Mitä on urbaani? Urbaanin määrittelyjä tarkastelussa. Tiivistelmä

Transkriptio

1 I Vaihtoehtoja suomalaiseen kaupunkiasumiseen Mitä on urbaani? Urbaanin määrittelyjä tarkastelussa Mervi Ilmonen Tiivistelmä Urbaania on sivuttu monin tavoin Urba-projektissa, mutta käsitteen sisältöä ei ole määritelty. Pohdin tässä artikkelissa urbaania eri näköulmista. Tarkastelen sanan sisältöä ja historiaa lyhyesti, sen jälkeen pohdin urbaania sosiaalisena muotona klassisen sosiologian, lähinnä saksalaisen sosiologin Georg Simmelin, avulla. Lisäksi tarkastelen urbaania fyysisenä muotona, miten urbaani määritellään rakennettuna ympäristönä. Urbaani on sekä sosiaalinen että fyysinen rakenne, mutta myös symbolinen kategoria, jota käytetään tilan ja ihmisten luokittelun apuna. Mervi Ilmonen: Mitä on urbaani? Urbaanin määrittelyjä tarkastelussa 19

2 Mitä on urbaani? Urba-tutkimushankkeessa on pohdittu uusia kaupunkiasumisen konsepteja. Hankkeessa on sivuttu myös kaupunkia ja urbaania monin tavoin: projektin eri tutkijat ovat artikkeleissaan tarkastelleet kaupunkikehitystä, urbaanin asumisen potentiaalia ja vetovoimaisuutta, on pohdittu suomalaista urbaania ja urbaaneja ammatteja (ks. Lehtonen et al. 2008). On selvää, että urbaani on tässä tutkimus- ja kehittämishankkeessa keskeinen käsite. Olettamuksena on, että urbaani asuminen on muutoksessa. Hankkeessa ei ole kuitenkaan määritelty urbaania eikä avattu sen merkityksiä. Mistä puhumme, kun puhumme urbaanista, urbanismista tai urbaanista elämästä? Kuten monia käyttämiämme käsitteitä, sitä pidetään jossain määrin yhteisesti ymmärrettynä ainakin siinä määrin, ettei sitä ole tarvetta toistuvasti määritellä tai selittää. Yleiskielessä urbaani tarkoittaa väljästi kaupunkimaisuutta, kaupunkimaista elämäntapaa, suurkaupunkilaista, kaupungistunutta tai jollain tavalla kaupunkielämälle ominaista: urbaani liitetään moderniin kaupunkilaisuuteen ja kaupunki-ilmiöihin. Etymologisesti urbaani on johdettu latinan sanasta urbanus, joka tarkoittaa kuulumista kaupunkiin tai kaupunkilaista. Urbs tarkoittaa kaupunkia, tai kuten latinisti Arto Kivimäki (1999, 575) sen määrittelee: Kaupunki, linnoitettu kaupunki, suurkaupunki; Rooma. Sana urbs tarkoitti alun perin linnoitettua kaupunkia, mutta roomalaisille sana alkoi pian merkitä samaa kuin stadi helsinkiläisille. Urbs tai stadi ei ole kaikkien mieleen ja Kivimäki ymmärtää näitä näkökulmia huomauttaessaan, että yhtä kauniita ovat molemmat sanat, ensimmäisestä (urbs) tulee kuulemma mieleen tukkoinen viemäri ja toisesta (stadi) liiskattu tupakannatsa (mt., 575). Aluksi siis lähinnä Roomaa tarkoittava sana on monissa kielissä yleistynyt tarkoittamaan kaupunkia. Paavin juhlapäivien Urbi et orbi, roomalaisille ja maapallolle osoittama siunaus on suomeksikin vakiintunut muotoon kaupungille ja koko (katoliselle) maailmalle. Urbanus ja sen johdannaiset ovat myös tavallisia etunimiä monissa kielissä. Urbanuksen suomalainen versio on Urpo. Urpon nimipäivä on 25. toukokuuta, joka katolisessa kirkossa on pyhitetty ensimmäisen, Urbanus I:n ( ), muistopäiväksi kahdeksasta Urbanus-nimisestä paavista. Stadilaisessa slangissa urpo on vakiintunut tarkoittamaan 20 Asutaan urbaanisti! Laadukkaaseen kaupunkiasumiseen yhteisellä kehittelyllä

