VANHEMPIEN SURU- JA SELVIYTYMISKOKEMUKSIA LAPSEN KUOLEMAN JÄLKEEN

Transkriptio

1 VANHEMPIEN SURU- JA SELVIYTYMISKOKEMUKSIA LAPSEN KUOLEMAN JÄLKEEN Pia Mustonen Opinnäytetyö, syksy 2007 Diakonia ammattikorkeakoulu, Länsi, Porin toimipaikka Hoitotyön koulutusohjelma, Sairaanhoitaja (AMK)

2 2 TIIVISTELMÄ Mustonen Pia. Vanhempien suru- ja selviytymiskokemuksia lapsen kuoleman jälkeen. 51 s., 4 liitettä. Kieli: Suomi. Pori, syksy Diakonia-ammattikorkeakoulu, Länsi, Pori, Hoitotyön koulutusohjelma, Hoitotyön suuntautumisvaihtoehto, Sairaanhoitaja (AMK). Tutkimuksen tarkoitus oli analysoida vanhempien surua ja surusta selviytymistä lapsen kuoleman jälkeen. Tutkimuksen tavoitteena oli tuoda vanhempien suru- ja selviytymiskokemuksia esille ja sitä kautta saada sairaanhoitajille tietoa ja ymmärrystä, jotta he voisivat tukea vanhempia näiden surussa lapsen kuoleman jälkeen. Tutkimus oli laadultaan kvalitatiivinen ja tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeella avoimilla kysymyksillä. Tutkimukseen osallistui kuusi äitiä ja kuusi isää. Kukin vanhempi vastasi kyselyyn itsenäisesti. Vanhemmat olivat menettäneet lapsensa erilaisissa olosuhteissa, ja lapset olivat kuollessaan eri-ikäisiä. Tutkimuksen teoriaosuudessa käsitellään lapsen kuolemaa, surua, surutyötä ja surusta selviytymistä. Tutkimustulosten mukaan lapsensa menettäneiden vanhempien surun tuntemukset ilmenivät fyysisinä, psyykkisinä, sosiaalisina ja hengellisinä tuntemuksina. Surutyöllä tarkoitetaan keinoja käsitellä lapsen kuolemaa. Surutyön tekeminen oli tärkeää ja sitä tehtiin eri tavoin. Surutyössä tärkeitä olivat lapsen hautajaiset, työ, harrastukset ja lapsen muisteleminen. Tutkimustulosten mukaan vanhemmat arvostivat paljon hoitohenkilökunnan tukea sitä saadessaan. Vanhemmat kokivat, että hoitohenkilökunnan tuki oli kuitenkin riittämätön. Asiasanat: lapsen kuolema, suru, surusta selviytyminen

3 3 ABSTRACT Mustonen Pia. Parents`, Grief and Recovery Process: Dealing with the loss of a child. 51 pages, 4 appendices. Language: Finnish. Pori, Autumn Diaconia University of Applied Sciences, Degree Programme in Nursing, Option in Nursing. Degree: Nurse. The purpose of this study was to analyse grief and coping experienced by parents after a child`s death.the study aimed at bringing up experiences of grief and coping thereby informing nurses so that they could support parents in their grief after the child`s death. The study was qualitative and the data were gathered by questionnaires with open questions. Six families took part in the study. Each of the parents answered independently. The parents had lost their children in different circumstances and the children were of different ages at the time of their deaths. The theory part of the study deals with a child`s death, grief, grief work and coping with grief. According to the results, the parents` feelings of grief were physical, psychic, social and spiritual. Grief work means the ways one deals with a child`s death. Grief work was important and it was done in different ways. The child`s funeral, remembering the child, work and hobbies were important in grief work. The study shows that parents appreciate a lot of the support by nursing staff, but the support they got was inadequate. Keywords: child`s death, grief, coping with grief

4 4 SISÄLTÖ 1 JOHDANTO 6 2 LAPSEN KUOLEMA Lapsen kuoleman kohtaaminen Lasten kuolleisuus ja kuolinsyyt 10 3 SURU Äidin ja isän suru Surun ilmeneminen Surutyö Surusta selviytyminen 20 4 SURUN VAIHEET Kieltäminen Viha Kaupanteko Masennus Hyväksyminen 25 5 KATSAUS AIKAISEMPIIN TUTKIMUKSIIN 26 6 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT 28 7 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN Tutkimuskohde Tutkimusmenetelmä Aineistonkeruumenetelmä Aineiston analyysimenetelmä 30 8 TUTKIMUSTULOKSET Surun kokeminen Surusta selviytyminen 33 9 JOHTOPÄÄTÖKSET TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS JA EETTISYYS POHDINTA 40 LÄHTEET 42

5 5 LIITTEET Liite 1. Saatekirje vanhemmille 44 Liite 2. Kyselylomake 45 Liite 3. Kyselyn ryhmittäminen ja käsitteellistäminen ala- ja yläluokiksi 49 Liite 4. Kyselyn käsitteellistäminen 50

6 6 1 JOHDANTO Hoitotyössä suru ja sen kaikki eri ilmenemismuodot ja käsitteelliset ilmaisutavat kohdataan päivittäin. Hoitotieteeseen surunkäsite on tullut muilta aloilta, kuten sosiologiasta, psykologiasta ja lääketieteestä. Hoitotieteellisissä tutkimuksissa surua on määritelty usealla eri tavalla. Cowles ja Rodgers (1991) laativat surun käsiteanalyysin käyttämällä hoitotieteellisiä tutkimustuloksia. Heidän analyysinsä osoitti, että surun käsite sisältää laajan ilmaisujen ja kokemusten alueen ja että suru on hyvin henkilökohtainen ja eri tavoin ilmentyvä asia. (Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 10.) Tutkimuksen tarkoitus oli analysoida vanhempien surua ja surusta selviytymistä lapsen kuoleman jälkeen. Tutkimuksen tavoitteena oli tuoda vanhempien suru- ja selviytymiskokemuksia esille ja sitä kautta saada sairaanhoitajille tietoa ja ymmärrystä, jotta he voisivat tukea vanhempia näiden surussa lapsen kuoleman jälkeen. Lähtökohtana tutkimukselle oli tutkijan oma kokemus lapsen menetyksestä. Näiden kokemusten perusteella tutkija halusi tutkia muiden lapsensa menettäneiden vanhempien suru- ja selviytymiskokemuksia. Tutkijan oman kokemuksen mukaan lapsen menetys on raskas kokemus, ja tämän tutkimuksen myötä hoitoalan ammattilaiset saavat tietoa vanhempien surukokemuksista. Nykyään lapsia kuolee huomattavasti vähemmän kuin muutama vuosikymmen sitten. Viimeaikoina on kuollut vähän yli 400 lasta vuosittain. Vielä 1990-luvun alussa kuoli yli 600 lasta vuodessa. Kuolleiden määrä on laskenut selvästi, samoin kuolleisuus. Poikien kuolleisuus on jonkin verran korkeampaa kuin tyttöjen. (Kartovaara & Sauli 2000, 200.) Suru on raskaan, onnettoman tapahtuman tai menetyksen aiheuttama syvä ja kestävä mielipahan tunne. (Kyyrönen 2000, 151; Poijula 2002, 18.) Suru on aina mukana

