YHTEISÖLLINEN HOITO PIENTEN LASTEN VASTAANOTTO- YKSIKÖISSÄ

Transkriptio

1 YHTEISÖLLINEN HOITO PIENTEN LASTEN VASTAANOTTO- YKSIKÖISSÄ Laura Alho Opinnäytetyö, kevät 2008 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä, Helsinki Sosiaalialan koulutusohjelma Diakonisen sosiaalityön suuntautumisvaihtoehto Sosionomi (AMK) + diakoni

2 TIIVISTELMÄ Alho, Laura. Yhteisöllinen hoito pienten lasten vastaanottoyksiköissä. Helsinki, kevät 2008, 85 s., 8 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä Helsinki. Sosiaalialan koulutusohjelma, diakonisen sosiaalityön suuntautumisvaihtoehto, sosionomi (AMK) + diakonin virkakelpoisuus. Opinnäytetyö liittyy Helsingin Diakonissalaitoksen (HDL) pienten lasten vastaanottotoiminnan kehittämishankkeeseen. Opinnäytetyön tavoitteena on tutkia, miten yhteisöllistä hoitoa toteutetaan HDL:n pienten lasten vastaanottoyksiköissä. Tavoitteena on lisäksi esittää kehittämisehdotuksia siitä, miten yhteisöllisen hoidon toteutumista voitaisiin edesauttaa yksiköiden arjessa. Lisäksi asiaa on käsitelty myös diakonisesta näkökulmasta sekä HDL:n taustalla olevien arvojen että diakonin virkakelpoisuuteen johtavan tutkinnon takia. Tutkimuksen teoriaosuudessa on esitelty lastensuojelulakia ja sijaishuoltoa sekä määritelty yhteisölliseen hoitoon liittyvät yhteisöhoidon ja yhteisökasvatuksen käsitteet ja niiden suhde lastensuojelun sijaishuoltoon. Nämä käsitteet luovat pohjan yhteisöllisen hoidon käsitteelle. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen tutkimus. Tutkimusaineisto on kerätty kolmea eri aineistonkeruumenetelmää käyttäen: kyselylomakkeilla, haastatteluilla ja havainnoimalla. Kyselylomakkeet jaettiin yksiköiden työntekijöille, joiden joukosta valittiin kaksi haastateltavaa. Havainnointi oli osallistuvaa havainnointia ja se toteutui vastaanottoyksikössä suoritetun kahden kuukauden mittaisen harjoittelujakson aikana. Aineisto on analysoitu aineistolähtöistä sisällönanalyysia käyttäen. Aineisto luokiteltiin samaa tarkoittavien vastausten mukaan alaluokkiin ja edelleen yläluokkiin ja pääluokkiin. Pääluokkia syntyi kolme: yhteisöllisen hoidon sisällön määrittely, yhteisöllisen hoidon toteuttaminen osastolla ja yhteisöllisen hoidon kehittämishaasteet. Tuloksissa selvisi, että yhteisöllisen hoidon käsite on työntekijöille epäselvä. Pääpiirteiksi yhteisölliseen hoitoon liitettiin yhteisvastuullinen hoitaminen, työn suunnittelu ja arviointi ja henkilökunnan yhteisöllisyys. Tuloksista ilmeni myös, että yhteisöllisen hoidon toteuttaminen yksiköiden arjessa ei vastannut sitä, millaiseksi työntekijät yhteisöllisen hoidon määrittelivät. Kehittämisehdotukset syntyivät yhteisöllisen hoidon toteuttamisen haasteista, ja ne koskevat säännöllisten henkilökuntakokousten järjestämistä, työn kuormittavuuden vähentämistä, työntekijöiden pysyvyyttä, lasten yhteisöllistämistä ja yhteisöä vahvistavia toimenpiteitä. Asiasanat: diakonia, lastensuojelu, kehittäminen, kvalitatiivinen tutkimus, sijaishuolto, yhteisöt, vastaanottokodit

3 ABSTRACT Alho, Laura. Young Children s Community-based Care in Reception Units. 85 p., 8 appendices. Language: Finnish. Helsinki, Spring Diaconia University of Applied Sciences. Degree Programme in Social Services, Option in Diaconal Social Work. Degree: Bachelor of Social Services This thesis is part of a development project in the two young children s reception units of Helsinki Deaconess Institute. The aim of this study was to find out how the community-based care model is put into practice in the units, and how it could be developed. The focus of the study was the opinions and experiences of the staff working in the reception units. Additionally, the subject of the study has been considered from the diaconal point of view. The study examined the concepts relating to child protection and foster care. The concepts of community-based care and upbringing were also defined to form a basis for defining the content of community-based care in Helsinki Deaconess Institute s reception units. This study was done with qualitative methods: a questionnaire, thematic interviews and participatory observation. The entire staff, 23 employees, in both of the reception units completed the questionnaire and two selected members of the staff in one of the reception units were interviewed. Participatory observation was carried out during a two-month practice placement in one of the units. The material was analysed by using content analysis. The material was grouped in three main categories: defining the content on community-based care, community-based care in practice and challenges in developing community-based care. Results showed that the concept of community-based care was unclear for the staff. The staff considered the main points connected to community-based care to be shared responsibility, work planning and analysis, and the communitymindedness of the staff. The results also indicated that in practice, the community-based care in the units was different from the theoretical ideas of community-based care the staff embraced. Proposals for the development of community-based care emerged from the results gained. These proposals include the organising of regular staff meetings; the reduction of the stress caused by work; low turnover among the staff and strengthening the community spirit among the children in care, their parents and the staff of the units. Keywords: diaconia, child protection, development, community-based care, foster care, qualitative research

4 SISÄLLYS 1 JOHDANTO VASTAANOTTOKOTITOIMINNAN KEHITTÄMISHANKE Toimintaympäristö Vastaanottoyksiköiden toiminnan kuvaus Hankeen kuvaus LASTENSUOJELUN SIJAISHUOLTO Sijaishuoltoon sijoittaminen Avohuollon tukitoimena tehty sijoitus Kiireellinen sijoitus Huostaanotto Sijaishuollon järjestäminen Syyt lasten sijoituksiin Pienten lasten erityistarpeet sijaishuollossa Erityistarpeiden huomioiminen sijaishuollon arjessa Lastensuojelu ja etiikka YHTEISÖHOITO Yhteisöhoidon määritelmä Yhteisöhoidon historiaa Yhteisökasvatus Yhteisöhoito lastensuojelun sijaishuollossa YHTEISÖLLINEN HOITO Yhteisö Yhteisöllinen hoito henkilökunnan kannalta Yhteisöllinen kontrolli Yhteisöllinen hoito lasten kannalta Yhteisöllisen hoidon tavoitteet TUTKIMUKSEN TOTEUTUS Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimuskysymykset Kvalitatiivinen tutkimus Aineiston keruu Kyselylomake...32

5 6.3.2 Haastattelu Havainnointi Tutkimuksen aikataulu AINEISTON ANALYYSI Aineistolähtöinen analyysi Analyysimetodi TUTKIMUSTULOKSET Taustatiedot vastaajista Tulosten esittäminen Yhteisöllisen hoidon sisällön määritelmä Henkilökunnan yhteisöllisyys Yhteisöllisyyden edellytykset Sidosyhteisöt Yhteisöllisen hoidon toteuttaminen Käytännön toteuttaminen Yhteisöllisyyden vahvistaminen Yhteisöllisen hoidon kehittämishaasteet Haasteet yhteisöllisen hoidon toteuttamisessa Kehittäminen POHDINTA Tulosten tarkastelua Kehittämisehdotukset Säännölliset henkilökuntakokoukset Työn kuormittavuuden vähentäminen Henkilökunnan pysyvyys Lasten yhteisöllistäminen Muut yhteisöllisyyttä vahvistavat toimenpiteet Ehdotuksia jatkotutkimusten aiheiksi Tutkimuksen luotettavuuden arviointi Tutkimusetiikka Ammatillinen kasvu DIAKONIA JA TÄMÄN OPINNÄYTETYÖN AIHEPIIRI Diakonia ja lapsia ja perheitä tukeva työ Diakonia ja lastensuojelu...68

