Vanhuuseläkeläiset yhteiskunnan voimavarana

Transkriptio

1 Vanhuuseläkeläiset yhteiskunnan voimavarana Vanhus- ja eläkeläisasioiden neuvottelukunta

2 Vanhuuseläkeläiset yhteiskunnan voimavarana Vanhuuseläkeläisten määrä kasvaa nopeasti ja suurimmat muutokset ovat vielä edessäpäin. Kun suuret ikäluokat ovat jääneet vanhuuseläkkeelle 2010-luvulla, ikääntyneiden määrä tulee kasvamaan yli henkilöllä. Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan vuonna 2020 joka neljäs suomalainen on täyttänyt 65 vuotta (Nieminen 2005). Historiallisesti tilanne on uudenlainen ja väestörakenteen muutoksella on monia seurauksia. Tätä muutosta on usein käsitelty julkisuudessa hyvin kielteisessä sävyssä. Vanhojen ihmisten määrän kasvamista kuvataan vain taakkana, jonka nuoremmat sukupolvet joutuvat kustantamaan. On myös tavallista samastaa vanhuus ja sairaus eli medikalisoida vanhuus. Tällaiset näkemykset ovat paitsi yksipuolisia, myös vääriä. Vanhuuseläkeläisistä suuri osa on aktiivisia ja terveitä kansalaisia, jotka huolehtivat paitsi itsestään myös muista ja osallistuvat monenlaiseen toimintaan. He kuluttavat eläke-euronsa hyödykkeisiin ja palveluihin ja nuorempien sukupolvien tukemiseen. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteossa todetaankin, että ikääntyvä yhteiskunta ei ole vain kansantaloudellinen rasite, vaan se voi olla myös mahdollisuus. Selonteossa tuodaan esille monenlaisia myönteisiä asioita, joita seuraa väestön ikääntyessä. Nämä myönteiset asiat, vanhuuden voimavarat, voivat olla taloudellisia, kulttuurisia, sosiaalisia, symbolisia, inhimillisiä ja persoonallisia voimavaroja (ks. Koskinen 2004). Esimerkkeinä väestön ikääntymisen myönteisistä kustannusvaikutuksista voidaan luetella säästöt lasten päivähoidossa, kouluissa, työttömyysmenoissa, varusmiesmenoissa, vähenevässä rikollisuudessa (Kautto 2004). Keskustelussa ikääntyvän yhteiskunnan taakasta unohtuu myös se, että vanhuuseläkeläiset ovat varsin heterogeeninen ryhmä. Henkilön eläkkeellä oloaika voi olla vaikka 35 vuotta, jona aikana hän ehtii tehdä monenlaisia asioita. Terveydentila vaihtelee eläkeaikana ja siten palvelujen tarvekin vaihtelee. Tämäntapaisen ajattelun tuloksena on syntynyt keskustelu ns. kolmannesta iästä. Kolmannen iän käsitteen taustalla on ajatus elämänkulun nelijaosta. Ensimmäiseen kuuluvat lapsuus ja nuoruus. Toinen ikäkausi on ikäkausista pisin, siihen sisältyvät aikuisuuden toimet, perheen perustaminen ja ansiotyö. Kolmas ikä ajoittuu aikaan, jolloin irrottaudutaan ansiotyöstä ja on siirrytty eläkkeelle. Se on tervettä ja aktiivista eläkeaikaa. Vasta neljännessä iässä, eli varsinaisessa vanhuudessa alkaa hoivan tarve lisääntyä ja sitä kautta riippuvuus muista ihmisistä. (esim. Muhonen ja Ojala 2004). Kolmas ikä on Suomessa erityisen ajankohtainen. Ensiksi siksi, että eläkeikään tulevat ovat aiempia ikäluokkia terveempiä ja siten terveitä elinvuosia on odotettavissa aikaisempaa enemmän. Toiseksi pian eläkeikään tulevat suuret ikäluokat ovat nimensä mukaan aikaisempia ikäluokkia suurempia, joten kolmannessa iässä olevien määrä tulee kasvamaan nopeasti. Lukumääräisesti kolmannessa iässä olevia tulee olemaan selvästi enemmän kuin niitä, jotka ovat sosiaali- ja terveyspalvelujen suurkäyttäjiä eli varsinaisessa vanhuusiässä. (Karisto 2002). Simo Koskinen on todennut, että kolmannen iän käsitteeseen liittyy sen tunnustaminen, että ikääntyneet voivat olla hyödyksi yhteiskunnassa. Tässä yhteydessä on puhuttu tuottavasta vanhenemisesta, millä tarkoitetaan yleisesti ikääntyneiden ihmisten voimavaroja. Tuottavalla vanhenemisella ymmärretään erilaisia aktiviteetteja, joilla ikääntyneet tuottavat hyödykkeitä ja palveluja, kuten kotityötä, lastenhoitoa, vapaaehtoistyötä ja omaishoitoa. Myös koulutuksen ja taitojen hankkiminen näihin tehtäviin luetaan tuottavaan vanhenemiseen. Tuottavan vanhenemisen käsite siis laajentaa työn käsitettä palkkatyöstä palkattomaan työhön. (Koskinen 2004).

