Muddusjärven paliskunnan historiikki. 110 vuotta organisoitua poronhoitoa

Transkriptio

1 Muddusjärven paliskunnan historiikki 110 vuotta organisoitua poronhoitoa Laila Aikio Opinnäytetyö Saamelaisalueen koulutuskeskus Liiketalouden perustutkinto

2 Saamelaisalueen koulutuskeskus Koulutusala Liiketalouden perustutkinto Tutkinto merkonomi Tekijä Työn nimi Laila Aikio Muddusjärven paliskunnan historiikki Julkaisuajankohta Sivumäärä 72 Tiivistelmä Tämä opinnäytetyö on katsaus Muddusjärven paliskunnan syntyhistoriaan. Se kertoo poroelinkeinon murroskausista sellaisena kuin 110-vuotias inarinsaamelainen paliskunta on ne kohdannut. Aluksi käsitellään inarinsaamelaista poronhoitoa ennen paliskuntajärjestelmän muodostumista. Pääpaino on kuitenkin neljänkymmenen vuoden takaisissa paliskunnan kriisivuosissa, jolloin Ylä-Lapissa elettiin poroelinkeinon kannalta vauhdikkaita vuosia: luvulla ensimmäiset moottorikelkat nielivät yhä enemmän rahaa ja poroperheiden nuoret etsiytyivät kannattavampiin ammatteihin. Taudista johtuva porokato kavensi entisestään poromiesperheiden elinmahdollisuuksia. Paliskunnan laidunmaita menetettiin muuhun käyttöön, matkailurakentaminen laajeni ja samaan aikaan nousivat myös Inarin ensimmäiset porotilatalot halpakorkoisen lainan turvin. Kansikuva: Muddusjärven paliskunnan poromiehiä Kaamasessa Uuno Waenerbergin talossa. Vasemmalta Isak Aikio, Uula Saijets, Antti Nuorgam, Juhan Petter Paltto, Pekka Aikio ja Valpu Aikio.

3 2 Sisällysluettelo 1. Johdanto Inarilaisen poronhoidon historiaa Kulkuvälineitä ja rajakauppaa Muddusjärven paliskunta Suomen poronjalostusyhdistys Paliskuntain yhdistys Kirjeenvaihtoa Paliskuntain yhdistyksen kanssa Poroisäntä Rahastonhoitaja Poroaidat Petsikon poroerotusaita Tsiuttajoen aita Esteaidat vai väliaita Vasotusaidat ja ruokinta-aidat, tarha-aitaukset Yhteistyö paliskuntien kesken Paimentopaikat Yhteisettosopimukset Paliskunnan kriisivuodet Metsähallitus Hakkuukiistat Utsjoen yhteismetsä Näätämön ja Muddusjärven paliskuntien jako Pedot Porotaudit Nenäsaivartaja eli saulakko Porokiiliäinen eli kurmu Porokato 1970-luvulla Loislääkintä Matkailu ja porotalous...52

4 13. Toimihenkilöt Pohdinta...66 Lähdeluettelo...70 Liitteet 1 2

5 1 1. Johdanto Muddusjärven paliskunnan historia opinnäytetyönä on minulle perinteentallennusharrastus- ja kulttuuritaustani vuoksi luonnollinen valinta. Poronhoito on aina ollut merkittävä osa omaa ja sukuni historiaa. Inarin - Kyrön, nykyisen Hammastunturin paliskunnan poronhoitajaperheeseen syntyneenä ja avioliiton myötä Muddusjärven paliskunnan osakkaaksi siirtyneenä haluan tallentaa sitä ruohonjuuritason tietoa, mitä vielä tallennettavissa on. Varsinainen punainen lanka tämän opinnäytetyön laatimiseksi löytyy varmaan niistä sadoista lehtileikkeistä, joita olen tallentanut yli kolmenkymmenen vuoden ajan sinikantiseen Lailan lehtisalaattia vuosien varrelta - kokoelmaan. Esimerkkitapauksena kokoelmasta löytyy Lapin Kansan artikkeli maaliskuulta 1981, kun poro söi riekkoja. Tätä historiikkia tehdessäni luin Muddusjärven paliskunnan yleisen kokouksen pöytäkirjoja vuosilta Partakossa pidetyssä ylimääräisessä kokouksessa on todellakin kirjattu pykälä, jossa paliskunnalta vaadittiin korvauksia kymmenestä nyljetystä riekosta, jotka hirvasporo pisti poskeensa Karigasniemen tien varressa. Onnellisena loppuna paliskunta valtuutti pari poromiestä sopimaan asia vahinkoa kärsineen kanssa ja korvaussummakin maksettiin. Tapaus herätti aikoinaan ihmetystä, mutta nyt 30 vuotta myöhemmin harva enää muistaa sitä. Haluan kertoa nuoremmille sukupolville ja muille aiheesta kiinnostuneille Muddusjärven paliskunnan historiikin siinä laajuudessa, kuin se on mahdollista. Opinnäytetyöni raottaa ikkunaa katoavaan maailmaan. Toivon, että tämä selkeyttää ja auttaa ymmärtämään ennen eläneitä poromiehiä ja sitä aikaa, jolloin mäystinsukset, peski ja suopunki olivat arkipäivää. Moottorikelkasta, kelkkahaalarista, puhelimesta ja sähkövaloista keskellä metsää ei osattu edes uneksia.

