Ajaton työ taiteilija tuottaa toimintansa muodon

Transkriptio

1 Ajaton työ taiteilija tuottaa toimintansa muodon Helsingissä Miina Hujala Ajaton työ taiteilija tuottaa toimintansa muodon Tässä tutkielmassa tarkastelen taiteilijan työtä toiminnallisuuden muotona. Tarkasteluni pohjautuu aiheesta kirjoitettuihin julkaisuihin: Work work work a reader on art and labour, (2011), Living Labor (2013) ja E-Flux journal: Are You Working Too Much? Post-Fordism, Precarity, and the Labor of Art, (2011), sekä käytän työn ja taiteelliseen toimintaan liittyvän tarkasteluni pohjana Hannah Arendtin ja Jacques Rancièren ajatuksia toiminnan, politiikan ja taiteen muodoista. Kysyn voiko taiteilijan toiminnan tarkasteleminen työnä tarjota työlle toimintana näkyvyyttä joka osallistuisi työn muotojen yleiseen muokkaamiseen ja uudelleenmäärittämiseen? Pohdin miten taiteilija toimiessaan oman toimintansa muodottajana ja tuottajana vaikuttaa siihen mitä käsitämme työllä ja vastaavasti taiteella. Taidetoiminta työnä Taiteilijoiden, kuraattorien, teoreetikoiden ja aktivistien esiin tuomien ajatusten pohjalta minulle hahmottui kuva nykytaiteen parissa tehtävästä työstä postfordistisessa muodossa, jossa kielelliset, kommunikatiiviset, ajatukselliset ja tunteelliset kapasiteetit toimivat tuotannollisina sinänsä, liu uttaen taiteen parissa tehtävää työtä kohti kokoaikaista elämän työläisyyttä. Tilanne, jonka voi nähdä niin mielekkäänä kuin epätoivoisenakin, ja joka liittyy kysymyksiin vastikkeellisuudesta, vastaanotosta sekä yhteistoiminnan alueesta. Filosofi Hannah Arendtin ( ) ihmistoiminnan muotojen tarkastelua omaan ajatteluuni sovittaen käsittelen taiteellista toimintaa elämän ylläpitoon kiinnittyvänä, pysyviä teoksia tuottavana, ja ajattomuuteen kurottautuvana, yhteistoiminnallisena kokonaisuutena. Keskeistä taiteelliselle toiminnalle on nimenomaan alati liikkeessä oleva toiminnan muodottaminen. Jacques Rancièren (1940-) poliittisen esteettisyyttä käsittelevä ajattelu aistittavan jaosta, jossa se mikä näyttäytyy yhteisesti ajateltavana omaa eräänlaisen ajateltavissa olemisen muodon tukee pohdintojani siitä, että taiteellisen toiminnan ja työn luonteen raja-aidat ja yhteneväisyydet piirtyvät esiin aina muodostelmana, jossa osa-alueiden erottaminen on näkyvyyden tuottamista eroavaisuuksille. Tutkielmani ei ole kokonaisvaltainen katsaus taiteen ja työn väliseen alueeseen vaan pikemmin luenta taiteen parissa tehtävästä työstä, jossa tekemisen kautta määritetään toiminnan sisältö ja muoto aina uudelleen. Miina Hujala Miina. Hujala@uniarts.fi p

2 AJATON TYÖ taiteilija tuottaa toimintansa muodon HUJALA MIINA 2015 Opinnäytetyö Kuvataiteen maisterin tutkinto Praxis-taiteen ja esittämiskäytäntöjen maisteriohjelma Kuvataideakatemia Taideyliopisto

3 SISÄLLYSLUETTELO Johdanto 2 5 OSA 1 1. Ihmisen työteliäs tila Taideteos ei kulu käytössä Työn ja taiteen alue 8 10 OSA 2 1. Turhautuminen Vastikkeellisuus Kokoaikainen elämän työläisyys When attitudes are productive taiteilija esimerkillisenä työläisenä Prekaaria avant la lettre Kieltäytyminen Tarkastelun alle asettautuminen OSA 3 1. Taiteilijan praktiikka ja työ Hannah Arendt ja taiteen mahdollisuus työnä Ajatuksia radikaalista aloittamisesta Siivoaminen ja järjesteleminen Rancière ja aistittavan järkeenkäyminen Monimuotoisuus ja validiteetti Hengittäminen Aine kapinallinen ilman syytä Käyttökelvoton aika Likainen yhteistoimija Tutkielman taustasta & lopuksi 49 Lähteet 50

4 2 JOHDANTO: Tässä tutkielmassa pohdin taidetta työn näkökulmasta.tarkemmin ilmaistuna käsittelen sitä, minkälaisen näkyvyyden taiteen tekeminen saa toimintana. Haluan ajatella taidetyötä ponnistaen nykyhetkestä, jossa työn tekeminen taiteellisen alueella tarjoaa mahdollisuuden havainnoida ja muodottaa työn tekemisen roolia yhteiskunnassa uudelleen; yhteiskunnallisena ja inhimillisenä toimintana. Työn rakenteiden nähdään olevan kenties pirstaloidummat kuin koskaan, mutta samanaikaisesti syntyy uusia tekemisen tapoja ja itse itsensä työllistämisen muotoja. Työ myös laajentuu yksityisen puolelle ottaen käyttöönsä vapaa-ajan, ajatukset, unelmat sekä yhdessä toimimisen, joka kaappautuu mukaan työn tekemiseen. Taiteilijoiden kyky löytää mahdollisuuksia toimia vaihtuvissa, ahtaissa, ja taloudellisesti tiukoissa ellei mahdottomissa tilanteissa tuntuu viittaavan siihen, että taiteen tekemisessä nähdään jotain johon panostaminen liikkuu pois numeraalisen ja korvattavan alueelta. Taiteellisen työn olemus toimintana siis viittaa (palkka-)työn tekemisen ulkopuolelle. Sen lopputulokset ovat ehkä joskus arvokkaitakin (eri mittarein mitattuna, joista ei vähiten myös rahallisen arvon puitteissa), mutta sen intentiosuunta ei tyhjenny saatuun korvaukseen. (Asia, joka tuntuu ilmenevän suhteessa taiteen tekemiseen vaikka sitä tarkasteltaisiin pelkästään työnä. Sen todistaa se yksinkertainen fakta, että taidetta tehdään korvaussuhteesta huolimatta.) Tilanne on hankala niin henkilökohtaisella tasolla, kuin yhteiskuntasopimuksen 1 rakennetta vasten. Työn tekemisen kautta saavutettu mahdollisuus osallistua yhteiseen toimintaan, kuin muutokseenkin vaatii taiteelliselta toiminnalta sellaista muotoa, joka tunnistetaan työksi. Taiteilijan toiminnan voidaan nähdä samanaikaisesti ilmentävän yksilön kyvykkyyttä ja luovuuden kautta niitä mahdollisuuksia, joita inhimillinen toiminta voi sisältää. Vastaavasti taiteellinen toiminta voidaan nähdä rintamakarkuruutena tai turhana ajankuluttamisena, jossa toiminnan hyödyttömyys paljastuu sen kautta ettei se osallistu aktiivisesti yhteiskunnan arvojen toimeenpanemiseen liittyvään (tuotannolliseen) työhön. Poliittisessa keskustelussa taiteen saamat roolit tuovat näitä asetelmia esiin. 2 Taiteen tekijyyden näkökulmasta, toimeentuloon ja työn saamaan arvostukseen liittyvät kysymykset kytkeytyvät juuri tähän tasoon. 1 Yhteiskuntasopimus tässä yhteydessä tarkoittaa yksinkertaisesti että osallistumme yhteiskunnan ylläpitoon. 2 Kysymys siitä miten poliittisuus ilmenee on keskeinen. Tarkastelemassani Work work work- julkaisun tekstissä Precarious Life within the Creative Crisis of Finance Capital Michele Masucci peräänkuuluttaa taiteilijoiden aktivoitumista poliittisen toimintaan politico-esteettisen poseeraamisen sijaan, joka kenties ei ole hänestä tarpeeksi vahvaa ravistaakseen kapitalistisen hegemonian pohjaa. Tällä hän tarkoittaa, että taiteilijat osallistuisivat myös arkiseen poliitiseen toimintaan eivätkä vain tekisi poliittisia teoksia. s Ongelmallista mielestäni on rajan veto sen välillä, mikä toimi ymmärretään enemmän tai vähemmän poliittisena.

