Jonkun on kuoltava. Mut kaikki sankareita. Lopulta kaikki on yhtä sotaa.

Transkriptio

1 Jonkun on kuoltava. Mut kaikki sankareita. Lopulta kaikki on yhtä sotaa. Slow motion replays, Super slow motion, Super slow slow motion replay and super fast it was over in couple of seconds Shared language of sports and politics Mieskasa mieskasa mieskasa (onni) syleily, tukehtuminen, maali - urheilu tv:ssä. Ravit, jalkapallo, jääkiekko, talviurheilulajit, mitä niitä nyt on. Jotenkin eläimellistä (pärinää). Massa, se on se formulakuski. Ne tienaa paljo, kuskit. Naisten urheilu, naisurheilu kuten vammaisurheilu saavat vähemmän huomiota mediassa. Etuliitteet nais- ja vammais- karsinoidaksemme varsinaisesta miesten urheilusta poikkeavat, miksi niin. Eivätkö naiset urheile tosissaan vai liekö hitaampi tahti vähemmän kiinnostava. Mitä tehottomampi meininki, sitä vähemmän katsojia sen vähemmän tuloja. Vai mikä logiikka? Mikä on urheilun etiikka? Onko se rahan, entä urheilun seuraamisen logiikka; varsinaisella järjellä ei lienee paljoa tekemistä. Katsomisen kohde on lopulta katsoja itse, onko maali että katsojan halujen ja tekojen kohde ohjautuu katsottavan luotua jotakin haluttavaa. Mikä on kiinnostavaa ja miksi. Sitä ei voi tarkalleen koskaan tietää, mutta analysoida voi ja sitä vasten kalkyloida kuinka tulevaisuudessa toimia, jos haluaa pelata varman päälle kuten tv:ssä halutaan ajatella. Tulos ja katsojaluvut. Onko johtotähtenä innostus, palo, tunne, pyrkimys johonkin parempaan, niin kai, vaikea uskoa tai sitten meillä on tv:n kanssa eri näkemys mikä on hyvää. Entä mitä ajattelet, kun katsot urheilua tv:stä? Onko tunteenpalo riippuvainen kansallisen edun saavuttamisesta eli kansakunnan näkyvyydestä, positiivisesta saldosta. Voiko samoin viihtyä ja jännittää urheilun parissa ilman varsinaista oma puolta? Miksi on niin, että urheilu on valjastettu kansalliseksi edustuskoneistoksi? Miksi juuri urheilu koskettaa niin monia? Tai kilpailu ja voittaminen? Pärjäämmekö me, olemmeko hyviä, kansallistunnon nostattajana urheilu on ylittämätön, siis usein vielä ihmisten kesken, jotka eivät itse urheile. Onko urheilu teatteria, realityohjelmaa vai molempia, ilman valmista loppua. Sopupelithän eivät käy. On oltava tosissaan, lopputuloksen on oltava arvoitus, siitä jännitys, arvaamattomuudessa, yllätyksessä. Haluamme jännitystä ja dramatiikkaa, nopeutta, vaihtuvuutta, verenmakuisia kohtaamisia, kuin sodassa vihollisten taistellessa ja jommankumman voittaessa, siitä myöskin vaihtoehdottomuus, jonkun on kuoltava. Mut kaikki sankareita. Haluamme. Mestarien liigan finaaliottelua odotellessa on alkuhappening, noin puoli tuntia, siis kyseessä jalkapallo (eng. soccer). Studio on hyvin asiallinen, kommentaattorit virallisesti puvut päällä, alustavat ottelun, esittelevät pelaajia, valmentajia kuullaan kansainvälisessä tiedotustilaisuudessa. Heidän ominaispiirteitään, kuten hän ei ole koskaan vihaisen näköinen ja hän on ensimmäistä kertaa finaalissa(on se ominaispiirre:), on onnellinen, kertoo niin.

2 Olen ollut seuraamatta jalkapalloa koko aikuisikäni, joten yllätyin kuullessani mestarien liigan virallisen hymnin (kuin kansallis-). Kuinka vakava hartaus muovautui pelaajien kasvoille. Perinteisesti pelin alussa pelaajat seisovat rivissä katsomoon päin, tervehtien katsojia, tuomareita ja esittäytyen. Peliä ennen näytösluonteinen keskiaikainen taistelu - mahtipontisuuden päälleliimaaminen Lontoon Wembleyn areenalla tuntui kummalta, kaksi saksalaisjoukkuetta saivat kuninkaalliset puitteet. Kuninkaallisuus tässä yhteydessä vertautuu oksennukseen housuilla. Bayer Munchenin fanit saapuvat kolme tuntia ennen ottelua areenalle, Dortmundin kannattajat ovat hitaampia. Fanijoukollakin on ominaispiirteitä. Pelin aikana meteli on huikea harras messu, oooooaaaaaaoooooaaaaaaooooooaaaaaa + koreografia; tahtiin taputuksia (antaumus ja hauskuus), hyppyjä tahtiin. Hyppelehtiviä halauksia miesten kesken, homoeroottisuutta ei lienee, mutta yhteiset asut kyllä. Väreinä musta-keltainen ja puna-musta. Pelottavan samankaltainen joukkolaulu ja mölinä kuului vastikään homo-avioliittoa vastustavien ranskalaisten ( ihmistä