Lectio praecursoriansa

Transkriptio

1 Lectio praecursoriansa Niina Savikko Väitöspäivä Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisa yleisö, Ikääntyneiden yksinäisyys on yleistä. Yksinäisyyden kokeminen heikentää ikääntyneen henkilön elämänlaatua ja se on yhteydessä muun muassa masentuneisuuteen, heikentyneeseen terveydentilaan ja toimintakykyyn. Yksinäisyyden on aikaisemmissa tutkimuksissa todettu lisäävän terveyspalvelujen käyttöä ja kuolleisuutta. Ikääntyneiden yksinäisyys on nostettu esiin myös hallitusohjelmassa (2003), jossa se mainitaan riskitekijänä terveydelle ja itsenäiselle kotona asumiselle. Ikääntyneiden yksinäisyyttä voidaan siten pitää suurena haasteena sosiaali- ja terveydenhuolto-järjestelmälle, niin myös hoitotyölle. Yksinäisyys on monimuotoinen käsite ja sitä on määritelty monella eri tavalla. Suomenkielessä on ainoastaan yksi vastine englanninkielen loneliness ja solitude käsitteille, joista ensimmäinen viittaa yksinäisyydestä kärsimiseen ja jälkimmäinen myönteiseen haluttuun yksinäisyyteen. Useimmat tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että kielteinen yksinäisyyden määritelmä sisältää eitoivottavan kokemuksen ja ihmisen oman kokemuksen tyydyttävien ihmissuhteiden puutteesta. Kuitenkin aikaisemmassa kirjallisuudessa käytetään käsitteitä sosiaalinen eristäytyneisyys, yksin asuminen ja yksin oleminen yksinäisyyden synonyymina, vaikka ne eivät tarkoita samaa asiaa. Tässä tutkimuksessa yksinäisyys määriteltiin yksilön subjektiivisena kokemuksena siitä, ettei hänellä ole tyydyttäviä ihmissuhteita. Yksinäisyys on kielteinen, ei-toivottava kokemus aiheuttaen kärsimystä ikääntyneelle henkilölle. Tämä tarkoittaa myös sitä, että yksinäisyyttä ei voida mitata ulkoa päin, vaan ainoastaan ihminen itse voi määritellä kärsiikö hän yksinäisyydestä vai ei. Yksinäisyyden tunteminen koetaan usein häpeälliseksi ja ikäihmiset saattavat välttää siitä puhumista, jotta he eivät olisi taakkana sukulaisilleen tai ystävilleen. Tästä syystä he eivät välttämättä ole halukkaita myöntämään olevansa yksinäisiä. Useat ikäihmiset elävät omissa kodeissaan ja tapaavat vain harvoin sosiaali- tai terveydenhuollon ammattialiasia. Näistä syistä niiden ikääntyneiden tunnistaminen, jotka saattavat kärsiä yksinäisyydestä, on haastavaa. Kotihoidon ja palvelun työntekijät, ennaltaehkäiseviä kotikäyntejä tekevät ammattilaiset sekä muut

