo 1990-luvun taiteessa, heikohko ja hajanainen sotilaspoliittinen liitto. Moskovasta tarkastellen Ivy-maat ovat edelleen Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikassa etusijalla. Suhteita Valko- Venäjään ei korosteta enää sillä tavalla kuin muutama vuosi sitten, eikä juuri nyt valtioliitolla, yhteisellä valuutalla tai yhteisillä asevoimilla näyttäisi olevan kovinkaan valoisaa tulevaisuutta. Valko-Venäjän presidentti Aleksandr Lukašenko tuntuu olevan Venäjän poliittiselle johdolle enemmänkin painolasti, eikä hänen toimiensa haluta vahingoittavan Venäjän pikkuhiljaa paranevaa kansainvälistä imagoa. Suomen Nato-jäsenyys on loppujen lopuksi melko yhdentekevä asia Venäjälle. Venäjän mielestä Naton sotilaallinen kyky on mitattu viimeksi Irakissa ja todettu oletettua heikommaksi. Suomi luottaa muuhunkin kuin Naton poliittiseen apuun laajamittaisen sodan uhkan tai itse sodan aikana, mutta mistä ja millaisena apu konkreettisesti löytyy? Kriisi ei varmaankaan koskisi vain Suomea ja se sitoisi siten useimpien maiden sotilaalliset resurssit oman turvallisuuden ja puolustuskyvyn ylläpitoon. Suomen turvallisuuden kannalta peruskysymys ei suinkaan ole se, olemmeko me Naton jäsen vai ei, vaan mitkä tai ketkä uhkaavat valtiollista ja yhteiskunnallista turvallisuuttamme seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Tätä taustaan vasten onkin vastattava avoimin silmin kysymykseen: Onko Venäjä uhka vai sittenkin mahdollisuus? Yhteistyöstä ei ole ainakaan haittaa. Asevoimien kyky on rajallinen Venäjän asevoimien ja samalla Suomen lähialueen (Leningradin sotilaspiiri) sotilaallinen voima on pienempi kuin se on ollut kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen. Venäläiset itse kuvaavat sotilaspiirin joukkoryhmitystä mahdollista uhkaa vastaavaksi ja nykyisellään riittäväksi. Asevoimien ja yhteiskunnan kyky voiman nopeaan kasvattamiseen on erittäin rajallinen ja jos sitä tehdään laajemmassa mitassa, se myös näkyy ja kuuluu Venäjän rajojen ulkopuolelle. Venäjän sotilasjohdon mukaan maan asevoimien kyky on 6 Ammattisotilas 2/2008

7 riittävä suhteessa vallitseviin uhkiin ja ilmansuuntaan katsomatta. Viimeisenä pidäkkeenä ovat puolustushaarojen eri tasojen ydinasejärjestelmät. Venäjän asevoimien supistukset jatkuvat, mutta nyt lähinnä ei-kehitettävien varuskuntien ja muun lahoavan infrastruktuuriin osalta. Puolustusministeriö pyrkii hankkimaan varoja muun muassa kiinteistöjä ja maa-alueita huutokauppaamalla. Kaupattavaakin on, sillä ministeriön hallinnassa on lähes koko eteläistä Suomea vastaava maa-alue. Myyntien ja omistussuhteiden muuttumisen myötä useat kylmän sodan liikekannallepanoyhtymät ja kalustovarastot siirtyvät historiaan. Supistukset koskevat myös keskushallintoja ja isoja esikuntia. Lisäksi puolustusministeriö on harkinnut terveydenhuollon ja oikeushallinnon henkilöstön virkojen siirtämistä siviiliviroiksi Mallia otetaan läntisistä järjestelmistä, mutta tällaiset uudet ajatukset herättävät lähes säännönmukaisesti laajaa vastustusta. Ongelmana on myös se, ettei läntisiä malleja osata aina tarkoituksenmukaisella tavalla soveltaa ja liittää venäläiseen toimintaympäristöön. Asevoimien budjettivarojen kohdennuksessa ja käytössä on tapahtunut myönteistä edistystä muun muassa sen seurauksena, että valvontaa on siirretty pois joukoilta ja esikunnilta itseltään. Toimenpide alentaa joiltain osin väärinkäytösten määrää. Asevoimien sisäistä rikollisuutta ei ole saatu vähennettyä olennaisesti, vaikka erilaisia ohjelmia ja keinovalikoimaa on yritetty kehittää vuosikausia. Sama koskee itsemurhien ja palveluksen ulkopuolisten kuolemantapausten määrää. Asevoimissa kuolee palveluksen ulkopuolella keskimäärin parisentuhatta henkilöä vuosittain, osa suoranaisen simputuksen seurauksena. Itsemurhien määrä on vuositasolla välillä. Näistä kantahenkilökunnan osalle kohdentuu tapausta. Asuntopula, alhainen palkkaus ja muut vakavat krooniset sosiaaliset ongelmat ylläpitävät ja vahvistavat sotilaiden heikkoa moraaliperustaa ja henkistä kestävyyttä kaikilla tasoilla. Asevoimille on vastikään laadittu oma, vuoteen 2020 ulottuva sosiaalistrategia. Sosiaalista tilaa koskevassa osiossa kuvataan muun muassa sotilashenkilöstön keskimäärin erittäin heikkoa fyysistä ja Kronstadt on edelleen Venäjän tärkein sotasatama Itämerellä. henkistä tilaa alkoholi- ja muine ongelmineen. Simputusta ei ole lainkaan pyritty kitkemään ja se taas laukaisee osaltaan psyykkisiä sairauksia palveluksen aikana. Simputuksen kitkemiseksi osa sotilaista (mm. sotilasjuristit) haluaisi laittaa kasarmit kameravalvontaan. Asevoimat kärsivät rekrytointiongelmista, jotka johtuvat muun muassa kutsuntaikäisten nuorten heikosta terveydentilasta ja eri keinoin tapahtuvasta palveluksen välttelystä. Nuorten miesten henkisten sairauksien määrä kasvaa jatkuvasti ja aliravitsemuksesta kärsii jopa noin kolmannes palvelukseen astuvista varusmiehistä. Sopimuspalvelujärjestelmän (ts. ammattiarmeijan) kehittäminenkään ei ole onnistunut aivan suunnitellulla tavalla. Rekrytointipohja on heikko jo pelkästään edellä kuvatuista syistä. Mielipidetiedustelujen mukaan sopimuspalvelu olisi houkutteleva vaihtoehto kunnolliselle nuorelle henkilölle vasta silloin, kun palkka ylittäisi ruplaa (noin 450 euroa) kuukaudessa. Tällä hetkellä sopimussotilaiden keskipalkka on noin ruplaa (noin 170 euroa). Palkkoja pyritään joka tapauksessa nostamaan, mutta sitäkään ei voi loputtomasti tehdä ilman puolustusbudjetin jyrkkää kasvattamista. Nykyiset lähes näennäiset palkankorotukset eivät tyydytä upseereitakaan, vaikkei valituslauluja julkisesti esitetä. Asevoimien toimintamenojen osalta palkkakehitys on sikäli mielenkiintoista, että joidenkin hallinnonalojen osalta henkilöstön palkat sitovat 75 % koko vuosibudjetista. Nuorten upseereiden pula on huutava. Venäjän puolustusministeriön antamien tietojen mukaan noin 40 % ensilinjan (joukkueen johtaja komppanian päällikkö) upseeriviroista on täytetty puutteellisesti koulutetuilla reserviupseereilla. Tilanne on ajautunut siihen, että jopa asevoimien eliittiin kuuluvat maahanlaskujoukotkin ovat joutuneet ensimmäisen kerran koko rauhan ajan historiansa aikana ottamaan riveihinsä reserviupseereita. Toisaalta, on olemassa jo joitakin viitteitä siitä, että kadettikouluihin (sotilasinstituutteihin) pyrkivien nuorten määrä olisi hienokseltaan kasvamassa. Asevoimien arvostuksen lasku on ainakin jossain määrin saatu pysähtymään. Seuraavien kolmen vuoden puolustusbudjettikehykset eivät mahdollista sotakaluston laajamittaista uudistamista. Puolustusteollisuuden (OPK) yksityistämisprosessin seurauksena hinnatkin ovat nousseet arvioitua huomattavasti korkeammalle, osin lähes tavoittamattomiin. Kilpailuttamista ei käytännössä ole, vaikka laki niin vaatii. Erään Venäjän puolustusministeriön edustajan mukaan kaluston uudistaminen nykyvauhdilla kestäisi noin 150 vuotta. On kuitenkin todettava, että suurin osa ainakin korkean valmiuden yhty- Ammattisotilas 2/2008 7