6 2 Toivon, että me tämän päivän poromiehet ja -naiset oppisimme näkemään itsemme osana alati uudistuvaa poronhoitokulttuuria. Huomaisimme, mitä tärkeitä taitoja ja perinteitä ennen eletystä elämästä siirrämme uusille sukupolville teknistyvässä rahatalousyhteiskunnassa. 2. Inarilaisen poronhoidon historiaa luvulla inarilaisilla oli vain runsaat 70 poroa eli suunnilleen kolme poroa omistajaa kohti. Poroa käytettiin juhta- ja houkutuseläimenä. Inarissa luettiin vuonna 1750 puolentuhatta poroa, keskimäärin kahdeksan eläintä omistajaa kohti. (Hiltunen 1998, 29). Laidunmaita ja jäkälää oli riittävästi ja porot olivat kookkaita. Ne olivat tottuneet pysyttelemään samoilla jäkäläseuduilla. (Inari - Aanaar 2003, 181). Inarinsaamelaisten elinkeinoja olivat 1700-luvulla kalan- ja peuranpyynti, sekä lampaanhoito ja petunhankinta. Muddusjärven kyläläiset metsästivät peuroja jopa Norjan ja Utsjoen rajan tuntumassa. Estääkseen vähäisiä poroja sekoittumasta peuroihin, he ryhtyivät pitämään niitä Inarijärven saarissa toukokuulta marraskuun loppupuolelle saakka. Porot sekoittuivat kuitenkin osittain elokuussa alueelle jutaneiden ruijansaamelaisten tokkaan ja kulkeutuivat Norjan puolelle. Inarin suurin poronomistaja oli 1776 lautamies Anders Andersinpoika Musta, jolla oli 48 poroa, toisena tuli Matts Matsin poika Saijets 40 porollaan. Anders Jönsin poika Morottajalla ja Mårten Henrikinpoika Wallella oli molemmilla 30 poroa. Inarin kalastajasaamelaisilla oli yhteensä 603 poroa. (Inari - Aanaar 2003, 180) luvulla Muddusjärven kyläläisillä oli korkeintaan poroa luvulla peurat katosivat. Inarilaiset syyttivät tästä Norjan porosaamelaisia, jotka veivät porokarjansa peurojen oleskelualueelle. (Inari Aanaar 2003, 181).

7 3 Norjan ja Suomen välinen rajasulku astui voimaan (Porotalous 1993, 18). Se muutti porosaamelaisten elämän perusteellisesti, sillä aikaisemmin he olivat voineet liikkua poroinensa vapaasti Jäämeren rannan ja sisämaan välillä kummankin valtion alueella. Oli valittava, minkä valtion kansalaisiksi he halusivat asettua. Köyhillä inarilaisilla ei ollut vieläkään suuria poromääriä, ja alueelta löytyi poroille hyvää laidunmaata. Näin Inariin asettuivat ensimmäiset porosaamelaiset. Inarin Lapin suurimpien porokarjojen omistajat vuonna 1850: Matts Walle 220 poroa Lars Halt 100 poroa Pehr Padar 70 poroa Anders Walle 54 poroa Olof Padar 50 poroa Hans Musta 38 poroa Jonas Padar 30 poroa Isaac Morottaja 30 poroa Olof Aikio 30 poroa Samuel Morottaja 30 poroa Matts Aikio 30 poroa Påhl Kuuva 30 poroa Jöran Walle 30 poroa Matts Walle 30 poroa Lähde: Inarin Lapin maa- ja veronkantokirja 1850 (Inari - Aanaar 2003, 182) inarilaisperheellä oli parhaimmillaan poroa, mutta riesana olivat pedot ja taudit. Utsjoelta muutti 1865 kolme porosaamelaisperhettä Inariin eli Westit, Länsmanit ja Högmanit, yhteensä 11 henkilöä (Nahkiaisoja 2003, 226). Koko Inarin alueella kerrotaan olleen 1875 jo noin poroa. Jomppaset muuttivat 1880-luvulla Menesjärvelle ja Länsmaneja tuli lisää Lismajoen

