Suomentanut Anu Nyyssönen

Transkriptio

1 Ilmainen lukunäyte

2 Suomentanut Anu Nyyssönen

3 1 Edie Kiglatuk sulatti retkikeittimellä jäävuoresta lohkaistua kimpaletta teevedeksi ja pohti syitä sille, miksi metsästysretki oli ollut niin käsittämättömän menestyksetön. Ensinnäkin kaksi miestä, joiden oppaana hän toimi, olivat kerta kaikkiaan surkeita ampujia. Toisekseen Felix Wagner ja tämän aisapari Andy Taylor eivät tuntuneet juurikaan välittävän, saivatko saalista vai eivät. Kuluneina parina päivänä miehet olivat viettäneet puolet ajastaan ihmetellen karttoja ja raapustellen muistikirjoihinsa. Ehkä he loppujen lopuksi vain kaipasivat arktista romantiikkaa, aitoa elämää eskimoiden kanssa villin luonnon keskellä, niin kuin retken esitteet lupasivat. Oli miten oli, Edie mietti, elämä ei jatkuisi kovinkaan kauaa, jos he eivät saisi pyydettyä jotain syötäväksi kelpaavaa. Hän kaatoi osan kiehuvasta jäävuorivedestä termospulloon, jossa oli valkoisten labradorinteeksi kutsumaa qungikia, suopursua, ja jätti loput vedestä sivuun itseään varten. Löytääkseen tundralta Qungikia piti matkustaa yli kolmetuhatta kilometriä etelään Umingmak Nunalta, Ellesmerensaarelta, jossa he nyt olivat. Jostain syystä etelänihmiset pitivät kuitenkin labradorinteetä aidompana, joten hän tarjosi aina sitä metsästysretkelle saapuneille asiakkailleen. Itse hän joi mieluummin jäävuoriveteen haudutettua Soma-merkin English Breakfastia, sokerilla makeutettuna ja hylkeenrasvapalasella terästettynä. Kerran eräs asiakas kertoi hänelle, että etelän vesi on kiertänyt joka paikassa dinosaurusten sisuskaluista lähtien ennen päätymistään vesihanaan, kun taas jäävuorten vesi on odottanut jäätyneenä ja eläinten tai ihmisten kos- 35

4 M. J. McGrath kematta kutakuinkin aikojen alusta asti. Se oli vain yksi syistä, niin Edie arveli, joiden takia etelänihmiset olivat valmiita maksamaan kymmeniätuhansia dollareita tullakseen näin kauas pohjoiseen. Wagnerin ja Taylorin tapauksessa syy ei ainakaan ollut metsästys. Pian nuo kaksi saisivat kokea enemmän aitoa Arktista kuin olivat pyytäneetkään. Ei sillä, että miehet olisivat vielä tienneet sitä. Sillä välin kun Edie oli valmistanut teetä, tuuli oli kääntynyt. Nyt puhalsi puuskaisesti idästä, Grönlannin jäätiköltä, ja se ennusti lumimyrskyn tuloa. Ei välittömästi mutta pian. Vielä oli reilusti aikaa täyttää termospullot teellä ja palata takaisin pienten kivien peittämälle rannalle, jonne Edie oli jättänyt miehet pystyttämään leiriä. Hän heitti toisen jäävuoresta lohkaistun kimpaleen keittoastiaan, ja sillä välin kun vesi kuumeni, hän kaivoi repustaan palan igunaqia ja leikkasi siitä muutaman siivun. Igunaqin, mädätetyn mursunlihan, pureskelu vei oman aikansa mikä oli osa sen viehätystä ja kun Edie jauhoi lihaa hampaittensa välissä, hän antoi ajatusten palata rahaan ja sitä myötä poikapuoleensa Joe Inukpukiin. Joe oli suurin syy siihen, että hän oli siellä, missä oli, kahden metsästystaidottoman miehen kanssa. Opastamisesta maksettiin paremmin kuin opettamisesta, joka vei loput hänen ajastaan, ja Joe tarvitsi rahaa, jos aikoi saavuttaa sairaanhoitajan pätevyyden. Poika ei voinut odottaa apua Sammylta, isältään ja Edien ex-mieheltä, tai äidiltään Minnieltä. Edie ei säikkynyt helposti entisen jääkarhunmetsästäjän säikyttämiseen tarvittiin suhteellisen paljon mutta häntä pelotti se, kuinka paljon hän halusi Joen kouluttautuvan sairaanhoitajaksi. Arktis oli täynnä qalunaat-ammattilaisia, valkeita lääkäreitä, valkeita sairaanhoitajia, lakimiehiä ja insinöörejä, eikä useimmissa heistä ollut mitään vikaa, mutta oli korkea aika, että pohjoinen tuottaisi itse koulutetut ammattilaisensa. Joe oli todellakin tarpeeksi fiksu ja vaikutti omistautuneelta. Jos Edie olisi säästäväinen ja hänellä olisi tuuria asiakkaiden kanssa, hän arveli voivansa säästää tarpeeksi alkavan kesän aikana, jotta Joe selviäisi ensimmäi- 46