otti osaa) mielenosoitus-mellakassa, jossa otettiin yhteen puolialastomien feministien sijaan poliisin kanssa. Olen asenteellinen syystä, etten kannata fanaattisuutta, nationalismia, syrjintää, joukkotappeluita saati muita urheilun lieve-ilmiöitä kuten massaturismia, prostituutiota, urheilun kulutuksellisen ja viihteellisen puolen korostamista mediassa saati kaiken median mammuttimaista täyttöastetta urheilulla eli valtavaa huomiota pelaajiin, sekä tiettyihin lajeihin erityisesti, että urheilun mieskeskeisyys on omituista. Kuten tavallista tunteet joukko-urheilutapahtumia kohtaan ovat joko puolesta tai vastaan, inhoa, ihailua ja innostusta. Kuten aikamme, on urheilu narsistista oman edun tavoittelua, enkä puhuisi reilusta pelistä etenkään huippu-urheilun kohdalla, mutta massatapahtumat puolustavat paikkaansa juuri karnevalistisen hurman ja ilon kokemusten kautta. Siksi olisi entistä tärkeämpää pitää peli puhtaana eli tehdä urheilusta avoin kenttä. Sanonta pelata omaa peliä kuulostaa myös niin homeiselta kuin mikä tahansa sisäänlämpiävä yhteisö. Pelitermistön ajautumisen yleiseen kielenkäyttöön voi onneksi pääasiassa nähdä hauskana kielenkäyttönä ja toisinaan itsekin revin pelihousuni, kuvainnollisesti. Laulu, liput, värit, makkara ja olut, katsomo hiljenee, pelaaja itkee, itkevä mies, julkiset intiimit tilanteet, joihin voi tunnetasolla ottaa osaa, tuntea empatiaa, kanssaihmisyyttä, (liiallinen?) maskuliinen performanssi, Kuinka määritellä maskuliinisuus ja kuka sen määrittelee. Maskuliinisuudella on tiukat rajat. Ei hiventäkään naisellisuutta, paitsi että pitkät hiukset, timanttikorvikset, muotivaatteet. Kaunis vaimo, tyttöystävä, muotivaatteet. Diego suutelee pelaajia, suoritukseen liittyvää kehumista. Erotisoiva lukutapa eli kuinka katsoa kuvaa ja siinä olevia henkilöitä. Kuka erotisoi ja ketä, miksi, mikä on eroottista ja kuinka pikälle urheilun eroottisuus viedään tai kuka sitä vie. Moottori-urheilussa jako on selvä. Nainen poseeraa kimmeltävän ajokin kyljessä, vähän vaatteita yllään. Ajajista hämmentävästi ei kovin moni ole nainen, vaikka voisi

3 kuvitella, ettei ajotaidoissa ole kysymys sukupuoli-eroista, eroja toki on, mutta entä vauhdissa. Millaisia ominaisuuksia vaaditaan rallikuskilta? Mitä tallit, jotka kuskeja palkkaavat odottavat ja kuinka paljon ajajan sukupuolella on merkitystä? Onko ajaja pelkästään mielikuva, joka tallista halutaan antaa, jälleen sankarillinen mies. Ostavathan naisetkin autoja. Mikä on ralli-autoilun kantava voima ja syy kilpailla. Onko muita syitä kuin mainostaminen ja uuden teknologian testaus? Millä tavalla autoilu liittyy seksiin, jolla ralli-urheilua myydään tai siis prostituutioon, vedonlyöntiin, kaahailuun, autokulttuuriin, jossa elämme. Kovaa ajaminen vertautuu ns. kapinallisuuteen, aivojen narikkaan heittoon, vapauden tunteeseen ja holtittomaan elämään eli täydellinen kiiltokuva jostakin tavoittelemisen arvoisesta sankarillisuudesta. Itse en ole koskaan voinut sietää tuota joka viikonloppuista moottorien ääntä tv:stä. Yksi asia jota paeta, tv-idiotismi. Homous ja heterous urheilussa ovat vielä asemissaan pidättyväisissä konventioissa. Hikisyys ja homous sopivat liian hyvin yhteen miehisessä skenessä, jossa miehisyyden epäileminen, liika naismaisuus on suorastaan rikollista. Sellaiselle tyypille nauretaan, kiusataan, hyljeksitään, kuinkas voi pärjätä, koska on oltava samassa pukukopissa ja suihkussa. Lihaksikas keho on seksikäs, puoleensävetävä, kehon esittäminen voimakkaana tahdonalaisena veistoksellisena haluttavana saavutuksena, työn tuloksena, jonka avulla voittaa kilpailun. Työtä kaihtamattomuus, raadanta menestymisen eteen, halu voittaa ja lihaksikkuus ovat haluttavia ominaisuuksia huippu-urheilun ulkopuolellakin. Ne edustavat pärjääjän habitusta, kuinka kantaa itsensä, kuinka tehdä itsensä. Se on myös vaihtoehdottomuuden maailma, jossa on vain häviäjiä ja voittajia. Kilpailu voitosta on raadollista, kuluttavaa henkisesti; kakkosasija voi olla pettymys. Pettymys on se, joka tuotetaan itselle ja kannattajille. Pettymys on kuin kunnian menetys tässä tapauksessa, heikkous, huonous. Urheilijan kävely