3 tyhmää. Tämä on päinvastainen merkitys kuin mitä urbaani adjektiivina vakiintui tarkoittamaan myöhäiskeskiajan ja renessanssin Euroopassa. Urbaaneilla tavoilla tarkoitettiin hienostunutta, kohteliasta ja eleganttia sulavakäytöksisyyttä, joka oli ominaista ja tarpeellista isojen kaupunkien sosiaalisessa kanssakäymisessä. Urbaania on tässä merkityksessä käytetty 1600-luvulta alkaen puhuttaessa kaupunkilaisuudesta. Urbaani sosiaalisena muotona Urbaani tarkoittaa siis myös erityistä sosiaalisuutta, joka on kehittynyt kaupungeissa. Vaikka urbaania on tässä merkityksessä käytetty jo kauan, on kaupunkia omana sosiaalisena muotonaan teoretisoitu vasta 1900-luvun molemmin puolin teollisen kaupungin vakiintuessa. Teollinen kaupunki poikkesi varhaisemmista kaupungeista monin tavoin. Sen koko oli paljon suurempi kuin historiallisten kaupunkien, ja sinne asettunut väestö oli heterogeenisempää. Kaupunkisosiologia onkin ollut suurkaupunkisosiologiaa, jossa on pyritty ottamaan haltuun erityisesti suuressa kaupungissa tapahtuvat sosiaalisen vuorovaikutuksen muodot ja käytännöt. I Vaihtoehtoja suomalaiseen kaupunkiasumiseen Klassisen kaupunkisosiologian edustajat väittivät, että teollinen suurkaupunki on aivan oma, erityinen sosiaalinen muotonsa, jossa pätevät toisenlaiset kanssakäymisen säännöt kuin aiemmissa historiallisissa kaupungeissa, pikkukaupungeissa tai maaseudulla. Nykyisessä globalisoituneessa suurkaupunkien maailmassa on vaikea hahmottaa, miten suuri mullistus massojen asuttama teollinen kaupunki oli. Pienemmissä yhteisöissä sen jäsenet joko syntyivät siihen tai tulivat asteittain tutuiksi kaikille yhteisön jäsenille. Toisilleen tuntemattomien muukalaisten muodostama kaupunki oli täysin uusi ilmiö. Amerikkalainen sosiologi C. Wright Mills on väittänyt, että kaikille sosiologian klassikoille on yhteistä se, että he esittävät samat kysymykset. Kaupunkisosiologian peruskysymyksenä, joka askarrutti niin varhaisia kuin nykyisiäkin tutkijoita, voidaan pitää kysymystä ihmismassojen järjestäytymisestä ja vuorovaikutuksesta: Miten on mahdollista, että suuret ihmisjoukot ovat kanssakäymisessä keskenään järjestäytyneesti ja rauhantilassa? Miten kaupunkimainen järjestys eroaa muista sosiaalisen järjestyksen muodoista? Millainen on moderni kaupunkilainen? Minkälainen sosiaalisuus pitää kaupunkia yllä? Näihin kysymyksiin vastaamalla rakennettiin ja rakennetaan aina uudelleen ymmärrystä urbaanista. Mervi Ilmonen: Mitä on urbaani? Urbaanin määrittelyjä tarkastelussa 21