8 mien ja joukko-osastojen (maavoimien valmiusyhtymien) kalustosta vastaa tämän päivän taistelukentän vaatimuksia päinvastaisista puheista huolimatta ja erityisesti Venäjän ikävien naapurimaiden kaluston laatuun ja määrään verrattuna. Tällä hetkellä Venäjän sotilasdoktriini ja kansallisen turvallisuuden konseptio ovat luonteeltaan puolustuksellisia. Lähivuosina Venäjä ei muodosta Euroopan suunnassa yhdellekään maalla sotilaallista uhkaa, se on ehkä uhka vain itselleen. Globaalin strategisen tilanteen kehitystä on kuitenkin vaikea arvioida. Sen seurannassa ja analysoinnissa on yhä enenevässä määrin otettava huomioon suurten valtioiden välillä vallitseva geopoliittinen ja taloudellinen kilpailutilanne. Kiistojen kohteina voivat tulevaisuudessa olla niin öljy, kaasu kuin puhdas vesikin. Tilanne voi siis muuttua nopeastikin, ja juuri tätä varten Eurooppa ja Suomi tarvitsevat ennakoivaa ja aktiivista Venäjäpolitiikkaa sekä ruohonjuurityön hallitsevia politiikan ammattilaisia, pelimiehiä. Tämän alan taitavia urheilumiehiä (tai - naisia) tuntuu kuitenkin olevan maassamme huolestuttavan vähän. Euroopalla ja Suomella oma etsikkoaikansa Euroopan ja Suomen on arvioitava Venäjää aivan uusista lähinnä poliittisista, sotilaallisista ja ennen kaikkea taloudellisista näkökulmista. Suomi on suoraan tai välillisesti mukana Venäjällä lukuisissa strategisen tason hankkeissa muun muassa Fortumin ja TeliaSoneran kautta. Suorat investoinnit Suomesta Venäjälle ovat viimeisten 10 vuoden aikana kymmenkertaistuneet ja investointikanta on nyt lähes 5 miljardia euroa. Sama suuntaus näyttää jatkuvan ja Venäjä nähdään suurista riskeistä huolimatta valtavana mahdollisuutena erityisesti globaalien toimijoiden keskuudessa. Suomenkin täytyy valita oma tiensä, laaja-alainen yhteistyö tai ikuinen ajatus siitä, ettei Venäjään voi luottaa. Idealismiin ei ole kuitenkaan syytä vajota, vaan käytettäköön arjen realismia joustavana ohjenuorana. Suomessa asuu nykyisin merkittävä venäläinen vähemmistö (tilastointitavasta riippuen ) ja tähän seikkaan on suhtauduttava pysyvänä tosiasiana. Suomessa on tällä hetkellä yli venäläistä yritystä, joista tosin suurin osa on pieniä yhden tai muutaman hengen yrityksiä. Vain ehkä kolmella kymmenellä yrityksellä liikevaihto ylittää 10 miljoonan euron. Näyttää kuitenkin siltä, että venäläistoimijoiden vaikutus maassamme lisääntyy merkittävästi lähivuosina. Venäjän kanssa ei voi tehdä yhteistyötä vasemmalla tai oikealla kädellä, kyse on kirjaimellisesti urheilutermiä käyttäen kropan laittamisesta peliin, mustelmia tulee, mutta suojuksilla selvitään pahimmista kolhuista. Pääasia on, että ollaan koko ajan lähellä ja ajan hermolla. Niin kauan kuin Suomi tukeutuu Venäjä-suhteiden hoidossa yksinomaan EU:n yhteisiin oletuksiin, kantoihin ja tukeen, tulokset eivät ole läheskään aina vakuuttavia. Havainnollisena esimerkkinä myöhästymisestä voidaan pitää nyt käynnissä olevaa puutullikiistaa, joka ei ole voinut tulla poliittiselle johdollemme tai alan asiantuntijoille yllätyksenä. Venäjällä puutullikorotusten mahdollisuudesta on puhuttu suhteellisen avoimesti jo lähes kymmenen vuoden ajan. Venäjän toimia ja kehitystä onkin tarkkailtava systemaattisesti ja aiheen ilmetessä on sanamukaisesti mentävä pysyvästi paikalle aistimaan tilannetta ja hakemaan vaikutuskanavia. Venäjällä kyllä- tai ei-vastukset ovat lähes aina ehdollisia ja tällöin Venäjää syvällisesti tuntevien poliittisten pelimiesten silmä ja kyky toimia saattavat muodostua molemmille osapuolille edullisen lopputuloksen kannalta aivan ratkaiseviksi. EU:lla ei ole toistaiseksi sellaista tahtotilaa ja joustokykyä, joilla olisi mahdollista löytää yhteinen ja toimiva Venäjäpolitiikka. Syyt ovat moninaiset ja liittyvät muun muassa Neuvostoliiton ja Varsovan liiton hajoamisen jälkeiseen poliittiseen hämmennystilaan ja ennakkoluuloihin. Vielä tällä hetkellä yksittäisen maan Suomenkin tulee rakentaa ja avata itse asiassa ihan uudelleen oma tiensä suhteessa Venäjään. Tämä ei suinkaan tarkoita EU:n ignorointia. Joustava, kärsivällinen yhteistyö akseleilla EU-Venäjä ja Suomi- Venäjä muuttaa hitaasti, mutta varmasti myös venäläistä yhteiskuntaa ja valtiollista käyttäytymistä tosin vain tiettyyn, Venäjälle sopivaan rajaan asti. Opettajaksi ei kenenkään ulkopuolisen kuitenkaan kannata ryhtyä, vaikka tätä rajaa onkin mahdollista siirtää suuntaan tai toiseen. Kaikki keinot on käytettävä, jotta asiat saataisiin sujumaan toivotulla tavalla. Suomalaisen poliittisen eliitin olisi hyvä syventyä Venäjän tilanteeseen muutenkin kuin vain joukkotiedotusvälineiden monasti provokatiivisen ja näennäisobjektiivisen uutisoinnin kautta. Mielipiteet ja asenteet on erotettava faktoista. Suomen jo Venäjällä operoiva talouselämä lienee tämän suhteen pitkähkön askeleen poliitikoita edellä. Kanssakäymisessä avainsanoja ovat joka tapauksessa Venäjän syvällinen ymmärtäminen, aktiivisuus, henkilökohtaiset kontaktit ja jatkuva ennakointi. Yhteinen kieli on tavalla tai toisella löydettävä, eikä sitä opi vain odottamalla ja vaikenemalla. On puhuttava ja joskus hyvinkin paljon. Kasakan ilkikuriseen nauruun ei ole hyvä herätä yhtenäkään aamuna millään yhteiskuntamme elintärkeällä sektorilla. Teksti: Jukka Hellberg Kuvat: Petteri Leino Artikkelin kirjoittaja eversti evp. Jukka Hellberg toimii nykyään Osint Oy:n aluejohtajana (Venäjä, Ivy-maat) sekä Venäjän Federaation Turvallisuus-, puolustus- ja oikeusjärjestysakatemian pysyvänä jäsenenä. Hän on palvellut sotilasasiamiestehtävissä Venäjällä ja Valko- Venäjällä sekä Hän oli Venäjällä toimivan sotilasasiamiesyhdistyksen (MAMA) varapresidenttinä ja presidenttinä Hellberg on suorittanut Sotakorkeakoulun , ylemmän päällystön kurssin 1997 sekä Venäjän Federaation asevoimien Yleisesikunta-akatemian Osint Oy:n palveluksessa on ollut vuodesta Ammattisotilas 2/2008

9 SUOMEN TURVALLISUUSPOLITIIKAN HAASTE: VENÄJÄ VENÄJÄ VENÄJÄ Puolustusministeri Häkämies lähes mestattiin suomalaisessa mediassa, kun hän piti kuuluisan puheensa Yhdysvalloissa. Puhe itsessään oli hyvin neutraali, mutta yhdessä kohdassa hän kiteytti Suomen turvallisuuspolitiikan haasteiksi kolmesti Venäjän. Jo tuolloin Puolustusministeriön toimesta valmisteltiin selvitystä Haasteiden Venäjä. Selvitys ilmestyi tänä keväänä. Alustavien tietojen mukaan Ulkoministeriössä olisi valmisteltu toista selvitystä, mutta ainakaan toistaiseksi sitä ei ole julkaistu. Haasteiden Venäjä on mielenkiintoinen selvitys, joka on koottu todennäköisesti aikamoisella kiireellä. Selvitys on kirjoitettu kuudessa eri ryhmässä, joilla kullakin on ollut oma aihealueensa: yhteiskunta, sisäpolitiikka, talous ja liikenne, ympäristö, energia sekä ulkopolitiikka. Yhteenvedosta on vastannut tutkija Hanna Smith Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutista. Kyseinen instituutti tunnetaan nimenomaan Venäjä-tutkimuksestaan. Selvityksen johdannossa todetaan, että asiantuntijat valittiin saatavuuden mukaan, mutta perustellusti. Tässä valossa on syytä suhtautua lopputulokseen. Tosin kirjoittajat toteavat tämän itsekin, ettei kyse ole kaiken kattavasta eikä lopullisesta totuudesta. Venäjän arvoituksellisuus Selvitys antaa kuitenkin kohtuullisen hyvän kuvan nykyisestä Venäjästä ja sen mahdollisesta tulevaisuuden suunnasta. Kuten Hanna Smith tiivistää johdannossa, niin Venäjää on lähes mahdoton ymmärtää. Sitä ei myöskään voi mitata samoilla mittareilla kuin muita. Näin Venäjä nähdään monesti erityisenä ja mystisenä, joka selittää Venäjän erilaisuuden. Miksi eräät asiat eivät onnistu Venäjällä? Toisaalta sellaiset asiat, jotka eivät muualla onnistu, toteutetaan Puolustusministeriön Venäjä-raportin kansi on kuin 1600-luvulta: musikka vetää kelkkaa kullanhohtoisten kupolien alla. Tässä valossa Venäjä nähdään yhä edelleen. Ammattisotilas 2/2008 9