5 Jään muisti sestä opiskeluvuodestaan. Metsästysretkien opastaminen oli pikkujuttu, kuin olisi lähtenyt huviretkelle taaperoiden kanssa. Hän tunsi joka ikisen jäätikön, vuonon ja harjanteen viidensadan mailin säteellä. Eikä kukaan osannut metsästää paremmin kuin Edie. Jääkimpale oli jo sulanut, ja hän oli pyörittämässä ensimmäisen termospullon korkkia auki, kun terävä piiskamainen ääni halkaisi hämärän ja säpsäytti hänet niin, että termospullo putosi kädestä. Kuuma neste höyrystyi välittömästi jääkidepilveksi, joka jäi värisemään aavistuksenomaisesti ilmaan. Edien metsästäjäminä tunnisti äänen, se oli täsmälleen sellainen pamaus, joka syntyy, kun 7 millimetrin luoti laukaistaan metsästyskiväärin piipusta, hyvinkin samantyyppisen kuin ne Remington 700:t, joita hänen asiakkaansa kantoivat. Edie siristi silmiään ja katsoi merijään yli toivoen saavansa vihjeen siitä, mitä oli tapahtunut, mutta jäävuori peitti rannan näkyvistä. Korkealla rannan itäpuolella tundra vastasi hänen katseeseensa tyhjin silmin, valtavana ja järkähtämättömänä. Tuuli piiskasi ilmaan jääsumua. Edie tunsi ärtymyksen nousevan. Mitä helvettiä qalunaatit luulivat tekevänsä, heidänhän oli tarkoitus pystyttää leiriä? Metsästävänsä? Se vaikutti epäuskottavalta ottaen huomioon miesten vähäisen kiinnostuksen ampumiseen. Ehkä karhu oli tullut liian lähelle, ja miehet olivat ampuneet varoituslaukauksen. Mutta jos kyse oli siitä, oli outoa, ettei hänen karhukoiransa Bonehead ollut saanut hajua ja alkanut haukkua. Boneheadin kaltainen herkkä koira saattoi haistaa karhun jo parin kilometrin päästä. Ei voinut muuta kuin ottaa selvää asiasta. Miehet olivat virallisesti hänen vastuullaan siihen saakka, kun he palaisivat Autisaqiin, ja näinä päivinä Edie otti vastuutehtävät vakavasti. Hän nosti termospullon hieman ärtyneenä siitä, että oli pudottanut sen ja läikyttänyt veden, tarkisti aseensa ja lähti sitten tavallisella vakaalla vauhdillaan tarpomaan kinosten poikki kohti moottorikelkkaa. Hänen lähestyessään kelkan rekeen sidottu 57

6 M. J. McGrath Bonehead kohotti päätään ja heilutti häntäänsä. Jos koira olisi havainnut karvankaan karhusta, se olisi jo pyörinyt hullun lailla. Edie taputti koiraa ja sitoi keittovälineensä kiinni. Juuri kun hän oli pakkaamassa termospulloja suojapeitteen alle, kaikui meren jään yllä kimeä, salpautunut huuto. Edie tunsi niskansa jäykistyvän, ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää. Siihen hetkeen saakka hänen mielessään ei ollut välähtänyt, että joku voisi olla loukkaantunut. Ääni alkoi huutaa apua. Huutaja, kumpi tahansa niistä kirotuista typeryksistä se olikin, oli unohtanut, että hän oli neuvonut heitä pysymään hiljaa maastossa ollessaan. Täällä huuto saattoi hajottaa jääseinän tai saada aikaan puuterilumen vyöryn. Se voisi kiinnittää ohi kulkevan karhun huomion. Edie mietti, vastaisiko huutoon, jotta saisi idiootin lopettamaan huhuilunsa, mutta hän oli tuulen alapuolella eikä ääni kantaisi kuitenkaan leiriin saakka. Hän komensi Boneheadia pysymään hiljaa, ja itselleen hän sanoi: Ikuliaq! Pysy rauhallisena! Jommallekummalle miehistä oli täytynyt tapahtua jotain. Se ei ollut harvinaista. Niinä kahtenatoista vuotena, joina Edie oli opastanut etelästä tulleita metsästäjiä, hän oli nähnyt niitä enemmän kuin nieriöitä kutulammessa: täyteen pumpattuja egoja ensi kertaa Arktiksella reppu pullollaan itsevarmuutta ja viimeistä huutoa olevia varusteita, luullen, ettei siellä olisi kummempaa kuin edellis kiitospäivän sorsastusreissulla Iowassa tai uudenvuoden peurajahdissa Wyomingissa. Sitten he joutuivat merijäälle, eikä kaikki ollutkaan enää niin helppoa. Jos karhut eivät miehiä säikäyttäneet, jäätävä kylmyys, hyiset tuulet, armoton aurinko ja ulvovat jäät tavallisesti hoitivat homman. Miehet välttelisivät pelkoa juomalla viinaa ja paukuttelemalla henkseleitään, ja juuri silloin onnettomuudet tapahtuivat. Edie käynnisti kelkan ja suuntasi jäävuoren ympäri ja läpi tuniqin, paksun ahtojäävallin. Tuuli oli jo voimakas, ja se puhalsi jääkiteitä silmiä ympäröivälle iholle. Kun Edie veti lumilasit silmilleen, kiteet löysivät tiensä suunympäryksen herkälle iholle. Jos 68