8 4 seudulle. Kittejä saapui eri puolille Inaria, sekä Högmaneja Koillis-Inariin. Lemmenjoen Aikioista kerrotaan, että he ovat tulleet pohjoisesta alueelle luvulla. Osa Enontekiön poroperheistä muutti Repokairaan. Syntyi Lisman, Menesjärven, Kutturan ja Purnumukan lapinkylät. Inarin alueen poromäärä lisääntyi 1800-luvun loppupuolella porosaamelaisten muutettua alueelle.(kolmen kuninkaan maa 1998, 170). Laidunalueista syntyi riitaa. Jo 1863 valitettiin Utsjoen porosaamelaisten tunkeutumisesta liian lähelle inarilaistaloja. Porot aiheuttivat haittaa heinäsuoville ja pilasivat jäkälämaat. Inarin pitäjänkokous asetti 80 markan uhkasakon niille Utsjoen porosaamelaisille, jotka rakensivat porokylänsä lähemmäksi kuin peninkulman päähän taloista. (Kolmen kuninkaan maa 1998, 167) Erik Angell valitti porosaamelaisen Juhani Westin porojen talloneen pari heinähäkkiä, mutta ei voitu todistaa, kumman porot oikeastaan olivat tuhon tehneet. (Inari Aanaar 2003,181). Inarin porosaamelaiset puolestaan nostattivat tunteita Utsjoella. Kuntakokouksessa 1881 valitettiin tunturialueen jäkälälaidunten kulumisesta inarilaisten tunkeuduttua alueelle estäen utsjokelaisten tokanpaimennuksen. He polttivat loisten torjumiseksi sulan maan aikana jäkälämaita. Inarin porosaamelaiset määrättiin maksamaan sakkoa 10 markkaa jokaiselta sadalta porolta, jos niitä tavataan Utsjoen puolelta. (Nahkiaisoja 2003, 231). Tunturisaamelaiset paimensivat porojaan koiran avulla ympäri vuoden, mutta 1900-luvulle siirryttäessä yleistyi tapa päästää porot irralleen eli veitalleen heti vasanmerkinnän jälkeen alkukesästä. Paimentaminen alkoi uudelleen, kun porot kerääntyivät yhteen syystalvella. Inarinsaamelaiset sitoivat vaadinporot hihnasta puuhun, jolloin vasat ja hirvaat pysyttelivät vaadinten lähellä. Vaatimet myös vasotettiin hihnassa. (Nahkiaisoja 2003, 231).

9 5 Inarin suurimpia poronomistajia 1900: Niilo Magga Kaapi Aikio Jouni Panne 700 Antti Länsman 700 Inka Kitti 700 Matti Mattus 600 Heikki Mattus 600 Aslak Panne 500 Elli Jomppanen 500 Olli West 400 Frans Kangasniemi 300 Lähde: Kysymystaulut, Inarin kunta (Inari - Aanaar 2003, 231) Porosaamelaiset paimensivat 1890-luvulla porojaan Vätsäritunturin, Silisjoen, Iija Pautujärven erämaa-alueilla. Samoihin aikoihin inarin- ja tunturisaamelaiset perustivat Inarin ensimmäiset kruununmetsätorpat. Ne eivät välttämättä olleet asumuksia, vaan jo olemassa olevia kalastuspaikkoja. Näistä mainittakoon Aslak Pansen perustama Tshurnun kruununmetsätorppa ja Juhan Högmanin perustama Jalon kruununmetsätorppa. Jokien ja erämaajärvien rannoille eli Muddusjärven, Paadarin ja Paatsjoen kylien alueelle torppia syntyi runsaammin. (Inari Aanaar 2003, 220). Poronhoidon järjestely alkoi Suomessa 1883 kuvernöörin käskystä ja paliskunnat perustettiin senaatin kirjeellä Määräyksen mukaan perustaminen oli ehto kruununmaiden hakkuu- ja laidunoikeuksien nauttimiselle. Paliskuntien kanssa perustettiin vielä poronhoitoyhtiöitä ja - yhdistyksiä. Niiden tehtävänä oli laatia pitäjäkohtaisia poronhoito-ohjesääntöjä ja selvittää alueellisia poronhoito-ongelmia. Kuvernööri vahvisti ohjesäännön, mutta yhtiöiden toiminta oli kuitenkin vähäistä. Saamelaisalueella paliskuntia perustettiin vasta pari vuotta myöhemmin.

10 6 3. Kulkuvälineitä ja rajakauppaa Muddusjärven paliskunnan poromiehet kulkivat poroerotuksissa Utsjoen kunnan alueella Sokkavaaran aidalla vielä 1960-luvulla, kun osakkaat ostivat ensimmäiset moottorikelkat. Olavi Aikio Hyljelahdesta osti ensimmäisen, seuraavina Hans Mujo ja Matti Kangasniemi. Myöhemmin Utsjoen Kaldoaivin paliskunta rakensi aidan Skalluvaaraan. Aikaisemmin Inarin ja Utsjoen kunnissa liikkuminen tapahtui talvisin pelkästään porolla, sillä pitäjien välillä ei ollut minkäänlaista tietä vielä 1900-luvun alkupuoliskollakaan. Polkua kummempaa tietä ei ollut myöskään Norjan kauppapaikoille. Niinpä talvisin, kun kulkeminen oli helpompaa, pororaidot suuntasivat täysin ahkioin Reisivuonoon ja Näätämöön. Norjasta ostettiin ruisjauhoja, ryynejä, suolaa, lamppuöljyä, kahvia, sokeria, teetä ja tupakkaa. Inarista vietiin Norjaan ylivoimaisesti eniten poronlihaa ja porontaljoja, mutta myös riekkoja, metsäeläinten nahkoja sekä kalaa, hilloja, höyheniä ja poronjäkälää. (Nahkiaisoja 2003, 244). Kuva 1 Kuva 2 Lehtolan ostokuitti Aikion ostokuitti

