1 Versio Lataa uusin versio sivulta

Transkriptio

1 1 Versio Lataa uusin versio sivulta

2 KIERTÄVÄ RAAMATTU Kollektiivinen, rajoitteeton e-kirja vähän kaikesta Projektiin osallistuneet Kansi: AS (varjohovi.net) Kirjoittajat: Wespa, Zeerios, Siipiniekka, Kirjuri 2 Versio Lataa uusin versio sivulta

3 SISÄLTÖ Alkusanat...4 Sääntöjä ja ohjeistuksia... 5 Wespa kirjoittaa: Maailmankuvani...6 Wespa kirjoittaa: Todellisuuden luominen...8 Wespa kirjoittaa: Runo Kultaisesta Kolikosta...10 Zeerios aka. Timo M. kirjoittaa: Ollaanko, vaiko eikö olla?...11 Siipiniekka kirjoittaa: Ero...13 Kirjuri kirjoittaa: Kelomaa...15 Tietoa kirjan eri versioista Versio Lataa uusin versio sivulta

4 ALKUSANAT Kiitos arvon lukija kun löysit tiesi perille tämän innostavan ja mielenkiintoisen kollektiivisen teoksen pariin. Nauti matkastasi. Kiertävä Raamattu sai alkunsa nuoren Wespa -nimimerkkiä käyttävän miehen päässä. Se oli kuin lamppu olisi syttynyt pään päälle. Hei miten olisi e-kirja, jota voisi aina jatkaa kuka haluaisi, sellainen kollektiivinen. Näin alkoi idean suunnittelu, joka oli lopulta aika helppoa. Ajatus oli saanut jo alkunsa ja nyt piti vain kirjoittaa johdanto, sekä suunnitella miten tuon kollektiivisuuden toteuttaisi. Sain ajatuksen, että homman voisi hoitaa keskitetysti. Kirjoitan alkuun jotain ja sitten pistän kirjan kiertoon -sivustolle, josta voi ladata luettavan version, sekä muokattavan version. Nimestä päätellen kirja voisi olla uskonnollinen raamattu, mutta sitä se ei ole. Kiertävän Raamattu -kirjan tarkoituksena on jakaa erilaisten ihmisten erilaisia ajatuksia maailmasta ja elämästä, kirjoittajana kuka tahansa. Ajatuksiin saattaa lukeutua myös uskontoa tai uskomusjärjestelmiä, mutta pelkästään kristillistä Raamattua tai vaikkapa Koraania tästä ei saa johtuen kirjoittajien erilaisista taustoista. Toivon kuitenkin, että Kiertävä Raamattu tulee herättämään erilaisia keskusteluja ehkäpä jopa myös erilaisten uskovien välillä. Ehkä kirja saa ihmisten silmiä avattua toisille mahdollisuuksille ja positiivisille sanomille monistakin uskonnoista. Kirja laajuudessaan ei kuitenkaan ole pelkästään uskonnollinen (jos sitä edes tulee olemaan), vaan sieltä voi löytää vähän mitä tahansa juttua laidasta laitaan, vaikkapa kalastusvinkkejä. Näin ainakin uskon, sillä tässä kirjan vaiheessa (0.1 versio) en voi vielä tietää mitä ihmiset tulevat kirjoittamaan ja, että kuinka suuri projekti tästä tulee. Vasta kirjoitan tyhjään kirjaan johdantoa. Tämä johdanto saattaa muuttua, kun kirja kehittyy ja kirjoittajia löytyy. Toivotan sinulle maukkaita kollektiivisia lukuhetkiä kirjamme parissa. Jos nautit, niin voit jakaa Kiertävää Raamattua kavereillesi. Myös kirjoitusprosessiin osallistuminen on sallittua. :) 4 Versio Lataa uusin versio sivulta

5 SÄÄNTÖJÄ JA OHJEISTUKSIA Kirjan kaikenlainen jakaminen ja tulostaminen on sallittua muokkaamattomana. Jakaessasi kirjaa tulostettuna tai e-kirjana esim. sähköpostilla et saa muokata kirjasta mitään kohtia. Myynti tai voiton tekeminen kirjalla tai sen osittaisella sisällöllä on kiellettyä. Kirjasta saa lainata vapaasti kohtia kunhan mainitsee e-kirjan nimen, kyseisen osuuden kirjoittajan nimen tai nimimerkin, sekä kirjan latauspaikan Jos haluat osallistua kirjoitusprojektiin lue lisää osallistumisesta täältä. 5 Versio Lataa uusin versio sivulta

6 Wespa kirjoittaa: MAAILMANKUVANI Kuvani ympäröivästä maailmankaikkeudesta on muuttunut aikojen saatossa paljon. En ole koskaan nähnyt itseni sopivan mihinkään tiettyyn muottiin nykyisistä uskonnoista ja olen kehittynyt jokseenkin vapaaseen suuntaan. Olen poiminut monista uskonnoista itselleni toimivia ajatuksia kuunnellen samalla oman sydämeni ääntä, jota voi kutsua myös nimellä oma sisäinen totuus. Jo lapsena olen nähnyt itseni hieman erilaisena muista ja nähnyt moniin tilanteisiin valmiita ratkaisuja. Olen miettinyt, että miksi ihmiset eivät voi ajatella tai tehdä asioita helpommin ja katsoa tilanteita suoraan silmiin. Tavallaan olen siis ollut virheen korjaaja vaikka samaan aikaan näen, että mikään ei ole pohjimmiltaan virheellistä. On vain kokemus oikeasta ja väärästä. Joku on virheellistä vain silloin jos se on vastoin omaa syvempää halua, eli sitä oikeata itseämme. Olen myös ajansaatossa miettinyt, että miksi kilpailla erilaisista asioista kun voittaminen ja häviäminen ei ole koko asian ydin? Yhteiskunta on luonut meille tietyn kollektiivisen uskomusjärjestelmän, jossa kilpaillaan ja pyritään olemaan voittaja. Kaikki on alkanut jo pienestä pitäen perheen omien järjestelmien kautta jotka on jo aikaisemmin opittu yhteiskunnan kautta. Vanhempi veli on viisaampi kuin nuorempi veli tai, että isää pitää kuunnella, kun hän on vanhempi ja sitä kautta viisaampi. Myös koulussa on pyritty kilpailemaan erilaisissa lajeissa, mm. jalkapallon ja urheilun kautta, myös arvosanoilla ja kokeilla. Häviämistä on pidetty huonona ja suorittaminen on ollut pääasia. Oma sisäinen tietoni on ohjannut minut polulle enkelten ja rinnakkaistodellisuuksien maailmaan. Kaiken pohjana on maailmankuvani kvanttifysiikasta ja siitä, että kaikki ovat yhtä all is one and the one is all. Minusta on tullut Panteisti, joka maailmankuvaltaan siis uskoo maailmankaikkeuden olevan hän itse ja näkee kaiken Jumalallisena osana itseään. Näen jokaisessa osan itseäni ja tiedän, että minä olen hän, vaikka minulla onkin hetkellinen ihmiskokemus erinäisyydestä tuhoon henkilöön. Tiedostan erinäisyyden olevan kuitenkin pohjimmiltaan illuusiota vaikka kokemus siitä aistitaankin aitona. 6 Versio Lataa uusin versio sivulta