7 7 menetyksessä, varsinkin läheisen, surijalle rakkaan ja tärkeän ihmisen kuolemassa. Suru on normaali tunne, joka pitäisi uskaltaa tuntea, vaikka se tekeekin niin kipeää, ettei sitä ensin edes kivuksi tunne. (Kyyrönen 2000, 151.) 2 LAPSEN KUOLEMA Lapsen kuolema on aina suuri suru. Erityisen vaikeaa se on silloin, kun lastaan ei ole nähnyt elossa koskaan tai yhdessä on eletty vain muutama hetki. Jotkut äidit ovat kantaneet kuollutta lastaan jo pitkään ennen synnytystä. Piinaa on ulkopuolisen vaikea lievittää. Toiset taas ovat tulleet synnyttämään tervettä vauvaa, ja ilo on muuttunut hetkessä suruksi. Vieläkin vauvan kuolema synnytyksessä voi tulla täysin ennakoimatta. Suomessa syntyy vuosittain kuolleena noin 400 vauvaa; heistä joka kuudes on kuollut synnytyksen aikana. (Kätkyt- ja lapsikuolemaperheiden yhdistys ry 2007.) Pentikäinen (1992) kirjoittaa Lastensuojelun Keskusliiton julkaisemassa kirjassa Vaiettu suru, lapsen kuolemasta näin: Pienen lapsen kuolema tuntuu pahalta. Liian varhainen kuolema tuntuu pelottavalta. Tuntuu, että monille ihmisille tulee kuolema liian aikaisin. (Pentikäinen 1992, 12.) Nämä 1980-luvun puolivälissä tehdyn kyselytutkimuksen vastaukset osoittavat, että pienen lapsen kuolema askarruttaa nykysuomalaista. Se on käsittämätön mysteeri: epäoikeudenmukainen sekä lapselle, jolta elämä jää kokematta että lapsen läheisille, joilta kuolema katkaisee merkittävän ihmissuhteen ja vie keskeisen elämän sisällön. (Pentikäinen 1992,12.) Suomalaisessa kulttuuriperinteessä lapsen kuolema on kehtolaulujen yleinen teema. Kehtolaulujen kuolemaa sävyttää romanttinen unisymboliikka. Kansainvälinen tutkimus osoittaa, että vain suomalaiset ja slaavilaiset kansat tuudittavat lasta kuoleman uneen:

8 Nuku, nuku nurmilintu, väsy, väsy västäräkki, Tuuti laasta tuonelahan, alla nurmen nukkumahan. (Pentikäinen 1992, 12.) 8 Eri kysymys on, toivoiko äiti todella lapsensa kuolemaa, vaikka se tuolloin oli tavallista, vai purkiko hän lauluun lapsen kautta omaa elämänahdistustaan. (Pentikäinen 1992, 12.) Lapsen kuolemassa vaikeaa on ollut niiden tunnusmerkkien määritteleminen, joiden perusteella lasta pidetään sosiaalisesti elävänä yksilönä. Esimerkiksi Pohjoismaissa kristillisen lähetystyön ensimmäisiä huolia oli murtaa suvuille ennen kuulunut oikeus päättää, saiko lapsi elää vai jätettiinkö se heitteille. Varhaiskristillisessä oikeudessa vasta kastetun lapsen surmaamista on pidetty murhana. Ongelma koskee lapsen ihmisoikeuksia elämässä, kuolemassa ja kuoleman jälkeen; ehkäpä vielä synnyttämättömänkin oikeuksia. (Pentikäinen 1992, 13.) Kristillinen kaste ja sitä varhemmin nimi näyttää taanneen lapselle sekä eläessään ihmisoikeudet että kuoltuaan paikan suvun muistaminen vainajien joukossa. Kuoleman ennenaikaisuus on aiheuttanut kuitenkin pelkoja, kuolleen lapsen kohtaamista unissa ja muissa elämyksissä. Niiden tiheys on ajan kuluessa vähentynyt, ja lapsen on arveltu saavan rauhan hetkellä, jolloin luonnollinen kuolema olisi tapahtunut, jos lapsi olisi saanut elää elämäänsä. (Pentikäinen 1992, 13.) Kulttuurien vertailevan tarkastelun valossa tuntuu siis olevan suorastaan yleisinhimillistä, että lapsen kuolemaan liittyy ahdistusta, syyllisyyden ja pelon tuntoja sekä ääneen tai hiljaa ajateltuja kysymyksiä, joista suurin on Miksi? (Pentikäinen 1992, 15.) Marjaana Talonen (1996) on kirjoittanut kirjan syöpään sairastuneen poikansa sairaudesta ja kuolemasta. Hän kirjoittaa kirjassaan Enkeliveli näin: Jos kuolemasta ei puhuta, niin lapsen kuolemaa ei ole olemassakaan. Edes virsikirja ei tunne lapsen kuolemaa! Odotamme, että vauvat syntyvät terveinä. Jokainen odottava äiti miettii jossain vaiheessa, mitä jos lapsi menehtyy. Mutta kun terve vauva on saatu maailmaan, kaikki on hyvin. Lapsen kuolemasta ei kirjoiteta, ei puhuta, siitä ei tehdä elokuvia eikä

9 9 taidetta. Lapsen kuolemaa ei yksinkertaisesti ole. Entä kun se kuitenkin tulee vastaan? Kukaan ei tiedä mitä sanoisi. Kukaan ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Mutta pitäisi puhua. Totta kuitenkin on, että lapsiakin kuolee joka päivä. Ehkäpä syy puhumattomuuteen onkin siinä, että vanhuksen kuollessa miksi kysymyksiä ei tarvitse tehdä. On luonnollista, että isovanhemmat pääsevät ansaittuun lepoon. Silloin ei kaiketi ole niin suurta pakkoa pohtia kuolemaan liittyviä monimutkaisia kysymyksiä. Vastauksetkin löytyvät helpommin. (Talonen 1996, 93.) 2.1 Lapsen kuoleman kohtaaminen Kun kaikki turha on karsittu pois, jäljelle jää vain syntymä ja kuolema. Syntymään valmistaudutaan yhdeksän kuukautta, kuolemaan ei ehkä hetkeäkään. Sillä on merkitystä, miten tiedon kuolemasta saa. Silloin kun kuolemaa on ehditty odottaa ja läheisillä on mahdollisuus olla paikalla kuoleman hetkellä, he ovat voineet jättää jäähyväiset. He muistavat myös yleensä hyvin tapahtuman ja siihen liittyvät yksityiskohdat. (Poijula 2002, 85.) Osa ihmisistä yrittää selviytyä kuolemasta välttelemällä sen konkreettiseksi tosiasiaksi tekemistä. Nämä ihmiset usein arvostelevat ruumiinkatsomista sen voimakkaan tunnevaikutuksen ja traumaattisuuden vuoksi. Ruumiinkatsominen on ensisijainen surun käynnistäjä. Kun läheinen kuolee, ruumiin katsominen auttaa hyväksymään kuoleman lopullisena ja vaikeuttaa kuoleman kieltämistä. Kohdattuaan kuoleman todellisuuden ruumiin äärellä surevat voivat ilmaista tunteensa ja rakkautensa kuollutta kohtaan. Surevalla on tarve koskea, halata, pitää kiinni ruumiista ja suudella sitä. Tähän tarvitaan aikaa. (Poijula 2002, 91, 95.) Ruumiinkatsominen voi olla terapeuttinen tapahtuma, joka lievittää ahdistusta ja vaikuttaa tapaan, jolla surevat näkevät itsensä ja ympäröivän maailman. Ruumiinkatsomisessa terapeuttisena tapahtumana syntyy prosessi. Ensin läheiset tekevät päätöksen ruumiin katsomisesta. Ja kun ruumista katsotaan, kohdataan kuolema.

10 10 Siitä seuraa irrottautuminen ja mahdollinen muistelu, sen jälkeen rakkauden ilmaiseminen ja mahdollisista muistoista kertominen ja lopuksi lopetus, viimeinen hyvästijättö. (Poijula 2002, 96.) 2.2 Lasten kuolleisuus ja kuolinsyyt Nykyään lapsia kuolee huomattavasti vähemmän kuin muutama vuosikymmen sitten. Viimeaikoina on kuollut vähän yli 400 lasta vuosittain. Vielä 1990-luvun alussa kuoli yli 600 lasta vuodessa. Kuolleiden määrä on laskenut selvästi, samoin kuolleisuus. Poikien kuolleisuus on jonkin verran korkeampaa kuin tyttöjen. (Kartovaara & Sauli 2000, 200.) Vaarallisinta aikaa lapselle on ensimmäinen elinvuosi ja varsinkin ensimmäinen kuukausi. Tätä ensimmäisen elinvuoden kuolleisuutta pidetäänkin hyvänä terveydenhuollon mittarina. Viime vuosina noin 240 lasta on kuollut ennen 1- vuotissyntymäpäiväänsä. Suhteellisesti ilmaistuna tuhannesta syntyneestä kuolee keskimäärin neljä lasta. Suomi on nykyään imeväiskuolleisuuden suhteen maailman parhaita maita. Vielä 1970-luvun alussa luku oli lasta. Silloin, kun suuret ikäluokat syntyivät luvun lopussa, oli vastaava luku lasta. Kun lapsia vielä syntyi vuodessa, vietettiin tuolloin yli 6000 vauvan hautajaisia. (Kartovaara & Sauli 2000, 204.) Suurin imeväiskuolleisuuden syy on synnynnäiset epämuodostumat, joihin kuollaan jo ensimmäisen elinviikon aikana. Imeväiskuolleisuuden voimakas lasku on näiden kuolemien vähenemistä. Tältä osin myös poikien kuolleisuus on korkeampaa kuin tyttöjen. Muissa kuolemansyissä osalta tytöillä ja pojilla ei ole eroa imeväiskuolleisuudessa. Vuonna 1997 tilastoitiin 20 kätkytkuolemaa. Kaiken kaikkiaan poikien korkeampi kuolleisuus johtuu siis synnynnäisistä epämuodostumista ja teiniikäisten suuremmasta riskistä yleensä sekä itsemurhariskistä. (Kartovaara & Sauli 2000, 205.)