2 terveydenhuoltojärjestelmässä työskentelevät ammatti-ihmiset ovat avainasemassa näiden ikäihmisten tunnistamisessa. Tähän tutkimukseen osallistuneet olivat kotona tai palvelutalossa asuvia 75-vuotiaita tai sitä vanhempia henkilöitä. Heidän elämänsä aikana yhteiskunnassa on tapahtunut valtavasti muutoksia. Useimmat heistä ovat selviytyneet useammasta kuin yhdestä sodasta, kokeneet jälleenrakennuksen ajan ja kaupungistumisen. Kolmannes tähän tutkimukseen osallistuneista oli menettänyt vanhemman tai molemmat vanhemmat jo ennen kuin olivat täysi-ikäisiä. Ikääntyneiden yksinäisyyttä on tutkittu viimeisen 30 vuoden ajan. Yksinäisyyden yleisyys on vaihdellut runsaasti eri tutkimuksissa jopa 7 %:sta 49 %:iin. Suuret vaihtelut saattavat johtua useista eri tekijöistä kuten kysymyksen asettelusta tai tutkimusmenetelmästä. Aikaisemmissa tutkimuksissa on useaan kertaan osoitettu yksinäisyyden yhteys erilaisiin ikääntymisen mukanaan tuomiin menetyksiin, mutta osittain tulokset ovat olleet ristiriitaisia. Useimmissa tutkimuksissa yksinäisyys on liitetty korkeaan ikään, naissukupuoleen, leskeytymiseen, yksin tai laitoksessa asumiseen sekä heikkoon koulutus- ja tulotasoon. Myös terveyteen liittyvien tekijöiden yhteyttä yksinäisyyteen on tutkittu runsaasti. Näissä heikko terveydentila, heikentynyt toimintakyky, kuulo ja muisti, masentuneisuus, lisääntynyt terveyspalvelujen käyttö ja kuolleisuus ovat useimmissa tutkimuksissa yhdistetty yksinäisyyteen. Sosiaalisten kontaktien määrää sekä ystävien ja lasten olemassa oloa koskevat tutkimustulokset ovat olleet melko ristiriitaisia. Sen sijaan melko yhtenäinen käsitys on muodostunut yksinäisyyden kokemisen ja ihmissuhteiden tyydyttävyyden suhteesta. Vaikka yksinäisyys on ollut tutkijoiden mielenkiinnon kohteena jo pitkään, varsin vähän löytyy tietoa siitä, voidaanko ikääntyneiden yksinäisyyttä ja sen kielteisiä vaikutuksia lievittää hoidolla tai kuntoutuksella. Aikaisemmassa kirjallisuudessa kuvataan useita tapoja yksinäisyyden lievittämiseen, mutta yksikään niistä ei ole varsinainen malli eikä kuntoutusta ole kuvattu tarkasti. Ryhmäkuntoutus näyttäisi olevan yksilökuntoutusta tehokkaampaa yksinäisyyden lievittämisessä. Onnistuneissa kuntoutusmuodoissa elementteinä ovat olleet vertaistuki, vetäjien ammattitaitoisuus, ryhmäläisten mahdollisuus vaikuttaa kuntoutuksen sisältöön sekä toiminnan tavoitesuuntautuneisuus. Ongelmat joissakin aikaisemmissa tutkimuksissa ovat liittyneet suureen keskeyttäjien määrään sekä melko vaatimattomiin tuloksiin.

3 Tiedossani ei ole yhtään tutkimusta, jossa olisi selvitetty ikääntyneiltä itseltään minkä tekijöiden he kokevat olevan yksinäisyytensä syynä. Samoin vähän on tietoa siitä miten psyykkinen hyvinvointi ja traumaattiset elämäntapahtumat, kuten vanhempien menetys lapsuudessa, ovat yhteydessä vanhemmalla iällä koettuun yksinäisyyteen. Nyt tarkasteltava tutkimus toteutettiin kahdessa osassa. Ensimmäisen osan tavoitteena oli saada tietoa yksinäisyyden käsitteestä, sen yhteydestä sosiaaliseen eristäytyneisyyteen ja yleiseen turvattomuuden tunteeseen sekä yksinäisyyden yleisyydestä ja siihen yhteydessä olevista tekijöistä. Lisäksi tavoitteena oli selvittää ikääntyneiden itsensä kokemia yksinäisyyden syitä. Aineistona oli kirjekysely, joka lähetettiin 6786:lle kotona tai palvelutalossa asuvalle ikäihmiselle kuudella eri paikkakunnalla Suomessa. Kyselylomakkeessa kartoitettiin taustatietojen lisäksi muun muassa yksinäisyyden kokemista, terveydentilaa, sosiaalisia suhteita ja niihin liittyviä odotuksia, psyykkistä hyvinvointia, vanhempien menettämistä lapsuudessa sekä ikäihmisten itsensä kokemia yksinäisyyden syitä. Kyselylomakkeita palautui 4113, jolloin vastausprosentiksi saatiin 72. Vastaukset analysoitiin tilastollisin menetelmin. Vastaajat olivat keski-iältään 81-vuotiaita. Yksinäisyyden kokeminen oli yleistä, sillä 39 % kärsi yksinäisyydestä vähintään toisinaan. Heistä usein tai aina yksinäisyydestä kärsiviä oli yli 5 %. Tutkimuksen tulokset tukevat useita aikaisempia tutkimustuloksia yksinäisyyteen liittyvistä tekijöistä. Yksinäisyys oli yhteydessä korkeaan ikään, naissukupuoleen, leskeytymiseen, yksin tai palvelutalossa asumiseen, matalaan koulutus- ja tulotasoon sekä aikaisempaan fyysisesti raskaaseen työhön. Lisäksi yksinäisyyden todettiin olevan yhteydessä heikkoon subjektiiviseen terveydentilaan, toimintakykyyn sekä näköön ja kuuloon, päivittäiseen avun tarpeeseen ja harvoin kodin ulkopuolella asioimiseen. Psyykkiseen hyvinvointiin liittyvät tekijät olivat niin ikään selvästi yhteydessä yksinäisyyden kokemiseen. Tarpeellisuuden tunne, tulevaisuuden suunnitelmat, elämänhalu, tyytyväisyys elämään, yleinen turvallisuuden tunne ja onnellisuus vähensivät yksinäisyyden kokemusta kun taas masentuneisuus lisäsi sitä. Sillä, kuinka usein ikäihminen tapasi lapsiaan tai ystäviään, ei ollut merkitystä yksinäisyyden kokemiseen. Sosiaalisiin suhteisiin asetettujen odotusten toteutumattomuus, ystävien vähäisyys,