7 Jään muisti kukaan ei olisi loukkaantunut vakavasti, he voisivat antaa myrskyn raivota ja odottaa rauhassa apua, joka saapuisi, kun sää viimein tyyntyisi. Hän rakentaisi lumimajan, jossa he pysyisivät lämpimänä, ja hänellä oli ensiapupakkaus ja tarpeeksi taitoa käyttää sitä. Hän pohti hetken, mitä kylän vanhimmat sanoisivat tapahtumista. Sammya lukuun ottamatta kukaan heistä ei erityisemmin hyväksynyt naisoppaita miesten retkillä. He etsivät jatkuvasti tekosyytä erottaa hänet. Tähän mennessä syytä ei ollut löytynyt. Vanhimmat tiesivät, että Edie oli paras hemmetin opas koko Kanadan Arktisella alueella. Hän ei ollut vielä kertaakaan menettänyt asiakasta. Kelkka poukkoili puikkojäisen alueen halki ja toi hänet takaisin siihen hetkeen. Kuten isoisä Eliahilla oli ollut tapana sanoa: turha pohtiminen oli valkoisten tauti. Mutta Edie olikin puoliksi valkoinen, joten ehkä hän ei voinut asialle mitään. Joka tapauksessa siitä ei ollut nyt mitään hyötyä. Ainoa tapa selvitä turvallisesti tilanteesta kuin tilanteesta oli keskittyä kulloiseenkin hetkeen. Arktiksella oli tilaa vain nykyisyydelle. Jäävallin toisella puolella hämärästä ilmaantui ihmishahmo, se laiheliini, Wagnerin avustaja. Edie paini hetken muistaakseen miehen nimen. Hänen mielessään tästä oli tullut Stan Laurel, ilman alkuperäisen charmia. Andy, sehän se oli, Andy Taylor. Mies heilutti kiihkeästi käsiään. Kun Edie saapui pienten kivien peittämälle rannalle, mies juoksi takaisin selällään lojuvan pomonsa luokse. Edie pysäytti kelkkansa rantaviivan tuntumaan kertyneen jäädyynin viereen ja kulki lumen peittämän rannan poikki. Taylor viittoili, yritti saada häntä kulkemaan nopeammin, ääliö. Edie jatkoi omaa vauhtiaan. Juokseminen oli yhtä kuin hikoilu, joka oli yhtä kuin hypotermia. Päästyään lähemmäs Edie näki, että tilanne oli vakavampi kuin hän oli antanut itsensä kuvitella, ja yhtäkkiä hän saattoi ymmärtää, miksi Taylor oli niin paniikissa. Haavoittunut mies makasi liikkumatta. Tämän oikean käsivarren alle oli kertynyt verilammikko, 79

8 M. J. McGrath se oli sulattanut ympäröivää lunta ja jäätynyt violetiksi sorbetiksi. Paikalta nousi höyhenenohutta höyryä. Mitä on tapahtunut? Olin tuolla toisella puolella, Taylor mutisi. Kuulin pamauksen, juoksin. Mies osoitti jälkiä, joita tuuli jo piiskasi umpeen. Katso, katso, näetkö? Mieti, nainen. Seurasta huolimatta tai ehkä nimenomaan juuri sen vuoksi Edie tunsi itsensä toivottoman yksinäiseksi. Ensimmäinen asia, joka tuli tehdä, oli soittaa Robert Patmalle tai Joelle satelliittipuhelimella. Joe-kulta oli työskennellyt vapaaehtoisena Patman klinikalla nyt vuoden päivät ja tuntui keränneen lähes yhtä paljon ammattitaitoa kuin sairaanhoitajalla itsellään oli. Edie vilkaisi haavoittunutta miestä. Ei, tarkemmin ajateltuna aivan ensimmäinen asia oli tyrehdyttää verenvuoto. Edie palasi moottorikelkalle, kaivoi esiin ensiapupakkauksen ja kiirehti takaisin ylös rantaa haavoittuneen miehen luokse. Taylor oli polvillaan Felix Wagnerin vieressä, miehen kasvot olivat vääristyneet kauhusta ja kädet haparoivat Wagnerin vartalolla, yrittivät löysätä takkia haavoittuneen ympäriltä. Edie pudottautui polvilleen miehen viereen ja viittoi tätä väistymään tieltään. Vannon, että laukaus tuli tyhjästä. Taylorin ruikuttava ääni soi kimeänä. Jokin välähti miehen kasvoilla, hetkellinen epätoivo, ja kuin tajuten omien sanojensa järjettömyyden Taylor sanoi ne uudestaan. Se tuli tyhjästä. Edie ei ollut koskaan nähnyt niin pahasti haavoittunutta miestä: vaahto kupli Wagnerin suupielissä, mies huohotti ja tämän silmät tuijottivat sokeina kuopistaan. Kasvot olivat kalkkikiven väriset. Ilmassa leijui vahva urean lemu, mutta Edie ei tuntenut miesten ominaishajua tarpeeksi hyvin, jotta olisi voinut sanoa, kumpi heistä oli laskenut alleen. Hän veti Wagnerin takin sivuun ja tutki haavaa lämpökerraston läpi. Näytti siltä, että luoti oli lävistänyt rintalastan juuri sydämen yläpuolelta. Veri tihkui paidan läpi mutta se ei 810

