Jakke ja kapteeni Ketsuppi

Transkriptio

1 KULKURI Koulusi maailmalla Harri István Mäki Jakke ja kapteeni Ketsuppi Kuvitus Jukka Lemmetty

2 Harri István Mäki & Jukka Lemmetty Teos on suojattu tekijänoikeuslailla (404/61). Teoksen valokopiointi kielletty, ellei valokopiointiin ole hankittu lupaa. Lisätietoja luvista ja niiden sisällöstä antaa Kopiosto ry, Teoksen tai sen osan digitaalinen kopioiminen tai muuntelu on ehdottomasti kielletty. Julkaisija: Taitto: Kansanvalistusseura/Ulkosuomalaisten lasten kotiperuskoulu Oy Graaf Ab/Jani Osolanus

3 Sisällys Vihdoinkin lunta Löytö Korkkilammelta Huippusalaista Arvoituksellinen keräilijä Riimukirjoitusta Kaappari Ketsuppi Yllättäviä paljastuksia Ketsupin ja Boltarin tarina Lumilinnapäivä Petunia-täti näyttäytyy Minne hävisi Kultainen leijona? Laulava luola Kammottava näky Tuonetar Mahdottoman jännittävää! Seikkailun päätös

4 Vihdoinkin lunta Eräänä uneliaana aamuna Korkkikoskelle laskeutui ensilumi. Hiutaleet leijuivat tuulessa kaikkialle. Ennen kuin ihmiset olivat heränneet, oli koko Korkkikosken kaupunki jo muuttunut valkoiseksi. Pilotti Jakke istui kierrätyskeskuksen takahuoneessa sänkynsä reunalla ja katsoi lumen kirkkautta pihalla. Mies ajatteli, että tämä piti kyllä kuvata videokameralla. Hän piti kuvaamisesta. Hän pomppasi sängystä ja herätti samalla kissansa Katrinan. Ole vaiti, paviaani! katti kivahti ja veti peiton päänsä yli. Jakke ei välittänyt kissansa äkäilystä. Hän nappasi kaapista mekaanikoiltaan lahjaksi saamansa videokameran ja kuvasi ikkunan läpi lumista kaupunkia. Katrina kihnutti unisia silmiään. Sitten se nousi istumaan ja tuli sekin katsomaan. Ensilumi koristelee kadut, kissa sanoi liikuttuneena. Tätä me olemme kaivanneet! Jakke nyökkäsi ja jatkoi kuvaamista. Me emme olekaan nähneet Korkkikoskea lumisena, Katrina totesi ja pujotti isäntänsä jalkaan tohvelit. Itse asiassa, en edes muista, koska olen viimeksi nähnyt oikeaa lunta. Siksi minä otankin videokuvaa, Jakke selitti. Hyvä ajatus, Katrina myönsi, pujotti kaulaliinan kaulaansa ja avasi ikkunan. Muistoja varten. Keveä tuuli tuoksui puhtaalta. Katrina nuuhki ilmaa hurmaantuneena. Nyt on talvi, oikeaa lunta ja pakkasta, katti sanoi. Jakke, Katrina ja heidän lentokoneensa mekaanikot olivat syksyllä muuttaneet Afrikasta Suomeen. He olivat asuneet 4

5 monta kuukautta Etiopiassa, Angolassa ja Marokossa ja tehneet lentokonekeikkoja. Nyt he asuivat väliaikaisesti Korkkikoskella. Kaupunki oli saanut nimensä isosta korkkitehtaasta, joka aikanaan sijaitsi kosken reunalla. Tehdas oli kauan sitten lopettanut toimintansa. Tiilirakennus oli rapistunut raunioksi, jossa enää seikkailijat leikkivät omia leikkejään. Ystävykset juoksivat portaat alakertaan. Katrina sanoi riikinkukko Sham Poolle: On satanut ensilumen. Loistavaa, riikinkukko Sauna-Sami vastasi. Haluatteko kaakaota ja juustosämpylää? Molemmat seikkailijat nyökkäsivät. Jakke näki, että Sauna- Sami oli ajellut pihalla maasturilla. Lumessa oli renkaiden jäljet. Vihdoinkin meillä on lunta! Oletteko innoissanne? Jakke kysyi. Sauna-Sami hymähti. Sham Poo oli kuin vastakuoriutunut linnunpoikanen, joka oli ensimmäistä kertaa ulkona. Hän raappasi lauleskellen auton tuulilasia puhtaaksi jäästä. Mutta odottakaahan, kun hänen täytyy aloittaa lumen kolaaminen! Silloin saatte nähdä oikean mörököllin. Sauna-Sami alensi ääntään. - Minäpä kerron teille salaisuuden. Sham Poo inhoaa lumen kolaamista. Kun aamiainen oli syöty, Jakke ja Katrina ottivat kierrätyskeskuslaukkunsa ja toivottivat riikinkukkoveljeksille hauskaa päivää. Sitten he kävelivät kujaa pitkin kohti kierrätyskeskuksen varastoa. Miten hauskaa lumi olikaan! He eivät olleet moneen vuoteen nähneet lunta. Afrikassa moni muukin asia Suomesta oli unohtunut. Toivottavasti lumi ei heti sula, Katrina toivoi. Kyllä se valitettavasti sulaa, Jakke huokaisi ja katseli pilvien takana loistavaa aurinkoa. Eikä sula, Katrina intti. Minä en halua, että se sulaa! 5

6 Minä haluan tehdä lumiukkoja ja lumilinnoja. Jakella oli mukanaan videokameransa, ja sillä hän kuvasi puita, aitoja ja lumisia kattoja. Kierrätyskeskuksen piha oli täynnä lunta, ja se teki seikkailijat hilpeiksi. Kaikki muutkin olivat hyvällä tuulella. Kierrätyskeskuksen Maikki-johtaja ajoi vanhalla kuorma-autollaan parkkipaikalle niin, että lumi pöllysi. Kaikki peittyi hetkeksi lumisumuun. Olen kuvannut ensilunta, Jakke selitti esitellessään videokameraansa muille. Lähetä videoklipit minulle sähköpostina, Benjamin Potaatti pyysi. Laitan ne kokoelmaani. Jos klipit onnistuivat, niin lähetän, Jakke lupasi. Benjamin ryhtyi pohtimaan veljensä Kaarlo Kartoffelin ja Katrina-kissan kanssa, mitä kaikkea talvella voisi tehdä. Kaarlo toivoi, että voisi jo lähteä luistelemaan. Viikonloppuna tehdään jotain hauskaa, he päättivät. Mutta 6

7 miksi odottaa viikonloppua, kun hauskaa voi pitää jo heti, kierrätyskeskuslaiset ajattelivat ja juoksivat lumessa, tekivät lumienkeleitä ja pöllyttivät lunta toistensa päälle. Jopa Benjamin nyrpeä Ripuli-rotta oli innoissaan.kierrätyskeskuksen kello pirisi. Kenelläkään ei ollut kiire sisälle. Benjamin kätki rottansa housujen reisitaskuun. Kierrätyskeskukseen ei periaatteessa saanut tuoda rottia, mutta poika rikkoi sääntöä jatkuvasti, koska ei halunnut olla erossa rotastaan. Hetken kaikki katsoivat edessä levittäytyvää maisemaa. Katuja, kujia, kaukaisia peltoja ja niittyjä peitti paksu valkea lumivaippa. Puut olivat alastomia ja ikkunoihin muodostui jäätähtiä. Kaikki merkit syksystä olivat hautautuneet lumen alle. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. 7

