Tervetuloa suomen urheilupsykologisen yhdistyksen (SUPY) sivuille. Vuonna

Transkriptio

1 SUPY:n yhteystiedot Punavuorenkatu 11 B 34, Helsinki Jari Takatalo, sihteeri jari.takatalo@helsinki.fi Internet: SUPY järjestää ja koordinoi liikuntapsykologista toimintaa Suomessa Tervetuloa suomen urheilupsykologisen yhdistyksen (SUPY) sivuille. Vuonna 1976 perustetun yhdistyksen tehtävänä on järjestää ja koordinoida urheilupsykologista toimintaa Suomessa. SUPY järjestää urheilupsykologiaan liittyviä seminaareja, välittää liikuntapsykologista tietoa ja tekee aloitteita ja seuraa liikuntapsykologista tutkimustoimintaa. Yksi tiedotuspaikkamme on kädessäsi oleva Valmentaja-lehti. Kerran vuodessa Valmentaja-lehdessä ilmestyy liitesivumme, jossa ilmoitamme yhdistyksemme tapahtumista ja kirjoitamme katsauksia keskeisistä liikuntapsykologisista aihealueista. Lisäksi yhdistyksemme voi tuoda liikuntapsykologista tietoa esille jokaisessa lehden numerossa. Valmentaja-lehti onkin merkittävä jäsenetumme. Jäseneksi voi päästä kuka tahansa liikuntapsykologiasta kiinnostunut täyttämällä nettisivuiltamme löytyvän hakemuksen ja lähettämällä sen sihteerillemme. Tervetuloa myös nettisivuillemme, joita olemme uudistamassa syksyn aikana. Nettisivuiltamme löydät yksityiskohtaisempaa tietoa SUPY:n toiminnasta ja historiasta, johtokuntamme jäsenet, SUPY:n eettiset suositukset liikuntapsykologian parissa toimiville, Valmentaja-lehdessä ilmestyneet SUPY:läisten kirjoittamat artikkelit, tietoa jäseneksi liittymisestä ja jäsenhakemuskaavakkeen, koko maan kattavan listan liikuntapsykologisia palveluja tarjoavista asiantuntijoista, SUPY:n järjestämät tulevat tapahtumat ja kokoukset, tietoa kansainvälisestä liikuntapsykologisesta toiminnasta, lähteitä liikuntapsykologisesta peruskirjallisuudesta ja tutkimuksesta sekä linkkejä mm. keskeisiin kansallisiin ja kansainvälisiin yhteistyökumppaneihimme. Sivuillamme on myös mahdollisuus antaa palautetta toiminnastamme. Hyvää liikuntapsykologista syksyä Jyväskylässä Esa Rovio, puheenjohtaja Suomen urheilupsykologinen yhdistys Vuosikokous Suomen urheilupsykologisen yhdistyksen vuosikokous pidetään Helsingissä SLU -talossa Kisakabinetissa klo Kokouksessa käsitellään sääntöjen syyskokoukselle määräämät asiat. Tervetuloa Hallitus 39

2 Jääkiekkovalmentajien johtamiskäyttäytyminen Jääkiekkovalmennuskulttuuri elää edelleen tehtävä- ja tulosjohtamisen aikakautta, vaikka muualla yhteiskunnassa puhutaan osaamisen- ja muutoksenjohtamisesta. Jääkiekkovalmennuksessa on kuitenkin itämässä muutossuuntautunut ja ihmisiä paremmin huomioiva johtamiskulttuuri, jota toteuttavat tyypillisemmin ammatillisesti pidemmälle koulutetut valmentajat. Teksti: Päivi Frantsi Tämän tutkimuksen kohteena olivat jääkiekon valmentajakoulutukseen vuosina 1998 ja 1999 osallistuneet 30 valmentajaa eri sarjatasoilta. Valmentajien johtamistoimintaa arvioi yhteensä 245 pelaajaa ja lisäksi valmentajat arvioivat itse omaa johtamistoimintaansa. Tutkimuksessa lähdettiin etsimään niitä johtamisen ulottuvuuksia, jotka onnistuisivat tavoittamaan tämän päivän valmennuksen todellisuuden. Käytetty mittari oli kehitetty työelämän johtamisen lähtökohdista. Työelämässä tehdyissä tutkimuksissa on havaittu yleensä kolme johtamisulottuvuutta, jotka ovat muutos, tehtävät ja ihmiset. Valmentajan johtamistoiminta osoittautui pienipiirteisemmäksi ja johtamisen ulottuvuuksia löytyi tässä tutkimuksessa yhteensä kuusi. Visiointi- ja muutosulottuvuus heijastaa valmentajan kehityssuuntautuneisuutta. Se pitää sisällään muuttujat, jotka kuvaavat valmentajan kykyä visioida, innovoida ja kokeilla erilaisia vaihtoehtoisia toimintatapoja. Kontrolliulottuvuuden muuttujat kuvaavat tarkkuutta, suunnitelmallisuutta, tiukkaa työn seurantaa ja harkittua päätöksentekoa. Pelaajien positiivinen huomiointi tarkoittaa tässä yhteydessä suorituksesta riippumatonta pelaajien huomioimista, arvostamista ja heidän näkökulmansa huomioonottamista. Reiluus- ja oikeudenmukaisulottuvuus sisältää muuttujat, jotka kuvaavat positiivisen ja avoimen ilmapiirin rakentamista sekä myös palautteen suoruutta. Se kuvaa myös valmentajan itsensä alttiiksi panemista pelaajien edessä ja palautteenannossa. Kehitys- ja toimeenpanoulottuvuus tarkoittaa jämäkkää päätöksentekoa, päämäärien selkeää julkituomista ja rohkeaa suuntautumista tulevaisuuteen. Valmentava yksilöllinen ohjaus sisältää muuttujat, jotka kuvaavat yksityiskohtaista ohjausta ja selkeän vastuualueen määrittelyä. Myös suoritukseen liittyvä palautteenanto sijoittuu tälle alueelle. Mielenkiintoinen havainto tutkimuksessa oli, että muutos- ja