9 Jään muisti pulpunnut, mistä Edie päätteli, ettei luoti ollut osunut valtimoon. Suurin vaara Wagnerin hengelle olisi se, että keuhkot painuisivat kasaan. Hän kääntyi hetkiseksi Taylorin puoleen. Et siis nähnyt mitään, ketään? Minä en vittu vieköön ampunut häntä, jos sitä tarkoitat. Taylorin ääni vapisi, ja mies nosti molemmat kätensä ylös kuin antautumisen merkiksi. Minähän sanoin, että olin tuolla, kusella. Edie kohtasi Taylorin katseen ja muisti, ettei ollut pitänyt tyypistä tämän astuessa ulos koneesta kaksi päivää sitten. Mikään, mitä mies oli tehnyt viimeisten hetkien aikana, ei ollut saanut häntä muuttamaan mieltään. Voi jeesus sentään, tällä ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Väärä vastaus, Edie sanoi ja käänsi huomionsa haavoittuneeseen mieheen. Tällä on aika paljonkin tekemistä meidän molempien kanssa. Wagnerin pulssi oli tiheä, ja mies hikoili voimakkaasti. Edie oli nähnyt eläimiä samanlaisessa tilassa. Sokissa. Vaikka keuhkot eivät pettäisi, olisi vaikea saada sokki helpottamaan. Ensisijainen tehtävä oli nyt saada verenvuoto tyrehtymään ja pitää mies lämpimänä. Ottaen huomioon haavan sijainnin, oli äärimmäisen epätodennäköistä, että mies olisi ampunut itseään vahingossa, mutta Edien vaistot kertoivat, ettei Taylorkaan valehdellut. Hän vilkaisi laihaa miestä: hansikkaissa ei ollut jälkiä ampumisesta. Jollei Edie ollut aivan väärässä, laiheliini ei ollut ampuja. Edie kumartui lähemmäs haavaa, nyppi lihasta pari luunpalasta ja viittasi Tayloria tulemaan lähemmäs. Wagner huohotti nopeasti muutaman kerran ja rauhoittui. Paina haavaa äläkä hellitä painetta missään vaiheessa. Soitan apua. Hetkisen Taylor näytti siltä, että oli pyörtyä. Paina? Millä? 911

10 M. J. McGrath Kämmenellä, mitä väliä? Paina vaikka munalla, jos et muuta keksi. Edie otti huivin kaulastaan, jotta Taylor saattoi painaa sen haavaa vasten. Mies otti huivin vasempaan käteensä ja teki, kuten käskettiin. Mitä jos ampuja tulee takaisin? Edie katsoi miestä pitkään ja ankarasti. Sinähän olet metsästäjä, etkö olekin? Satelliittipuhelin odotti eristetyssä pussissaan laukun pohjalla, jonne Edie sen oli pakannut. Autisaqin vanhimpienneuvoston sääntöjen mukaan kaikkien paikallisten oppaiden tuli kantaa puhelinta mukana opastaessaan ulkomaalaisia ryhmiä. Muuten Edie ei satelliittipuhelimista piitannut. Kylmyys teki akuista epäluotettavia, ja yhteys oli usein huono. Joka tapauksessa hänellä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut tarvetta käyttää koko puhelinta. Linjalta vastasi Sammyn ääni. Edie veti syvään henkeä. Kaikista päivistä juuri tänään juuri Sammyn pitikin olla vuorossa viestikeskuksessa. Hän vilkaisi kelloa. Taas yksi etelän tapa, Sammy sanoisi. Kello oli 14:00. Meille tapahtui metsästysonnettomuus. Parempi pitää asiat yksinkertaisina. Sattui aika pahasti. Rintahaava. Jos hyvin menee, haava tyrehtyy, mutta tyyppi näyttää siltä, että saattaa mennä sokkiin. Tarvitsemme Robert Patman ja lentokoneen. Missä olette? Craigilla. Uimmatisatsaqissa. Patma tietää paikan. Joe toi hänet tänne kerran kalaan. Sammy veti ilmaa hampaiden välistä. Edie saattoi kuulla miehen hengityksestä, että tämä pudisti päätään. Odota hetki, tarkistan lentoaikataulut ja sääennusteen. Odottaessaan Edie kaiveli pakkauksiaan, veti esiin palan polyuretaania, otti veitsen ja leikkasi irti silmämääräisen neliön. Puhelin rätisi, ja hetken aikaa Edie saattoi kuulla vaimeasti pätkiä toisesta puhelinkeskustelusta, kaksi ääntä kielellä, jota hän ei 12 10

11 Jään muisti ymmärtänyt, sitten Sammyn ääni helisi jälleen kannettavassa puhelimessa. Edie, on tulossa lumimyrsky. Niinpä. Voi pyhä mursu, että mies osasi olla rasittava. Näyttää tavalliselta kevätmyräkältä. Emme voi lähettää konetta ennen kuin myrsky on ohitse. Entä ambulanssikone Iqaluitista? Tarkistin jo. Sää estää lentämisen. Edie kävi vaihtoehtoja läpi mielessään. Jos saamme tänne jonkun lääkintätaitoisen, voimme selvitä. Robert Patma voisi tulla moottorikelkalla. Hiljaisuus radioaalloilla, sitten toinen ääni: Kigga. Se oli Joe. Edie tunsi vartalonsa nytkähtävän. Kiggavituinnaaq, Haukka, Joen hänelle antama lempinimi. Poika sanoi aina, että hän eli omassa maailmassaan, ilmassa jossakin. Tarkkaan ottaen Edie ei ollut enää Joen äitipuoli, ei ainakaan virallisesti. Kigga kuitenkin, edelleen. Robert Patma lähti eilen etelään. Hänen äitinsä kuoli autoonnettomuudessa, isä on sairaalassa. He sanoivat, että lähettävät sijaisen, mutta ketään ei ole kuulunut. Edie huokaisi tyytymättömästi. He eli liittovaltion viranomaiset, jotka olivat vastuussa kaikesta eivätkä mistään, esimerkiksi: Henget olivat vihaisia siskolleni, joten ne varmistivat, etteivät viranomaiset hoidattaneet hänen tuberkuloosiaan ajoissa. Jos tieto leviää, Autisaq saa unohtaa koko opastusbisneksen. Edie oli vihainen, ei Robertille vaan systeemille, joka teki heistä niin avuttomia. Niin, Joe sanoi. Joea tuntui ärsyttävän, että Edie keskittyi systeemin vikoihin tällaisellakin hetkellä. Mutta tyyppi siis hengittää? Juuri ja juuri. Jos saamme hänen tilansa vakiintumaan ja verenvuodon lakkaamaan 11 13

