Lööpinkeltainen yhteiskunta. Ilta-Sanomien ja Iltalehden lööpit yhteiskunnan ja sen arvojen peilaajina

Transkriptio

1 TAMPEREEN YLIOPISTO Sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos LEINONEN, PAULIINA Lööpinkeltainen yhteiskunta. Ilta-Sanomien ja Iltalehden lööpit yhteiskunnan ja sen arvojen peilaajina Pro gradu tutkielma, 121 s., 25 liites. Sosiologia Huhtikuu 2006

2 TAMPEREEN YLIOPISTO Sosiologian laitos LEINONEN, PAULIINA: Lööpinkeltainen yhteiskunta. Ilta-Sanomien ja Iltalehden lööpit yhteiskunnan ja sen arvojen peilaajina. Pro gradu tutkielma, 121 s., 25 liites. Sosiologia Huhtikuu Tämän tutkielman tavoitteena on esittää, millaisen yhteiskunnan iltapäivälehden lööpit rakentavat ja millaisia arvoja siihen sisältyy. Aineistoni kattaa Ilta-Sanomien ja Iltalehden mainosjulisteet eli lööpit kuuden kuukauden ajalta vuodelta Puoleen vuoteen sisältyi yhteensä 1036 lööppiotsikkoa. Aluksi tarkastelen kanteluita, joita iltapäivälehdistä ja niiden lööpeistä on tehty Julkisen sanan neuvostoon. Tämä luku on suuntaa antava pohjustus tutkimukselleni. Selvitän siinä, milloin lööpit ovat astuneet rajan yli ja mitä ne ovat silloin käsitelleet. Tutkimukseni keskeiset käsitteet kulkevat kaupallisen journalismin kautta tabloidisaatioon, suomalaisiin iltapäivälehtiin, lööppeihin ja lopuksi arvoihin. Tutkimukseni punainen lanka kulkee arvon käsitteen ympärillä. Yhteenvedossani peilaan lööppiyhteiskunnan arvoja reaalimaailman arvoihin erilaisten arvotutkimusten kautta. Kulttuurisemioottisen tutkimukseni metodeina käytän sisällönanalyysia sekä semiotiikkaa. Lisäksi taustoitan analyysiani kuvien analyysilla. Sisällönanalyysillani selvitän, mitkä kategoriat esiintyvät yleisimmin lööpeissä. Jaan ensin otsikot koviin ja pehmeisiin aiheisiin, joista vain neljä prosenttia kuuluu koviin lööppiuutisiin. Väkivalta, rikokset ja onnettomuudet esiintyvät 27 prosentissa otsikoista, seksi- ja parisuhde 24 prosentissa, sukupuoli 10 prosentissa, ikä seitsemässä prosentissa, perhe viidessä ja poliisi kahdessa prosentissa otsikoista. Lööppien yhteiskunta esitetään tragedian kautta. Tulkitsen tämän niin, että lööpit promotoivat uhkien lisäksi turvallisuutta. Se on keskeisimpiä arvoja lööppiyhteiskunnassa. EVAn tutkimuksen mukaan suomalaisten onnellisuus kumpuaa perheestä ja läheisistä ihmissuhteista. Myös lööpit arvostavat perheinstituutiota ja parisuhdetta, sillä lööppiyhteiskunnan toimijat ovat ennen kaikkea perheenjäseniä tai parisuhteessa olevia. Lööpit mieltävät kulttuurin arvo- ja normijärjestelmäksi. Kulttuuri säätelee sitä, mikä on yhteiskunnassa sallittua ja mikä kiellettyä. Lööppimaailma pelaa kaoottisella ei-kulttuurilla, joka on oman kulttuurin epäjärjestystä. Yhteiskunnan uhka tulee anomalioista, jotka ovat kahden kategorian välissä. Ne ovat pikemminkin sisäsyntyisiä kuin ulkoapäin tulevia. Esimerkkeinä anomalioista toimivat huonot äidit, henkeä uhkaavat lääkärit tai rikollisen tavoin käyttäytyvät poliisit eli tahot, jotka kulttuurisesti mielletään yhteiskunnan tukipilareiksi. Lööppien yhteiskunta on julma ja traaginen. Toisaalta yhteiskuntaa pitävät pystyssä samat arvot ja normit, jotka vallitsevat meidänkin yhteiskunnassamme.

3 1. ONKO KAAOKSEN TAKANA JÄRJESTYSTÄ? JULKISEN SANAN NEUVOSTO MEDIAN TUOMIOISTUIMENA KESKEISET KÄSITTEET KAUPALLINEN JOURNALISMI HUOLI TABLOIDISAATIOSTA KAHDEN ILTAPÄIVÄLEHDEN KILPAILU LÖÖPPI SEKOITUS MAINOSTA JA JOURNALISMIA ARVOT Arvojen muutos Henkilöjuttujen arvopuhe Suomalaisten onnellisuuden lähteet AIKAISEMMAN TUTKIMUKSEN JÄLJILLÄ ILTAPÄIVÄLEHTI PELAA DRAAMALLA JULKKIKSILLA KOMEILEVAA HENKILÖJOURNALISMIA MIKÄ MYY? RUOTSISSA LÖÖPPEJÄ YLI SATA VUOTTA AMERIKAN TABLOIDIT SENSAATIOITA ETUSIVUJULKISUUS RAKENTAA VÄKIVALTA-AALLON KULTTUURISEMIOOTTINEN VIITEKEHYS KÄSITYKSIÄ KULTTUURISTA MEDIATEKSTIT ANOMALIA JÄRJESTYKSEN LUOJANA METODOLOGINEN LÄHESTYMISTAPA KILPAKUMPPANIT SAMALLA VIIVALLA Sisällönanalyysi Sisällönanalyysi käytännössä Semiotiikka A.J. Greimasin aktanttimalli...28 Semiotiikka käytännössä Kuva-analyysi AINEISTONA PUOLEN VUODEN LÖÖPIT SISÄLLÖNANALYYSI KOVAT JA PEHMEÄT LÖÖPIT VÄKIVALTA, RIKOKSET JA ONNETTOMUUDET SEKSI JA PARISUHDE SUKUPUOLI - NAISET JA MIEHET IKÄKATEGORIA PERHE POLIISI YHTEENVETO SISÄLLÖNANALYYSISTA SEMIOOTTINEN ANALYYSI SEKSILÖÖPIT Vahvan seksuaalinen nainen Mies ei korosta seksuaalisuuttaan Naisten seksuaaliset elämänohjeet Seksikuvien kolme luokkaa Viettelijätär...52 Rohkea naapurintyttö...54 Intiimi parisuhde Vähäpukeinen nainen tunnustaa... 55

4 8.2. PARISUHDEKATEGORIA Rakastuminen Hjalliksen ja Merikukan rakkaustarina...57 Mies rakastaa...58 Nainen rakastaa...59 Rakastuminen kuvissa Vakiintuminen Avioituminen Alakuloiset uranaiset Kriisi Parisuhdeväkivalta...65 Pettäminen...65 Riita...67 Surmaaminen Parisuhdeterapia Asiantuntijat kuvissa Ero Naisen ja miehen erilainen ero...71 Kuvista riisuttu erontuska Yksinäisyys Kuvien yksinäisyys Matti ja Mervi instituution testaajina Yhteenveto seksistä ja parisuhteesta LÖÖPPIEN PERHE Äitiys Äiti uhrina...79 Hyvä äiti...80 Huono äiti...80 Kuvien traaginen äiti Isyys Isä uhrina...82 Hyvä isä...83 Huonoa isää ei ole...84 Kuvien rakastava isä Lapsi Lapsen suru kuvissa Koko perhe Lööppien perhe elää traagisessa maailmassa AMMATTIKATEGORIA Kirkon työntekijät Poliisi Lääkäri Opettaja Poliitikot Kansanedustaja Tony Halme Ammattitoimijat anomalioina YHTEENVETOA TURVATTOMUUDEN TYYSSIJA PERHEEN VARAAN PERUSTUVA YHTEISKUNTA SEKSI ON NAISEN VALTA-ASE RAKASTUMINEN ON TOIVOTTAVA RISKI KUKA VASTAA VALLASTA? LÖÖPPI RAKENTAA IDEAALIJÄRJESTYSTÄ KULTTUURISTEN KÄSITYSTEN KYSEENALAISTAJAT