6 Pohdintaa diakonian ja lastensuojelun sijaishuollon yhteydestä Diakonia ja yhteisöllinen hoito...70 LÄHTEET...72 LIITTEET...77 Liite 1, Kyselylomake Liite 2, Saatekirje Liite 3, Suostumuslomake Liite 4, Teemahaastattelurunko Liite 5, Ote havainnointipäiväkirjasta Liite 6, Yhteisöllisen hoidon sisällön määrittely, analyysikaavio Liite 7, Yhteisöllisen hoidon toteuttaminen osastolla, analyysikaavio Liite 8, Yhteisöllisen hoidon kehittämishaasteet, analyysikaavio

7 1 JOHDANTO Tämä opinnäytetyö liittyy Helsingin Diakonissalaitoksen (HDL) pienten lasten vastaanottokotitoiminnan kehittämishankkeeseen. Huostaanottojen ja laitoshoitovuorokausien yhä lisääntyessä (Stakes 2007), on perustelua tarttua aiheeseen, joka kehittämishankkeenkin tavoitteena on: hoidon laatuun ja sen parantamiseen. On tärkeää, että lapsille, joilla on jo takanaan vaikeita kokemuksia, pystytään huostaanoton jälkeen takaamaan heidän kehitystään tukeva ympäristö ja ilmapiiri. Arki laitoksessa urautuu helposti, ja silloin on hyvä pysähtyä miettimään toiminnan rakenteita ja laatua: miten lasten kasvua ja kehitystä voisi vielä tukea? Tämän opinnäytetyön aiheena on yhteisöllisen hoidon toteuttaminen pienten lasten vastaanottoyksiköissä. Yhteisöllinen hoito oli yksi kehittämishankkeen osa-alueista, ja tämän opinnäytetyön tavoitteena oli kartoittaa ja kuvata yhteisöllisen hoidon toteuttamista vastaanottoyksiköissä, sekä esittää kehittämisehdotuksia. Yhteisöllisen hoidon kehittäminen oli aineistoa kerättäessä vastaanottoyksiköissä vielä alkuvaiheessa. Tämä opinnäytetyö voi olla osaltaan apuna yhteisöllisen hoidon käsitteen sisällönmäärittelyssä. Opinnäytteen teoriaosuudessa on esitelty lastensuojelua määrittävä laki, lastensuojelun sijaishuoltoon liittyvää teoriaa sekä määritelty yhteisölliselle hoidolle pohjan luova teoreettinen viitekehys. Yhteisöllisen hoidon käsitteenmäärittelyssä on keskitytty yhteisöhoitoon liittyvään teoriaan, sillä se on lähin yhteisölliselle hoidolle sisältöä määrittelevä käsite. Käsitteet ovat kielellisesti hyvin samankaltaisia, jopa sekaannusta aiheuttavia, mutta opinnäytetyössä on pyritty tekemään selvä ero yhteisöhoidon ja yhteisöllisen hoidon välille, ja myös perustelemaan tämä ero. Yhteisöllisen hoidon toteutumista on tässä opinnäytetyössä tutkittu kyselomakkeiden, haastatteluiden ja havainnoinnin keinoin. Tulosten esittelyn jälkeen esitettyjen kehittämisehdotusten pohja on siis tutkimustuloksissa. Kehittämisehdotuksissa on haluttu huomioida sijaishuollon haastava arki, joka käytännössä voi

8 8 asettaa rajoituksia toiminnan kehittämiselle. Arjen haasteiden ei ole kuitenkaan haluttu liikaa ohjaavan kehittämisehdotuksia, vaan niissä on tuotu myös esille työntekijöiden kokemat vaikeudet työssään, ja kriittisesti arvioitu arjen sujumista. Päätökset arjen rakenteista kuuluvat muille. Tavoitteena sijaishuollon kehittämisessä ja lastensuojelussa yleisesti tulisi olla lapsen etu. Ajatus on ollut ohjaamassa myös tätä opinnäytetyöprosessia. Kehittämisehdotuksienkin perimmäinen tavoite on lapsen aseman ja edun parantaminen sijaishuollon arjessa.

9 9 2 VASTAANOTTOKOTITOIMINNAN KEHITTÄMISHANKE 2.1 Toimintaympäristö Pienten lasten vastaanottoyksiköt Nuppula ja Artturi ovat Helsingin Diakonissalaitoksen ylläpitämiä lastensuojelulaitoksia. Helsingin Diakonissalaitos on yksityinen säätiö, joka tarjoaa sosiaalipalveluja kolmannella sektorilla. Pienten lasten vastaanottoyksiköt on tarkoitettu 0 6 -vuotiaille lapsille ja niistä Nuppula sijaitsee Helsingissä Pitäjänmäellä ja Artturi Espoossa Pellaksessa. (Helsingin Diakonissalaitos 2007a.) Nuppula lopetti toimintansa vuoden 2007 lopussa, mutta koska tämä tutkimus koskee kumpaakin yksikköä, puhutaan jatkossakin vastaanottoyksiköistä monikkomuodossa. Vastaanottoyksiköissä hoidetaan lastensuojelulain nojalla sijoitettuja lapsia ja tarjotaan heille välitöntä turvaa ja hoitoa sekä nopeaa selvittelyapua perheen kriisitilanteeseen. Hoitopaikkoja on kahdeksan, mutta lapsia on välillä myös ylipaikoilla. Työntekijöitä molemmissa yksiköissä on yhdeksän. Sijoitus vastaanottokotiin on lyhytaikainen, keskimääräinen hoitoaika yksiköissä on ollut noin kuusi kuukautta, mutta välillä lapsi voi olla hoidossa vain muutaman päivän. Tyypillisesti lapset ovat esimerkiksi altistuneet päihteille sikiöaikana ja/tai heillä on jokin kehityshäiriö tai viive. Yksiköissä käytettäviä hoitomenetelmiä ovat terapeuttinen omahoitajuus, yhteisöllinen hoito, moniammatillinen hoitotiimi, perhetyö ja kuntouttava toiminnallisuus. (Helsingin Diakonissalaitos 2006; Helsingin Diakonissalaitos 2008a.) Pienten lasten vastaanottoyksiköt kuuluvat HDL:n organisaatiossa diakonian toimialaan, lapsi- ja perhetyöhön. Työn voi siis nähdä olevan diakonista, vaikka lastensuojelua ei diakoniatyöhön perinteisesti liitetäkään. Diakonian periaatteisiin kuuluu auttaminen siellä missä hätä on suurin ja avun tarjoaminen niille, joita ei muuten auteta (Kirkkojärjestys 4. luku 3 ). HDL:n kaikkea toimintaa ohjaavat kristillisistä lähtökohdista nousevat perusarvot: lähimmäisyys, uudistuminen sekä vastuu ihmisistä ja yhteiskunnasta. (Helsingin Diakonissalaitos 2007c.).