5 3 Se, minkälaisessa asemassa taiteen tekijät ovat yhteiskunnassa voidaan määritellä katsomalla sitä minkälaisen näkyvyyden he saavat toimijoina. Tämä eroaa taiteilijoiden toimeentulon tarkastelusta 3 tai taiteilijoiden medianäkyvyyden tarkastelemisesta. Taiteellisen työn tekemistä voi tarkastella suhteessa muihin yhteiskunnassa ilmeneviin työn tekemisen muotoihin. Kuten tiedon parissa tehtävään työhön jonka tuotannollinen rakenne sisältää niin aineellisia kuin aineettomia lopputuloksia. Taiteilijoiden näkyvyyden tarkastelu ei ole taiteentekijöiden tai taidekeskustelun tarkastelemista vaan pikemmin taiteen tavan olla ilmenemisen havainnointia. Kysymys on siitä miten taide toimintana tulee esille? Onko taide puhuvan tai esittävän ihmisen tuotannollisuutta ja minkälaisia yhteyksiä tällä toiminnalla on lopputuloksiin? Kuinka taiteellinen toiminta kytkeytyy ja eriytyy muusta toiminnasta ja sen muodoista? Taiteilijoiden itse omasta työskentelystään tekemiä huomioita kiteyttää näkemys taiteellisen työn muuttumisesta ajan käyttöön liittyväksi kokoaikaisuudeksi. Käytän tutkielmassani ajatteluni pohjana Hannah Arendtin esittämää ihmisen toimeliaisuuden jaottelua työn (labor), teon (work) ja toiminnan (action) kautta, sekä perustan ajatteluani Jacques Rancièren politiikan estetiikkaan, jossa se mikä nähdään kuuluvan mihinkin rooliin tai toimintaan on alati liikkeessä sekä määrittelyn alaisena tärkeämpää kuin raja-aitojen määritteleminen on niiden purkaminen ja uusien muodostelmien mahdollistaminen. Lopuksi päädyn tutkimaan taiteen mahdollisuuksia toiminnallisuuden muodottamisena. Sekä Arendt että Rancière käsittelevät tarkastelun alle asettamissani teksteissä 4 Platonin näkemystä käytännön tekemisestä mahdottomuutena tehdä jotain muuta samaan aikaan, eli Platonille tärkeää ja oleellista todellisen ajattelemista. Kun taiteilija tekee työtään, valmistaen taideteoksia, Platonin näkemyksen mukaan hän ei ole vapaa ajattelemaan. Tämä aikaan liitetty mahdottomuus tehdä samanaikaisesti kahta asiaa on mielenkiintoinen tausta, jota vasten taiteen tekemiseen liittyvän työn roolia voi tarkastella. Onko elämästä tullut kokoaikaista työtä? Onko taiteilija-työläinen kaapattu elämänsä ja nimenomaan aikansa saralla kokonaan oman toimensa kentälle? Ja jos on, onko tämä toimeliaisuus työtä? HBO:n televisiosarjan Valaistunut 5 päähenkilö uudelleen sijoitetaan huomattavasti alempaan työtehtävään hänen käyttäydyttyään sekopäisesti pomon kanssa koetun työpaikkaromanssin päätyttyä epämieluisasti. Alentuneen statuksen lisäksi työpiste sijaitsee amerikkalaista organisatorista arvoasteikkoa ilmentävällä tavalla yritysrakennuksen kellarissa. Hermoromahduksensa jälkeen 3 Kuten esimerkiksi Hans Van Abbingin teos Why are Artists Poor? The Exceptional Economy of the Arts. Amsterdam, Amsterdam University Press, Arendt, Human Condition (1958) ja Rancière, Aistittavan osa (2000) 5 Enlightened, vuosina , sarjan luojat: Mike White ja Laura Dern, HBO

6 4 Laura Dernin näyttelemä Amy Jellicoe-niminen hahmo on kerännyt energiaa Tyynenmeren saarella sijaitsevassa meditointi-retriitissä, josta hän palaa paitsi valmiina taas jatkamaan työskentelyä myös voimaantuneena. Uusi hyväntekijä-hippeys asenne vuotaa hänen kanssatyöntekijöidensä päälle uskoontulemiseen liittyvällä paatoksellisella voimalla mutta hänen muuttunut tilanteensa on kaikesta hyvän energian keräämisestään huolimatta hänelle vaikea sulatettava uusi alhaisempi työtehtävä sisältää vähemmän vaikutusvaltaa, ja hänen aiempien työtovereiden (ja assistenttien) hiljainen varautunut vieroksunta on haastavaa ottaa vastaan. Tämän lisäksi maailmanparantaja asenne ei auta helpottamaan tilannetta, jossa Amy joutuu asumaan äitinsä luona työelämänsä ja -ikäisyytensä otollisimpana ajankohtana. Sarja on huolellinen kuvaus amerikkalaisen yrityskulttuurin työväenluokasta ja se asettaa samanaikaisesti vastakkain näkemyksiä korkeammista arvoista (henkisyys, itsestään huolehtiminen, maailman epäkohtien korjaaminen) ja arkisista puitteista (toimeentulosta, sosiaalisesta vuorovaikutuskentästä), jotka etsivät suhdetta elämän jokapäiväisessä todellisuudessa. Seuratessa sarjan päähenkilön elämän hallintayrityksiä tuntuu että työ vaatii nykyisin meiltä kaikkea; meidän sosiaalisuutemme, virittäytyneisyytemme sekä tavoitteellisuutemme luvaten palkkioksi olemisemme tai itsemme ylläpitämisen mahdollisuuden. Sarjassa päähenkilö Amy pyrkii paljastamaan työnantaja-yrityksensä ympäristörikokset vuotamalla tietoa lehdistölle. Tämän hyvää tarkoittavan toiminnan motiivit kiinnittyvät henkilökohtaiseen pyrkimykseen saada oma toiminta näkyväksi, ja palauttaa siten itsearvostuksen tunne, osittain kostona myös omasta eriarvoisuuden kokemuksesta. Tarve itsensä voimaannuttamiseen on yhtä paljon ellei enemmän kyseessä kuin tarve ympäristön pelastamiseen. Sarja tuntuu ironisesti osoittavan että vilpittömyys ja itsekeskeisyys ovat sidoksissa toisiinsa hämmentävällä tavalla. Hyvät tarkoitukset kiinnittyvät aina niiden tekijöiden motivaatioihin. Päähenkilön toiminta tuo esiin kuinka aikamme ei näe mitään muuta niin keskeisenä ja arvokkaana kuin itseemme panostettua arvoa. Me olemme oma työkalumme. Minä olen työni ja elämäni instrumentti. Kaikki mitä teemme tuntuu muuttuneen kokoaikaiseksi omien instrumenttiemme virittämiseksi. Sarja ilmentää kuinka olemme koko ajan velvoitettuja säätelemään herkkyyttämme itseämme kohtaan (ajattelevina ja henkisinä olentoina) ja kuinka myös olemme velvoitettuja pelastamaan maailma tai ympäristömme (eli ulkopuolinen) täydeltä kaaokselta vastustaen niitä tekoja, joita harjoittavat juuri ne samat järjestelmät joihon kuulumme ja joiden osallisia olemme sekä joille työskentelemme. Kaikki tuntuu olevan sisältäkäsin työskentelyä. Ulkotila näyttäytyy kuin imuroituna, kadonneena tai sitten olemme vakuuttuneita siitä, että ehkä sitä ei koskaan ollutkaan.

7 5 Julieta Arandan teos Stealing One s Own Corpse (An Alternative set of footholds for an ascent into the dark) (2014), joka oli esillä viimeisimmässä Berliinin Biennaalissa, näyttää kaipauksen ulkopuolisuudesta, tarpeen ja halun liikkua yli tästä suuntautumisena kohti avaruutta. Teos tarkkailee kuinka tämä halu on kuitenkin täysin kiinnittynyt tähän todellisuuteen. Vaikka avaruus on ulkopuolisuuden projektio, on se silti jotain, johon me paikannamme itsemme saman olemassaolon muodon kautta, kantaen mukanaan niitä kaavoja, jonka kautta olemme syntyneet. Ulospääsy on vain itseemme sidottua kuvittelua ulospääsystä. Tämä vankilanomainen tunne, joka vainoaa nykytilannetta on verrannollinen tunteeseen, jossa olemme suljettuina ihmisen tekemään kapseliin ilman lupausta parannuksesta, vain jaksamisella ja tilanteen kestämisellä on merkitystä. OSA 1: 1. IHMISEN TYÖTELIÄS TILA Hannah Arendtin kirja Human Condition (1958) 6 alkaa kuvauksella maasyntyisestä objektista, joka kammetaan avaruuteen. Hän aloittaa tutkielmansa ihmisen tilasta käsitellen avaruutta ajankohtana, jolloin ihmiskunta oli juuri todistanut ensimmäinen avaruussatelliittin laukaisun. 7 Arendt ilmaisee kuinka yleinen reaktio tähän tekoon (joka on hänen mielestään tärkeydessään ohittamaton) tuntui olevan helpotus ilmentäen halua sekä ajatusta, että vihdoin saavutettaisiin askel kohti ihmisen pakoa vankeudesta maapallolla. Hän jatkaa huomauttamalla, että huolimatta kyvystään irrottautua maanpinnasta ihminen on silti täysin maahan sidottu olento, ja ennen kaikkea ehdollistunut olento, sillä maapallo voi olla hyvinkin uniikki elinympäristö universumissa. Maapallo on kenties ainutkertainen ympäristö, joka pystyy tuottamaan ihmiselle paikan liikkua ja hengittää ilman vaivaa ja apuvälineitä. Hän näkee tämän halun paeta maapallolta tieteelliseen pyrkimykseen linkittyneenä haluna vaihtaa olemassaolon ilmainen lahja johonkin ihmisen itsensä valmistamaan. Hän ei kyseenalaista tämän pyrkimyksen mahdollisuutta onnistua, mutta kysyy tulisiko sen onnistua ja määrittää kirjansa tarkoitukseksi ihmisen tilan ja toiminnallisuuden tarkastelemisen, sekä puheen jaetun areenan tärkeyden esiintuomisen. Arendtille vain ihminen monikossa toisten ihmisten keskuudessa voi kokea merkityksellisyyden, koska voi puhua ja järkeillä toisen/toisten sekä itsensä kanssa. Yksinäinen pohdiskelu ja ajattelu on jätetty Human Condition- kirjan ulkopuolelle ei siksi etteikö se olisi tärkeää päinvastoin, mutta koska kirjan painotus on sen tarkastelemisessa mitä me teemme. 6 Arendt, Hannah, Human Condition, Suomeksi Vita Activa: Ihmisenä olemisen ehdot, käännöstyönohjaus Riitta Oittinen, Vastapaino, Tampere, Itse käytän lähteenäni englannin kielistä versiota vuodelta 1998 (The University of Chicago Press). 7 Tämä tulee esille Margaret Canovanin esipuheessa Human Condition kirjan englanninkielisessä painoksessa.