visiointiulottuvuus korreloi vahvasti kaikkien muiden paitsi kontrolliulottuvuuden kanssa. Kontrolliulottuvuus on selvästi itsenäinen, eikä korreloi merkitsevästi minkään muun faktorin kanssa. Valmentajan muutos-orientaatioon näyttäisi tässä aineistossa yhdistyvän muita valmentaja-pelaaja vuorovaikutussuhteeseen liittyviä tekijöitä. Muutos- ja kehityshankkeiden läpiviemiseen joukkueessa tarvitaan pelaajien sitoutumista ja valmentaja joutuu tekemään työtä tämän sitoutumisen aikaansaamiseen. Sen sijaan kontrolloivaa ja tehtäväkeskeistä otetta voi toteuttaa johtamisvälineenä ilman hyvin toimivaa valmentaja-pelaaja vuorovaikutussuhdettakin. Valmentajat ja valmennuspäälliköt poikkesivat ryhminä toisistaan usealla johtamisulottuvuudella. Se, että valmennuspäälliköt olivat muutos- ja myös ihmissuuntautuneempia, selittyy osittain koulutuksellisen eron kautta. Valmennuspäälliköt olivat paremmin koulutettuja kuin valmentajat keskimäärin. Valmennuspäällikön tehtävänä on kehittää seuran toimintaa ja luoda suuntaa koko seuran valmennusjärjestelmälle, kun taas valmentajan työ kohdistuu enemmän operatiiviseen ja päivittäiseen harjoitteluun. Visiointi ja muutoksen johtaminen on valmennuspäällikön tehtävän avainalueita. Voi olla, että valmennuspäällikön tehtävään hakeutuvat ovat jo lähtökohdiltaan ja muutossuuntautuneempia ja arviointiin voi tietenkin vaikuttaa myös yleiset pelaajien odotukset, joita valmennuspäällikköön tehtävään kohdistuu. Valmentajien ja valmennuspäälliköiden välillä havaittiin eroja myös itsearvioinnin osuvuuden suhteen. Valmentajilla oli taipumus itsensä yliarviointiin pelaajien arvioihin verrattaessa, kun taas valmennuspäälliköt pystyivät osuvampaan itsearvioon. Mielenkiintoista oli, että kontrolli-ulottuvuudella valmentajat arvioivat itsensä tarkemmin kuin valmennuspäälliköt. Koska kontrolli on keskeinen ja näkyvä elementti useimpien valmentajien johtamistoiminnassa, he myös pystyvät arvioimaaan itsensä tämän ominaisuuden suhteen realistisesti. Vastaavasti valmennuspäälliköt onnistuivat huonosti tämän ominaisuuden arvioinnissaan, mutta tekivät osuvampia itsearvioita muilla faktoreilla. Valmentajien johtamisprofiilit Valmentajien johtamisprofiileja luokiteltiin profiilin muodon pohjalta. Valmentajien ja valmennuspäälliköiden suurin ryhmä oli kontrollikeskeinen perusvalmentaja, johon sijoittui 60 % tutkituista. Kaikille näille valmentajille oli yhteistä jossain määrin kontrolloiva toimintaote ja tasainen keskiarvon tuntumaan sijoittuva johtamisprofiili Matalan profiilin valmentajat jäivät kaikilla ulottuvuuksilla alle aineiston keskiarvon. Erityisen alas pelaajat arvioivat tämän ryhmän valmentajat reiluus- ja oikeudenmukaisuus ulottuvuudella. Ilmeisesti pelaajien oli vaikea luottaa ja sitoutua tämän tyyppiseen näkymättömään valmentajaan. Näiden valmentajien toiminnassa korostui pelaajien kontrolloiminen muita johtajuusominaisuuksia enemmän. Muutossuuntautuneet ihmisvalmentajien johtamistoiminnassa nousi visiointi- ja muutosulottuvuus samoin kuin pelaajien positiivinen huomiointi yli keskiarvon. Pelaajat näyttivät luottavan näihin valmentajiin, sillä reiluus ja oikeudenmukaisuus arvioitiin korkealle tämän ryhmän kohdalla. Muutosvalmentajan ja korkean profiilin valmentajan profiilit olivat hyvin lähellä toisiaan, mutta erottavana tekijänä oli muutosvalmentajan vähäinen alaisten kontrolloiminen. Korkean profiilin valmentajalla kaikki pelaaja-arviot ovat selvästi keskitason yläpuolella. Muutossuuntautuneita valmentajia ja valmennuspäälliköitä oli yhteensä 8 kolmestakymmenestä (27 %). Valmentajista 17 % ja valmennuspäälliköitä 42 % kuului tähän muutossuuntautuneiden ryhmään. Muutossuuntautuneet valmentajat ja valmennuspäälliköt olivat korkeammin koulutettuja. Vähemmän ammatillista koulutusta saaneet valmentajat todennäköisesti kopioivat toiminnassaan enemmän oman pelaajauransa aikaista valmennuskulttuuria. Pedagoginen ammatillinen koulutus toi selkeästi toisenlaista, kriittisempää ja avarampaa näkökulmaa myös omaan käytännön johtamistoimintaan. Käskyttäminen ja pelaajien kontrolloiminen näyttää kuitenkin olevan edelleen keskeisin osa tämän päivän valmennuksen johtamiskulttuuria. Itsearvion osuvuudessa valmentajaryhmittäin oli merkityksellisiä eroja. Vähiten osuvasti itseään arvioivat matalan profiilin valmentajat ja valmennuspäälliköt. Heikko itsearvioinnin osuvuus voi kertoa vähäisestä analyyttisyydestä ja kriittisyydestä oman toiminnan suhteen sekä mahdollisesti myös heikommasta työtehtäviin sitoutumisesta Suuri ero oman muiden arvion välillä (yliarvionti) kertoo myös haluttomuudesta muutoksiin