12 M. J. McGrath Onko sinulla muovia? Leikkasin jo palan. Jotain virtasi heidän välillään. Rakkautta, ihailua, ehkä sekoitus molempia. Pakkaan klinikan moottorikelkan ja tulen sinne itse, Joe sanoi. He lähettävät koneen, jos myrsky menee ohitse sillä välin. Jatka sitä mitä teet, äläkä anna hänelle mitään suun kautta. Joen ääni pehmeni. Kigga, mikään, mitä teet, ei voi huonontaa tilannetta. Joe Edie oli aikonut käskeä poikapuoltaan olemaan varovainen, kun hän tajusi, että Joe oli jo sulkenut puhelimen. Edie palasi kahden miehen luokse, veti Taylorin reestä kevyen retkiteltan ja oli muutamassa hetkessä pystyttänyt sen haavoittuneen miehen päälle. Oli alkanut sataa lunta. Parissa tunnissa myrsky olisi heidän päällään. Edie työnsi Taylorin kauemmas, nojautui Wagnerin kasvojen ylle, kokeili kaulasta pulssia ja ruumiinlämpöä, otti muovista leikkaamansa palan taskustaan, avasi miehen lämpökerraston veitsellä ja painoi muovin tiiviisti haavan päälle. Pieni ajatus välähti hänen mielessään. Vain kolme päivää sitten tämä pyylevä pikkumies oli valmistautunut suureen seikkailuun, sellaiseen, josta ylpeillä klubin baarissa kotona Wichitassa. Felix Wagnerin mahdollisuudet nähdä klubinsa vielä kerran olivat juuri parantuneet huomattavasti. Edie kääntyi Taylorin puoleen. Tee kaikkesi, ettei haavaan pääse ilmaa, tai keuhkot voivat painua kasaan. Minä rakennan meille suojan lumesta. Jos myrsky yltyy voimakkaaksi, tämä teltta ei kestä. Jos hänen tilansa muuttuu, kutsu minua, ok? Etkö aio mennä etsimään sitä, joka teki tämän? Taylor sanoi. Edie nieli ärtymyksensä. Jos hän jotain ei sietänyt, niin ruikuttajia. Kuule, haluatko, että leikin etsivää vai että ystäväsi pysyy hengissä? Taylor huokasi. Edie katsoi, kuinka mies katosi telttaan, ja ajoi sitten moottorikelkallaan rannan takaosassa kohoaville vanhoille 14 12

13 Jään muisti kinoksille ja jatkoi ylös kivikkoista rinnettä sen korkeimmalle kohdalle etsien katseellaan jalanjälkiä ja hylsyjä. Hän ei aikonut antaa Taylorille sitä tyydytystä, että tämä tietäisi hänen tekevän niin. Silti hän halusi olla varma, ettei ampuja ollut enää lähistöllä. Ylempänä tuuli hakkasi jo rajusti lunta. Jos jälkiä olisikin ollut, ne olivat jo kadonneet. Hän käänsi moottorikelkan takaisin ja oli ajamassa paljaan kallionkielekkeen ohitse, kun hän näki maassa jotain. Hän painoi jarrua, hyppäsi kelkasta ja palasi tarkistamaan näkemäänsä. Siinä se oli, yhden ainokaisen jalanjäljen jäänteet, suojassa pahimmalta tuulelta pienen kivenlohkareen takana. Edie tutki painaumaa tarkemmin ja muisteli Taylorin kengänjälkiä. Tämä oli erilainen. Miehen jälki ja suhteellisen tuore. Ehkä se oli Wagnerin. Jos ei, niin se kuului todennäköisesti tappajalle. Hetken aikaa hän seisoi ja katseli tarkasti jalanjälkeä painaen muistiin siksak-kuviot, joiden keskellä näytti olevan jokin jääkarhun hahmon tapainen, samalla kun tuuli puhalsi lunta sen päälle hiutale hiutaleelta. Noustuaan jaloilleen hän saattoi juuri ja juuri nähdä nopeasti täyttyvät painaumat siinä, missä jalanjälkien ura oli aikaisemmin kulkenut. Se suuntasi pois, tundralle. Jos jäljet kuuluivat ampujalle, tämä oli häipynyt jo kauan sitten. Edie palasi rannalle ja keskitti huomionsa oikeanlaisen rakennuslumen löytämiseen. Liian kovaa eikä paloja saisi koskaan tilkittyä yhteen, liian pehmeää ja koko rakennelma olisi vaarassa romahtaa. Hänen joskus koulussa lukemassaan oppikirjassa oli kerrottu täydellisen rakennuslumen olevan tiheydeltään 0,3 0,35gm/ cm 3 :n ja lujuudeltaan gm/cm 3 :n välissä. Numerot olivat painuneet hänen mieleensä, niin abstrakteilta ja absurdeilta ne olivat tuntuneet. Maastossa piti tehdä itse omat arvionsa. Onni oli myötä, ja hän löysi tarkalleen oikeanlaista kolmikerroksista lunta kinoksesta rannan pohjoisreunalta. Hän sahasi mursunluisella lumiveitsellään lumesta suorakulmaisia tiiliharkon kokoisia paloja, kasasi ne rekeen ja siirsi pari kerrallaan pois kal