8 6 Paitsi ihmisen avaruuteen heittäytymisen aikakautena, Arendt määrittää tarkasteluajankohtansa automatisaation esiintulon hetkenä ja ennustaa uhkaavan tapahtuman; että parissa vuosikymmenessä automatisaatio tyhjentää tehtaat ja vapauttaa ihmiskunnan Arendtin sanoin sen vanhimmasta ja luonnollisimmasta taakasta, välttämättömyyksiin kiinnittyneestä työnteosta. Arendt huomauttaa, että tämä toive vapautuksesta, joka on ollut olemassa tallennetun historian alusta asti on käsillä vain ilmiasuna. Kun moderni aika on keskittynyt työn ylentämiseen on se päätynyt koko yhteiskunnan muuttumiseen työntekijöiden yhteiskunnaksi. Tämä tarkoittaa Arendtille sitä, että se ihmistoiminnan muoto, joka ilmenee työn jokapäiväiseen elämään kiinnittymisessä, on laajentunut käsittämään kaikkea ihmistoiminnallisuutta. Näin työntäen sivuun toiminnallisuutta, joka pyrkii valmistamaan ja tuomaan esiin jotain ihmiselämän välttämättömyyden ylittävää ja siten ei vain tuotettavaa ja kulutettavaa. Arendt kysyy, miten työ on saanut niin keskeisen ja korostetun roolin yhteiskunnassa nimenomaan sen syklisessä, välttämättömässä (elintoimintojen ja elämän ylläpitämiseen keskittyneessä), muodossaan? Hän toteaa että kaikki inhimillinen toiminta on alistettu eräänlaisen kotitalous-ajattelun alle, jossa koko ihmiskunta pyörittää vain oman elämänsä edellytyksiin liittyvää, toimeentuloon kiinnittyvää, toiminnallisuutta. Arendt esittää, että modernin ajan muutos liittyi nimenomaan ihmisen haluun luottaa tietoon. Kun ainoa luotettava tiedon lähde oli ihminen itse, moderni aika ikään kuin kääntyi sisäänpäin. Ihmisestä tuli oman toimintansa kautta tietävä yksilö. Descartesiin viitaten Arendt perustelee, että epäilyn tuominen olemisen kiinnikkeeksi nousi esiin Galileon tieteellisestä löydöksestä, jossa todentamisesta (aistien epäily, jonka kaukoputki sitten toimitti luotettavan tiedon muotoon) tuli tärkeä osa tietämistä. Jumala asettui Descartesille ihmiseen kykyyn epäillä. Tämä tiedon tuottamisen premissi toimii nykysinkin eräänlaisena uskonpuhdistuksena. Vain testattuun tietoon voidaan luottaa, sillä sillä on sopivaa uskottavuutta. Moderni matriisi on: ihminen tuottaa tietoa itsestään itselleen. Ja tässä tuottamisessa välineellisyydellä on paikkansa. Arendtin esittämää tämän matriisin kuvausta seuraten: Mikään ei ole niin varmaa kuin matemaattinen tieto, jonka muoto soveltuu niin pieniin kuin suuriinkin skaaloihin todentaen siten paikkansa pitävyyttä niin atomeissa kuin planeetoissa. Samoin perustein näyttää, että me on yhtä kuin monta samanlaista. Yhteistoiminta on siis esiintynyt eräänlaisen tasa-arvoisuuden kautta, jossa ihminen on (biologinen) olento, joka jakaa tämän saman kaikkien muiden ihmisten (olentojen) kanssa, ja tämä siis on se perusta, joka ihmisellä on ilmeisenä.

9 7 Kun Arendtin ajattelun mukaan moderni tilanne käsittää koko yhteiskunnan kotitaloutena, jossa irroittautuminen elämän välttämättömyyksistä ei saa tilaa, se ei siten tarjoa myöskään paikkaa poliittiselle yhteiselle, jossa mahdollisuus toteuttaa erinomaisuutta tapahtuisi. Tämä alue, joka Arendtin mukaan antiikin ajattelussa (polis, res publica) merkitsi ensisijaista vapaan ihmisen mahdollisuutta ajatteluun erimielisyyteen perustuvana yhteisönä, oli poliittisuuden areena, jossa vain tuon erimielisyyksien positioiden kautta voidaan tarkastella asioita sekä sanoa ja tehdä vapaina kiinnittymättöminä välttämättömyyteen. 2. TAIDETEOS EI KULU KÄYTÖSSÄ Arendtin jaottelussa työ (labor), teko (work), toiminta (action) taiteen tekeminen väistää välttämätöntä ja perustuu nimenomaan sille, että taideteoksen rooli on irrallaan hyödyllisyydestä ja käytettävyydestä, ja siten myös välttämättömyyksiin sidotusta tuottamisesta. Taideteos näyttäytyy Arendtille kenties pysyvimpänä ihmisen tekemisen muotoina, jossa jotain kuolematonta tulee käsin kosketeltavaksi kuolevien käsien toimesta; nähtäväksi, luettavaksi ja kuultavaksi. Taiteen välitön lähde on Arendtille ihmisen kyky ajatella, mutta se ei estä taideteoksia, ja taiteen tuloksia, olemasta asioita. 8 Tämä objektiluonteisuus tuo taideteoksiin ja tekoihin pysyvyyden niiden ollessa ilman hyötykäyttöä. Arendtille taiteilijan yksityinen (tunne, kokemus, ajatus) saa ilmiasunsa vain asettumalla ulos ja irroittumalla asettuen muiden tarkasteltavaksi ja näin ajallisesti jatkaen läsnäoloaan. Elävän hengen tulee selvitytyä aina kuolleen kirjaimen kautta. 9 Taideteos on siten aineellistunutta ajattelua, jolla on oma itsenäisyytensä. Kun Arendt kritisoi koko yhteiskuntaa, jossa kaikki alistetaan elannon ansaitsemisen päämäärän alle, hän tulee maininneeksi, että kenties taiteilija on ainut jäljelläoleva valmistaja yhteiskunnassa. 10 Koska taiteilija ei valmista jotain vain henkensä pitimiksi hän erottuu siten toisista valmistajista, joiden käyttö-objektien luomiseen keskittyminen tekee heistä enenevissä määrin tuotannollisen prosessin alle asettuvia. Taideteos ei ole luotu käyttöä varten vaan kuolemattomaksi ihmiselle. Yksin itsekseen ajattelija työntyy yleisen alueelle ei vain valmistamiensa esineiden vaan myös puheen ja teon kautta. Se, mikä näyttäytyy muille näyttäytyy myös hänelle itselleen. Jos taidetta tarkastelee vapaan ajattelun areenana, se vaikuttaa olevan aina sidoksissa oman välineellisyytensä, 8 Arednt, works of art are thought things but this does not prevent them being things, s.169, Arednt, It is always the Dead letter that the living spirit must survive. s.169, Arednt, s.127, 1958.