oman toiminnan suhteen. Osuvimmin itseään suhteessa pelaajiin arvioivat muutossuuntautuneet ihmisvalmentajat. Aikaisemmissa tutkimuksissa on havaittu, että valmentajan kyky arvioida itseään osuvasti, kertoo myönteisestä urheilija-valmentajasuhteesta. Hyvä itsearviointikyky kertoo myös viime aikojen trendikäsitteestä, tunne älystä. Tunneälykäs valmentaja tuntee itsensä ja oivaltaa myös sen, miten oma toiminta vaikuttaa urheilijoihin. Vanha totuus, että ensin on opeteltava tuntemaan itsensä, jotta voisi ymmärtää ja vaikuttaa toisiin, pitää tässäkin yhteydessä paikkansa. Valmennuskulttuuri muuttuu koko ajan On mielenkiintoista pohtia kysymystä, mitä merkitystä valmentajan johtamistoiminnalla on tuloksen joukkueen menestymisen kannalta. Yleisesti kirjallisuudessa nähdään, että kausaalisuhde menee johtamisesta ryhmäprosesseihin ja sitä kautta organisaation tuloksiin. Jääkiekko huipputasolla on hektistä ja tuloskeskeistä, eikä seuran johto jaksa yleensä odotella pitkäjänteisen kehitystyön hedelmiä. Valmentajan tai valmennustiimin vaihtaminen tilanteen mukaan on valmennuksen arkitodellisuutta. Tulos on saatava irti joukkueesta mahdollisimman nopeasti, jolloin pitkäjänteisempi valmennuskulttuurin kehittäminen ja joukkueen rakentaminen jää toissijaiseksi asiaksi. Valmennuskulttuuri muuttuu kaiken aikaa. Valmentajat joutuvat toimimaan yhä useammissa vuorovaikutusverkostoissa, jotka asettavat vaatimuksia myös varsinaiselle valmennustyölle. Valmentajien pitä ä perustella toimintaansa seurajohtoon, valmennettavien vanhemmille, sponsoreille, medialla ja lukuisille muille yhteistyötahoille. Valmentajan on myös pystyttävä rakentavaan yhteistyöhön valmennustiimin sisällä. Ympäröivä n yhteiskunnan odotukset ja toimintamallit muokkaavat väistämättä valmentamisen käytäntöjä. Myös tulevat nuoret huippupelaajat ovat tottuneet suurempaan itseohjautuvuuteen ja henkilökohtaisiin vapausasteisiin, jolloin valmentaja on johtamistoiminnassaan täysin uusien haasteiden edessä

3 Kohti jännityksen hallintaa vai syvempää ymmärrystä itsestä? Minulla oli mahdollisuus tehdä tapaustutkimus aiheesta, joka on kiinnostanut minua urheilupsykologina jo pitkään. Miten parhaiten auttaa urheilijaa? Kohdistamalla huomio itse suoritukseen, vai kohdistamalla huomio urheilijaan, siis ihmiseen ja hänen hyvinvointiinsa. Tuleeko keskittyä haitallisten, eli negatiivisten tunteiden hallintaan, vai itseymmärryksen lisäämiseen tutustumalla negatiivisiin kokemuksiin ja niihin liittyviin minäkuviin? Teksti: Satu Kaski Tutkimukseni on tapauskuvaus urheilijasta, joka omasta mielestään kärsi kilpailuissa häiritsevästä, haitallisesta jännityksestä. Tapaus Sirpa oli tutkimushetkellä 19-vuotias nuori nainen. Hän oli harrastanut lajia jo pitkään, kilpatasolla yli 11 vuotta. Tutkimushetkellä ongelmana oli se, että Sirpa alkoi jännittää kilpailuissa, kun hän oli ensin kokenut omasta mielestään liiallista itsevarmuutta. Tästä johtui kilpailusuoritusten liikkeiden varmistelu rennon suoriutumisen sijaan. Sirpa kävi pitämilläni terapia-istunnoilla 15 kertaa. Lisäksi hän kävi kaksi seurantakertaa vajaan puolen vuoden ja puolentoista vuoden jälkeen terapian loppumisesta. Kaikki terapia-istunnot nauhoitettiin ja litteroitiin tutkimusta varten. Tutkimusmenetelmänä assimilaatioanalyysi Tutkimusmenetelmänä käytin Stilesin (1996) assimilaatioanalyysiä, joka auttaa kuvaamaan terapiaprosessissa tapahtuvaa muutosta. Tässä mallissa oletetaan, että psykologisen muutoksen prosessi on samanlainen huolimatta tapauksesta. Tämän muutoksen voidaan katsoa etenevän tiettyjen vaiheiden läpi. Nämä vaiheet ovat : APES 0= ongelma torjutaan, APES 1= ongelma tu- lee esille, APES 2= ongelma tiedostetaan, APES 3 = ongelma selkiytyy, APES 4 = ongelma ymmärretään, APES 5= ongelmaa työstetään, APES 6= ongelma ratkeaa ja APES 7= ongelma hallintaan eli asiakas käyttää ratkaisujaan onnistuneesti uusissa tilanteissa. Mallin mukaan asiakkaan ongelmat alkavat tulla tietoisuuteen tasolla yksi ja kaksi. Tunteet ovat kuitenkin kielteisiä. Tasolla neljä asiakas alkaa paremmin ymmärtää ongelman kokemuksena. Ongelmaan liittyvät tunnekokemukset voivat olla myönteisiä tai kielteisiä. Kun asiakas tasolla viisi työstää ongelmaa, alkavat tunteet muuttua myönteisemmiksi. Tasolla seitsemän tunteet ovat neutraaleja ja kokemus siirtyy sivuun huomion keskipisteestä. Asiakas on sisällyttänyt ja sulauttanut muutoksen päivittäiseen elämäänsä. Luonnollisesti lajia ja urheilijaa koskevat tiedot on tutkimuksessani muutettu niin, ettei kyseisen urheilijan identifioiminen olisi mahdollista. Tutkimukseen ja sen julkaisemiseen minulla on urheilijan kirjallinen lupa. Keskeiset Sirpan haitallisen kilpailujännityksen ja siihen liittyvän epäonnistumisen pelon ( Nyt en ainakaan saa tehä virhettä ettei vaan tuu epäonnistumisia ) taustalla olevat teemat olivat 1) itsensä määrittäminen muiden kautta: Sirpa oli riippuvainen muiden arvioista: Mulla on taipumus kaikkea vähä suurentaa, suurennella. Mietin jokaista pilkkua, mitä joku on sanonut. Jos ne sanoo, ett oon huono, ni sit mä oonki tosi huono. 