11 luvun alussa kulki talvitie Inarin Vastusjärveltä Reisivuonon markkinapaikalle Norjaan. Kyrön kylästä Inarijärven poikki kulki toinen talvitie, joka yhtyi Partakon talossa Vastusjärveltä Reisivuonoon johtavalle tielle sekä vielä harvemmin käytetty merkkaamaton tie, joka johti Paksumaan ja Iijärven kautta tuntureiden poikki Isonvuonon markkinapaikalle. Vastusjärvi, Partakko, Paksumaa ja Iijärvi sijaitsevat Muddusjärven paliskunnan alueella, joten liikennettä on riittänyt. (Nahkiaisoja 2003, 245). Sisämaassa Utsjoen suunnalla sijaitsi Säytsjärven autiotupa ja Inarijärvellä Kahkusaaren autiotupa Reisivuononreitillä, jonka varrella oli myös kolme taloa: Partakko, Mihkalijärvi ja Räkkijärvi. Talot saivat valtionapua matkustavaisten suojaksi rakennettua huonetta varten. Isonvuonon markkinapaikalle johtavan tien varrella, Selkäjärven rannalla oli lisäksi kruunun rakentama autiotupa. Inarilla oli vielä Kärppä- ja Petäjäsaaren tuvat sekä Suolisvuonon suulla Pisterinniemen ja Suolisvuonon tuvat. Samuli Paulaharju kertoo kirjassaan Taka-Lappia olleen Iijärven pohjoisosassa myös Tshielg-jävrin tuvan. (Nahkiaisoja 2003, 246). Inarilaisten velvollisuus oli majoittaa ja kyyditä kulkijoita maksua vastaan. Kruununvouti L. W. Nordberg oli ehdottanut vuoden 1876 käräjillä perustettavaksi kestikievarin Väylään Sarviniemen ja Palttoniemen maille Muddusjärven kylään, mutta inarilaiset arvelivat perustamisen lisäävän kunnan kustannuksia. Lopulta kievareita perustettiin kolme, joista yksikään ei noussut Inarijärven pohjoisosiin. Kittilässä pidetyssä kihlakunnan kokouksessa todettiin 1894, että Inarin kirkolle tuli asettaa kyytitalo, jossa oli oltava neljä poroa varalla ja varsinaisena, ja venekyyditys oli järjestettävä kesäisin Inarin kirkolta mm. Partakkoon. Kestikievarin isännäksi valittiin Antti Yrjänä Morottaja vuosiksi sadan markan vuosipalkalla. Kuljetuksista hän sai viidenkymmenen markan vuosipalkkaa Inarin kunnalta. (Nahkiaisoja 2003, 247).

12 8 Inarin kunnassa käytössä olevista taksoista päätettiin kuntakokouksessa. Porokyyti maksoi 50 penniä peninkulmalta kutakin poroa kohti, mutta matkustajan oli kustannettava vähintään kaksi poroa, sillä hän oli velvollinen kustantamaan myös kyytimiehen poron. Jos poroja oli kolme tai enemmän, hintana oli 40 penniä peninkulmalta. Raitoporo matkatavaroiden kuljetusta varten ja sille vielä pidätysporo, joka esti kuormaporon ahkiota loukkaamasta vetäjänsä jalkoja. Näin poroja piti olla yhtä kyytiä varten vähintään neljä. Poron talvikuorma ei saanut painaa enempää kuin 10 leiviskää (85 kiloa). Kesällä poron selkään sai laittaa korkeintaan kahden leiviskän painon. (Nahkiaisoja 2003, 250). Rahtiajo Reisivuonon markkinapaikalle ja takaisin tuotti inarilaisille talvisaikaan sivutuloja. Taksa oli 1900-luvun alussa 2,5-3,00 markkaa porolta, joita saattoi olla raidoissa jopa 10. Jos kuormia oli mennen tullen, saattoi ansio olla 6-7 päivässä markkaa. Jos kuormaa ei syntynyt Inarista Reisivuonoon, ahkio täyttyi jäkälästä. Norjassa ahkiollisesta jäkälää maksettiin 2,10-2,80 markkaa. (Nahkiaisoja 2003, 251). Muddusjärven paliskunnan poromiehet ansaitsivat lisätuloja rajakaupalla. Kuva 3. Kauko Lehtola ja ajokkaansa Inarin kirkonkylällä kotinsa edustalla1942.