4 Tunnetuimpia urbaania sosiaalista muotoa ja kaupunkilaista kokemusta käsittelevä luokittelu on peräisin saksalaiselta filosofilta ja sosiologilta Georg Simmeliltä ( ). Simmelin aiheita olivat suurkaupunki, turismi, raha, muoti, ruokakulttuuri, kirjeiden lähettely, päivälliset, tyyli, muukalaisuus, mustasukkaisuus, rakkaus, keimailu ja häpeä. Simmelin tuotanto tarjoaa perusteet ymmärtää suurkaupunkilaisuutta. Elinaikanaan hän seurasi, kuinka Berliini kasvoi isohkosta kaupungista suurkaupungiksi: 1800-luvulla Berliinin väestö yli kymmenkertaistui ja kaupunki koki nopean teollistumisen. Suurkaupungin olemus, sen tuottama mentaliteetti ja sellaisessa eläminen olivat Simmelin keskeinen teema. Esseessä Die Großstadt und das Geistesleben (1903) Simmel tiivistää suurkaupungin yksilölliset vaikutukset. Essee on laajasti luettu klassikko, joka tuli uudelleen tietoisuuteen samoin kuin Simmelin tuotanto laajemminkin 1990-luvulla uuden kulttuuritutkimuksen mukana. Vielä 1980-luvun lopulla Simmeliä oli tapana nimittää vain joidenkin innokkaiden harrastajien tuntemaksi sosiologian unohdetuksi klassikoksi. Kiinnostuksen siirryttyä kohti kattavia rakenneteorioita Simmelin edustama mikrososiologinen lähestymistapa, paneutuminen yhteiskunnallisuuden tai sosiaalisen yksityiskohtiin, jäi marginaaliin. Uudessa kulttuurintutkimuksessa Simmelin tutkimustavalla on taas vetovoimaa: Simmelkin tutki suuria filosofisia kysymyksiä arkisten ilmiöiden avulla kuten taas tehdään, ja häneen viitataankin ahkerasti puhuttaessa kaupunkilaiselämästä ja sen ilmiöistä. Onko urbaani viileää pitkästyneisyyttä? Simmelin mukaan suurkaupungin elämässä ja sen rahan läpitunkemassa elämäntyylissä tiivistyivät modernin henki ja sen ristiriidat. Simmel selittää yksilön sisäisen maailman ja ulkoisen maailman vuorovaikutusta. Suurkaupunki on Simmelin näkemyksen mukaan alue, jossa yhteiskunta tapahtuu ja jossa sitä esitetään. Suurkaupungillle on ominaista rahatalous, pitkälle viety työnjako, fragmentaatio ja rationaalisuus, mutta toisaalta myös vapaus ja mahdollisuus yksilöllistymiseen. Simmel vertaa modernia kaupunkilaista maaseudun ja pikkukaupungin asukkaaseen ja erottaa neljä toisiinsa liittyvää kulttuurista muotoa, jotka esiintyvät urbaaneissa oloissa: a) Intellektuaalisuus urbaani asukas ei reagoi sydämellä, vaan päällä ja on rationaalinen verrattuna maaseudun tai pikkukaupungin asukkaaseen. 22 Asutaan urbaanisti! Laadukkaaseen kaupunkiasumiseen yhteisellä kehittelyllä

5 b) Laskelmoivuus kaupunkilaiset ovat taipuvaisia arvioimaan jokaisen teon hyötyjä ja haittoja välineellisesti c) Pidättyväisyys (blasé attitude) urbaanissa ympäristössä otetaan etäisyyttä kanssaihmisiin ja ilmiöihin. d) Varautuneisuus ja tunteiden hillintä kaupunkilaiset ovat vähemmän tunteellisia ja vähemmän spontaaneja tunteiden osoittamisessa kuin pienempien yhteisöjen asukkaat. Näitä muotoja täydentävät kellon ja rahatalouden dominanssi ja välineelliset, rahaan perustuvat suhteet sekä yksilöllisyys. Simmelin näkemyksen mukaan rahallinen arvottaminen on suurkaupungissa levinnyt kaikkiin ihmisten välisiin suhteisiin. Rahatalouden tyyssijoina suurkaupungit korostavat järkiperäisyyttä ja laskelmallisuutta. Ihmiset eivät ole vuorovaikutussuhteissa läsnä kokonaisina persoonallisuuksina, vaan yksittäisten työsuoritusten ja vaihtojen kautta. Elämänpiirit eriytyvät toisistaan: työtoverit tuntevat toisensa vain työn kautta, harrastuskavereiden kanssa persoonasta tuodaan esiin muita piirteitä ja