2) Täydellisyyteen pyrkiminen : Pitää vaan olla nii ylivoimanen, että mä itekkin uskon siihen ja 3) Käsitys itsestä: tunteiden kokemisen vaikeus: Mun olotilalla ei ole yhteyttä siihen, miten mulla menee (kisoissa), ei voi luottaa tunteisiinsa tai silleen. Käsitykset muutettiin sallivampaan suuntaan Keskeistä työskentelyssämme oli Sirpan itseen liittyvien käsitysten tutkiminen ja muuttaminen sallivampaan suuntaan. Terapian myötä Sirpa alkoikin ymmärtää edellä mainittujen asioiden välisen yhteyden. Ongelma eli vaatimukset itselle tulivat ymmärrettävämpään valoon. Osin siihen vaikutti elämänhistoriallinen asioiden ymmärtäminen: Miksi olen sitä mitä nyt olen. Samaan aikaan sallivuus itseä kohtaan alkoi lisääntyä. Terapian lopussa se näkyi kolmella alueella: 1) kilpailujännityksessä: Hän alkoi arvostaa itseään urheilijana, eikä pitänyt yksittäisiä suorituksia arvostuksen mittana. Lisäksi hän alkoi urheilla itsensä vuoksi, ei muille tai muiden vuoksi, kuten aiemmin oli tehnyt: Mä olen ollu kone, kone, kone, nyt mä saan itteni niiku näytille, saan itseni kokonaan siihen mukaan. Tein hyvin itseni vuoksi. 2) suhteessa muihin: Hän alkoi nähdä muut itsestä erillisenä, mikä helpotti monelta osin vuorovaikutus-suhteita mm. valmentajaan päin: Mä en voi tuoda tasapuolisuutta sinne urheilupaikalle. Kun mä ajattelen harkoissa, ett miten se (valmentaja) voi sanoa noin ja näin, ei kukaan muu ota niitä ehkä sillä tavalla kun minä. 3) vaativuuden hellittämisenä: hän alkoi hyväksyä itsensä ei-täydellisenä, silti riittävänä: Itseluottamusta tullu omiin tuntemuksiin mä olen tämä ihminen Mä uskallan kohdata itseni. Nämä tulokset pysyivät myös terpain loppumisen jälkeen (seurantakäynnit 0,5 v. ja 1,5 vuotta terapian loppumisen jälkeen). Tutkimuksessa ei ollut tarkoitus tutkia itse suoritusta ja siinä mahdollisesti tapahtuvia muutoksia, mutta se tuli esille valmentajan palautteessa: Merkittävää muutosta ei kuitenkaan suorituksiin tullut. Valmennuksen puolella useimmiten kiinnostaa juuri suoritukset kilpailutilanteissa ja niitä myös arvioidaan, mutta tämä ei ollut tutkimukseni kohde. Valmentajan vastaus jäi kuitenkin mietityttämään. Olisiko samalla aikajänteellä saatu samantasoinen lopputulos, mikäli terapiassa olisi keskitytty enemmän itse kilpailusuorituksiin? Mikä on psyykkisen valmennuksen tavoite ylipäätään? Kuinka paljon valmennuksessa seurataan voittoja ja saavutettuja mitaleita ja kuinka paljon urheilijan omaa kehittymistä sekä ihmisenä että urheilijana? Tämä perusero lähestymistavoissa leimaa koko kilpaurheilua ja sen arvomaailmaa sekä taustalla olevia ihmiskäsityksiä. Itseymmärryksen kasvu tärkeää Mielestäni urheilupsykologi (ja terapeutti) on osa valmennusprosessissa (ja terapiaprosessissa) tapahtuvaa muutosta ja myös psyykkari vaikuttaa kysymyksillään muutoksen suuntaan. Itse koin merkityksellisempänä kasvattaa Sirpan itseymmärrystä ja sitä kautta helpottaa hänen elämäänsä myös urheilumaailmassa. Heijastevaikutuksien kautta sillä oli merkitystä myös itse kilpailusuorituksiin. Tässä yhteydessä liene syytä mainita, että Sirpa suoriutui erittäin hyvin sillä tasolla, jolla hän urheili. Liene syytä myös lisätä, että Sirpan valmentaja asennoitui myönteisesti psyykkiseen valmennukseen. Hänen kokemuksensa mukaan psyykkiseen valmennukseen käytetty aika oli Sirpan urheilu-uralla liian vähäinen: Psyykkinen valmentautuminen olisi pitänyt tuoda mukaan jo paljon aikaisemmin. Vaikka tutkimuksessani oli vain yksi tapaus, uskallan väittää taustateoriaan ja ennen kaikkea tuloksiin nojaten, että kognitiivis-konstruktivistinen terapiaote näyttää soveltuvan viitekehyksenä sekä työskentelyotteena urheilupsykologian asiantuntijoille, kun valmennuslähtökohdan taustalla on kokonaisvaltainen ihmiskäsitys (mm. Puhakainen, 1995). Tällaisen terapeuttisen lähestymistavan avulla voi jäsentää urheilijan käsityksiä urheiluun liittyvästä maailmasta, suorituksista ja muusta elämästä sekä kokemuksista osana identiteettiä, mikä on kokonaisvaltaisen valmennuksen tarkoituskin. Varsinkin täysipäiväisille urheilijoille se voisi toimia apuna jäsentää omaa urheilu-uraa suhteessa itseen