10 Venäjällä hetkessä. Jokaisella Venäjän kävijällä on omakohtaisia kokemuksia, että eräät asiat tehdään nopeasti, mutta eräät eivät valmistu koskaan! Venäläiset itse ovat kehittäneet arvoituksellisuudesta paremman selittäjän, kuin selkeästä analyysistä. Heille kyse on myös uskosta Venäjään. Venäjän kommunistien puheenjohtaja Zjuganov kirjoitti vuonna 1995: Venäjään uskomisesta ja siitä, ettei Venäjää voi järjellä ymmärtää, on tullut osa venäläistä identiteettiä. Näin venäläiset itsekin uskovat enemmän siihen, että heillä on erityinen asema maailmanpolitiikassa, vaikka lähes päivittäiset yksinkertaiset askareet eivät onnistu. Tätä samaa erityisasemaa he käyttävät taitavasti hyväkseen myös ulkopolitiikassa. Venäjälle kansallisilla intresseillä on erittäin suuri merkitys. Puheessaan duumalle toukokuussa 2006 presidentti Putin korosti hyvän ja vahvan armeijan tärkeyttä kansallisille intresseille. Kaikki mahdolliset skenaariot huomioiden, on aivan välttämätöntä taata Venäjän turvallisuus ja alueellinen koskemattomuus. Suomen Puolustusministeriön lähes 150-sivuinen selvitys jakautuu selkeästi kuuteen osa-alueeseen. Keskityn tässä esittelyssä vain Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevään lukuun. Maailman suurin karhu Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikka on kuin suuren karhun telmimistä metsässä. Metsän valtias rymistelee mielensä mukaisesti, mutta toisaalta sekin on liian pieni pärjätäkseen kokonaan yksin globaalissa maailmanpolitiikassa. Puolustusministeriön selvityksen mukaan Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan osuuden voi kiteyttää edellä kuvatusti. Venäjällä on jatkuva halu ylläpitää suurvalta-asemaa ja siihen kuuluvaa kunnioitusta. Tästä syystä se ajautuu jatkuvasti konflikteihin muiden kanssa. Monesti konfliktit syntyvät väärinymmärryksestä. Venäläisten autoritaarinen ajattelu ja hallintokulttuuri myös ulkopolitiikan saralla herättävät ihmettelyä varsinkin lännessä. Toisaalta Puolustusministeriön selvityksessä todetaan selkeästi, että osa Venäjän rajuista ulkopoliittisista lausunnoista on tarkoitettu puhtaasti oman maan sisäpoliittisiin tarpeisiin. Omalle kansalle pitää näyttää, että me olemme vahvoja. Tämän kaltaiset rajut tunteenpurkaukset tulevat yleensä lännelle yllätyksenä ja aiheuttavat hämmennystä. Toisaalta ulkopuolisen on mahdoton vetää rajaa, mikä kuuluu poliittisen näytelmän piiriin ja mikä on oikeasti voimannäyttöä. Venäjän suorittamat naapurimaiden ilmatilanloukkaukset ovat tulleet jäädäkseen. Niiden tehtävänä on näyttää kuka on isäntä. Samaan kategoriaan kuuluvat puutullit, kaasuputkihankkeet, tullijonot yms. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Ulkopuoliselle voi jäädä sellainen vaikutelma, että Venäjän ulkopolitiikka olisi häilyvää, mielivaltaista tai yliherkkää. Kaiken taustalla on se, että Venäjä haluaa säilyttää suvereenin suurvaltastatuksen. Sotilaspolitiikka ulkopolitiikan keskiöön Venäläiset itsekin uskovat, että sotilaspolitiikan merkitys kasvaa maailmanpolitiikassa. Venäjä jatkaa Neuvostoliiton perintöä, jossa sotilaallinen mahti nähdään ensisijaisena ulkopolitiikan välineenä. Sotilaallisen voiman avulla valvotaan myös poliittisia ja taloudellisia intressejä. Miten tämä näkyy käytännössä? Venäjän armeijan erikoisjoukkoja voidaan käyttää esim. energiatoimitusten turvaamisessa tai laivaston alus voi suojella venäläistä alusta länsimaalaiselta provokaatiolta Jäämerellä, kun venäläinen kalastusalus harjoittaa ryöstökalastusta. Naton laajentuminen ja vahvistuminen on johtanut väistämättä Venäjällä uuteen sotilasdoktriiniin. Venäjä on tehnyt paluun maailmannäyttämölle. Venäjällä viljellään slogania: Vahvat asevoimat vahva Venäjä. Venäjän puolustusbudjetti kasvaa huimaa vauhtia luvun rappiovuodet paikataan kovalla kiireellä. Seuraavien kahdeksan vuoden aikana Venäjä käyttää 145 miljardia euroa asevarusteluohjelmaan. Tavoitteena on korvata lähes puolet nykyisestä kalustosta uudemmalla ja iskukykyisemmällä kalustolla. Tavoitteena on nostaa huomattavasti Venäjän asevoimien iskukykyä. Puolustusministeriön raportin mukaan tämä näkyy myös Suomen lähialueilla viimeistään 2010-luvulla. Tätä ei kuitenkaan perustella tarkemmin luonnollisesti, koska kyseessä on julkinen selvitys. Venäjän armeijan koko säilyy noin miljoonassa sotilaassa ja ammattisotilaiden suhteellista määrää lisätään. Tavoitteena on muodostaa jatkuvan valmiuden joukkoja, joiden operaatiokyky ja strateginen liikkuvuus ovat huippuluokkaa. Lopuksi Puolustusministeriön raportissa on mielenkiintoinen vertaus, jonka mukaan siinä verrataan Venäjää 1600-luvun Ruotsiin. Ruotsi oli tuolloin Euroopan suurvalta, joka haki suurvalta-aseman lukuisilla sodilla. Itse asiassa sodasta tuli koko Ruotsia eteenpäin vievä voima. Sen talous oli sotataloutta. Oligargit ja valtio elivät sodasta. Niin kauan kuin sodittiin, talous kehittyi ja kulutus kasvoi. Lasku maksettiin järjettömän Pohjan sodan kuluessa ja sen jälkeen. Venäjän vertaaminen 1600-luvun Ruotsiin on erittäin haastavaa, etenkin Suomen Puolustusministeriön selvityksessä. Oli miten tahansa, niin Puolustusministeriön selvityksen aluksi todetaan, että Suomen kohdalla yhteinen nimittäjä kaikkien kolmen turvallisuuden osa-alueen kohdalla on Venäjä. Venäjä vaikuttaa suomalaisiin kaikilla ja kaiken aikaa. Sitä karhua emme pääse karkuun. Teksti: Petteri Leino Säkylän Metsätyö ESKO HUHTAMAA Korventie Säkylä puh SÄKYLÄN KUNTA Rantatie 268, Säkylä Puh Fax Ammattisotilas 2/2008

11 VENÄJÄN SALAINEN PALVELU Venäjä on suuri ja käsittämätön maa, jota länsimaalaisen ihmisen on vaikea ymmärtää. Venäjällä on aina ollut vahva ohrana. Neuvostoaikana se oli KGB, nyt se on FSB. Tiedustelun ja salaisen palvelun lonkerot ulottuvat kaikkialle. Sen tehokkuus ja resurssit ovat huippuluokkaa. Seuraava artikkeli on populistinen, mutta perustuu laajaan lähdemateriaaliin. Kaikki ei ole aina sitä, millaisen kuvan tiedotusvälineet antavat meille. Monesti se on paljon raadollisempi. Venäjän nykyiset tiedustelupalvelut polveutuvat suoraan neuvostoajan organisaatioista. Niistä suurin ja mahtavin oli KGB, jonka nykyinen jatkaja on FSB. Neuvostoliitto hajosi elokuun helteillä vuonna Kansalaisten viha kohdistui nimenomaan KGB:hen. Kansalaiset piirittivät KGB:n päämajan Lubjankan. Paha oli päätetty hävittää maan päältä. Ainoan kerran historiassa Lubjankassa oli paniikin elkeitä. Henkilökunta ryyppäsi ja asiakirjoja tuhottiin. Sattuma toi peliin uuden käänteen. KGB:n psykologisen sodan asiantuntijat soluttautuivat kansalaisten joukkoon ja ottivat hetkessä tilanteen haltuun. Nyt ei vain toiminut vanha neuvostoajan keino, kun kansa marssi kaduille. Silloin ajettiin kaupat täyteen kokolihaa ja jälleen kansa totteli nöyrästi. Ei, nyt tarvittiin määrätietoisempia otteita. Ensimmäisen ja ehkä viimeisen kerran tiedustelupalvelun oli selvitettävä asiat puhumalla. Kuinka ollakaan, he onnistuivat. Venäjän uusi presidentti Jeltsin hajotti vanhan KGB:n, mutta perusti samalla uuden tiedustelupalvelun Federaation turvallisuusvirasto AFB:n. Uudistus oli osa suurempaa kokonaisuutta, jossa kaikki poliisitoimet yhdistettiin uuden turvallisuus- ja sisäministeriön alaisuuteen. Organisaatio jäi vain välivaiheeksi luvun alku ja puoliväli olivat suurta mullistusta. AFB muuttui Federaation vakoilupalvelukseksi FSK:ksi. Samalla KGB palasi takaisin viemäreistä maan pinnalle. Ulkomaan tiedustelusta säädettiin oma laki. Ulkomaan tiedustelu SRV sai lakiin perustuvan tehtävän edistää Venäjän taloudellista kehitystä ja tieteellis-teknistä edistystä hankkimalla informaatiota hallitukselle ja sen alaisille laitoksille. Valtion tieto- ja viestiliikennettä valvomaan perustettiin oma virastonsa FAPSI. Sen tehtäviä olivat salakuuntelu ja vaativia teknillisiä järjestelmiä hyödyntävä elektroninen vakoilu. FSB:n nykyinen tunnus. Kokonaisuus FSB:n haltuun Vuonna 1994 Venäjällä annettiin hiljaisuudessa laki Federaation turvallisuuspalvelu FSB:stä. Laki tuli voimaan seuraavan vuoden alusta. Se velvoitti FSB: n ulottamaan otteensa kaikkialle ja kaikkeen. Laki antoi FSB:lle laillisen pohjan vakoiluun. Se laajensi salaisen palvelun valtuudet ohi muiden lakien, ihmisoikeuksista puhumattakaan. Laki altisti koko yhteiskunnan salaisen palvelun valvonnan ja vaikutuksen alaiseksi. Laki palautti FSB:lle monia KGB:n valtuuksia mm. omat vankilat sekä kuulustelu- ja pidätysoikeudet. Laki laajensi toimintakentän myös ulkomaille. Aluksi sitä tehtiin yhteistyössä SRV:n, sotilastiedustelu GRU:n ja FAPSI:n kanssa, kunnes nämä organisaatiot sulautettiin kokonaisuudessaan FSB:n alaisiksi. Itse asiassa FSB sai laajemmat valtuudet, mitä KGB:llä oli ollut milloinkaan. FSB verkottui yhteiskuntaan. Valtaosalla korkeista virkamiehistä sekä liike-elämän johtotehtävissä toimivista henkilöistä on tausta FSB:ssä. FSB:n johtoon tarvittiin toimelias mies. Heinäkuussa 1998 siihen tehtävään määrättiin 45-vuotias Vladimir Putin. Lubjanka oli Putinille tuttu, sillä hän oli Ammattisotilas 2/