4 läheisten ymmärtämättömyys, heikko tieto siitä, mitä läheisten ihmisten elämässä tapahtuu ja tyytymättömyys läheisiin ihmissuhteisiin lisäsivät yksinäisyyden kokemusta. Ikääntyneet itse kokivat yksinäisyyden syiksi useimmiten oman sairauden, puolison menettämisen ja ystävien vähäisyyden. Myös läheisten omaisten puuttuminen, merkityksetön elämä, perhehuolet sekä asuinolot mainittiin usein yksinäisyyden syiksi. Lisäksi syiksi mainittiin puolison sairaus, ikääntyminen, eläkkeelle jääminen, lasten kiireinen elämä sekä perheenjäsenen kuolema ja uusi asuinympäristö. Vastaajista noin kolmasosa oli menettänyt vanhempansa lapsuudessa. Tällä ei kuitenkaan ollut merkitystä myöhemmällä iällä koettuun yksinäisyyteen, masennukseen tai muuhun psyykkiseen hyvinvointiin. Tulokset osoittavat että yksinäisyys ja sosiaalinen eristäytyneisyys ovat eri asioita. Tätä tukevat useat argumentit. Ensinnäkin sosiaalisten kontaktien määrä ei selittänyt yksinäisyyttä, sillä sekä yksinäiset että ne, jotka eivät kokeneet yksinäisyyttä, tapasivat lapsiaan ja ystäviään yhtä usein. Toiseksi sosiaalisen verkoston koko ei ollut analyysissä merkitsevä tekijä. Kolmanneksi sosiaalisiin suhteisiin asetetut odotukset ja tyytyväisyys läheisiin ihmissuhteisiin olivat merkitseviä tekijöitä osoittaen, että yksinäisyyden kokeminen on enemmän yhteydessä sen emotionaaliseen puoleen kuin sosiaaliseen eristäytyneisyyteen. Useat psyykkisen hyvinvoinnin tekijät olivat yhteydessä sekä yksinäisyyteen että yleiseen turvattomuuden tunteeseen. Elossa olevat lapset vähensivät yleistä turvattomuuden tunnetta, mutta yksinäisyyden kokemiseen lasten olemassaololla ei ole merkitystä. Turvattomuutta selitti enemmän tyytymättömyys läheisiin ihmissuhteisiin kuin yksinäisyyden kokeminen. Ainoastaan 14 % yksinäisyydestä kärsivistä koki myös yleistä turvattomuuden tunnetta. Tämä osoittaa sen, että yksinäisyys ja yleinen turvattomuuden tunne ovat eri asioita. Tutkimuksen toisessa osassa tavoitteena oli tunnistaa yksinäisyyden lievittämiseen pyrkivän psykososiaalisen ryhmäkuntoutuksen elementit sekä kuvata ryhmiin osallistuneiden kokemuksia kuntoutuksesta. Niille, jotka ensimmäisessä kirjekyselyssä ilmoittivat kärsivänsä yksinäisyydestä, lähetettiin toinen kysely, jossa tiedusteltiin tarkemmin heidän terveydentilaansa ja kiinnostusta osallistua ryhmäkuntoutukseen. Kyselyitä lähetettiin 1541, niitä palautui 746 ja vastaajille soitettiin. Niitä, jotka edelleen olivat halukkaita ja terveydentilansa puolesta pystyivät osallistumaan