8 Löytö Korkkilammelta Talvi oli siis saapunut, ja Jakke heräsi joka aamu hilpeänä. Eräänä päivänä hän istui sängyllä ja tuijotti ulos. Hänellä ja Katrinalla olisi koko viikonloppu aikaa puuhailla kavereiden kanssa ja videoida heidän leikkejään. Oletko hereillä? Jakke kysyi Katrinalta. En ole varma, Katrina mumisi peittonsa alta. Mennään herättämään Benjamin Potaatti ja Kaarlo Kartoffel, Jakke ehdotti. He koputtivat salaisen merkkikoputuksensa Benjamin Potaatin ja Kaarlo Kartoffelin ikkunaan. Kaarlo avasi ikkunan ja Benjaminin Ripuli-rottakin ilmestyi ikkunalaudalle siristellen silmiään. Tunnistettuaan tulijat se palasi nukkumaan turvallisesti isäntänsä kainaloon. Minä olen vielä unessa, Kaarlo Kartoffel haukotteli. Tule ulos. Me aiomme tehdä jotain hauskaa, Katrina sanoi. Herätä samalla veljesi, Jakke sanoi. Tule itse herättämään se kuorsaava mörökölli, Kaarlo nauroi. Silloin Benjamin kurkkasi toisesta ikkunasta. Hän katosi hetkeksi, mutta ilmestyi pian pukeutuneena ja rotta käsivarrellaan takaisin ikkunaan. Benjamin ja rotta hyppäsivät Jaken ja Katrinan luo. Odottakaa minua! Kaarlo Kartoffel huudahti. Liian pikainen herääminen ei ole hyväksi. Monien mielestä pitää ensin venytellä kunnolla, ettei reväytä lihaksiaan. Odottakaa nyt! Kaikki pysähtyivät odottamaan Kaarloa, ja silloin Jakke sai idean. Mennään Korkkikosken sillalle ja otetaan sieltä videokuvaa lumisesta kaupungista. Sitten kiivetään Kultaisen leijonan vanhalle kaivostornille ja seikkaillaan siellä. 8

9 Tehdään niin! muut sanoivat, ja niin he lähtivät matkaan. Korkkikoski ei ollut vielä jäätynyt. Vesi huurusi ja lorisi. Siltaa ei juuri huomannut koskesta nousevan vesihöyryn ja sumun keskeltä. Seikkailijat nojasivat sillan kaiteeseen, varisparvi räpytti raakkuen yli. He ihastelivat maisemaa ja Korkkikosken talojen piipuista nousevia savuvanoja. He näkivät sataman, veturitallit ja keskustan rakennukset. Aikansa katseltuaan ja ihasteltuaan he jatkoivat matkaa Korkkilammen rannalle. Kaarlo Kartoffel huomasi ensimmäisenä lammessa kelluvan esineen. Se näytti sateenvarjolta. Miten se oli sinne joutunut? Oliko joku suutuspäissään heittänyt sateenvarjonsa koskeen, josta se oli ajautunut lampeen? Onpa upea sateenvarjo, Benjamin sanoi ja veti varjon oksan avulla lammesta rannalle. Varo, ettet putoa. Siinä voi olla hengenlähtö lähellä tai ainakin vakava vilustuminen, Kaarlo varoitti veljeään. Benjamin hymähti. Sinä hössötät kuin riikinkukot. En muuten hössötä! Kaarlo Kartoffel tulistui. Hössötät ja sössötät, Benjamin Potaatti totesi ja kietoi kätensä ystävällisesti veljensä ympärille. Mutta se on osa sinua. Ripuli-rotta juoksi isäntänsä ojennettua kättä pitkin Kaarlon olkapäälle, kurottautui ja nuolaisi pojan poskea. Kaarlo Kartoffel ryhtyi pyyhkimään vimmatusti rotan pusua pois lapasellaan. Tuo rotta on nimensä veroinen. Tuosta muiskusta voi hyvinkin saada ripulin! Tai vesikauhun, vesipöhön, vesihiiden kutkan Seikkailijat tutkivat sateenvarjoa tarkemmin. Se näytti vanhanaikaiselta ja sen kahvassa oli kummallisia kaiverruksia. Mitä sinä aiot tehdä sateenvarjolla? Kaarlo kysyi. 9

10 En tiedä, Benjamin vastasi. Jakke kuvasi Benjamin Potaattia ja sateenvarjoa videolle. Ripuli-rotta nosti kuononsa pojan villapuseron kaula-aukosta ja nuuhki kiinnostuneena ilmaa, sillä sekin halusi päästä mukaan videolle. Sitten se vilisti tutkimaan sateenvarjoa viikset väristen. Jospa vien varjon löytötavaratoimistoon, Benjamin tuumi. Katrina katseli heidän takanaan kohoavaa käytöstä poistettua kaivostornia. Siellä asui heidän ystävänsä Kultainen leijona koiriensa Duurin ja Mollin kanssa. Kultainen leijona oli kirjailija, johon he olivat tutustuneet seikkailujensa myötä. Ehkä me voisimme kysyä neuvoa Kultaiselta leijonalta, Katrina ehdotti. Kultainen leijona tietää, mitä sateenvarjolle tehdään, Kaarlo Kartoffel myönsi. Ja Kultaisen leijonan kotona on aina niin lämmintä. Minusta tuntuu, että saappaani vuotavat enkä halua vilustua Tuuli humisi paljaissa, jäähileisissä pihapuissa, kun ystävykset suuntasivat kulkunsa kohti Kultaisen leijonan kotia sateenvarjo mukanaan. Jakke kuvasi kaivostornin huurteista seinää. Ihan kuin seinällä olisi luminen talviturkki, hän aprikoi. Kukaan heistä ei arvannut, että sateenvarjo johdattaisi heidät hurjaan seikkailuun. 10

11 Huippusalaista Kultainen leijona istui upottavassa nahkatuolissa kamiinan edessä ja luki kirjaa. Kamiinan päällä porisi kahvipannu. Duuri ja Molli lötköttivät vierekkäin kamiinan vieressä ja kuorsasivat. Kun seikkailijat astuivat sisälle, koirat heräsivät ja haukahtivat iloisesti. Ne pitivät seikkailijoista ja seikkailijat niistä. Vain Ripuli-rotta suhtautui epäillen koirien riehumiseen lasten ympärillä. Lopulta se päätti pysytellä turvassa Benjamin Potaatin villapuserossa. Kultainen leijona, me löysimme Korkkilammesta kummallisen esineen. Katso! Kaarlo Kartoffel sanoi innoissaan. Kirjailija nousi tuolista ja tarkasteli sateenvarjoa. Sitten hän käveli ympäri huonetta heilutellen varjoa kädessään. Seikkailijoita nauratti. Kultainen leijona näytti keikarilta. Se on hieno, Kultainen leijona sanoi ja antoi sateenvarjon takaisin seikkailijoille. En ole koskaan aiemmin nähnyt tuollaista sateenvarjoa. Se on varmaan ikivanha, ja kahvan kuviointi on todella omaperäinen. Kenen se mahtaa olla? Benjamin Potaatti ihmetteli. Vaikea kysymys, Kultainen leijona myönsi ja meni kamiinan luo. Ehkä sateenvarjolle löytyy omistaja. Pitää kysellä Korkkikosken ihmisiltä, ehkä joku kaipaa sitä. Seikkailijat istuutuivat pienen pöydän ääreen pohtimaan asiaa ja juomaan kuumaa teetä. Duuri makasi Katrinan jalkojen juuressa ja Molli katsoi toiveikkaasti pöydän herkkuja. Tämä näyttää taikurin taikasauvalta, Katrina mietti ja heilutti sateenvarjoa ilmassa. 11

12 Ehkä minä voin taikoa sillä. Varo, ettet osu sillä jotakuta silmään, Jakke sanoi. Älä ole typerä! Katrina kivahti ja heilautti sateenvarjoa kohti Jakkea. Nyt minä loitsin sinut Matti Nykäsen hammasharjaksi, Katrina lausui juhlallisesti. Benjamin Potaattia nauratti. Sateenvarjo osui vanhan lipaston kulmaan. Silloin tapahtui jotain outoa: lipastosta raottui pieni luukku. Se oli vahinko! Katrina huudahti ja pudotti varjon tassuistaan. Olit oikeassa, Kultainen leijona rauhoitteli. Se on taikasateenvarjo. Tuota luukkua en ole koskaan aiemmin nähnyt. Duuri nuuski puoliksi auennutta luukkua. Sitten se haukahti kysyvästi ja ryhtyi murisemaan. Seikkailijat huomasivat, että molempien koirien niskakarvat olivat nousseet pystyyn. Mitä siellä on? Benjamin Potaatti uteli. Ehkä sieltä löytyy aarre, Kaarlo Kartoffel toivoi. Mutta toivottavasti me emme saa mitään muinaista tautia. Olen lukenut jostain, miten ikivanhoista kapistuksista Tutkitaan jo, Katrina hoputti. Minä en kestä tätä jännitystä! Kultainen leijona aikoi juuri työntää kätensä lipaston luukkuun, kun kaivostornin oveen koputettiin terävästi. Kaikki säpsähtivät. Duuri murahti. Kultainen leijona meni avaamaan ovea. Oviaukossa seisoi pitkään mustaan viittaan ja leveälieriseen hattuun pukeutunut mies. Miehellä oli tuimat silmät ja kelmeät kasvot. Hänen leuassaan rehotti tuuhea parta. Kuluneesta hatusta ja liehuvasta viitasta tippui sulavaa lunta. Onko teillä salaperäistä tavaraa? mies kysyi ja paljasti hymyillessään keltaiset hampaat. 12