3 Tässä muistiossa käsitellään sitä, mitä kolmannessa iässä olevien tuottavasta vanhenemisesta Suomessa tiedetään. Muistiossa käsitellään vanhuuseläkeläisten ansiotyötä, heidän tekemäänsä hoitotyötä ja muuta vapaaehtoistyötä. Vanhuuseläkeläisten työ ja muu sosiaalinen aktiivisuus toteutuu neljässä toimintaympäristössä: yksityisellä sektorilla, julkisella sektorilla, epävirallisella sektorilla (kolmannella sektorilla) ja kotitalouksissa (ks. kuva 1). Kuva 1: Vanhuuseläkeläisten työn ja sosiaalisten aktiviteettien toimintaympäristöt Tuottava vanheneminen ja ikääntyneiden voimavarojen hyväksikäyttö yhteiskunnassa ei voi kuitenkaan merkitä sitä, että vanhuuseläkeläisiin kohdistuu sosiaalista tai moraalista painetta työnteon tai muun aktiivisuuden lisäämiseen. Vanhuuseläkkeellä olevat ovat jo varsinaisen päivätyönsä tehneet. Kuitenkin on hyvä muistaa se, että vanhuuseläkkeellä tehty työ on jo nyt monella tavalla, myös talouden kannalta, hyödyllistä. Vanhuuseläkeläisten ansiotyö on vähäistä Vuoden 2005 eläkeuudistus kasvatti kiinnostusta vanhuuseläkeläisten työntekoon. Eläkeuudistuksessa sovittiin, että vanhuuseläkkeellä tehdystä työstä karttuu uutta eläkettä 1,5 prosenttia, joka maksetaan kun henkilö täyttää 68 vuotta. Nyt on kysytty, innostaako tämä vanhuuseläkeläisiä palaamaan ansiotyöhön. Ennen vuotta 2005 vanhuuseläkeläiset saivat tehdä ansiotyötä ilman eläkkeen menetystä niin paljon kuin halusivat. Uutta eläkettä ei kuitenkaan karttunut. Vanhuuseläkkeellä tehty ansiotyö on kuitenkin ollut melko vähäistä, eläkkeelle siirtyminen merkitsee yleensä työelämän jättämistä kokonaan taakse. Jos ansiotyötä on tehty 65 vuoden täyttämisen jälkeen, on se yleensä ollut lyhytaikaista, usein on kyseessä vain muutaman kuukauden mittainen rupeama. Tämä viittaa siihen, että jokin projekti tai työsuoritus on tehty loppuun ja sitten siirrytty vanhuuseläkkeelle. Yrittäjien kohdalla tilanne on hieman toinen kuin palkansaajilla. Yrittäjät jatkavat työnte-

4 koa usein taloudellisista tai perhesyistä tai siksi että työ on riittävän mielenkiintoista (Hyrkkänen 2006) Kuva 2: vuotiaiden ansiotyötä tekevien määrä vuosina 1992, 2002 ja 2005, 100 henkeä Lähde: Tilastokeskuksen työvoimatutkimus Vanhuuseläkeikäisten tai 65 vuotta täyttäneiden ansiotyö ei siis ole tavanomaista. Innostuksen vähäisyys on ymmärrettävää, koska tämänikäiset ovat lopetelleet työuraansa tilanteessa, jossa ikääntyneen työvoiman arvostus ei ole ollut korkea. Ikääntyneet työntekijät ovat niitä, jotka on ensiksi saneerattu, heidän mahdollisuutensa löytää työtä ovat olleet huonot ja rekrytoinneissa on suosittu nuoria (Hytti 1998). Lisäksi Suomessa vallitsi pitkään varhaisen työstä poistumisen kulttuuri: varhaista eläkkeelle siirtymistä suosittiin ja työt haluttiin antaa nuoremmille. Vuoden 2005 eläkeuudistuksessa pyritään ikääntyneitä kannustamaan ansiotyöhön. Kannustimena toimivat uudet eläkekarttumat, ns. superkarttuma (4,5 prosenttia) työtä jatkaville vuotiaille ja eläkkeellä jo olevan karttuma, joka on 1,5 prosenttia. Lisäksi on yhteisesti sovittu, ja ryhdytty myös toimenpiteisiin, ikääntyneiden työolojen kohentamiseksi. Vielä on vaikea arvioida toimenpiteiden kokonaisvaikutusta ikääntyneiden