13 9 4. Muddusjärven paliskunta Asetus kunnanhallinnosta tuli voimaan Vanhan pitäjäkokouksen tilalle muodostettiin kuntakokous. Inarin kunta perustettiin 11 vuotta myöhemmin (Nahkiaisoja 2003, 255). Kuntakokouksen asialistalla oli muun muassa petoeläinten hävittäminen ja poroja häiritsevien irtokoirien rankaisu, sillä koirat häiritsivät porokyytejä ja poroja syömällä vasoja. Kuntakokouksen päätöksellä koiria on pidettävä kiinni 20 markan sakon uhalla. Omistaja määrättiin pitämään koiransa kiinni ympäri vuoden. Jos koira tavattiin irrallaan metsässä ja se hätyytti porolla ajavia, koiran löytäjällä oli kiinnipitoaikana oikeus tappaa eläin (Nahkiaisoja 2003, 256). Poronhoidon järjestely alkoi kuvernöörin käskystä ja ensimmäiset paliskunnat perustettiin Inarissa määräystä mietittiin harkiten. Lauri Itkonen johti varaesimiehenä Inarin kuntakokousta tammikuussa 1901, kun poronhoidon ohjesääntö viimein hyväksyttiin. Poronhoito sallittiin kaikille inarilaisille ja lisäksi myös heille, joiden tarkoitus oli tulla inarilaisiksi. Inarin kunta jaettiin Muddusjärven, Paatsjoen, Ivalon, Kyrön ja Paadarin paliskuntiin, joissa jokaisessa toimintaa ja taloutta hoiti oma osakkaiden valitsema poroisäntä (Nahkiaisoja 2003, 232). Muddusjärven paliskunnan rajoiksi määrättiin Juutuan- ja Kettujoki, Muddusjärvi, Kaamasjoki, Utsjoen raja, Norjan raja, Suolisjärvi- ja vuono sekä Inarijärvi rajanaan Vasikkaselkä, Kasariselkä ja Ukonselkä (Nahkiaisoja 2003, 232). Muddusjärven paliskunnan rajanaapureina olivat idässä Paatsjoki, lännessä Paadar, etelässä Ivalon ja Kyrön paliskunnat. Toisesta paliskunnasta tai toiselta paikkakunnalta ei saanut tuoda poroja sakon uhalla. Vieraspaikkakuntalainen sai hakea omat poronsa Inarin paliskuntien

14 10 alueelta tietyn ajan sisällä. Korvauksena oli maksettava 1,40 markkaa poroa kohti. (Inari Aanaar 2003, 233). Poronhoito-ohjesäännöllä pyrittiin ratkaisemaan olosuhteiden pakosta syntyneitä ongelmia. Jos porot aiheuttivat vahinkoa tilallisten heinille, vahinko oli korvattava paliskunnan varoista (Liite 1). Jos vahingon aiheuttaja oli toisesta paliskunnasta, kustannusten jaosta sovittiin paliskuntien kesken. Tunturisaamelaiset eivät saaneet syöttää porojaan peninkulmaa lähempänä laillisia tiloja, eivätkä kahta kilometriä lähempänä valtatietä, tai muuten seurasi sakkoa 50 markkaa. Muille sakko oli 20 markkaa, mikäli toi tokkansa puolen peninkulman päähän talosta. (Nahkiaisoja 2003, 233). Porot oli koottava erotusta varten syys- lokakuun aikana, mutta viimeistään mennessä. Jos poroisäntä huomasi, etteivät kaikki olleet koonneet porojaan, hän antoi poronomistajille ja raitiolle käskyn koota irrallaan olevat porot kuuden viikon kuluessa. Luonnossa on monia merkkejä edelleen näistä porojen käsittelypaikoista. Sakari Lehtolan mukaan Kaamasesta Inariin mennessä Vuontis- ja Vastusjärvien välillä olevassa maastossa on jäljellä vähän aidan jäänteitä. Perinnetiedon mukaan porot ovat vaihtaneet paikassa omistajaa. Liitto-nimiset paikat kertovat usein tällaisesta tietystä paikasta. On sovittu liitto, kohtaamispaikka koottujen porojen vaihtamiseksi ja usein myös lukemiseksi. (Inari Aanaar 2003, 233). Senaatti antoi vuonna 1916 päätöksen porojen laiduntamisesta kruunun metsissä ja jokaiselle paliskunnalle määrättiin poromäärän yläraja. Koko Inarin alueella sai olla korkeintaan poroa, joista Muddusjärven paliskunnan suurin sallittu poromäärä oli poroa. Kyrön paliskunnan poroluku sai olla 4 650, Paadarin 3 850, Ivalon ja Paatsjoen Poronhoitoalue määriteltiin myös senaatin päätöksellä Sen mukaan siihen kuuluivat nykyisen Lapin läänin kunnat ja osa Oulun läänistä. Vuoden

15 poronhoitolaissa mainittiin myös Petsamon kihlakunta osana poronhoitoaluetta. Sen sijaan Kemin maalaiskunta jäi sen ulkopuolelle. Toisen maailmansodan alueluovutusten jälkeen poronhoitoalue on säilynyt muuttumattomana. (Oulun Maakunta-arkisto). 5. Suomen poronjalostusyhdistys Suomen poronjalostusyhdistys aloitti toimintansa Se oli koko Suomen poronhoitoaluetta koskeva vapaaehtoinen järjestö, jonka jäseninä oli valtaosa paliskunnista. Muddusjärven paliskunnan vanhin säilynyt kirjallinen dokumentti on tilikirja vuosilta (Liite 2). Se on 23 cm leveä, 36,5 cm pitkä ja 1,5 cm paksu kirja, joka on huoliteltu harmaalla kankaalla ja päällystetty mustalla kankaalla. Tilikirja on tullut paliskunnalle tiettävästi Suomen poronjalostusyhdistykseltä, joten se on hyvin huolehtinut myös Ylä-Lapin paliskunnista. Yhdistys toimi yli 20 vuotta toiminnanjohtaja Yrjö Alaruikan johdolla kehittäen poronhoitoa. Se valmisteli ensimmäisen poronhoitolain. (Kolmen kuninkaan maa 1999, 377) säädetty poronhoitolaki velvoitti paliskunnat muodostamaan poronhoitoyhdistyksiä johtamaan, edistämään ja valvomaan alueellisesti toisiinsa liittyvien paliskuntien poronhoitoa. Kun uusienkin yhdistysten toiminta jäi heikoksi, ne lakkautettiin poronhoitolain 1948 voimaantultua ja tehtävät siirrettiin Lapin lääninhallitukselle. Suomen porotalousyhdistyksen toiminta päättyi Jäljellä olevat varat siirtyivät Rovaniemellä perustetun Yrjö Alaruikan johtaman Paliskuntain yhdistyksen erikoisrahastoksi, jolle hyväksyttiin omat säännöt ja jonka jäseniksi kaikki paliskunnat tulivat.