kotona ehkä vielä kolmansia. Niinpä myös ystävyyssuhteet fragmentoituvat. Hajanaistumisen kääntöpuolena on henkilökohtaisen sisäisyyden korostuminen. Kun kukaan muu ei näe kuin yksittäisten tehtävien suorittamista, persoonan kokonaisuudesta irrotettuja kykyjä, tuntemus itsestä vuorovaikutuksen taakse jäävänä kokonaisuutena korostuu. Tämä itse naamioituu niihin esityksiin, joissa se tulee esiin toisille. I Vaihtoehtoja suomalaiseen kaupunkiasumiseen Simmelille suurkaupungin vertailukohtana on pikkukaupungin hitaus, jossa kaikki tuntevat toisensa ja jossa kukaan ei voi paeta tuntemattomien massaan. Suurkaupunkilaisten hermostunut ja levoton älyperäisyys johtuu Simmelin mukaan osaltaan hermojen stimuloitumisesta ulkoisten ja sisäisten vaikutelmien nopeassa ja jatkuvassa vaihtelussa. Ärsykkeiden ylenpalttisuutta suurkaupunkilainen torjuu viileällä pitkästyneisyydellä (blasé attitude), jonka avulla suojellaan persoonallisuuden eheyttä. Tarjolla olevien ihmiskontaktien runsautta rajoitetaan varautuneella suhtautumisella erityisesti tuntemattomiin kanssaihmisiin. Tämä etäisyyden pitämisen taipumus paitsi auttaa yksilöitä välttämään psykologisen katastrofin, myös mahdollistaa suurkaupungin koossapysymisen. Elämä suurkaupungissa on monessa mielessä vapaata. Suurkaupunki ei ole itsessään normatiivinen yhteisö, joka edellyttäisi asukkailtaan Mervi Ilmonen: Mitä on urbaani? Urbaanin määrittelyjä tarkastelussa 23

6 tämän ylittävää yhdenmukaisuutta. Kuitenkin elämä on useimpien kannalta taistelua, jota ei käydä luonnonvoimia vaan muita ihmisiä vastaan. Tämä taistelu ei ole avointa sotaa, sillä se on samalla riippuvuutta, koska suurkaupungissa eläminen edellyttää rahaa, ja se taas edellyttää yhteistyötä muiden kaupunkilaisten kanssa. Rahan hankkiminen ja käyttäminen synnyttää koheesiota, punoo suurkaupungin sosiaalista verkkoa ja tuottaa sosiaalista elämää jäsentävänä periaatteena samalla sen rationaalisen ja älyllisen suhtautumistavan, jonka Simmel katsoi olevan ominainen juuri suurkaupunkien asukkaille. Suurkaupungin merkittävin sosiaalinen normi on Simmelin mukaan rahan pakko. Kilpailu elannon hankkimisesta edellyttää erikoistumista, mikä taas edellyttää palvelujen ja tavaroiden tarjoajilta, että he houkuttelevat esiin asiakkaistaan yhä uusia ja omalaatuisempia tarpeita. Tämä johtaa ihmisten tarpeiden hienostumiseen ja rikastumiseen sekä kasvaviin persoonallisiin eroihin. Henkinen yksilöllistyminen törmää kuitenkin nopeasti rajoihinsa, koska suurkaupungin ihmismeressä on vaikeaa olla omintakeinen. Jotta persoonallisuutta voisi tuoda esiin, on tavallaan ryhdyttävä aktiivisesti sen laadulliseen eriyttämiseen ja esille tuomiseen. Toisaalta myös lyhyiksi jäävät kohtaamiset houkuttelevat esittämään itsensä kärjistetysti, keskitetysti tai tyylitellysti, joka voi olla oman luonteen korostamista tai muilla tavoin harkittua stilisointia. Suurkaupungin monimuotoisuus ja ylitse vyöryvä kulttuurinen runsaus suo rastaan pakottaa ihmisen korostamaan omia erityispiirteitään. Yksinäisyys voi Simmelin mukaan olla suurkaupungin tarjoaman vapauden