14 M. J. McGrath lion suojista paikalle, jossa teltta seisoi. Työ vei aikaa, sillä Edie liikkui hitaasti välttääkseen hikoilua. Kun lumitiilet olivat valmiita, hän sukelsi takaisin telttaan tarkistamaan Wagnerin vointia. Haavoittunut mies oli nyt hiljaa, hengitys pinnallista. Edie tarkisti miehen kengät. Ei jääkarhua. Vieläkö hän vuotaa verta? Taylor pudisti päätään. Siinä tapauksessa tule auttamaan. Hän näytti Taylorille, kuinka asettaa tiilet paikoilleen ja kuinka tilkitä ne lumella, ja kun mies työskenteli, Edie kaivoi esiin jään pinnan ja tasoitti pohjan. Viimein he rakensivat kapean sisäänkäyntitunnelin, joka kaareutui alaspäin, jotta lämmin ilma ei karkaisi. Maja oli karkeatekoinen mutta sai luvan kelvata. Yhdessä he raahasivat Wagnerin sisään ja laskivat miehen pienen karibunnahkakasan päälle. Edie tyhjensi miehen taskuista valkean mustekynän, taskuveitsen ja muutaman kolikon ja viskasi ne laukkuunsa, sitten meni takaisin ulos hakemaan tavaransa ja vapauttamaan kiinni sidotun Boneheadin. Tuuli puri jo hyytävästi, lämpötila ehkä -45 ja ilma sakeanaan jääkiteitä. Edie rakensi pienen lisäosan lumimajan viereen, komensi Boneheadin sen sisään ja muurasi sen lumitiilillä umpeen. Lumi pitäisi koiran lämpimänä. Sitten hän meni sisään, kaatoi termospullosta kuumaa teetä, ojensi mukin Andy Taylorille ja kohotti omansa: Taas uudelle sotkulle! Andy nosti katseensa teestään ja mulkaisi häntä. Ymmärryskyvyn puutetta, ehkä. Todennäköisemmin halveksuntaa. Ohukaisesta ja Paksukaisesta. Kyllä minä tiedän, mistä se on. Andy Taylor pudisti päätään, naksautti kieltään kuin närkästynyt hanhi, jonka pesärauhaa on häiritty. Jestas, etkö yhtään tajua, kuinka sopimatonta tuo on? Edie rypisti nenäänsä ja tuijotti käsiään. Ei voinut muutakaan, muuten hän olisi lyönyt miestä. Jos kyseessä olisi inuk, mikään ei 16 14

15 Jään muisti olisi pidätellyt häntä. Tällaisissa tilanteissa piti kertoa tarinoita, juoda kuumaa teetä ja vitsailla. Mitä vain, mikä pitäisi järjissään. Viisitoista minuuttia kului hiljaisuuden vallitessa. Lumimyrsky oli vielä hyvän matkan päässä. Odotuksesta tulisi pitkä. Meidän pitäisi syödä, Edie sanoi jonkin ajan kuluttua. Edellisestä ateriasta oli kulunut jo monta tuntia, ja hän ja Andy olivat käyttäneet paljon energiaa lumimajan rakentamiseen. Nälkäiset ihmiset tekivät huonoja päätöksiä. Hän kaatoi mukeihin lisää kuumaa teetä, kaivoi sitten laukustaan kiristysnauhallisen pussin ja leikkasi sen sisällöstä taskuveitsellään siivun, jonka ojensi Andy Taylorille. Taylor otti tarjotun vastaan ja silmäili sitä epäluuloisesti. Edie leikkasi toisen siivun itselleen ja alkoi pureskella. Hän näytti Taylorille peukkua. Hyvää. Taylor puraisi palan. Hitaasti miehen leuat alkoivat jauhaa. Pian Taylorin ilme vääristyi kuvotuksesta. Mies sylkäisi lihan kämmenelleen. Mitä vittua? Igunaq. Mädätettyä mursunlihaa. Tekee hyvää. Pitää lämpimänä. Tuuli ulvoi. Edie pureskeli. Taylor istui hiljaa paikallaan. Rakeet hakkasivat lumimajan seiniä niin kuin etäinen ukkonen. Taylor alkoi osoittaa tuskastumisen merkkejä. Se mies, kenen piti tulla tänne, mies tokaisi. Tietääkö hän, mitä on tekemässä? Taylorin piti huutaa saadakseen äänensä kuulumaan ulkona mellastavan myrskyn ylitse. Mistä tiedämme, että hän ylipäätään pääsee tänne? Kysymys vaikutti perin oudolta. Etelänihmisen kysymykseltä. Miksi Joe lähtisi matkaan, jos ei uskoisi pääsevänsä perille? Ei siellä niin paha keli ole, Edie sanoi. Taylor loi häneen ärsyyntyneen katseen. Kyllä se vaan pahalta kuulostaa. Ja jos se ei ole paha, niin miksi helvetissä ne ei lähettäneet konetta? Tuulee idästä