13 Arvoituksellinen keräilijä Kaikki tuijottivat miestä sanomatta sanaakaan. Lopulta Kultainen leijona rohkaisi mielensä ja pyysi vierasta astumaan sisälle kaivostorniin. Mies kiitti, pudisteli lumet viitastaan ja katseli ympäriinsä. Hieno kaivostorni. Hyvässä kunnossa. Milloin torni on rakennettu? mies kysyi ja koputteli seiniä. Vuonna 1898, Kultainen leijona vastasi nopeasti. Anteeksi, mitä sinä sanoit hakevasi? Salaperäistä tavaraa, mies sanoi ja katsoi Kultaista leijonaa. Löytyisikö sinulta? Kultainen leijona katseli ympärilleen. Minusta tuntuu, että minulla ei ole mitään salaperäistä tavaraa. Olen kyllä itsekin aika kova keräilijä, ja esineilläni 13

14 on erityinen tarina ja muisto kerrottavanaan, mutta eivät ne mitenkään salaperäisiä tarinoita tai muistoja ole. Kirjojakin minulla on, Kultainen leijona totesi ja vilkaisi ympärillään olevia kirjapinoja. Sepä ikävää, mies sanoi ja istuutui vanhan laatikon päälle. Tai siis, että on paljon kirjoja ei tietenkään ole ikävää, mutta se että täällä ei ole salaperäisiä tavaroita, se on ikävää. Jakke rohkaisi mielensä ja kysyi, miksi mies etsi tavaraa. Katsokaas minä olen keräilijä, lierihattuinen mies vastasi. Olen juuri saanut kerätyksi loppuun purukumikuvakokoelmani. Nyt minä tarvitsen uuden keräilykohteen. Minun on pakko, ymmärrättekö? Tulen sekopäiseksi, ellen pikaisesti keksi joitain uutta kerättävää! Siis meikäläisiä, Kultainen leijona virnisti. Minä olen aina ollut tällainen, mies huokaisi raskaasti. Jo lapsena minä keräsin kiviä, simpukoita, nappeja, kuulakärkikyniä, vanhoja keräilykuvia ja tulitikkulaatikoita. Ja nyt minä kaipaan kipeästi uutta keräilykohdetta. Mies huokaisi taas. Pidätkö sinä sateenvarjoista? Katrina keksi. Mies rypisti kulmakarvojaan. Sanoitko sinä varjo siis sateenvarjo? Katrina ojensi sateenvarjon miestä kohti. Miehen silmiin syttyi kiinnostuksen kipinä. Mistä sinä löysit tämän? mies uteli. Katrina kertoi hänelle. Mies näytti hyvin innostuneelta. Hän kosketteli sormellaan sateenvarjon kahvan kuviointia. Merkkejä, koodeja tai kenties salakirjoitusta? mies mutisi ja hänen silmänsä kapenivat. - Tämä on harvinaisen näköinen sateenvarjo, oikea klassinen sontikka, ja kaiken lisäksi se vielä toimii hyvin. Sitten mies alensi ääntään ja sanoi melkein kuiskaten: 14

15 Antaisitko sinä sen minulle? Katrina katsoi ystäviään ja Kultaista leijonaa. Kaikki nyökkäsivät. - Ei kai siitä olisi haittaakaan, Katrina tuumasi. Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. Katrina ojensi sateenvarjon miehelle, joka näytti hyvin tyytyväiseltä. Ole hyvä. Erinomaista, mies sanoi. Sateenvarjoja minä en ole aiemmin kerännytkään. Sepä mukavaa, Kultainen leijona totesi. Kun olen saanut kokoelman kasaan, minä kutsun teidät luokseni, mies lupasi. Hän heilautti viittaansa ja katosi kaivostornin ovesta ulos yhtä yllättävästi kuin oli tullutkin. Sumu peitti kaivostornin usvaviittaansa. Parvi variksia lensi raakkuen tornin katolle lepäämään. Kultaisesta leijonasta ne näyttivät varjolinnuilta, jotka ennustivat tapahtuvaksi salamyhkäisiä asioita. 15

16 Riimukirjoitusta Salaperäinen tyyppi, Benjamin Potaatti sanoi, kun viittamies oli häipynyt. Niin oli, Kultainen leijona totesi sulkiessaan oven. Minusta mies oli hieman nuhruinen, Kaarlo Kartoffel tuumasi. Toivottavasti hänellä ei ollut flunssaa. Se tarttuu niin helposti. Kerrankin yksi aivasteleva eno vieraili meillä ja Nyt tutkitaan nopeasti, mitä lipaston luukun sisältä löytyy! Katrina hoputti. Sinä aivan halkeat jännityksestä, Jakke nauroi. Niin halkean. Vauhtia nyt! Katrina huudahti ja pomppi pöydän ympärillä Seikkailijat kerääntyivät Kultaisen leijonan luo. Kultainen leijona korjasi silmälasejaan ja työnsi kätensä salaluukusta sisään. Täällä on jotakin, Kultainen leijona ilmoitti. Minä arvasin sen! Katrina hihkui. Kultainen leijona veti luukusta esiin pienen käärön. Kaikki hyppäsivät heti lähemmäs kirjailijaa. Duurikin haukahti. Minä avaan tämän, Kultainen leijona sanoi. Syntyi miltei sekasorto, kun kaikki halusivat nähdä, mitä kangaskääröstä paljastuisi. Ihanaa! Eihän tämä voi olla totta, Kaarlo Kartoffel huokaili onnellisena. Me olemme oikean mysteerin ääressä! Katrina lisäsi. Kultainen leijona levitti vanhalta lemuavan käärön pöydälle. Seikkailijat tuijottivat kangasta, johon oli luonnosteltu musteella viivoja. 16

17 Osa viivoista oli selkeitä, osa haalenneita. Jep. Se on kartta, Benjamin Potaatti sanoi. Aarrekartta, Kaarlo Kartoffel totesi. Minähän arvasin! Katrina huudahti. Onko se Korkkikosken kartta? Jakke kysyi. Kultainen leijona tutki karttaa läheltä. Hän korjasi pieniä pyöreitä silmälasejaan ja sanoi: En ole varma. Odottakaa hetki! Koirat läähättivät lasten välissä. Duuri ja Molli ovat yhtä innoissaan kuin mekin, Kaarlo Kartoffel sanoi ja rapsutti niitä korvien takaa. Duuri haukahti tyytyväisenä. Ehkä seikkailijat olivat löytäneet salaisen kartan sen maahan kaivamista luista, joita se etsi joka kevät. Duuri ei tiennyt, että Molli oli nokkela kaveri, joka löysi sen kätköt. Kultainen leijona vetäytyi sivuun mietteliään näköisenä. Se on vanha kartta Korkkikoskesta. Niin? seikkailijat sanoivat kuorossa. Jos minä tulkitsen oikein Niin? Tämä näyttää aarrekartalta, Kultainen leijona vakuutti. Hetken kaikki olivat hiljaa. Kuulinko minä oikein? Aarre? Kaarlo Kartoffel kysyi. Täällä Korkkikoskessa? Katrina varmisti. Se näyttää kaappari Ketsupin aarteelta, Kultainen leijona sanoi tutkittuaan tovin karttaa. Syntyi mieletön sekamelska, kun seikkailijat pomppivat riemuissaan ja juoksivat ympäri tornia. Jokaisen sydän pamppaili. Odottakaa! Täällä on vielä muutakin, Kultainen leijona sanoi ja kaivoi salaluukkua. 17