areenalle, vilkutus, keskittyminen, juoksu, juoksentelu, hengittely, puhina. valtava määrä kovaa työtä muutaman sekunnin tai tunnin kllimaksin tähden. Eikä se riittänytkään. Kuvaa urheilusta tv:ssä ei ole vaikea pilkkoa osiin. Se on "täydelliseksi" luotua ohjelmaa täydellisyydestä, täydellisyyden tavoittelusta ja sen palvonnasta. Valmiiksi pilkottua, teatraalista hulluuden partaalle, joka huipentuu katsojajoukkojen karnevaaleissa peliareenoiden ympärillä. Niin olisiko urheilua ilman katsojia. Yhteisöllisyyden tuntuna, kuulumisena, oman puolustamisena, tunteiden jakamisena, ilona, kenties sekasortona. Usein urheilusta kiinnostumattoman kysymys on, miksi seurata jotakin, jossa potkitaan nahkakuulaa tai pientä mustaa lätkää jäällä, jota isot miehet ajavat takaa eli viitataan aikuisten lapselliseen käytökseen ja vähäjärkisyyteen. Toisen kummallisen toiminnan vähättely ei menoa haittaa, yhteenkuulumisen tunne on niin voimakas. Ei urheilu noin yksinkertaistettuna kuvauksena järkevältä puuhalta kuulostakaan, mutta järki on mainitsemissani asioissa, joista yhteisöllisyys kenties tärkein, kuuluminen, tunne ja niiden esittäminen. Avoimet

4 tunteet urheilussa ja autenttisuus eli suora lähetys ja sen odottamattomat onnen hetket. Mitä on siinä pyhän hetken tunnussa, kun kansalainen tuo mitalin olympialaisista. Sankarillista kuin oman maan puolustus vihollista vastaan. Kuinka avoimia tunteita ja kuinka avoimia kommentteja lopulta voi tässä kontekstissa ilmaista. Epä-isänmaallista käytöstä on tuoda maalleen huonoa mainetta, häpeää - tälläisiäkö te olette. Joo, tälläisiä me ollaan. Urheilijan ylenpalttinen feminiinisyyden esille tuominen ponnauttaa urheilijan valokeilaan - juoksijan pitkät kynnet ja erikoinen seksikkyyttä korostava pukeutuminen, vahva meikki, pienet bikinit. Siinäpä erotisoivalle katseelle paikka. Sama koskee myös miehiä, seksistyminen ja pohdintaa, miksi jääkiekkoilijoiden tyttöystävät ovat usein missejä. (Kauanko sitä jaksaa pohtia.) Pelaajien näytteleminen eli tuo toinen löi ja sattui niin hemmetisti, vaikkei sattunutkaan ja seuraa vapaapotku, kivun esittäminen - opetetaanko näyttelemistä jalkapalloilijoille erityisesti? Tai annetaanko pelaajille ohjeita, kuinka kentällä pelataan niin kokonaisvaltaisesti, että kieroilu ja suoranainen valehtelu ovat sopivia keinoja voittoon? Ilmeisesti, koska pelaajien näytteleminen on yleisesti tiedossa oleva asia ja epäilyn kohde. Siis teatteria, onko teatteri urheilua? Äänet, etenkin jalkapallossa yleisön mylvintä on iso osa peliä. Fanit osallistuvat ottelun rakentamiseen luomalla yhteisen tilan, jossa voi ilmaista itseään melko vapaasti. Se on suoja-alue, atmosfääri. Kameratietoisuus - temput, joita tehdään siksi, että peli kuvataan ja omalla käytöksellä halutaan ilmaista tukea, kuulumista joukkoon ja näyttää se mahdollisimman monelle, halu esiintyä, olla esillä. Jokainen voi nykyään olla esiintyjä median ansiosta. Sananvapauden ja luovuuden kannalta hyvä asia. Entä kuinka urheilija voi lähetyksessä käyttäytyä ja miksi urheilijalta kysytään suorituksen jälkeen, kuinka suoritus meni (eikö se ole jo selvä, kaikki näki) ja kuinka hän itse analysoi urheilutekonsa. Hän teki kaikkensa, parempaan en pystynyt tällä kertaa jostakin syystä. Kuinka suoritustaan voi analysoida ylipäänsä, mistä sitä tietää miksi. Analysoinnin tähdellistäminen, täydellistäminen, kohdistaa ja tarkentaa. Kuinka tärkeää on kuka analysoi? Kuka on luotettava analysoija? Kehen katsoja luottaa? Kuinka luottamus synnytetään? Onko luottamuksen osoitus, että katsoja palaa katsomaan samaa ohjelmaa? Vai voidaanko puhua luottamuksesta, ehkä se on kokonaan väärä sana tai ilmeisesti joihinkin odotuksiin on osattu vastata. Paluun aikaan saamiseksi, katsojan paluu, tai kun ei tullut töllöstä muutakaan, jupinaa. Mielenkiintoista on millaiset piirteet puhujassa ja millaiset sanavalinnat luovat luotettavan kuvan, mitä sieltä suusta tulee, kuinka paljon ja missä tahdissa. Myös lupa puhua kameralle on jonkinlainen luottamuksen ja uskalluksen osoitus, kaverillisuus, selkään taputtelu. Mielipiteesi on tärkeä. Hetkellisyys, hetken tallentaminen muistoksi, elin sen hetken, josta puhutaan.