5 ryhmäkuntoutukseen, oli 235, joista puolet pääsi mukaan ryhmäkuntoutukseen ja puolet päätyi vertailuryhmään. Yksinäisyyden lievittämiseen pyrkivän ryhmäkuntoutuksen sisältönä olivat liikunta, taide tai terapeuttinen kirjoittaminen osallistujien omien kiinnostusten ja toiveiden mukaisesti. Ryhmät tapasivat viikoittain kolmen kuukauden ajan. Tutkimusaineisto koostui ryhmäkuntoutuksen vetäjien kirjoittamista päiväkirjoista, tutkijoiden vapaista muistiinpanoista ryhmätoiminnasta sekä ryhmäläisten kuntoutuksen jälkeen täyttämistä palautekyselystä. Aineistosta tunnistettiin useita kuntoutuksen vaikutusta tukevia elementtejä, jotka jaettiin ennalta määriteltyihin elementteihin, ryhmäläisten sisäisiin ja välisiin suosiollisiin prosesseihin sekä välittäviin tekijöihin. Ennalta määritellyt elementit liittyivät ensinnäkin ryhmäläisiin, joihin kuului ryhmäläisten homogeenisuus ja vapaaehtoisuus. Toiseksi ryhmän vetäjiltä edellytettiin ammattitaitoa, ikäihmisten arvostamista ja kattavaa koulutusta. Kolmanneksi ryhmätoiminnassa paneuduttiin ryhmäläisten sitoutumisen tukemiseen ja toiminta oli tavoitesuuntautunutta. Yksinäisyyden jakaminen, vertaistuki, yhteisyyden tunne ja omien rajojen ylittäminen luokiteltiin ryhmäläisten sisäisiin ja välisiin suosiollisiin prosesseihin. Välittäviin tekijöihin sijoittuivat itseluottamuksen ja hallinnan tunteen lisääntyminen, uusien ystävien saaminen sekä sosiaalinen aktivoituminen. Ryhmäläiset kokivat ryhmät erittäin merkityksellisiksi. He kokivat myös, että keskustelut käytiin turvallisessa ympäristössä. Ryhmissä käyminen merkitsi ikäihmisille muun muassa mahdollisuutta tavata muita vastaavassa tilanteessa olevia ikäihmisiä ja saada uusia ystäviä sekä odottamisen iloa. 95 % ryhmäläisistä koki, että yksinäisyys oli lievittynyt ryhmän aikana. Vain harvat olivat harkinneet ryhmästä pois jäämistä ja ainoastaan alle 3 % ryhmäläisistä keskeytti kuntoutuksen. Useimmat suosittelisivat vastaavaa ryhmätoimintaa ystävilleen. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta että kotona asuvien ikääntyneiden yksinäisyys on yleistä, sillä lähes kaksi viidestä kärsi siitä. Kun ammatti-ihmiset osaavat tunnistaa ikäihmisen, joka mahdollisesti kärsii yksinäisyydestä, on mahdollista puuttua hoitotyön keinoin tilanteeseen ennen kuin se johtaa yksinäisyyden traumaattisiin seurauksiin. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että yksinäisyys ja sosiaalinen eristäytyneisyys ovat eri käsitteitä. Tämä tarkoittaa sitä, että ikäihmiset voivat kärsiä yksinäisyydestä, vaikka heillä olisi ihmisiä ympärillään. Toisaalta yksin asuminen tai ystävien vähäisyys eivät välttämättä merkitse sitä, että henkilö kärsii yksinäisyydestä. Yleistä turvattomuuden tunnetta kokevat ikääntyneet ovat usein

6 yksinäisiä ja/tai sosiaalisesti eristäytyneitä. Yksinäisyyden tunnistaminen vaatii ammatti-ihmisiltä tietoa yksinäisyydestä ja herkkyyttä huomata yksinäisyyttä ennakoivat tekijät. Onnistunut psykososiaalinen ryhmäkuntoutus koostui useista eri elementistä. Aineistoista välittyi se, että yksinäisyyden lievittymisen kannalta tärkeämpää ryhmissä oli se, miten toiminta toteutettiin kuin se, mitä ryhmissä tehtiin. Hyvin suunniteltu ja toteutettu ryhmäkuntoutus edellyttää ammattitaitoisia ryhmänvetäjiä, tavoitteellista toimintaa sekä ryhmäläisten omien toiveiden ja voimavarojen hyödyntämistä ja tukemista. Lopuksi pyydän Teitä, arvoisa dosentti Päivi Voutilainen lääketieteellisen tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne muistutukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

7 Vastaväittäjä seisaalleen nousten esittää loppulausuntonsa, väittelijä kuuntelee seisaaltaan. Väittelijä esittää seisaaltaan kiitoksensa vastaväittäjälle. Väittelijä kääntyy yleisön puoleen ja lausuu: "Tämän jälkeen kehotan niitä arvoisia läsnäolijoita, joilla on jotakin huomauttamista väitöskirjani johdosta, pyytämään puheenvuoron kustokselta".