18 Seikkailijat silmäilivät kiveä, joka oli Kultaisen leijonan kädessä. Siinä on erikoisia merkkejä, Katrina huomasi. Näytä, Jakke pyysi. Aivan samanlaisia merkkejä kuin sateenvarjossa, Kaarlo Kartoffel sanoi. Minä tiedän, mitä ne ovat, Benjamin Potaatti keksi. Mitä sitten? Katrina hihkui. Benjamin Potaatti ei vastannut. Seikkailijat tutkivat kiveä tarkemmin. Kultainen leijona pyysi Duuria tuomaan suurennuslasin. Koira haukahti kaverilleen ja Molli kävi hakemassa seikkailijoille suurennuslasin. Katsokaa, ne ovat riimukirjoitusta, Benjamin Potaatti totesi tyytyväisenä. Muinaisten hevosten kirjoitustako? Katrina kysyi. Jakke huokaisi raskaasti. Ei, riimukirjoituksella ei ole mitään tekemistä hevosen riimun kanssa. Ai jaa, Katrina huomautti pettyneenä. Onko kenenkään mieleen tullut, että muinaiskivessä voi piillä basilleja ja viruksia, ja ne voivat johtaa vakaviin tauteihin, Kaarlo kauhisteli. Rauhoittukaa nyt! Jakke sanoi. Riimukirjaimisto on tikkukirjaimia muistuttavia aakkosia, Benjamin Potaatti selosti. Jakke halusi jatkaa, sillä hän tiesi asiasta kuin asiasta. Jakke kertoi, että samanlaisia aakkosten eri muotoja käytettiin Skandinavian lisäksi anglosaksien parissa, jotka toivat riimukirjaimiston mukanaan Tanskaan. Anglosakset? Katrina keskeytti. Kuulostaa vaaralliselta! Mitä niillä anglosaksilla voi leikata? Kiveä vai paperia? 18

19 Eivät ne ole mitkään sakset, Jakke puuskahti mutta jatkoi: Kuuluisimmat riimukirjoitukset on löydettävissä viikinkiajalta peräisin olevista suurista kivilaatoista. Ja jostain sellaisesta tämä meidänkin kivenpalamme on peräisin, Kultainen leijona sanoi innoissaan. Toden totta, uskomatonta tuuria. Kaappari Ketsupin aarrekartta sekä viikinkiajalta peräisin oleva riimukirjoitus! Näytti siltä, että salaseura Korkkikopla oli löytänyt toivomansa seikkailun. 19

20 Kaappari Ketsuppi Seikkailijat tarkastelivat kummastellen aarrekarttaa ja riimukiven palaa. He hörppivät teetä ja kahvia ja hyörivät kartan ja kivenpalan ympärillä. Kartan ymmärtäminen ei ollut helppoa. Suurin osa karttaan piirretyistä kaduista oli tänä päivänä aivan erilaisia, ja kartalle oli merkitty rakennuksia, joita seikkailijat eivät olleet koskaan nähneetkään. Kartta oli jo itsessään suuri aarre. Seikkailijat olivat riemuissaan. Kuka on kaappari Ketsuppi? Jakke kysyi. En ole koskaan kuullut sellaisesta miehestä. Et niin, Kultainen leijona sanoi. Koska kaappari Ketsuppi oli nainen eikä mies. Hänen ristimänimensä oli Sini Irene Suloinen, mutta hänen intohimonsa tomaatteihin antoi hänelle liikanimen Ketsuppi. 20

21 Kaarlo Kartoffel nyrpisti nenäänsä. Jos syö liikaa tomaatteja, alkaa huulia ja kieltä kipristellä. Muut katsoivat Kaarlo Kartoffelia kummissaan. Kaarlo vakuutti, että niin juuri hänelle kävi usein. Sitten hän muisteli, miten oli kerran laittanut liikaa tomaattikastiketta spagettiinsa, mutta muita ei asia kiinnostanut. Seikkailijat pyysivät Kultaista leijonaa jatkamaan. Ketsuppi oli kaapparina Pohjanmerellä, Itämerellä ja Atlantilla. Kerrotaan, että hän kaappasi Brasiliasta matkanneen Tanskan kruunun kauppalaivan. Laiva oli lastattu tomaatinsiemenillä ja vieraiden maiden aarteilla. Ketsuppi palasi Suomeen ja asettui Korkkikoskelle, ja kerrotaan, että hän kätki brasilialaisen aarteen Korkkikosken kaupunkiin, Kultainen leijona selitti. Hän rakennutti myllyn, jauhoi Korkkikosken väelle viljaa ja kasvatti herkullisia tomaatteja. Ketsupista tuli aivan tavallinen ja kunnollinen kansalainen. Tuohan on vanha tarina, Benjamin Potaatti muisti. Kaikki kulmakunnan seikkailijat ovat aikoinaan etsineet Ketsupin aarretta. Meidän isä ja äitikin, kun he olivat pieniä! Vai niin, Kaarlo Kartoffel sanoi. Minun on kyllä vaikea kuvitella äitiä etsimässä aarretta. Niissä hommissa on niin helppo liata vaatteet ja sairastua. Ja meidän äiti oli hirveän tarkka kummastakin. Eikö vain? Katrina rypisti otsaansa ja pohti: Nyt meillä on kuitenkin hallussamme kartta. Se on muilta etsijöiltä puuttunut. Kartasta on meille suurta hyötyä. Entä riimukirjoitus? Miten se liittyy tähän? Jakke ihmetteli. Ai niin! Paras juttu on vielä kertomatta, Kultainen leijona sanoi ja läimäytti otsaansa. Väitetään, että kaappari Ketsuppi olisi löytänyt täältä muinaisen viikinkiveneen. Täältä? Katrina ihmetteli. Hyvin epätodennäköistä, Jakke sanoi. Viikingit touhusivat Suomen rannikoilla, eivät sisämaassa. 21

22 Mutta entä jos viikingit nousivat jokia myöten aina Korkkikoskelle asti? Benjamin Potaatti tuumasi. Hyvin epätodennäköistä, Jakke toisti. Miksi viikingit niin olisivat tehneet? Benjamin Potaatti kohautti olkapäitään. Sitä hän ei tiennyt. Kenties viikingit kävivät kauppaa tai ryöstelivät järvi- ja jokiseutuja. Meidän pitää saada lisää tietoa Ketsupista ja riimukirjoituksesta ja viikinkien liikkeistä, Katrina ehdotti. Jep. Minä tiedän kuka osaa avittaa, Benjamin Potaatti keksi. Anna-Stina. Arkistonhoitaja, sinäpä sen hoksasit! Kultainen leijona innostui. Hän on perillä tämän kaupungin historiasta paremmin kuin kukaan toinen. Anna-Stina on oikein mukava ja fiksun oloinen nuori olento. Tarkoitatko, että tosi ihana? Katrina kujersi ja räpytteli silmiään. Oletko jo pussannut Anna-Stinaa? No voi, yök! pojat sanoivat yhteen ääneen. No voi, miten romanttista, Katrina totesi ja näytti kieltään. Pussailussa vaihtuu melkoinen määrä basilleja, Kaarlo Kartoffel muistutti. Ainakin miljoona basillia. Vai oliko se sittenkin miljardi basillia? Kultainen leijona punastui, ja seikkailijoita alkoi naurattaa. Jakke huomautti, että oli sunnuntai eikä arkisto ollut auki viikonloppuna. Huonoa tuuria, Kaarlo Kartoffel sanoi. Katrina ehdotti tiedonhakua internetistä. Benjamin Potaatti epäili, löytyisikö sieltä mitään tietoa kaapparista. Seikkailijat päättivät kuitenkin yrittää. Tuletko sinä mukaan? Katrina kysyi Kultaiselta leijonalta. Minä ajattelin lukea kirjaa, joka kertoo afrikkalaisista villisorsista, Kultainen leijona sanoi. Kertokaa myöhemmin, mitä 22