7 Kuitenkin nähdessäsi, kuullessasi, haistaessasi, maistaessasi, tuntiessasi jne. jotain on se osa todellisuuttasi ja kokemustasi ja sitä kautta suoranaisesti sinua itseäsi. Deepak Chopra kertoo mielestäni hyvin tästä yhdessä videossa. Videossa hän syventyy kertomaan tieteellisesti miten kaikki on yhtä ja todellisuus on meidän luomamme. Aistimme erilaisia magneettikentän värähtelyjä jotka aivomme tulkitsee. Ruusu ei kuitenkaan itsessään ole punainen vaan kuva punaisesta kehittyy aivoissamme/tietoisuudessamme. Uskon vahvasti, että kaikki mahdollinen tapahtuu ja olemme vain yhden kuplan sisällä. Käyttämällä mielikuvitustasi tai vaikka nukkuessasi olet yhteydessä tähän loputtomaan todellisuuteen. Kuvitellessasi vaikkapa yksisarvisen tai vaikkapa tontun olet yhteydessä todellisuuteen, jossa nämä ovat todellisia fyysisiä tai vähemmän fyysisiä olentoja. Kaiken lisäksi teet näin aina, olet aina yhteydessä johonkin todelliseen, on se sitten suoraa tai ei... Monet tiedemiehet uskovat mm. kvanttifysiikan perusteella, että loputtomat rinnakkaistodellisuudet ovat mahdollisia. Sinuja esim. on loputon määrä. Yhdessä todellisuudessa sinulla on nyt punainen paita ja toisessa saatat olla 10cm pitempi... Lopulta kaikki mahdollisuudet ovat mahdollisia. Jossain rinnakkaistodellisuudessa saattaa vallita erilaiset fysiikan lait, tämä voidaan aistia toisena dimensiona, vaikka sen synty onkin saattanut johtua vain pienestä muutoksesta esim. maailmankaikkeuden syntyessä. Maailmankaikkeuden ollessa loputon erilaisine tasoineen ja dimensioineen, sekä erilaisine tilanteineen ja rinnakkaistodellisuuksineen mahdollistaa sen, että sinä ollessasi vaikka meditaatiossa tai normaalissa mielikuvituksesi maailmassa olet yhteydessä johonkin todelliseen, joka on yhteydessä sinuun. Koska kaikki mahdollinen tapahtuu jossain, niin käydessäsi keskustelua valkoiselle yksisarviselle mielikuvituksessasi se tapahtuu ja on todellista tiedon siirtoa, koska on olemassa yksi (rinnakkais)todellisuus, jossa valkoinen yksisarvinen kuvittelee puhuvansa juuri sinulle. Yhtä paljon kuin sinä pysyt kuvittelemaan täydellisen enkelin, niin yhtä paljon täydellinen enkeli pystyy kuvitteleman sinut. Tästä pääsemmekin mielenkiintoiseen aiheeseen, joka on todellisuuden luominen. Teenkin siitä oman aiheensa tuohon alle. :) 7 Versio Lataa uusin versio sivulta

8 Wespa kirjoittaa: TODELLISUUDEN LUOMINEN Todellisuuden luomisesta olen kertonut aika paljonkin eri sivustoilla, mutta koitan nyt syventyä siihen vielä tarkemmin omasta näkökulmastani ihmisenä ja osana tätä koko kaikkeutta, jota joku voi kutsua nimellä luoja. Koemme olevamme yhdessä eteenpäin kulkevassa todellisuudessa, mutta mikään ei voisi olla sen kauempana totuudesta jos katsomme asiaa isommasta perspektiivistä. Kokemus yhdestä todellisuudesta on aito, mutta miettikäämme mikä tuo yksi todellisuus lopulta on. Se on osa monia erilaisia tapahtumia, kokemuksia, ajatuksia ja uskomuksia. Se sisältää monenlaisia eri tasoja. Se sisältää asioita joita tapahtuu ja joita uskomme tapahtuneen, sekä asioita joita uskomme tapahtuvan. Ainut johon voimme tietoisesti vaikuttaa realistisesti on nykyhetki. Kerron teille salaisuuden. Jokainen ajatuksesi, jokainen uskomuksesi, jokainen tekosi, sisäinen olemuksesi, sekä tunteet kaikki luovat todellisuuttasi. Tästä kertoo mm. vetovoiman laki. Sinä olet oman todellisuutesi luoja. Sinä loit tämän tekstin itsellesi luettavaksi! Kuulostaa hämmästyttävältä, eikö? Sitä se onkin, sillä miten sinä voit luoda tekstin, jonka minä kirjoitin? Tästä pääsemme taas siihen totuuteen, että sinä ja minä olemme yhtä. Meillä on kokemus siitä, että sinä luet tekstiäni, mutta lopulta se on yhtä paljon sinun luomaasi kuin minun. Sinä olet minä ja minä olen sinä. Sinä et ole pisara meressä, vaan olet meri pisarassa... Miten sitten voit luoda tietoisesti todellisuuttasi? Se on helppoa, jos tiedät ja tunnet sen olevan. Katsos kaikki riippuu siitä miten asennoidut tilanteisiin ja mitä tunnet sisälläsi. Jos sinulla on huono asenne ja pelko sisälläsi jostain tilanteesta, niin se saa helposti aikaan sitä vastaavan tilanteen. Tästä johtuen itsevarma henkilö saa epävarmaa henkilöä useammin työpaikan. Tärkein asia on itseluottamus, rakkaus, sekä oman itsensä hyväksyminen sellaisena kuin se on. Voit luoda täysin vapaasti mitä haluat, mutta sitä ennen sinun on selvitettävä pelkosi ja tiedettävä, että sinä olet mitä haluat. Jos sinulla on uskomus siitä, että et ansaitse puolisoa, niin silloin luot sitä vastaavan tilanteen. Jos uskot niin, niin kysy itseltäsi tärkeä kysymys, kysy miksi joku uskoo niin ja miksi olen ottanut sen uskomuksen? 8 Versio Lataa uusin versio sivulta