kääntöpuoli, jos ihmisen sosiaalinen kanssakäyminen rajoittuu pelkästään sen dynamiikkaa hallitseviin ohimeneviin, rahavälitteisiin ja pintapuolisiin kontakteihin. Samalla tavoin pitkästynyt suhtautuminen on vaarassa johtaa omanarvontunnon menetykseen tai liiallinen älyperäisyys voi kääntyä tunteettomuudeksi. Yksilöllistyminen tuottaa sisäisyyttä, jota tasapainottavat Simmelin mielestä juuri esimerkiksi erilaiset seurustelumuodot, jotka sallivat olla sekä sosiaalisia että estetisoivia. Myös muoti toimii eräänlaisena naamiona, joka varjelee sisäisyyttä, mutta Simmel katsoo sen toisaalta olevan olennainen myös suurkaupunkielämälle ominaista sosiaalisuutta tuottavana prosessina. Geselligkeit, seurallisuus, on Simmelille erillinen kulttuurinen muoto, joka ilmenee muun muassa erilaisina seurustelupeleinä, joissa pyritään 24 Asutaan urbaanisti! Laadukkaaseen kaupunkiasumiseen yhteisellä kehittelyllä

7 mahdollisimman harmittomaan, puhtaaseen ja tasaveroiseen vuorovaikutukseen se on näiden tilanteiden varsinainen tarkoitus. Simmelille seurustelu oli osaltaan keinotekoinen valeyhteisö, näyttämö ja pelipaikka, mutta toisaalta se ei kuitenkaan samaistu pelaamiseksi tai epäaidoksi sosiaalisuudeksi. Pikemminkin Simmel katsoi, että voidakseen ylipäätään seurustella ihminen joutuu aina noudattamaan joitakin normeja tai huomioimaan tilanteelle ominaisia sääntöjä. Jos niin ei olisi, seurustelu voisi luisua nopeasti riidaksi, kiusaantuneisuudeksi tai hämmennykseksi, jotka ovat seurustelusta poikkeavia sosiaalisia muotoja. Simmel otaksuu, että seurusteluun kuuluu aina tietty varauksellisuus ja tyylittely. Se toimii osin pakopaikkana asiapakoilla kuormitetusta arjesta ja on siten irtiottona eräänlainen sopeutumisen mekanismi moderniin elämään. Seurustelu on Simmelille esteettisyytensä, rakentavuutensa ja ainakin näennäisen tasavertaisen kasvokkaisuutensa puolesta myönteinen asia, eräänlainen modernin yhteiskunnan ihannekuva. I Vaihtoehtoja suomalaiseen kaupunkiasumiseen Simmel asettaa tehtäväkseen ymmärtää modernia suurkaupunkikokemusta. Vaikka urbaania sosiaalisena muotona on määritelty Simmelin jälkeenkin ja vaikka kaupunkiyhteisö on muuttunut, ovat Simmelin määrittelyt edelleen päteviä lähtökohtia pyrittäessä ottamaan haltuun kaupunkikokemusta. Urbaani fyysisenä muotona Urbaania on eritelty sosiaalisena muotona monin tavoin, mutta urbaanilla tarkoitetaan myös fyysistä, rakennettua kaupunkia. Puhuttaessa urbaanista rakennetun ympäristön yhteydessä sillä tarkoitetaan useimmiten varsinaista kaupunkia, citymäisyyttä, tiivistä kaupunkirakennetta, jossa on ajallista kerroksellisuutta, kaupunkimaista fyysistä tiiviyttä ja sosiokulttuurista tihentymää. Urbaania, rakennettua kaupunkia voi hahmottaa vertaamalla sitä lähiöön. Kaupunki ja lähiö esiintyvät usein keskustelussa vastapareina. Lähiötä ei pidetä kaupunkina eikä urbaanina, vaikka lähiö synnytettiinkin korjaamaan suurkaupun gin asumisen puutteita, epäterveellisyyttä ja kelvottomuutta kasvuympäristönä. Lähiöstä haluttiin tehdä kaupunki ilman sen virheitä. Lähiö ei aina ole ollut kielteinen, sosiaalisten ongelmien ja perifeeri syyden symboli. Suomessa lähiöt kuitenkin leimattiin jo niiden syntyessä epäkaupungeiksi, ankeiksi ja alakuloisiksi asuin ympäristöiksi. Lähiöstä tuli vahvasti ja leimallisesti suomalaisen 60-luvun Mervi Ilmonen: Mitä on urbaani? Urbaanin määrittelyjä tarkastelussa 25