työllisyyteen. On arvioitu, että tulevaisuudessa eläkeläiset käyvät ansiotyössä aiempaa enemmän. Suuret ikäluokat ovat terveempiä kuin aiemmat sukupolvet ja haluavat ehkä jatkaa työtä pidempään. Monilla aloilla uhkaa työvoimapula suurten ikäluokkien eläköityessä ja tämäkin saattaa kasvattaa ansiotyötä tekevien eläkeläisten määrää. Tällä hetkellä suurimmat ansiotyössä käyvien vanhuuseläkeläisten ryhmät kunnissa ovat opettajat, kehitysvammaisten hoitajat, sairaanhoitajat sekä perus- ja lähihoitajat, jotka tekevät työtä useimmiten entisissä työpaikoissaan (Hietanen ja Melamies 2006). Jos vanhuuseläkeläisten ansiotyön halutaan lisääntyvän, on työpaikoilla kiinnitettävä erityistä huomiota ikääntyneiden työolosuhteisiin ja johtamisen käytäntöihin. Myös kaikenlainen ikäsyrjintä on työpaikoilla karsittava. Useissa tapauksissa työelämään palaaminen edellyttää myös koulutuksen järjestämistä.

5 Vanhuuseläkeläiset lisäävät työllisyyttä myös kuluttamisen kautta. Kun vanhuuseläkeläisten määrä kasvaa, heidän merkityksensä kuluttajina kasvaa. Ikääntyneiden ihmisten kulutus kohdistuu muita enemmän kotimaahan, esimerkiksi palveluihin (Riihelä 2006). On lisäksi arvioitu, että suurten ikäluokkien eläköityessä vanhuus muuttuu nykyistä kulutuskeskeisemmäksi (Koskinen 2004) Myös kasvavat sosiaali- ja terveyspalvelut, olivat ne sitten kunnan tai muiden tuottamia, vaativat lisää työvoimaa tulevaisuudessa. Lisäksi ikääntyvän väestön tarpeet voivat luoda uudenlaista kysyntää. Tällaisesta voidaan mainita esimerkiksi erilaiset apuvälineet ja muut geroteknologian tuotteet (Parjanne 2004). Vanhuuseläkeläisten tekemä hoitotyö Paitsi ansiotyötä, hyvin moni eläkeläinen osallistuu hoivatyöhön. Hoidettava voi olla puoliso, lapsenlapsi, muu sukulainen tai vaikka naapuri tai ystävä. Hoidon määrä voi myös vaihdella esimerkiksi lapsenlapsen harrastukseen viemisestä aina puolison täysiaikaiseen hoitoon. Yleisin avun lähde vanhuksillakin on läheinen ihminen. Miehillä tämä läheinen oli useimmiten oma puoliso, naisella oma tai puolison lapsi. Jopa 85 vuotta täyttäneiden yleisin avun lähde oli oma läheinen (Vaarama ym. 2006) Vanhuuseläkeläiset hoitavat omaisiaan Suomessa on arvioiden mukaan noin omaishoitajaa. Heistä 60 % on tuoreen selvityksen mukaan vanhuuseläkkeellä (Selvitys omaishoidon 2006), joten Suomessa tällä hetkellä noin vanhuuseläkeläistä hoitaa omaistaan. Kun vanhuuseläkeläisiä on kaikkiaan , se merkitsee, että tämän arvion mukaan joka viides vanhuuseläkeläinen on omaishoitaja. Omaishoitajista vain harvat saavat kunnallista omaishoidon tukea, Kuntien eläkevakuutuksen tietojen mukaan vuoden 2004 lopussa omaishoidon tukea sai noin henkeä. Nämä henkilöt ovat niitä, jotka kartuttavat eläkettä omaishoidon tuesta. Kuntaliiton mukaan omaishoidon tuen saajia on henkilöä, joista 65 vuotta täyttäneitä on 65 %. Omaishoidon tuesta kunnan kanssa sopimuksen tehneitä hoitajia on , joista 43 % on 65 vuotta täyttäneitä (erot Kuntien Eläkevakuutuksen ja Kuntaliiton lukumäärä tiedoissa voi selittää se, että eläketiedot ovat tilanteesta vuoden lopussa ja Kuntaliiton tiedot tilanteesta vuoden aikana). Kuntien eläkevakuutuksen tietojen mukaan omaishoidon tuen saajien määrä on kasvanut tasaisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kun kaiken ikäisiä tuen saajia oli vuonna 1995 hieman yli , oli määrä kymmenen vuotta myöhemmin jo lähes Sekä miesten että naisten määrä on kasvanut tasaisesti. Omaishoidon tuen saajien keski-ikä on kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana selvästi. Vuoden 2004 lopussa keski-ikä oli 60,5, kun se kymmenen vuotta aikaisemmin oli 54,1.