12 GRU:n eli sotilastiedustelun nykyinen tunnus, jota esiintyy eri väreillä. Siivet levällään oleva lepakko löytyy tatuoituna monen entisen agentin vartalosta. aloittanut vakoilijan uran Itä-Berliinissä jo 1980-luvun puolivälissä. Putinin ura jatkoi nousussa. Seuraavan vuoden maaliskuussa hänestä tuli turvallisuusneuvoston sihteeri, elokuussa pääministeri sekä sitä seuraavan vuoden maaliskuussa presidentti. Jeltsinin siirtyessä syrjään, valtakunta jäi FSB:n haltuun. Viimeisin suuri uudistus tapahtui maaliskuussa 2003, jolloin kaikki tiedusteluorganisaatiot liitettiin FSB:n alaisuuteen. Mukaan kuuluvat myös rajavartiojoukot. Näin FSB:n kokonaisvahvuus nousee lähelle puolta miljoonaa toimijaa. Ero KGB:hen on kuitenkin selkeä. Kun KGB oli puolueen johdon salainen poliisi, niin FSB on puhtaasti presidentin alainen virasto. Sitä ei valvo eikä hallitse muut. Keskusvaalilautakunnan tieto- ja ääntenlaskujärjestelmä siirrettiin FSB:n alaisuuteen vuonna Länsimaalaisesta ihmisestä tuntuu oudolta, että keskusvaalilautakunnan tietoja ääntenlaskujärjestelmä siirrettiin FSB: n alaisuuteen. Näin Putin siirsi valtiollisten vaalien ääntenlaskennan suhteellisen riippumattomista käsistä varmasti luotettaviin, itsensä valvomiin käsiin. Miten venäläinen tiedustelu toimii? Mitkä ovat niiden toimintatavat? Se on selvä, että FSB valvoo kaikkialla ja kaiken yläpuolella. Seuraavassa tunnetuimpia esimerkkejä toimintatavoista, jotka menetelminä sopivat kaikkiin tilanteisiin. Ensimmäinen Tshetshenian sota Venäjä oli poliittisessa kriisissä vuonna Neuvostoliiton mahdista ei ollut enää mitään jäljellä, eikä IVY:stä ollut pelastajaksi. Baltian maat, Ukraina ja Valko-Venäjä itsenäistyivät. Separatistiset liikkeet yleistyivät Kaukasuksen ja Keski-Aasian alueella. Tshetshenia, Georgia ja monet muut entiset neuvostotasavallat halusivat itsenäistyä. Venäjä ei päässyt yli vakavasta taloudellisesta lamasta. Talousjärjestelmään ei luotettu. Entiset valtion omistamat liikelaitokset yksityistettiin. Kommunistisesta taloudesta siirryttiin salamannopeasti äärimmäiseen markkinatalouteen ja ryöstökapitalismiin. Tästä kaikesta kärsi tavallinen kansa. Armeija kylpi syvässä kriisissä. Kaikki oli kaupan; tankkeja, lentokoneita, ohjuksia ja mahdollisesti jopa ydinaseita. Aseita myytiin armeijan varastoista, ketä vain kiinnosti ostaa. Tavallisista käsiaseista kukaan ei pitänyt lukua. Yllättävän paljon aseita myytiin Kaukasuksen alueen rikkaille klaaneille. Heillä oli rahaa ja kauppa kävi, kunnes joku heräsi. Aseita oli hankittu irrottautuakseen entisestä isännästä. Se ei enää käynyt päinsä, sillä samalla alueella oli merkittävät luonnonrikkaudet ja toisaalta alueellinen hajoaminen oli yksikertaisesti pysäytettävä. Venäjän vakava sisäinen kriisi oli ratkaistava. FSB:n päämajassa syntyi suunnitelma vierittää syy vihattujen tshetshenien niskoille. Kesällä 1994 tuntemattomat lentokoneet pommittivat Grosnyssä Venäjän hallituksen rakennuksia. Samanlaisia terrori-iskuja jatkui koko seuraavan syksyn ympäri valtakuntaa aina Moskovaa myöten, kunnes joulukuussa 1994 Venäjän asevoimat määrättiin iskemään takaisin. Maaoperaatiosta tuli katastrofi. Joidenkin arvioiden mukaan ensimmäinen osasto uhrattiin ansaan, jotta tshetshenien kataluus saatiin riittävän vahvasti todistettua. Tämän jälkeen Kremlillä oli kansalaisten tuki kukistaa Kaukasuksen separatistiset liikkeet. Yhtä asiaa Lubjankassa ei osattu laskea. Entinen KGB:n kenraali Dudajev oli Spetsnazin tunnus pohjautuu GRU:n tunnukseen. Sama musta lepakko ulottuu jokaiseen maapallon kolkkaan. valittu Tshetshenian presidentiksi. FSB piti häntä omana miehenään, vaikka hän olikin tshetsheni. Dudajev varoitti FSB: tä ääri-islamilaisista taistelijoista, jotka kantavat tunnuksenaan vihreää nauhaa. Dudajeviä ei kuunneltu, sillä hänet oli päätetty uhrata. Hänen varoitukset kaikuivat kuuroille korville. Näin Venäjä sai silmilleen ääri-islamilaisen aseellisen liikkeen, joka oli oppinut koraanikouluissa vihaamaan kaikkia vääräuskoisia. Tshetshenian sota karkasi käsistä. Tshetshenian toinen sota Vuonna 1999 Venäjä oli jälleen syvässä poliittisessa kriisissä. Omaisuuden yksityistämisen seurauksena omistukset olivat kasautuneet harvoille oligarkeille. Tavarat loppuivat kauppojen hyllyiltä, raha menetti arvoaan. Presidentinvaalit lähestyivät ja lopputuloksen piti olla ennalta selvä. Kuinka ollakaan Lubjankassa keksittiin jälleen ratkaisuksi pienimuotoinen offensiivi Tshetsheniassa. Syy piti luonnollisesti kaataa vihattujen tshetshenien niskaan. Moskovassa alkoi räjähdellä kerrostaloja ja selkeät jäljet osoittivat tshetsheni-terroristeihin. Jälkeenpäin on melko aukottomasti osoitettu, että räjähdykset olivatkin FSB:n käsialaa. Tilanne piti saada hallintaan ja vahva pääministeri Vladimir Putin otti ohjat käsiin. Syttyi sota Tshetsheniassa ja näin terroriteot loppuivat sekä presidentin vaalien tuloskin tuli ratkaistua. Toiminnan miesten koulu Tshetshenia on toiminut molemmissa sodissa oivana FSB:n agenttien värväys- 12 Ammattisotilas 2/2008

13 ja koulutuskeskuksena. Siellä toimineita erikoisjoukkojen sotilaita oli helppo värvätä FSB:n leipiin. Kaverit olivat kaiken kokeneita, eivätkä vähästä hätkähdä. Värväys voitiin hoitaa kahdella tavalla, joko suorasti ja avoimesti tai sitten pelastamalla soturi pinteestä. Kirjallisuudessa on lukuisia esimerkkejä, kuinka esim. laskuvarjosotilaat syyllistyivät sotarikoksiin murhaamalla siviilejä. Tästä luonnollisesti joutuu sotaoikeuteen, ellei sitten lupaudu FSB:n palvelukseen ja saa näin täydellisen syytesuojan. Mihin näitä ammattitappajia tarvitaan? Useiden vahvojen lähteiden mukaan FSB:llä on erikoisosasto, joka on erikoistunut likaisiin operaatioihin. Ikävistä kohteista pääsee eroon päästämällä niistä ilmat pihalle. Tshetshenia on myös riittävän kaukana kaikesta valvonnasta, joten siellä on mahdollisuus kokeilla uusia menetelmiä, taktiikoita ja aseita ilman turhaa julkisuutta. Vaikuttaakin siltä, että FSB:llä ei ole mitään intressiä rauhoittaa Tshetsheniaa. Voimaan vastataan voimalla Lähi-idässä eräs islamilainen terroristiryhmä sieppasi kolme venäläistä diplomaattia. He vaativat Venäjää painostamaan Israelia vapauttamaan eräitä vankeja. Aikaa annettiin 30 vuorokautta. FSB ei kuitenkaan neuvottele. Määräajan ollessa jo lähestymässä loppuaan, terroristit kävivät kuumana. Venäjän tiedustelu ei ottanut heitä vakavasti. Antaakseen uskottavuutta, terroristit lähettivät erään vangitun diplomaatin irtileikatun korvan paikalliseen Venäjän lähetystöön. Tällöin alkoi tapahtua. Lähi-idän alueelle erikoistunut spetsnaz -ryhmä kaappasi joukon terroristien omaisia. Yhden näistä irtileikattu pää lähettiin paluupostissa sekä terveiset vapauttaa venäläisdiplomaatit välittömästi. FSB:n metodeihin ei kuulu neuvottelu. Voimaan vastataan vähintään kaksinkertaisella voimalla. Vastaavia tapauksia löytyy Tshetsheniasta. FSB:n metodeihin ei kuulu neuvoteleminen. Voimaan vastataan vähintään kaksinkertaisella voimalla. Kesken moskovalaisen Dubrovkana teatterin näytännön tshetsheni-terroristit valtasivat teatterin ja ottivat satoja panttivankeja. Kaappaus kesti 57 tuntia. Kaappareiden kanssa ei neuvoteltu. Teatteriin laskettiin tuntemattomaksi jäänyttä kaasua, joka lamautti terroristit, mutta tappoi samalla parisataa panttivankia. Lähes kaksi vuotta myöhemmin, pienessä Pohjois-Ossetian Beslanin koulussa vietettiin kouluvuoden alkamisen juhlaa. Paikalla oli satoja lapsia ja heidän sukulaisiaan, yhteensä toistatuhatta ihmistä. Joukko terroristeja hyökkäsi kouluun, ottivat ihmiset panttivangeiksi ja vaativat toisen Tshetshenian sodan lopettamista. Kaksi päivää myöhemmin spetsnaz joukot saivat