10 8 merkityksensä, muodostumisensa ja ymmärtämättömyytensä välittömään esiintuomiseen toiminnassa (esiintulossa) itsessään. Terry Smith aloittaa nykytaiteen olemuksen tarkastelun kirjassaan What is Contemporary Art (2009) 11 toteamalla seuraavasti: Mikään idea nykytaiteesta ei ole niin laajasti hyväksytty kuin ajatus, että ei voi olla saatikka pidä olla ajatusta siitä. Hän jatkaa tarkkailuaan selittäen nykytaiteen aluetta pidemmälle, mutta kuten hän johdannossa yksinkertaisesti tuo esille; kyse on nykyaikaisuudesta (contemporaneous) johon on kirjautunut sisään tarpeettomuus määrittää nykytaide minään muuna kuin moninaisuutena, joka ilmaisee itsensä ajallisen nykyhetkisyytensä kautta: nimetessään itsensä nykytaiteeksi. Samaa ajattelua seuraten on vaikea määrittää mitä on taiteen parissa tehtävän työn muoto ja luonne. Miten nykytaidetyö ilmenee ellei se paljastu samalla kun taidetta tehdään? Siis sisäänrakennetusti siis kiinnittyneenä käsityksiin paitsi taiteesta, myös siihen liittyvän toiminnan (esilläolon sekä työstämisen) muodosta? Mitä taide on työnä? 3. TYÖN JA TAITEEN ALUE Saadakseni käsityksen taiteen ja työn välisestä maastosta tutustuin kolmeen viime vuosina julkaistuun kirjaan (vuodesta 2011 vuoteen 2013). Work work work a reader on art and labour, (2011), Living Labor (2013) ja E-Flux journal: Are You Working Too Much? Post-Fordism, Precarity, and the Labor of Art, (2011). 12 Julkaisujen teksteissä minulla on tarkasteltavanani kokoelma erilaisia rinnakkaisia perspektiivejä ja ajatuksia. Tämä rinnakkaisuus tarjoaa minulle mahdollisuuden havainnoida julkaisujen yhteyksiä sekä yhteneväisyyksiä, mutta ennenkaikkea sitä miten ne määrittävät taiteen suhteen työhön. Käytän hyväkseni sitä, että tekstit ovat valikoima nykytaiteen parissa toimivien taiteilijoiden, kuraattorien, tutkijoiden sekä aktivistien ajattelua. Tämä kirjoittajien ammatillinen kirjo paikantaa näkökulman toimijoiden tasolle, siihen ymmärrykseen, joka kulkee mukana monien nykytaiteen parissa työskentelevien ihmisten tulkinnoissa kirjojen lähestymästä tilanteesta ja aiheesta. Ne toimivat materiaalina tarkastellessani sitä mitä tuodaan esiin taiteen ja työn otsikon alla, kuinka taiteelliset praktiikat ja työ nähdään teksteissä ja minkälaisella asenteella tekstit käsittelevät tätä asetelmaa. Vaikka tekstit käsittelevät myös laajempaa globaalia tilannetta niiden suorittama aihepiirin tarkastelu tapahtuu länsimaisen yhteiskunnan tilanteesta ja näkökulmasta. Julkaisut ovat 11 Smith, Terry, What is Contemporary Art, 2009, The University of Chicago Press. Ajatus ilmaistaan esipuheessa sivulla1. 12 Ensimmäinen julkaisu on koottu IASPIS-residenssikeskuksessa järjestetyn seminaarisarjan jälkeen (Work, work, work a reader on art and labour 2011), toinen liittyen Oslossa Norjassa olleeseen Arbeitstid näyttelyyn Henie Onstad taidekeskuksessa (Living Labor 2013) ja kolmas on tunnetun verkkojulkaisu alustan osa (E-Flux journal Are You Working Too Much? Post-Fordism, Precarity, and the Labor of Art, 2011).

11 9 kokoelmia, joiden sisältö on muodostunut eri ajattelu- sekä käsittelytavoista joiden risteyskohdat tuovat esiin kysymyksiä julkaisujen jaetusta agendasta. Mikäli jaettu tarkastelupositio tai agenda ilmenee se ei olisi mitenkään piilotettua. Paitsi omaten saman kustantajan (Sternberg Press), julkaisuissa on myös osittain samoja kirjoittajia. Ne jakavat samoja lähteitä ja tekevät viitattauksia toisiinsa. 13 Itse käsittelyyn ottamani Hannah Arendt ja Jacques Rancière olivat niissä myös hyvin edustettuina. 14 Gilles Deleuzeen ja Félix Guattariin kohdistui lukuisia viittauksia. Heidän kapitalismin kuvauksensa on toiminut lähteenä monille julkaisujen teksteissä ilmeneville näkemyksille. Mutta erityisen paljon teksteissä viitataan postfordistisen ja aineettoman työn teoreetikkoihin, erityisesti Paolo Virnoon, Michael Hardtiin, Antonio Negriin ja Maurizio Lazzaratoon. 15 Ryhmän ajattelun kohteena on työ nimenomaan aineettomassa muodossaan (immaterial labor) ja postfordistisessa tilanteessa, jossa yksilön henkinen, kognitiivinen ja tiedollinen kapasiteetti on valjastettu työntekoon. Tarkoittaen että kommunikaatiosta, unista, toiveista, ajatuksista, tiedosta ja sosiaalisista suhteista tulee tuotannollisia. Tämän voi nähdä liittyvän niin kognitiivisen kapitalismiin, kuin myös kokemustalouteen 16. Keti Chukrov tekstissään 17 nostaa esiin postfordistisen työn tilanteen Paolo Virnon ajattelun pohjalta: Kun työ muuttuu aineettomaksi ja työn tehtävien jakautuminen teollisessa tuotannossa katoaa pääoma ei vain ota käyttöönsä meidän työskentelyaikaamme, jolloin tuotamme tuotteita tai tavaroita (sekä lisäarvoa), se ottaa kaiken työntekijän ajan, hänen olemassaolonsa, ajatuksensa ja luovat halunsa. Tuotteita tai tavaroita ei tuoteta kulutettavaksi, nielaistavaksi kokonaan vaan uusina kommunikaation, tiedon, kielien ja jopa maailmojen muotoina. Työ samaistuu virtuoosin esiintyjän luoviin toimiin, ja on kytkeytynyt aktiivisen muistin sekä tiedon yhteyteen. Aineettoman teollisuuden kohteena on subjektiviteettien ja maailmojen tuotanto. Sen kulutus nostaa esiin kuluttajan, joka ei vain nauti tuotteista vaan kommunikoi ja on "luovasti" aktivoitu. Tällä tavalla tuotanto aktivoi ja ottaa haltuunsa elämän, sosiaalisen ja yhteiskunnallisen tilan, älyn, ja "sielun". 13 Listaus eri kirjojen lähteissä ja viittauksissa toistuvista nimistä näyttää myöskin perustuvan joihinkin jaettuihin painotuksiin. (Toistuvia nimiä kirjoissa olivat esimerkiksi Chipello ja Boltanski, Foucault, Baudrillard, Agamben, mutta myös nimet Marcel Duchamp, Richard Florida, Barbara Ehrenreich, Gibson-Graham, Adorno ja oleellisesti myös Marx, jotka esiintyivät useasti lähdeluetteloissa ja viitteissä). 14 Kirjoittajat Catharina Gabriellson, Marion Von Osten, Irit Rogoff, Raqs Media Collective, Michele Masucci, Hito Steyerl viittavat heihin. 15 Jo kirjojen nimet tuovat tämän esiin, E-flux journalin otsikossa ilmaistaan sen käsittelevän postfordismia ja Living Labour-käsite tulee Virnolta, joka käyttäen Marxia pohjanaan, kuvaa postfordistisia työn olosuhteita muun muassa tekstissä Grammar of The Multitude, Lars Bang Larsen kuvailee tekstissään Zombies of Immaterial Labor: The Modern Monster and the Death of Death B. Joseph Pinen ja James H. Gillmoren termin experience economy niin, että kokemustaloudessa kokemus on uusi tuoton lähde, joka saavutetaan ikimuistettavan lavastamisella. Muistettavista kokemuksista tulee kulutettavia tuotteita. Toisin sanoen henkilön omasta subjektiviteetistä tulee se tuote, jota hän kuluttaa. Tämä sama tilanne paikantuu kulttuurillisten instituutioiden tasolla, joissa yleisölle tuodaan mahdollisuus tuottaa itsensä kulttuurillisten kokemusten kuluttajina. Lars Bang Larsen viittaa Diedrich Diederichsenin termiin Eigenblutdoping oman veren douppaus, jossa yksilö kokemuksillaan tuottaa itsensä kokemusten kuluttajana. "[ ] just as cyclists dope themselves using their own blood, cultural consumers seek to augment their self- identity by consuming the products of their own subjectivity", s. 87 / E-flux journal. 17 Tekstissä Towards the space of the general: On labor beyond materiality and immateriality Chukrov kritisoi Virnoa ja aineettoman työhön keskittynyttä ajattelua siitä, että se painottaa liikaa älyllistä ja aineetonta tuotantoa aineellisen tuotannon sekä henkisen rekisterin kustannuksella. Hän tuo esiin myös post-opreaistisen ajattelun painottumisen läntiseen ensimmäisen tai toisen maailman työn kenttään. s / E-flux journal.