10 Vastaanottoyksiköiden toiminnan kuvaus Lapset tulevat vastaanottoyksiköihin lastensuojelun sosiaalityöntekijän kautta. Palvelun tilaajina ovat pääasiassa pääkaupunkiseudun kunnat, joiden kanssa Helsingin Diakonissalaitoksella on ostopalvelusopimus. (Huhtamäki 2007.) Lapsen tultua hoitoon hänelle valitaan omahoitaja, joka pääasiallisesti vastaa lapsen hoitoprosessiin liittyvistä asioista. Tavoitteena on myös luoda lapsen ja lapselle turvallista aikuista edustavan omahoitajan välille kiintymyssuhde, joka tuo lapselle häneltä puuttunutta turvaa. Hoidon alussa lapsen ja perheen tilanteesta tehdään myös alkuarvio, jonka tekemisestä vastaa yksikön moniammatillinen tiimi, johon kuuluvat yksikön vastaava, lapsen omahoitaja, psykologi, pedagogi, psykiatri ja perhetyöntekijä. Arvioinnin pohjalta laaditaan lapselle hoitoja kasvatussuunnitelma. (Huhtamäki 2007.) Hoito- ja kasvatussuunnitelma on osa perheelle laadittavaa hoitosuunnitelmaa. Hoitosuunnitelmaa päivitetään hoitojakson aikana kerran kuussa pidettävässä hoitoneuvottelussa. Hoitojakson tavoitteena on mahdollisimman tehokas ja monipuolinen perheen tilanteen arviointi. Arvioinnin tukena voidaan käyttää esimerkiksi vuorovaikutuksen tutkimista ja arviointia, psykologin tutkimuksia ja lastenpsykiatrin konsultaatiota. Arvioinnista tehdään yhteenveto lapsen asioista vastaavaa lastensuojelun sosiaalityöntekijää varten. Sosiaalityöntekijä päättää jatkotoimista, ja lasta ja perhettä tuetaan niiden toteutumisvaiheessa sovitusti. (Huhtamäki 2007.) 2.3 Hankeen kuvaus Helsingin Diakonissalaitoksen, HDL, pienten lasten vastaanottokotitoiminnan kehittämishanke toteutettiin vuosina Hankkeen taustalla oli organisaatiomuutoksia HDL:n lapsi- ja perhetyönsektorin sisällä, minkä seurauksena pienten lasten vastaanottoyksiköihin saatiin kehittämishankeen vaatimia lisäresursseja ja osaamista. Pienten lasten vastaanottoyksiköt kuuluvat lapsi- ja

11 11 perhetyönsektorilla perhetyön vastuualueeseen ja sektori kustansi kehittämishankeen itse. (Helsingin Diakonissalaitos 2008a.) Pienten lasten vastaanottokotitoiminnan kehittämishankkeen tavoitteina olivat huomion kiinnittäminen asiakkaan asemaan sekä palvelujen laatuun ja sujuvuuteen panostaminen. Keskeisinä painopisteinä hankkeessa olivat lasten hoito- ja kasvatussuunnitelmien kehittäminen ja toteutumisen vahvistaminen, perheiden kanssa tehtävän työn tutkiminen ja kehittäminen sekä nykyisten hoitokäytäntöjen arviointi suhteessa alan uusimpaan tietoon. Tärkeinä näkökulmina kehityshankkeeseen ryhtymisessä pidettiin niin perhe-, palvelunostaja- kuin henkilöstönäkökulmaakin. (Helsingin Diakonissalaitos 2006.) Konkreettisia kehitysalueita olivat moniammatillisen hoitotiimiin toiminta, hoidon dokumentaatio ja arviointi, kuntouttavan toiminnallisen hoidon toteutus, terapeuttinen omahoitajuus, yhteisöllinen hoito sekä perhetyö (Helsingin Diakonissalaitos 2006). Tämän opinnäytetyö keskittyy kehittämishankkeen osa-alueista yhteisölliseen hoitoon. Opinnäytetyö toimii kartoituksena yhteisöllisen hoidon toteuttamisesta vastaanottoyksiköissä tällä hetkellä. Opinnäytetyö ja sitä varten kerätty aineisto voivat myös olla yksiköiden niin halutessa yhtenä välineenä yhteisöllisen hoidon kehittämisessä. Työelämätaho esitti toive, että opinnäytetyö sisältäisi nykyisten käytäntöjen arviointia ja kritiikkiä, ja että siinä löydettäisiin uutta näkökulmaa asiaan, ja tähän pyrittiin.

12 12 3 LASTENSUOJELUN SIJAISHUOLTO Lastensuojelun sijaishuoltoa ohjaa lastensuojelulaki. Lain mukaan lapsella on oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun. Laissa myös määritellään lastensuojelun tavoitteet seuraavasti: Lastensuojelun on edistettävä lapsen suotuisaa kehitystä ja hyvinvointia. Lastensuojelun on tuettava vanhempia, huoltajia ja muita lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavia henkilöitä lapsen kasvatuksessa ja huolenpidossa. Lastensuojelun on pyrittävä ehkäisemään lapsen ja perheen ongelmia sekä puuttumaan riittävän varhain havaittuihin ongelmiin. Lastensuojelun tarvetta arvioitaessa ja lastensuojelua toteutettaessa on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. (Lastensuojelulaki 2007/417 4.) Lastensuojelulaki uudistettiin vuonna 2007 ja uusi laki astui voimaan vuoden 2008 alusta. Uuden lain tarkoituksena on lapsen oikeuksien parempi turvaaminen ja lapsen edun huomioon ottaminen lastensuojelua toteutettaessa. Lapsen ja vanhempien oikeusturvan parantaminen sekä moniammatillisen yhteistyön edistäminen on myös ollut tavoitteena. (Mahkonen 2007, 31.) Lastensuojelulain mukaan ensisijaisia keinoja lapsen ja perheen auttamiseksi ovat avohuollon tukitoimet, joihin tulee ryhtyä jos lapsen kasvuolosuhteet vaarantavat lapsen terveyden tai kehityksen tai jos lapsi omalla käytöksellään vaarantaa oman terveytensä tai kehityksensä. Tukitoimenpiteitä voivat olla esimerkiksi taloudellinen tuki, perhetyö tai tukiperhe. Joskus avohuollon tukitoimenpiteenä voi olla lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle sijaishuoltoon, jota selvitetään jäljempänä. (Lastensuojelulaki 2007/ ) 3.1 Sijaishuoltoon sijoittaminen Lapsen voidaan sijoittaa lastensuojelun sijaishuoltoon useamman eri lakipykälän mukaan. Pykälät määrittelevät sijoituksen enimmäispituutta, ja perusteet sijoitukseen ovat erilaisia eri pykälien kohdalla. Päätöksen sijaishuoltoon sijoit-

13 13 tamisesta tekee sosiaalityöntekijä, ja tahdonvastaisissa huostaanotoissa hallinto-oikeus. (Lastensuojelulaki 2007/417 37, 38, 40.) Avohuollon tukitoimena tehty sijoitus Avohuollon tukitoimena tehty sijoitus eroaa muista sijoituksista siten, että silloin lasta ei ole huostaanotettu. Lapsi voidaan sijoittaa yhdessä perheensä kanssa tai tarvittaessa yksin. Jos lapsi sijoitetaan sijaishuoltoon yksin, sen täytyy tapahtua huoltajan suostumuksella tai yli 12-vuotiaiden lasten kohdalla lapsen omalla suostumuksella. Perusteena sijoitukselle tulee olla, että se on tarpeellista lapsen tuen tarpeen arvioinnin tai lapsen kuntouttamisen kannalta tai että lapsen hoitoa ei voida muuten järjestää huoltajan sairauden tai vastaavan syyn takia. Sijoituksen kesto tulee määrittää sijoitusta valmisteltaessa, ja sitä on tarkasteltava vähintään kolmen kuukauden välein, jos lapsi on yksin sijoitettu. Mahdollinen huostaanoton tarve on myös arvioitava tällöin. (Lastensuojelulaki 2007/ ) Kiireellinen sijoitus Lapsi voidaan sijoittaa sijaishuoltoon kiireellisesti tilanteessa, jossa lapsi on huostaanoton kriteerien mukaisessa välittömässä vaarassa tai muuten kiireellisen sijoituksen tarpeessa. Ennen kiireellisen sijoituksen toteuttamista on selvitettävä lapsen ja huoltajan mielipide asiasta, jos mahdollista. Sijoittaa voidaan kuitenkin ilman mielipiteiden selvittämistä, jos selvittäminen viivästyttäisi sijoituksen toteuttamista ja aiheuttaa lapselle vaaraa. Kiireellinen sijoitus on voimassa 30 päivää, jonka aikana sosiaalityöntekijän täytyy tehdä huostaanottopäätös sijoituksen jatkamiseksi. Jos lapsen huoltaja ja yli 12-vuotias lapsi suostuvat sijoituksen jatkamiseen, aikaa huostaanottopäätökselle tai sen valmistelulle hallinto-oikeutta varten on tässä tapauksessa 45 päivää. Jos huoltaja tai yli 12-vuotias lapsi ei suostu huostaanottoon, eli se on tahdonvastainen, asia viedään hallinto-oikeuden päätettäväksi. (Lastensuojelulaki 2007/417 38, 39.)