5 Kuinka urheilun seuraaminen tv:n kautta on muuttunut, selostajan käsien huitominen, punainen naama, pelleys, ylitseampuva into voitosta, joka saa katsojan nauramaan, mutta eläimellisyys ei käy, siltikään? Mutta eivätkö fanijoukot mylvi, hulinoitse, apinoi, karju, näytä muutenkin tunteitansa avoimesti joukkotappeluun saakka. Formulakisojen yhteydessä on käsittääkseni säännönmukaisesti prostituutiota varten tietyt paikat, miehisiä tarpeita täyttämään. Säännönmukaisesti ajajien tyttöystävien kuvat käsilaukkuineen ja aurinkolaseineen kuvittavat iltapäivälehtiä. Urheilukisojen seuraaminen antaa luvan olla vapaalla, hurrata äänekkäästi, tuhlata rahaa, kännätä, huorata, nimitellä, tapella, käyttäytyä muutenkin holtittomasti, imitoida ihailemaansa urheilijaa kaahaamalla, pukeutumalla joukkueensa paitaan ja väreihin, toisin sanoen karnevalisoida arki äänekkäästi, sotkea julkisia tiloja kuseksimalla ja roskaamalla. Tehdä asioita, joita ei muuten tekisi tai ainakaan julkisesti. Karnevaalisuus myös häiritsee niitä, joita urheilusuoritus ei sytytä, joko häviäjäpuolta tai naapureita. Jääkiekon maailmanmestaruus antaa luvan käyttäytyä näin Suomessa, ei kovin moni muu tapaus. Median muuttuminen joustavammaksi/suvaitsevammaksi käytöskoodiltaan on suupalttien ja verbaalisesti taiturillisten selostajien ja sosiaalisen median televisioon tulon myötä käynyt luontevasti. Sosiaalisen median kommentointivirran ja mahdollisuus seurata livenä, olla livenä, ottaa osaa - En tiedä mitä tuo muotos, joka on jatkuva, lopulta on tehnyt ja tekee sille, mitä tv:stä näemme ja kuinka maailma näyttäytyy. Kankea ja asiallinen tyyli on kaikkoamassa pikku hiljaa, tuloksellisuus antaa tilaa urheilun viihteellisyydelle ja urheilun muassa puhutaan lieve-ilmiöistä hyvistä ja huonoista eikä ainoastaan keskitytä suoritukseen ja kuinka siihen on päädytty. Mieleen jäävimmät urheiluteot ovatkin olleet niitä, joissa on ilmennyt urheilijasta jotakin persoonallista ja omaperäistä esiin, usein skandaalimaista käytöstä urheilijalta tai toimittajalta. Tähän moni urheilija jo pyrkiikin, näytöksellisuuteen, spektaakkelimaiseen esitykseen maalin jälkeen. Uskallukseen ja tunteiden näyttämiseen kannustavaa minusta. Näihin tilanteisiin kamera(mies) kiinnittää huomiota. Tuuletuksia, että maalitilanteita verrataan ja katsotaan hidastettuna useaan kertaan, kuinka se meni. Näin saadaan aikaan kertomus herooisesta urheilijasta, joka antaa kaikkensa pelille, jota rakastaa sitä mitä tekee. Selostajan on tunnettava peli, pelaajat, joukkueen huoltajat ja manageri että valmentaja, jotta voi kertoa heistä katsojalle. Kuka valmentaja sai potkut, koska joukkue ei menestynyt. Näytetään pettyneen valmentajan kasvot, kuinka ne ovat tuskasta hikiset tai käsi kasvoilla itkua pidätellen. Tunteet ovat pelissä. Millaiset kuvat toistuvat, kuinka useasti maalitilanne näytetään, millaiset äänenpainot selostajalla on käytössään, mikä on kuvan ja äänen suhde? Selostaja on ammattipuhuja. Parhaimmat, ne joilla on mukaansatempaavimmat jutut ovat huippusuosittuja julkkiksia, joiden

6 ansiosta urheilun katsomiselämys on kihelmöivämpi ja hauska. Joka taas kehittää koko tv-urheilun presentaatiota ja tulevia lähetyksiä, koska koko ajan on muututtava, oltava kenties hiukan edellä muutosta kuin vain osa sitä. On selviydyttävä tilanteesta kuin tilanteesta. Tiivis tunnelma on aina maalilla, hiukan odotteleva ja viipyilevä, tarkasteleva kerronta seuraa, kuinka tilanne etenee maalille, kuinka maalille päästään. Mitä kentällä tapahtuu, mitä kentällä tapahtuu. Eläytyvä selostaja on kuin pelaaja, pelaten molempien puolella. Kuinka Suomi pärjää Urheilukisa alkaa jo ihmisten mielessä odotellessa h-hetkeä, arvuutellaan, kuinka pelissä käy. Veikataan ja pelataan rahapelejä, keskustellaan. Odotetaan, jännitetään. Urheilu on juhla, median ja mainostajien maisemoima kulutusjuhla, jossa kuluttavat kansakunnat eli katsojat. Pärjäämisestä onkin kyse kokonaisvaltaisesti. Olympialaisten saaminen kotikisoiksi on jo voitto. Maan valmisteluja seurataan, koska ne kestävät vuosia, eikä budjetissa säästellä, koska näkyvyys on maailman suurimmissa kisoissa a ja o. Siis mitä näkyy ja mitä ei. Urheilu-alueen siisteyden ylläpitoon käytetään runsaasti voimavaroja. Kuten olympialaisten tieltä poistetaan kaduilla asuvat köyhät omiin slummeihin. Turistien ja katsojien ympäri maailmaa on nähtävä parhaat puolet ilman sosiaalisia ongelmia painamassa tunnelmaa. Suuri