5 LÄHTEET LIITE

6 1. ONKO KAAOKSEN TAKANA JÄRJESTYSTÄ? Yleinen mielipide on tehnyt iltapäivälehtien lööpeistä yhteisen vihollisen viime viikkoina. Lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula haluaa lööpit pois kauppojen kassoilta lasten silmien edestä ja keskustelupalstat pursuavat vihaa lööppejä kohtaan. Kukaan ei näytä kaipaavan lööppejä, vaan niitä pidetään yhteiskuntaa saastuttavana törkynä, joka aiheuttaa lapsille vain mielipahaa. Helsingin Sanomissa ( ) mediatutkija Juha Herkman kirjoittaa lööppien ja etusivuotsikoiden muuttuneen selvästi aiempaa rajuimmiksi ja kärjistetyimmiksi. Hän uskoo iltapäivälehtien kovan keskinäisen kilpailun selittävän tätä. Lööppejä sananvapauden nimissä puolustavat toteavat otsikoiden olevan totta. Isä tappoi lapsensa lööppikin perustuu oikeuden pöytäkirjoihin, joten lööpin teossa on noudatettu journalistin ohjeita. Lööppien puolustajat väittävät, että myös inhottavista asioista tulee kertoa. Herkman huomauttaa tähän, onko inhottavimmat raakuudet nostettava lööppeihin ja täytyykö järkytystä tavoitella? (Herkman 2006, C1.) Ilta-Sanomien vastaava päätoimittaja Antti-Pekka Pietilä vastaa tutkija Juha Herkmanin väitteisiin viikkoa myöhemmin Helsingin Sanomissa. Pietilän mukaan Herkmanin Murha lööpissä pitää lehden hengissä -otsikolle ja muille väitteille ei tekstistä löydy katetta. Pietilä kiistää etusivujen ja lööppien sisällön muuttuneen entistä rajummaksi, sillä hänen mukaansa ennen oli rajumpaa. Herkmanin tekstissä ei hänen mukaansa esitetä yhtään uutta tutkimustulosta, sillä tutkija on viitannut vuosia sekä 2002 käsitelleisiin tutkimuksiin. Herkmanin oma tutkimus ei Pietilän mukaan lainkaan käsitellyt lööppien muuttumista vaan television ja iltapäivälehtien keskinäistä vuorovaikutusta vuosina (Pietilä 2006, C2.) Herkman puolustautuu Pietilälle seuraavan päivän Helsingin Sanomissa. Hän huomauttaa, että lööppijulkisuuden etiikkaa pitää voida käsitellä myös valtamediassa. Eri tahojen on saatava ottaa osaa keskusteluun. (Herkman 2006, C3.) Kiinnostavimman lisän keskusteluun tuo HS:n kotimaan toimituksen esimies Antero Mukka. Hän kommentoi, että käsitykset lööppien raakuudesta perustuvat enemmänkin mutuun kuin tutkittuun tietoon. Mukka huomauttaa, että median perustehtävänä on tiedonvälitys, joten lukijalla on oikeus saada tietää asioista, jotka ovat olennaisia hänen maailmankuvansa rakentumiselle. Ympärillä tapahtuu epämiellyttäviäkin asioita, mutta karusta totuudesta on voitava kertoa. (Mukka 2006, A4.)

7 Mistä kertoo tämä intohimoinen keskustelu iltapäivälehtien mainosjulisteista? Millaisista asioista lööpit puhuvat, jos ne kerta koetaan niin uhkaaviksi? Tarkastelen tässä tutkimuksessani vuoden 2003 lööppejä seitsemän kuukauden ajalta molemmista iltapäivälehdistä. Lähden tutkimuksessani liikkeelle aivan toisesta päästä kuin Antero Mukka. Kyse ei ole siitä, että lööpit esittävät maailman sellaisena kuin se on. Ei, vaan lööpit rakentavat tietynlaisen kuvan maailmasta. Etsin vastausta siihen, millainen on lööppien yhteiskunta, millaiset arvot siellä vallitsevat ja mitä tarkoitusta varten lööpit rakentavat yhteiskunnasta juuri sellaisen. Kukaan tutkija ei ole tähän päivään mennessä tarkastellut lööppejä tästä näkökulmasta, joten graduni antaa tutkittua tietoa tähän asti mutu-tuntumalla käytyyn lööppikeskusteluun. Lööppi on konkreettisesti iltapäivälehteä myyvä mainos. Iltapäivälehdet myyvät, koska lukijat haluavat lukea raflaavia otsikoita. Rohkenen kiistää tämän oletuksen. Lööpit helposti marginalisoidaan vain tavoittelemaan kaupallista menestystä. Lööppien taustalla primus motorina pyörivä bisnes on vain pieni osa koko totuutta. Lähden liikkeelle siitä, että lööppi on journalismia. Haluan selvittää, onko juorukaaoksen ja epäjärjestyksen takana jotakin logiikkaa ja millaisella mallilla lööppejä muovataan. Sotajalalla en tee tutkimustani. Lööppien suora tuomitseminen on kyseenalaista, ellei ensin tarkastele, mistä lööpit toistuvasti kertovat, millaisia merkityksiä ne välittävät tai millaiselle arvopohjalle niiden käsittämä yhteiskunta perustuu. Iltalehden entinen vastaava päätoimittaja Pauli Aalto-Setälä (2005) sanoo, että iltapäivälehtiin liittyy valtava määrä vääriä uskomuksia ja aimo annos tekopyhyyttä. Hän huomauttaa, että jos arvostelijoiden mielestä iltapäivälehdessä tulisi olla enemmän merkittäviä ulkomaanuutisia, niin miksei Iltalehden Beslanin koulun verilöyly numeroa ostettu? Iltalehti teki kannen ja lööpin, koska vuoden 2004 syyskuussa tapahtuneessa katastrofissa kuoli 358 ihmistä, joista suurin osa lapsia. Lukijat jättivät lehden ostamatta. (Pauli Aalto-Setälä 2005, 114.) Tutkimukseni nojaa kulttuurisemioottiseen viitekehykseen. Lähden etsimään lööppien rakennetta tarkastelemalla ensimmäiseksi kanteluita, joita iltapäivälehdistä ja niiden lööpeistä on tehty median tuomioistuimeen eli Julkisen sanan neuvostoon. Tämä luku on suuntaa antava pohjustus tutkimukselleni. Selvitän siinä, milloin lööpit ovat astuneet rajan yli. Milloin lukijat ovat tehneet kantelun JSN:lle, mitä lööpeissä on silloin käsitelty, miten lehti on puolustautunut, ja mihin lopputulokseen JSN päätyi. 2