14 Huostaanotto Huostaanotto on näkyvä interventio lapsen ja perheen elämään, eikä sitä koskaan tehdä kevein perustein (Pösö 2004, 202). Huostaanotossa puututaan lapsen ja perheen itsemääräämisoikeuteen, ja sen takia laki määrittelee huostaanoton edellytykselle kriteerit, joiden on täytyttävä, jotta huostaanotto voidaan toimeenpanna. Toisaalta: kun nämä kriteerit täyttyvät lapsi on huostaan otettava. (Taskinen 1999, 3.) Huostaanotolle asetettujen ehtojen mukaan kodin olosuhteiden tai lapsen oman käyttäytymisen täytyy uhata vakavasti vaarantaa lapsen kehityksen, avohuollon tukitoimet eivät ole olleet mahdollisia tai riittäviä sekä jos sijaishuollon katsotaan olevan lapsen edun mukaista. Huostaanotto velvoittaa sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen järjestämään lapselle paikan sijaishuollosta. (Lastensuojelulaki 2007/ ) Huostaanottoa valmistelee lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä yhdessä toisen lastensuojeluntyöntekijän kanssa. Valmistelussa on selvitettävä lapsen mielipide, jos se on lapsen ikään nähden suinkin mahdollista. Lapsen huoltajaa on myös kuultava, jollei sille ole laissa määriteltyjä perusteltavia esteitä. Päätöksen huostaanotosta tekee johtava sosiaalityöntekijä, tai hallinto-oikeus tahdonvastaisissa tapauksissa. (Lastensuojelulaki 2007/ ) 3.2 Sijaishuollon järjestäminen Lapsen sijaishuolto voidaan järjestää monin eri tavoin. Mahdollisia sijaishuollon muotoja ovat perhehoito sijaisperheessä tai laitoshoito. Näiden väliin jäävät ammatilliset perhekodit, jotka eivät varsinaisesti ole laitoshoitoa, mutta joissa on sijoitettuna yhtä aikaa useampi kuin yksi lapsi tai sisarukset kerrallaan. Lastensuojelulaitoksia ovat esimerkiksi vastaanottokodit, lastenkodit ja koulukodit. (Pösö 2004, 206.) Laki määrittää lastensuojeluntyöntekijöitä huomioimaan sijaishuoltopaikan valinnassa huostaanoton perusteet sekä lapsen tarpeet. Yh-

15 15 teydenpidon onnistumista läheisiin ja hoidon jatkuvuutta tulee myös arvioida. (Lastensuojelulaki 2007/ ) Kun lapsi sijoitetaan sijaishuoltoon, siirtyy oikeus päättää lapsen kasvatuksesta ja hoidosta lastensuojeluntyöntekijöille. Lastensuojelulaitoksiin sijoitettujen lasten kohdalla tätä oikeutta käyttävät käytännössä siis laitoksen hoito- ja kasvatushenkilökunta. Lapsen huoltajuus säilyy edelleen vanhemmalla, tai sillä henkilöllä kenelle se on osoitettu. Laki velvoittaa lastensuojeluntyöntekijät tekemään yhteistyötä lapsen huoltajien kanssa lapseen liittyvissä asioissa. (Lastensuojelulaki 2007/ ) 3.3 Syyt lasten sijoituksiin Yleisimmät syyt lasten sijoittamiseen kodin ulkopuolelle ovat vanhempiin ja heidän ongelmiinsa liittyviä, ja näin on liki poikkeuksetta pienten lasten kohdalla aina. Nuoren sijoittamiseen voi johtaa myös nuoren oma, itselleen vahingollinen käytös, mutta tämänkin taustalla on usein vanhempiin liittyviä seikkoja. Harvoissa tapauksissa sijoittamisen tarpeen voi aiheuttaa esimerkiksi vanhempien kuolema tai pitkäaikainen sairaus, jos lähipiiristä ei löydy lapselle sijoituspaikkaa. (Helsingin kaupunki 2007, ) Suurimmaksi osaksi lapsen sijoittamisen tarpeen aiheuttaa siis vanhemman kyvyttömyys huolehtia lapsesta omien ongelmiensa takia. Ongelmat liittyvät hyvin usein päihteisiin ja/tai mielenterveyteen sekä tätä kautta myös taloudellisiin vaikeuksiin. Pienten lasten kohdalla etenkin äidin masennuksesta ja voimien loppumisesta aiheutuvat sijoitukset ovat tyypillisiä. Monesti on kuitenkin vaikea sanoa, mikä perheen varsinainen ongelma on, sillä lastensuojeluperheissä ongelmat ovat usein kytkeytyneet toisiinsa, ja niiden juuret juontavat pitkälle. (Bardy 2001, ) Vuonna 2006 kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia oli Suomessa yhteensä Määrä kasvoi edellisestä vuodesta 312 lapsella, ja sijoitettujen määrä on ollut kasvussa jatkuvasti viimeisten vuosien aikana, kasvaen n. 2 5 % vuosi-

16 16 vauhtia. Suurin osa sijoitetuista oli sijoitettuna laitoshuoltoon. Viime vuonna kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten osuus ikäryhmästä oli 1,2 %. Pieniä lapsia, eli 0 6 -vuotiaita, oli huostaanotettuina 1912 lasta, eli noin 0,4 % ikäryhmästä. Helsingin kaupungin tilastojen mukaan 0 3 -vuotiaiden huostaanotot ovat lisääntyneet valtavasti 2000-luvulla: vuonna 2006 Helsingissä pikkulapsi-ikäisiä oli huostassa 84 % enemmän kuin vuonna (Stakes 2007; Helsingin kaupunki 2007, 62.) HDL:n vastaanottokodeissa hoidettiin vuonna 2007 yhteensä 40 lasta, Nuppulassa 19 ja Artturissa 21. (Helsingin Diakonissalaitos 2008b). 3.4 Pienten lasten erityistarpeet sijaishuollossa Jokaisella lastensuojelun sijaishuollossa olevalla lapsella on takanaan epäsuotuiset kasvuolosuhteet, ja moni lapsista on traumatisoitunut. Jokaisella ikävaiheella on omat tehtävänsä ja haasteensa, ja erityisesti pienten lasten kohdalla nämä tehtävät ovat vahvasti myöhempään kehitykseen vaikuttavia. Sen takia sijaishuollossa olisi välttämätöntä huomioida ja vastata mahdollisimman hyvin pienten lasten tarpeisiin, jotta voitaisiin luoda turvallinen kasvupohja aikaisempien kokemusten päälle. (Kalland 2001, 204; Sinkkonen 2001, ) Yksi keskeisimmistä ja perustavanlaatuisimmista termeistä pienten lasten erityistarpeista puhuttaessa on kiintymyssuhde. Termin on kehittänyt psykiatri John Bowlby, ja hän kuvasi kiintymyssuhdeteoriallaan suhdetta, joka muodostuu lapsen ja hänen hoitajansa välille. Keskeistä on, minkälaiseksi tämä suhde muodostuu. Bowlby erotti pääosin kolme erilaista kiintymyssuhdetta: turvallinen, välttelevä ja ristiriitainen. Lisäksi voidaan vielä puhua kokonaan kiinnittymättömistä lapsista. (Hautamäki 2001, 20 24; Kalland 2004, ) Siihen, minkälaiseksi kiintymyssuhde muodostuu, vaikuttaa se, kuinka hoitaja, yleisimmin siis äiti, vastaa vauvan ja lapsen tunnetiloihin. Pieni lapsi etsii hoitajastaan turvaa, ja jos hoitaja ei vastaa lapsen tarpeisiin (välttelevä suhde) tai vastaa ristiriitaisin keinoin (ristiriitainen suhde), ei lapsi saa hoitajaltaan turvallisuuden tunnetta. Turvallisesti kiinnittyneet lapset osaavat odottaa maailmalta ja muilta ihmisiltä hyvää, kun taas turvattomasti kiintyneille lapsille maailma näyt-