11 11 Turvallisinta aikaa lapsen elämässä on tarhaikä (3-6 v.) ja peruskoulun ala-asteen aika (7-12 v.). Näissä ikäluokissa ei tyttöjen ja poikien välillä näytä olevan juurikaan eroa. 1-2-vuotiaiden kuolleisuus on selvästi korkeampaa kuin kahdella vanhemmalla ikäluokalla niin pojilla kuin tytöilläkin. Selvä ero sen sijaan tulee vuotiaille pojille ja tytöille. Tyttöjen kuolleisuus tässä iässä on suuruudeltaan samaa luokkaa kuin tarhaikäisillä ja ala-astelaisilla, mutta poikien kuolleisuus on aivan omalla tasollaan. Tässä suhteessa on viime vuosina tapahtunut positiivista kehitystä. Kuolleisuus on nyt selvästi alempaa kuin vielä luvun alussa. (Kartovaara & Sauli 2000, 200.) 3 SURU Suru on raskaan, onnettoman tapahtuman tai menetyksen aiheuttama syvä ja kestävä mielipahan tunne. (Kyyrönen 2000, 151; Poijula 2002, 18.) Suru on aina mukana menetyksessä, varsinkin läheisen, surijalle rakkaan ja tärkeän ihmisen kuolemassa. Suru on normaali tunne, joka pitäisi uskaltaa tuntea, vaikka se tekeekin niin kipeää, ettei sitä ensin edes kivuksi tunne. (Kyyrönen 2000, 151.) Surulla on tuhannet kasvot. Suru on tukahduttava tunne. Se on jännittämistä, sellaisen odottamista, jota ei tule. Suru muistuttaa pelkoa ja siinä on vihamielisyyttä, lohduttomuutta, kaipausta, pahoillaan oloa, syyllisyydentunteita, kateutta, pelkoa omasta kuolemasta ja pelkoa vainajan vihaisuudesta ja kostosta. Mutta suru on myös rakkautta, nöyryyttä, helpottuneisuutta ja hyväksyntää. (Kyyrönen 2000, 151.) Suru on aina hyvin henkilökohtainen ja muodostuu surijan persoonallisuudesta, elintavoista, kulttuuritaustasta sekä ihmissuhteista. Suru on riippuvainen myös siitä, kuka kuolee, miten hän kuolee, miten tärkeä perheenjäsen tai ystävä hän on sekä siitä, millainen on surijan perhetilanne ja rakenne menetyksen hetkellä. Menetyksen kohdatessa sureminen on luonnollista. Itkeminen ja sureminen tekevät hyvää, sillä suru lähtee vain suremalla. (Kyyrönen 2000, 153.)

12 12 Ihminen kantaa murhetta ja huolta monista asioista, mutta kuoleman kautta tapahtuva menetys on niin lopullinen ja ehdoton, ettei siinä ole valinnan mahdollisuuksia, on surtava. Tämä ehdottoman lopullisuuden kohtaaminen ja hyväksyntä vaativat paljon voimia, kypsyyttä ja rohkeutta. Mutta surra voi vain siinä määrin ja siinä tahdissa kuin surijalla on voimia. (Kyyrönen 2000, 153.) Poijulan (2002, 18) mukaan jokaisen ihmisen suru on yksilöllinen ja siinä peilautuu hänen ainutlaatuisuutensa ja myös kuolleen ihmisen ainutlaatuisuus. Sureva joutuu tutustumaan äärimmäisen voimakkaisiin tunteisiinsa, joita hän ei ole aikaisemmin elämässään kokenut. Suru ei ole jotakin, joka menee ohi, vaan jotakin, jonka kanssa sureva elää. Englannin kielessä surua kuvaavia sanoja on useampia ja niillä on erilaiset merkitykset. Tämä moninaisuus puuttuu suomenkielestä. Grief on koettu suru eli menetystä koskevien ajatusten ja tunteiden kokonaisuus, jonka sureva kokee sisällään. Suru (grief) on psyykkisen energian muoto. Energian synnyttää jännitys, jonka on luonut ihmisen voimakas halu säilyttää maailmansa sellaisena kuin se oli ennen menetystä seuraavaan uuteen todellisuuteen. (Poijula 2002, 19.) Mourning on ilmaistu suru: sureva ottaa surun sisältään ja ilmaisee sen itsensä ulkopuolella. Itkeminen, puhuminen tai rakastetun vuosipäivien viettäminen ovat esimerkkejä tästä. Sureminen (mourning) ilmenee myöhemmin ja on pitkäaikainen suruprosessin vaihe. Sureminen on alkuaskel paranemisessa, joka palvelee menetyksen työstämistä ja auttaa surevaa saamaan takaisin toimintakykyisyytensä. (Poijula 2002, 19.) Suremisesta käytetään myös termiä sopeutuminen kuvaamaan, miten ihminen sopeutuu menetykseen sekä sisäisesti että ulkoisesti. Aluksi sureva yrittää sopeutua surun välittömiin ja lyhytaikaisiin vaatimuksiin. Pitkällä aikavälillä sopeutuminen tarkoittaa jatkuvaa työtä menetyksen luoman energian kanavoimiseksi. Sopeutuminen edellyttää, että sureva muotoilee uudelleen määritelmänsä siitä kuka hän on, mitä hän on menettänyt ja mistä hänen uskomusmaailmansa muodostuu. (Poijula 2002, 20.)

13 13 Poijulan (2002, 22) esittämä uusi surukäsitys sisältää ajatuksen, että sureva säilyttää jatkuvan kiintymyssiteen kuolleeseen. Kuolema ei tarkoita, että suhde loppuu, vaikka se muuttuu ratkaisevalla tavalla konkreettisesta yhdessäolomahdollisuudesta mielikuvien tason suhteeksi. Surua on verrattu rakastumiseen. Molemmat voivat muuttaa elämäämme pysyvästi. Niin kuin rakkaudelle joutuu antautumaan, täytyy myös surulle antautua. Kaikki, jotka ovat olleet elämässään rakastuneet, tietävät, että vastarakastunut ei pysty muuta ajattelemaan kuin rakastettuaan. Mielen valtaavat koko ajan ajatukset rakastetusta, josta haluaa tietää kaiken. Hänestä ei myöskään halua olla erossa. Surussa tapahtuu samoin. Jos sureva pystyy kohtaamaan menetyksensä ja saa siihen riittävästi tukea, suru on kuin oppimisprosessi. Läheisen ihmisen kuolema synnyttää vaatimuksen, joka koetaan kielteisenä stressinä. Surevan on rakennettava uusi minä ja toisen ihmisen suhteen uusi kuva mieleensä eli uuden sisäisen kiintymyksen malli. Tämä uusi sisäinen kiintymys määrää, kuinka tärkeä suhde koetaan tunnetasolla, miten sitä ajattelun tasolla arvostetaan ja miten se näkyy käyttäytymisessä. Surun kärsimys lievittyy vasta, kun sureva on kyennyt luomaan uuden mielikuvamallin sisäiseen työskentelymalliinsa. 3.1 Äidin ja isän suru Jokainen ihminen on ainutkertainen, ja tämä tulee esille erityisen selkeästi surussa. Tuska, jonka menetys herättää, vie meidät lähemmäs sitä ihmistä, joka sisimmässämme olemme, ja käy vaikeammaksi esittää rooleja, olla olevinaan jotain muuta tai tehdä asioita vastoin tahtoaan. (Bendt 2000, 73.) Läheisen ihmisen kuolemaan liittyvä suru on raskas kokemus, joka koettelee jokaista surijaa syvästi. Lapsensa menettäneen äidin suru on tutkimusten mukaan elämän raskaimpia kokemuksia. Isien surua on tutkittu hyvin vähän, mutta on syytä olettaa, että myös isälle lapsen menetys on erittäin vaikeaa. Miehiltä on vanhastaan odotettu vahvuutta, ja tämä saatetaan liittää myös surussa henkiseen vahvuuteen. Lapsen isän suru jääkin usein vaille huomiota. (Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 102.)