16 M. J. McGrath Taylor pyyhki kasvojaan hansikkaalla. Miehen ääni oli vihamielinen, tai ehkä vain turhautunut, Edie mietti. Toisaalta hän saattoi olla väärässäkin. Etelänihmisiä oli vaikea tulkita. Hän selitti, että tuulet puhalsivat vuoristosolien lävitse ja kasvoivat voimakkaammiksi, paikallisiksi ja katabaattisiksi, melkein kuin minitornadoiksi. Lentokoneen olisi pakko lentää suoraan noiden tuulien lävitse, mikä voisi osoittautua äärimmäisen vaaralliseksi, mutta maan pinnalla tilanne oli vähän helpompi. Matka olisi haastava liian haastava, jotta he olisivat voineet taittaa sen Felix Wagner reessä maaten, mutta Joe oli hyvin kokenut liikkumaan vaikeissa olosuhteissa, ja hän toisi mukanaan kunnolliset ensiapuvälineet ja hänellä olisi enemmän lääkinnällistä asiantuntemusta kuin Ediellä. Edie leikkasi itselleen toisen palan igunaqia ja alkoi pureskella. Hän huomasi, että Taylor kavahti hieman. Kyllähän sinä tiedät, ettei minulla ollut mitään tekemistä tämän kanssa, vai mitä? Jos minulta kysyt, niin en usko, että teit sitä. Edie pohti, kertoisiko miehelle jalanjäljestä, mutta päätti sitten, ettei mies ansainnut vielä tietää. Mutta sitä on vaikea todistaa. Tuuli moukaroi lumimajan seinää ja sai palan tilkelunta putoamaan Wagnerin päälle. Mies alkoi taas voihkia. Mitä jos ystäväsi ei löydä meitä? Edie otti taas uuden palan igunaqia. Sinun pitäisi oikeasti syödä. Jumalauta, meillä on täällä haavoittunut mies! Edie pälyili Wagneria. En usko, että hänellä on nälkä. Taylor riisui hattunsa ja repi hiuksiaan. Eikö mikään saa sinua hermostumaan? Edie mietti hetken. Kysymys ei ollut maailman kiinnostavin mutta miehen tähän asti esittämistä ainoa, josta voisi saada aikaan keskustelua, ja se oli jo edistystä. No, siinä Jalat edellä, siinä on yksi kohtaus hän aloitti

17 Jään muisti Kohtaus? Miehen ääni kuulosti jo kiimassa olevan ketun ulinalta. Ikävistä olosuhteista huolimatta Edie huomasi, että hänellä oli itse asiassa aika hauskaa. Justiinsa niin, Harold Lloydin elokuvassa. No kuitenkin, siinä on sellainen kohtaus, missä Harold Lloyd roikkuu pilvenpiirtäjän seinää vasten olevilta telineiltä, ihan kuin vuorenjyrkänteeltä, ja tuuli heiluttaa sitä. Andy Taylor katsoi häntä kuin mielipuolta. Mitä helvettiä? Joku elokuva vai? Ihmiset tekivät aina tuon saman erehdyksen. Edien oli aina pakko korjata heitä. No, onhan se elokuva, mutta Harold Lloyd teki itse kaikki omat stunttinsa. Taylor nauroi mutta luultavasti ei hyvällä. Ihan kokonaan, Edie jatkoi. Ei sijaisnäyttelijöitä, ei stuntmiehiä, ei kameratemppuja, ei mitään. Laiheliini-qalunaat pyyhkäisi otsaansa ja pudisti päätään. Sen jälkeen mies ei sanonut hetkeen sanaakaan. Aika kului. Tuuli yltyi raivoisaksi mylvinnäksi. Levoton Taylor alkoi kiemurrella. Ettekö te tyypit kerro tarinoita tällaisissa tilanteissa, eläimistä ja esi-isistä ja kaikesta semmoisesta? Te tyypit. Jo on mainiota, Edie ajatteli. Eräs heistä maksoi silläkin hetkellä puhdasta rahaa ollakseen yksi tyypeistä, eikä se ollut hän itse. Minähän juuri kerroin. Ei kun tarkoitin oikeita tarinoita, sellaista eskimo-meininkiä. Mm-mm. Tuttu syke nousi Edien oikeaan silmään ja soi hänen päässään. Kun hän oli ollut pikkutyttö, hänen isoisänsä oli sanonut, että ne tuntemukset olivat esi-isiä kulkemassa hänen vartalonsa läpi. Kuuntele, isoisä oli kuiskannut. Joku esi-isistä haluaa kertoa sinulle tarinansa. Edie sulki silmänsä, ne hiilenmustat kiekot, joiden Sammy oli aina sanonut muistuttavan auringonpimennystä kulmakarvojen täydellisten kaarten kohotessa maan kehänä hänen leveälle, litteälle otsalleen. Edie ajatteli isoäitiään Annaa, joka oli 17 19

18 M. J. McGrath tullut Ellesmerelle aina Quebecistä saakka ja joka tapasi Eliahin metsästysretkellä, ja kuinka Eliah muutti sinne aina Grönlannin Etahista saakka ollakseen Annan kanssa. Hänen ajatuksensa ajautuivat Eliahin isoisoisään Welatokiin, joka oli opastanut valkoisia miehiä ja matkustanut aina Baffininsaarelle saakka ja asettunut lopulta Etahiin. Sitten hän mietti Maggieta, äitiään, joka lensi alas Iqaluitiin etsimään miestään, jota ei löytänyt, sillä mies oli pettänyt äidin eikä ollut siellä. Miten olisi tarina esi-isistä? Edie kysyi. Mikset sinä aloittaisi? Mitä? Taylorin kasvoille nousi hämmästynyt ilme. Kerro minulle esi-isistäsi. Minun mistä? Taylor kuulosti hermostuneelta, sitten miehen kasvot rypistyivät kuin hän olisi yrittänyt pusertaa niistä mehua. Hitto, mistä minä tiedän. Mies heilautti kättään. Äidin puoleinen isoisä tuli Irlannista. Perhehistoria ei ole erityisemmin koskaan ollut meidän heiniä. Vastauksen vihamielisyys, sen ylenkatseellinen sävy sai Edien hätkähtämään. Miten voitte elää tuolla tavalla, tietämättä, mistä tulette? Aika helposti. Aika vitun helposti. Minun isoisoisoisoisäni opasti qalunaat-tutkimusmatkailijoita. No sepäs somaa, mies sanoi hieman sarkastisesti. Teillähän on mukava perheyritys, sukupolvien kokemuksella jätetään ihmisiä kuolemaan keskelle ei vittu yhtään mitään. Hänen nimensä oli Welatok, Edie sanoi ja kieltäytyi kuulemasta Taylorin äänensävyä. Hän opasti miestä, jonka nimi oli Fairfax. Andy Taylor liikahti. Vai niin. Mies kaivoi taskuaan, otti esiin taskumatin ja näytti yhtäkkiä tyynemmältä. Mies otti pari siemaus ta ja heilautti taskumattia ilmassa. Haluaisikohan vanha kunnon Felix vähän tästä? Hän nukkuu