8 Tutkimukseni keskeiset käsitteet kulkevat kaupallisen journalismin kautta tabloidisaatioon, suomalaisiin iltapäivälehtiin, lööppeihin ja lopuksi arvoihin. Tutkimukseni punainen lanka kulkee arvon käsitteen ympärillä. Haluan peilata lööppiyhteiskunnan arvoja reaalimaailman erilaisiin arvo- ja asennetutkimuksiin ja selvittää, millaisia yhtäläisyyksiä tai eroavuuksia näiden kahden eri maailman välillä vallitsee. Etsin 1036 lööppiotsikostani sisällönanalyysin avulla kategorioita, joista lööpit kertovat päivästä toiseen. En tyydy pelkästään valmiisiin kategorioihin, vaan kurkistan syvemmälle. On hedelmätöntä tehdä tutkimusta, jossa tyydytään vain luettelemaan erilaisia sisältökategorioita. Hedelmällisempää on kysyä, miksi lööpit puhuvat juuri näistä asioista. Millaisena lööpit näkevät yhteiskunnan, millaisille kulttuurisille käsityksille se perustuu ja millaiset arvot sitä ohjaavat. Sisällönanalyysin havainnoista laskeudun semioottiselle tasolle. Selkeytän analyysiani kategorisoimalla lööppikuvitusta. Kuva-analyysini on enemmänkin taustoittava, sillä sen tehtävänä on tukea semioottista tekstianalyysiani. Lopuksi esittelen lööppiyhteiskunnan arvoineen. Siihen yhteiskuntaan kuuluu tarinoita kapakan vessassa riehuvista kirkkoherroista, seksiorjaa pitävistä naisista tai lapsensa hylkäävistä äideistä. Tutkimukseni vastaa miksi. 2. JULKISEN SANAN NEUVOSTO MEDIAN TUOMIOISTUIMENA Tutkimukseni lähtökohdaksi esittelen median omaa tuomioistuinta eli Julkisen sanan neuvostoa. JSN:n kantelut ovat hyvä pohjustus siihen, millaisiin lööppeihin suomalaiset reagoivat. Mikä lööppi menee liian pitkälle, mitä kulttuurisia käsityksiä siinä esitetään ja miten tekijät puolustautuvat. JSN:n kantelut ovat taustatietoja tutkimukseeni eivätkä varsinaista aineistoa. Arkipuheessa iltapäivälehtiä syytetään totuudenvääristelystä ja sensaatiohakuisuudesta. Medialla on rajansa, jotka kiteytyvät Julkisen sanan neuvostoon. Joukkoviestinnän julkaisijat ja toimittajat perustivat vuonna 1968 itsesäätelyelimen, jonka tehtävänä on tulkita hyvää journalistista tapaa sekä puolustaa sanan- ja julkaisemisenvapautta. JSN ei ole kuitenkaan tuomioistuin eikä käytä julkista valtaa. Kantelun voi tehdä kuka tahansa, joka kokee median loukanneen hyvää journalistista tapaa. Jos JSN päätyy samaan ratkaisuun kantelijan kanssa, se antaa medialle huomautuksen, joka on julkaistava lyhyessä määräajassa. (Julkisen sanan neuvosto 2006.) 3

9 Tutkimusvuoteni eli vuoden 2003 aikana Ilta-Sanomista, ei siis vain lehden lööpeistä, tehtiin kuusi kantelua ja Iltalehdestä yksi. Vaikka JSN:n päätökset ovat useimmiten vapauttavia, Ilta-Sanomat sai myös langettavan päätöksen tutkimusvuoteni aikana. Vuoden 2003 maaliskuussa IS kertoi Lontoossa tapahtuneesta henkirikoksesta, jonka uhriksi oli joutunut 23-vuotias suomalaisopiskelija. Lehti mainitsi uhrin nimen, iän sekä koti- ja opiskelupaikkakunnan. Uutinen sisälsi myös tarkan kuvauksen surmatun viimeisistä hetkistä. Lehti palasi aiheeseen seuraavana päivänä, jolloin se kertoi tappajaksi epäillyn pidätyksestä. Samassa yhteydessä lehti julkaisi surmatun valokuvan. Surmatun omaiset olivat pyytäneet lehdeltä, ettei se julkaisisi vielä uhrin nimeä ja kuvaa. Omaisten mielestä lehden olisi pitänyt ottaa huomioon omaisten suru ja järkytys. IS:n vastaava päätoimittaja Pietilä korosti, ettei lehti julkaissut nimeä ja kuvaa loukkaavassa tarkoituksessa vaan edistääkseen rikoksen selvittämistä. Lehti sai uhrin nimen Lontoon poliisilta, jonka mukaan kyseessä saattoi olla sarjamurhaaja. Useat englantilaiset tiedotusvälineet olivat niin ikään julkaisseet uhrin nimen ja kuvan. JSN:n mielestä rikoksen tai onnettomuuden uhrien nimet tulisi julkaista vain, jos nimen julkaisemisella on huomattavaa yleistä merkitystä, kuten uhrin aseman takia. Opiskelijanaisen surmauutisoinnissa lehden olisi pitänyt tässä tapauksessa antaa enemmän merkitystä omaisten suojan tarpeelle ja lykätä uhrin nimen ja kuvan julkaisemista. (ibid.) Koska tutkimukseni käsittelee iltapäivälehtien lööppejä, on mielenkiintoista tarkastella sitä, miten JSN on pureutunut pelkästään lööpeistä tehtyihin kanteluihin. Yksi tapaus koski Iltalehden vuonna 2001 julkaisemaa lööppiä, jossa oli kaksi valokuvaa. Ylempänä kuva hiihtäjä Harri Kirvesniemestä ja alempana hiihtäjä Mika Myllylästä. Lahden MM-hiihtoihin liittyvien kuvien ympärillä oli musta surureunus ja niiden päällä musta risti. Kantelijalle lööppi toi mieleen kuoleman ja kuolemantuomion. Iltalehden silloinen vastaava päätoimittaja Pekka Karhuvaara puolustautui vetoamalla siihen, että iltapäivälehden lööppi on ensi sijassa markkinointijuliste. Karhuvaaran mukaan lööpillä haluttiin kuvata sitä erittäin dramaattista tunnelmaa, joka vallitsi doping-käryjen paljastuttua. Lööpissä kerrottiin myös, mitä mieltä lehti oli doping-käryn seurauksista hiihtourheilulle. Neuvoston mielestä lööpissä ei rikottu hyvää journalistista tapaa, ja asiayhteydestä selvisi heti, että kyse oli symbolikuvasta.(julkisen sanan neuvosto 2006.) Tässä lööpissä kantelija koki Iltalehden lööpin leikkivän kuolemalla. Iltalehti tavallaan matki Jumalaa ylimpänä tuomarina. Iltalehden Äiti poltti lapset ja itsensä -lööpistä kanneltiin JSN:lle, joka antoi vapauttavan ratkaisun 4

10 kuluvan vuoden helmikuussa. Kyseinen lööppi julkaistiin joulukuussa Kantelijat kiinnittivät huomionsa tulipalouutisesta tehtyyn lööppiin ja siihen, että äitiä vasta epäillään syylliseksi. He väittivät lööpin loukkaavan lasten oikeutta kasvaa turvallisessa ympäristössä, sillä lööpit herättävät pelkoa ja ahdistusta juuri lukemaan oppineiden lasten keskuudessa. Iltalehden vastaava päätoimittaja Kari Kivelä perusteli lööppiä sillä, että journalistilla on oikeus ja velvollisuus kertoa myös yhteiskunnassa tapahtuvista ikävistä asioista. Lehti oli saanut omista lähteistään varman tiedon, että perheen äiti oli teon tekijä. Sen rinnalla lehti kertoi myös viranomaisten kannan, jonka mukaan äitiä epäiltiin teosta. Pari päivää myöhemmin äiti varmistui tekijäksi. JSN:n mukaan otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille sekä myyntijulisteille on löydyttävä sisällöstä kate. JSN ratkaisi asian lehden hyväksi, koska äidin paljastuminen teon tekijäksi ja viittaukset aiempaan tulipaloon, jossa menehtyi perheen poika, korostavat tapauksen poikkeuksellisuutta. Niin teko kuin taustalla piilevät yhteiskunnallisestikin merkittävät syyt tekevät ymmärrettäväksi sen saaman suuren huomion. Uhrien lähipiirin lisäksi tapahtumat järkyttävät myös yhteisöä, ja asian käsittely julkisuudessa saattaa tuntua pahalta. Median tehtävänä on kuitenkin kertoa, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Neuvosto kiinnitti huomiota siihen, ettei lehti millään tavalla kommentoinut lapsia koskevia kanteluiden osia, sillä neuvosto oli edellismarraskuussa korostanut lasten erityisasemaa lööppien lukijoina. (Julkisen sanan neuvosto 2006.) Kantelijat olivat kiinni ajassaan, sillä lööppien vaikutusta lapsiin ovat vastikään pohtineet lapsiasiavaltuutetun lisäksi Riitta Martsola ja Minna Mäkelä-Rönnnolm (2006). He uskovat lööppisensaatioiden vaikuttavan lapseen eniten silloin, kun lapsi voi samaistua tilanteeseen, joka koskettaa hänen elämäänsä (Martsola & Mäkelä-Rönnholm 2006, 117). Tässä kantelussa oli kohteena perheuutisointi, jonka päätoimija oli lapsensa polttanut äiti. Iltalehti ja JSN katsoivat median saavan kirjoittaa yhteiskunnassa tapahtuvista ikävistäkin asioista. Kyseisessä lööpissä käsitellään yhtä keskeistä instituutiota eli perhettä. Myös muissa edellä mainituissa kanteluissa kyse on perustavista yhteiskunnalliskulttuurisista asioista. 3. KESKEISET KÄSITTEET 3.1. Kaupallinen journalismi Poliittinen lehdistö totutti Risto Kuneliuksen (1998) mukaan laajat yleisöt monissa Euroopan maissa 5