12 10 Italialaisen filosofin Paolo Virnon esiintuomien ajatusten kautta voidaan tarkastella sitä miten taiteellisen työn tekemisen muoto kiinnittyy työn tekemisen laaja-alaiseen murrokseen. Virno väittää Väen kielioppi 18 -tekstissään, että nykyajan työn alue on se missä olemme läsnä toistemme kanssa, tuoden esiin niitä lahjakkuuksia ja kyvykkyyksiä jotka aiemmin oli esillä poliittisessa toiminnassa. 19 Ja viitaten Marxin yleiseen älyyn 20 esittää, että nykyisin (pikemmin kuin vaihtoarvoisen tuotannon kaatumiseen) yleisen älyn toiminta on tuotannollista sinänsä; ajatukset ja diskurssit toimivat koneina nykytyönteossa. Yhteisesti jaettava (kuten kieli ja kommunikaatio, sekä ajattelun ilmaiseminen) on pistetty töihin. 21 Virno toteaa, että yleinen äly konstituoi yleisen moninaisten ja mittaamattomien toiminnallisuuksien mahdollisuuden. Todellisten abstraktiot vastakohtaisuuksien vaihdon sijaan luovat pohjan nykyaikaiselle kyynisuudelle, jossa vertauskohtien puuttuminen ja erilaisten elämä-maailmojen tuottamisen mahdollistuminen edistää turhautumista. Tämä tarkoittaa karkeasti sitä, että ymmärrämme yhteisen tiedon ja tosiasioiden olevan tuotettuja, sopimuksenvaraisia ja siten perustattomia. Joka Virnon mukaan tuo esiin niin kyynisyyttä kuin opportunismiakin. 22 OSA 2: 1.TURHAUTUMINEN Tarkastelemani tekstikokoelmat tuntuvat syntyvän kaiken kaikkiaan turhautumisesta; siitä tunteesta, että kaikki ei ole kohdallaan ja tarpeesta tarkastella miksi näin on. Mikä on se tilanne, jossa taiteilija työskentelee? E-Flux journalin toimittajat Julieta Aranda, Brian Kuan Wood ja Anton Vidokle tuovat esipuheessaan ilmi erittäin selkeästi pettymyksensä taiteen parissa harjoitetttya työtä kohtaan. "Tehdään yksi asia selväksi: on raivostuttavaa että kaikkein kiinnostavimmat taiteilijat ovat erittäin 18 Virno, Paolo. Väen kielioppi, 2001, suom. Inkeri Koskinen, Tutkijaliitto, Virno pohjaa ajatteluaan Hannah Arendtiin päätyen päinvastaiseen tulkintaan poliittisuudesta ja työstä: "Politics, according to Arendt, has taken to imitating labor. The politics of the twentieth century, in her judgment, has become a sort of fabrication of new objects: the State, the political party, history, etc. So then, I maintain that things have gone in the opposite direction from what Arendt seems to believe: it is not that politics has conformed to labor; it is rather that labor has acquired the traditional features of political action. Lainaus: Luettu General intellect: yhteisesti jaettujen kykyjen/ajattelemisen/tiedon taso tuotannollisena voimana. 21 The effect of putting intellect and language, i.e. what is common, to work, renders the impersonal technical division of labour spurious, but also induces a viscid personalisation of subjectification. Ote on Virnon General Intellect - tekstin (2001) englanninkielisestä käännöksestä. Teksti luettavissa osoitteessa Luettu Virno, 2001.

13 11 kykeviä työskentelemään vähintään kahden tai kolmen ammatin parissa jotka ovat, toisin kuin taide, arvostettuja yhteiskunnassa korvauksen ja yleisen hyödyllisyyden nimissä." 23 Taiteen ja vastikkeellisuuden suhde on taiteen ja työn välistä suhdetta ilmentävä. Kysymys on siitä, että taidetta nähdään tehtävän pääasiallisesti tekijän intention suuntaamana, ja siten ikään kuin olevan vapaaehtoista työtä. Tästä tuntuu johtavan se vääjäämättömyys että taiteilijan työn korvaus on työn toteutuminen itsessään. Tähän Virno viittaa virtuoositeetin käsiteellään, jossa työ on (postfordistisessa muodossaan) julkisesti organisoidussa tilassa tapahtuvaa performointia, joka ei tuota lopputuloksia vaan on päämäärä itsessään eräänlainen esitys. 2. VASTIKKEELLISUUS Aranda, Wood ja Vidokle kysyvät esipuheessaan miksi monet lahjakkaat taiteilijat vapaaehtoisesti suostuvat työskentelemään alueen parissa, joka tarjoaa niin vähän vastineeksi? He käsittelevät sitä kuinka taiteellisesta työstä maksettava korvaus ei ole suhteessa sen vaatimaan työmäärään ja tarjoavat pohdintoja syistä miksi näin on: Jostain kumman syystä, joko johtuen taiteilijoiden omasta turhamaisuudesta ollen hypnotisoituja jonkinlaisen tekijyyden diiva-käskylauseen toimesta, joka lupaa laaja-alaista tunnustusta tai kulttuurin omista odotuksista lähtien" 24 He jatkavat että taiteilija on vedetty mukaan johonkin outoon pseudo-ammattiin, jossa hän käyttää suunnattomia määriä energiaa työskentelyyn sillä verukkeella että kokee sen olevan joksikin korkeammaksi arvoksi. He toteavat, että taide ei kuitenkaan ole uskontoa, eikä hyväntekeväisyyttä, ja sanovat, että ajatus työskentelyn korkeammasta arvosta on haastettava. He nostavat esiin myös tähän tilanteeseen liittyvän omaehtoisen riiston, kieltäytymisen oman työn samaistamisesta tavanomaisen työn kanssa ja käsityksen taiteesta eräänlaisena loistavana näkymänä jostain muusta. 25 He ilmaisevat myös vastaanoton ongelmallisuuden; sen miksi taiteellinen työ ei tunnu löytävän vastikettaan silloinkaan kun se näyttää olevan hyvin vastaanotettu ei samalla tavoin kuin insinöörin suunnitelma toteutuu niin hyvässä kuin pahassa. 26 Vidokle, Aranda, ja Wood toteavat, että tekijyyden poistaminen ei tarjoa ratkaisua sillä sillloin taiteilija ei vain tule jäämään ilman korvausta vaan myös kunniaa. Heidän nokkela tiivistyksensä on että taide on kuin hyväntekeväisyyden harjoittamista kasville. ( It s like performing an act of charity to a plant. ). Lopuksi he päätyvät toteamaan, että ainoa vaihtoehto voisi olla vain tehdä lisää töitä mutta samalla vaatien taiteilijan 23 Aranda, Wood,Vidokle, Let s be clear about something: it is infuriating that most interesting artists are perfectly capable of functioning in at least two or three professions that are, unlike art respected in society in terms of compensation and general usefullness., s.6, Are You Working Too Much? Post-Fordism, Precarity, and the Labor of Art, E-flux journal, Aranda, Wood, Vidokle, For some reason, either due to artists own vanity, to being hypnotized by some sort of authorial diva imperative that promises large scalerecognition, or to the expectations of the culture itself, s.6, Aranda, Wood,Vidokle, a shining vision of a possibility for something else, s.7, Aranda, Wood,Vidokle, s.7, 2011.

14 12 etuoikeutettua kapasiteettia aloilla, joissa määrätietoinen amatööriutesi on tehnyt sinusta toimivan osaajan. 27 Nämä taiteilija-kirjoittajat ehdottavat, että taiteen vastikkeellisuuden kysymys punnitaan juuri tässä tilanteessa. Siis tämän puoleisessa, jossa taidetoimijoiden saama rooli työntekijöinä liittyy kysymykseen huomiosta, vastaanotosta, arvostuksesta ja korvauksesta. Mutta Arandan, Vidoklen ja Woodin esipuhe esittää kuitenkin taiteen parissa työskentelemiseen liittyvän ongelman, eli kaikesta näistä (vastaanoton ja korvattavuuden ongelmista) huolimatta sitä tehdään silti. Jos karkeasti käy määrittelemään raja-aitoja käsitykset taiteen parissa tehtävästä työstä voi jakaa vastikkellisuuden puitteissa. Jaottelu menee niiden välillä jotka näkevät taiteen työn rinnastuvan palkka-työn kanssa tai eräänlaisena yksilön yritteliäisyyden muotona ja kokevat, että joko markkinatalouden mekanismit tai yhteiskunnan tulojaot löytävät aina sen mikä on tarpeellista tai koetaan tarpeelliseksi ja tuottavat sille myöskin vastikkeen (eli asian tärkeäksi näkeminen tuottaa sille korvauksen). Toinen rintama näkee taiteen ominaisen ja oleellisen roolin kulttuurillisessa ja yhteiskunnallisessa itseymmärryksessä, kokeilussa, ja sivistyksessä, jonka näkyvyyttä ja toimintaedellytyksiä tulee ylläpitää yhteisesti, ja jonka tulisi myös irrottautua vastikkeellisuuden kysymyksestä kokonaan. Taiteen tekemisen voidaan ajatella asettuvan paljolti rinnakkain prekaarin työläisyyden kanssa paitsi työn tekemisen itseohjautuvan puolen kautta, mutta myös antautuessaan työn tekemisen "uusille muodoille" vastikkeettomana pakko-yrittäjyytenä, jossa yksilö kantaa vastuun omasta toiminnastaan ja toimeentulostaan, vimmaisesti kehittäen ja mukauttaen itseään jatkuvasti muuttuvaan kenttään. 3. KOKOAIKAINEN ELÄMÄN TYÖLÄISYYS Hito Steyerlille termi occupation 28 viittaa ammattiin ja ajanvietteeseen, tilanteeseen, jossa työn tekeminen on muuttunut ajan kuluttamiseksi ja kiireisenä pysymiseksi sinänsä, irrottautuneeksi tulosten tuottamisesta. Tässä tilanteessa vastikkeellisuus on kadonnut ja aktiivisena oleminen on tärkeää sinänsä. Hän toteaa, että enää ei keskitytä jonkin asian ansaitsemiseen vaan ajan ja resurssien kuluttamiseen toiminnassa. 29 Kaikkein merkityksellisintä on toimeliaisuus itsessään. Toiminnallisuus on ajallista jatkuvuutta ilman päätepistettä. Tämä näyttäytyy myös vastarintana 27 Aranda, Wood,Vidokle, but while claiming the privileged capacity of the artist within the fields in which your determined amateurism has made you a functional expert., s.7, Sana occupation viittaa haltuunottoon sekä ammattiin. Steyerlin teksti Art as Occupation: Claims for an Autonomy of Life / Work, Work, Work - reader on art and labour, Steyerl, it marks a transition that goes beyond the often described shift from a Fordist to a post-fordist economy; rather that being framed in terms of earning, it is seen as a way of spending time and resources. s.48, 2011.