9 Kerron sinulle toisen salaisuuden. Olet sitä mitä haluat. Kaikki ajatukset, jotka ovat haluasi vastaan eivät ole sinua, vaan jonkun toisen uskomuksia. Siksi niitä kutsutaan taakoiksi, koska ne eivät kuulu sinun kannettavaksesi. Ironista kyllä, mutta sinun oma sisäinen totuutesi ei paina yhtikäs mitään, se on kevyempää kuin ilma. Huono olo ja masennus tulee siis muualta, pohjimmiltasi olet rakkaus, se jollaisena synnyit ja osan lapsuudestasi vietit. Se vapaa ja iloinen ihminen. Se jumalainen olento. Olet kuitenkin ottanut vastaan seikkailun jonka kautta sinusta on tullut nykyinen sinä ja olet oppinut matkalla paljon erilaisia asioita, mm. kokemaan sitä mitä sinä et ole, jotta tietäisit tarkemmin sen mitä sinä olet. Voit tutustua aiheeseen lisää myös psykologisesta näkökulmasta hankkimalla lisää tietoa siitä mitä on ego ja mikä on sisäinen oikea itsesi. Helppona vinkkinä annan sinulle tunteet. Tunteilla voit mitata oman sisäisen itsesi. Kun tunnet syvää rakkautta tai iloa jotain asiaa kohtaan, niin se on sinua itseäsi, kun taas ajattelet asiaa negatiiviselta näkökannalta, esim. peläten se ei ole omaa itseäsi. Näitä seuraamalla voit tiedostaa mitä olet ja mitä luot. Muista kuitenkin, että lopulta palaat aina rakkauteen, koska se on sinun sisin olemuksesi jota et voi koskaan paeta. Seuraa suurinta iloasi, unelmoi ja toteuta unelmiasi. Anna maailmankaikkeuden tuoda asioitasi nenäsi eteen koettavaksi luottamuksen ja ilon kautta. Nauti siitä mistä olet nyt, koska se on luonnollinen olotilasi. Jos et nauti, niin kysy itseltäsi miksi valitsen nyt itselleni masennuksen? tai sano simppelisti itsellesi minä olen rakkaus ja koen sen nyt. Tässä oli joitain kauniita asioita joita olen matkani aikana ihmisenä ollessa oppinut. Toivotan sinulle hyviä lukuelämyksiä ja kirjoittelen mahdollisesti tänne jotain lisääkin. Kiitos. :) 9 Versio Lataa uusin versio sivulta

10 Wespa kirjoittaa: KULTAINEN KOLIKKO Tunteaksesi kolikon ei riitä, että katsot vain etupuolta. Sinun on käännettävä se ja katsottava myös sen takaosaa. Tämä on kuitenkin vasta pintapuolista. Tunteaksesi oikeasti koko kolikon, on sinun porauduttava sen sisimpään. Vain silloin tiedät koko kolikon. Millainen kolikko sinä olet? Miten katselet toisia kolikoita? :) 10 Versio Lataa uusin versio sivulta

11 Zeerios aka. Timo M. kirjoittaa: OLLAANKO, VAIKO EIKÖ OLLA? Olemmeko tässä maailmankaikkeudessa ainoat älyllistä elämää omaava planeetta? Onko tämä mitenkään mahdollista? Miten juuri tämä planeetta olisi ainoa paikka missä elämä olisi kehittynyt näinkin pitkälle? Vai olemmeko sittenkään kehittyneet niin paljon kun kuvittelemme? Nämä ovat kysymyksiä, joihin tiedemiehet hakevat vastauksia päivittäin. Aika näyttää mitä tuleman pitää. Itse olen sitä mieltä ettei ole mahdollista, että juuri tämä planeetta olisi ainut elämää omaava planeetta maailmankaikkeudessa. Se ei vaan ole mitenkään mahdollista. Sen itsekin olen lukenut jostain, että tämä planeetta syntyi samaan aikaan kuin aurinkokunnan muutkin planeetat. Aijaa? Ja tähän planeettaan on iskeytynyt sen jälkeen monenlaista muuta möhkälettä. Ei ole mitenkään mahdollista, että kaikki elämää tuottava alkuaine olisi juuri iskeytynyt tähän ainoaan palloon. Ja jos näin on, niin on käynyt kyllä huono tuuri. Mutta onhan tuolla muitakin aurinkokuntia ja galakseja. Niissä on pakko olla samanlaisia planeettoja kuin tämä. Ei se vaan ole mahdollista, ei sitten millään, ettei olisi. Mahdollisesti näissä toisissa planeetoissa elää paljon kehittyneempää elämää kuin täällä. Voi olla myös paljon alkukantaisempaa elämää. Ei niistä voi tietää ennen kuin ne löydetään tai joku sieltä päin ottaa meihin yhteyttä. Vai onko sieltä jo otettu yhteyttä? On todistettavasti löydetty viitteitä taivaista tulleisiin vierailijoihin jo muinaisista seinämaalauksista. Lentäviä aluksia esittäviä esineitä löydetty ympäri maailmaa eri kulttuureista. Rakennelmia joiden rakentaminen muinaisilla menetelmillä on todettu mahdottomaksi. Kaikenlaisia juttuja, entäs jos jotkut vaan ovat olleet niin fiksuja jo silloin ja osanneet rakentaa sellaisia rakennelmia? Mitä jos jotkin muinaiset kansat ovat olleetkin tekniikan kehityksessä jo niin korkealla että ovat jättäneet tämän planeetan ja ottaneet kaiken tekniikan mukaansa? Tai laitteisto perustunut orgaaniseen materiaaliin joka on hajonnut ajan myötä. Ei sitä koskaan tiedä? Elokuvien myötä ufot ovat nykyään ns. joka päiväistä hömppää. Onhan ensimmäinen ufo-kirjakin julkaistu jo ennen lukua (H.G. Wells - War of the Worlds (1898)). Ensimmäinen ohjelma mediassa oli 1938 radiossa esitetty kuunnelma, jossa asialla olivat Orson Welles ja Howard Koch. Kuunnelma oli tehty kuulostamaan tavalliselta uutislähetykseltä. Realistisesti toteutettu kuunnelma sai kuulijat luulemaan sitä aidoksi, joka aiheutti pientä paniikkia kuulijoiden keskuudessa. 11 Versio Lataa uusin versio sivulta