14 14 Lapsen kuolema on sokki äidille, isälle, sisaruksille ja koko perheyhteisölle sekä sukulaisille. Usein vanhemmat eivät edes muista selvästi järkytyksen aiheuttamaa tunnelmaa. Monet lapsensa menettäneet kuvailevat tuntemuksiaan ikään kuin kaikki olisi tapahtunut jossakin heidän ulkopuolellaan. Järkyttävä kokemus on pilkkoutunut toisistaan erillisiksi osasiksi. Menetyksen kokenut erottaa omat tunteensa tapahtuneesta, ja vasta vähitellen osaset kytkeytyvät yhteen. He elävät kaaoksen keskellä kahdessa todellisuudessa. Vanhempien on vaikeata uskoa tapahtunutta todeksi, ja esittävät jatkuvasti itselleen asiaa koskevia kysymyksiä. Vanhemmat kokevat ajattelun murroksen ja käyvät läpi kaikki muutkin luopumisen ulottuvuudet. (Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 102.) Laakso (2002, 7) toteaa väitöskirjassaan Äidin suru alle seitsenvuotiaan lapsen kuoleman jälkeen, että, äidin suru ja siihen liittyvät epätoivo, syyttely, viha sekä irrallisuus vähenevät ajan mittaan vuotiaat äidit tuntevat surua ja siihen sisältyvää irrallisuutta ja hajanaisuutta enemmän kuin vuotiaat äidit. Nuoremmilla äideillä oli enemmän persoonallista kasvua kuin vanhemmilla äideillä. Lapsen kuoliniän yhteys äitien suruun ilmeni siten, että kun lapsi oli yli vuoden ikäinen, äideillä oli enemmän surua kuin jos lapsi oli kuollessaan alle vuoden. Saman kokeneiden tuki oli äideille tärkeä. Lapsen menetys on kova koetinkivi suhteelle. Jos yhdessä voi löytää selviytymisteitä surun läpi, voi suhde myös vahvistua lapsen menetyksestä. Se antaa uuden näkemyksen asioiden tärkeydestä. Joskus vanhemmat painostavat toisiaan enemmän tai vähemmän selvästi saadakseen toisen mukaan omaan tapaansa surra. Ei ole harvinaista, että miehet tuntevat naisen painostavan itseään he eivät sure tarpeeksi, sanotaan. (Bendt 2000, 74.) Surun ja tuskan läpi on jokaisen käytävä omalla tavallaan. Me emme voi surra toistemme puolesta. Toisen puolesta ei voi kuollakaan. Kuoleman edessä on yksin. Surutyö on yksinäistä fyysisesti, psyykkisesti, tunteen ja hengen tasolla. Se on osa prosessia. Mutta on erittäin tärkeää, että yrittää kunnioittaa toisen tapaa surra. (Bendt 2000, 75.

15 15 Nainen ja mies surevat eri tavalla. Se ei tarkoita, että kaikki naiset tai miehet surisivat samalla tavalla, mutta on olemassa tiettyjä yhteisiä roolimalleja. Nämä mallit on viisasta tiedostaa välttääkseen väärinkäsityksiä, tarpeetonta kiukkua tai kateutta. Naiset saavat helposti syyllisyydentunteita ja soimaavat itseään heidän olisi omasta mielestään pitänyt suojella lastaan paremmin ja yrittää pitää hänet hengissä. Naiset surevat yleensä kauemmin. Monet naiset yllättyvät kyvystään nousta kaikesta huolimatta syvästä surustaan omin voimin. Käsitys omasta itsestään muuttuu, ja he voivat tuntea siihen asti aavistamattoman voiman kumpuavan esiin. (Bendt 2000, 75.) Vaistomaisesti, jotkut äidit voivat tuntea, mitä pitää tehdä, kun lapsi on menehtynyt: pitää lasta sylissä ja tuntea hänet itseään vasten, nähdä lapsi uudelleen tai laittaa hänelle mukaan tavaroita arkkuun. Äiti voi tiedostamattaan haluta noudattaa syvällä sisimmässään olevaa tarvetta ilmaista suruaan, mikäli häntä ei estä hyvää tarkoittava ympäristö, joka luulee tietävänsä asian paremmin ja haluaa suojella häntä tuskalta. (Bendt 2000, 76.) 3.2 Surun ilmeneminen Symbioottisen vaiheen lapsen menettämisessä ilmenee suru ruumiillisena kipuna, kaipauksena, tyhjyyden tunteena, erilaisina tuntemuksina siten, että lapsi muuttuu fantomivauvaksi. (Väisänen 1999, 46.) Fantomivauva käsitteenä tarkoittaa samaa kokemusta, joka seuraa kun esimerkiksi jalka on amputoitu ja sitä edelleenkin särkee. (Väisänen 1999, 47.) Muutamilla äideillä tämä tulee esiin sanallisesti voimakkaammin, mutta jokainen kohtaa menetyksessä paljon hädän, rauhattomuuden, kärsimyksen ja ahdistuksen tunteita, jotka nousevat siitä, että äiti ruumiillisesti on kaikkine hienosäätöisine järjestelmineen sidottu ylläpitämään ja jatkamaan lapsensa elämää. Kun lasta ei ole, äidillä on silti pakonomainen tunne hoivaamisesta. Kun trauma alkaa väistyä, jäljellä on intensiivinen tarve pitää lapsesta kiinni psykologisesti, vieläpä niin, että fantomilapsi on lähes käsin kosketeltava. Äidit kuulevat vauvan itkua ja havahtuvat, kun vauvaa ei ole. Suremisen todellisuutta ei ole helppoa tavoittaa sanallisesti. Parhaiten se näkyy surevien äitien unissa ja sellaisten sanojen rajoilla, joihin on sidottu paljon

16 16 tunteita ja tuntemuksia. Ruumiillisen surun sanasto on puutteellinen. Ruumiilliseen kokemiseen piiloutuvat myös traumaoireet, jolloin lopputulos on sietämätöntä, ahdistavaa, kivuliasta oloa, joka häviää päivien kuluessa, mutta jota jälkeenpäin on mahdotonta kuvata sanallisesti. (Väisänen 1999, 46.) Fantomikokemus ei ole siten mikään psyykkinen häiriö vaan kuvastaa symbioottisen sidoksen purkamisen vaikeutta. Äidin elimistö jatkaa niin kuin vauva olisi kohdussa tai itkisi lähellä. Sitä on aikaisemmin pidetty poikkeavan surun ilmentymänä, mutta monilla äideillä se oli niin tavallinen kokemus, että sen voi katsoa kuuluvan vauvan menettämisen surun erityispiirteisiin. Sen vuoksi äideillä tulisi olla mahdollisuus puhua siitä ääneen ja tulla ymmärretyksi. (Väisänen 2002, 47.) Myös ajatus, että vauva muuttuisi enkeliksi, on lähellä samaa ilmiötä. Mitä äitien mielestä sitten pikkuenkelille tapahtuu? Äidit ajattelevat, että ajan mittaan lapsienkeli muuttuu yhä enemmän pois lapsen hahmosta oikeaksi enkeliksi. Enkeli on lohkaistu menetyksestä, toinen puoli enkeliä on vauvan ruumis, jonka olemassaolo vaivaa äidin mieltä. Lapsi voi jäädä perheeseen psykologisesti olemaan pitkäksi aikaa. Lapsi kulkee huoneissa, lasta voi hätistellä helmoista. (Väisänen 2002, 47.) Ympäristön sallivuus on erilainen naisten ja miesten surressa. Äitiä kannustetaan suremaan. Isä saa kenties kuulla: Miten vaimo suhtautuu, miten hän nyt voi? ja saa rohkaisevan läimäyksen olalle, Niin, jonkunhan täytyy olla vahva, sinä selviät tästä hyvin. Kaikki tuo edellyttää itsehillintää ja kontrollia, pitää olla vahva mies, joka kantaa vastuun ja suojelee perhettä eikä anna periksi. (Bendt 2000, 76.) Miehen suru alkaa yhtälailla sokista ja traumasta. Hän miehenä saattaa joutua surunsa kannalta syrjäiseen rooliin, korostuneen toimivaksi ja tekeväksi. Isällä voi olla tunne, että hän jää ulkopuolisemmaksi äidistä, jolloin hänen tehtävänsä on ainoastaan tukea äitiä parhaan kykynsä mukaisesti. (Väisänen 1999, 55.) Isillä voi olla ruumiillisia sekä psyykkisiä oireita erityisesti siinä vaiheessa, kun on palattu arkeen. Isät eivät liitä oireitaan välttämättä suruunsa. Joskus suru aktivoituu, kun