23 olette löytäneet. Hyvä on, Benjamin Potaatti sanoi. Pidä huolta kartasta ja kivestä, Katrina sanoi pujottaessaan saappaita jalkoihinsa. Kultainen leijona nyökkäsi. Kätken ne takaisin salaluukkuun. Siellä ne ovat pysyneet visusti piilossa kaikki vuodet. Lasten mielestä se oli kekseliästä. Ulkona tuntui jäätävältä. Kaupunki hautautui yhä paksumpaan usvaan. Seikkailijat juoksivat kohti Katrinan ja Jaken kotia. He uhkuivat intoa: ensimmäinen oikea arvoitus salaseura Korkkikoplalle, jonka he olivat juuri perustaneet! Duuri katsoi lasten juoksua kaivostornin kapeasta ikkunasta. Lopulta Duuri hukkasi seikkailijat silmistään. Se pomppasi ikkunalaudalta ja juoksi portaat alakertaan. Kultainen leijona istui keinutuolissa lukemassa kirjaa Niilin kaislikossa asuvista sorsista. Kultainen leijona syventyi tarinaan ja hymyili tyytyväisenä. Hän halusi hetkeksi pyyhkiä aarteet ja viikingit mielestään. Korkkikopla on kyllä innoissaan aarteen jahtaamisesta, kirjailija tuumiskeli ääneen. Sitten hän laittoi kirjan sivuun, käveli kirjahyllyn eteen ja kapusi tikkaita ylös. Kun kirjailija löysi etsimänsä teoksen, hän vihelteli tyytyväisenä ja palasi keinutuoliin. Kirjassa oli monenlaisia kuvauksia viikinkien retkistä ja ohjeet riimukirjoituksen ymmärtämiseksi. Kultainen leijona otti kivenpalan ja vertasi kivessä olevia merkkejä kirjan merkkeihin. Ja ennen kuin Kultainen leijona huomasikaan, hän oli syventynyt tekstin selvittämistyöhön. Kun seikkailijat pääsivät Katrinan ja Jaken majapaikkaan, he keittivät itselleen lämpöistä kaakaota. Kaakaomukit kädessä he menivät tutkimaan internetiä, josta he löysivät kaksi viitettä kaappari Ketsupista. Tiedoista ei kuitenkaan ollut mitään 23

24 hyötyä, joten Jakke ja Benjamin Potaatti uppoutuivat jatkamaan aikaisemmin keskeytynyttä lautapeliään ja Katrina ja Kaarlo Kartoffel alkoivat piirtää kuvia Duurista sekä Mollista, hilpeää lahjaa Kultaiselle leijonalle. Ulkona lumituisku voimistui voimistumistaan, ja iltahämärä kääri kaupungin varjoihinsa. Tuulen jääkylmät sormet olivat armottomia. Koiran ulkoiluttajat lisäsivät askeleitaan, pyry ja viima menivät läpi takkien, housujen ja kaulaliinojen. Kylmä kipristeli nenää ja vihmoi varpaita. Hurtat ja piskit ihmettelivät, miksi niiden omistajilla oli niin hillitön kiire päästä takaisin kotiin. 24

25 Yllättäviä paljastuksia Seuraava päivä oli arkipäivä ja seikkailijat riensivät Korkkikosken historialliseen arkistoon. Arkistonhoitaja Anna-Stina kuunteli tarkasti lasten tarinaa. Punatukkainen arkistonhoitaja aprikoi hetken, käännähti sitten ympäri ja vei seikkailijat takahuoneeseen. Täällä on meidän arkistohuoneemme, Anna-Stina selitti ja avasi raskaan rautaoven. Täällä minä teen työtäni. Aika pölyistä, Kaarlo Kartoffel sanoi. Et kai vain saa allergiakohtausta? Benjamin kysyi. Kaarlo näytti veljelleen kieltä. Nuija. Seikkailijat katsoivat seiniä kiertäviä hyllyjä, jotka olivat täynnä kansioita. Huone tuoksui tomulle ja vanhalle ajalle. Katrina huokaisi ihastuneena. Hän piti kaikesta vanhasta. Onko näihin mappeihin koottu Korkkikosken historia? Katrina halusi tietää. Anna-Stina nyökkäsi. Ensin minä kuvittelin, että nämä tekstit olisivat tosi pitkäpiimäisiä. Sitten minä hämmästyin. Näistä kansioista löytyy jännittävämpiä juttuja kuin seikkailuromaaneista. Tiesittekö, että Korkkikoski oli merkittävä paikka, ei vain korkkiteollisuutensa vaan myös hiilikaivoksensa takia? Sitten hiiliesiintymät ehtyivät, ja Korkkikoskella jatkettiin korkkien valmistamista. Katrina haukotteli. Jakke tönäisi kissaansa ja vakavoitui. Uskotko, että täällä on uutta tietoa kaappari Ketsupista? Totta kai. Minä tiedän sen, Anna-Stina vastasi. Arkistonhoitaja tutki kortistolaatikkoa, kirjoitti paperilapulle jotakin ja meni sitten hakemaan hyllyistä kansioita ja kirjoja. 25

26 Hän laski ne kirjoituspöydälle. Anna-Stina otti yhden kansion. Hän käänteli sivuja, joissa oli muovitaskuja. Mitä noissa on? Benjamin Potaatti uteli. Näihin taskuihin ja leikekirjaan on poimittu tarinoita kaappari Ketsupista eli Sini Suloisesta. Hei, mieletöntä! Kaarlo Kartoffel ihasteli. Loistava nimi. Anna-Stina otti suuren pölyisen kirjan ja avasi sen. Ripuli-rottakin näyttäytyi ja haisteli ilmaa. Sitten se kipitti isäntänsä käsivartta pitkin pöydälle. Anna-Stina silitti ja rapsutti rottaa korvan takaa. Se hyrisi mielihyvästä. Arkistonhoitaja oli niitä harvoja aikuisia Kultaisen leijonan lisäksi, joka piti Ripuli-rotasta. Kirja on vaarallisen pölyinen. Minä saan kohta heinänuhakohtauksen, vaikka on talvi, Kaarlo Kartoffel valitti. Tämä kirja kertoo Ketsupin tarinan, Anna-Stina sanoi ja taputti paksua kirjaa. Kaikki kerääntyivät Anna-Stinan tuolin ympärille. Kirja haisee homeelle enkä minä siedä, Kaarlo Kartoffel aloitti valituksen, mutta muut vaiensivat hänet. Katsokaapa kirjassa olevaa kaappari Ketsupin muotokuvaa. Kaikki tuijottivat kuvaa. Siinä oli jotakin merkillistä, ja äkkiä he tajusivat, mitä se oli. Ketsuppihan näyttää tutulta, Jakke sanoi. Todellakin, Kaarlo Kartoffel nieleskeli. 26

27 Jep. Kultaisessa leijonassa ja kaappari Ketsupissa on hieman samaa näköä, Benjamin Potaatti jatkoi. Hauskaa. Anna-Stina korjasi silmälasejaan. Hänestäkin Ketsupissa oli jotakin tuttua. Yllättävä yhdennäköisyys Kultaisen leijonan kanssa! Ripulikin vilkaisi kuvaa kuin olisi ymmärtänyt, että siinä oli jotakin tärkeää. Kohta rotta kuitenkin pitkästyi ja kapusi arkistonhoitajan olkapäälle nuolemaan itseään puhtaaksi. Ovatkohan Kultainen leijona ja Ketsuppi sukua toisilleen? Anna-Stina pohti. Se voisi selittää, miksi kaappari Ketsupin aarrekartta löytyi Kultaisen leijonan vanhasta tornista, Katrina sanoi. Niin, eikös ennen kaivostornia samalla paikalla sijainnut Ketsupin mylly? Anna-Stina muisteli. Ja ränsistynyt lipasto, josta salaluukku löytyi, on todella vanha. Ehkä se on peräisin kapteeni Ketsupin myllystä, Benjamin Potaatti ehdotti. Jos oikein muistan, lipastoon oli kaiverrettu vuosi 1800 ja jotakin, Jakke sanoi. Kuulostaa johdonmukaiselta, Anna-Stina sanoi ja pyöritteli hiussuortuvaa sormiensa välissä. Rotta kapusi arkistonhoitajan pään päälle ja venytteli koipiaan. Katrina loikki ympäriinsä. Voihan pulisevat pääkallot! Kultainen leijona on itse kertonut, että vanha mylly on kuulunut hänen suvulleen satojen vuosien ajan, ja jos kaappari Ketsuppi perusti myllyn, niin eikö se tee Kultaisen leijonan Myös Ketsupin aarteen lailliseksi perilliseksi, Kaarlo Kartoffel innostui. Minä oikeasti uskon, että aarre on kätkettynä Korkkikoskeen, Benjamin Potaatti tuumi. Ja Korkkikopla löytää sen! Hyvä meitä. Verratonta! Katrina 27

28 kiljahteli huitoen käsiään. Älkää nyt sukkiin sotkeutuko! Jatketaan tutkimuksia, Jakke ehdotti hermostuneena. Jep. Ei pidä mennä asioiden edelle, Benjamin Potaatti lisäsi. Seikkailijat vaikenivat. Anna-Stina otti mukavan asennon tuolissaan ja luki kirjaa lukulampun valossa. Ripuli-rotta oli nukahtanut arkistonhoitajan olkapäälle. Arkistohuoneessa oli hämärää eikä ulkopuolelta kuulunut häiritseviä ääniä. Anna-Stina alkoi kertoa tarinaa kaappari Ketsupista 28