11 lukemaan sanomalehtiä 1700-luvulla. Painotekniikan ja paperituotannon kehitys 1800-luvun alussa olivat sysäyksiä kohti kaupallista journalismia. Kaupallinen journalismi syntyi, kun sanomalehdestä tuli kuin mikä tahansa tuote markkinoilla ja sen päätarkoituksena oli tuottaa voittoa. (Kunelius 1998, 60.) Yhdysvalloissa ensimmäiset kaupalliset lehdet perustettiin 1830-luvulla. Niin sanotuista pennilehdistä ensimmäiset halpahintaiset lehdet, kuten The New York Sun ja New York Herald myytiin irtonumeroina. (Karvonen 2005.) Kuneliuksen mukaan pennilehdet puhuttelivat ketä tahansa tietyn ihmisryhmän sijaan. Kaupallisen journalismin tärkeimmäksi kauppatavaraksi nousivat mahdollisimman puolueettomasti ja neutraalisti esitetyt faktat eli uutiset. Kaupallisen journalismin hedelminä syntyivät juttutyypit, joista osassa sai esittää mielipiteitä, osassa ei. Kaupallistuminen muovasi myös uutiskriteereitä. Poliittisten puheiden paikan veivät vähitellen onnettomuudet, rikokset ja aiheet, jotka eivät helposti politisoidu. Suuri yleisö tarttui sitä hanakammin juttuihin, mitä yhteisempi kulttuurinen näkökulma niissä vallitsi. Journalistit edustivat koko yleisöä, he raportoivat politiikasta poliittisen toimijan sijaan suuren yleisön näkökulmasta. (Kunelius 1998, ) Erkki Karvonen selittää kaupallisen lehdistön jakautuneen 1800-luvun lopulla Amerikassa ja muualla sensaatiolehdistöön eli niin sanottuun keltaiseen lehdistöön ja laatulehdistöön. Sensaatiolehdistö kaupitteli tuotteitaan esimerkiksi New Yorkin vasta maahan muuttaneille siirtolaisille, jotka eivät osanneet kunnolla englantia. Tätä sivistymättömämpää väestöä houkuteltiin ihmisläheisillä ja konkreettisilla asioilla, kuten rikoksilla, julkkisten kuulumisilla, seksillä ja skandaaleilla. Eräs lehdenomistaja tyypitteli uutiskriteerin sanoin: Uutista on kaikki se, mikä saa ihmiset sanomaan Voi juku! (Karvonen 2005.) Sensaatiolehdistön tunnetuimmaksi hahmoksi kohosi lehtikeisari William Randolph Hearst, joka aloitti verisen taistelun yleisöstä Joseph Pulitzerin Worldin kanssa 1800-luvun lopulla. New York Journalin omistaja Hearst ja Pulitzer ostivat vuorotellen toinen toistensa parhaimmat reportterit. Keltainen lehdistö sai nimensä Hearstille työtä tehneen piirtäjän sarjakuvasta, sillä Yellow Kid sarjakuvan pojan vaatetus oli painoteknisistä syistä keltainen. Orson Wellesin ohjaaman Citizen Kane -elokuvan esikuvana toiminutta Hearstia syytettiin USA-Espanja-sodan junailemisesta. Sotaa seuraamaan lähetetty piirtäjä halusi palata takaisin Kuubasta ja raportoi siitä Hearstille. Lehtipohatta ärjyi piirtäjälle, että pysyköön paikallaan: Järjestä sinä kuvat, niin minä järjestän sodan! Hearstin lehdistö sai kansanjoukot raivostumaan Espanjalle, jolloin poliitikkojen oli aloitettava sota. (ibid.) 6

12 3. 2. Huoli tabloidisaatiosta Iltapäivälehdet kuuluvat tabloidlehtiin. Tabloidit ovat saaneet nimensä sensaatiolehtien niin sanotusta tabloidkoosta, joka on tavallista sanomalehtisivua eli broadsheet-kokoa pienempi. Termi tabloidisaatio viittaa puolestaan siihen, että kilpailun koventuessa laatulehdet alkavat panostaa enemmän sensaatioon ja viihteeseen. Niiden linja alkaa mukailla iltapäivälehtien keveämpää journalismia kovan journalismin sijaan. Hannu Nieminen ja Mervi Pantti (2004) selittävät tabloidisaation vaikuttavan uutisjournalismiin kahdella tavoin: eriytymisellä ja yhtenäistymisellä. Journalismissa on meneillään selvää eriytymistä tabloid- ja laatulehtien välillä. Yhtenäistyminen tarkoittaa sitä, että aikaisemmin tietyntyyppisiin lehtiin keskittynyt sensaatiojournalismi on leviämässä kaikkeen mediaan. Kaupallistumisella nähdään olevan useita vaikutuksia journalismiin ja uutisiin. Ensinnäkin yleisön valistaminen voi kärsiä uutisten viihteellistymisestä, jolloin relevantti konteksti puuttuu sekä taustoittavan materiaalin käyttö vähenee. Huolena on kansalaisten vieraantuminen politiikasta. Sisältöjen näkökulmasta kritiikki pureutuu siihen, miten sensaatiomainen sisältö korvaa monimutkaiset asiat ja uutisten vääristely lisääntyy, kun yleisön miellyttämisen tavoite ohittaa halun informoida. Tabloidjournalismin väitetään huomioivan julkisuuden henkilöiden ja tavallisten ihmisten yksityiselämän, mutta unohtavan poliittiset prosessit, taloudelliset kehityssuunnat ja yhteiskunnalliset muutokset. (Nieminen & Pantti 2004, ) Tabloidjulkisuuden puolustajat ovat nostaneet esille sen, miten tabloidjournalismi on tuonut julkisuuteen aiemmin sen ulkopuolelle jääneitä yksityisen elämän alueita sekä antanut äänen julkisuudessa kuulumattomille ryhmille, kuten naisille. Vastustajien mukaan tabloidjulkisuus ei edesauta poliittista toimintaa ja demokraattista osallistumista, koska se puhuttelee yleisöään nimenomaan kuluttajana eikä kansalaisena. Uutisten ihmisläheistymisen on väitetty enemmänkin vahvistaneen kuin vähentäneen uutisille ominaista puhuttelutapaa, joka asemoi yleisön sivulliseksi tarkkailijaksi. Kansalaiselle on uutisissa edelleen varattu avuttoman uhrin tai surijan rooli. (ibid. 98) Tabloidjournalismia luonnehtii rutiini, jolla samantyyppiset jutut toistuvat päivästä toiseen. Amerikkalaista supermarket-tabloidjournalismia tutkineen Elizabeth.S. Birdin (1993) mukaan mielenkiintoisin näkökulma tabloidien sisällössä on juuri niiden ennustettavuus. Samat tarinamallit voidaan löytää jokaisesta tabloidista. Ajattomuus ajaa tabloideja: jo muutaman viikon päästä sama tarina ilmestyy uudestaan. Tarinoiden päähenkilöiden nimet voivat vaihdella, mutta teemat toistuvat. 7