16 12 Kuva 4. Poroparlamentti , poroisännän äänestyskortti Paliskuntain yhdistys Paliskuntain yhdistyksen jäsenyys tuli pakolliseksi kaikille poronhoitoalueen paliskunnille. Yhdistyksen eräs tehtävä oli Suomen poromerkkirekisterin hallinnointi. Se alkoi järjestää myös neuvottelutilaisuuksia ja kursseja poroisännille ja muille paliskuntien luottamushenkilöille. Yhdistys on järjestänyt kesäkuun alussa vuosittain paliskuntien edustajakokouksen eli poroparlamentin uuden poronhoitovuoden aluksi. Paliskuntain yhdistys kehittää poronhoitoa ja porotaloutta elinkeinona porotuotteiden markkinoinnilla, ruokinta- ja jalostuskokeilla. Se on kehittänyt poromerkkien rekisteröintiä ja atk-pohjaista merkkikortistoa ja on ollut ministeriön apuna porotaloutta, porotilojen rakentamista ja porotuhojen korvaamista koskevan lainsäädännön valmistelussa. Se järjestää myös Inarin porokuninkuusajot, jotka tänä vuonna olivat järjestyksessään 58. Paliskuntain yhdistystä on myös kritisoitu siitä, ettei se huomioi riittävästi saamelaista poronhoitokulttuuria. Yhdistyksen hallituksessa on 16 jäsentä, kustakin 14 merkkipiiristä sekä lisäksi

17 13 valtion edustaja TE keskuksesta, nykyisestä ELY keskuksesta sekä Saamelaiskäräjien nimittämä saamelaisten edustaja. Saamelaisalueen paliskunnat ovat perustaneet 1999 Suoma Boazosámit eli Suomen porosaamelaiset yhdistyksen Kirjeenvaihtoa Paliskuntain yhdistyksen kanssa Paliskuntain yhdistyksen porotutkimus aloitteli toimintaansa aluksi pienimuotoisena. Elokuussa 1974 Paliskuntain yhdistys tiedusteli paliskunnalta porojen rehupelloksi sopivaa peltoaukeaa koetarkoitukseen. Hallitus esitti alueeksi Kaamasen kylässä olevaa Elsa Haapasen tilaa, jos henkilö suostuu siihen. Paliskuntain yhdistyksen Kutuharjun koeporoasema sijaitsee nykyään Karigasniementien varressa Muddusjärven paliskunnan hallitus käsitteli poronhoitolain muutosesitystä ja esitti Lapin lääninhallitukselle muutosta seuraavasti: Luonnonniittyjä ei pidetä viljelysten veroisina, muuten lakimuutos esitetään sellaisenaan Hallitus esitti, että poronhoitolain 11 :n 2 momentti pysyisi tulevassa poronhoitolaissa nykyisen lain mukaisena tai voi tapahtua muuten väärinkäyttöä hyötymistarkoituksessa paliskuntien välillä, jos hoitomaksut ovat kovin erisuuret paliskuntien välillä. Lisäyksenä 39 :n 1 momenttiin paliskunta halusi lisätä tekstin yksityisellä poronomistajalla on oikeus hoitaa omia eroteltuja porojaan ilman paliskunnan lupaa. 10 :n 2 momenttiin esitettiin, että paliskunta saa päättää, salliiko se omalle alueelleen toisesta paliskunnasta asumaan muuttavalle oikeuden siirtyä samalla myös paliskunnan osakkaaksi: Perusteluiksi kirjattiin, että suurin sallittu poroluku on täysi ja paliskunnassa on paljon nuoria aloittelevia poromiehiä.