rynnäkkökäskyn. Uhreja oli turha laskea, niitä oli niin paljon. Sota jatkui pikkukaupungissa muutaman päivän. Vahvan huhun mukaan osa lapsien ruumiista poltettiin poroksi kimalaisilla eli tyhjiöliekinheittimillä. Niin tai näin, venäläisenä periaatteena on vastata voimaan vielä kovemmalla voimalla. Vihakampanjat Baltian maissa on suuret venäläisvähemmistöt. Venäjä ei ole ollut aina tyytyväinen Latvian ja Viron tapaan kohdella omia venäläisvähemmistöjään. Näin näitä maita on pitänyt opettaa kovemman kanssa. Varsinkin toisen maailmansodan aikaan Latviassa esiintyi juutalaisvainoja, mutta viimeisinä vuosikymmeninä tällaista ei ole ollut havaittavissa. Vuonna 1998 Riian synagogan luona räjähti pieni pommi. Samaan aikaan Venäjä käynnisti laajan kansainvälisen kampanjan, jossa se syytti Latviaa juutalaisvainoista ja korosti maailmansodan aikaisia tapahtumia. SRV:n eli ulkomaan siviilitiedustelun nykyinen tunnus. Latvia joutui vahvan kansainvälisen painostuksen kohteeksi, joka johti mm. eräiden latvialaisten toisen maailmansodan veteraanijärjestöjen toiminnan kieltämiseen. Kukaan ei käsitellyt sitä, että kuka asensi räjähteet. FSB:n agentit? Sillä samaan aikaan iskettiin Moskovassa pommihyökkäyksillä sikäläisiä synagogia ja juutalaisia hautausmaita vastaan. Vihakampanjasta oli kyse myös toissa keväänä, kun Viro päätti siirtää kiistellyn pronssisoturin keskustasta hautausmaalle. Parin viikon ajan Virossa esiintyi organisoituja mellakoita ja tilanne päättyi laajamittaiseen hyökkäykseen Viron tietojärjestelmiä vastaan. Sellaiseen hyökkäykseen vain harvoilla tahoilla on riittävät resurssit. FSB:llä on sellaiset välineet ja osaaminen sekä tarvittaessa tahto käyttää niitä. Venäjän tiedustelu Suomessa FSB ja sen alaiset virastot SRV (siviilitiedustelu) ja GRU (sotilastiedustelu) toimivat aktiivisesti ulkomailla, myös Suomessa. Tiettävästi tällä hetkellä Suomessa tapahtuvasta tiedustelusta SRV vastaa puolesta koko tiedustelutoiminnasta ja toisesta puolikkaasta GRU:n osuus on puolet. Näin 75 prosenttia koko Suomessa suoritettavasta tiedustelusta on venäläisten käsissä. Suomenkielistä kirjallisuutta: Felshtinksi Litvinenko: Venäjä kuilun partaalla. Turvallisuuspalvelut demokratian uhkana. Tammi, 2007 Kuorsalo Susiluoto Valkonen: Salaisen poliisin valtakunta. KGB, FSB ja suhteet Suomeen. Edita, 2003 Anna Politkovskaja: Putinin Venäjä. Like, 2005 Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja. Like, 2007 Ammattisotilas 2/

14 Suomessa on kiinnostavaa teollisuutta sekä meillä tuotetaan korkealaatuista tiedettä. Aivan yhtälailla Venäjää kiinnostaa Suomen toiminta Euroopan Unionissa tai vaikkapa Suomen suhde sotilasliitto Natoon. Yhtä tärkeitä tietoja ovat kansalaismielipiteen muutokset juuri mahdollisen Nato-jäsenyyden suhteen. Mikäli suomalaiset yhtäkkiä muuttaisivat suhtautumistaan Natoon esim. erittäin myötämieliseksi Nato-jäsenyydelle, niin todennäköisesti Venäjä pyrkisi vaikuttamaan tilanteeseen vastainformaation keinoin, mahdollisesti jopa vihakampanjan keinoin. Näin heille on tärkeää seurata tilannetta ja pysyä ajan hermolla. Suomi asema Venäjän strategisesti erittäin tärkeän alueen eli Leningradin sotilaspiirin välittömässä läheisyydessä muodostaa myös erityisen mielenkiinnon. Pietarin ja Kuolan alueet ovat Venäjän strategisesti tärkeimpiä alueita. Vielä tärkeämmäksi alue muodostuu, mikäli Itämeren pohjaan vedetään Saksaan menevä kaasuputki. Suomalaiset tunnetaan maailmalla tiedustelupiireissä hyväntahtoisina hölmöinä, jotka etenkin kännipäissään kertovat enemmän kuin pitäisi. Suomi on Venäjän tiedustelulle erinomainen toimintakenttä, koska suomalainen media toteuttaa vanhasta kokemuksesta laajaa itsesensuuria kaikkeen Venäjään liittyvään. Näin täällä on helppo toimia. Viime vuosina yhä useammat venäläiset ovat ostaneet kiinteistöjä Suomesta. Tänne onkin muodostumassa kohtuullisen suuri venäläinen siirtokunta. Tämä siirtokunta kiinnostaa FSB:tä, sillä sitä on syytä valvoa kuten muutakin valtakuntaa. KALLION SÄHKÖ OY Neitsytpolku 3, Helsinki Puh. (09) PATRIA RAKENNUS OY Koulukatu 23, Hämeenlinna Puh. (03) VENÄJÄN SALAISEN PALVELUN SUURIMMAT TOIMIJAT FSB = Federalnaja služba bezopasnosti on Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelu, joka perustettiin KGB:n rauniolle. Neuvostoliiton aikainen KGB lakkautettiin vuoden 1991 vallankaappauksen jälkeen, jonka jälkeen vajaa neljä vuotta toimi FSK-niminen organisaatio. Se laajennettiin FSB:ksi vuoden 1995 alussa. FSB:n asema on erittäin itsenäinen. Organisaation virallisena tehtävänä on suojella Venäjää, sen kansalaisia sekä yrityksiä niin kotimaassa kuin ulkomailla. FSB:llä on oikeus suorittaa kotitarkastuksia ja vangita epäilyttäviä henkilöitä, mikäli sillä on riittävät todisteet rikoksesta. FSB:n mielenkiinnon kohteena ovat erityisesti terrorismi, järjestäytynyt rikollisuus, huumekauppa ja korruptio. Venäjän rajavartiojoukot toimivat FSB:n alaisuudessa. Näin ollen FSB:llä on noin puolimiljoonaa työntekijää. SRV (Služba vnešnei razvedki) on Venäjän Ulkomaan tiedustelupalvelu, joka muodostettiin KGB:n ulkomaan toiminnoista. SRV:n tehtävänä on suorittaa tiedustelua nimenomaan ulkomailla. Sen erityisinä kiinnostuksen kohteina ovat terrorismin vastainen toiminta sekä tietojen hankkiminen. SRV:llä on kyky analysoida hankkimiaan tietojaan. SRV ei toimi poliisitehtävissä kuten FSB. SRV:n tarkkaa organisaatiota ei tiedetä, mutta sillä arvioidaan olevan kymmeniätuhansia työntekijöitä. GRU (Glavnoje razvedyvatelnoje upravlenije) vastaa Venäjän sotilastiedustelusta. Sen olemassa oloa ei ole tunnustettu. Tiettävästi GRU vastaa myös elektronisesta sotilastiedustelusta. FAPSI (Federalnoje agentstro pravitelstvennoi svjazi i informatsii) eli Federaation hallituksen viestintä- ja tietotoimisto vastaa salakuuntelusta ja teknillisiä välineitä vaativasta vakoilusta. Vakoiluvälineiden ja tekniikan kehityksellä ei ole rajoja. OMON (OMOH) (Otdel militsii osobogo naznatšenija) eli Sisäministeriön alaiset miliisin erikoisjoukot perustettiin Moskovan olympialaisten alla vuonna Neuvostoliiton aikana OMON joukkojen tehtävänä oli estää mielenosoitusten järjestäminen sekä torjua huliganismi. Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä niitä käytettiin tukahduttamaan tasavaltojen irtaantumispyrkimyksiä. Nykyään OMON on miliisin erikoisjoukko, joita käytetään erikoistilanteissa. Tällaisia ovat pankkivankitilanteet, terrorismin vastaiset toimet, vaaralliset pidätykset sekä mellakoiden torjunta. OMON joukkoihin voi hakea jokainen asepalveluksen suorittanut vuotias mies. Pääsyvaatimuksina ovat nuhteettomuuden ja muun soveltuvuuden lisäksi fyysiset sekä psyykkiset testit. Varsinainen koulutuskausi kestää neljä kuukautta. Spetsnaz on venäläinen yleisnimitys erikoisjoukoille, jota käytetään sekä sisäministeriön erikoispoliisijoukoista (Osnaz MVD) ja sotilastiedustelun erikoisjoukoista (Spetsnaz GRU). Sotilastiedustelun erikoisjoukkoja on koulutettu jo 1970-luvulta lähtien. Koulutus tähtää tiedusteluun sekä sabotaasitehtäviin. Spetsnaz prikaatit koostuvat pääasiassa varusmiehistä, mutta tiettävästi viime aikoina sopimussotilaiden osuutta on kasvatettu merkittävästi. Spetsnaz sotilaat koulutetaan kaukotiedustelutehtäviin pienissä tiedusteluryhmissä. Joukko-osastoilla on omat kohdealueensa ja näin niiden koulutus tähtää omaa kohdealuettaan vastaaviin olosuhteisiin ja erityispiirteisiin. Suomi kuuluu Leningradin sotilaspiirin spetsnaz -prikaatin toiminta-alueeseen. 14 Ammattisotilas 2/2008