13 (Bird 1993, 77.) 3.3. Kahden iltapäivälehden kilpailu Suomessa kuluttajien huomiosta kilpailee kaksi iltapäivälehteä, jotka ilmestyvät kuusi kertaa viikossa. Vuonna 1932 perustetun Ilta-Sanomat omistaa Suomen suurin mediakonserni SanomaWSOY, kun taas vasta vuodesta 1980 ilmestynyttä Iltalehteä julkaisee AlmaMedia. Vuonna 2005 Ilta-Sanomien levikki oli ja Iltalehden Ilta-Sanomat ja Iltalehti ovat molemmat Suomen suurimpien sanomalehtien joukossa levikkimääränsä mukaan, sillä IS on Suomen toiseksi suurin lehti ja IL neljänneksi suurin. (Sanomalehtien liitto 2006.) Risto Kunelius (1998) huomauttaa joukkoviestinnän pyörivän kahtena kiertona. Ensimmäinen kierto, jolla iltapäivälehdetkin toimivat, alkaa joukkoviestintäyrityksestä. Sen tuote on esimerkiksi iltapäivälehden tyyppinen sanoma. Tuote kosiskelee yleisön makuja, tarpeita ja haluja. Kun tuote käy kaupaksi, yleisö maksaa siitä yritykselle. Toinen kierto alkaa puolestaan itse tuotteesta. Lehti, ohjelma tai kanava tuottaa itse yleisönsä. Huomio on toisen kierroksen tuote, jonka markkinat koostuvat mainostajista. (Kunelius 1998, 71.) Kunelius pitää suomalaisia sanomalehtikansana. Vaikka lehtien lukemiseen käytetty aika onkin laskussa, sanomalehdet tavoittavat edelleen suurimman osan suomalaisesta aikuisväestöstä päivittäin. Yli 90 prosenttia kansasta sanoo lukevansa lehtiä säännöllisesti, mikä selittyy vahvalla kotiin kannon perinteellä. Sanomalehtien voittokulkua uhkaa painosmäärien ja levikkien laskusuunta teollisuusmaissa. Eniten levikkiään Suomessa ovat menettäneet maakuntien kakkoslehdet. Samaan aikaan levikkiään ovat lisänneet iltapäivälehdet. Kunelius arvelee iltapäivälehdistön suosion kertovan siirtymästä lehtien kuluttamisessa. Kun aiemmin suomalaisten toinen sanomalehti oli jonkinlainen poliittinen vaihtoehto alueen ykköslehdelle, on nykyään toinen lehti yhä useammin kevyt tai viihteellisempi vaihtoehto. Lukija selailee iltapäivälehteä matkalla töistä kotiin, työn parista kulutuksen piiriin. Yksi syy suosion nousuun voikin olla iltapäivälehtien kyky sijoittua vapaana olevaan tilaan arjessa. (Kunelius 1998, ) Erkki Karvonen (2004) toteaa iltapäivälehden levikin olevan joka aamu periaatteessa nolla. Kun 8

14 aamulehdet voivat luottaa kestotilaajiinsa, on iltapäivälehtien houkuteltava joka päivä ihmiset ostamaan irtonumeroita. Menekin kannalta hyvin ratkaisevaksi muodostuvat lööppi sekä etusivu, joihin on osattava nostaa mahdollisimman myyvä aihe. (Karvonen 2004.) Sensaatioita siis etsitään ja tehdään aktiivisesti. Tabloidimedian käsittelemät aiheet liittyvät tyypillisimmillään julkisen ja yksityisen leikkauspisteeseen. Ne sijoittuvat uutisen ja viihteen välimaastoon. (Pantti ja Nieminen 2004, 96.) 3.4. Lööppi sekoitus mainosta ja journalismia Lööppi-käsite on itselleni konkretisoitunut erityisesti iltapäivälehtien mainosjulisteeksi. Tosin lööppi ei ole enää iltapäivälehtien yksityisomaisuutta, vaan niillä myydään naistenlehtiä, juorulehtiä ja jopa päivälehtiä. Tutkimuksessani pitäydyn kuitenkin iltapäivälehtien lööpeissä. Peter von Bagh ja Markku Koski (2000) määrittelevät lööpin mainonnan ja journalismin yhteenkietoutumaksi. Lööppi on yhtä aikaa mainos ja eturintamaan työnnetty, hyökkäävä osa lehteä. Etu- ja sisäsivujen sisältö esiintyy lööpissä tiivistetyssä muodossa tärppinä ja houkuttimena. Modernin mainoksen tavoin se antaa vain tavaran käyttöarvolupauksen. Itse tavarassa ei ole sen enempää arvoa, lööppilupaus riittänee. (von Bagh & Koski 2000, 104.) Lööppimaailmassa sisältö ei ole merkittävin tekijä, vaan kaikki osa-alueet pelaavat yhteen. Huomiota herättävä myyntijuliste, otsikoiden pistekoot, kuvavalinnat, halpa hinta ja lööpin sijainti on tarkasti harkittua. Ilta-Sanomien politiikan toimittajana työskentelevä Eija Kallioniemi (2002) vahvistaa, että Ilta- Sanomien on joka päivä hankittava lukijansa. Sen vuoksi lehden pitää etsiä jatkuvasti uusia näkökulmia. Kallioniemen mukaan tavallinen uutistapahtuma on jo kulutettu puhki radiossa, televisiossa ja viimeistään aamun lehdessä. Iltapäivälehden ei kannata toistaa samaa, vaan napata mielenkiintoinen ja herkullinen yksityiskohta, vaikka kokonaisuus kärsisikin siitä. Politiikan toimittajana Kallioniemi alleviivaa, että lehden kanteen pääsevät helpoimmin poliitikkoja koskevat aiheet silloin, kun ne liittyvät henkilöiden välisiin riitoihin, heidän perhetapahtumiin, onnettomuuksiin, mokiin tai sairauksiin. Kallioniemen mukaan toimituspäälliköt tekevät lööpit vuorotellen. Heidän päätösvallastaan riippuu se, mitä lööppeihin nostetaan. Kallioniemi ei tiedä, löytyisikö toimittajia, jotka eivät olisi narsisteja: Jos oma juttu on lööpissä ja siinä on kaikki kohdallaan, toki se tuntuu hyvältä. Lööpin toinen puoli on se, että siihen mahtuu vain muutama sana. Jos siinä on virhe, sen koko voi kasvaa isoksi. (Kallioniemi 2002, ) 9

15 3.5. Arvot Arvo on tutkimukseni keskeisimpiä käsitteitä. Tutkin, millaisia arvoja on lööppien esittämässä maailmassa. Risto Kunelius (1998) kertoo joukkoviestinnän ylläpitävän arvoja ja normeja kahdella tapaa. Ensinnäkin, se tarjoaa materiaalia, jota kuluttamalla yleisö voi uusintaa omaa arvo- ja normijärjestelmäänsä. Toiseksi, joukkoviestintä tyrkyttää normejaan ja arvojaan ihmisten käyttöön. (Kunelius 1998, 175.) Lööpit tarjoavat lukijoilleen oman näkemyksensä vallitsevista arvoista. Tässä tutkimuksessa etsin muun muassa kysymystä siihen, onko tuo arvomaailma samanlainen kuin lööppien ulkopuolisenkin todellisuuden. Käsitän arvot ihmisen käyttäytymistä ohjaavina tekijöinä. Teija Mikkolan (2003) mukaan arvot ovat toivottavia päämääriä tai käyttäytymistä koskevia käsityksiä tai uskomuksia. Arvojen on katsottu myös ylittävän konkreettiset tilanteet ja ohjaavan valintojamme ja arviointejamme. Lisäksi arvojen on katsottu järjestyneen niiden suhteellisen tärkeyden mukaan. (Mikkola 2003, 33.) Arvojen muutos Postmoderni elämä merkitsee Helena Helveen (2002) mukaan ristiriitaisuutta ja epävarmuutta. Puhutaan riskiyhteiskunnasta, joka uhkaa keskiluokkaisia arvoja aiheuttaen moraalisia kriisejä ja arvojen muutoksia. (Helve 2002, 24.) Helve uskoo arvojen muutoksen olevan osa laajempaa murrosta, joka on tapahtunut vähitellen. Olemme siirtyneet uuteen aikaan, jota kutsutaan postmoderniksi. Postmodernia maailmaa voidaan pitää modernin jatkeena. Modernin maailman arvojen rakentuminen pohjaa länsimaissa suuresti kristinuskoon ja Raamattuun. Jumalan luomassa maailman suunnitelmassa edetään lineaarisesti Jumalan suojeluksessa syntymästä kuolemaan, jolloin Jumala ottaa ihmisen luokseen. Kristinuskon luoma maailmankuva on tulevaisuuteen suuntautunut, sillä kuoleman jälkeen on odotettavissa elämä paremmassa maailmassa. Helve teki seurantatutkimusta nuorten arvoista vuosina 1989, 1992, 1993, 1995 ja Hänen tuloksissaan suurin osa nuorista ei ollut kiinnostunut politiikasta, eikä liioin uskonnosta. Vain reilu kolmannes nuorista uskoi perinteiseen kirkon Jumalaan. Helve pitää suurinta osaa nuorista ideologisesti kodittomina. (Helve 2002, 23.) Helve (2002) siteeraa postmaterialistisesta arvomaailmasta puhuvaa Ronald Inglehartia. Inglehartin mukaan arvojen muutos voidaan ymmärtää sukupolvien kokemusten perusteella. Sotienjälkeiset 10