17 17 täytyy pahana ja ihmiset ovat epäluotettavia. Kiintymyssuhteen laatu vaikuttaa paljon myös siihen, millaisiksi muodostuvat lapsen myöhemmät ihmissuhteet, ja tämän takia sijaishuollossa on erityisen tärkeää pyrkiä luomaan kiintymyssuhdevaurioisille lapsille korjaavia kokemuksia. (Hautamäki 2001, 20 24; Holmberg 2003, 26; Kalland 2004, ) Lisäksi kiintymyssuhde vaikuttaa lapsen kognitiiviseen, emotionaaliseen ja sosiaaliseen kehitykseen, ja siihen kuinka lapsi suoriutuu kunkin ikätason asettamista kehitystehtävistä (Punamäki 2001, ). Haapasalon ja Revon (1998, 14 19) tekemässä katsauksessa sijoitettujen lasten hyvinvoinnista tehtyihin tutkimuksiin käy ilmi, että parhaiten näyttäisivät voivan ne lapset, jotka on sijoitettu varhaisessa vaiheessa pysyvään sijoituskotiin. Tämä tukee teoriaa kiintymyssuhteen merkityksestä lapsen myöhempään elämään, ja asettaa sijaishuollolle haasteen, miten taata pienelle lapselle yksi pysyvä kiintymyssuhde. (Sinkkonen 2001, ) Erityistarpeiden huomioiminen sijaishuollon arjessa Vaikka lasta ei sijoitettaisikaan heti pysyvään sijaiskotiin, ei tämän tarvitse merkitä kasvun ja kehityksen kannalta haitallista vaikutusta. Olennaista on se, minkälaista hoitoa lapsi sijaishuollossa saa, ja kuinka pysyvät ihmissuhteet hänelle pystytään tarjoamaan. (Haapasalo & Repo 1998, ) Pienelle lapselle tulisi tarjota yksi nimetty aikuinen, jonka myös lapsi pystyy nimeämään ensisijaiseksi hoitajakseen. (Rautio 2004, 61.) Lapselle tulisi saada kokemuksia, että aikuinen on häntä varten, aikuinen auttaa, ymmärtää, lohduttaa ja pitää huolta. Kun lapsi saa arjessa tällaisia kokemuksia aiempien turvattomien kokemusten rinnalle, on hänellä paremmat mahdollisuudet pystyä kääntämään lapsuuden vaikeat kokemukset myöhemmin voimavaraksi. (Holmberg 2003, 31.) Turvattomasti kiintyneiden lasten sosiaalisissa ja emotionaalissa taidoissa on myös usein puutteita (Punamäki 2001, 179), ja näiden taitojen harjoittelemiseen

18 18 tulisi sijaishuollossa kiinnittää huomiota. Tunteita voidaan käsitellä esimerkiksi satujen ja tarinoiden avulla, jotka voivat toimia keskustelunavaajina vaikeisiin kokemuksiin. Lapsi voi tällöin käsitellä tunteitaan turvallisesti, sillä satujen kautta tunteita voidaan käsitellä etäämmältä, ikään kuin satuhahmojen tunteina. Vaikeita kokemuksia voidaan lähestyä myös leikin ja erilaisten toiminnallisten tehtävien kautta. Musiikin, draaman ja kuvataiteen avulla lapsi voi kokeilla erilaisia rooleja, harjoitella tunteiden ilmaisua ja saada onnistumisen kokemuksia. (Holmberg 2003, 41.) Tärkeimpänä korjaavien kokemusten tuottamisessa sijaishuollossa on kuitenkin turvallista kiintymyssuhdetta vastaava arki. Turvallisesti kiintyneiden lasten tarpeisiin vastataan oikein ja ajoissa ja aikuiset auttavat lapsia käsittelemään tunteita. Lapsille luodaan säännöllinen päivärytmi, jotta heidän ei tarvitse arvailla mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. (Hautamäki 2001, ) Carterin (2003, ) mukaan säännöllisen päivärytmin merkitystä ei tule vähätellä, sillä esimerkiksi säännöllinen ruokailu edustaa lapselle paljon muutakin kuin vain ruokaa: se kertoo lapselle, että hän on huolenpidon arvoinen ja että hänestä halutaan huolehtia. Pesuhetket ja nukkumaanmeno ovat myös hetkiä, jolloin lapselle voidaan huolenpidolla tuottaa korjaavia kokemuksia. Lapselle on ensiarvoisen tärkeää pystyä luottamaan siihen, että aikuinen huolehtii ja haluaa huolehtia hänestä. 3.6 Lastensuojelu ja etiikka Helsingin Diakonissalaitoksen toimintaa on määritelty ohjaavaksi etiikka ja lähimmäisen rakkaus. HDL myös pyrkii tiedostamaan toimintansa vaikutukset ihmisiin, ja kantamaan vastuuta niistä. (Helsingin Diakonissalaitos 2007.) Tämän opinnäytetyön toimintaympäristönä ovat Helsingin Diakonissalaitoksen lastensuojeluyksiköt. Lastensuojelulla ja sen toimenpiteillä on suuri vaikutus ihmisten elämään, niin lasten kuin vanhempienkin. Esimerkiksi huostaanotto on näkyvä puuttuminen perheen tilanteeseen. (Peltonen 2004, 330.) Tämän vuoksi on perusteltua tarkastella lastensuojelun ja etiikan suhdetta, sillä nämä molemmat vaikuttavat keskeisesti tämän opinnäytetyön toimintaympäristössä.