15 Tasavallan Presidentti myönsi: JUHANI HALMETSALOLLE VAPAUDENMITALI Ritarikuntien suurmestari, Tasavallan Presidentti Tarja Halonen muutti Vapaudenristin jakoperusteita viime talvena. Nykyään lippujuhlapäivänä palkitaan puolustusvoimien henkilöstöä Vapaudenristillä ja -mitalilla. Ensimmäisen Vapaudenmitalin sai sotilasmestari Juhani Halmetsalo. Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkien palkitsemisperusteita muutettiin viime talvena. Nykyisten perusteiden mukaan puolustusvoimien lippujuhlapäivänä 4.6. palkitaan puolustusvoimien ja kriisinhallinnan henkilöstöä. Itsenäisyyspäivänä palkitaan edelleen vapaaehtoisen maanpuolustustyön perusteella. Lippujuhlapäivänä ritarikunnan suurmestari Tasavallan Presidentti palkitsi 13 henkilöä Vapaudenristeillä ja kaksi henkilöä Vapaudenmitaleilla. 1.luokan Vapaudenmitalilla palkittiin sotilasmestari Juhani Halmetsalo Saaristomeren Meripuolustusalueelta. Kyseessä on erittäin harvinainen huomionosoitus, sillä edellisen kerran Vapaudenmitaleja jaettiin vuonna Presidentti Kekkonen lopetti niiden jakamisen keväällä Presidentti Koiviston päätöksellä Vapaudenristien jakamista vapaaehtoisen maanpuolustuksen ansioiden perusteella jatkettiin vuonna Vapaudenristejä on jaettu erittäin harkiten. Uusittujen jakoperusteiden mukaan Vapaudenmitali voidaan antaa aliupseerille, miehistöön kuuluville sekä varusmiehille. Ensimmäisellä kerralla suurmestari myönsi vain yhden kumpaakin Vapaudenmitalia. Tämä on yksi urani hienoimpia hetkiä, totesi sotilasmestari Juhani Halmetsalo välittömästi Presidentinlinnassa järjestetyn juhlavan luovutustilaisuuden jälkeen. Hän jatkoi, että tuntuu erityisen hienolta, kun esimiehet arvostavat tekemääni työtä. Juhani näkee, ettei palkitseminen kohdistu vain häneen. Koko öljyntorjuntaalus Hallin henkilökunta on yhtä lailla palkitsemisen arvoinen. Samoin hänestä tuntuu, että palkitseminen kohdistuu koko ammattikuntaan, jonka edustajana hänet palkittiin tällä kertaa. Kunniamerkkien jakotilaisuuden puitteet olivat arvokkaat ja tilaisuus kaikkiaan hieno, Juhani kertoi ja jatkoi, että: Presidentti piti ilmapiirin rentona. Haluan ehdottomasti kiittää kaikkia niitä tahoja, jotka ovat tämän kunnian minulle osoittaneet. Tuntuu kuin tässä huomioitaisiin koko lähes 30-vuotinen työurani puolustusvoimissa ja erityisesti 20 vuotta kestänyt palvelus öljyntorjunta-alus Hallin öljyntorjuntamestarina, hän tiivisti. Öljyntorjuntamestarina Hallilla Juhani Halmetsalo tunnetaan laajalti öljyntorjunta-alus Hallin öljyntorjuntamestarina. Hyvin spesiaalityö on tietysti sellainen, joka jää helposti ihmisten mieliin. Ammattisotilas 2/

16 Sotilasmestari Juhani Halmetsalo palvelee öljyntorjuntamestarina Hallilla. Hänen mielestään huomionosoitus kohdistui koko aluksen henkilöstöön ja ammattikuntaan. Vastaavia tehtäviä ei juurikaan ole muita ja toisaalta Juhanin persoona on sellainen, että hän on tullut tunnetuksi laajalti myös puolustusvoimien ulkopuolella. Öljyntorjunta-alus Halli valmistui yli 20 vuotta sitten ja Juhani siirtyi sähkömiehen tehtävistä uudelle alukselle kansimieheksi. Kaikki oli uuden opettelua, sillä toiminta ja kalusto oli kokonaan uutta. Halli lähti suoraan telakalta Antonio Cramsin onnettomuuden jälkeiseen öljyntorjuntatehtävään. Näin alus ja laitteiden käyttö opeteltiin suoraan kovassa tilanteessa. Meillä ei ollut ketään opettajaa, näin jouduimme opettelemaan kaiken itse, Juhani kertoo. Yksittäiset laitevalmistajat olivat toki antaneet perehdyttämisen omiin laitteisiinsa. Juhani Halmetsalo haluaa erityisesti kiittää kapteeniluutnantti (evp) Tor Holmströmiä, joka käski hänet aluksen öljyntorjuntavastuulliseksi. Holmström luotti alaiseensa ja loi resurssit työlle. Annan hänelle siitä erittäin suuren arvon, Juhani kiittää entistä esimiestään. Samoin oma joukko-osasto on tukenut ja pitänyt öljyntorjunta-alusta tärkeänä, vaikka aluksen tehtävät eivät suoraan palvele joukon ydintehtävää eli alueellisen koskemattomuuden torjuntaa. Toki Hallilla on omat materiaalin- ja joukkojen kuljetustehtävät, kuten muilla merivoimien aluksilla. Sotaa vartenhan täällä ollaan töissä, leijonalippu mastossa, Juhani kuittaa. Viiden ensimmäisen palvelusvuoden jälkeen ja tositoimissa karaistuneena alkoi tuntua siltä, että aloin hallita tehtävät. Työ oli paras opettaja, kun mikään oppilaitos ei antanut eikä anna vieläkään koulutusta tämän tyyppisiin tehtäviin, Juhani kertoo. Oikeasti uppoavassa laivassa Tämä on myös tehtävä, jossa on oppinut olemaan oikeasti uppoavassa laivassa ei vain sanan mukaisesti, Juhani kuvaa työtään. Öljyntorjuntaa suoritetaan yleensä ääriolosuhteissa, sillä haverit sattuvat lähes aina pahimmalla merenkäynnillä. Välillä on pakkasta 25 astetta ja tuuli puhaltaa 25 m/s pohjoisesta, siinä pitää vain uskoa kykyihinsä, kun lasketaan öljypuomia mereen keskellä yötä. Ikäviltäkään tilanteilta ei voi välttyä. Juhani kertoo, että Estonian polttoaineen tyhjennys on ollut uralla ehdottomasti ikävin operaatio. Robottikameralla näki aluksen sisältä sellaista mitä ei toivoisi koskaan näkevän. Mikään öljyntorjuntatehtävä ei ole toisensa kaltainen. Niissä on aina osattava soveltaa aiempaa oppia ja kokemusta. Juhani muistelee kun 1990-luvun alussa Ruotsin Karlskronassa eräässä tehtävässä meni keskellä yötä öljyntorjuntapuomi yllättäen poikki. Kenelläkään ei ollut tietoa miten toimia. Silloinen esimies vain sanoi, Jussi keksi jotain. Hän soitti 16 Ammattisotilas 2/2008

17 Suomen Ympäristökeskukseen, josta sanottiin, että tee niin kuin parhaaksi näet. Hyvä päällikkö luottaa ja uskoo alaiseensa. Päällikkö vastaa aluksesta ja öljyntorjuntamestarin vastuuseen kuuluu pelastustehtävät yhdessä muun aluksen henkilöstön kanssa, Juhani tiivistää yhteistoiminnan ja jatkaa: On turha jääräpäisesti torjua kaikkea uutta, vaan uusista ajatuksista ja menetelmistä oppii aina itsekin. Henkilöstö on voimavara, jossa on paljon tietoa, kokemusta ja osaamista. Yhteistyötä yli rajojen Öljyntorjunta-alus Halli toimii tiiviissä yhteistyössä sekä suomalaisten että ulkomaalaisten viranomaisten kanssa. Öljyntorjuntatehtävissä on lähes aina useita viranomaisia ja monesti vielä eri maista. Kaikkien kanssa on kyettävä yhteistyöhön ja positiivisella asenteella pääsee pitkälle. Kotimaisista yhteistyötahoista tärkeimmät ovat Suomen Ympäristökeskus, merivartiosto, alueelliset ympäristökeskukset, palo- ja pelastuslaitokset sekä pelastusyhtiöt. Ulkomaalaisista tahoista yhteistyötä tehdään kaikkien Itämeren valtioiden kanssa. Tällä hetkellä vahvaa yhteistoimintaa on nimenomaan virolaisten kanssa. Juhani on kouluttanut öljyntorjuntaa myös ulkomaalaisille, joista tärkeimpänä kohteena ovat olleet virolaiset. Virossa on menty huimasti eteenpäin viimeisten 15 vuoden aikana. He ovat päässet irti siitä entisestä venäläisestä kulttuurista, jossa ensimmäisenä vähäteltiin ongelmia. Nykyään lähes kaikilla Itämeren alueen mailla on hyvää kalustoa. Venäläistenkin satamakalusto on hyvällä tasolla, vaikka kehitettävää riittää vielä merellisen kaluston osalta. Suomi on tällä hetkellä johtava maa öljyntorjunnassa, mutta ruotsalaisten rooli on lähes yhtä vahva. Ajatuksia nuoremmille Juhanilla on palvelusta takana jo lähes 30 vuotta ja ikäkin on 50 vuoden paremmalla puolella. Hänet tunnetaan myös suorista, terävistä ja harkituista mielipiteistään. Hänen elämän- ja työkokemuksellaan riittää ajatuksia annettavaksi myös muille. Hänen mielestään kaikki lähtee siitä, että on annettava arvo itselle, mutta myös arvostettava toisia. Hän toteaa, että arvostus lähtee aina henkilöstä itsestään. Osaamistaan ei pidä piilottaa eikä kätkeä. Olen huomannut, että sen jakamista oppii myös itse, hän huomauttaa. Erityisen kiitoksen annan myös varusmiehille ja heidän tekemisilleen. He ovat tärkeässä roolissa meidänkin aluksella. He osallistuvat koulutuksensa mukaisiin toimiin, vaikka toimimme riskirajoilla. Samoin haluan kiittää Meripataljoonan ja meripuolustusalueen johtoa, että aluksemme nähdään tärkeässä roolissa. Meidän tehtäviä ovat isänmaan puolustamisen ja varusmieskoulutuksen ohella ympäristöntorjunta. Aluksemme kuuluu merivoimille ja uskon myös, että näkyvyytemme julkisessa mediassa lisää mielenkiintoa merivoimien tehtäviä kohtaan. On kaikkien etu, että Itämeren rannat pysyvät tulevaisuudessakin puhtaana. Se on paras perintö, jonka me voimme jättää jälkipolvillemme, Juhani päättää haastattelun. Teksti: Petteri Leino Kuvat: Petteri Leino MUUT KOULUTUKSET TURVALLISUUSALAN koulutusta yritysten henkilöstölle Asiakaspalveluhenkilöstön uhkatilannekoulutus Järjestyksenvalvojan peruskurssi Paloturvallisuuskoulutus Tulityökorttikoulutus Turvatarkastuskoulutus Turvallisuus- ja suojelujohdon peruskurssi (yhteistyössä mukana UPL) Työturvallisuuskorttikoulutus Vartijan työn perusteet (40 h) Vartijan peruskurssi (60 h) Vartijan voimankäyttökoulutus Turvallisuusalan perustutkinto, turvallisuusvalvoja Vartijan ammattitutkinto Turvallisuusvalvojan erikoisammattitutkinto Oppiva turvallisuusjohtaja (JET) Lisätiedot ja hakulomakkeet Marja Orava, p. (019) , vaihde (019) , HYVINKÄÄ RIIHIMÄKI HÄMEENLINNA HELSINKI Ammattisotilas 2/