ja muuhun elämään. Tämä myös mahdollistaisi valmistautumisen urheilu-uran päättymiseen. Valmistautumattomalle urheilu-uran loppuminen voi aiheuttaa suuren tyhjiön, jonka täyttäminen voi olla erittäin vaikeaa (mm. Vuolle,1989). Kognitiivis-konstruktivistinen terapia ja lähestymistapa näyttäisi toimivan hyvin myös haitallisesta kilpailujännityksestä kärsivällä urheilijalla. Lähestymistapa poikkeaa merkittävästi perinteisistä psyykkisen valmennuksen menetelmäkeskeisistä lähestymistavoista, joissa pyritään jännityksen ja muiden suoritukselle haitallisten tunteiden kontrollointiin ja hallintaan. Kognitiivis-konstruktivistisen lähestymistavan tavoitteena on negatiivisten minäkuvien ja kokemusten integroiminen itseen ja sitä kautta vähentää niihin liittyvää uhkaa sekä mahdollista heijastumista itse urheilusuoritukseen. Jatkossa olisi hyvä selvittää, miten terapeuttinen lähestymistapa ja perinteiset psyykkisessä valmennuksessa käytetyt menetelmät muun muassa rentoutus ja mielikuvaharjoittelu voisivat yhdessä auttaa urheilijaa. Koska tutkimukseni oli pioneeritutkimusta ja perustui vain yhteen tapaukseen, tarvittaisiin lisää samantyylisiä prosessikuvauksia. Tietoa tarvittaisiin siitä, miten urheilija kokee tapahtuneen muutoksen suhteessa kilpailemiseen, urheiluun ja suoritukseen sekä ennen kaikkea siitä, miten valmentaja ja muu urheiluyhteisö näkevät saman prosessin. Saatu tieto voisi toimia väylänä nähdä urheilu nimenomaan urheilijan näkökulmasta. Tekstissä mainitut lähteet: Stiles, W. B. (1996) Assimilation analysis. Valamo Luentomateriaalia. Puhakainen, J. (1995). Kohti ihmisen valmentamista. Tampereen yliopisto. Vuolle, P. (1989). Pääluento AIESEP:n kansainvälisessä kongressissa Movement and sport challence for life long learning, Jyväskylässä

4 Miten synnyttää huippukokemus joukkuelajeissa Teksti: Jukka Kataja ja Jarmo Liukkonen Edellä kuvatuista myönteisistä kokemuksista käytetään nimitystä flow, joka voitaisiin kääntää suomeksi vaikkapa ajan virtana tai ajan rientona. Me astumme virtaan, joka kuljettaa meitä ikään kuin ajan ja paikan ulkopuolelle. Usein huomaa, että aika on menettänyt merkityksensä tässä syvässä tilassa. Flow voidaan määritellä myös hurmostilaksi tai huikaisevaksi kokemukseksi. Se on kokonaisvaltainen, innostava elämys, joka ei aiheuta ahdistusta sen suhteen, mitä kenties tapahtuu tai jää tapahtumatta. Kun koemme flow-tilan, emme välttämättä koe onnellisuutta. Kokiessamme onnea meidän täytyy keskittyä sisäisiin tiloihimme, mikä vie huomion pois itse suorituksesta. Tämä onkin tärkeä havainto urheilussa. Keskittyminen juuri tähän hetkeen synnyttää flow-kokemuksen. Kokemus flowsta vaatii useimmiten päämäärätietoista harjoittelua ja keskittymistä pelaamiseen tai harjoitteluun. Voimakas sisäinen kokemus voi toteutua seuraavien ehtojen vallitessa: 1. Toiminta, jota teet, on haastava, riittävän vaativa ja mielenkiintoinen 1. Koetut taidot ovat tasapainossa koetun haasteen kanssa 1. Toiminta ja tietoisuus sulautuvat yhteen eli automatisoituvat 1. Toiminnalla on selvät tavoitteet ja siitä saadaan sisäistä ai ulkoista palautetta 1. Toiminta vaatii keskittymistä 1. Toiminta antaa kontrollin tunnetta eli koet kykeneväsi itse kontrolloimaan suoritusta 1. Aistihavainnot kapea-alaistuvat eli suorituksen kannalta tarpeettomat ajatukset ja ulkoiset häiriötekijät menettävät merkityksensä 1. Ajan merkitys katoaa tai muuttuu Jokaisella pelaajalla on kokemuksia siitä, miten jokin asia on tuntunut valtavan hyvältä ja mukaansa tempaavalta. Onnistumisen hetkestä on vaikea irtautua. Sen haluaisi jatkuvan loputtomiin. Huippupelaajilla nämä kokemukset eivät ole sattumaa, vaan osittain harkittuja valintoja. Jos tiedän, että nautin jostakin harjoitteesta pyrin jäljittämään samanlaista tunnelmaa toistuvasti. Tai jos tiedän, että pelini kulkee tietyssä mielentilassa loistavasti ja saan siitä nautintoa, tavoittelen tätä samaa tilaa aina uudestaan. Hyvä esimerkki sisäisestä toiminnasta on shakinpeluu. Jos pelaajan taidot ovat vähintään kohtuullisia, pelaaminen tarjoaa suuria haasteita. Itse asiassa jokainen siirto, jossa on riittävä haaste lisää flow-kokemusta. Kun pelaajalla on kontrollin tunne, mutta täydellinen keskittyminen puuttuu, on flow-kokeminen puutteellista tai estyy kokonaan. Tällöin flow-alueelle siirtyminen edellyttää haasteellisuuden lisäämistä. Täydellistä uppoutumista ja paneutumista sekä samalla suurta ilon kokemista syn- tyy hyvin monista asioista. Jännittävän tai muuten mielenkiintoisen kirjan lukeminen on monille flow-kokemus. Aika menettää merkityksensä, kun kirja tempaa mukaansa. Moni on