19 19 Lastensuojelua määrittää lastensuojelulaki, jossa on määritelty lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön ja tasapainoiseen kehitykseen. Lain taustalla vaikuttaa YK:n Lapsen oikeuksien sopimus. Lakiteksti on kuitenkin yleispätevää ja suuntaa-antavaa, eikä sieltä löydy vastausta jokaiseen yksittäiseen tilanteeseen. Lakia soveltavat lastensuojelun työntekijät, ja heiltä vaaditaan myös eettistä pohdintaa ratkaisuja tehtäessä. Heidän tulee määritellä se, mikä on lapsen edun mukaista. (Lastensuojelulaki 2007/1, 3 ; Peltonen 2004, 330.) Kallandin (2004, 136) mukaan lapsen kannalta paras ratkaisu on saada kasvaa omassa kodissaan rakastavien ja huolehtivien vanhempien kanssa. Totuus kuitenkin on, että tämä on osassa perheistä mahdotonta. Sosiaalityöntekijän arvioitavaksi jää, kumpi on haitallisempaa lapsen kannalta: vanhemmistaan erottaminen vai kotiin jättäminen. Paineita sosiaalityöntekijälle eettisesti oikean päätöksen tekemiseen voivat luoda kunnan antamat ohjeet huostaanottojen vähentämisestä, jotka puhuvat kotiin jättämisen puolesta. Tapauksissa, missä lapsen huolenpito on lyöty selkeästi laimin, huostaanottopäätöksen tekeminen ei pitäisi olla vaikeaa, mutta on paljon tapauksia, jolloin sosiaalityöntekijän on vaikea tietää, mihin suutaan tilanne perheessä kehittyy. Uudesta lastensuojelulaista on löydettävissä tukea päätöksen tekemiseen, ja se korostaa avohuollon merkitystä ensisijaisena toimenpiteenä. Laki toisaalta myös edellyttää, että lastensuojelun resurssit on järjestetty sellaisiksi, että lastensuojelua voidaan laadukkaasti ja samalla myös eettisesti toteuttaa. (Lastensuojelulaki 2007/11 ; Kalland 2004, 137.) On hyvä muistaa, että puuttuminen lapsen tilanteeseen on samanaikaisesti välittämistä myös vanhemmista. Joskus puuttumisen täytyy olla raju, kuten huostaanotto toimenpiteenä on, ja se voi tarjota vanhemmille mahdollisuuden pysähtyä ja pohtia elämäänsä. (Peltonen 2004, )

20 20 4 YHTEISÖHOITO Vaikka tämän opinnäytetyön aihe on yhteisöllinen hoito, on välttämätöntä aluksi tarkastella myös yhteisöhoitoa, jotta voidaan ymmärtää, mistä yhteisöllisyydessä on kyse. Yhteisöllinen hoito ei nimittäin ole kirjallisuuden tuntema käsite, ja lähin termi on yhteishoito. Ennen kuin voidaan tarkastella yhteisölliseen hoitoon liittyviä seikkoja, on tarpeen ymmärtää sitä määritteleviä rinnakkaiskäsitteitä. 4.1 Yhteisöhoidon määritelmä Yhteisöhoidolla voidaan tarkoittaa kahta asiaa. Yhteisöhoidoksi voidaan kutsua toimintatapaa, jossa yksilöä hoidetaan siinä ympäristössä ja yhteisössä, johon hän kuuluu. Häntä ei siis siirretä vieraaseen ympäristöön, vaan hoidon tukena käytetään hyväksi sitä todellisuutta, niitä ihmisiä ja muistoja, jotka ovat yksilölle tärkeitä. Tällaista hoitoa on kuitenkin harvoin mahdollista toteuttaa, ja yhteisöhoito usein liitetäänkin ns. laitosympäristöön. Silloin tavoitteena ja periaatteena on se, että hoitoyhteisö korvaa yksilölle tutun yhteisön menetystä, ja pyrkii tuottamaa korjaavia kokemuksia. Hoitajat ja muut hoidettavat muodostavat yhteisön, jolla tulisi olla selkeitä sääntöjä ja päämääriä, jotka luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta ja turvallisuutta. Yhteisöhoito on siis koko yhteisön tietoista käyttämistä hoitoon liittyvien tavoitteiden saavuttamiseksi. Edellytyksenä tavoitteiden toteutumiselle on se, että tavoitteet kulkevat mukana jatkuvasti yhteisön toiminnassa. Kaiken, mitä yhteisössä tapahtuu, pitäisi palvella tavoitteita. Yhteisöhoitoa toteutetaan esimerkiksi monissa päihdehuoltolaitoksissa. (Anttinen & Ojanen 1984; Murto 1997, 13.) Perustava osa yhteisöhoitoa ovat yhteisökokoukset. Koko yhteisön tulisi olla läsnä näissä kokouksissa, ja niitä voi pitää jopa päivittäin, mutta vähintään viikoittain. Kennard (1998, 23 24) määrittelee yhteisökokousten tavoitteiksi tiedonvälityksen maksimoinnin, yhteenkuuluvuuden rakentamisen, avoimen päätöksenteon, palautteen antamisen ja vaikuttamismahdollisuuden yhteisöä häiritseviin tekijöihin.

21 21 Yhteisökokousten tavoitteena on myös pitää esillä yhteisön perustehtävää. Kokoukset ovat niin keskeinen osa yhteisöhoitoa, että mikäli säännöllisiä kokouksia ei pidetä, ei voida myöskään puhua yhteisöhoidosta. (Murto 1997, ) Yhteisöhoidon historiaa Yhteisöhoidon historia alkaa valistusajasta, joka oli monien inhimillisten uudistusten aikaa mielisairaanhoidossa. Eri puolilla Eurooppa otettiin esille mielisairaiden hoidossa käytetyt menetelmät epäinhimillisinä, ja perustettiin hoitolaitoksia, joissa potilaille tarjottiin mielekästä tekemistä ja ihmisarvoista kohtelua. Tulokset näin toimivissa hoitolaitoksissa olivat poikkeuksellisen hyviä, ja saivat huomiota. Esimerkiksi Englannissa vuonna 1792 perustettuun Yorkin retriittiin käytiin tutustumassa Yhdysvalloista asti. Vuonna 1845 Englannissa säädettiin laki, joka velvoitti jokaisen piirikunnan perustamaan samoja periaatteita noudattavan hoitolaitoksen. (Murto 1997a, ) Varsinaisen yhteisöllisen hoidon käsitteen kehittäjä oli Maxwell Jones, joka työskenteli maailmansotien jälkeen erilaisissa sairaaloissa, ja huomasi yhteisön terapeuttisen vaikutuksen. Jones kehitti terapeuttista yhteisöhoitoa koko uransa ajan erilaisissa hoitoyhteisöissä. (Murto 1997b, 8-9, Kennard 1998, 51.) Yksi ensimmäisistä yhteisöhoitoa toteuttavista laitoksista Suomessa lienee Sopimusvuori ry., jossa on vuodesta 1970 asti käytetty terapeuttista yhteisöhoitoa sosiaalipsykiatrisessa kuntoutushoidossa. Myöhemmin Sopimusvuori -säätiö on perustanut myös dementiahoitokoteja, joissa myös sovelletaan yhteisöhoidon periaatteita. (Sopimusvuori 2008.) Yhteisöhoidon ajatuksen levitessä maailmalla hoitoyhteisöjä perustettiin myös huumeiden käyttäjille sekä häiriintyneille lapsille. Lapsille perustetut hoitoyhteisöt ovat pohja myöhemmin kehittyneelle yhteisökasvatukselle. Yhteisökasvatuksen uranuurtajia Suomessa on ollut Jyväskylässä poikien oppilaskodin johta-