urheilutapahtuma on egobuusti maalle ja tuo mainoksen lisäksi turistien rahavirran. Urheilussa liikkuukin valtavat summat, jotka kerätään katsojilta ja mainostajilta. Huippu-urheilijoiden palkkiot puhuttavat juorupalstoilla, kuten urheilijoiden yksityiselämä. Kauniit vartalot ja kasvot myyvät urheilu- ja luksustuotteita. Ihailtujen sankareiden oletetaankin olevan esillä. Terveys-, kuntoilu-, laihdutus-yms. business kukoistavat urheilun avustuksella. Terveyttä, kauneutta ja nuoruutta on helppo myydä ja urheilija kehollisuuden kautta helppo erotisoida, saada kaupaksi. Juuri vastikään naisrantalentopalloilijat saivat luvan käyttää peittävämpiä asuja bikinien sijaan. Seikoissa, yksityiskohdeissa, kuinka miehiä ja naisia kuvataan urheilutilanteessa on eroja. Pyllistävä naistakamus on helppo kuvauskohde ja katseenvangitsija lehden sivulla. Naisten oletetaan olevan seksikkäitä, lihaksikas nainen on itsevarma, terveennäköinen ja vahva. (Mutta kuinka moni seuraa urheilua seksikkyyden takia?) Herättääkö urheilija luottamuksen juuri terveellisellä elämän tavallaan? Kävely muuttuu lihasten kasvaessa miehekkäämmäksi, otteet urheilussa ovat riuskat, on voitettava ja oltava koko ajan parempi. Pärjätäkseen, noustakseen huipulle on oltava narsisti ja haluttava esille, on kyettävä olemaan katsottavana ja luomaan tarina myös verbaalisesti, joten huippu-urheilu ei vaadi ainoastaan urheilullista lahjakkuutta. On osattava viihdyttää, jos ei osaa, niin on oltava hyvännäköinen, palvottavissa. Luotava itsestään idoli, jollaiseksi moni nuori haluaa, katseen kohteeksi. Tulla katsottavaksi, seurattavaksi. Tuota narsismia tukee tuo ralli-autoilijoiden kauniiden tyttöystävien ja vaimojen koristeenomaisuus. Piipahtaminen

7 varikolla. Suomessa urheilijat ovat vieläkin sangen vakavia, eikä idolikulttuuri ole tietenkään samanlainen kuin esimerkiksi jalkapallossa muualla maailmassa. Suomalaiset mainostavat maitoa ynnä muita ns. terveystuotteita kiltisti, ehkä joku avioero ja kaahailu-uutinen, tai kännissä toilailu, joka on jo vakava paikka. Harri Ollin keskisormen näyttäminen miljoonayleisölle hyppykisojen yhteydessä oli lööppikamaa. Itsestäni se oli parasta urheilua, mutta tietenkin sopimatonta urheilun puhtoisessa pinnassa, josta kaikki tietää, ettei se nyt niin kliiniä ole kuin annetaan olettaa. Urheilijalle ei sallita julkista juopottelua tai muuta itsetuhoista käytöstä. Ura voi olla ohi hetkessä. Urheilijan ura on riippuvainen valmentajista, mediasta ja mainostajista. Kuinka urheilijan lopulta käy, tarkoittaa sitä että hän itse on pelinappula ja asettaa itsensä siihen asemaan, mainoskyltiksi. Millaiseksi hänen julkisuuskuvansa muodostuu ja kuinka se jatkuu urheilu-uran jälkeen kenties riippuu kuinka suhteitaan on hoitanut. On osattava pelata annetuin tiukoin säännöin. Vallan määräytyminen, vallan käyttö ja katsojan ohjailu, psykologinen kontrolli, saada katsoja jännityskoukkuun, tunneloukkuun, kollektiiviseen tarinankerronnan huumaan, joka jaetaan ja jota jatketaan iltäpäivälehdissä. Urheilulle pyhitetään lehdistössä useita sivuja etusivua myöten. Kiihkeätunnelmaisen pelin tähtihetket, tulokset ja tunnelmat, molemmin puolin sekä syyt voittoon että häviöön. Loukku sinänsä negatiivisena sanana ansana, pyydyksenä, ahnaana suuna, joka puhuu, pulputtaa. Se on sen tehtävä tv:ssä. Täyttää tila, katsojan mieli, näkökenttä, tulevaisuus ja suunnitelmat. Television tarjonta herättää haluja, unelmia, mielitekoja ja antaa valmiita virikkeitä, luo tyylin, jonka voi ostaa omakseen. Niin voi tuntea omistavansa saman gloorian kuin tähtikultin päähenkilöt. Vielä enemmän niin kutsuttuna interaktiivisena aikana, jolloin sosiaalisen median kautta voi ottaa osaa ohjelman tekemiseen komentoimalla. En ole varma keksinnön suomasta lisäarvosta ohjelmalle tai yhtään millekään, chattailu, kevythumpuuki, kokeiluarvo, joo. Kuten taas, kulutusarvo on melkoinen. Toisaalta ihmisten käyttämän kielen tutkimuksen kannalta mielenkiintoista, kuinka nopea puhevirta tuo esiin jatkuvan ajatusten vaihdon merkityksellisyyden, median määräävyyden ajassamme, muutoksen nopeuden ja voi pohtia, kuinka nopea muutos lopulta on tarpeen ja mihin se johtaa. Päädymme samoihin pisteisiin, kuin mistä olemme lähteneet, kyllästyneinä jatkuvaan hälinään. Vähemmän on enemmän. Mikä muutosta säätelee, muutostamme? Mikä on kiireen merkitys, nopeuden, nopean selityksen, tauottoman puheen, soljuvuuden merkitys tv-lähetyksessä ja kuinka tv-käyttäytyminen siirtyy arkitilanteisiin? Leikissä, työssä, koulussa, koska olemme kaikki viestinten vaikutuksen alaisia. Tv