15 13 ilmenevän haltuunoton kautta, eräänlaisena läsnäololla valtaamisena. (Kuten Occupy-liike muun muassa ilmentää). Jos taiteen autonomia perinteisesti on edellyttänyt taiteen eristämistä elämästä, Steyerl toteaa että avantgarde halutessaan uudelleen muodostaa taiteen suhteen elämään, jotta sillä olisi sosiaalista merkitystä, tuottikin toisenlaisen tilanteen; taide toiminnan kiinnittymisen jokapäiväisyyteen ja siinä ilmenevään tarkoitushakuisuuteen, käytettävyyteen ja välineelliseen merkitykseen. Steyerlin väite on, että elämä on nykyisin taiteen haltuunottama. 30 Olemme loputtoman meditaation, ikuisen prosessin, päättymättömän neuvottelun ja tilallisten jakojen hämärtymisen tilanteessa, 31 jossa kaikki sisällytetään saman loputtoman prosessin alaisuuteen. Steyerlille tämä muutos näyttäytyy taiteen ominaisimmassa instituutiossa; museossa, joiden toiminnasta on tullut paitsi julkisen tilan nostalgisia säilyttäjiä myös "voittoa tavoittelevia infokapitalismin spektaakkeleja." 32 Nykymuseoilla tuntuukin olevan laaja-alainen toimenkuva pedagogisina, sosiaalisina, (semi-) julkisina instituutioina, jotka paitsi tallentavat ja esittävät, myös ruokkivat, aktivoivat, elävöittävät, työllistävät, tuottavat, viihdyttävät ja lohduttavat. Steyerl tekstissään Is Museum A Factory 33 huomioi, kuinka museot ovat ilmestyneet entisten tehtaiden paikoille länsimaissa, näin ilmentäen myös murrosta tuotannollisessa painotuksessa. Kun tiedosta ja kokemuksesta on tullut tuote, joka kiinnittyessään taustoittavan kontekstin tuottamiseen tuottaa esityksen siitä mitä on mahdollista muistaa, tietää tai esittää ylipäätänsä. Museosta on tullut ymmärrys- ja tietokapitalismin keskeinen instituutio. Museoiden myös edistäen taiteen ilmenemistä kokemus-teollisuutena, jossa kokeilevuus ja uusia muotoja hamuava jatkuvuus tuottaa kulutettavia hetkellisyyksiä. Prosessin omaisuus tuottaa "tekemistä tuotteena 34. Taiteen instituutiot voivat olla tapa ja keino kiinnittää resursseja, tehdä työtä näkyväksi sekä myöskin vakiinnuttaa työn muotoja ja rakenteita. Ne voivat myös tarjota taiteelliselle työlle paikan 30 Steyerl, Life has been occupied by art, because art s initial foray into life and daily practice gradually turned into routine incursions and then into constant occupation, s.51, Steyerl, s. 49, Steyerl, s.55 viite 11, Teksti löytyy mm. Taideyliopiston Kuvataideakatemian julkaisusta Artists as Researchers, (toim.) Hannula, Kaila, Palmer, Sarje, Joanna Sokolowska ja Cecilia Widenheim viittavat Steyerlin tekstiin omissa teksteissään Work, work,work- julkaisussa, jossa he käsittelevät toimintaansa niin Iaspiksen johtajana (Widenheim) kun kuraattorina (Sokolowska). 34 Kenties englanniksi voisi asian ilmaista osuvammin Making as commodity. Tarkoittaen että jonkin asian tekeminen tuotteistuu. Kuten yhteisöllinen toiminta jonka voi nähdä ilmenevän työpajojen tuotantona.

16 14 osana yhteiskuntaa sekä myös vastikkeellisuutta. Mutta jotain tuntuu olevan liikkeellä tilanteessa, jossa instituutiot ovat yhä enemmän myös itse vain eräänlaisia kilpailevia tuotantotehtaita. 35 Taiteella työnä on siis paljon tekemistä korvattavuuden ja tuloksen määrittämisen vaikeuden kanssa. Kun taide on jatkuvaa toimintaa, alituista subjektiviteetin esillä oloa, se myös väistää korvauksellisuuden samassa merkityksessä kuin tehdystä asiasta tuotettu tuote. Jos taide ilmenee elämän esityksenä, jossa tekemisemme tuotteistuu, altistummeko osallistumisemme ja näkyvyytemme kautta jonkinlaiselle riistolle? Käsite elämän työläisyydestä keskittää kokemusta taidetyön luonteesta. Mitä tehdä tilanteessa kun kaikki tuntuu lankeavan saman palkattoman ja vastikkeettoman työläisyyden alaiseksi? Jossa osallistumme tuotannollisuuteen kaikella olemisen ajallamme. Jos moderni aika on kiinnittynyt ihmisten väliseen sopimuksenvaraisuuteen yhteisten asioiden hoidossa, suhteessa ihmiselämän ylläpitämiseen ja suojaamiseen, mitä tapahtuu jos vastikkeellisuus on kadonnut - mikä tarjoaa kiinnekohdan työlle (yhteiskunnallisena) toimintana? 36 Tuntuu että työn tekemisen alueen laajeneminen kohti yksilön olemista sinänsä (kognitiota, aikaa) on välttämättömyyksien parissa työskentelemistä. Altistuminen mittaamisen (ekonomian) logiikalle on selkein ilmiasu työn kokoaikaisuudesta. Arendtin mainitsema Kotitalous - ajattelu ilmenee siinä kuinka meidät kaikki valjastetaan toimimaan yhteisen hyväksi tai yhteisessä taloudellisessa keskinäisriippuvaisuudessa, jossa sanojen ja tekojen viimeinen puntari on taloudellinen riippuvuus elinehtona. Meidän tulee tehdä töitä, jotta voimme elättää toisemme ja itsemme. Yhteinen hyvä toteutuu tässä tilanteessa paradoksaalisesti silloin kun osallistumme tavoittelemaan omaa etuamme. Merkityksellistä on, että antaudumme kaikella kapasiteetillämme tuotannolliseen rooliin. (Niin aineellisena tai aineettomana.) Tästä tilanteesta uloskirjoittautuminen näyttäytyy mahdottomuutena, sillä kaikesta voi uuttaa arvonmuodostukselle pohjaa. Vastarinnan ilmaus 35 Lisa Rosenthal pohtii tekstissään Two Years: the Dematerializatin of an art institution voiko taideorganisaatio muuttua vastaamaan taiteilijoiden työskentelyä paremmin, ja kysyy How can move beyond precarity, self-exploitation and the insecurity of endless flexibility without stagnating in the systems of the past? Ongelma vanhojen mallien muuttamisessa on, että uudet mallit eivät välttämättä pura tilannetta vaan saattavat jopa osallistua vielä tehokkaammin eräänlaisen epämääräisyyden tuottamiseen. s. 235 ja s. 237 / Work, work, work a reader on art and labour, Yksi kirjoissa ilmenevä elementti on työväenliikkeen historian esiintuonti. Tämä tulee esiin esimerkiksi projektissa Sense of Solidarity, jossa Ingela Johansson ja Nina Svensson tarkastelivat miten tavanomaisilla työpaikoilla, ja työväen yhdistysten toiminnassa, taiteeseen suhtaudutaan. Tai Living Labor- julkaisussa työväenliikkeen arkiston hoitajan pohdinta arkiston mahdollisesta tärkeydestä (Ole Martin Ronning). Työnväenliikkeen tarkasteleminen tuo esiin myös niin sanotun toimivan aktivismin tai vastarinnan historiallisen esimerkin, jota vasten kirjojen kuvaama aineettomien työläisten jollakin tavalla aineeton yhteistyön (ja yhteenliittymisen) puute peilautuu. Kirjoissa on kuvauksia taiteilijoiden aktivismi-toiminnasta (Ana Betancour, Kirsten Forkert/Work, work, work-julkaisu) ja taiteilijan työn tuotannollisuuden sekä elannon saamisen edellytyksiin keskittynyttä tarkkailua eri ryhmittymien toimesta (OTCOP ontheconditionsofproduction, MAL (Making A Living), Precarious Workers Brigade). Tekstit tuovat esiin muotoja, joilla taiteilijat pyrkivät paitsi toimimaan kollektiivisesti, myös olemaan läsnä aktiivisena toimintansa tarkkailijoina ja määrittäjinä yhteiskunnassa. OTCOP ilmaisee kollektiivisuuden kriisin: This sick body has constantly been torn apart by personal demands. Because of this, our body remains vague in its definition and its aims s. 229 / Work work work a reader on art and labor, 2011.