22 22 jana toiminut Kalevi Kaipio, jonka johdolla oppilaskodissa siirryttiin yhteisökasvatuksellisiin käytäntöihin. (Murto 1997a, 15, 190.) 4.2 Yhteisökasvatus Yhteisöhoidon yhteydessä puhutaan usein yhteisökasvatuksesta; termit ovat lähes toistensa synonyymeja, mutta eri hoitolaitoksissa ja eri kohderyhmien kanssa on totuttu käyttämään eri termejä. Eroa syntyy lähinnä siitä, minkä ikäisistä asiakkaista puhutaan. Yhteisökasvatuksessa kasvatus tulee selkeämmin esille, ja tätä sovelletaankin enemmän lasten ja nuorten kanssa, esimerkiksi päiväkodeissa tai nuorisokodeissa. Lähtökohta on sama kuin yhteisöhoidossa: kasvatettavat osallistuvat tasavertaisina kasvattajien kanssa päätöksentekoon, joka kannustaa kasvatettavia vastuullisuuteen, rehellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen. Ajatusmalli perustuu nimenomaan vastuun ja vapauden kulkemiseen käsi kädessä sekä tarkkoihin yhteisiin sääntöihin, joita yksilöt valvovat ja noudattavat yhdessä. (Kaipio 1999, 41.) Yhteisökasvatuksessa aikuisilla on kuitenkin vastuu yhteisön rakentamisesta ja sen toimivuudesta, ja he määrittelevät sen, mistä lapset voivat päättää ja mistä eivät. Yhteisökasvatus on siis nimensä mukaisesti kasvattamista yhteisöön ja yhteistyöhön, ja tämä kasvatus tapahtuu aina aikuisen johdolla ja ohjauksella. Tämä korostuu sitä enemmän mitä pienemmistä lapsista puhutaan. (Kaipio & Murto 1998, ) Yhteisökasvatukseen ei kuulu aikuisten alistuminen lasten tahtoon ja luopuminen kasvatusvastuusta. Aikuisten vastuulla on myös pitää kiinni johdonmukaisesti sovituista säännöistä, jotta luottamus yhteisöön ja turvalliseen ympäristöön syntyy. (Kaipio & Murto 1998, ) Sirpa Helenius (1982, ) on tehnyt tutkimuksen lastenkotitoiminnan kehittämisestä yhteisökasvatuksen periaatteiden pohjalta. Tutkimuksessa lastenkodin yhteisöllisyys on jaettu kehittämisprosessin vaiheen mukaan neljään eri tasoon. Ensimmäisellä tasolla ennen kehittämisen alkua henkilökunnan toimin-

23 23 taperiaatteet ovat epäselvät ja epäyhtenäiset. Työnjako työntekijöiden kesken on tarkkaa, ja johtajan rooli on keskeinen. Henkilökunta käy hyvin vähän yhteistä keskustelua, ja avoin kommunikaatio on vaikeaa. Aikuiset ovat laatineet säännöt, joita lasten tulee noudattaa. Henkilökunnalla on kuitenkin vaikeuksia etenkin isompien lasten kanssa toimimisessa. Seuraavalla tasolla kehittämisen alettua henkilökunta on tiedostanut toimintaperiaatteiden epäyhtenäisyyden ja alkanut pitää sitä ongelmana. Asiaa pyritään korjaamaan lisääntyvän keskustelun avulla. Työnjakoa pohditaan uudestaan, ja se ei ole enää niin tarkkarajaista. Puhutaan yhteisestä kasvatusvastuusta. Lapsia pyritään ottamaan mukaan laitoksen toimintaan, ja heidän mielipiteitään kysytään joskus. Lasten käyttäytymiselle asetetaan selkeät rajat. Kolmannella tasolla kehitys näkyy yhtenäisten toimintalinjojen kehittämisenä säännöllisissä kokouksissa. Keskustelu henkilökunnan kesken on runsasta, ja kaikki työntekijät ottavat vastuuta kasvatuksesta. Lapsiakin otetaan mukaan päätöksentekoon, ja keskustelua henkilökunnan ja lasten välillä on paljon. Ongelmat lasten kanssa ovat vähentyneet sääntöjen selkeytyessä. Viimeisellä tasolla henkilökunnan toimintaperiaatteet ovat selkeät ja yhtenäiset. Henkilökunnan yhteistyö toimii ja kaikilla on yhtä suuri vastuu. Kommunikaatio työntekijöiden välillä on avointa, ja keskustelua toimintatavoista ja niiden arviointia toteutetaan jatkuvasti. Lapset ovat ikätasonsa mukaisesti mukana toiminnassa ja suhteet työntekijöihin ovat hyvät. Lasten ja työntekijöiden kesken vallitsee hyvä yhteishenki. Heleniuksen kuvailemat tasot ovat yhteydessä Kaipion ja Murron (1988) kuvailemiin tasoihin, jotka syntyivät tutkittaessa Jyväskylän kaupungin oppilaskotiyhteisön kehittymistä. Näissä kehityksen kuvauksissa keskitytään kuitenkin lähinnä kasvatettavien yhteisön kehitykseen, kun Heleniuksen tutkimus kuvaa kehitystä myös henkilökunnan näkökulmasta. Toiminnan kuvauksista voidaan kuitenkin erottaa Anttilan (1980, 280) listaamia seikkoja, jotka vaikuttavat siihen, kuinka yhteisö toimii. Tällaisia seikkoja ovat esimerkiksi yhteisön koko, jäsenten

24 24 väliset suhteet, työnjako ja jäsenten vaihtuvuus. Näiden muuttuessa ja kehittyessä muuttuu myös yhteisön toiminta. 4.3 Yhteisöhoito lastensuojelun sijaishuollossa Yhteisöhoitoon liittyy aina yhteisön yhteinen tehtävä, jonka eteen tehdään työtä, usein tiedostamatta. Lastenkodissa tämä tehtävä on lasten kasvun ja kehityksen turvaaminen. Osastohoidolla pyritään luomaan lapselle korjaavia kokemuksia varhaislapsuuden kokemusten rinnalle. (Roine 1999, 45.) Aikuisten eli hoitohenkilökunnan rooli yhteisössä on olla mallina turvallisesta ja huolta pitävästä aikuisesta. Lasten tulee voida luottaa siihen, että kaikki yhteisön aikuiset ovat luotettavia ja huolehtivat heistä. Usein lastensuojelulaitoksissa on käytössä omahoitajamalli, jossa jokaisella lapsella on nimetty omahoitaja, mutta tämän lisäksi ei sovi unohtaa sitä, että aikuiset yhdessä kantavat lapsista kokonaisvastuun. (Roine 1999, ) Lasten rooli hoitoyhteisössä on myös merkittävä, vaikkakaan lapset eivät sitä itse tietoisesti käsittele. Lastensuojelulaitokseen sijoitetulla lapsella on usein vakavia puutteita sosiaalisessa kanssakäymisessä, ja lapsiyhteisö luo mahdollisuuden harjoitella näitä taitoja, kuten kuuntelua, keskustelua ja sopimista. Aikuiset tukevat lasten välistä vuorovaikutusta ja ystävyyssuhteiden syntymistä. Kun yhteisössä on vahva yhteenkuuluvuuden henki, lapsi saa kokemuksen siitä, että hän kuuluu tärkeänä osana johonkin. Turvallisessa yhteisössä lapsi voi myös ilmaista ja käsitellä tunteitaan, aikuisen häntä mahdollisesti siinä auttaessa. Näin kehittyy myös lapsen tietoisuus omasta itsestä. (Roine 1999, 47.) Lastensuojelulaitoksen yhteisöllisyydessä on otettava huomioon myös se, että lapsella todennäköisesti on myös toinen yhteisö, jonne hän kuuluu. Lapsi pitää siis lastenkodin yhteisöstä käsin yhteyttä tähän toiseen yhteisöön, ja myös tätä yhteisöllisyyttä pitäisi henkilökunnan tukea. Lastenkodin sisarusten lisäksi hänellä voi olla oikeita sisaruksia, osaston aikuisten rinnalla on myös sukulaisia, kummeja ja tuttavia. Parhaimmillaan lapsi kokee, että hänellä on monta paik-