8 ei ole irrallinen, epätodellinen osa maailmaa. Se luo jatkoa sille, mitä tapahtuu ja se, mitä tapahtuu tv:ssä jatkuu meissä. Joten tv:n spektaakkelius on suoraa jatkoa sille, mitä me lopulta haluamme elämältämme, tai oletus. Tv toteuttaa unelmaa ja antaa uuden. Psykologia median rakentamisessa houkuttelevaksi on sama kuin kauppakeskuksen suunnittelussa. Pirtsakkuus, värit, ns. tyylikkyys, jatkuva uusiutuminen, nuorekkuus, adjektiivisuus, letkeys, flow, juttu-flow, ostaisitko tältä sitä ja tätä. Toiston tarpeellisuus ja käyttö ihmetyttää esimerkiksi dokumenteissa, joissa kerrotaan tieteellisiä faktoja. Etenkin Yhdysvaltalaiset dokumentit käyttävät jo sanotun asian toistamiskikkaa eli skandaalinomaisuutta, korostaen kerrotaan sama asia uudelleen, joka saa katsojan tuntemaan itsensä tyhmäksi vai onko se tarkoituskin. Onko se tehoa? Teho-efekti, joka luo uskottavuutta asian uskomattomuudesta, kauheudesta tai ällistävyydestä jne. Kerronnassa on paljon samaa urheilutapahtumien televisiointien kanssa. Tavallaan ei anneta mitään uutta, eikä maailmankuvan laajentaminen olekaan tarkoitus vaan viihtyminen, oleminen ja toisten elämän seuraaminen, jota voi kommentoida omalla sohvalla, turvassa, piiloutua laitteisiin, jotka ovat persoonan jatke ja kuvitelma omasta voimasta. Laitteet kuvastamassa ihmisten voimattomuutta antamalla mukasupervoimat, käyttöstatuksen, omistajastatuksen, asioista perillä olon tunteen.. Intermedia, medioiden lomittaisuus, toisiinsa sidoksissa olevuus, puolueellisuus ja aika, jonka voi ajatella yleisön eli kuluttajien eri medioille käyttämänä aikana tai aikaa, jota media käyttää tiettyjen asioiden kertomiseen tai kertomatta jättämiseen. Aika, joka on tämä hetki kerrottuna tv-uutisissa, tapahtuma jossain toisaalla samaan aikaan, aika joka oli eilen, aika, joka kuluu, kun tv:ssä tapahtunut show kerrotaan lehdessä juttuna. Millainen aika, mitä ajasta me olemme. Kuinka ihmisistä puhutaan kansana, massana, ryhmänä, heimona, millaisia piirteitä ihmisistä tuodaan esiin, meistä suomalaisista. Mitkä ovat vaikuttavat piirteemme, millaiset yksilöt ovat niitä, joista kirjoitetaan ja joita kuvataan, jotka juontavat. Onko se joku hyvä tyyppi? Täytyy olla jonkinlainen sankarityyppi, jokin spesiaalitaito, jonkin alan huippu. Tarvitaan kykyä muuntua jatkuvasti, huijaustaitoa. Huippuus kiinnostaa, huippu-osaaja, moni-osaaja, -taituri, -onnistuja (epäonnistuja), luuseri, onnekas. Joku. Promotointi, uran käynnistys, tehdä jotakin tv:ssä saadakseen huomiota. Media on prosessi, joka haluaa jakaa erityisyyttä, kehityskaaria, elämänmakuisia tarinoita, kuinka onnistuin, kuinka selvisin, kuinka kävi niinkuin kävi. Puhutaan aitoudesta ja tavallisuudesta, hän on niin aito, siksi hän on niin suosittu. Mitä tuo aitous on, jota esimerkiksi iskelmälaulaja Anne Mattilalla sanotaan olevan? Millainen on aito suomalainen? Eikö hän ole kuvitteellinen hahmo, jonka on tarkoitus tuoda hyvänolon tunne sille, joka samaistuu Anne Mattilan maalaisuuteen, hymyyn ja onnekkuuteen olla lahjakas suomalainen, joka taidollaan pärjää ja haluaa olla tavis,

9 hoitaa puutarhaa. Aitoudessa on tuttuus, omakohtaisuus, intiimiys, läheisyys (olevinaan). Siitä mistä iskelmät kertovat, kaipuusta läheisyyteen, pettymyksistä, rakkaudesta, koskettavuudesta. Samaa iskelmällisyyttä moni kotimainen tv-ohjelma hakee, maalaista lupsakkuutta hauskoin jutustelutuokion, ja ei siinä mitään pahaa, jos ihmiset tykkäävät. Elämme media-epidemian aikaa, episodi-aikaa, jatkuvan tekemisen kuvaamisen ja sen muille näyttämisen aikaa. Aktiivinen ihminen on elävä, katsokaa mitä on oikea elämä. Media on sairas, sairastuttava, kuinka sen voisi parantaa tai kuinka media voisi parantaa sairaan maailman, jonka aikaansaannos media on. Media, jota tuotamme taukoamatta. Pysähtymättömyys on jonkinlainen arvo, elävyyden mitta. Tartuntatauteina formaatti- ja brändihulluus, kulutushulluus, tyylihulluus tai pelkästään tosihulluus, joka kiertää ympäri maailman, hiukan muunneltuina versioina jatkuvana flowna. Elämä on hurja business, sanoi kuuskytluvulla M.A.Numminen. Olemme samassa pisteessä, piste vaan on laajennut mustaksi aukoksi. Samankaltaistamisen tauti, joka velloo monella saralla, joka sietää jonkin verran kansallisia piirteitä, sen verran kuin paikalliselle väestölle