18 Lumiaura WANHAT TOVERIT Ihmisen historiamuisti, vaikka käsittelisi maailman suuriakin myllerryksiä, on varsin lyhyt. Sodista yleensä muistetaan jotakin. Esimerkiksi, että Saksa ja Venäjä taistelivat toisiaan vastaan Ensimmäisessä maailmansodassa. Tai, että Saksa ja Neuvostoliitto taistelivat vielä verisemmin Toisessa maailmansodassa. Mutta kansakuntien sydämellistä yhteiseloa ja hedelmällistä yhteistoimintaa ei muisteta. Saksalainen ritarikunta eteni Viroon 1200-luvun alussa ja alkoi pyrkiä itään päin. Kun Ruotsi yritti valloittaa Nevajoen kauppareitin suun vuonna 1240, Novgorodin ruhtinas Aleksanteri torjui yrityksen inkeriläisten ja karjalaisten tuella. Vuonna 1242, nyt Aleksanteri Nevskiksi nimitetty ruhtinas löi valloitukseen lähteneet Saksalaisen ritarikunnan joukot Peipsijärven kevätjäällä. Siinä kulkee Baltian koillisraja nykyisinkin. Saksalaiset ja venäläiset ryhtyivät Peipsijärven taistelun jälkeen käymään kauppaa keskenään. Esimerkiksi Hansaliitolla oli kauppakonttori Novgorodissa vuoteen 1494 saakka. Venäjällä vallinneen mongolivallan heikennyttyä alkoi myös idemmäs asettua ulkomaisia kauppiaita, lännestä erityisesti Baltian ja Saksan saksalaisia sekä juutalaisia. Kun Venäjän teollistuminen alkoi, maahan alkoi muuttaa lännestä teknisiä asiantuntijoita. Asiantuntijat asutettiin Moskovassa niin kutsuttuun Saksalaiseen kaupunkiin, joka muuttui pian länsimaisen sivistyksen seuduksi. Pietari Suuri otettiin ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan erityisen lämpimästi vastaan juuri Preussin sydämessä, Brandenburgissa. Hän tuotti matkaltaan Venäjälle myös satoja länsimaisia asiantuntijoita lisää. Ja Saksalaisen kaupungin poikarykmenteistä muodostettiin oikeita krenatöörirykmenttejä. Suuren Pohjansodan jälkeen Baltian saksalainen aateli integroitiin Venäjään 1700-luvulla ja välit kehittyivät molempia osapuolia hyödyttäväksi suhteeksi. Saksalais-venäläinen yhteistoiminta sai kuitenkin väkivaltaisen rypyn Seitsenvuotisessa tai Pommerin sodassa vuosina Sodassa olivat vastakkain muun muassa Venäjän keisarikunta ja Preussi, mutta venäläisten puolella sotivat toisaalta myös Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ja Saksi. Venäjän, Saksan ja Itävalta-Unkarin keisarit solmivat liiton, joka sisälsi Venäjän sekä Saksan välisen sotilaallisen avunantosopimuksen. Molemmat osapuolet lupasivat lähettää miestä toistensa avuksi, jos joku Euroopan valta hyökkäisi jompaakumpaa vastaan. Tämä liitto kuitenkin mureni pian syntymisensä jälkeen Balkanin kysymykseen, kun siellä alkoi Turkin sotaan johtanut kapinointi. Vuonna 1878 Saksan johdolla pidetyn Berliinin kongressin päätökset olivat karvas tappio itse sodasta voittoisana selvinneelle Venäjälle. Siitä alkoikin sitten tie kohti Ensimmäistä maailmansotaa. Saksa ei silti silloinkaan hyökännyt Äiti-Venäjälle, vaan lähetti sinne terroristin, Vladimir Iljitsh Uljanivin. Hän sai sisällissotaan ajautuneessa maassa aikaiseksi bolshevikkien vallankumouksen, joka johti todelliseen ja pitkään sekasortoon. Kahden hävinneen maan suhteet lämpenivätkin heti sodan jälkeen. Taloudellisista ja poliittisista suhteista sovittiin vuonna 1922 Rapallon ystävyyssopimuksella. Yhteistyö laajeni nopeasti tekniselle ja sotatekniselle alueelle ja jatkui vuoteen 1933 saakka. Saksa antoi teknistä apua Neuvostoliitolle ja neuvoi Puna-armeijan upseereita. Saksan armeija sai taas valmistella ja kokeilla Neuvostoliitossa aseita, jotka siltä oli kielletty. Toisen maailmansodan alla Saksa ja Neuvostoliitto solmivat pahamaineisen Ribbentrop-sopimuksen, jossa Suomi ja Baltia annettiin Neuvostoliiton etupiiriin. Kun Saksa oli hyökännyt Puolaan, Neuvostoliitto saapui muutaman viikon päästä vapauttamaan maan itäisiä osia. Kolmas väkivaltainen ryppy tuli kuitenkin Saksan ja Venäjän väliseen vuosisataiseen rakkauteen, kun Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon. Toisen maailmansodan lopputulos oli Saksalle ja sen neuvostosuhteille katastrofi. Saksalaiset sotavangit saivat pitkään jälleenrakentaa sodan runtelemaa Neuvostoliittoa. Saksan teollisuus alkoi kuitenkin vähä vähältä tuoda maakaasua Neuvostoliitosta. Romahtamassa ollut Neuvostoliitto päästi taas Saksan Demokraattisen tasavallan irti liekanarustaan vuonna 1990, jolloin Saksa pääsi jälleenyhdistymään. Nyttemmin maiden suhteet ovat taas lämpimät. Niiden yhteisyritys aikoo rakentaa kaasuputken Venäjältä Saksaan Itämeren pohjaa pitkin. Ja saksalainen EU-komissaari syyttää Suomea Venäjän kaltoinkäsittelystä puutullikysymyksessä. 18 Ammattisotilas 2/2008

19 Kirja-arvostelut Laura Kolbe & Samu Nyström: Helsinki Pääkaupunki ja sota. Minerva, 2008, 177 s. Helsinki on jäänyt hyvin vähälle huomiolle vapaussodan historiassa. Oikeastaan vain kaupungin 20-vuotismuistoksi valmistunut kirja Helsingin valtaus on ainoa laajempi esitys. Sekin on enemmänkin muistelmatyyppinen teos, kuin varsinainen historiallinen yleisesitys. Ja toiseksi se ilmestyi 70 vuotta sitten, joten sitä löytää enää antikvariaateista. Helsingin tapahtumien tarkastelun jääminen vähälle huomiolle, on sinänsä mielenkiintoista. Onhan kyseessä sentään pääkaupungin historiasta. Toisaalta Helsingissä sodittiin ihan oikeasti ja käytiin välillä jopa ankaraa kaupunkitaistelua. Helsingin tapahtumien unohtaminen johtunee varmasti siitä, että Helsingin valloituksesta vastuun kantoivat pääasiassa saksalaiset. Ilman heitä Helsingin vähälukuinen valkokaarti ei olisi voinut kukistaa punaisia. Toisaalta muistamista on häirinnyt se, että Helsingissä punaisten tappiot syntyivät pääasiassa taisteluiden jälkeen vankileireillä. Niillä punaisia kuoli lähes puolitoistatuhatta, kun itse taisteluissa heitä kaatui vain viidennes tuosta. Pääkaupungin ja itse asiassa myös vapaussodan historia sai tänä keväänä merkittävän uuden yleisesityksen. Professori Laura Kolben ja maisteri Samu Nyströmin Helsingin taisteluja kuvaava teos on suorastaan loistava. Ensiksi teksti on selkeää, ytimekästä, hiottua suomea. Kolbelta tosin muuta ei voinut odottaakaan ja Nyström on Kolben tasoinen kirjoittaja. Valitettavan harvoin ammattitutkijat osaavat tuottaa yhtä loistavaa suomenkieltä kuin Kolbe ja Nyström. Siitä vilpitön kiitos. Toisekseen kirjassa on pääosin ennen julkaisematon kuvitus, joka on aikalaiskuvaaja Gunnar Lönnqvistin ottamaa. Nuo harvinaiset kuvat pääsevät kirjassa oikeuksiinsa riittävän isoina suurennoksina. Kirjoittajien työnjako on ollut selvä. Nyström käsittelee sodan taustat ja sotatapahtumat. Sitä vastoin Kolbe kuvaa toukokuun 16. päivän paraatin sekä sodan muistoihin liittyvät tapahtumat. Vaikka vastuualueet ovat selvät, niin uskon kirjoittajien käyneen jatkuvaa vuoropuhelua tekstistä, sillä ristiriitaisuuksia ei löydy hakemallakaan. Kirjoittajat sitovat Suomen itsenäistymisen ja siihen liittyvät tapahtumat olennaiseksi osaksi maailmansotaa. On helppo yhtyä heidän käsitykseensä, ettei kyseessä ollut vain kansallinen tai kansakunnallinen tapahtumasarja ja sen irroittaminen