16 sukupolvet ovat eläneet taloudellisissa turvallisuudessa suurimmassa osassa teollistuneita yhteiskuntia. Sen seurauksena arvot ovat muuttuneet materialistisista arvoista, kuten taloudellisen ja fyysisen turvallisuuden painottamisesta postmaterialistisiin arvoihin, joita ovat esimerkiksi itseilmaisun ja elämän laadun painottaminen. (Helve 2002, 29.) Frank Furedi (1998) sen sijaan huomauttaa, kuinka turvallisuudesta on tullut perustavanlaatuinen arvo 1990-luvulla. Sitä ennen maailma oli jyrkästi polarisoitunut hyvään länteen ja pahaan itään. Sotilaspoliittisen uhan väistyttyä uhka kohdistuukin nyt omaan itseen. Furedi huomauttaa, että ennen yritettiin pelastaa maailma, nykyään oma napamme. Media muistuttaa meitä ympäröivistä riskeistä. (Furedi 1998, 3.) Furedin mukaan riskien pelko on luomassa yhteiskuntaa, joka korostaa enemmän uhriutta kuin sankaruutta. Rohkeille käy huonosti, turvallisuudenhakuisille ei. Toisaalta pitää muistaa, että se, mitä pidämme uhkana, ei välttämättä tapa. (ibid. 16.) Henkilöjuttujen arvopuhe Klaus Helkama ja Tuija Seppälä (2006) tutkivat arvojen muutosta 1980-luvulta 2000-luvulle eritellen Suomen Kuvalehden ja Avun henkilöjuttujen arvopuhetta. He käyttivät apuvälineenään Schwartzin mallia, jossa arvot määritetään yleisluontoisiksi tavoiteltaviksi asiaintiloiksi, jotka yksilö voi panna henkilökohtaiseen tärkeysjärjestykseen. Arvoja on tutkittu esittämällä vastaajille luettelo erilaisista yleisluontoisista tavoitteista, kuten itsekunnioitus, tasa-arvo ja vapaus, tai hyveistä, kuten auttavaisuus ja kohteliaisuus, ja pyytämällä heitä arvioimaan niiden tärkeyttä itselleen. (Helkama & Seppälä 2006, 132.) Helkama ja Seppälä lisäsivät Schwartzin malliin työn arvotyyppinä, koska se puuttui siitä. (ibid. 35.) Helkaman ja Seppälän tuloksissa niin Avun kuin Suomen Kuvalehdenkin haastattelemien henkilöiden arvojen kärjessä ovat itseohjautuvuuden, työn ja universalismin arvotyypit. Työarvot ovat 1980-luvun Apu-lehdissä eniten mainittu arvotyyppi. Lama laski työn mainintoja, mutta 2000-luvulla ne nousivat jälleen kärkiryhmään. Samoin Suomen Kuvalehden haastattelemat henkilöt sijoittivat työarvot 2000-luvulla kärkikolmikkoon, kun 1980-luvulla ne olivat hierarkian keskivaiheilla. (ibid. 147.) Helkaman ja Seppälän mukaan suoriutumisarvot olivat 1990-luvulla voimakkaammin esillä Suomen Kuvalehdessä kuin Avussa, jossa puolestaan turvallisuusarvot ovat saaneet enemmän näkyvyyttä. Tekijät pohtivat tämän selittyvän lukijakuntien arvomaailmoilla: korkeammin koulutetuille suoriutuminen on tärkeämpää ja turvallisuus vähemmän tärkeää kuin vähemmän koulutetuille. Helkama ja Seppälä huomasivat myös, miten haastateltavien arvomaailma vaihteli enemmän Avussa kuin SK:ssa. Avussa laman aikana turvallisuus oli enemmän esillä, mutta työ ja suoriutuminen 11

17 vähemmän näkyvillä kuin 1980-luvulla. Vuonna 2000 suuntaus oli kohti yhteisöllisempiä arvoja, kun hyväntahtoisuus nousi hierarkian kärkeen. SK on noudattanut kautta linjan yksilökeskeisempää otetta. (ibid. 149.) Helkama ja Seppälä olettivat, että henkilöjutuissa ilmenevä arvopuhe kuvastaa arvomaailmaa samalla tavalla eri ajankohtina. Oletus piti paikkansa ja 2000-luvuilla, mutta ei välttämättä 1980-luvulla. Molemmista lehdistä oli 1980-luvulla vaikea tunnistaa henkilöartikkelia. Ihmisiä ei tuotu esiin niin voimakkaasti yksilöinä kuin myöhemmin, vaan pikemminkin esimerkiksi työnsä kautta. Molemmissa lehdissä oli silloin myös paljon vähemmän arvomainintoja. (ibid. 146.) Helkaman ja Seppälän lehtianalyysiin tulokset sopivat yhteen sen kanssa, että Suomessa tapahtui arvomuutos individualistisempaan suuntaan 1980-luvulta 1990-luvulle siirtyessä luvulla henkilöhaastattelut olivat vähemmän yksilökeskeisempiä kuin nykyisin. Helkaman ja Seppälän lehtiaineisto ei tue oletusta arvoyhtenäisyyden hajoamisesta 2000-luvulla, jolloin he olettivat molempien lehtien arvomaailmojen olevan etäämpänä toisistaan. (ibid ) Helkama ja Seppälä huomauttavat, että jos rajoitutaan vain Schwartzin malliin, suomalaisten yksityinen arvomaailma ei muuttunut 1990-luvulla lainkaan. Muita arvomittareita tarkasteltaessa Suomessa vahvistuivat uskonnolliset ja perhearvot. Tekijöiden mukaan tämän uskoisi näkyvän lehtiaineistossa turvallisuusarvojen näkyvyyden kasvuna siksi, että perheen turvallisuus on yksi turvallisuusarvoista ja että uskonnon olennainen tehtävä on turvallisuuden synnyttäminen. Sen sijaan julkkisten arvopuheissa vahvistuivatkin perinnearvot. (ibid ) Tekijöiden mielestä lehtien arvomaailmat ovat selvästi eriytyneet, kun mittapuuna käytetään yksilö- ja yhteisökeskeisyyttä. Koko väestön arvoja lähentyneessä Avussa tuodaan esille enemmän yhteisökeskeisiä arvoja ja vähemmän yksilökeskeisempiä, kun taas SK on taas jatkanut yksilökeskeisellä linjallaan. Tavallisille ihmisille suunnatun Avun suunnanmuutoksen voidaan ounastella perhe- ja uskonnollisten arvojen vahvistumista 1990-luvulla. SK:n arvopuheesta taas keskeiseksi hahmottuvat itseohjautuvuus- ja suoritusarvot. (ibid. 154.) Suomalaisten onnellisuuden lähteet Elinkeinoelämän Valtuuskunta eli EVA on tehnyt vuosittain kansallisen arvo- ja asennetutkimuksen. Vuonna 2005 julkaistussa raportissa EVA selvitti, mikä tekee suomalaisen onnelliseksi. Raportin toimittaneet Kai Torvi ja Pentti Kiljunen (2005) kertovat suomalaisten laittavan onnen osatekijät 12