12 Ensimmäinen ufo-havainto tehtiin 1947 kesäkuun 24. päivä Kenneth Arnoldin toimesta Washingtonin osavaltiossa. Roswellin tapaus sattui sitten Heinäkuun 3. päivä. Joten mitä onkaan tekemistä toisella maailmansodalla tämän kanssa. Ensinnäkin, tarinoiden mukaan Saksalaisilla oli niihin aikoihin näitä outoja lentäviä sikareita jo ilmassa silloin. Aiheesta löytyy dokumenttejakin. Tosin omasta mielestä yhtään ihmeellistä koska, kyllähän kaikki tietää että saksalaiset käytti pieniä ilmalaivoja jo ensimmäisessä maailmansodassa tähystykseen, yöllisiin tiedusteluihin ja pommitukseen. No mutta, ajatellaan että oli jotain lentäviä lautasia. Toisen maailmansodan päätyttyä ja sen aikanakin, USA palkkaa suuren osan saksalaisista tiedemiehistä omiin hommiinsa ja hyödyttömät sitten tapettiinkin sotarikollisina. Näin ollen amerikkalaisilla onkin samaa tekniikkaa. Kenneth Arnoldin havainnon ja Roswell tapauksen jälkeen Hollywoodissa innostuttiin aiheesta ja elokuvia alkoi tulemaan liukuhihnalta. Elokuviin oli lisätty nämä ulkoavaruuden oliot. Joissakin ne olivat ihmismäisiä ja joissakin isopäisiä jne. On myös totta, että muinaisissa kulttuureissa on törmätty näihin jumalallisiin olentoihin seinämaalausten ja muiden kirjoitusten perusteella. Ihan niin kuin Jeesus ja kumppanit. Mutta ota noista nyt sitten selvää. Kaikki voi olla vaan taruja, iltasatuja tai kansantarinoita. Oma mielipiteeni on se että, we are not alone in this humongous cosmos. Joo, kirjottelin pikku iltasadun lukijoiden iloksi. Jos jaksoit lukea niin taisi olla jännää? 12 Versio Lataa uusin versio sivulta

13 Siipiniekka kirjoittaa: ERO Laura muuten. No? Laura oli menossa ulos. Hän tarvitsi tupakan. Tää ei enää toimi. Lauran sydän pomppasi ja tippui sitten monta tuumaa alemmas. Hänestä tuntui, kuin jääkylmä kivi olisi tippunut hänen sydämelleen. Mitä sä meinaat? Mä meinaan, ettei tää enää toimi, Mikko sanoi uudelleen. Mä en enää voi olla sun kaa. Sä tiiät sen itekin. Niinhän Laura tiesi. Mikko asui Jyväskylässä. Koko kesän mies oli paasannut siitä, miten joutuisi syksyllä palaamaan. Laura oli pelkkä kesäheila. Silloin se oli tuntunut hyvältä ajatukselta. He tuijottivat toisiaan jonkin aikaa. Laura tajusi palelevansa ohuen aamutakin alla. Äskeisen seksin pehmeä jälkimaku oli hetkessä muuttunut myrkyksi. Lauraa melkein oksetti. Mitä sä aiot tehdä? Mikko ei ollut valmis vastaamaan. Laura yritti olla katsomatta hopeista kihlasormusta, joka komeili Mikon vasemmassa kädessä. Sä oot se joka oot likainen, hän sanoi äänettömästi parantaakseen kurjaa oloaan. Mul ei oo ees heilaa...miks mä suostuin tähän? Mitä sä aattelit sanoa Liisalle? Ei sen tartte tietää, Mikko vastasi tuimasti. Hoitakoon omia asioitaan. Laura istui. Kauas Mikosta, joka kyyristeli yksin sängyllä, jonka lakanoiden välissä tuoksuivat hajuvesi ja hiki. Mikon kasvoille alkoi kohota ärtymys. Kuule Laura. Kun mä tapasin sut, me sovittiin et me nähtäis pari viikkoo ja sulle se oli okei. Tää oli sovittu juttu. Mikä sua risoo? Haluutsä rahaa, vai? Mä mitään rahaa tartte. Mul on työ. Lauran äänessä kuulsi itku, vaikka hän yritti olla, kuin ei olisi moksiskaan. Jotenkin hän oli luullut, että Mikko muuttaisi mielensä ja jäisi Helsinkiin. Ensimmäinen kerta oli ollutkin ok. Toinenkin kerta oli ollut ihan ok. Nyt mikään ei enää ollut ok. Miks mun on pakko rakastuu varattuun mieheen? Eiks vähempi sit kelvannu? 13 Versio Lataa uusin versio sivulta