kokonaisuudesta vaikeuttaa tapahtumien ymmärtämistä. Näinhän valitettavan usein tapahtuu. Hyvin usein maallikot ja jopa ammattitutkijat selittävät tapahtumia pelkkään kansanperinteeseen liittyvien näkemysten perusteella. Näin fakta ja fiktio sekoittuvat. Tästä ei ole kyse Kolben ja Nyströmin kirjassa. Olin tosiaan positiivisesti yllättynyt, miten he selittävät järkevien helsinkiläisten työläisten ajautumisen kapinaan tammikuun lopussa Selitys on aivan toinen kuin vaikkapa torpparivaltaisissa maaseutupitäjissä taikka suurissa teollisuuskeskuksissa. Niillä ei ollut yhtäläisyyksiä helsinkiläisten arkeen. Helsinkiläiset ajautuivat kapinaan energian ja ruuan puutteesta. Kun mukaan lisätään ulkoinen esimerkki Venäjän kahdesta vallankumouksesta, niin ainekset kotimaiseen vallankumoukseen olivat valmiit. Monesti kuulee väitettävän, etteivät vuoden 1918 tapahtumat voisi enää toistua Suomessa. Jäin kuitenkin pohtimaan, etteivät helsinkiläisetkään kuvitelleet niin viisi vuotta aiemmin. Tapahtumat vain vyöryivät heidän ylitseen. Kolbe ottaa kantaa myös sodan nimeen, joka herättää jatkuvaa keskustelua. Hänen mukaansa yhtä tulkintaa ja yhtä nimeä ei löydy. Valkoisella puolella sota vapaussota, punaisella puolella luokka- tai kansalaissota. Turha sitä on muuksi yrittää muuttaa. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin karttoja ja lähdeviitteitä. Ymmärrän toki, että kirjan kohderyhmänä ovat tavalliset kansalaiset ja heitä yleensä lähdeviitteet häiritsevät. Mutta kartoista olisi ollut huomattava apu, kun lukija sijoittaa mielessään tapahtumia oikeille paikoille. Petteri Leino Timo Malmi & Ari Järvelä: Tampere tulessa Atena, 2008, 251 s. Helsingin taistelut keväällä 1918 jäivät muutamaan päivään ja kokonaisuudessaan olivat vain varjo Tampereen verisestä ottelusta. Tampereen taistelu oli siihen mennessä Pohjoismaiden suurin taistelu, jonka ylitti osallistuneiden joukkojen, käytettyjen ampumatarvikkeiden sekä tappioiden määrässä vain jatkosodan rat- Ammattisotilas 2/

20 kaisutaistelut. Tampereen taistelu on monella tapaa merkityksellinen. Siinä todellisuudessa ratkaistiin vallankumouksen ja vapaussodan välinen voitto. Tuon taistelun voittaja voitti koko kahinan. Sitä edeltävät ja sen jälkeiset kahinat olivat vain lopputuloksen varmistelua. Tampere oli punaisen Suomen lukko, josta johdettiin koko läntisen armeijan toimintaa. Sieltä lähdettiin pohjoisen rintaman sotaretkille Ruovedelle, Vilppulaan ja Länkipohjaan. Tampereelle keskittyivät punakaartien suurimmat voimat. Juuri siksi Mannerheimille oli tärkeää murtaa punaisen Suomen lukko ennen saksalaisten maihinnousua etelässä. Hän ja hänen esikuntansa tiesivät, että myöhemmin historiankirjoittajat nostavat voittajan sädekehän heidän päänsä ylleen vain, jos he onnistuvat. Asevelvolliset jääkärijoukot eivät olleet valmiina, mutta ne oli heitettävä tuleen. Sota oli ratkaistava ennen saksalaisia. Tampereen taistelusta on kirjoitettu paljon paljon enemmän kuin Helsingin tai Viipurin taisteluista. Tampere on kiinnostava monessa mielessä. Sotilaallisesti se oli vapaussodan suurin operaatio. Inhimillisesti sen hinta oli sodan kovin. Taistelujen jälkeen Tampereella alkoivat valkoisten kostotoimet, joiden lopullisista lukumääristä väitellään edelleen. Punaisten näkemyksen mukaan kaikki venäläiset, päälliköt sekä haavoittuneet sekä kaartilaisista joka kymmenes ammuttiin. Todellisuudessa tilanne ei ollut aivan näin verinen, mutta ruumiita tuli joka tapauksessa kasoittain. Tampereen taistelut ovat mielenkiintoiset myös siksi, että niihin osallistui suomalaisten lisäksi venäläisiä, saksalaisia, ruotsalaisia ja jopa yksittäisiä norjalaisia ja tanskalaisia. Ruotsalaiset ottivat osaa valkoisella puolella vapaaehtoisprikaatinsa lipun alla ja he kantoivat erittäin suuren uhrin. Vaikka Tampereen taisteluista on kirjoitettu paljon, niin määrä ei välttämättä vastaa laatua. Monesti Tampereen taisteluja kuvaavat teokset ovat hyvin värittyneitä. Eikä vähiten ole kritisoitu professori Heikki Ylikankaan kirjaa Tie Tampereelle. Tampereen taistelut ovat kuitenkin odottaneet puolueetonta kokonaisselvitystä, vaikka yksityiskohdat ovat alan harrastajien tiedossa. Kun Timo Malmin kirjasta alettiin kohista julkisuudessa, niin luulin tällaisen kirjan vihdoin ilmestyneen. Luuloni osoittautui vääräksi. Filosofian lisensiaatti Timo Malmi on kirjoittanut aiemmin mm. suomalaisista sotavangeista Neuvostoliitossa. Tietääkseni hän opiskelikin aikanaan Neuvostoliitossa. Kummatkin kirjailijat ovat tamperelaisia ja kuusissakymmenissä. Malmi ja Järvelä toteavat esipuheessaan, ettei kyseessä ole tieteellinen teos. Sen kyllä lukija huomaa jo muutaman sivun jälkeen. Kyseessä onkin kronologisesti etenevä kaunokirjallinen tuotos, jossa kertojien omat muistikuvat saavat suurimman osan. Kirja etenee päivän kerrallaan lähes kolmen viikon ajan. Jokainen päivä muodostaa oman lukunsa. Toimittajien luoman lyhyen ingressin jälkeen kertojat saavat vallan. Toimittajat antavat heidän kertoa tapahtumista ilman kritiikkiä. Näin asioista tietämättömille jää tapahtumista hyvin subjektiivinen käsitys. Kirjoittajat korostavat, että he antavat molempien sodan osapuolien saada tasapuolisesti äänensä kuuluviin. Palstamillimetreinä näin ehkä tapahtuu. Valkoisen puolen kommentit ovat pääasiassa jääkärikapteeni Gunnar Melinin (josta kirjoittajat käyttävät nimeä Erik) ja muutaman sotilaan (Yrjö Schildt ja Toimi Takala) näkemyksiä. Suureen rooliin nousee myös valkoisista siviileistä rehtori Kaarlo Tiililä. Punaisista eniten ääneen pääsee punapäällikkö Aatto Koivusen tytär Martta Keltamäki, joka toimi punaisten sairaanhoitajana Tampereella. Ruotsalaisen prikaatin upseereista Walter Hülpers ja Nils Wickström pääsevät hyvin esiin, mutta hehän ovat kirjoittaneet kirjan kokemuksistaan Suomessa keväällä Koska tekijät eivät mainitse lähteitä, niin lukijan on erittäin vaikea tarkistaa niiden todenperäisyyttä. Onko kyseessä autenttiseen lähteeseen perustuva lausunto vai 50 vuotta myöhemmin kerrottu muistelma? Näillä on ainakin allekirjoittaneelle suuri merkitysero. Lopputuloksena onkin enemmän populistinen kaunokirjallinen tuotos, kuin puolueeton kokonaisesitys. Toisaalta suureen yleisöön uppoaa juuri tämänkaltainen helppolukuinen kirja. Siitä kertoo se, että kirjasta on otettu ainakin kolme painosta. Valitettavasti tämänkaltainen kirja vahvistaa kansansuussa eläneiden tarinoiden jatkuvuutta. Lehden mennessä painoon kuulin, että Tampereen taisteluista on valmistunut vastaava kirja kuin Helsinki Ehkä siitä myöhemmin lisää. Petteri Leino Artem Drabkin Bair Irincheev: Jatkosota puna-armeijan silmin. Suomeksi toimittaneet Heikki Tiilikainen ja Jukka-Pekka Laine. Atena Kustannus Oy, toinen painos 2007, 253s. Kirjan tekijät ovat Artem Drabkin ja Bair Irincheev. Ensin mainitun taustoja en tunne, mutta jälkimmäinen asuu Suomessa ja puhuu sujuvaa suomea. Tämän saatoin itse todeta kuunnellessani hänen esitelmäänsä Panssarikillan Helsingin seudun osaston kevätkokouksessa huhtikuussa Irincheevillä on matkatoimisto, jonka puitteissa hän järjestää sotahistoriallisia matkoja. Sotahistorian tutkijan koulutusta hänellä ei ole, vaan hän on perehtynyt aiheeseen harrastuslähtöisesti. Tekijöiden kuvat ja lyhyet taustatiedot olisivat olleet mielenkiintoinen lisä kirjassa. Internet-haun mukaan molemmat ovat kirjoittaneet tai toimittaneet useita muitakin sotahistoriallisia teoksia, osin yhdessä ja osin eri tahoilla. Puheena olevan teoksen ovat suomeksi toimittaneet everstiluutnantti (evp) Heikki Tiilikainen ja Neuvosto-Venäjän asevoimien asiantuntijaksi kirjan takakannessa esitelty Jukka-Pekka Laine. Heidän käsialaansa lienee kirjan ensimmäinen osio, jossa ennen varsinaista haastatteluosaa taustoitetaan sotahistoriallista tilannetta, ihmistä sodassa, agitaatio- ja propagandatoimintaa sekä mm. neuvostosotilaan 20 Ammattisotilas 2/2008