8 rakennemuutoksen symboli: se on rykelmä betonisia torni taloja keskeneräi sessä ympäristös sä, jossa asuvat identiteettinsä kadottaneet ihmiset. Maaltamuuttajien kokemusmaailma on hallinnut käsitystämme lähiöis tä. Muuttajien kokemuksissa korostuivat menettämisen tunteet, kaupunkiympäristön vieraus ja tekemisen, toiminnan puute. Lähiöitä on kritisoitu ja pohdittu niiden kehittämistä ja korjaamista jo 70-luvulta alkaen. (Ilmonen 1994, 71.) Useimmissa lähiöissä ei ole kovin suuria vikoja eikä ongelmia, mutta silti lähiöitä arvotetaan negatiivisesti kun taas kaupunkia ja urbaania arvotetaan positiivisesti. On osin kysymys siitä, että lähiö ja kaupunki eivät ole vain nimikkeitä asuinpaikoille, vaan ne ovat myös symbolisia kategorioita. Paikat ja tilat toimivat metaforina, joiden avulla luokitellaan ja muodostetaan hierarkioita. Lähiö on tietty kulttuurisesti hyväk sytty kategoria, tapa luokitella ympäristöä ja siellä asuvia ihmisiä; se on voimakas symboli nen tilametafora. Lähiö on useammin työväenluokkainen Jakomäki, Malminniitty, Hervan ta tai Kontula kuin keskiluokkainen Oulunkylä, Kulosaari tai Iivisniemi. Lähiöstä puuttuu kaikkea sitä, mitä oikeassa kaupungissa on. Amerikkalaiset kaupunkitutkijat, erityisesti Richard Sennett ja Jane Jacobs ovat jo varhain syyttäneet lähiöitä tai naapuruusyksikköjä rakentavaa suunnittelua julkisen tilan ja urbaanin sosiaalisuuden väärin ymmärtämisestä. Richard Sennettin (1978) mielestä neighbourhood unit ajattelu on tuhonnut kaupun gin julkisen tilan. Sennettin mielestä kaupunkisuunnittelun virheenä on ollut pyrkimys luoda yhteisöllisiä verkostoja, kun sen pitäisi mieluummin helpottaa persoonatonta kanssakäymistä luomalla julkisia tiloja, joissa kaupunkilai set voivat hankkia urbaania kompetenssia opettelemalla seurustele maan tuntemattomien kanssa. Kaupungin tarjoaman anonymiteetin myönteinen puoli ja sen muka naan tuomat vapausas teet tulisi ottaa huomioon suunnittelussa. Myös Jane Jacobs (1972) on väittänyt, että kaupunkitilasta on tullut vaarallinen juuri siksi, että moderni kaupunkisuunnit telu on laiminlyönyt julkisen kaupunkitilan suunnittelun. Jacobsinkin mielestä pyrkimykset luoda naapurusverkostoja ja yhteisyyttä kaupungissa ovat itsepetosta: kaupunki on oleellisesti tuntemattomien yhteisö. Julkisen, kaupunkimaisen tilan puuttumisen lisäksi lähiöille on ominaista, että ne on rakennettu samanaikaisesti tyylillisesti yhtenäisiksi, usein irrallisiksi saarekkeiksi kaupunkirakenteessa. Lähiö keskittyy asumiseen, 26 Asutaan urbaanisti! Laadukkaaseen kaupunkiasumiseen yhteisellä kehittelyllä