14 Mikko ei ollut Lauran ensimmäinen, eikä näemmä viimeinenkään. Kariutuneen parisuhteen jälkeen Laura oli takertunut irtosuhteisiin siinä luulossa, että säästäisi jotenkin sydäntään. Eikä hän edes ollut kaivannut kenenkään seuraa enempää kuin viikon tai pari... Kunnes hän tapasi Mikon. Mikon seurassa hänellä oli hyvä olla. Ei enää, Laura ajatteli itsekseen, kun Mikko hitaasti kumartui sängyn reunan yli ja alkoi pukemaan vaatteitaan päälleen. Mikon ympärille oli kohonnut näkymätön muuri. Hän oli vihainen. Niin oli Laurakin. Mä soitan Liisalle. Ei sul oo sen numeroo, Mikko vastasi kylmästi. Mä katon sen nimen netistä, Laura vastasi uhmakkaasti. Sit mä kerron sille, millasen ääliön se aikoo naida. Sä petit sitä ja nyt sä kylmästi palaat takaisin sen luo. Etkä sä ees aio kertoo sille. Ei sen tartte tietää! Mikko huusi. Mitä se hyötyy siitä, et se tietää? Ei mitään. Tajuutsä, ei mitään! Lauran ääni oli jääkylmä kun hän kysyi: Rakastat sä ees sitä? Mikko heitti häneen raivoisan katseen. Aiheesta ei ollut lupa puhua. Se oli järkiavioliitto. Mikko saisi jalan oven väliin firmassa naimalla pomon tyttären. Liisa taas taisi rakastaa Mikkoa ihan oikeasti. Haist paska. Et sä ansaitse mua kuitenkaa. Laura nousi ja kaappasi vaatteensa. Hän oli käytävässä jo ennen kuin Mikko ehti huutaa. Laura kaivoi farkkujensa taskusta kännykän, johon näppäili kaverin numeron. Hei. Ootsä kotona? Saammä tulla käymään? Joo, mä pääsen ratikalla siihen. Hän oli jo lopettamassa puhelun kun lisäsi äkisti: Nii ja käy Alkossa, jos viittit. Mä maksan. Minnan ei tarvinnut kysyä. Hän tiesi. Laura katkaisi puhelun, puki vaatteet päälle käytävällä pelkäämättä liemmin Mikkoa kuin naapureitakaan. Astuessaan ulos kirpeään syysilmaan hän tunsi olevansa toinen nainen. 14 Versio Lataa uusin versio sivulta

15 Kirjuri kirjoittaa: KELOMAA Kelomaa Kelomaa, se ei ole niin kaukana kuin luulisi, mutta niin kaukana ettei siitä puhuta matkailuesitteessä tai kuulla kahvipöydän aiheena. Jos olisit nähnyt sen omin silmin, kuvailisit sitä luultavammin sanoin Miksi kukaan ei ole rakentanut tähän kaupunkia. Tai Onpas jännännäköinen puisto, johon virkaintoiset puistoteknikot eivät ole saksiaan laskeneet. Keskeisin ja näkyvin osa Kelomaata lienee ikivanha aarniometsä. Sille ei ole nimeä, se vain sattuu olemaan luonnon muokkaamaa metsäaluetta, johon ihminen ei ole kädellään tai koneellaan kajonnut. Eikä kukaan maanmittaaja sitä ole koskaan sattunut mittaamaankaan, sillä epäilemättä kukaan kuin sen omat asukit eivät ole sitä nähneet, saati kulkeneet. Metsää voisi sanoa Kelomaan ainoaksi kolkaksi, missä elävä olento voi ilman pelkoa ja selviytymisen vimmaa elää. Epäilemättä juuri siksi se on Kelometsän asutuin kolkka. Metsää reunustaa jättiläismäisten punapuiden muuri, joka suojelee sen asukkeja kuin puinen linnake. Metsä on mitä luultavammin on seissyt siinä tuulten piestävissä niin kauan kuin historiaan on mahdollista katsoa. Metsän omituisin ja kaunein ominaisuus lienee sen kymmenmetrinen vesiputous, joka alkaa tyhjästä ja loppuu tyhjään, se on kuin sateenkaari, sen päitä ei löydä koskaan. Metsän poikki juoksee myös joki, joka kiitää myös halki niittyjen. Se on kaivertanut uumaansa vuosien saatossa jopa peruskallioon ja uhmaa niin luontoäidin vahvaa tahtoa kuin kuin kuu auringon valtaa taivaalla. Huhutaan, että joen metsänpuoleisen päädyn tuolla puolen on portti toiseen maailmaan. Kukaan ei voi todistaa tätä tietoa, joten se on pysynyt otusten keskuudessa vain huhuna satoja vuosia. Näitä kahta seikkaa luukuunottamatta, Kelometsä on aivan tavallinen niin kuin tavallinen milloin missäkin käsitetään metsä. Kelomaan omien asukkaiden mielestä metsä on vain metsä, ei sen enempää, ei sen vähempää. Aarniometsää ympäröi suuret niityt. Niille on jopa annettu nimet jossakin kohti Kelomaan historiaa. Nimi kertoo niityistä kaiken oleellisen ja tarpeellisen tietää; ikuisen tuulen niityt. Tuuli on puhaltanut niityillä niin kauan kuin Kelomaan on ollut olemassa, tai ainakin niin kauan kuin historia sen näkee. 15 Versio Lataa uusin versio sivulta

16 Vanhimmat puut voisivat kertoa päivästä, jona tuuli lakkasi puhaltamasta ja niitty oli vain niitty, jossa ruoho kasvoi vallattomasti ja aurinko lämmitti pieniä tassuja ja käpäliä, mutta puuthan eivät luonnollisesti kerro yhtikäs mitään, ellei hiljenny täysin ja kuuntele lehtien havinaa. Yleensä elämä ikuisen tuulen niityillä on jonkinasteista ainaista seikkailua ja kamppailua luonnonvoimia vastaan. Ei ole helppoa elää kun tuuli puhaltaa kokoajan pienen sopulin vastakarvaan, eikä anna hetken rauhaa taivaltaa rauhassa kohti kotia. Niityillä kasvaa vain yksi suuri puu, linnut sanovat sitä matriarkaksi, mutta muille se vain on puu. Se on epäilemättä monta tuhatta vuotta vanha, mutta seisoo silti sitkeästi majakkana tuulisella niityllä ja näyttää suuntimaa taivaanlinnuille ja toimii maamerkkinä pienille eläjille maan pinnalla. Suurin osa metsänasukeista ei ole koskaan nähnyt, saatikka käynyt niityillä. Vain metsän sisukkaimmat ja vahvimmat eläimet ovat olleet auttamassa silloin tällöin niitynväkeä tuulisissa töissään. Usein siitä vain kerrotaan tarinoita ja satuja, mutta kaikki tietävät sen olemassa olon, se on siinä ja se pysyy siinä. Kukaan tai mikään ei ole koskaan uskaltanut ottaa selvää mihin Kelomaa loppuu ja mitä sen toisella puolella on, mutta mitä iloa sen tietämisestä olisi, koska ei pieni siili sinne uskalla käpäläänsä laittaa. Lienee selvää, että Kelometsää ei ikinä löydetä ihmisen toimesta, mikä antaa aihetta iloon, sillä emme tarvitse enää uutta ostoskeskusta tai turistirysää viemään näiden eläinten kotia. Emmehän? Simeon - Se on pieni poika! Tuo huuto kaikui Kelomaan ainoassa metsässä yönä, jona kuu paistoi tavallista kirkkaammin ja lumoavammin, jotkut ehkä voisivat sanoa sen nauraneen koko yön, niin iloiselta se näytti. Ehkä se oli yö, jolloin kuu antoi osansa veikeydestään ja villistä mielestään pienelle siilille nimeltään Simeon. Simeon oli täysin normaali siili, marjoja ja sieniä popsiva piikkipallero. Eräs asia hämmensi kuitenkin hänen vanhempiaan. Simeonin mielikuvitus oli villi kuin juokseva puro, sitä ei kahlinnut mikään. Ennen kaikkea häntä kiinnosti suunnattomasti isänsä tarinat valtavista, alavista niityistä, joissa tuuli ei koskaan lakannut puhaltamasta ruohon kortta karrelle. Simeon haaveili usein pääsevänsä katselemaan noita niittyjä isänsä matkassa, mutta isä ei missään nimessä tahtonut poikaansa niin vaarallisille matkoille. Simeonin oli tyytyminen kuuntelemaan vain isänsä tarinoita tästä Kelomaan ihmeestä ja matkailemaan sinne unissaan. 16 Versio Lataa uusin versio sivulta