18 14 Poronhoitolain 9 :n mukaan poronomistajalla on oikeus saada poronsa hoidetuksi entisen paliskunnan alueella kolme vuotta, jos hän muuttaa toiseen kuntaan eikä voi viedä porojaan toisen paliskunnan alueelle hoidettavaksi. Viimeksi mainittu kuvaa hyvin 70-luvun lopulla esiin nousseita huolia. Ensimmäisiä porotiloja oli juuri rakennettu. Maaseutuviranomaisten visiona oli ainutlaatuinen Ylä-Lapin poromiesten porokylä. Inarin kirkonkylälle Uruvaaraan, Hammastunturin paliskunnan alueelle nousi Sallivaaran paliskunnan osakkaiden poromiestiloja. Samalle alueelle yritettiin saada asumaan myös Muddusjärven paliskunnan osakkaita, mutta vastustus oli jyrkkää. Niinpä osakkaat saivat rakentaa tilansa Juutuavuonon ja Inarijärven pohjoispuolelle oman paliskunnan alueelle. Suomen neljättä poronhoitolakia suunniteltiin paliskunnissa ja ministeriöissä parikymmentä vuotta. Muddusjärven paliskunnan Piskijärven erotusaidalla pidettiin huhtikuussa 1981 hallituksen kokous. Asiana oli lähettää edustaja Näkkälän paliskunnan J. Taneli Maggan koolle kutsumaan kokoukseen. Valmisteilla ollut poronhoitolaki ja -asetus huoletti jokaista saamelaispaliskuntaa ja siksi järkevimmäksi ratkaisuksi nähtiin yhteislausunto. Poroisäntä Jouni Porsanger ja hallituksen jäsen Martti Tervaniemi valtuutettiin edustamaan Muddusjärven paliskuntaa ja varamieheksi valittiin kolmikymppinen Jouni Angeli. Paliskunta päätti maksaa edustajille yöpymiskulut ja päivärahat 150 markkaa päivältä. Kului vielä kymmenisen vuotta, ennen kuin uusi porohoitolaki valmistui. Sen suunnittelu aloitettiin Urho Kekkosen presidenttiysaikana. Huolellisen ja perusteellisen työn tuloksena laki valmistui lopulta presidentti Mauno Koiviston ollessa Suomen presidenttinä. 6. Poroisäntä Paliskunnan vanhimman dokumentin mukaan on pääteltävissä, että

19 15 Muddusjärven paliskuntaa ovat johtaneet 1920 ja 1930-luvuilla ainakin Heikki Kangasniemi Kaamasesta, Knut Walle eli Vallen Nuuti, J.E. Angell Iijärveltä ja Volmari Kangasniemi Kaamasesta. Hän toimi poroisäntänä hyvin pitkään. Poikansa Matti ja kaamaslainen Jouni Paadar eli Juhan Matin Jouni olivat poroisäntinä Kangasniemen jälkeen. Poroisäntä toimi samalla myös rahastonhoitajana ja teki myös kaikki muut kirjurityöt, sillä Muddusjärven paliskuntaan valittiin ensimmäinen rahastonhoitaja vasta Kerrotaan, että lapintakin rintamuksen sisäpuolella oli tasku, jossa poroisäntä säilytti käteiskassaansa erotusaikana. Poroisäntä piti paliskunnan poromerkeistä merkkikirjaa. Kaikki porot tuli merkitä omistajan korvamerkkiin ja lukea poronomistajalle maaliskuun loppuun mennessä. Osakas sai itse lukea todistajien läsnä ollessa omat poronsa. Poroluvusta oli tehtävä poroisännälle ilmoitus sakon uhalla. Poroerotus oli ilmoitettava julkisesti riittävän ajoissa. Erotuksessa myytiin huutokaupalla ne porot, joille ei ollut ilmaantunut omistajaa. Kuva 5. Hammastunturin paliskunnan poroerotusilmoitukset sanomalehti Lapin Kansassa

20 16 Poroisäntänä ovat toimineet poromiehet Jouni Porsanger Partakosta, petsamolaissyntyinen Pauli Portti Sikovuonosta ja Jouni Angeli Inarin Ahvenjärveltä. Angelin jälkeen poroisäntänä aloitti kesäkuussa 1999 Pentti Valle Partakosta, joka oli aikaisemmin toiminut varaporoisäntänä ja paliskunnan hallituksessa, sekä valintakautenaan myös Inarin kunnanvaltuutettuna Vallen jälkeen poroisäntänä aloitti 2008 partakkolainen, nykyinen ivalolainen Osmo Seurujärvi. Jokainen poroisäntä johtaa paliskuntaa omalla tyylillään luonteensa ja mieltymystensä mukaan. Jotkut isännistä ovat tarvinneet päätöstensä tueksi aina yleisen kokouksen päätöksen. On myös niitä, jotka ovat olleet synnynnäisiä johtajalahjakkuuksia, diplomaatteja. He ovat neuvotelleet suurimpien poronomistajien kanssa ratkaisuja tehdessään ja ohjeita on noudatettu ilman suurempia erimielisyyksiä. Kuva 6. Muddusjärven paliskunnan syyskokous Kaamasessa Jouni Paadarin talossa. Kuvassa vasemmalta Matti Saijets, Tapio Tervaniemi, porotalousneuvoja Veijo Tervonen, Väinö Tervaniemi, Martti Tervaniemi, Niiles Valle, Valpu Aikio, Isak Aikio, Onni Aikio, Anselmi Seurujärvi, Jouni Paadar ja Saara Paadar. Edessä istuvat poroisäntä

21 17 Jouni Porsanger ja oikealla rahastonhoitaja-sihteeri Leena Morottaja. (Lapin Kansan uutiskuva 1977) 7. Rahastonhoitaja Muddusjärven paliskunnan tilikirjaan on vuosina kirjoitettu kauniilla käsialalla erilaisia nimiä. Sieltä löytyvät muun muassa Väinö Kangasniemen ja Leevi Lehtolan allekirjoitukset. On pääteltävissä, että he ovat laatineet poroisännän toivomuksesta kyseisenä aikana paliskunnan tilit. Hans Saijets Kaamasesta, Kristian Portti Sikovuonosta ja Matti Saijets Partakosta ovat Paliskuntain yhdistykseltä saatujen tietojen mukaan toimineet paliskunnan ensimmäisinä rahastonhoitajina 1965 vuodesta alkaen. Kuva 7. Hammastunturin paliskunnan rahastonhoitaja Kauko Lehtola ja poroisäntä Niilo Huhtamella laativat poroluetteloa 1960-luvun lopulla. Rahastonhoitajalla oli suuri vastuu paliskunnan kassan säilyttämisessä kotonaan, sillä pitkien etäisyyksien ja kulkuvaikeuksien vuoksi rahoja ei viety pankkiin joka päivä luvulla harvalla poromiehellä oli ajokortti,