18 selvään järjestykseen. Suomalainen onnellisuus on kiinni perhe-elämästä ja sen ihmissuhteista. Tutkimuksessa 83 prosenttia vastanneista piti niitä erittäin tärkeänä ja 13 prosenttia tärkeänä. Niiden jälkeen onni tuli hyvästä terveydestä, jonka 77 prosenttia vastasi erittäin tärkeäksi ja 19 prosenttia tärkeäksi. Toimittajat huomauttavat, että hyvän terveyden suuri painosarvo on sikäli luonnollinen, että terveyden voidaan ajatella olevan paljolti paitsi onnellisuuden elementti, myös suoranainen edellytys. Tutkimuksessa sosiaalisten suhteiden merkitys osoittautui kaikkiaan suureksi. Perheen ja lähipiirin ohella erityisen tärkeiksi koettiin hyvät ihmis- ja ystävyyssuhteet. (Torvi & Kiljunen 2005, 58.) Taloudellista hyvinvointia määritettäessä korkeimmalle kohosi turvattu perustoimeentulo, jota 43 prosenttia vastaajista piti erittäin tärkeänä. Työelämään liittyvistä tekijöistä työn mielenkiintoisuus ja työpaikan varmuus saivat keskenään likimain samanlaisen painon. (Torvi & Kiljunen 2005, 58) Toimittajat yllättyivät, kuinka tekijä "hyvät tulot, varakkuus, korkea elintaso" sai varsin vähäisen painoarvon, sillä vain neljä prosenttia piti sitä erittäin tärkeänä ja 14 prosenttia tärkeänä. Raha ei täten suomalaisten mielestä ole sama kuin onni. Tätäkin tylymmän arvion sai statuksen merkitys. Yhteiskunnallinen osallistuminen ja vaikuttaminen sijoittuivat "ei merkitystä" -kategoriaan. Suomalaiset antoivat keskivahvan painon luonnon merkitykselle. Sen sijaan eniten polarisoiva tekijä oli hengellisyys, joka kokonaisuutena sai suhteellisen vähämerkityksisen aseman. (ibid. 59.) Torvi ja Kiljunen vetivät EVAn arvo- ja asennetutkimuksesta johtopäätökset, joiden mukaan henkinen tarpeentyydytys jättää materian ja siihen liittyvät mieliteot kauas taakseen. Yhteiseksi nimittäjäksi nousee jonkinlainen elämän perusturvallisuus, joihin kuuluvat pysyvyys, läheisyys, tasaisuus ja ehkäpä pienimuotoisuuskin. Materiaalinen vieroksunta kumpuaa omakohtaisista havainnoista, joiden mukaan kuluttaminen ei tuo kestävää onnea. (Torvi & Kiljunen 2005, ) 4. AIKAISEMMAN TUTKIMUKSEN JÄLJILLÄ 4.1. Iltapäivälehti pelaa draamalla Vaikka iltapäivälehtien lööpit muhivat hedelmällisessä maaperässä, harva tutkija on ottanut niitä suurennuslasinsa alle. Hämmästyttävää on myös se, kuinka sosiologit ovat karttaneet iltapäivälehtipohjaista tutkimusta. Kuitenkin lööpit ulottavat lonkeronsa yhteiskunnan osa-alueisiin, mikä tekee tutkimuskysymyksestä niin haasteellisen ja mielenkiintoisen sosiologeille. Omaa 13

19 tutkimusaihettani tukevat erityisesti Simo Sipolan (1988) tutkimus iltapäivälehtien tyylikeinoista, dosentti Tapani Huovilan (2002) tutkimus lööpeistä, Pasi Kiviojan (2004) pro gradu tutkielma siitä, minkälainen lööppi myy sekä Janne Kivivuoren, Sari Kempin ja Mirka Smolejin (2002) sisällönanalyysi iltapäivälehtien etusivujen väkivallasta. Omaa tutkimuskysymystäni vastaavaa työtä ei ole kuitenkaan tehty, sillä kukaan ei ole tarkastellut iltapäivälehtien lööppejä yhteiskunnan, kulttuurin ja arvojen näkökulmasta. Simo Sipola (1988) pitää dramatiikkaa ja koskettavuutta taikasanoina, joilla iltapäivälehdet kilpailevat päivälehtien, television ja radion kanssa. Tiedonvälitykseen saadaan lisää koskettavuutta dramatisoinnilla. Jutusta tehdään tarina, jossa on selkeästi erotettavat hyvä ja paha. Nykyuutinen ei enää pelkästään informoi tai kerro tapahtunutta: se yrittää myös koskettaa ja herättää tunteita puolesta tai vastaan. Tämä ei merkitse pelkästään verta, ruumiita ja runneltuja kasvoja. Riittää, että keskiössä on ihminen. Henkilöiminen on yksi uutisjournalismin uusimmista työkaluista, jossa asiasisältö pelkistetään yhden tai useamman henkilön ympärille. Tarinoiden kertominen ja henkilöiminen liittyvät kiinteästi toisiinsa. Hyvässä tarinassa on vähintään kaksi henkilöä, joiden välillä on jännite. Tai sellainen tehdään. Jännitteen avulla luodaan kuva kaksintaistelusta, jossa hyvä ja paha kohtaavat. Henkilöiminen auttaa toimittajaa ennen kaikkea antamaan jutulle kasvot: juttu tulee lähemmäs lukijaa. Toisaalta henkilöimisessä piilee vaaroja, sillä tyyli köyhdyttää uutisen sisällön tai ainakin työntää sen taka-alalle: kuka tai ketkä sanovat tulee tärkeämmäksi kuin se, mitä sanotaan. Henkilöiminen myös leimaa ihmiset ja kerran lyötyä leimaa on vaikea poistaa, varsinkin, kun se tehdään iltapäivälehtien sivuilla. (Sipola 1988, ) Uutisoinnin viihteellistyttyä Sipola huomauttaa huonojen uutisten hallitsevan entistä näkyvämmin mediapintaa. Irvokas tai tuhoisa näkyy palstoilla ja ruudussa. Kaikki äkilliset, yllättävät, poikkeavat, tuhoisat ja voimakkaat tapahtumat kiinnostavat mediaa ja niistä tehdään uutisia. Uutisten valinnassa on tapana korostaa asian tai tapahtuman merkitystä suomalaiselle lukijalle, jolloin maantieteellinen etäisyys Suomesta nousee ratkaisevaksi. Kuopiossa sattunut perhesurma on todennäköisempi uutinen kuin Indonesian tuhansia henkiä vaatineet tulvat. Sipolan mukaan uutisia vaivaa vauhtisokeus ja pinnallisuus, joita hektisen uutistyön luonne vielä korostaa. Äkillisyyden ja poikkeuksellisuuden raportoiminen puolestaan ruokkii sitä, että huonot uutiset pääsevät esiin ja hyvät jäävät taka-alalle. Tiedotusvälineet tuntuvat pitävän itsestäänselvänä, että tuho kiinnostaa lukijaa, minkä takia veriteot, 14