29 Ketsupin ja Boltarin tarina Kaappari Ketsuppi eli Sini Irene Suloinen toimi nuorena tukkilauttojen ja hiililastien kuljettajana. Siitä ei pidetty, koska niin tukkilauttoja kuin hiililasteja hoitivat siihen aikaan miehet. Sini oli itsepäinen ja itsenäinen nainen, joka halusi tehdä töitä, joita ei yleensä annettu naisille. Vähitellen hän suivaantui muitten ylenkatseeseen, ja näyttääkseen osaavansa tehdä mitä vaan hän alkoi ryöstellä pikkulaivoja järvillä ja joilla. Kun jokia ja järviä alettiin vartioida tarkemmin, Sini muutti nimensä Ketsupiksi ja ryhtyi kunnon kaappariksi. Hänellä oli käytössään sen ajan sukkelin ja vikkelin hiililaiva, Tuonetar. Sillä Ketsuppi miehistöineen valtasi helposti isot, raskaassa lastissa kulkevat laivat, Anna-Stina kertoi. Näytä vielä sitä maalausta kaappari Ketsupista, Katrina pyysi. Anna-Stina näytti kirjan kuvaa. Ei hän näytä minusta pelottavalta, Katrina sanoi. Yhtä kiltin oloinen kuin Kultainen leijona. Ei se silti tarkoita, että ihminen ei voisi olla vaarallinen, Benjamin Potaatti muistutti. Jatka kertomusta, Kaarlo Kartoffel pyysi. Ryöstettyään Tanskan kruunun kauppalaivan Ketsuppi joutui tanskalaisten jahtaamaksi. Kaappari Ketsuppi ja hänen miehistönsä livistivät Ahvenanmaalle ja jatkoivat sieltä Turun saaristoon. He livahtivat hiililaivallaan jokia ja järviä pitkin aina Korkkikoskelle asti. Tänne, salaiseen paikkaan he piilottivat Tuonetar-laivan ja aarteen. Kumpaakaan ei koskaan ole löydetty, Anna-Stina kertoi ja sulki kirjan. Seikkailijat hiljentyivät. Tuntui satumaiselta, että tuo kaikki oli totta, että kaikki oli sattunut juuri Korkkikoskella. Jännitystä kasvatti sekin, että seikkailijat käsittivät monien muiden etsineen aarretta ennen heitä. 29

30 Entä sanotaanko siellä mitään viikingeistä? Katrina kysyi. Tai riimukirjoituksesta? Anna-Stina hymähti. Hassua, että mainitsit viikingit, koska Korkkikosken ympäristössä on aina liikkunut legenda kookkaasta ja mahtavaäänisestä viikinkipäälliköstä nimeltään Boltar. Legendan mukaan Boltar oli ajautunut vaelluksillaan Suomeen, Korkkikoskelle asti. Millainen mies viikinkipäällikkö oli? Kaarlo Kartoffel uteli. Boltar on nähtävästi oikeasti elänyt viikinki, ei vain paikallinen legenda. Hän oli kotoisin Norjasta ja myi turkiksia aina Ateenan ja Konstantinopolin kaupunkeihin asti. Ne olivat pitkiä matkoja siihen aikaan. Miten Boltar liittyy Korkkikoskeen? Jakke kysyi. Anna-Stina nojautui lähemmäs seikkailijoita. Kerrotaan, että viikinkipäällikkö Boltarin miehet olivat ahneita kuin ahmat, nälkäisiä kuin sudet ja näyttivät juhlien jälkeen aivan kuolleilta kaloilta. Seikkailijat tönivät toisiaan ja heidän silmänsä hehkuivat jännityksestä. Kolmen laivansa miehistön kanssa Boltar matkasi Afrikan rannikkokaupunkeihin asti. Wau, Jakke ja Katrina sanoivat yhteen ääneen. Afrikan! Me olemme asuneet sielläkin. Anna-Stina nyökkäsi ja jatkoi kertomustaan. Boltar kävi kauppaa, ja jos kaupanteko ei sujunut, hän poltti suutuspäissään koko kaupungin. Mutta hurjasta luonnostaan huolimatta viikinkipäälliköllä oli sydän kohdallaan. Seikkailijat halusivat kuulla lisää ja arkistonhoitaja jatkoi: Kerran Herkuleen pylväät ohitettuaan viikinkipäällikkö Boltar kohtasi Atlantilla kovia kokeneen kalastusaluksen, jota hän ei kuitenkaan ryöstänyt. Päinvastoin hän auttoi kalastajia 30

31 antamalla muonaa ja juomaa. Kiitokseksi kalastusaluksen kapteeni tarjosi Boltarille kartan, joka johdattaisi viikingit etelään, sinne missä kultaa olisi runsaasti lisää. Katrina hyppi malttamattomana tasajalkaa. Mitä tapahtui? Lähtivätkö viikingit matkaan vai palasivatko he kotiin pohjoiseen? Kerro nyt! Anna-Stina hymyili tyytyväisenä. Hyvä tarina, eikös vaan? Viikinkilaivoilla vallitsi demokratia, ja miehet äänestivät etelään matkaamisen puolesta. Minne he sitten saapuivat? Benjamin Potaatti kysyi. Ensin he kävivät täydentämässä juoma- ja ruokavarastojaan saarilla, joissa asui kiukkuisia ihmisiä ja vielä kiukkuisempia koiria. Pettyneet viikingit nimesivät paikat koirasaariksi. Nykyään ne tunnetaan nimellä Kanarian saaret. Me olemme olleet niillä monta kertaa talvilomalla! Kaarlo Kartoffel hihkaisi keskeyttäen Anna-Stinan kertomuksen. Lanzarote, Teneriffa, Gran Canaria ja mikä se yksi saari oli, missä kerran olin ihan pienenä? Ihan sama, vaikka olisi ollut Bora Tora! Katrina tuhahti. Okei, viikingit tankkasivat aamulla Kanarian saarilla, joivat päivällä limsaa Coco Locon baarissa ja iltapäivällä rentoutuivat vesipuistossa. Mutta mitä aarteelle tapahtui? Ei kai se löytynyt Kanarian saarilta? Ei, Anna-Stina vastasi. Boltar purjehti miehistönsä kanssa leveää jokea pitkin Afrikan sydämeen. He löysivät kylän, jossa oli kultakaivos. Ja viikingit ryöstivät sen? Katrina arvasi. Anna-Stina myönsi, että juuri niin viikingit olivat alussa päättäneet tehdä. Mutta alkuasukkaat pitivät vaaleita, isokokoisia viikinkejä jumalolentoina ja antoivat heille kiitokseksi vierailusta kultaa. Hurjaa! Entä mitä seuraavaksi tapahtui? Kaarlo Kartoffel kysyi. 31

32 No, mitä luulet? Viikingit tietysti palasivat takaisin kotiin Norjaan, Benjamin Potaatti arvasi. Juuri niin, Anna-Stina vastasi. Matkassa oli kuitenkin mutkia. Kuinkas muuten? Katrina naurahti. Viikinkien piti palata suoraan Norjaan, mutta Galliassa muuan miekkonen tarjosi viikingeille pussillisen kultaa maksuksi siitä, että nämä veisivät tärkeän lunnasvaatimuksen vesien yli Suomeen. Ahneelle Boltarille tehtävä oli mieluinen, ja niin viikingit ajautuivat Suomeen. He veivät lunnasvaatimuksen Hiittisten saarelle ja päättivät samalla tehdä pienen tutkimusretken Suomeen jokia pitkin. Ryöstelyt ja kaupankäynti mielessä, arvasi Benjamin Potaatti. Arvasit oikein, Anna-Stina vastasi ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Korkkikosken kohdalla viikinkipäällikkö Boltar sai kuitenkin vakavan sairauskohtauksen ja menehtyi muutaman päivän kuluttua. Legendan mukaan Boltarin miehet asettivat päällikkönsä ja hänen tavaransa laivaan ja hautasivat sen jonnekin. Laiva oli täynnä ruokaa ja aarteita, joita Boltar voisi tarvita matkallaan Valhallaan. Hyvästeltyään päällikkönsä viikingit palasivat Norjaan lopuilla aluksilla. Valhallaan? Missä sellainen paikka on? Kaarlo Kartoffel kysyi. Arkistonhoitaja kertoi, että viikingit uskoivat kuollessaan siirtyvänsä Valhallaan, kuolemattomuuden maahan, jonne jokainen viikinkisoturi toivoi pääsevänsä. Miksi? Katrina kysyi. Voidakseen liittyä Odin-jumalan seuraan. Odinin suuressa kartanossa eivät juhla-ateriat tai taistelut koskaan loppuneet, Anna-Stina jatkoi. Eikä Boltarin laivaa koskaan löydetty, Jakke mutisi itsekseen. Mielenkiintoista. Mikä seikkailureissu viikingeillä olikaan, Katrina huokaisi. 32