lukenut jotakin kirjaa aamuun asti. Seksi toimii vastaavalla tavalla flow-kokemuksena. Kun valmentaja luo hyvät olosuhteet pelaajille, on mahdollista saada syntymään kollektiivinen flow-tila. Pelaaminen tai harjoittelu on innostavaa ja palkitsee itse itsensä. Samalla ympäristö menettää merkityksensä, urheilijat ovat tässä ja nyt -tilassa, nauttien suorituksistaan. Joukkuehurmos on kaiken perusta Flow-kokemus syntyy, kun haasteellisuus ja taito ovat korkeita (Raimo Lindh soveltaen Jukka Kataja ja Jarmo Liukkonen 2002) Yhteiskunnassa esiintyy aika ajoin esimerkkejä joukkohurmoksen sekä kielteisistä että myönteisistä ilmiöistä. Hitlerin Saksan joukkokokoukset johtivat laajamittaiseen juutalaisväestön ahdisteluun. Suomessa skinit ovat tyhmyyden tiivistyessä joukossa tuhonneet ulkomaalaisten autoja ja asuntoja. Nuorten rippikoululeireillä monet kokevat voimakasta, energisoivaa ja porukkaa yhdentävää hurmosta. Flow merkitseekin voimakasta sisäistä har- moniaa. Monissa joukkueissa on joskus vallinnut tilanne, jossa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Vahvojen oikeus säätelee joukkueen toimintaa. Joukkueurheilussa kuitenkin ulkoisella harmonialla tai joukkuehengellä on suuri merkitys, ja etenkin herkissä lajeissa sen merkitys korostuu. Tämä merkitsee sitä, että yksilön itsekäs suoritus saattaa tuottaa yksittäiselle pelaajalle hurmoksen ja hyvän olon tunteen, mutta joukkue saattaa kokea tilanteen itsekkäänä pelaamisena. Valmentajan on tällöin etsittävä keinoja, joiden avulla koko joukkue voi saavuttaa yhteisen flow-kokemuksen. Tätä helpottaa kunkin pelaajan tarkoituksenmukaisten roolien määritteleminen ja niiden sisäistäminen. Valmentajalla on merkittävä rooli siinä, että hän luo jokaiselle pelaajalle kokemuksen, että tällä on oma tärkeä paikkansa ja tehtävänsä joukkueessa. Joskus parhaan pelaajan poistaminen kentältä saa aikaan koko joukkueen syttymisen yhteispeliin, ja pelisuoritukset saattavat parantua, kun yksinpelaaminen vähenee. Tällaisen oppimiskokemuksen myötä usein liiallisesti dominoiva huippupelaaja saadaan ymmärtämään muiden pelaajien huomioimisen merkitys joukkuehengen ja lopputuloksen kannalta. Miten harjoitellaan flow-tilaan pääsyä Flow-tilaan pääseminen vaatii kovaa ja päämäärätietoista harjoittelua. Jotta voisi nauttia jostakin lajista, on taitojen oltava sillä tasolla, että ottelun luomaan, vaativaan haasteeseen voidaan vastata. Koettua haasteellisuutta voidaan lisätä mm. keskustelemalla ottelun merkityksestä tuleville ottelukokoonpanoille. Vastaavasti, mikäli haaste koetaan liian suureksi omiin kykyihin nähden sitä voidaan alentaa mm. korostamalla pelaajan teknisiä ja taktisia tavoitteita ottelussa, ei lopputulosta. Joukkueen sisäisen flow-tilan rakentamista voidaan harjoitella seuraavilla tavoilla: 1. Rentoutumisen opettelu ja hallinta 2. Keskittymiskyvyn hallinta 3. Tunteiden ja mielialojen suuntaaminen olennaiseen 4. Mielikuvien käyttö Joukkueen ulkoisen flow-tilan rakentamista voidaan harjoitella seuraavilla tavoilla: 1. Hyvän roolitasapainon etsiminen, kunkin oman roolin tiedostaminen joukkueessa 2. Ryhmässä viihtyminen, yhteisöllisyyden edistäminen 3. Joukkueen pienistä onnistumisista iloitseminen 4. Joukkueen asteittainen vastuun kasvattaminen

5 Optimaalinen motivaatioilmasto yleisurheiluvalmennuksessa Tieto liikunnan ohjauksen, opettamisen sekä valmennuksen käytännöistä on muuttunut oleellisesti viimeisten vuosikymmenten aikana. Aikaisemmin vallalla oli behavioristinen oppimiskäsitys, jossa oppijaa pidettiin vastaanottavana henkilönä, joka oppii ohjaajan taitavan opetuksen ansiosta. Teksti: Timo Jaakkola ja Veikko Eloranta Behavioristiseen oppimiskäsitykseen liittyy lisäksi termit ehdollistaminen sekä mallioppiminen. Ehdollistamisessa valmentaja teetättää oppijalle paljon suorituksia ja olettaa, että oppija oppii, koska hän harjoittelee ja toistaa esimerkiksi jotakin liikettä mahdollisimman monta kertaa. Mallioppiminen puolestaan tarkoittaa sitä, että oppija oppii tietyn taidon seuraamalla jonkun taitavamman henkilön, esimerkiksi valmentajan, suoritusta. Behaviorismin jälkeen vallalle ovat tulleet kognitiivinen sekä konstruktiivinen oppimiskäsitys. Kognitiivinen oppimiskäsitys tarkoittaa oletusta siitä, että oppimisessa on mukana aina tiedonluomisprosesseja, eli aina opittaessa jotakin tapahtuu myöskin oppijan ajattelussa ja tietoisuudessa. Kyseisessä oppimiskäsityksessä oletetaan, että ennen tiettyä oppimistehtävää tulisi tehdä kyseistä oppimistehtävää edistäviä harjoitteluvaiheita. Esimerkiksi yleisurheiluvalmennuksessa vaikkapa pituushypyn opetuksessa, tulisi