17 Simeon vietti usein päivänsä kuuntelemassa vanhan Sasseli-Sopulin tarinoita entisaikojen sankareista, jotka auttoivat heikompiaan ja elelivät suurissa kelopuissaan aina valmiina seikkailuun. Kuunneltuaan aikansa Sasselin tarinoita hän kiirehti leikkimään pienen kotikolonsa lähistölle suurta siilisankaria, joka pelasti Kelomaan kerta toisensa jälkeen. Vaikka Simeon kuinka rakasti sankareita ja tarunhohtoisia seikkailuja, oli hänen kiintymyksensä äitiään kohtaan mittaamatonta. Äiti oli Simeonille kaikki kaikessa, olihan hän aina huolehtinut Simeonin elämästä ja siitä, että hän saisi olla rauhassa pahalta maailmalta. Hän tekisi mitä tahansa vanhan äitimuorinsa hyväksi ja kaivaisi Kelomaan jokaisen kuopan ylösalaisin, jos tarve niin vaatisi. Simeonin isä oli usein poissa, milloin missäkin maailman kolkassa, tekemässä milloin mitäkin. Edes äiti ei tiennyt, mitä isä teki pitkillä matkoillaan vaan totesi usein lyhyesti. - Kyllä hän palaa takaisin, ja hänellä on varmasti iltakaupalla tarinoita kerrottavanaan, äiti sanoi ja jatkoi pienten sienten ryöppäämistä. Kun Simeon täytti kaksi pitkää siilinvuotta, hän ajatteli toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa. Hän kiiruhti pitkin jokea majavien suurelle, puista rakennetulle padolle. Majaville Simeon oli tuttu näky. Hän usein katseli majavia tekemässä patoaan suuremmaksi ja mahtavammaksi. Usein hän mietti, miksi pato täytyy tehdä keskelle jokea. Eikö sitä voisi tehdä aukealle metsälle, ainakaan kukaan ei voisi jäädä virran vietäväksi. Häntä myös suuresti ihmetytti, että majavat rakensivat samaa patoa vaikka kuinka kauan eikä se näyttänyt koskaan valmistuvan niin, että sen voisi jättää vain olemaan. Mutta nyt Simeonilla oli jotain aivan muuta mielessään. Hän juoksi minkä pienistä käpälistään pääsi padolle. - Mauno! Mauno! Simeon huusi innoissaan -onko se valmis? Hän kysyi pilke silmissään. - Kyllä se on, eräs majavista hyppäsi alas padon päältä ja käveli metsän reunaan. Simeon oli pyytänyt Maunoa tekemään hänelle koivusta pikkuruisen miekan, jotta hän voisi olla kuin mahtavat sankarit, miekkaansa myöten. Mauno oli luvannut tehdä sen hänen syntymäpäiväksi ja lupasipa hän veistellä hänelle pajusta pienen tupenkin. Mauno palasi tassuissaan pieni vyötetty huotra, jossa pienen pieni miekka. Mauno sitoi huotran Simeonin ympäri. - Istuu kuin valettu, Mauno tuumasi. - Se on täydellinen, Simeon nappasi miekan tupesta ja katseli sitä hetken. - Kiitos Mauno. 17 Versio Lataa uusin versio sivulta