33 Ei päivääkään tylsää. Tuollaista elämää ei enää eletä ja ehkä on hyvä niin, Kaarlo Kartoffel sanoi. Mieti, miten vaarallista on lähteä Afrikkaan ilman malarialääkkeitä. Minä saan kesällä yhden kurjan hyttysen puremastakin allergisen reaktion. Jakke mietiskeli itsekseen ja kiersi pientä ympyrää kirjahyllyjen edessä. Se oli aina merkki siitä, että hän ajatteli ankarasti. Erityisen pitkään Jakke tuijotti kuvaa Ketsupista. Naisella oli yllään rähjäinen pitkä takki, leveälierinen hattu ja saappaat. Ketsuppi nojasi kuvassa sateenvarjoon. Onko kaivostorni rakennettu samalle paikalle, jossa aikoinaan sijaitsi Ketsupin rosvokoplan majapaikka? Jakke kysyi. Sitä teidän pitää kysyä Kultaiselta leijonalta, Anna-Stina sanoi. Mitä mieltä sinä olet? Katrina uteli. Se on mahdollista, Anna-Stina vastasi ja otti silmälasit päästään. Entä viikinkipäällikkö Boltarin laiva ja aarteet, löysikö kapteeni Ketsuppi nekin? Legendan mukaan hän löysi Boltarin viikinkiveneen, Anna-Stina vastasi. Monet legendat ovat kuitenkin liioiteltuja tarinoita. Ovatkohan kapteeni Ketsupin ja viikinkipäällikkö Boltarin ryöstösaaliit samassa paikassa? Benjamin Potaatti järkeili. 33

34 Kenties, Anna-Stina vastasi hiljaa. Kaikki vaikenivat. Benjaminin pohdiskelu sai kaikkien sydämet lyömään kovemmin. Korkkikoskella ei ehkä ollut vain yhden rosvon, vaan kenties kahden rosvon aarteet! Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mikä hieno sattuma ja tilaisuus. Katrina tuumiskeli asiaa omalta kannaltaan. Ehkä aarteiden joukosta löytyisi safiiri, jota hän niin kaipasi silmäkseen. Arkistonhoitajan ilme oli pitkään pohtiva, sitten hän vilkaisi kelloa ja pudisti päätään: Anteeksi, minun on nyt palattava takaisin ruustinna Eulalian vanhojen kirjeiden ääreen. Kiireellinen juttu! Anna-Stina herätti Ripuli-rotan, ojensi lemmikin takaisin Benjamin Potaatille ja poistui takaisin kirjastosaliin. Seikkailijat jäivät istumaan arkistohuoneeseen. He jatkoivat kirjojen ja lehtileikkeiden tutkimista. Monissa lehtijutuissa kerrottiin, miten monet ihmiset olivat etsineet aarretta. Kaikki olivat kuitenkin lopulta luopuneet etsinnöistä ja tulleet siihen tulokseen, että koko aarrejuttu oli huijausta. Moni uskoi, että kaappari oli luovuttanut aarteen tanskalaisille takaaajajilleen, jotta oli päässyt turvaan takaisin Suomeen. Minä en usko sitä! Katrina sanoi tiukasti. Se voi olla yksi mahdollisuus, Jakke muistutti. Minä uskon, että aarre on olemassa, Katrina sanoi. Sekä Ketsupin että Boltarin! Molemmat. Minä uskon Katrinaa, Kaarlo Kartoffel jatkoi ja tarttui Katrinaa kädestä. Katrina hymyili itsetyytyväisenä. Jep. Korkkikopla etsii aarteen, Benjamin Potaatti varmisti. Okei, mutta muistakaa, että tästä ei tule helppoa, Jakke sanoi. Mitä sinä tarkoitat? Katrina ihmetteli. Jakke otti kirjat syliinsä ja katsoi ystäviään pitkään. Sitä, että aarre on pysynyt visusti piilossa pitkään. Se tar- 34

35 koittaa sitä, että aarre on hyvin kätketty. Ehkä joku tietää sen olemassaolosta ja pitää siitä hyvää huolta. Mitä sinä oikein tarkoitat? Katrina toisti suuttuneena. Sitä mitä sanoin. Meidän on hyvä olla varovaisia, Jakke vastasi ja käveli arkistohuoneesta ulos. Katrina pihisi kiukusta. Toisinaan isäntä oli todellinen ilonpilaaja! Benjamin Potaatti katsoi, kun he poistuivat arkistohuoneesta. Silloin hänen mieleensä tuli jokin, jonka hän oli nähnyt kaappari Ketsupin kuvassa. Sateenvarjo! Niin tietenkin, miten hän ei kiinnittänyt siihen aiemmin huomiota? Jep, Jakke voi olla oikeassa. Ehkä me emme ole ainoat kaappari Ketsupin ja viikinkipäällikkö Boltarin aarteen metsästäjät! Benjamin Potaatti sanoi ja kipaisi Jaken perään. Ripuli-rotta tähysteli isäntänsä paidan kaula-aukosta menoa ja aisti, että jotakin jännittävää oli tapahtumassa. 35

36 Lumilinnapäivä Oli uusi kierrätyskeskuspäivä. Lumi saartoi Korkkikosken kadut ja kujat. Aamulla joka paikassa aurattiin teitä ja jalkakäytäviä auki. Seikkailijoista oli kiva rämpiä eteenpäin lumessa. Pihalla kierrätyskeskuksen työntekijät tekivät melkoista lumilinnaa. Kiinteistöä hoitava vahtimestari oli hyväntahtoisesti koonnut lumen traktorilla isoksi keoksi. Keon päälle oli vaivatonta rakentaa mahtava linna, oikea linnoitus. Miten upea siitä tuleekaan, Kaarlo Kartoffel ihasteli. Pitää vain varoa, ettei putoa noin korkeilta muureilta ja loukkaa itseään. Tulkaa mukaan, ehdotti vihreäpipoinen poika. Kiitos, tullaan, Kaarlo Kartoffel vastasi ja laski reppunsa maahan. Tulkaa kaikki! Loistoajatus, Benjamin Potaatti huudahti ja liittyi joukkoon. Hetken päästä seikkailijat olivat rakentamisen vauhdissa. Kierrätyskeskuksen hälytyskello soi, ja seikkailijat pääsivät jatkamaan linnan rakentamista vasta seuraavalla kahvitunnilla. Iltapäivällä linnasta oli tullut iso ja näyttävä. Komea linna, Jakke sanoi. Ajatelkaa, miten viikinkipäällikkö Boltar miehistöineen on kavunnut 900-luvulla linnakkeisiin ja ryöstänyt ne, Katrina intoili. Voisimme leikkiä viikinkejä ja puolustajia. Minä haluan olla viikinki Boltar! Ja minä haluan olla kaappari Ketsuppi! Kaarlo Kartoffel julisti. Pitäisi ottaa valokuva linnasta. Tai kuvata videolle, Kaarlo Kartoffel totesi. Onko sinulla videokamera mukana? Jakke pudisti päätään. Jätin sen kotiin. Vahinko, Kaarlo Kartoffel sanoi. 36

37 Hei! Minulla on kännykässä kamera, Benjamin muisti. Hän otti taskustaan kännykän ja nappasi kuvan linnan rakentajista. Kuvassa Kaarlo Kartoffel ja Katrina olivat kapuamassa muurille, Jakke istui portin päällä ja muutama kierrätyskeskuksen apulainen kurkisteli keskeneräisestä tornista. Keskuksen johtaja, joka kantoi sylissään suksia ja sauvoja, käveli vahingossa kuvaan. Siitä tuli hyvä kuva, seikkailijat totesivat. Kuvan oton jälkeen johtaja kompastui rähmälleen lumihankeen, ja sukset sauvoineen lensivät ympäriinsä. Seikkailijoiden oli vaikea pidätellä naurua. Huomenna riennämme tapaamaan Kultaista leijonaa, seikkailijat tuumivat. Hän on varmaan tyytyväinen, kun saa kuulla uusia tietoja kapteeni Ketsupista, Katrina arveli. Iltahämärä laskeutui Korkkikoskelle, kun seikkailijat kiiruhtivat kotiin. Kaikkien mielessä kieppui kaappari Ketsuppi ja hänen Korkkikoskeen piilottamansa aarre, johon saattoi sisältyä viikinki Boltarin ryöstösaalis. 37