katsotaan riittäväksi, jotta tuote tuntuu omalta. Myytävät kansainväliset tv-formaatit ovat kilpailuja kansalaisille ja jo julkkiksille. Niillä on urheilun kanssa paljon samaa, kova harjoittelu, jota filmataan ja esitellään katsojille. Työn tuloksena syntyy timantteja. Etsitään voittajatyyppejä, hyviä tyyppejä, jotka kykenevät viihdyttämään ja osaavat luoda mediapersoonan itsestään, jonka elämä voi jatkua ohjelman päättymisen jälkeenkin. Kuinka sillä, kuka omistaa minkäkin konsernin ja tuotantoyhtiön on merkitystä, mitä meille tuotetaan katsottavaksi ja kuinka. Kuinka kaupallisuus tv-ohjelmissa muokkaa maailmaamme ja kuinka kuvaamme siitä. Entä jos tuota tulvaa ei olisi, tai sitä olisi vähemmän tai ihmisillä olisi aikaa vähemmän katsoa. Itse olen kiinnostunut siitä, miksi teemme synkronoitua mediamaailmaa? Miksi se on niin tärkeää, ketä se palvelee ja miksi tarvitsemme viihteellistä vyörytystä, vai onko tuo tarve keksittyä. Tarve syntyy, kun se keksitään, täysin pohjaton ja rajaton massaviihde-areena ja näyttämö, jolle voi astua kuka tahansa. Kenestä tahansa voi tulla hitti ja ihme, kuuluisuus hetkeksi. Informaatiovirran myötä muistimme rajallisuus paljastuu. Mieleemme jää värikäs mössö pientä sälää, onko se arvokasta vai irvokasta hyväksikäyttöä. Onko edelleen viihteemme tarkoitus unohdus, kaipaus ja unelmointi? Kulutuksen tarkoitus se ainakin on. Muistamattomuus, historiattomuus, jatkuva uusintaminen, muka ajattomuus ja harmonia, joka toivottaa kaikille onnea, unelmia ja kauniita hetkiä. Utopiatodellisuus on oivallinen termi kuvaamaan tämän hetkistä kaaosta, jonka struktuuria näennäisesti pidetään yllä mukavalla juontajakaksikolla ja hankkimisen onnella, palkitsemisella, selän kääntämisellä ja kulisseilla. Näytämme paremmilta kuin mitä olemme. Maailmaamme hallitsee kenestäkään välittämättömien kusipäitten kolonna ja meitä johdetaan nimen omaan viihteen avulla. Viihdetähdet luovat meille mainostamallaan elämäntavalla ostettavia

10 tarpeita. Heidän elämänsä on meidän ulottuvilla, he rakastavat meitä, I love you. We love you too Tätä voi kutsua postmoderniksi pinnallisuudeksi ja helvetimoiseksi typeryydeksi, ohikiitäväksi jatkuvan hyvänolon tunteen hakemiseksi, huumeeksi, johon olemme itse syypäitä. Elämme viihteestä ja sen mahdollistamista laitteista. Mahdollistaako viihde teknologiamme vai toisinpäin? Minkälainen ihmiskuva välittyy länsimaisen läpeensä kaupallisen median kautta? Olemmeko valmiita katsomaan itseämme tai milloin lakkaamme kiinnostumasta mitä joku sanoi facebookissa tai millainen juttu siellä kiertää? Ketä nöyryytetään seuraavaksi. Haluamme katsoa toisen saamaa julkista häpeärangaistusta ja nauraa tuolle onnettomalle, koska koemme olevamme turvassa ja parempia. Aikamoinen illuusio. Nöyryyttämisessä ja rangaistusten seuraamisessa ei sinänsä mitään uutta, mittakaava vain on melkoinen. Mediakulttuurin paisunut koko on saanut aikaan sen, että tieto aktiivisesti saavuttaa meidät kaikkialla. Katsomme tietoa, sanoja lööpeissä, luemme mainoksia ympärillämme, ilmaisjakelulehtiä, tv-ruutuja, tietokoneruutuja, puhelimia, jokainen myy jotakin, itseään tai muuta tavaraa. Nöyryytyksen voi näin kääntää omaksi hyödykseen, lopulta nöyryytetty onkin se joka nauraa. Tyhjyys ja tilan täyttäminen, halpuus ja sen kalleus. Median hallitsevuus on seikka, joka on isoin uhka, koska olemme sen varassa. Tiedon määrä ja tiedon laatu, mikä ihmisiä kiinnostaa, mitä luetaan, mitä tiedolla tekee ja kuka sitä tarvitsee. Tai kuinka informaatio määritellään ja kenen se on. Harmillista on myös kyynisyys, kuinka surutta lukijaa käytetään hyväksi ja huijataan kauniilla kuorrutuksella, vaikka hukumme roskaan henkisesti ja fyysisesti. Kaikki eivät ehkä ajattele näin, kenties elämme median ja ajatuksen kulta-aikaa, vapainta ja rikkainta aikaa (kuka mittaisi vapauden ajatukset ja niiden juoksun). Onko tapahtumassa kulttuurillinen muistinmenetys, vapaa-ehtoinen? Voisiko jatkuvassa sälätietovirrassa eläminen tuottaa ajattomuuden tilan ja tunteen kuulumattomuudesta, tarpeettomuudesta, riittämättömyydestä, juurettomuudesta, puutteen läsnäolosta ristiriitaisesti siinä olemuksen tilassa, johon mediamylly pyrkii, olemaan kanssamme. Media persoonana, media kanssamme, media muistaa puolestamme ja netti arkistoi. Mielenkiintoinen on termistö, joka jatkuvasti ja nopealla vauhdilla muodostuu kieleemme; puhutaan lyhyt kestoisesta sisällöstä, passiivisesta muisti-instituutiosta, sosiaali-areenasta, matalan ja korkean teknologian laitteista, trendikkyydestä, realitysta, sensaatio-uutisoinnista, joissa kaikissa on jonkinlainen huijauksen tuntu ja maku. Miltä huijaaminen tuntuu, kusetushan on aivan mahtavaa! Siinä on oltavakin oma viehätyksensä ja helppoutensa, koska jatkuva vedätys ja paskanpuhuminen, sen toisto useassa paikassa on koettu merkitykselliksi tavaksi viestiä. Nopeus ja vaihtuvuus, uusintaminen ja koko ajan jotakin noille. Kuinka todellista tv-ohjelma voi olla, kenen todellisuudesta on kyse, kuinka