17 isän ruumis syystä tai toisesta menettää väliaikaisesti toimintakykynsä. Isä ei tiedä, mikä häntä vaivaa, mutta hän voi huonosti. (Väisänen 1999, 55.) 17 Miehet voivat tuntea itsensä voimattomiksi ja turhautuneiksi he eivät mahtaneet mitään. He voivat tuntea itsensä myös eristetyiksi ja yksinäisiksi, niin paljon tapahtuu äidin ympärillä. Naisilla on yleensä sosiaalinen verkosto, josta löytyy aina joku, jonka kanssa puhua, mutta mieheltä verkosto voi puuttua. Jos miehillä on joku uskottu, se on usein nainen. Mutta he voivat myös mieluummin olla itsekseen. (Bendt 2000, 77.) Se, että mies häipyy omille teilleen, nikkaroi, korjaa autoa, kävelee metsässä, treenaa entistä kovempaa, on enemmän poissa kotoa, on aktiivisempi, alkaa juoda tai löytää nopeasti uuden suhteen, voi olla surun merkki. Mies on usein se, joka katsoo eteenpäin, joka haluaa tehdä jotakin, kun taas nainen haluaa huolehtia ja säilyttää ja tutkiskella tunteitaan. (Bendt 2000, 77.) Ahon (2004, 2) mukaan lapsen kuoleman jälkeinen isien surusta selviytymisen ydinprosessi on pakeneminen, joka muodostuu surun tuntemuksista ja niiden ilmentymisestä, surutyöstä ja suremisesta, sisäisistä voimavaroista ja niiden hyödyntämisestä sekä ulkoisista voimavaroista ja niiden tuomasta hyödystä. Isät käyttävät surusta selviytymiseen erilaisia yksilöllisesti vaihtelevia tiedostamattomia ja tietoisia selviytymiskeinoja. Tyypillistä selviytymisessä on menetykseen liittyvien tunteiden tukahduttaminen, muistojen ja ajatusten vältteleminen sekä todellisuuden kohtaamista välttävien surutyön keinojen käyttäminen. Isien sisäiset voimavarat, kuten usko ja persoonallisuus, auttavat surusta selviytymisessä. Sosiaalisen tuen merkitys isien surusta selviytymisessä on vastavuoroista tuen saamista ja antamista, jonka merkitys vaihtelee lapsen kuolemasta kuluneen ajan myötä. Isien tärkein tuki on puoliso ja perheen muut lapset. Myös saman kokeneiden tukea pidetään auttavana tukena puolison lisäksi. Läheisiltä ihmisiltä saatu tuki on osallistuvaa tai välttelevää ja konkreettista tukea, jonka isät kokevat sekä myönteisenä että kielteisenä. Terveydenhuoltohenkilöstön tukea arvostetaan ja pidetään merkittävänä. Isät ovat myös kriittisiä henkilöstöltä saatuun tukeen ja osoittavat useita kehittämisehdotuksia isien kohtaamiseen ja tukemiseen lapsen kuoleman jälkeisessä tilanteessa.

18 18 Isät surevat lapsen kuolemaa voimakkaasti ja pyrkivät selviytymään menetyksestä omalla tavallaan. Kaikkiaan lapsen kuolemasta selviytyminen on isille raskas prosessi, johon isät tarvitsevat aikaa ja tukea. Terveydenhuollossa tulisi ymmärtää isien omaa yksilöllistä tapaa surra ja selviytyä lapsen kuolemasta sekä tunnistaa ja tukea lapsensa menettäneiden isien selviytymistä edistäviä voimavaroja. (Aho 2004, 2.) Mies tarvitsee oman alueensa surulleen. Oikeasti hän haluaisi surra rankasti ja pohjia myöten. Hän ei halua olla joku sijaissurija, vaan hänellä on oma raju ja häpeämätön surunsa, jolle on huonosti tilaa niin perheessä kuin työyhteisössäkin. Siksi miehen tarvitsee ponnistella tavoittaakseen isyyttään, samoin suru on hänen omaansa, toimintaa ja liikettä ja ajatuksia niihin sidottuina. (Väisänen, 1999, 57.) Nykypäivän pariskunnissa näkyy muutos, isän rooliin on tullut väljyyttä. Äiti pystyy kypsemmin jakamaan jo varhain isän kanssa kiintymyksensä tulevaan lapseen, jolloin vanhemmuuden kokemus on jo pitkällä lapsen syntyessä. Isät ovat läsnä synnytyksissä ja luovat kontaktin lapseensa. Myös kuollutta lastaan isä kantaa sylissään ja aloittaa suremisensa omalla tavallaan. (Väisänen 1999, 59.) Surun sanallisen viestin perusteella ero naisen ja miehen välillä ei ole kovin suuri. Isien surua on myös vähätelty ja mitätöity, mikä johtuu pelkästään sanallisen tuotoksen perinteisestä ylivoimaisuudesta. Jos suurin osa merkityksistä on sanallisen ilmaisun ulkopuolella, ei ole ihme, että äidit usein hätääntyvät alussa, kun puoliso ei näytä puhuvan sanaakaan surustaan eikä lähde mukaan sururyhmään. Usein isät aloittavat suremisen myöhemmin. Heitä ei saisi painostaa. Isä aloittaa avoimen suremisen sitten kun sen aika on. (Väisänen 1999, 59.) Lapset ovat kiinnittyneet äitinsä ja isänsä minuuden eri osiin ja samalla myös sosiaalisiin systeemeihin, joihin vanhemmat kuuluvat. Joillekin äideille tai isille työssä käyminen ja työ sosiaalisena systeeminä tarjoavat helpotusta suruun. Jotkut vanhemmat kokevat työkykynsä ja -halunsa heikentyneen. Usein joko äiti tai isä haluaisi muistaa lapsesta vain hänen hyvät piirteensä, vaikka jokaisella menetetyllä lapsella on ollut myös vähemmän toivottuja ominaisuuksia. Tilanne synnyttää helposti ristiriitaa vanhempien välille, kun toinen haluaa ihannoida lasta ja toinen tuo esiin myös