38 Petunia-täti näyttäytyy Kaivostornin parvekkeelta Kultainen leijona katseli Korkkikosken kaupunkia. Kuinka talviselta se näyttikään! Talojen piipuista kohosi savua, katulamppujen valot loistivat ja autot luistelivat lumisilla kaduilla. Onpa kaunis ilta, Kultainen leijona sanoi Duurille ja Mollille. Haluaisitteko tehdä lumilyhtyjä? Koirat haukahtivat ja alkoivat iloisesti pomppia isäntäänsä vasten. Kultainen leijona teki Duurin ja Mollin avustuksella kolme lumilyhtyä ja laittoi niihin kynttilät. Ne valaisivat kauniisti polkua, joka vei kaivostornille. Niistä tuli hienot, Kultainen leijona sanoi. Sitten Kultainen leijona sai uuden ajatuksen. Hän riensi keittiöön, laski vettä kahteen sankoon ja vei ne sitten ulos. Duuri katsoi isäntäänsä ihmeissään. Kun vesi jäätyy sankoihin, me saamme jäälyhtyjä, Kultainen leijona selitti. Taivas oli musta, tähdet loistivat kirkkaina. Kultainen leijona katsoi tähtiä ja hänestä tuntui, kuin niistä olisi kuulunut kaukaisia säveliä. Kultainen leijona, Duuri ja Molli olivat jo nukkumassa, kun lumista polkua pitkin köpötti tumma hahmo, jolla oli mukanaan kulunut kapsäkki. Hahmo oli Petunia, Kultaisen leijonan täti. Onpa kaivostorni ränsistynyt, Petunia-täti mutisi itsekseen. Se pitäisi remontoida, kuten itse asiassa Kultaisen leijonan elämäkin. Eihän hän tee muuta kuin kirjoittaa kirjoja ja ulkoiluttaa piskejään. 38

39 Kaivostornin edessä Petunia-täti jähmettyi. Hän epäröi hetken. Petunia-täti ei ollut varma, miten Kultainen leijona suhtautuisi hänen myöhäiseen vierailuunsa. Lopulta hän paukutti oveen. Avaa, Kultainen leijona. Täällä on Petunia-täti! Kultainen leijona avasi unisena oven. Hän katseli ihmeissään yövierasta. Petunia-täti? Täti nyökkäsi. Hienoa, Kultainen leijona. Sinä tunnistit vielä tätisi. Kultainen leijona pani merkille, että tädin vieressä oli kookas kapsäkki. Taisit tulla pidemmälle vierailulle? Petunia-täti hymyili, kun hän asteli peremmälle. Bingo! Arvasit oikein. Kultainen leijona nosti painavan matkalaukun sisään, ja Duuri ja Molli juoksivat Petunia-tätiä vastaan. Ne haistelivat vierasta epäluuloisena, mutta niiden häntä heilui. Täti silmäili ympärilleen arvostelevasti. Sinulla on täällä sotkuista, Petunia-täti kommentoi. Ei kun viihtyisää, Kultainen leijona väitti. Makuasia, Petunia-täti sanoi. Vieläkö sinä kirjoitat niitä höperöitä kirjojasi? Vielähän minä, Kultainen leijona vastasi. Mikä tuon koiran nimi olikaan? Tuuri? Duuri, Kultainen leijona korjasi. Ja tuo toinen oli sitten Muuli, Petunia-täti muisteli. Molli, Kultainen leijona haukotteli vastaukseksi. Oli mikä oli, ne ovat eläimiä, joissa voi kuhista tuhansia syöpäläisiä, Petunia-täti ilmoitti. Milloin sinä olet kylvettänyt ne? 39

40 Duuri kavahti, kun kuuli sanan kylvettäminen. Se juoksi tätiä pakoon ja kätkeytyi kaivostornin alakertaan, isojen kirjahyllyjen suojaan. Molli seurasi Duuria, vaikka ei ollut aivan varma mistä oli kysymys. Täti riisui pitkän takkinsa. Ei Duuria ja Mollia tarvitse monta kertaa vuodessa kylvettää eikä niissä ole syöpäläisiä, Kultainen leijona väitti. Mitä tädillä on oikein mielessä? Kaikenlaista, Petunia-täti vastasi salaperäisesti. Onko sinua käynyt tapaamassa leveälieriseen hattuun ja pitkään takkiin pukeutunut mies? Kultainen leijona nyökkäsi ja kertoi miehen kummallisesta vierailusta. Täti kuunteli kiinnostuneena sanomatta sanaakaan. Tarinan kuultuaan hän tuumi, ettei miehestä ehkä sittenkään olisi haittaa hänen suunnitelmilleen. Mutta tietenkään koskaan ei voinut olla liian varma, kuten Petunia-täti mielellään lausui. Meillä on kiire, täti sanoi lopulta. Hän katsoi Kultaista leijonaa silmiin. Mitä sinä tiedät kaappari Ketsupin aarteesta? Kultainen leijona kertoi Petunia-tädille kaiken, mitä tiesi ja aivasti lopussa. Täti katsoi Kultaista leijonaa huolestuneena. Sinä olet vilustunut. Onko sinulla se kartta tallella? Kultainen leijona otti lipaston salaluukusta kartan ja näytti sitä tädille. Sitten hän aivastaa pärskäytti kolme kertaa peräkkäin. Sinä kaipaat erikoismehuani, Petunia-täti sanoi ja kaivoi kapsäkistään mehupullon. Täti lorotti pullon sisällön kattilaan, laittoi kamiinan tulen ja haki villahuovan Kultaisen leijonan ympärille. Nökötä siinä ja odottele, kunnes mehu on tarpeeksi kuumaa. Sitten sinä juot sen ja olet hetken päästä valmis. Valmis mihin? Kultainen leijona kysyi ja aivasti. Aarrejahtiin! Petunia-täti vastasi. Oletko tosissasi? 40

41 Olen. Kultainen leijona nyökkäsi. Aarteen jahtaaminen kaksin Petunia-tädin kanssa ei ihan ensimmäisenä ollut käynyt Kultaisen leijonan mielessä. Duuri haukahti innostuneesti ja heilautti häntäänsä. Molli haukkui kysyvästi Duurin vieressä. Ehkä meidän pitäisi odottaa seikkailijoita, Kultainen leijona ehdotti. He ottaisivat mielellään osaa aarteen etsintään. Ei ole aikaa odottaa naperojengiä, Petunia-täti sanoi. Hän purki laukkunsa ja puki päälleen varustevyön. Kattila höyrysi kamiinan päällä. Nyt mehu on valmis. Mitä tässä on? Kultainen leijona kysyi, kun piti kädessään tädin ojentamaa kuumaa mehumukia. Siinä on vettä, mustaherukoita, sokeria, sitruunaa, vadelmaa, kardemummaa, valkosipulia, minttua, kanelia ja vaniljaa. Vähän siis kaikkea, Kultainen leijona tuumi ja joi. Mehun miellyttävä tuoksu hiveli nenää, ja mukava lämpö levisi vatsaan. Hörpi se reippaasti, sillä me lähdemme huomenna etsimään esi-isäsi, kaappari Ketsupin aarretta! Kultainen leijona katsoi ihmeissään Petunia-tätiä. Täti nyökkäsi: Kyllä vaan, kaappari Ketsuppi on meidän sukulaisemme, etkö sinä sitä tiennyt? Ei, sitä Kultainen leijona ei tiennyt. Lattianraosta ryömi esiin pikkuruinen karvaolento. Se meni rohkeasti kohti kamiinan lämpöä ja kuvitteli olevansa leiritulella. Karvaolento ojensi pienet käpälänsä ylöspäin ja huokaisi iloisesti, kun lämpö tavoitti sen kylmät käpälät. Kultainen leijona heilutti sormiaan karvaolennolle, joka nyökkäsi takaisin. Vai olen minä kuuluisan rosvon jälkeläinen, Kultainen leijona naureskeli itsekseen ja haroi partaansa. 41