6 Kuva 3: Omaishoidon tuen saajien keski-ikä, tiedot ko. vuoden lopun tietoja Lähde: Kuntien eläkevakuutus Omaishoidon tuen saajista 65 vuotta täyttäneitä on 40 %. Osuus on kasvanut vuodesta 1994 vuoteen 2004 hieman yli 15 prosenttiyksikköä. 65 vuotta täyttäneiden omaishoitajien määrä vaihtelee 400:n ja 500:n tienoilla aina 80 ikävuoteen saakka, jolloin määrä selvästi alenee. Vanhimmat omaishoidon tuen saajat ovat yli 90-vuotiaita. Kuva 4: 65 vuotta täyttäneet omaishoitajat 1-vuotisikäluokittain vuosina 1994, 1999 ja 2004, tiedot ko. vuoden lopun tietoja Lähde: Kuntien eläkevakuutus Arvioita omaishoitajien työn arvosta on vaikea tehdä, koska tarkkaa tietoa omaishoitajien kokonaismäärästä ei ole. Tuoreen arvion on esittänyt Kelan pääjohtaja, jonka mukaan omaishoidon työn arvo on noin 360 miljoonaa euroa vuodessa (Huuhtanen.2006). Aiemmin (Vaarama ym. 2003) tehdyn arvion mukaan omaishoidolla säästettiin vuonna 2001 (nettosäästö) 283 miljoonaa euroa, josta ikääntyneiden omaishoitajien osuus oli vähintään 113 miljoonaa euroa.

7 Toisenlainen on vuonna 2002 tehty arvio, jonka mukaan ilman omaishoitoa arviolta henkilöä olisi ollut laitoshoidossa (Vaarama ym. 2003). Kun väestö ikääntyy, hoivan tarve tulevaisuudessa kasvaa. Hoivabarometrin (2006) mukaan kunnissa arvellaan, että tulevaisuudessa 66 prosenttia vanhusten asumispalveluista tullaan järjestämään omaishoidon kautta. Osuus on sama kuin nykyinenkin. Koska vanhusten avun tarve tulee kasvamaan, merkitsee tämä sitä, että kunnissa arvellaan käytettävän vanhusten omaishoitoa määrällisesti nykyistä enemmän. Työ- ja omaishoidon yhteensovittaminen projektissa arvioidaan, että työssä käyvistä suomalaisista vuotiaista henkeä huolehtii viikoittain tai useammin työn ulkopuolella henkilöstä, joka tarvitsee apua korkean iän, sairauden tai vamman vuoksi (Työssäkäyvä omaishoitaja 2004). Joidenkin selvitysten mukaan tyypillinen työssä käyvä omaishoitaja on keski-ikäinen nainen, joka hoitaa vanhempaansa tai isovanhempaansa (Selvitys omaishoidon 2006), joidenkin selvitysten mukaan yleisin on hoitotilanne, jossa puoliso hoitaa toista (Työssäkäyvä omaishoitaja 2004). Hoitovastuu saattaa lisätä hoitajien eläkkeelle siirtymistä. Forman (2004) mukaan raskas hoivavastuu vaikuttaa hyvinvointiin, joka taas vaikuttaa työssä jatkamiseen. Tutkimuksen mukaan hoivavastuu lisää elämäntilanteen raskautta työssäkäyvillä ja vähentää harrastamiseen tarvittavaa aikaa ja jaksamista. Raskaaksi koettu hoivavastuu yhdistyy uupumukseen ja huonontuneeseen henkiseen työkykyyn. (Forma 2004). Hoitovastuun ja eläkkeelle siirtymisen tai hoitotyön yhteyksistä eläkkeellä oloon ei ole juuri tutkimusta. Edellä esitetyn valossa näyttää kuitenkin selvältä, että eläkeläisten panos hoitotyössä on merkittävä ja tätä kautta eläkejärjestelmä osallistuu hoivatyön rahoitukseen. Vanhuuseläkeläiset auttavat lapsiaan monella tavoin Vanhuuseläkeläiset hoivaavat puolisoitaan, mutta antavat apua myös lastenhoidossa. Ennen kaikkea autetaan omien lasten lapsia. Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen mukaan joka neljäs vuotias oli antanut apua lastenhoidossa viimeisen neljän viikon aikana ja 75 vuotta täyttäneistäkin hieman alle 10 prosenttia (Niemi 2003). Jos perheessä on pieniä lapsia, niin isovanhemmilta saadaan lastenhoitoapua useammin kuin jos perheen lapset ovat isoja koululaisia. Isovanhemmat auttavat lastenhoidossa, kun tarve on suurin (Lammi-Taskula 2004). Taulukko 1: Isovanhemmilta saatu apu lasten iän mukaan, % Alle 3- vuotiaita lapsia 3 6 v. lapsia 7 9 v. lapsia v. lapsia viikoittain noin kerran kuukaudessa kerran pari vuodessa ei koskaan yhteensä Lähde: Lammi-Taskula 2004

8 Lastenhoitoapua perheet saavat sekä omilta että puolison vanhemmilta. Isoisät ovat auttajina yhtä usein kuin isoäiditkin. Vain vajaa kymmenesosa pienten lasten (alle 10-vuotiaat) vanhemmista ei ollut saanut lainkaan lastenhoitoapua omilta tai puolison vanhemmilta viimeisen vuoden aikana (Lammi-Taskula ym. 2004). Isovanhempien antama lastenhoitoapu voi olla säännöllistä, esimerkiksi pienten koululaisten iltapäivähoitoa. Alle 10-vuotiaista koululaisista isovanhemman kanssa kotona oli usein tai aina 12 prosenttia ja joskus 34 prosenttia (Lammi- Taskula 2004). Isovanhemmat hoitavat lastenlapsiaan myös viikonloppuisin, vanhempien työmatkojen aikana tai vanhempien päällekkäisten työvuorojen takia. Isovanhemmat hoitavat lapsenlapsiaan myös koulujen ja päivähoidon loma-aikoina ja kun lapset sairastavat. Lastenlapsia he kuljettivat harrastuksiin (Lammi-Taskula ym. 2004). Isovanhempien antama lastenhoitoapu on monesti korvaamatonta. Esimerkiksi lasten sairastaessa hoitajana on tuttu ja turvallinen henkilö. Hoidolla on myös taloudellista merkitystä, koska vanhemmat voivat lapsen sairastaessa käydä ansiotyössä. Vaikka avun taloudellista arvoa on vaikea mitata, lastenhoitoavun rahallista merkitystä voidaan arvioida esimerkin avulla. Esimerkissä isovanhemman antaman lastenhoitoavun arvo vaihtelee 1 000:sta euroon laskutavasta riippuen. Esimerkki lastenhoidon rahallisesta arvosta: Vanhuuseläkkeellä oleva isoäiti, jolla on viisi alle 10-vuotiasta lastenlasta. Lapset sairastavat yhteensä kaksi arkipäivää vuodessa, eli yhteensä 10 päivää. Tällöin isoäiti hoitaa heitä. Lasketaan vain palkkakulut, mukaan ei oteta esimerkiksi matkakuluja. 1. tapa Lasketaan menetetyn tuotannon arvo Toinen vanhemmista on keskipalkkainen, palkka on euroa kuukaudessa, sivukuluineen euroa. Menetetyn tuotannon arvo on 10 päivältä 10x3 275/21=1 550 euroa 2. tapa Lasketaan kotityön arvo Kotiavustajan palkka on euroa kuukaudessa, sivukuluineen euroa. Tunnin työ maksaa 13,5 euroa. Kymmenen päivän työ, kahdeksan tuntia päivässä 10x8x13,5=1 080 euroa