19 19 menetetyn lapsen kielteiset ominaisuudet ja tuntee siitä syyllisyyttä. Lapsen kuolemalla on sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia äidin ja isän ja muiden läheisten välisiin suhteisiin. (Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004,103.) 3.3 Surutyö Suruyö on sisäistä työskentelyä, jonka tarkoituksena on menetyksen hyväksyminen tosiasiaksi, sitä sanotaan surutyöksi. Se on työtä, surun läpi kulkemista. Samalla suru tekee työtään meissä. Surutyö on pitkä ja vaikea tapahtumasarja. Sen eläminen on välttämätöntä, jotta voisimme suuntautua ja valmistautua uuteen, muuttuneeseen elämänvaiheeseen. Tekemättä jäänyt tai keskeneräinen surutyö voi myöhemmin altistaa erilaisille häiriöille ja sairauksille. Lähtökohtana surutyössä pidetään sitä, että kaikki menetyksen tuskalliset tunteet uskalletaan kohdata, että menetys uskalletaan tunnustaa itselle ja toisille, että siitä voidaan puhua ja sitä voidaan itkeä. (Lehtola 2000, 176.) Surutyö on kamppailua surevan ja kuolleen välisen läheisen siteen ylläpitämisen ja konkreettisesta suhteesta luopumisen välillä. Sureva on tuskallisen tietoinen siitä, ettei kuollut enää voi tukea häntä, ja tähän tietoisuuteen liittyy taantumista ja hajaannusta, jota seuraa aikanaan uudelleenorganisoituminen ja kuoleman tosiasian myöntäminen. (Poijula 2002, 77.) Surutyö vaatii aina uudestaan ja uudestaan alkamista, taukoja, aikaa ja voimia. Surutyö voi olla raskainta mitä ihminen koskaan joutuu tekemään. Surutyössä ei riitä, että sureva ilmaisee tunteensa. Surutehtäviä ovat menetyksen hyväksyminen, surun kivun läpityöskentely, sopeutuminen ympäristöön, josta kuollut puuttuu, kuolleeseen kohdistuvan kiintymyssuhteen opettelu uudenaliseksi ja elämän jatkuminen. (Poijula 2002, 78.) Surutyötä ovat myös perheen arkiset, yhteiset hetket, joissa muistellaan menetettyä, palautetaan mieliin, mitä hän eri tilanteissa sanoi tai teki. Surutyötä on valokuvien

20 katselu, yhteisten, tuttujen paikkojen kiertely ja haudalla käynnit. Surutyötä on kaikki se, mikä liittyy menetettyyn läheiseen. (Lehtola 2000, 177.) Surusta selviytyminen Ikonen (2000, 13) määrittelee selviytymistä ihmisen omakohtaisena kokemuksena ja tuntemuksena omasta jaksamisesta ja pärjäämisestä kirjassaan Tuhkasta uusi elämä. Selviytyminen on siis yksilökohtainen, subjektiivinen ja kokemuksellinen asia ja tila. Selviytymättömyys tarkoittaa jaksamattomuutta, uupumista ja väsymistä, jopa suoranaista loppuun palamista. On tärkeä erottaa stressin käsite selviytymisen ja selviytymättömyyden käsitteistä. Erilaisissa kriisitiloissa ihminen kokee stressiä. Sillä tarkoitetaan yleisesti ottaen ärsykereaktio-tilaa, jossa asetetut vaatimukset ja resurssit eivät kohtaa. Selviytyminen ja selviytymättömyys ovat käsitteinä laajempia ilmiöitä kuin elimistön reaktiiviset tilat. Silti selviytymättömyyteen liittyy usein stressin kokemuksia. Selviytyminen ja selviytymättömyys ovat yhteydessä elämän kriisiytymiseen. Cullbergin mukaan (1987) kriisi on tilanne, joka uhkaa yksilön fyysistä olemassaoloa, sosiaalista identiteettiä ja perustarpeita. Elämältä putoaa kuin pohja pois. Kriisit kuluttavat henkistä ja fyysistä energiaa. Selviytymättömyyteen sisältyvät uupuminen ja väsyminen voivat synnyttää pitkäaikaista sisäistä lamaantumista, jähmettymistä ja pysähtymistä. (Ikonen 2000, 13.) Selviytyminen on yhteydessä olemassaolokokemukseen ja elämän tärkeyden ja merkityksen mieltämiseen. Selviytyminen on yhteydessä yksilön voimavaroihin tai asioihin, jotka hän on kokenut omistavansa. Voimavarat ovat 1) ihmisen ruumiiseen liittyviä, 2) henkisiä, 3) tunne-elämään liittyviä 4) sosiaalisia eli toimintaan ja vuorovaikutukseen liittyviä ja 5) hengellisiä eli ihmisen uskoon liittyviä. (Ikonen 2000, 14.) Selviytymättömyyden kokemus voi seurata prosessista, jossa ihminen tietoisesti tai tietämättään on joutunut luopumaan joistakin tärkeinä pitämistään asioista, ihmisistä tai

21 21 puolista itsessään. Elintärkeästä, ihmisen olemassaololle perustavaa laatua olevasta kosketuksesta luopuminen voi merkitä jonkinlaista kuolemaa, vetäytymistä, hylkäämistä tai irrottautumista. Luopuminen on ero jostakin henkilökohtaisesti merkityksellisestä asiasta tai ihmisestä, joka olisi antanut elämänvoimia ja varmuutta jatkuvuudesta. Arvojen hylkäämisestä voi alkaa niiden kieltäminen ja torjuminen, jolloin on astuttu ensimmäinen askel kohti uupumista. (Ikonen 2000, 14.) Selviytymisessä on kysymys siitä, että ihminen käsittää olevansa suuressa määrin oman elämänsä muovaaja. Jokaisella on rajansa ja näissä rajoissa hän muokkaa ympäristöään ja itseään. Elämää tehdään ja se on käynnissä joka hetki. Sille luodaan kaiken aikaa sisältöjä, sitä arvostetaan ja sille annetaan merkityksiä. (Ikonen 2000, 14.) Poijulan (2002, 122) mukaan perheillä, jotka kestävät ja selviytyvät vaikeuksista, on tiettyjä yhteisiä piirteitä. Tällainen perhe hyväksyy stressin selvästi ja nopeasti. Surussa perheenjäsenten välillä ei esiinny surukilpailua, jossa yksittäisen perheenjäsen omisi pääsurijan aseman ja muille jäisivät vain sivuroolit, vaan kaikki ovat tasavertaisia surijoita ja kaikkien suru tunnustetaan. Perinteisesti perheenäidille on annettu tai hän on ottanut pääsurijan roolin. Koska aikuisen on helppo samaistua toiseen aikuiseen, vallitsee toistettu uskomus, että lapsensa menettämisen aiheuttama suru on kaikista vaikein. On hyvä, jos perhe suhtautuu ratkaisukeskeisesti vastoinkäymisiin ja ongelmiin ja sillä on korkea sietokyky erilaisia reaktioita kohtaan. Toimivassa perheessä osoitetaan selvästi ja suoraan kiintymys ja sitoutuminen ja koetaan voimakasta yhteenkuuluvuutta. Avoimesti kommunikoivassakin perheessä traumatisoituminen voi estää puhumista. Perheenjäsenten väliltä voi puuttua reaktioiden samanaikaisuus ja ymmärtäminen. Yksilöllisiin reagointitapoihin voidaan suhtautua moittimalla, ymmärtämättä tunteilla reagoinnin ja tunteiden hallinnan erilaisuutta. Silloin voisi olla apua ulkopuolisen ammattiauttajan vetämistä keskusteluista. (Poijula 2002, 123.) Surevien vanhempien voi olla vaikeaa osoittaa fyysistä hellyyttä ja huolenpitoa myös rajojen ylläpitämisen muodossa. Hyvin yleistä on myös ylihuolehtivuus, jonka takana

22 22 on uuden menetyksen pelko. Surun yksilöllisestä etenemisestä aiheutuva epätahtisuus voi myös aiheuttaa ristiriitoja. Usein perheen on vaikea huomata ja puhua näistä vaikeuksista. Surun ja trauman hoitoon erikoistuneen mielenterveysalan ammattiihmisen tapaamiset voivat olla suureksi avuksi ja ehkäistä häiriökehitystä. (Poijula 2002, 124.) Poijulan (2002, 125) mukaan selviytymisessä ja toipumisessa on tärkeää, että perheenjäsenet käyvät yhdessä menetystä toistuvasti läpi. Jokaisen perheenjäsenen kokemus on yhtä tärkeä, ja tärkeää on tulla kuulluksi. Perheen yhdessä selviytymisen ytimenä on, että tapahtuneesta tulee samanlainen, jaettu käsitys kaikille, eli perheenjäsenet pystyvät vastaamaan kysymyksiin: 1) mitä tapahtui, 2) miksi niin tapahtui, 3) miksi toimimme niin kuin toimimme, 4) pystymmekö selviytymään, jos jotakin tällaista tapahtuu uudelleen, ja 5) mitä tästä opimme. 4 SURUN VAIHEET Sen jälkeen kun surun vaiheet esiteltiin kolme vuosikymmentä sitten, on niiden kuvausta kehitelty. Ne on myös usein ymmärretty väärin. Niiden ei ole alkuunkaan tarkoitus lokeroida hankalia tunteita siisteiksi paketeiksi. Ne ovat menetyksen herättämiä reaktioita. Monet ihmiset kokevat niitä, mutta menetykseen ei ole olemassa tyypillistä reaktiota, kuten ei ole tyypillistä menetystäkään. Surumme on yksilöllistä kuten elämämmekin. (Kubler-Ross & Kessler 2006, 22.) Kubler-Ross & Kesslerin (2006, 22) mukaan viisi vaihetta kieltäminen, viha, kaupanteko, masennus ja hyväksyminen kuuluvat viitekehykseen, jonka avulla opimme elämään sen kanssa, mitä olemme menettäneet. Ne ovat työvälineitä, joiden avulla muotoilemme ja ymmärrämme tunteemme. Ne eivät kuitenkaan ole merkkipaaluja ajan myötä suoraviivaisesti etenevässä surussa. Kaikki eivät koe jokaista vaihetta, eivätkä edes määrätyssä järjestyksessä.