19 Jään muisti Taylor laittoi taskumatin takaisin taskuunsa. Edie tiesi, miksi mies ei tarjonnut siitä hänelle. Inuitti ja juominen: helvetillinen yhdistelmä. Joka tapauksessa hän olisi kieltäytynyt. Hänen juoponpäivänsä olivat jo olleet ja menneet. Tämä vanha kunnon Felix tässä, hän tietää jutun jos toisenkin niistä vanhan ajan arktisista tutkimusmatkailijoista, kaikista sankareista: Pearysta, Stefanssonista, Scottista, Fairfaxista, Frobisherista. Aika kiinnostavaa kamaa, Taylor sanoi. Onko hän koskaan maininnut Welatokia? Edie kysyi. Taylor kohautti olkapäitään. Ei varmaan, Edie sanoi. Emme koskaan saaneet paljoa kiitosta. Wagner alkoi valittaa hiljaa heidän vieressään. Edie ajatteli Joea, joka taisteli samalla hetkellä merijään halki heidän luokseen. Millainen olisi pojan tulevaisuus sillä Arktiksella, joka vielä olisi jäljellä sen jälkeen kun kehitysintoilijat ja malminetsijät ja tutkimusmatkailijat olisivat vyöryneet alueen ylitse. Kyse oli himosta, Edie tiesi, vaikkei itse ollut koskaan kokenut sitä. No, rakkaudenhimoa kyllä, ehkä seksinhimoa, mutta ei himoa aineellisiin asioihin. Edien maailmassa, kuten useimpien muidenkin inuittien maailmassa, sitä omisti mitä tarvitsi, metsästi mitä tarvitsi, söi mitä tarvitsi ja jätti lapsilleen sen verran mitä tarvitsi, jotta nämä ja näiden lapset kunnioittaisivat kuoleman jälkeen. Kyse ei ollut voiton tavoittelusta. Kyse oli riittävyydestä. Jonkin ajan kuluttua Edie aisti Boneheadin tulevan levottomaksi ja raapivan jääkoppinsa seiniä. Andy Taylor oli nukahtanut. Wagner makasi hiljaa mutta hengitti kuitenkin. Edie heitti hylkeennahkatakin ylleen ja ryömi ulos suuaukosta. Ulkona ilma oli sakeanaan pistelevistä jääkiteistä ja irtolumesta, tuuli karjui kuin haavoittunut karhu. Edie seurasi lumimajan reunaa, otti esiin lumiveitsen ja leikkasi aukon Boneheadin suojaan. Koira ponnahti vankeudesta vapauteen lumihiutaleet pöllyten, tervehti pikaisesti emäntäänsä ja ryntäsi hämärään Joea vastaan

20 M. J. McGrath Edie ujuttautui takaisin lumimajaan ja herätti Taylorin kertoakseen, että Joe oli tulossa. Kumpikaan heistä ei kuullut moottorikelkan ääntä ennen kuin se oli hyvin lähellä. Pian Joe itse ilmaantui oviaukkoon. Mitä on tapahtunut? Ennen kuin kukaan ehti vastata, Joe konttasi haavoittuneen miehen luokse. Hän veti hanskat käsistään, painoi oikean kätensä etu- ja keskisormen Wagnerin kaulalle ja laski pulssin kaulavaltimosta. Hän otti sinisen hoitajan muistikirjan päivärepustaan ja kirjoitti siihen jotain. Edie näytti peukkuja, mutta Joe vain kohautti harteitaan. Edie katseli, kuinka nuori mies tutki haavaa, ja tunsi tutun ylpeyden kuohahduksen. Hänen poikansa. Kuinka paljon verta hän on menettänyt? Paljon. Ehkä yli litran. Joe kääntyi päivärepulleen, veti esiin antibakteerisia kertakäyttöliinoja ja alkoi puhdistaa käsiään. Muutaman minuutin kuluttua Felix Wagner oli tipassa ja sai suolaliuoksessa kodeiinia kipuun. Tilanne oli hyvin vakava, Joe selitti. Haavoittunut mies oli hypovoleemisessa sokissa. Selviytymismahdollisuudet riippuivat sokin voimakkuudesta, eikä sitä voisi todeta ennen kuin mies olisi saatu sairaalaan. Jos sokki oli tarpeeksi voimakas, se voisi aiheuttaa munuaisten vajaatoiminnan ja vähitellen myös muut elimet alkaisivat yksi kerrallaan lopettaa toimintansa. Se voisi tapahtua muutamassa tunnissa tai viedä kokonaisen viikon, mutta jos Wagner ei ollut satumaisen onnekas, tulos olisi yksi ja sama. Meidän on pakko saada se lentokone, Edie puhui jälleen puhelimessa Sammyn kanssa. Myrsky raivoaa yhä. Entä Thule? Se oli paljon pyydetty. Yhdysvaltain lentotukikohdassa veden toisella puolella Grönlannissa oli suurempia koneita, jotka oli rakennettu kestämään arktiset olosuhteet Autisaqin pieniä Twin Otter -pienkoneita paremmin. Yleensä amerikkalaiset eivät 22 20