9 Eläkeläiset tukevat lapsiaan myös taloudellisesti. Ikääntyneiden varallisuus on kasvanut vakaasti jo 1980-luvulta lähtien (Säylä 2005). Vaikka varallisuuden perusta on oma asunto, niin vanhuuseläkeläisten mahdollisuudet tukea nuorempia sukupolvia ovat selvästi kasvaneet. Vuoden 1998 Vanhusbarometrin mukaan puolet ikääntyneistä oli antanut taloudellista apua lapsilleen. Tutkimukseen osallistuneet 60 vuotta täyttäneet mainitsivat tämän avun antamisen muodon kaikkein useimmin (Vaarama ym. 1999). Vanhuuseläkeläiset osallistuvat vapaaehtoistoimintaan aktiivisesti Vapaaehtoistoimintaan luetaan monenlaisia toimintamuotoja. Esimerkiksi ystäväpalvelu, vanhusten tukeminen, syrjäytyneiden auttaminen, nuoriso- ja lapsitoiminta, urheilutoiminta ja vaikkapa luonnonsuojeluun ja ihmisoikeuksiin liittyvä toiminta ovat vapaaehtoistoiminnan eri muotoja. Suomalaisista useampi kuin joka kolmas (37 prosenttia) osallistuu johonkin vapaaehtoiseen toimintaan (Yeung 2002). Suomessa vapaaehtoistoiminta tapahtuu yleensä erilaisten järjestöjen kautta. Järjestöjen lukumäärää on arvioitu eri tavoin, mutta opetusministeriön mukaan noin järjestöä organisoi vapaaehtoistoimintaa (Questionnaire 2003). Myös kirkot organisoivat vapaaehtoistoimintaa. Kolmannen sektorin järjestöt ja vapaaehtoistoiminta tulivat näkyviksi viimeistään luvun laman aikana. Kriisin oloissa järjestöiltä ja kirkolta alettiin odottaa yhä suurempaa vastuunottoa palvelujen tuottamisesta ja sosiaalisesta tuesta. Järjestöt huolehtivat myös tehtävistä, joihin kunnilla ei riitä resursseja (esim. ruoan jakelu). Järjestöt huolehtivat myös suurimmaksi osaksi vapaaehtoistyön organisoinnin ja koulutuksen. (Julkunen 2006). On arvioitu, että viime vuosikymmenen lopulla vapaaehtoistoimintaan osallistui noin kansalaista, mikä merkitsi 123 miljoonaa tuntia vapaaehtoista työtä (Helander ja Laaksonen 1999). Evankelisluterilaisen kirkon eri työmuotojen vapaaehtoistoimintaan osallistui vuoden 2003 tietojen mukaan yli henkeä (Enemmän kuin 2006). Aktiivisimpia vapaaehtoistyön tekijöitä ovat opiskelijat ja eläkeläiset. Eniten toimintaan osallistutaan Länsi-Suomessa ja yleensä maaseudulla. Kaupungeissa vapaaehtoistoiminta on vähäisempää. Eniten aikaa vapaaehtoistoimintaan käyttävät yli 50-vuotiaat ja eläkeläiset. (Yeung 2002). Vuonna 2002 Jyväskylässä tehdyn tutkimuksen mukaan eläkeläisjärjestöihin tai yhdistyksiin kuuluu puolet 65 vuotta täyttäneistä (Siisiäinen 2002). Eläkeläisjärjestöissä vapaaehtoinen toisten auttaminen on keskeinen osa toimintaa. Järjestöt organisoivat esimerkiksi vapaaehtoistyötä omaishoitajien ja hoidettavien avuksi ja yksinäisille vanhuksille, erilaisia lomia ja liikuntaa. Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen mukaan kyselyä edeltäneen neljän viikon aikana vapaaehtoistyötä oli tehnyt vuotiaista lähes 30 prosenttia ja 75 vuotta täyttäneistä miehistä 25 prosenttia ja naisista 15 prosenttia (Niemi 2003). 50 vuotta täyttäneet ovat kiinnostuneita järjestöjen vapaaehtoistoiminnasta joka liittyy asuinaluetoimintaan, uskonnolliseen vapaaehtoistyöhön, maanpuolustukseen tai sosiaali- ja terveysasioihin (Yeung 2002). Vanhusbarometrin mukaan 60 vuotta täyttäneistä yli puolet (54 prosenttia) osallistuu jonkin etujärjestön toimintaan, vapaaehtoistyötä tekevän järjestön tai seurakunnan toimintaan (Vaarama ym. 1998). On kuitenkin huomattava, että monet etujärjestöt organisoivat myös vapaaehtoistyötä. Esimerkkinä voidaan mainita eläkeläisten etujärjestöt.