18 - Hyvää syntymäpäivää Simeon, Mauno sanoi hiljakseen ja lähti rakentamaan ei koskaan valmistuvaa patoa. Simeon rynnisti kotikoloonsa ja yllättyi nähdessään äitinsä hänen pienestä kuononpäästään kuului pieni onnenniiskaus. Äitimuori piteli tassuissaan vihreänharmaata viittaa ja pientä pussukkaa. Se oli juuri sellainen, mistä Simeon oli haaveillut ja salaa toivonut saavansa sellaisen syntymäpäivälahjaksi. Äiti oli kai kuunnellut hänen yöllisiä supinoitaan pienelle käpylehmälle ja ajatellut tehdä poikansa syntymäpäivästä ainutlaatuisen. - Hyvää syntymäpäivää pikkuinen, äiti sanoi ja halasi Simeonia. Simeon vetäisi viitan päällensä ja sitoi pussukan miekkansa huotraan. Hän näytti ihka oikealta siilisankarilta. Enää Simeonilta puuttuisi vain seikkailu ja hänestä kerrottaisiin satuja sopuleiden kolossa. Pitkän syksyn leikit. Tuhinaa, pyörähdys, toinen ja kolmas. Miekka heilui villinä ilmassa kun Simeon näytti taitojaan Rurik-ruisrääkälle. Simeon juoksi muutaman askeleen, ponnisti ja löi pienellä puumiekalla suuren sienen jalkaan. Sieni heilahti, mutta ei kaatunut. Simeon jatkoi sienen jalan katkaisemisyritystä, mutta tuloksetta. Enää kuului vain väsyneen pikkusiilin tuhinaa. - Ei tästä tule mitään, Simeon voivotteli ja katseli miekkaansa. - Se on aivan liian tylsä. - Tao, tao pikkusiili ison sienen jalkaa, Rurik nauroi ovensaranamaisella äänellään. Rurik seisoskeli joen rannassa ja katseli Simeonin sienenkaatoyritystä. Syksy oli pitempi kuin pitkiin aikoihin, se oli kestänyt jo usean kuukauden ja keväästä ei näkynyt merkkiäkään. Kelomaassa vuodenaikojen kierto on tyystin unohtanut talven. Kesä, syksy, kevät. Se sopi eläimille hyvin, ruokaa oli aina saatavilla ja sitä riitti kaikille. Simeon katseli ylös taivaalle ja huomasi siellä lintuparvia. - Mikset sinä lennä? Simeon kysyi mietteliäänä. Rurik katseli hiljaa taivaalle. - Minä juoksen! Hän huudahti varoittamatta ja lähti kömpelöön juoksuun joen piennarta pitkin. Hän pääsi vain muutaman metrin ennen kuin kaatui nokalleen maahan. Simeon juoksi Rurikin luo ja auttoi tämän ylös. Rurik piteli surullisena katseensa maassa. - En minä osaa mitään, hän niiskutti ja räpytteli siipiään. - Ei saa luovuttaa koskaan, Simeon sanoi niin varmalla äänellä kuin osasi. - Sinä lennät vielä jonain päivänä nopeammin ja korkeammalle kuin muut. 18 Versio Lataa uusin versio sivulta

19 Syksy ei tuntunut loppuvan koskaan, sää oli oli paikoitellen todella kylmää sillä mittapuulla mihin ennen oli totuttu. Hyinen syksy tarkoitti niukkaa ruoansaantia ja vaikeita oloja eläimille. Simeonin äiti oli osannut varautua pitkään ja kylmään syksyyn ja oli säilönyt sieniä pieneen maakellariin pahan päivän varalle. Vaikka nälkä ei vaivannut vatsaa, silti jokin outo tunne vaivasi pientä siiliparkaa iltaisin. Se oli huoli isästä, joka syksyn tullen oli taas lähtenyt ikuisten tuulten niityille auttamaan tulvivan joen takia kotinsa menettänyttä saukkoyhteisöä. Joka päivä hän toivoi isänsä palaavan matkaltaan ja kertovan jännittävän tarinan tämänkertaisesta seikkailusta. Viikkoja kului, eikä isää näkynytkään matkaltaan, se myllersi Simeonin mieltä ja valvotti häntä öisin. Yön pimeinä tunteina hän livahti ulos ja käveli ruohikossa tuhisten ja mietti, miten päästä äidin kielloista huolimatta etsimään isäänsä. Kuukausi pitkää syksyä kului. Ei näkynyt isää, ei loppua kylmyydelle. Aamuisin joen hiljaisiin kohtiin oli alkanut muodostua jääpeitettä, joka meni rikki pienimmästäkin kosketuksesta,. Vaikkakin jää oli heikkoa, se kertoi karua totuutta; yöpakkaset tekivät tuloaan. Pakkanen on hengenvaarallinen eläimille, jotka ovat tottuneet elämään aina lämmössä ja auringonvalossa, se on vaarallista kaikille. Oli kylmä syysaamu, Rurik ja Simeon olivat joen rannalla touhuamassa niitä näitä. Simeon rikkoi miekallaan ohuen jään joen reunasta. Se hajosi helposti jo kevyestä kosketuksesta. Hän koitti vettä tassullaan. - Kylmää, hän sanoi ja ravisti tassuaan. - Kohta emme voi edes juoda, Rurik totesi alakuloisesti. - Kevät on aivan liian myöhässä. - Minusta tämä ei ole sattumaa, joku tai jokin tekee tämän tahallaan. - Mutta eihän kukaan voi hallita taivaita tai säitä, Rurik kummasteli. - No mikä sitten päättää milloin sataa vettä ja milloin paistaa aurinko? Rurik jäi katselemaan mietteliäänä joen pintaa ja ei keksinyt mitään sanottavaa. Yhtäkkiä Simeon lähti nelistämään joen reunaa pitkin kuin vapaaksi päästetty supikoira. Hän juoksi pitkän matkaa ilmaa nuuskuttaen kunnes pysähtyi yhtä nopeasti kuin oli juoksun aloittanutkin. Rurik saapui pian hänen rinnalleen hengästyneenä. - Mitä tapahtui? - Etkö kuullut sitä? Simeon kysyi ja nuuhki ilmaa vinhasti. Rurik kallisteli päätään ja yritti kuulostella, mitä ääntä Simeon tarkoitti. Hän kuuli vain lintujen laulun ja lehtien havinan, ei siis mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hän tönäisi Simeonia ja kuiski tälle. - Mitä sinä kuulet? 19 Versio Lataa uusin versio sivulta