9 joten sen asukkailla on sama vuorokausirytmi. Lähiössä herätään, viedään lapset päiväkotiin ja kouluihin, lähdetään töihin ja tullaan illalla kotiin. Lähiössä ei ole käyttäjiä, sinne ei tulla muuten vain. Urbaanissa kaupungissa on usein asukkaita vähemmän kuin muualta tulevia käyttäjiä, eikä näiden muiden käyttäjien rytmi noudata vain asumisen ja työn aikaa. Kaupungissa on aina liikettä ja aktiivisuutta. Taulukossa 1 on kuvattu joitain urbaanin kaupungin ja lähiön fyysisiä eroja mukaellen Mäenpäätä. (Kantakaupungin uudet ranta-alueet 2000, 41) Uusia lähiöitä rakennettaessa on otettu huomioon lähiöihin kohdistunut kritiikki ja pyritty rakentamaan niitä toisin kuin varhaisia lähiöitä eikä luokittelu kuvaa niitä kuin osin. I Vaihtoehtoja suomalaiseen kaupunkiasumiseen Taulukko 1. Urbaanin kaupungin ja lähiön rakennetun ympäristön eroja. (mukaellen Mäenpäätä, 2000, 41.) Kaupunkimaisuus rakennettu tiilestä ja kivestä tiivis kaupunkirakenne tiheys ja katunäkymät rakenteen pysyvyys ja muuttumattomuus ajalliset kerrostumat erilaisia toimintoja: työ, vapaa-aika tyylillinen vaihtelu ja epäyhtenäisyys runsaat palvelut puisto Lähiömäisyys rakennettu betonielementeistä irrallisuus kaupunkirakenteesta avarat näkymät väliaikaisuus ja keskeneräisyys samanaikaisuus asuminen tyylillinen monotonisuus vähäiset palvelut metsä Suomalainen urbaani Urbaani sosiaalisena ja fyysisenä muotona vetoaa yhä useampiin ihmisiin: sitä osoittaa 1980-luvulta alkanut kaupunkikulttuurin kasvu ja suomalaisten jatkuva muuttoliike kaupunkeihin ja niiden liepeille. Suomalaistenkin kaupunkien keskustat ovat eurooppalaistuneet ja muuttuneet kahviloiden, kävelykeskustojen ja tapahtumien paikoiksi, joissa seurallistuneet, simmeliläiset urbaanit sosiaaliset muodot omaksuneet suomalaiset mielellään asuvat ja liikkuvat tuntemattomien yhteisössä. Myöhäisestä kaupungistumisesta johtuen suomalaiset ovat kotiutuneet hitaasti ja kivuliaasti kaupunkiin, mutta enää eivät suomalaiset näyttäisi olevan kaupunkilaisia vasten tahtoaan. Mervi Ilmonen: Mitä on urbaani? Urbaanin määrittelyjä tarkastelussa 27

10 Lähteet Lehtonen, Hilkka et al. (2008). Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa. Toimittanut Markku Norvasuo. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B95. Espoo: Teknillinen korkeakoulu. Ilmonen, Mervi (1994). Puutarhakaupungista ongelmalähiöön. Teoksessa Haarni, Tuukka (toim.) (1994) Ihmisten kaupunki? Urbaani muutos ja suunnittelun haasteet. Yhdyskuntasuunnittelun täydennyskoulutuskeskus & Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus. Stakes raportteja 152. Jyväskylä. Jacobs, Jane (1972/1961). The death and life of great American cities. Harmondsworth & Ringwood. Kivimäki, Arto (1999). Summa summarum. Latinankielisiä termejä. Karisto Oy. Hämeenlinna. Kantakaupungin uudet ranta-alueet: Rakentamisen sosiaalisia ulottuvuuksia. Helsingin kaupunkisuunnitteleviraston julkaisuja 2000:1. Sennett, Richard (1978). (1974) The Fall of Public Man. Vintage Books. New York. Simmel, Georg (2005). Suurkaupunki ja moderni elämä: kirjoituksia vuosilta Suomentanut Tiina Huuhtanen; valikoinut ja esipuheen kirjoittanut Arto Noro. Helsinki: Gaudeamus. 28 Asutaan urbaanisti! Laadukkaaseen kaupunkiasumiseen yhteisellä kehittelyllä