lähteä liikkeelle tietyistä suorituksen kannalta oleellisista asioista esimerkiksi ponnistuksen opettelusta. Konstruktiivisen oppimiskäsityksen mukaan oppija on vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Kyseisen käsityksen mukaan opittava tieto ei ole objektiivista vaan oppija muodostaa opetettavasta asiasta oman käsityksensä ja merkityksensä. Nämä käsitykset ja merkitykset muodostetaan suhteessa aikaisempiin kokemuksiin. Konstruktiivinen oppimiskäsitys korostaa yksilöllisyyttä oppimisessa. Esimerkiksi yleisurheiluvalmennuksessa kaikki ryhmän valmennettavat ymmärtävät valmentajan ohjeet omalla yksilöllisellä tavallaan. Kun tarkastellaan opettamiseen ja oppimiseen liittyvää kirjallisuutta, voidaan huomata, että iso osa kirjallisuudesta käsittelee oppijan motivaatiota. Kiinnostus motivaatioon ja motivoitumiseen on lisäksi kasvanut viimeisten vuosikymmenten aikana ja yhä enemmän tietoa löytyy erilaisilla oppimiskäsityksillä toteutettujen ohjaustapahtumien vaikutuksista ohjattavan motivaation. Huolimatta siitä, että behavioristinen opetus on ollut, ja monissa tilanteissa vieläkin on, suorastaan avainasemassa käytännön opetuksessa, monet käytännön tutkimukset ovat osoittaneet, että behavioristiset opetusmenetelmät eivät ole motivoineet ohjattavia. Yksilöllisyyden, oman ajattelun sekä sosiaalisen ympäristön huomioivat opetustavat ja metodit puolestaan ovat olleet hyvin oleellisia ohjattavan motivoitumisen ja motivaation säilymisen kannalta. Kuitenkin myöskin behaviorismista löytyy lukuisasti hyviä opetusmetodeja ja me- netelmiä, jotka ovat aivan oleellisia oppijan oppimisen kannalta. Kyse on siitä millä tavalla ohjaaja toteuttaa opetuksen. Myöskin behavioristisissa opetusmenetelmissä opetus voidaan toteuttaa niin, että oppija motivoituu tai vastaavasti ei motivoidu aiheesta. Vaikka nykyinen tietoisuus ihmisen oppimisesta on muuttunut radikaalisti viimeisten vuosikymmenten aikana valitettavan usein tiedot uusista oppimiskäsityksistä eivät ole siirtyneet käytäntöön. Erityisesti käytännön juniorivalmennuksessa monesti kentällä näkee vielä valmentajan toimintatapoja, jotka perustuvat vanhaan behavioristiseen ohjaustapaan. Kaikkia valmennettavia ohjataan samalla tavalla ja paljon toistoja teetättämällä oletetaan, että kaikenkokoiset ja tasoiset ohjattavat oppivat taidot samalla tavalla. Tämä johtuu pitkälti siitä, että valmentajilla ei ole ollut mahdollisuutta osallistua koulutuksiin, joissa uusia oppimiskäsityksiä olisi käyty läpi konkreettisesti. Yleisurheilussa vallalla oleva opetusmateriaali on lisäksi keskittynyt tekniikan opettamiseen, eikä niinkään opetustapahtuman laatuun, niin että oppijan motivaatio säilyisi toiminnan kuluessa. On hyvä asia, että yleisurheilun ohjaamisesta löytyy paljon tekniikkaoppaita ja tietoa siitä, millä tavalla erilaisia harjoitteita tulisi toteuttaa ja miten niissä pitäisi edetä. Kuitenkin jos junioriyleisurheilijoita ohjaavilla valmentajilla ei ole ollut mahdollisuutta osallistua esimerkiksi kursseille, joissa käydään läpi opettamiseen ja pedagogiikkaan liittyviä asioita, saattaa pelkästään tekniikkapainotteisiin menetelmiin perustuva opetus helposti muodostua kohti behavioristisia menetelmiä. Tämä ei kuitenkaan tue nuorten harrastusmotivaatiota, koska juniorit ovat eri tasoisia ja kehitysvaiheeltaan eri vaiheissa. Nuoret valmennettavat eivät välttämättä edes ymmärrä kaikkia tekniikan hienouksia, joita valmentaja heille yrittää opettaa. Liikuntapedagogiikan ja liikuntapsykologian kirjallisuudessa on viime aikoina puhuttu paljon motivaatioilmaston käsitteestä. On yritetty tutkimuksen avulla löytää tekijöitä, jotka ovat ratkaisevassa asemassa oppijan optimaalisen oppimisen sekä motivoitumisen kannalta. Motivaatioilmasto teorian mukaan toiminnan motivaatioilmasto voidaan jakaa joko tehtävä- tai kilpailusuuntautuneisuuteen. Kun on kyse tehtäväsuuntautuneisuudesta, toiminnassa keskitytään omaan kehittymiseen sekä yrittämiseen. Kilpailuilmastosta on kyse kun huomio on suoritusten vertaamisesta toisten toiminnassa mukana olevien suoritukseen. Kilpailusuuntautuneen motivaatioilmaston piirteet heijastavat behavioristista oppimiskäsitystä. Tällöin oppimisen ajatellaan olevan ulkoapäin ohjattua ja valmentaja pitää tiukan kurin ja kontrollin toiminnassa. Suoritusaika on myöskin rajattua, eli kaikilla ryhmän jäsenillä ei ole mahdollisuutta edetä oman taitotasonsa mukaan. Lisäksi lopputulokseen keskittyminen yhdistää behavioristista oppimiskäsitystä sekä kilpailusuuntautunutta motivaatioilmastoa. Behavioristisella tavalla ohjatussa harjoituksessa toimitaan tulee monesti