23 Kieltäminen Kieltämisen vaiheessa saatamme aluksi reagoida lamaantumalla järkytyksestä tai peittämällä tunteet tunnottomuuteen. Kieltäminen ei ole tosiasiallisen kuoleman kieltämistä silloinkaan, kun sanomme: En voi uskoa, että hän on kuollut. Ihminen, joka noin sanoo, kokee asian olevan vain liikaa hänen psyykelleen. (Kubler-Ross & Kessler 2006, 23.) Surutyön ensimmäinen vaihe auttaa meitä selviytymään menetyksestä. Tässä vaiheessa maailma tuntuu merkityksettömältä ja musertavalta. Elämällä ei ole tarkoitusta. Olemme järkytyksen ja kieltämisen tilassa. Lamaannumme ja ihmettelemme, kuinka jaksamme jatkaa, pystymmekö jatkamaan ja miksi meidän pitäisi jatkaa. Yritämme jotenkin päästä eteenpäin aina päivän kerrallaan. Kieltäminen ja järkytys auttavat meitä pitämään puoliamme ja selviytymään. Kieltäminen auttaa meitä määräämään tunteillemme tahdin. Kieltämisessä on hienostunutta arvokkuutta. Se on luonnon tapa päästää mieleen vain sen verran kuin se pystyy käsittelemään. (Kubler-Ross & Kessler 2006, 25.) Usein ihmiset kertaavat mielessään tarinaa menetyksestä yhä uudestaan, se on yksi tapa käsitellä traumaa. Se on keino kieltää tuska ja yrittää samalla hyväksyä menetyksen todellisuus. (Kubler-Ross & Kessler 2006, 26.) 4.2 Viha Kubler-Rossin & Kesslerin (2006, 26) mukaan vihan vaihe tulee esille monin tavoin. Ihminen suuttuu kun ei pitänyt itsestään parempaa huolta. Tai ihminen suuttuu itselleen, kun ei pitänyt toisesta parempaa huolta. Vihan ei tarvitse olla loogista tai perusteltua. Voi olla vihainen siitä, että ei pystynyt ennakoimaan tapahtumaa, ja kun näki sen olevan tulossa, ei pystynyt estämään sitä.

24 24 On tärkeä muistaa, että viha nousee pinnalle silloin, kun tuntee olonsa sen verran turvalliseksi, että luultavasti joka tapauksessa pärjää. Viha on toipumisprosessina tarpeellinen. Mitä enemmän todella vihaa, sitä nopeammin viha hälvenee ja sitä paremmin toipuu. Vihan alla on monia tunteita, mutta vihan tunnetta osaamme käsitellä parhaiten. Surun ja surutyön prosessissa viha tulee vastaan monta kertaa eri muodoissa. (Kubler-Ross & Kessler 2006, 27.) Vihan alla on tuska. On luonnollista tuntea itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi. Me elämme yhteiskunnassa, jossa vihaa pelätään. Tässä vaiheessa tulee kuitenkin kunnioittaa suuttumusta antamalla itsensä olla vihainen. Meille on yleensä tutumpaa vihan tukahduttaminen kuin sen tunteminen. Vihaa ei pitäisi kasata sisäänsä vaan tutkia sitä. Viha on yksi osoitus rakkauden voimasta. (Kubler-Ross & Kessler 2006, 31.) Suuttumus merkitsee, että edistyy surutyössä ja antaa niiden tunteiden päästä pinnalle, jotka ovat aikaisemmin olleet liikaa. Suuttumus on luonnollinen reaktio siihen, kuinka epäreilua menetys on. Surija saattaa myös kokea syyllisyydentunteita. Ne ovat sisäänpäin kääntynyttä vihaa. Mitä enemmän suuttumusta sallii itselleen, sitä enemmän tunteita löytää sen alta. (Kubler-Ross & Kessler 2006, 32.) 4.3 Kaupanteko Syyllisyydentunne on tavallisesti kaupanteon kumppani. Jos sittenkin ajatukset saavat meidät syyttämään itseämme ja pakottavat meidät ajattelemaan, että olisimme voineet toimia toisin. Saatamme, jopa käydä kauppaa tuskasta. Teemme mitä tahansa, jotta emme tuntisi tämän menetyksen tuskaa. (Kubler-Ross & Kessler 2006, 33.) Usein luullaan, että kuoleman kohtaamisen vaiheet kestävät viikkoja tai kuukausia. Silloin unohdetaan, että vaiheet ovat tunteiden herättämiä reaktioita, jotka saattavat kestää minuutteja tai tunteja. Emme kulje vaiheiden läpi järjestelmällisesti. Saatamme kokea yhtä vaihetta, sitten toista, ja palata jälleen ensimmäiseen. (Kubler-Ross & Kessler 2006, 34.)

25 25 Kuoleman jälkeen kaupanteon kohde yleensä vaihtuu menneisyydestä tulevaisuuteen. Saatamme hieroa kauppaa siitä, että näkisimme rakkaamme jälleen taivaassa. Lapsensa menettänyt äiti voi hieroa kauppaa, että hänen muut lapsensa pysyisivät turvassa. Surullista kyllä, mieli päättyy aina samaan lopputulokseen, että läheisemme on lopullisesti poissa. (Kubler-Ross & Kessler 2006, 36.) 4.4 Masennus Kaupanteon jälkeen huomio siirtyy suoraan nykyhetkeen. Esiin työntyy tyhjyyden tunne, ja suru tulee elämäämme syvempänä kuin olemme osanneet kuvitella. Tämä masentava tunne tuntuu kestävän ikuisesti. On tärkeää ymmärtää, että masennus ei ole merkki mielisairaudesta. Se on luonnollinen reaktio suureen menetykseen. (Kubler-Ross & Kessler 2006, 37.) Kun teemme surutyötä, se ihmetyttää muita ihmisiä ja hämmästyttää ehkä itseämmekin. Surun tuomat raskaat ja tummat masennuksen tunteet ovat kuitenkin tavallisia, vaikka ne nähdään yhteiskunnassamme sairautena, joka pitää hoitaa. Hoitamaton kliininen masennus voi tietenkin johtaa mielentilan huononemiseen. Surun yhteydessä masennus on kuitenkin luonnon tapa suojata meitä sulkemalla hermojärjestelmän siten, että saamme aikaa sopeutua asiaan, jota emme vielä pysty käsittelemään. (Kubler-Ross & Kessler 2006, 38.) 4.5 Hyväksyminen Hyväksyminen on eri asia kuin se, että ihminen tuntee olevansa kunnossa eikä tapahtuma vaivaa häntä. Nämä sekoitetaan usein toisiinsa. Niitä ei pidä samaistaa. Läheisen ihmisen menettämisen jälkeen eivät useimmat ihmiset koskaan tunne olevansa kunnossa, eikä heistä tunnu hyvältä. Tässä vaiheessa kyse on sen tosiseikan hyväksymisestä, että läheinen on lopullisesti poissa ja että tämä uusi tila tunnustetaan