17 15 kapitalisoidaan uutisotsikoihin ja myydään meille spektaakkelina ja hiljainen ajattelija on kuitenkin keho, joka kuluttaa. 37 Tämä ulospääsyn mahdottomuuteen liittyvä ummehtuneisuus on kuin ilman puuttumista kun kaikki toimijuus asetetaan tuottaja/kuluttaja-akselille. On mahdotonta kuvitella pako tai ulostulo tilanteesta, jossa tuotamme oman subjektiviteettimme, kokemuksemme ja sen murtumat. Emme voi kuin kierrättää mahdollisuutta ajatella toisin, tuottaa rakoja tai aukeamia. (Jos yritämme polttaa tai tuhota, meille jää jäljelle vain tuhkaa, mikään ei katoa tai synny tyhjästä.) Ajattelu on materialisoitu. Jos taiteilija on tässä tilanteessa kognitionsa parissa puuhaileva yhteiseen henkeen puhaltaja, joka välittää aina vaan tarkempaa ja nerokkaampaa sisältöä ympäristöstään, meistä kaikista ja itsestään välineidensä kautta, onko hän silloin uusliberaali työläinen par excellence? WHEN ATTITUDES ARE PRODUCTIVE 39 TAITEILIJA ESIMERKILLISENÄ TYÖLÄISENÄ Hito Steyerl toisessa tekstissään 40 ilmaisee, että nykytaide on uusliberaalin tilanteen keskiössä: Nykytaide on tuotemerkki ilman tuotetta, valmiina läimäistäväksi melkein mihin tahansa, nopea kasvojenkohotus joka toitottaa uuden luovuuden imperatiivin ylistystä paikkoihin jotka tarvitsevat äärimmäistä muodonmuutosta, uhkapelien jännitys yhdistettynä yläluokkaiseen sisäoppilaitos koulutuksen kankeisiin nautintoihin, sallittu leikkikenttä maailmalle joka on luhistunut sekä hämillään pyörryttävästä säätelyn purkamisesta" 41 Hän ehdottaa miksi näin saattaa olla: "taiteen tuotanto on peilikuva jälkidemokraattisista hyperkapitalismin muodoista, jotka näyttävät tulevan hallitsevaksi poliittiseksi kylmän sodan jälkeiseksi paradigmaksi." 42 "[taidetta] tuotetaan spektaakkelina postfordistisilla kaikki-minkä-jaksat tehdä liukuhihnoilla" 43 ja taiteilijat ovat global lumpenfreelancers, joiden toimintakentällä kilpailu 37 Nina Powerin teksti Don t Smile, Organize käsittelee kehon tuotannollisuutta ja hallintaa. The terrain of the body, working or not is ultimately the contemporary terrain of politics, and work, whether official or not. Ajatus kehosta ja persoonallisuudesta tuotannollisena ilmenee velvoitteena sen hyötykäyttöön. If your smile is particularly convincing, we could say, why not be rewarded for it? Lopuksi Power kehottaa ottamaan sairaslomaa sen sijaan, että altistuisi taloudellisella säästävyydellä mitoitetulle hallinnon vaatimukselle terveenä pysymisestä. s / Work, work, work a reader on art and labour, Kun Lisa Rosenthal analysoi tekstissään Two Years: the Dematerialisation of the Art Institution Baltic Art Centerin pyrkimystä kokeilla uusia toiminnan ja tuotannollisuuden muotoja hän toteaa, että the flexible, non-specialised, always-ready to-react-to-any-unpredictable-situation institution mirrored the precarious subjectivity of the artist as post-fordist-worker par excellance s. 236 / Work, work, work a reader on art and labour, Milena Hoegsberg viittaa Kathi Weeksin esittämään ajatukseen esipuheessaan Living Labor- kirjassa: The artist represents the cultural producer par excellance, who has internalized the work ethic as a pillar of artistic purpose, and performs not just the labor of the hand, but the labor of the head and the heart. s. 49 / Living Labor, Kathi Weeks ilmaisee when attitudes themselves are productive, a strong work ethic guarantees the necessary level of willing commitment and subjective investment käsitellessään nykyajan vaatimuksia sisäsitetystä itseohjaavuudesta ja henkisten kapasiteettien käytöstä. s. 153 / Living Labor, Steyerl tekstissä Politics of Art: Contemporary Art and the Transition to Postdemocracy s / E-flux journal, Steyerl, Contemporary art is a brand name without a brand, ready to be slapped onto almost anything, a quick face-lift touting the new creative imperative for places in need of an extreme make over, the suspense of gambling combined with the stern pleasures of upper-class boarding school education, a licensed playground for a world confused and collapsed by a dizzying deregulation, s.31, Steyerl, s.33, Steyerl, "[art] is produced as spectacle, on post-fordist all-you-can-work conveyer belts", s.34, 2011.

18 ja opportunismi eivät ole poikkeama vaan ovat sisällä työn muodossa sinänsä. 16 Syytös siitä, että taiteilijat muokkautuessaan alati uuden toiminnan kentän vaatimuksiin ja keksiessään itse koko ajan uusia toiminnan muotoja ovat itse asiassa kiinni nykykapitalismille ominaisessa uutuuden ja luovuuden tuottamisen hegemoniassa, on varsin keskeinen kun pohditaan taiteilijan tekemää työtä. Marion Von Osten 44 viittaa Eve Chiapellon ja Luc Boltanskin The New Spirit Of Capitalism- kirjassa 45 esittämiin huomioihin siitä kuinka taiteellisen kritiikin muotojen autonomian, autenttisuuden ja luovuuden vaatimusten esittäminen söi pohjaa elämän politisoitumiselta ja omistussuhteiden kritiikiltä tehden tilaa uusliberalismille kapitalismin osoittaessa mukautumiskykynsä näihin kritiikkeihin. Eli kultturillinen kritiikki sisäänkaappautui kapitalistiseen muokkautumiseen, kun kapina valvontaa ja kuria vastaan luovuuden mahdollisuuksien laajenemiseksi toiminnan järjestäytymisessä muodostui keskeiseksi aineettomissa ja postfordistisessa tuotanto-olosuhteissa. Kun yritämme keksiä tapoja järjestää ja murtaa esiin uusia vastavoimia tuotamme kärjistetysti ilmaistuna vain uusia kulutettavia toiminnan muotoja. Marion Von Ostenin kuvaus yksinhuoltaja-äiti-freelancer-valokuvaaja-poliittinen aktivisti-taiteilijan työstä ja toimeen tulemisesta, jonka hän kirjoitti Helke Sandersin elokuvan Repuders (vuodelta 1978) pohjalta, esittää että kaikki mitä teemme altistuu ja osallistuu myös siihen työhön, josta saamme korvauksen. Olemme sisällä tuotannollisessa matriisissa, johon osallistuvat moninaiset, myös sosiaaliset ja kulttuurilliset elementit, jotka vaikuttavat kyvykkyytemme arviointiin itse työtehtävän ulkopuolella. Von Osten toteaa lainaten Nikolas Rosea 46, että kolme vuosikymmentä Repudersin jälkeen me olemme velvoitettuja olemaan vapaita. 47 Ja viitaten Michel Foucaultiin sanoo että olemme sisäistäneet tuottavuus koodit ja itsen teknologiat. 48 Kurinpito ei enää ohjaa yksilön toimintaa sen sijaan kyseessä on hallinnoivat käytännöt, jotka rohkaisevat ja laittavat liikkeelle, sen sijaan, että ne tarkkailisivat ja rankaisivat. 49 Kurinalaisuuden sisäistänyt tekijä on biopoliittisessa 50 vankilassa toimiva oman subjektiviteettinsä työstäjä, ja tästä näkökulmasta taiteilija on ollut tämän ajattelun esitaistelija haluamattaan. 44 Von Osten tekstissä Irene ist Viele! Or What We Call Productive Forces, s. 56 / E-flux journal, Luc Boltanskin ja Ève Chiapellon kirja vuodelta Brittiläinen sosiologi. 47 Von Osten, "oblidged to be free", s.54, Von Osten, s.54, Von Osten, s.54, Biopolitiikka tarkoittaa lyhesti ilmaistuna elämän (biologisuuden, fyysisyyden, elämisen) hallinnointia politiikan kohteena. Judith Revel tuo myös esiin biopolitiikan käsitellessään Maurice Merleau-Pontya tekstissä Creating, Working, Deforming and Producing in the Biopolitical Factory. Revel käsittelee tekstissään kuinka taiteilijan kyky luoda jotain sisältäkäsin tuottaa subjektiviteetin ilmaisun, joka ei lakkaa tuottamasta itseään jo olemassaolevasta alituisesti uusiutuvana subjektiteettinä, silti omaten tunnistettavuuden eli Merleau-Pontyn sanoin monogram circulates, s. 145 / Work, work, work a reader on art and labour, 2011.