20 katastrofit ja onnettomuudet hallitsevat mediaa. Hyvä uutinen pääsee siksi harvoin esiin, koska hyvät asiat tapahtuvat usein liian hitaasti, jotta media jaksaisi kiinnostua niistä. (Sipola 1988, ) Simo Sipolan puhe median käyttämästä tarinamallista avaa omasta näkökulmastani kiintoisia kysymyksiä muun muassa siitä, ovatko lööpit tarinoita ja millainen lööppi sopii tarinaksi Julkkiksilla komeilevaa henkilöjournalismia Tapani Huovila (2002) tarkastelee juttuaiheita, joilla iltapäivälehti myydään lukijoille. Hän käyttää aineistonaan lööppejä vuosilta ja vertaa niitä vuosina kerättyihin lööppeihin. Huovilan mukaan eniten suomalaisten iltapäivälehtien lööpeissä olivat esillä julkisuuden henkilöt vuosina , sillä kolme viidestä otsikosta käsitteli heitä. Suomalainen iltapäivälehti on täten henkilöjournalismia. Toiseksi suurin ryhmä oli väkivalta, rikokset ja onnettomuudet sekä kolmanneksi suurin ryhmä seksi ja rakkaus. Huovila jakaa julkkikset-ryhmän viihdejulkkiksiin, poliitikoihin, urheilijoihin, talousmiehiin ja naisiin, virkamiehiin sekä kuninkaallisiin. Vuosina julkkikset olivat yhtä näkyvästi pinnalla kuin kuutisen vuotta myöhemmin. Muutosta sen sijaan oli tapahtunut väkivallan, rikosten ja onnettomuuksien uutisoinnissa, sillä niiden määrä oli lisääntynyt kolmanneksella. (Huovila 2002, ) Rajaan karkeasti omassa tutkimuksessani julkkikset-kategorian pois sisällönanalyysivaiheestani. On selvää, että iltapäivälehdet kirjoittavat julkkiksista. Olennaisempaa olisi päästä käsiksi siihen, missä kontekstissa julkkiksista puhutaan, eikä vain siihen, että he ovat päivästä toiseen lööpeissä. Oletukseni mukaan julkkikset toimivat vain marionetteina keltamustalla paperilla. Heidän tehtävänsä on kertoa niistä asioista, joita lööppimaailma pitää tärkeänä. Huovilan tutkimuksen eräs kiinnostavimpia tuloksia on Ilta-Sanomien ja Iltalehden erilaiset painotukset lööppiuutisoinnissa. Iltalehti painottaa viihdejulkkiksia, kuninkaallisia sekä seksiä ja rakkautta otsikoissaan, kun taas Ilta-Sanomien painopiste kallistuu väkivaltaan, rikoksiin ja onnettomuuksiin. (Huovila 2002, 206.) Huovila näkee osassa väkivalta-, rikos- ja onnettomuuskategoriaa sankaritarinoiden piirteitä. Tarinoiden sankarit pelastavat lööpeissä uhrit roistoilta tai uhkaavalta tilanteelta. (ibid. 211.) Lehdet etsivät yhteistä nimittäjää lukijoidensa kanssa. Perinteinen tapa yhdistää omia voimia on 15

21 yhteisen vihollisen etsiminen. Tunteet ovat yksi iltapäivälehtien myyntivaltti, sillä niitä on helppo nostaa esiin ja niihin on käyttökelpoista vedota. Huovilan mukaan lööppi on yksi tehokkaimmista keinoista saada viesti aikamme suomalaisten tietoisuuteen. Se iskee aikamme julkisuuteen. (Huovila 2002, ) 4.3. Mikä myy? Oma tutkimukseni ei ole graduna uranuurtaja, sillä lööpeistä on ennenkin tehty tutkielma, tosin Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen puolella. Pasi Kiviojan (2004) gradussa pohditaan sitä, millaiset asiat myyvät tabloideja. Kivioja tarkastelee Ilta-Sanomien lööppejä, etusivuja ja myyntilukuja vuonna Hänen mukaansa mitä suurempi irtonumeromyynti on kyseessä, sitä enemmän se kertoo ihmisten ostokäyttäytymistä ohjaavista mieltymyksistä. Kivioja käyttää metodinaan kvantitatiivista sisällönerittelyä ja analysoi lööpin dynamiikkaa pohtimalla syitä myynnin taustalla. Kiviojan tutkimuksen keskeiset tulokset osoittavat, kuinka myyvyyttä lisäävät instituutioksi muuttuneiden julkisten henkilöiden erikoiset kuolemat, kansalliset merkittävät urheiluvoitot ja lähellä tapahtuvat katastrofit, kuten vantaalaisessa kauppakeskuksessa räjähtänyt pommi. Olennaisia piirteitä ovat tapahtuman poikkeuksellisuus ja avoin loppu, joka jättää jälkeensä vastaamattomia kysymyksiä. Seurapiiritapahtumista myydyimmäksi osoittautui linnan juhlat. Myyvyyttä lisäävät myös hätkähdyttävät kriisit tai kiinnostavien julkkisten erot. Lööppien aiheista yli viisikymmentä prosenttia koski julkisuuden henkilöitä, rikoksia ja niiden seuraamuksia 28 prosenttia sekä onnettomuuksia 8 prosenttia. (Kivioja 2004, ) Kiviojan tutkimus on ansiokas, mutta lööppitutkimukselle on vielä tilaa hänenkin työnsä jälkeen. Kiviojan näkökulma on myynnissä: millaiset lööpit ja etusivut kiinnostavat lukijaa. Hän eritteli niiden aiheita ja sai tulokseksi hieman Tapani Huovilan (2002) tutkimusta vastaavat tulokset. Olen eri linjoilla Huovilan ja Kiviojan tutkimusten suhteen, sillä lähden tavallaan ratkaisemaan arvoitusta toisesta päästä. Omassa tutkimuksessani kyse ei ole siitä, mitkä lööpit kiinnostavat lukijaa. Tutkimukseni pohjaa siihen, millainen lööppien kulttuuri on, millaisista palasista se rakentuu? Tutkimuskysymyksessäni en pohdi lukijan mieltymyksiä, vaan lööppiyhteiskunnassa vallitsevia arvoja. Lukija on suhteellisen passiivinen käsite omassa tutkimuksessani. 16

22 4.4. Ruotsissa lööppejä yli sata vuotta Lööppejä on tutkinut myös ruotsalainen Ulrik Volgsten (2005). Hän ihmettelee, miksei lööpeistä ole aiemmin tehty tutkimusta, vaikka ne ovat ilmestyneet Ruotsiin yli sata vuotta sitten. (Volgten 2005, 57.) Volgsten tarkastelee tutkimuksessaan muun muassa sitä, kuinka lööpit käyttävät persoonapronomineja. Kun 29-vuotias Anna puhuu siitä, miksi olemme uskottomia puolisoillemme, se houkuttelee lukijaa enemmän kuin psykologian laitoksen tekemä tutkimus uskottomuudesta. Volgsten selittää persoonapronominien houkuttavuutta tarpeellamme kategorisoida oma olemassaolomme. Kategorisoimalla olemistamme ja ympäristöämme tunnemme enemmän myötätuntoa esimerkiksi Annaa kohtaan, joka puhuu meistä eikä itsestään. Volgsten tarkastelee myös narratiivista logiikkaa, jolla lööpeissä annetaan tarkoituksia lööppikertomuksille. Hänen mukaansa lööpit eivät esitä yhtään jatkuvaa kertomusta eivätkä selitä tapahtumien syitä kokonaisvaltaisesti. Yleensä lööpissä lukee vain sitaatti, jossa todetaan esimerkiksi Olen käyttänyt huumeita yli kaksi vuotta, eikä annetaan mitään selitystä tapahtuneelle. (ibid ) 4.5. Amerikan tabloidit sensaatioita Suomalainen iltapäivälehdistö on mittakaavassaan amerikkalaisen tabloidijournalismin pikkuserkku. Suomessa otsikot eivät vedä vertoja amerikkalaisille otsikoille, jotka voivat suvereenisesti puhua kuolleina synnyttävistä äideistä, sormillaan näkevistä lapsista sekä kaljuista liikemiehistä, jotka kasvattavat uusia hiusimplantteja kainaloissaan. (Bird 1993, 46.) Supermarketien tabloideja tutkinut Elizabeth S. Bird (1993) jakoi tutkimuksessaan tabloidien sisällön eri luokkiin. Suurin ryhmittymä on julkkikset, joiden ihmissuhdeskandaaleja tabloidit rakastavat. (ibid. 44) Epätavanomaisella human interest -kategorialla Bird kuvaa ihmisistä kertovia juttuja. Nykyään enää ei herkutella huonoilla ihmiskohtaloilla, sillä amerikkalaiset haluavat lukea hyvin päättyviä, kummallisia ihmissuhdetarinoita tyyliin: Alligaattorimies ja apinanainen rakastuivat ensi silmäyksellä. Vauvat ja pikkulapset nostetaan liki jokaiseen kanteen, mutta positiivisessa kontekstissa. Lukijat nauttivat jutuista, joissa huonoista lähtökohdista tulleet lapset ovat selvinneet vaikeuksista. Birdin mukaan tabloideissa korostetaan lasten ja vanhemmuuden tärkeyttä. Jokainen perhe tähtää kauniiden lasten saamiseen. (ibid ) Ryysyistä rikkauksiin on Birdin kolmas kategoria. Näissä jutuissa ihmisistä tulee kovalla työllään miljonäärejä. Myös lottomiljoonäärit kuuluvat tähän kategoriaan. Vapaaehtoiset ja sankarit kategoria 17