mukaan kilpailullisia elementtejä, koska behaviorismissa ollaan kiinnostuneita ulospäin näkyvästä käyttäytymisestä ja valmentaja saattaa monesti tarkastella työnsä tuloksia kilpailuttamalla valmennettavia erilaisissa harjoitteissa. Tehtäväsuuntautuneen motivaatioilmaston ulottuvuuksia tarkasteltaessa huomataan, että nykyisin suosiossa olevilla oppimiskäsityksillä, niin kognitiivisella kuin konstruktiivisellakin oppimiskäsityksellä on hyvin paljon erilaisia piirteitä. Valmennettavia käsitellään yksilöinä ja yrittämistä arvostetaan. Ei ole merkitystä kuka voittaa tai on paras, koska ainoastaan oma yrittäminen ja kehittyminen ratkaisee. Valmentaja antaa valmennettaville mahdollisuuden osallistua päätöksentekoprosesseihin, jotka koskevat toimintaa. Tällöin valmennettavat kokevat, että myös heidän ääntään kuunnellaan ja sitä kautta heidän motivaationsa toimintaa kohtaan paranee. Lisäksi tehtäväilmastossa arvostetaan ryhmän kiinteyttä sekä yhteistyötä toisten ryhmäläisten kanssa, jotka tekijät myöskin kuvainnollistavat uusia oppimiskäsityksiä. Monet liikunnan ja urheilun alueella tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että tehtäväsuuntautunut motivaatioilmasto on ollut oppijan motivaation kannalta suosiollinen. Tehtäväilmaston on todettu olevan yhteyksissä esimerkiksi toiminnassa pysymiseen sekä sisäisen motivaation syntymistä. Lisäksi tehtäväsuuntautunut ilmasto on ollut yhteyksissä mm. kyvykkyyden kokemusten paranemiseen, viihtymiseen, osallistumishalukkuuteen, yrittämiseen, tehokkaiden oppimisstrategioiden omaksumiseen, sääntöjen kunnioittamiseen sekä alentuneisiin suorituspaineisiin. Kilpailuilmaston puolestaan on todettu vaikuttavan negatiivisesti oppijan motivaatioon ja aiheuttavan muun muassa toiminnan jättämistä sekä ulkoisten motivaatiotekijöiden kasvamista. Lisäksi kilpailuilmaston on todettu olevan yhteyksissä ahdistuneisuuden kokemuksiin, vähentyneeseen mielenkiintoon sekä yrittämiseen sekä tehottomiin oppimisstrategioihin. Tehtäväsuuntautuneen motivaatioilmaston mukaan toteutettu valmennus sopii erinomaisesti myöskin Suomalaiseen juniori yleisurheiluvalmennukseen. Suomalaisessa yleisurheiluvalmennuksessa ei ole runsaudenpulaa osallistujista, eli jos halutaan sekä tukea lasten ja nuorten harrastusta että yrittää saada heidät pysymään mahdollisimman kauan harrastuksen parissa, olisi valmentajien hyvä miettiä omia ohjaus- ja valmennuskäytäntöjä tehtäväsuuntautuneen motivaatioilmaston kannalta. Monet lapset ja nuoret ovat kehitysvaiheeltaan huomattavasti omia ikätovereitaan jäljessä, eivätkä sen takia menestykään suhteessa toisiin. Tällaiset urheilijan alut kuitenkin kehittyvät myöhemmin ja heidän kehityksessään saattaa tapahtua hyvinkin iso harppaus jossakin ikävaiheessa. Tällöin aikaisemmin pienet ja heikot lapset saattavat jopa ohittaa aikaisemmin isojen ja vahvojen lasten kehityksen ja suorituskyvyn. Jos kuitenkin valmentaja aina pienimmistä junioreista lähtien keskittyy ainoastaan parhaisiin ja menestyvimpiin urheilijoihin, on varmaa, että heikoimmat lapset eivät koe toimintaa motivoivaksi. Tällöin heidän motivaationsa yleisurheiluvalmennusta kohtaan saattaa hävitä ja he saattavat jättää toiminnan kokonaan. Tämä asia ei varmastikaan tue toivomusta, että mahdollisimman paljon nuoria yleisurheilijanalkuja saataisiin toimintaan mukaan. Tehtäväsuuntautuneessa ilmastossa puolestaan myöskin lapsena heikot urheilijat saadaan pysymään toiminnassa mukana. Tällaisista lapsista saattaa kehittyä tulevaisuudessa uusia mestareita, vaikka he eivät lapsena ja nuorena menestyisikään suhteessa toisiin. Vaikka tehtäväsuuntautuneet opetusmenetelmät saattavat valmentajasta kuulostaa utopistisilta eivätkä kovinkaan epäloogisilta, ne eivät poissulje vanhaa opetusmallia, jossa keskitytään tekniikan opettamiseen. Kyse onkin siitä, että myös tekniikkaa voi opettaa lukuisilla eri tavoilla, niin tehtävä- kuin kilpailusuuntautuneestikin. Jos valmentaja analysoi itse omaa toimintaansa harjoitustilanteissa ja yrittää etsiä sieltä tehtävä- ja kilpailusuuntautuneita elementtejä tarjoaa tämä ns. itsereflektio valmentajalle mahdollisuuden alkaa kehitellä omia valmennusmenetelmiä kohti tehtäväsuuntautuneisuutta. Toiminnassa voi olla kilpailullisuutta sekä erilaisia kisailuja mukana, kunhan myöskin tehtäväsuuntautuneisuutta korostetaan riittävästi. Valmentajan ei siis kannata alkaa karsimaan kisailuja harjoituksista ja toiminnasta pois vaan valmentajan olisi hyvä miettiä, sisältääkö hänen valmennustapansa riittävästi tehtäväsuuntautuneita elementtejä. Artikkelin lähdemateriaalin luettelo saatavissa toimituksesta