10 Ikääntyneet auttavat muita ihmisiä paljon myös järjestöjen ulkopuolella. Ajankäyttötutkimuksen mukaan vuotiaat antavat muille eniten apua lastenhoidossa, ruuanlaitossa, asioinnissa, lemmikin hoidossa sekä vanhuksen tai sairaan hoidossa. 75 vuotta täyttäneetkin antavat eniten apua lastenhoidossa (Niemi 2003). Kuva 5: Antanut apua neljän viikon aikana, % Lastenhoito Ruuanlaitto Vanhuksen tai sairaan hoito Kukkien kastelu Asioinnit Lemmikkieläimen hoito Siivous Pihan tai puutarhan hoito Kuljetus tai muutto Muu auttaminen Puiden pilkkominen tai veden kanto Auton tai pyörän huolto Korjaus tai rakentaminen Lähde: Niemi 2003 Ajankäyttötutkimuksen mukaan avun antamisen määrä alenee 75 vuotta täyttäneiden joukossa. Mutta vain korjaus ja rakentaminen jäävät kokonaan pois, kaikessa muussa toiminnassa vielä tämänkin ikäiset ovat mukana. Tutkimukset voivat antaa myös todellisuutta pienempiä osuuksia, koska naapuriapua tai talkootyötä ei välttämättä mielletä avunannoksi.

11 Yhteenveto Ikääntyvän yhteiskunnan mahdollisuuksia on harvoin tuotu esille. Ikääntyvien, erityisesti ns. kolmannessa iässä olevien, panos suomalaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin merkittävä sekä taloudellisesti että sosiaalisesti Vanhuuseläkkeellä olevat käyvät jonkin verran ansiotyössä ja tämän oletetaan lisääntyvän tulevaisuudessa. Monet ikääntyneiden ihmisten sosiaalisista aktiviteeteista eivät tapahdu työmarkkinoilla, vaan epävirallisella sektorilla tai kodeissa. Näistä aktiviteeteista harvoin maksetaan palkkaa tai muuta vastiketta, esimerkiksi vain vajaa kymmenes omaishoitajista saa omaishoidon tukea. Ikääntyneet auttavat toisiaan ja muita ihmisiä. Puoliso on usein hoitajana, jos hoitajaa vanhusperheissä tarvitaan. Ikääntyneet vanhemmat auttavat lapsiaan taloudellisesti ja ennen kaikkea antavat apua lastenlasten hoidossa. Myös erilaiseen vapaaehtoistyöhön ikääntyneet osallistuvat muun ikäisiä innokkaammin.