22 18 sillä auto kulkuvälineenä yleistyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Raha-asioiden vuoksi ylimääräisessä kokouksessa keskusteltiin rahastonhoitajalta pari vuotta aiemmin ( ) vaaditusta takuusta. Sen kerrotaan olleen vain muutaman vuoden käytössä ollut poroisännän suunnittelema varmennus asioiden sujumiseksi haluamallaan tavalla kevätkokouksessa päätettiin rahastonhoitajalta vaatia markan vakuus viimeistään mennessä tai muuten hänet irtisanottaisiin Väylässä Isak Aikion talossa pidetyssä syyskokouksessa rahastonhoitaja anoi eroa tehtävistä markan vakuusvaatimus pidettiin edelleen voimassa uuden rahastonhoitajan valintaa tehtäessä. Poronhoitovuosiksi ehdotettiin rahastonhoitaja-sihteeriksi Toivo Jokelaa vastaehdokkaana Leena Morottaja. Ääniä annettiin yhteensä Näistä Jokela sai 929 ja Morottaja 543 ääntä. Matti Kangasniemi esitti Jokelan palkaksi markkaa ja Hans Tepsell markkaa. Kangasniemen esitys sai 888 ääntä ja Hans Tepsellin 345, joten Jokelan palkaksi tuli markkaa ja lisäksi hänelle päätettiin maksaa yksimielisesti 35 markkaa jokaiselta toimipäivältä. Toivo Jokela kieltäytyi tehtävästä ja lähetti paliskunnalle päivätyn kirjeen pidettiin ylimääräinen kokous Kaamasessa rahastonhoitajan valitsemiseksi. Ensiksi keskusteltiin vakuudesta, sillä jälleen vastakkain olivat Matti Kangasniemen esitys, että vakuus vaaditaan Hans Tepsellin vakuudenpoistoesitystä vastaan. Tepsell sai enemmistön taakseen eli 799 ääntä, eikä vakuudesta ole sen jälkeen enää keskusteltu. Anselmi Seurujärvi esitti rahastonhoitaja-sihteeriksi Leena Morottajaa ja Matti Kangasniemi Risto Roinesaloa. Morottaja sai ääniä 878 eli yli puolet Roinesalon 480 äänestä.

23 19 Kaamasessa Jouni Paadarin talossa pidetyssä syyskokouksessa Leena Morottaja valittiin yksimielisesti jatkamaan rahastonhoitaja-sihteerinä poronhoitovuosina Hänet valittiin myös hallituksen sihteeriksi. Vuosipalkka nostettiin markkaan ja lisäksi päätettiin maksaa toimipäiviltä Paliskuntain yhdistyksen kunakin vuonna vahvistama toimipäiväraha. Vuoden päästä pidetyssä syyskokouksessa määriteltiin tilintarkastajien vaatimuksesta, millainen on rahastonhoitajan toimipäivä. Todettiin, että toimipäiviä ovat kaikki kokopäiväiset työt, joista maksetaan paliskunnan kunakin vuonna maksama yleinen päiväpalkka. Kaamanen on ollut Muddusjärven paliskunnalle keskeinen ja hyvä kokousten pitopaikka. Jouni Paadarille oli noussut Aitajärvelle uusi porotilatalo, jossa pidettiin syyskokous jälleen Sihteerinä toimi Armi Seurujärvi ja hänet valittiin pidetyssä ylimääräisessä kokouksessa Morottajan sijaiseksi. Poroisäntä Porsanger sai neuvotella Seurujärven kanssa palkasta. Seuraavassa syyskokouksessa, joka pidettiin tällä kertaa Partakossa Niiles ja Elina Vallella , oli päätettävänä jälleen toimihenkilövalinnat seuraavaksi 3-vuotiskaudeksi. Leena Morottaja valittiin jatkamaan yksimielisesti ja hänen palkkansa nostettiin markkaan. Lisäksi toimipäivältä päätettiin maksaa voimassa oleva päiväpalkka ja matkoista yöpymismaksut laskun mukaan. Lomakylä Lapponiassa pidetyssä kevätkokouksessa pöytäkirjanpitäjänä toimi Risto Roinesalo ja syyskokouksessa kirjurin tehtävää hoiti Armi Seurujärvi. Leena Morottaja pyysi eroa sihteeri-rahastonhoitajan tehtävästä terveydentilansa vuoksi. Ero myönnettiin pidetyssä ylimääräisessä kokouksessa. Pöytäkirjaa piti Pirkko Mujo, joka valittiin yksimielisesti rahastonhoitajasihteeriksi lukien poronhoitovuosiksi Palkkio