11 hetkessä ja jossakin todellisessa reality on? Halpuuden ja huonon maun yhdistelmä haisee paskalle valmiiksi, moneen kertaan tehdylle tyhjälle, joten dokumentaarisuutta on haluttu lisäksi ja painotukseksi tv-todellisuuden kaunistukseksi. Kuulostaa hyvin toivottomalta ja läpeensä pahalta maailmalta. Kuinka näin totaalista vallan käyttöä ja aivopesua vastaan voi taistella muutoin kuin olemalla mahdollisimman paljon ilman laitteita, jotka helppoa mielihyvää ja mukavuutta tarjoavat. Pakeneminen on melko turhaa, lehdistö pitää siitä huolen ja jotenkin haluaisi maailman menosta olla tietoinen, jotta sitä voi pohtia, yrittää muuttaa ja kommentoida. Onko medioiden käyttämä valta suhteessa toisiinsa tarpeellista ottaa tarkastelun alle vai se, millaiset omistussuhteet sisältöjä tarjoavilla medioilla on. Millainen mediahirviö lopulta saa aikaan viestinnän yksipuolistumisen (kuten siltä se vaikuttaa) ja viihteen ylivallan? Miksi informaation tuottaminen, kertominen, asioiden julki tuominen ylipäänsä on niin tiukasti kytköksessä rahan valtaan, ammattimaisuuteen, hallintaan, kontrolliin, epäonnistumisen pelkoon? Suomessa mediakenttä on pienen maan kaltainen. Voiko sisäänpäinkääntyneisyydestä puhua (eikö se ole ominaista, ettei siitä voi), ehkä, mutta hyvin talousjohtoinen, lyhytnäköinen ja -jännitteinen mediamme tuntuu olevan. Voitonmaksimointi johto-ajatuksena vie lehdistöä ja tv:tä. Alamäki on jyrkkä. Ilman Yleisradiota ja sen sivistävää tehtävää mediamme olisi kovin yksiulotteinen, harmittavasti YLEn ykkönen on toiselta nimeltään mummokanava, silti ainoa jota voi pitempiaikaisesti kuunnella voimatta huonosti. Voiko tiedon jakamisen puolueettomuuteen paljoakaan luottaa, kun viestintävälineiden mukaan kiinnostavimmat aiheet syntyvät huippu-osaajien menestystarinoista ja uhkakuvista (talouden, politiikan ja ympäristön). Nettiviestimissä mainostajat vievät huikeasti tilaa. Mainoksia on pakko katsoa, jos internetissä aikaansa viettää. Youtube on mainosten pilaama. Kuinka hahmottaa mikä on oleellista ja tärkeää tietoa? Kuinka nähdä mitä minkäkin uutisen takana on? Miksi Suomessa kulttuurin osuus uutisoinnissa jatkuvasti pienenee ja juttujen aiheisto tuntuu kapenevan? Jokainen varmasti jo tietää, että Bon Jovilla oli keikka Tampereella. Aamulehden nettiversion kulttuurikirjoittelu piti siitä huolen. Onko popartistin vierailu todella kaupungille niin tärkeä tapaus, kuin valtiovierailu. Hämmentävää. Toki pop on kulttuuria, mutta kuinka olla perillä paikallisesta, paikallisuudesta ja mitä paikallisuus enää on, jos tärkeimpiä kulttuuritapahtumia ovat maailmantähdet, aivan kuin tähteys olisi tae ainutlaatuisuudesta ja tärkeydestä. Tärkeä mille ja kenelle? Tai ehkä Aamulehti on oikeilla jäljillä ja antaa ihmisille mitä he haluavat, repeatilla. Kulttuurin muutos, ainakin mediakulttuurin, murros ja koska kaikesta ei voi kirjoittaa ja olla kiinnostunut, eikä kaikkia voi miellyttää, niin miellytetään mahdollisimman montaa. Kenties mainostajat ovat ne taho, joille uutisointi internetissä on lopulta tarkoitettu, koska mainoshälinä on niin valtaisa, että varsinaiset uutiset tuntuvat sivuseikoilta, eivätkä sisällöt paljoa muutu. Samaa valitusta ja uhkailua, mutta yritetääs nyt olla pirteitä, sitten kuitenkin ja jotenkin

12 pärjätä. Lopulta mikä on yhteys yleisöön ja mikä on yleisö? Ovatko he niitä, jotka eivät pääse pakenemaan tai eivät ymmärrä paeta. Määritteleekö viestin yleisönsä, vai yleisö viestin, messagen, median, tarinat eli lopulta media olemme me, jotka viestimiä käytämme ja joiden antiin olemme tyytymättömiä tai on otettava se, mitä annetaan. Lyhytkestoinen sisältö, mieleenjäävyys, korkea ja matala, adjektiivinen kuva mahdollisimman silmiä hivelevää shittiä., keskittymiskyvyn puute, omahyväinen ja edun tavoittelu, koukuttavuus. Olemme koukussa, ehkä lopullisesti eikä se ollut maali, pelkästään lakoninen toteamus.