12 Lähteet: Enemmän kuin työmuoto (2006) Vapaaehtoistoiminta kirkossa. Suomen ev.lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2006:3. Kirkkohallitus. Helsinki. Forma Pauli (2004) Perhe, työ ja työssä jatkaminen. Teoksessa Forma Pauli ja Väänänen Janne (toim.) työssä jatkaminen ja työssä jatkamisen tukeminen kunta-alalla. Kuntatyö 2010-tutkimus. Kuntien eläkevakuutus. Jyväskylä. Hietanen Rauno ja Melamies Elina (2006) Eläkeläiset etsiytyvät töihin vanhoille työpaikoilleen. Aamulehti Hoivabarometri 2006 (2006) Kuntapäättäjien mielikuva: Vanhusten asumispalveluiden nykytila ja tulevaisuus. Medivire Hoiva. Huuhtanen Jorma (2006) Kela halukas kasvattamaan rooliaan ikäihmisten kuntouttajana Kela tiedottaa Hyrkkänen Raili (2006) Yrittäjien ja palkansaajien eroja eläkeiän valinnassa. Eläketurvakeskuksen keskustelualoitteita 2006:2. Helsinki. Hytti Helka (1998) Varhainen eläkkeelle siirtyminen Suomen malli. Kansaneläkelaitos. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 32, Helsinki. Julkunen Raija (2006) Kuka vastaa? Hyvinvointivaltion rajat ja julkinen vastuu. Stakes. Vaajakoski. Karisto Antti (2002) Kolmannen iän käsitteestä ja sen käytöstä. Gerontologia 16: Kautto Mikko (2004) Ikääntyneet resurssina, ikääntyminen mahdollisuutena. Teoksessa Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 5. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 33/2004. Valtioneuvoston kanslia. Helsinki. Koskinen Simo (2004) Ikääntyneitten voimavarat. Teoksessa Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 5. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 33/2004. Valtioneuvoston kanslia. Helsinki. Lammi-Taskula Johanna (2004) Pienet koululaiset. Teoksessa: Salmi Minna ja Lammi- Taskula Johanna (toim.) Puhelin, mummo vai joustava työaika? Työn ja perheen yhdistämisen arkea. Stakes. Saarijärvi. Lammi-Taskula Johanna, Suhonen Anna-Stina ja Salmi Minna (2004) Puolin ja toisin: tukea yli sukupolvien. Teoksessa : Salmi Minna ja Lammi-Taskula Johanna (toim.) Puhelin, mummo vai joustava työaika? Työn ja perheen yhdistämisen arkea. Stakes. Saarijärvi. Muhonen Reetta ja Ojala Hanna (2004) Ajassa muuttuva kolmas ikä. Gerontologia 18: Niemi Iiris (2003) Active or Passive Ageing? The IATUR Conference on Time Use Research. Comparing Time. Brussels Nieminen Mauri (2005) Ikärakenteen muutos. Teoksessa Myrskylä Pekka (toim.) Tallella ikä eletty Ikääntyminen tilastoissa. Tilastokeskus. Elinolot Helsinki. Ss

13 Parjanne Marja-Liisa (2004) Väestön ikärakenteen muutoksen vaikutukset ja niihin varautuminen eri hallinnonaloilla. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2004:18. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki. Questionnaire on Voluntary Activities (2003) Finland s answers. Riihelä Marja (2006) Kotitalouksien kulutus ja säästäminen: ikäprofiilien ja kohorttien kuvaus. VATT-keskustelualoitteita 386. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Helsinki Selvitys omaishoidon tilanteesta 2006 (2006) Hoitaahan ne joka tapauksessa. Tekijät: Merja Salanko-Vuorela, Merja Purhonen, Pia Järnstedt, Annikki Korhonen. Omaishoitajat ja läheiset liitto. Pori. Siisiäinen Martti (toim.) (2002) Yhdistykset kolmannen sektorin toimijoina. Sosiaali- ja terveysturvan Keskusliitto. Helsinki. Säylä Markku (2006) Varallisuus. Teoksessa Myrskylä Pekka (toim.) Tallella ikä eletty Ikääntyminen tilastoissa. Elinolot Tilastokeskus. Helsinki. ss Vaarama Marja, Luoma Minna-Liisa ja Ylönen Lauri (2006) Iäkkäiden toimintakyky ja koettu elämänlaatu. Teoksessa Kautto Mikko (toim.) Suomalaisten hyvinvointi. Stakes. Helsinki, Vaarama Marja, Voutilainen Päivi ja Manninen Milla (2003) Omaishoidon tuki sosiaalipalveluna. Selvitys omaishoidon tuesta ja sen vaihtelusta Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2003:8. Helsinki. Vaarama Marja, Hakkarainen Anne ja Laaksonen Seppo (1999) Vanhusbarometri. Sosiaali- ja terveysministeriö. Selvityksiä1999:3. Helsinki. Yeung Anne Birgitta (2002) Vapaaehtoistoiminta osana kansalaisyhteiskuntaa ihanteita vai todellisuutta. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY ry. Helsinki.