19 17 Jos lupaus oman aikansa määrittämisestä ja oman työnsä ehtojen luomisen vapaudesta on korvannut ulkopuolelta tulevan teolliseen työhön kuuluvan valvovan pomon ja yksilön itsevalvonta on sisäistynyt voimmeko me enää päästä vapaaksi? Marion Von Osten kysyy kuinka kapitalismin kritiikki voi sisällyttää itseensä myös työn ja elämän yhteenliittymisen yksilön omalla alueella, sen biopoliittisessa valmiudessa, ilman että se päätyy kuvaamaan vain uuden kehittyneen riiston muodon? 51 Voiko tämä asema aineettoman työn tekijänä olla myös mahdollisesti työn suuntaa muuttava ja siten myös yhteiskunnan muuttamiseen paremmin orientoitunut positio? 52 Eli kaappaako työ kaiken aikamme, koska annamme sen tapahtua, ja jos annamme sen tapahtua niin miksi? Vapaaehtoisesti vaiko pakotettuna hyväksymään uusi kapitalistisen riiston metamorfoosi vapautumisen ja itsemäärittelyn kautta myytynä ehtona? Toimeliaisuuden läpitunkeutuminen ja elämän työläisyys ilmentää työkeskeisyyttä. Kathi Weeks kysyy kirjoituksessaan 53 Living Labor- julkaisussa miksi työtä arvostetaan enemmän kuin muita toimia ja käytäntöjä? Jos palkkatyö on ehdotus yksilön sitomisesta yhteiskuntaan tarjoamalla hänelle rooli, tässä tilanteessa työ ei ole vain välttämätöntä vaan myös yksilölle asettettu kollektiivinen eettinen velvollisuus. Weeks tarkkailee työn keskeisyyttä ja kuvailee nykytilannetta, jossa vahvan työetiikan omaaminen itsessään nähdään työn tekemisen kannalta oleellisena. "Love the job becomes part of the job. 54 Weeks nostaa esiin, että jos protestanttinen etiikka näkee työn kutsumuksena, niin kenties nykytyön sisäistetty itsetarkkailu kiinnittyy siihen kuinka elämästä tehdään ura. Kathi Weeks kritisoi myös feministien esittämää näkymättömän työn kritiikkiä, kuten vaatimuksia kotityön esiinnostamisesta ja tuomisesta vastikkeellisuuden piiriin, joka vain entisestään korostaa työn keskeisyyttä elämässä. Hän kysyy, onko työkeskeskeinen näkökulma tarpeen säilyttää pohtiessamme uusia työn tekemisen muotoja ja työn roolia tulevaisuudessa? Omaan työnsä rakastaminen osana työtä - asenne merkitsee jonkinlaista läsnäoloa rakenteessa, jossa prekaarin ja postfordistisen työn näkökulmasta vastikeellisuus (palkan muodossa) on vain yksi elementti työtä, jossa työ tarjoaa oman toimeliaisuutensa kautta kiinnittymisen yhteiskuntaan, toisiin ihmisiin ja indikoi myös yksilön. Se, että talous(uus)liberalistit näkevät tämän kiinnittyneisyyden muodon, eräänlaisen jatkuvan kehityksen ja kasvun itsestäänselvästi hyvää tuottavana asiana 51 Von Osten, s.57, Tom Holert viittaa kirjoituksessaan Hidden Labor and the Delight of Otherness: Design and Post-Capitalist Politics Michael Hardtin näkemykseen, että designista on tullut yleistermi postfordistisen ajan tuotannolle tarkoittaen sitä, että kukaan ei ole designin ulkopuolella. Michael Hardtia lainaten Holert ilmaisee, että tämä merkitsee myös suurta potentiaalia aineettoman työntekijälle ja indikoi, että kritiikkiä sekä vastataistelua voi käydä sisältäpäin. s.113 / E-flux journal, Weeks, The Problem with Work: Feminism, Marxism, Antiwork Politics, and Postwork Imaginaries teksti / Living Labor, Weeks viittaa Arlie Hohcscildin tutkimukseen palvelusektorin työstä. s.153, 2013.

20 18 itsessään on kritiittisen tarkastelun alle asettuva näkökulma. 55 Tämä johtunee niin sanotun arkikokemuksen todistusvoimasta, jossa prekaari-työ ja oman toiminnallisuutensa alituinen kehittäminen ja työn päämääränä itsessään pitäminen on usein ahdistavaa epävarmuutta, ja alituista omien oikeuksiensa etsimistä ja kyseenalaistamista. Saanko vaatia palkkaa työstä, kun minun pitäisi olla kiitollinen, että minulla on (palkka-)työtä ylipäätään? Aineettoman työn teoreetikot lähestyvät työtä näkökulmasta, jossa työ on irroittunut materiaalisesta olemuksestaan ja siirtynyt käsittämään meidän yksilöllisen kapasitettimme mahdollisuuden tuotannollisena voimana. Weeksin mukaan autonomiset marxsistit peräänkuuluttavat työstä kieltäytymistä lähtökohtana sen keskeisyyden murtamiselle. Virnon ajatteluun nojaten Weeks tuo esiin, kuinka poistuminen (exit, exodus) on kieltäytymistä minkään jo olemassaolevan vaihtoehdon valitsemisesta. Se on vaihtoehdon hamuamista polkuna, joka osoittaa mahdollisuuksien lukemattomuuden, sen sijaan että se olisi vain vaihtoehto niille joilla ei ole mitään menetettävää PREKAARIA AVANT LA LETTRE Julia Bryan-Wilson viittaa 57 myös Paolo Virnoon ja ajatukseen poliittisen potentiaalisuuden ilmentymisestä virtuoosisuuden kautta. Bryan-Wilson esittää, että Virno näkee tässä mahdollisuuden liikkua kapeiden poliittisen toiminnan, taiteellisen tuotannon ja työn karsinoiden ulkopuolelle."kulttuuriteollisuuden alueella, toiminnallisuudessa ilman lopputulosta, niin sanotusti, kommunikatiivisesta toiminnasta tulee itsessään lopputulos, selvästi keskeinen ja oleellinen elementti. Mutta juuri tästä syystä, kulttuuriteollisuuden sisällä palkka-työ on mennyt päällekäin poliittisen toiminnan kanssa. 58 Virnolle poliittinen toiminta ja virtuoosi performointi samankaltaistuvat siinä, etteivät ne jätä jälkeensä tuotteita ja että ne tarvitsevat toisten läsnäoloa eli yleisön. 59 Virno toteaa: [ ]all wage labor has something to do with the performing artist 60. Jos esiintyminen muodottaa poliittista toimijuutta, Bryan-Wilson kysyy, mitä tarkoittaa kun taiteilijat liikkuvat toiseen suuntaan, eli ottavat performanssinsa keskiöön palkka-työn? 55 OTCOP tiivistää tilanteen: This constant assesment and re-brandingof ourselves has concequences on our bodies, but, once again we are supposed to deal with this damage as singular individuals by paying for yoga lessons, therapy, psychoanalysis, mindfullness classes, personal trainers The dilemma that seems to be forced upon us can be formulated as: Do you think about all relations in your life as part of market economy, or do you not? /s. 224 Work, work, work a reader on art and labour, Weeks, s. 165, Tekstissään kirjassa Living Labor s , Virno, Grammar of the Multitude, Virno, Virnon lainaus s.102 / Living Labor, Virno kuvailee virtuoositeetin käsitteen tekstissä Grammar of the Multitude seuraavasti: Accepting, for now, the normal meaning of the word, by virtuosity I mean the special capabilities of a performing artist. A virtuoso, for example, is the pianist who offers us a memorable performance of Schubert; or it is a skilled dancer, or a persuasive orator, or a teacher who is never boring, or a priest who delivers a fascinating sermon. Let us consider carefully what defines the activity of virtuosos, of performing artists. First of all, theirs is an activity which finds its own fulfillment (that is, its own purpose) in itself, without objectifying itself into an end product, without settling into a "finished product," or into an object which would survive the performance. Secondly, it is an activity which requires the presence of others, which exists only in the presence of an audience.