20 - En ole täysin varma, Simeon tuhisi ja nuuskutti nuuskuttamistaan. - Se tulee luultavasti tuon takaa, hän sanoi ja osoitti suurta, sammaloitunutta kiveä joentörmällä. He hiipivät sen luokse aivan hiljaa, aamukasteen kostuttama nurmi kutitti tassuja. He olivat kiven luona ja sopivat kiertävänsä kiven, molemmat eri puolilta. Molemmat lähtivät kiertämään kiveä omaan suuntaansa. Simeon antoi merkin, molemmat hyppäsivät toiselle puolelle kiveä kumpikin omalta suunnaltaan. Simeon ja Rurik hätkähtivät ja hyppäsivät kauhuissaan taaksepäin. Rurik oli lähellä pudota jokeen, mutta sai pidettyä tasapainonsa nipin napin. He jäivät tuijottamaan näkemäänsä. Se oli kyykäärme, musta kuin yö. Se makoili avuttomannäköisenä maassa ja sihisi apua. - Paleltaa, se aneli apua. Simeon oli lähestymässä kyytä. - Älä mene niin lähelle! Rurik huusi. - Se on kyy, se vielä syö sinut. - Ei käärmeet siiliä syö, Simeon naurahti ja työnsi kuononsa kyyn eteen. - Mihin sattuu? - Mihin sattuu? Se hämmästeli. - Ei satu mihinkään, hädin tuskin tunnen mitään, käärme sihisi. - Voitteko auttaa minut jonnekin sisälle, se sai sihistyksi ja nosti aavistuksen päätään. Simeon otti käärmettä tassuillaan kiinni, mutta ei saanut pitävää otetta kylmästä nahasta. Simeon yritti hännästä, päästä, vatsasta ja jopa yritti kierittää käärmettä, mutta mikään ei saanut sitä liikkumaan. Simeon ajatteli, miten voisi pelastaa isänsä jos ei saisi edes käärmettä raahatuksi turvaan. Hänen kuonostaan kuului päättäväistä, vihaista tuhinaa ja hänen ajatuksensa juoksivat vilkkaina. Lopulta hän keksi miten saisi kyyn liikkumaan. Simeon irrotti pajunyörin huotrastaan ja sitoi sen käärmeen häntään kiinni niin lujasti, että se varmasti pysyisi siinä. Hän käski Rurikin tarttua myös nöyrin toiseen päähän ja vetää. He vetivät yhdessä niin lujaa kuin pystyivät. Kyy liikkui kostealla nurmella, hän yritti itsekin auttaa kahta hengenpelastajaa, mutta sen voimat olivat täysin ehtyneet kylmässä vietetyssä yössä. He vetivät kyytä yhdessä tuumin pitkin syksyistä metsää Simeonin kotikoloon. Simeonin äiti oli keräämässä kolon edustalla syksynlehtiä parempaa leposijaa varten. Voi taivahan tasakäpälä! - Mitä te pojat raahaatte, äiti siristeli silmiään ja yritti parhaansa mukaan nähdä poikien pelastamaa käärmettä. Hän ei liiemmin pitänyt käärmeistä, ei tosin pelännytkään, mutta jokin niiden olemuksessa sai koko eläinkunnan valppaaksi.. Käärmeet eivät tosin uskalla käydä siileihin käsiksi niiden piikikkyyden ja sisukkaan luonteen takia. Kukaan täysipäinen käärme ei käy tuhisevan piikkipallon kimppuun vain aterian toivosta, koska maailma on täynnä helpommin nieltävää ruokaa kuin piikikäs pallo, joka yrittää kömpiä pakoon vielä vatsassakin. 20 Versio Lataa uusin versio sivulta

21 Simeon ja Rurik kiskoivat kyyn mitään sanomatta koloonsa ja peittelivät hänet lehdillä. Kyy aukaisi silmänsä ja sihisi kiitoksensa, mutta pian hän taas vaipui uneen. Äiti saapui poikien vierelle ja tutkaili käärmettä äänettömästi. Hän lähti sanaakaan sanomatta keräämään loppuja lehtiä miettien, mikä saa pienen siilin pelastamaan käärmeen. Simeon ja Rurik odottivat kyyn heräämistä jännittyneinä, kumpikaan ei uskaltanut sanoa mitään, he vain istuivat ja odottivat. Kyy tunsi kehonsa lämpiävän ja tajunnan palautuvan. Hän haisteli ilmaa kielellään ja tunnusteli maata allaan, mutta ei saanut käsitystä mihin oli joutunut. Vasta silmät avattuaan hän muisti minne oli joutunut ja miksi. Hän katseli Simeonia ja Rurikia väsyneillä silmillään. - Olen Loviisa, hän sai sanotuksi, oikaisi itsensä ja nosti päänsä pystyyn. Samassa Rurik pomppasi pystyyn. - Nyt se syö meitin! - Etkö syökin? Hän ihmettelin Loviisan rauhallista, ei ollenkaan pelottavaa olemusta. Jos Rurik olisi tiennyt jotain Loviisasta, hänen ei olisi tarvinnut pelätä piiruakaan. Loviisa oli toki normaali käärme, myrkkyhampaineen kaikkineen, mutta yksi asia erotti hänet lajitovereistaan. Loviisa ei voinut sietää muiden elävien olentojen syömistä. Hän oli aina katsellut inhoten muita käärmeitä jahtaamassa pieniä otuksia aterioikseen. Vaikka kyy on luonnoltaan peto ja metsästäjä, Loviisa yritti kovasti elää kasveja ja sieniä syöden. Se tietenkin heikensi hänen voimiaan ja hädin tuskin elätti tätä, mutta ei edes harkinnut toista vaihtoehtoa, joka oli vastoin hänen kaikkia periaatteitaan. - Syön sieniä, Loviisa sai sihistyä. - Syöt mitä, Rurik ällisteli vastausta. - Sieniä ja marjoja. Rurik hämmästeli ja rauhoitti huomattavasti. Hän ei ikinä ollut kuullut moisesta, sieniä ja marjoja syövä käärme, sehän on täysin luonnotonta. Simeon nousi tassuilleen ja esitteli itsensä. - Olen Simeon, hän sanoi ylpeänä. - Minä olen Rurik, Rurik rohkaisi mielensä ja esitteli itsensä. Siitä alkoi eriskummallinen ystävyys käärmeen, siilin ja ruisrääkän välille. Kukin heistä oli omallaan tavallaan erikoinen, joten he olivat mitä parhaimpia ystäviä. Simeonkin sai hetkeksi karistettua isänsä mielestään ja vietti jokaisen syksyisen päivän ystäviensä seurassa. Ei aikaakaan kun syksy sai väistyä kevätauringon tieltä ja metsä oli taas valoisa oma itsensä. Se oli oli rankka syksy koko metsälle, mutta siitä selvittiin toveruuden voimalla ja elämänhalulla. 21 Versio Lataa uusin versio sivulta

22 TIETOA KIRJAN ERI VERSIOISTA 0.2 Kirjan toinen versio. Lisätty kirjoitukset Ollaanko, vaiko eikö olla?, Ero ja Kelomaa. Uuden kannen teki AS (varjohovi.net). 0.1 Kirjan ensimmäinen versio. Projekti alkaa. Kirjoitettu alkusanat, säännöt ja ohjeistukset. Lisätty myös kirjoitukset Maailmankuvani, Todellisuuden luominen, sekä Kultainen Kolikko. Kannen teki Aqua Vitae. 22 Versio Lataa uusin versio sivulta