26 26 pysyväksi asiantilaksi. Sellaista vaihetta ei tule, että pitäisimme tästä todellisuudesta tai että se ei enää koskaan vaivaisi, mutta lopulta hyväksymme sen. Opimme elämään sen kanssa. (Kubler-Ross & Kessler 2006, 41.) Hyväksymisen kehittäminen voi olla sitä, että viettää enemmän hyviä päiviä kuin huonoja. Kun alamme jälleen elää ja nauttia elämästä, meistä usein tuntuu, että petämme kuolleen läheisen. Emme voi koskaan korvata sitä, mikä on menetetty, mutta voimme solmia uusia yhteyksiä ja uusia ihmissuhteita. Omien tunteidemme kieltämisen sijasta kuuntelemme omia tarpeitamme, siirrymme eteenpäin, muutumme, kasvamme ja kehitymme. (Kubler-Ross & Kessler 2006, 45.) 5 KATSAUS AIKAISEMPIIN TUTKIMUKSIIN Professori Marita Paunonen-Ilmosen johtama surututkimusprojekti 1990-luvulla Tampereen yliopiston ja University of Miamin hoitotieteen laitoksella selvitti ja vertaili sellaisten suomalaisten ja yhdysvaltalaisten perheiden surua, joissa joku perheenjäsen oli kuollut. Tutkimusprojektin myötä syntyi idea surukirjan kirjoittamiseen ammatti- ja tiedekorkeakoulujen opiskelijoille. (Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 4.) Kirja paneutuu suruilmiön ytimeen pääasiassa laadullisen tutkimuksen pohjalta ja aloittaa keskustelun yksilön omasta surukokemuksesta, surevan arjesta, surun vuorovaikutuksellisuudesta ja terveen ihmisen surusta. (Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 5.) Surua tarkastellaan suhteessa ihmisen terveyteen, pääasiassa läheisensä menettäneen surevan näkökulmasta. Terveyden katsotaan tässä tarkoittavan yksilön kokonaisvaltaista pyrkimistä eheyteen ja kykyä toimia itseään tyydyttävästi niillä voimavaroilla, joita hänellä on. (Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 8.)

27 27 Hilkka Laakso on tehnyt Tampereen yliopiston Hoitotieteen laitoksella väitöskirjan, Äidin suru alle seitsenvuotiaan lapsen kuoleman jälkeen. Tutkimus on valmistunut vuonna Tutkimuksen tarkoitus oli analysoida äidin surua ja surusta selviytymistä alle seitsenvuotiaan lapsen kuoleman jälkeen. Tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa tietoa, jolla voidaan ymmärtää äidin surua ja tukea äitiä lapsen kuoleman jälkeisessä tilanteessa sekä helpottaa äidin ja perheen elämää. Lisäksi tavoitteena oli luoda äidin surun käsittelyä edistävä toimintamalli henkilöstölle, joka työssään joutuu kohtaamaan lapsen kuoleman ja siihen liittyvää surua. (Laakso 2005, 5.) Sosionomi-diakoniksi valmistunut Riikka Nieminen Diakonia-ammattikorkeakoulusta, Helsingin yksiköstä on tehnyt opinnäytetyön Suru ja selviytymiskokemuksia lapsen kuoleman jälkeen kuuden isän ja kuuden äidin kokemana. Tutkimuksen tarkoitus on ollut selvittää minkälaisia suru ja selviytymiskokemuksia vanhemmilla on lapsen kuoleman jälkeen. Tarkoitus on ollut kiinnittää erityisesti huomiota miehen suruun ja selviytymisen kokemuksiin. Tutkimuksessa on selvitetty minkälaisia kokemuksia vanhemmilla on ammattiauttajista, sekä mistä vanhemmat ovat saaneet tietoja eri auttajatahoista lapsen kuoleman jälkeen. (Nieminen 2003, 1.) Sosionomi-diakoniksi valmistunut Anna Saukkonen Diakonia-ammattikorkeakoulusta, Helsingin yksiköstä on tehnyt opinnäytetyön Koko enkelin elämä. Opinnäytetyö on produktio, joka käsittää Koko enkelin elämä surun kirjasen ja teoreettisen tutkielmaosan. Surun kirjanen sisältää kaksikymmentä runoa, jotka ovat Saukkosen kirjoittamia, kolmen vuoden ajalta lapsensa kuoleman jälkeen. Surun kirjasen tarkoitus on tukea ja rohkaista surevia vanhempia tekemään oma surutyönsä omalla ainutkertaisella tavallaan. Kirjasen tarkoitus on myös, että sitä voitaisiin käyttää seurakuntien sururyhmissä, missä se toisi esille yhden kuvauksen surusta ja surutyöstä. Saukkosen mukaan surun kirjanen voisi opetustilanteissa olla oheismateriaalina esimerkiksi surua ja kuolemaa käsittelevässä koulutuksessa, jolloin se toisi esille subjektiivisen surun tunteen ja kokemuksen teoreettisen tiedon rinnalle. (Saukkonen 2001, 1.)

28 28 Leena Väisänen on tehnyt Oulun yliopistossa väitöskirjan Family grief and recovery process when a baby dies vuonna Väitöskirjan pohjalta Väisänen on tehnyt kirjan Lapsen menetys. Kirja on julkaistu vuonna Kirjan tarkoituksena on valottaa surun maailmaa vanhempien kertomuksista koottujen kokemusten pohjalta. Tutkimusten vanhemmat toivoivat, että heidän kertomuksensa auttaisivat muita vanhempia. Suremisessa on tärkeä saada puhua surusta loputtoman monta kertaa. Joskus kertoja itse ja läheisetkin väsyvät. Jotkut surevat hiljaa, sanoitta. Saman surun kohdanneiden kertomukset ovat siksi tärkeitä. (Väisänen 1999, 8.) Anna Liisa Aho on tehnyt Tampereen yliopistossa pro gradu tutkielman Isien suru ja surusta selviytyminen lapsen kuoleman jälkeen. Tutkimus on tehty vuonna Tutkielman tarkoituksena oli kuvata isien surua ja surusta selviytymistä lapsen kuoleman jälkeen. (Aho 2004, 2.) 6 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT Tutkimuksen tarkoitus on analysoida vanhempien surua ja surusta selviytymistä lapsen kuoleman jälkeen. Tutkimuksen tavoitteena oli tuoda vanhempien suru- ja selviytymiskokemuksia esille ja sitä kautta saada sairaanhoitajille tietoa ja ymmärrystä, jotta he voisivat tukea vanhempia näiden surussa lapsen kuoleman jälkeen. Lähtökohtana tutkimukselle oli tutkijan oma kokemus lapsen menetyksestä. Näiden kokemusten perusteella tutkija halusi tutkia muiden lapsensa menettäneiden vanhempien suru- ja selviytymiskokemuksia. Tutkijan oman kokemuksen mukaan lapsen menetys on raskas kokemus, ja tämän tutkimuksen myötä hoitoalan ammattilaiset saavat tietoa vanhempien surukokemuksista.

29 29 Tutkimustehtävät: 1. Miten vanhemmat ovat kokeneet lapsen kuoleman aiheuttaman surun? 2. Mikä tai mitkä asiat ovat auttaneet vanhempia surussa? 7 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 7.1 Tutkimuskohde Tutkimuksen kohderyhmänä ovat Lapsensa menettäneiden vertaistukiryhmä Raumalla. Kaikilla kyselyyn vastanneilla vanhemmilla oli omakohtainen kokemus lapsen menetyksestä. Tutkimuskyselyyn vastasi 12 vanhempaa, kuusi äitiä ja kuusi isää. 7.2 Tutkimusmenetelmä Tutkimusmenetelmäksi tutkija on valinnut laadullisen tutkimusmenetelmän. Lähestymistapa tutkimuksessa on induktiivinen. Kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimuksen lähtökohtana on todellisen elämän kuvaaminen. Kvalitatiivisessa tutkimuksessa pyritään tutkimaan kohdetta mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tutkijan on otettava huomioon arvolähtökohdat, sillä arvot muovaavat sitä, mitä ja miten pyrimme ymmärtämään tutkimiamme ilmiöitä. Tutkimuksen tulokseksi voimme saada ehdollisia selityksiä, jotka rajoittuvat aikaan ja paikkaan. Kvalitatiivisessa tutkimuksessa on tarkoituksena löytää ja paljastaa tosiasioita kuin todentaa jo olemassa olevia väittämiä. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2003, 152.)