25 25 kaa, joissa hänestä välitetään: lastenkodinyhteisön lisäksi myös muun maailman kontaktit. (Törrönen 1999, ) Lastenkotiin sijoitettujen lasten arki on usein saattanut kotona olla varsin kaoottista ja ennalta-arvaamatonta. Lastenkodissa päivällä on selkeä rytmi, joka luo turvallisuutta, ja koska kaikki osaston lapset elävät samaa rytmiä, se tuo myös yhteisöllisyyttä. Säännöt ja rajat lapsille ovat välttämättömiä, jotta yhteisö voisi hyvin. Yhteisöllisyyttä luovat myös aikuisten ja lasten yhteiset tavat ja perinteet, kuten juhlien vietto tai yhteinen iltasatuhetki. (Pajamäki 2006; Roine 1999, 50.) Yhteisöhoitoon kuuluu vahvasti myös avoin kommunikaatio. Tällaisen kulttuurin luomista voidaan edesauttaa esimerkiksi viikoittaisilla yhteisillä keskusteluhetkillä, joissa ovat läsnä kaikki lapset ja kulloinkin vuorossa olevat työntekijät. Niissä voidaan käsitellä lasten esille tuomia yhteisiä asioita tai esimerkiksi sopia uusista toimintakäytännöistä. (Roine 1999, 48.) Yhteisöhoidon mallissa keskusteluhetkiä, tai kokouksia, pidetään yleensä päivittäin, mutta lastensuojelulaitoksissa on huomioitava lasten ikätaso ja valmiudet keskusteluun ja yhdessä sopimiseen. Myös arjen asettamat vaatimukset ja aikataulut tulevat usein esteeksi yhteisöhoidon kirjaimelliselle toteuttamiselle.

26 26 5 YHTEISÖLLINEN HOITO Yhteisöllisen hoidon käsite on jossain määrin kompleksinen, koska sille ei ole olemassa mitään yleistä sisällönmäärittelyä, toisin kuten yhteisöhoidolle, joka on selkeä toimintamalli. Yhteisöllinen hoito on pikemminkin Helsingin Diakonissalaitoksen pienten lasten vastaanottokotitoiminnan kehittämishankkeeseen liittyvä termi. Kehittämishankkeessa yhteisöllisen hoidon käsitteen tulisi saada sisältöä, ja sisällön siirtyä vastaanottoyksiköiden käytäntöön. Siksi tämän opinnäytetyön tavoitteena on määrittää sitä, millaiseksi yhteisöllinen hoito tällä hetkellä yksiköissä käsitetään ja toisaalta sitä, miten sitä voisi vielä kehittää. Kehittämishankkeessa yhteisöllisen hoidon osalta lähtötilanne oli se, että työ yksiköissä oli hyvin omahoitajapainotteista. Työvuorossa ollessaan jokainen työntekijä hoiti omahoidettaviansa lähes itsenäisesti, ja työmäärä oli suuri. Työntekijät myös kokivat työn yksinäiseksi. Yhteisöllisellä hoidolla terminä haettiin kehittämishankkeessa ennen kaikkea työntekijöiden yhteisöllisyyttä hoitotyössä, joka ilmenisi esimerkiksi lasten yhteisvastuullisempana hoitamisena. (Helsingin Diakonissalaitos 2008b, 14 15, Palve 2008.) Tässä luvussa on määritelty yhteisöllisyyteen liittyviä käsitteitä, sekä edellytyksiä yhteisöllisyyden toteuttamiseen. Lähtökohtana ovat yhteisöhoitoon kuuluvat toimintamallit, mutta on tiedostettu, että ne eivät sellaisinaan ole sovellettavissa yhteisöllisen hoidon käsitteeseen. Edellytyksiä yhteisölliselle hoidolle on tässä tarkasteltu myös lasten kannalta uuden näkökulman saavuttamiseksi. 5.1 Yhteisö Yhteisöllisyydestä puhuttaessa puhutaan samalla myös yhteisöstä. Yhteisön käsite on laaja, sillä voidaan tarkoittaa vaikka kokonaista valtioita, mutta sosiaalisessa kontekstissa yhteisö voidaan rajata tiettyjen piirteiden kautta. Yhteisö on ensinnäkin tiettyyn alueeseen rajattavissa oleva joukko, joka on myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Olennaista on myös, että yhteisön jäse-

27 27 net tuntevat kuuluvansa yhteisöön. Ilman yhteenkuuluvuudentunnetta ei voi myöskään olla yhteisöllisyyttä. (Kaipio 2000, 11 12; Kyrönseppä & Rautiainen 1993; 88.) Yhteisöön kuuluminen on ihmiselle luontainen tarve, ja yhteisö on ihmiselle luontainen toimintaympäristö. Yhteisö mahdollistaa yksilölle sosiaalisen vuorovaikutuksen, ja siinä harjaantumisen. Näin myös lastensuojelulaitoksessa yhteisöllisyydelle on vahva tarve. Yhteisö tarjoa lapselle sosiaalisia taitoja kehittävän toimintaympäristön, ja toisaalta tuottaa olemassaolollaan korjaavia kokemuksia, ja edistää lapsen normaalia kehitystä. (Kyrönseppä & Rautiainen 1993; ) 5.2 Yhteisöllinen hoito henkilökunnan kannalta Yhteisöllisen hoidon toteuttaminen vaatii henkilökunnalta yhteisöllisyyttä. Kasvattajat yksilöinä eivät voi luoda lapsille yhteisöllistä ja turvallista ympäristöä, sillä se edellyttää johdonmukaisuutta, määrätietoisuutta ja varmuutta siitä mitä tehdään. Jotta edellä mainitut asiat voidaan saavuttaa, tarvitaan hoitohenkilökunnalta yhteisiä sopimuksia ja sitoutumista niihin. Tämä puolestaan edellyttää avointa kommunikaatiota ja mahdollisuuksia yhteisistä säännöistä sopimiseen. (Kaipio 2000, ) Terapeuttisista yhteisöistä puhuttaessa, joihin myös pätevät edellä kuvatut piirteet, korostetaan henkilökunnan kouluttamista kyseisen kaltaisen työtavan hallitsemiseksi. Epävarmuus työssä on esteenä sen onnistumiselle, ja toisaalta koulutuksen kautta työntekijät saavat myös mahdollisuuden analysoida omia työskentelytapojaan ja niiden toimivuutta yhteisön kannalta. (Collie 2003, ) Henkilökunnalle on myös luotava mahdollisuuksia toiminnan tarkasteluun: onko yhteisiä sääntöjä noudatettu ja onko asetettuihin tavoitteisiin päästy. Päätösten toteutumisen arviointia kutsutaan yhteisölliseksi kontrolliksi. (Kaipio 2000, ) Yhteisöllinen kontrolli Jotta yhteisiä sopimuksia toteutettaisiin myös arjessa, on todella tärkeää, että kaikki sopimukset avataan tarkoin ja niistä keskustellaan, miten kukin on sopi-

28 28 muksen ymmärtänyt. Voi olla, että työyhteisössä on syntynyt useita eri tulkintoja sopimuksen sisällöstä, ja tällöin käytäntö ei ole arjessa yhdenmukainen. Kun sopimukset ja käytännöt on avattu tarkoin, niiden toteutumista voidaan myös paremmin arvioida, kun kaikki työyhteisön jäsenet tietävät, mistä puhutaan. Sopimusten sisällöstä keskusteleminen edellyttää avointa ja sallivaa keskustelukulttuuria. Kaikkien tulisi voida tuoda vapaasti esille oma näkemyksensä ja ketään ei siitä syyllistetä. Ongelmista tulisi voida puhua, eikä niiden esiintuloa pitäisi pelätä. Sallivaan keskustelukulttuuriin liittyy myös erilaisten mielipiteiden arvostaminen. (Kaipio 2000, 108.) Kun toimintaa arvioidaan, voidaan huomata että joku henkilökunnasta ei olekaan noudattanut yhteisiä sopimuksia. Tällöin voidaan myös kyseenalaistaa sitoutuminen yhdessä sovittuihin sääntöihin. Samalla tulee kuitenkin keskustella, olisiko säännöissä jotain muuttamista tai kehittämistä. Työntekijäyhteisö joutuu palamaan samoihin asioihin useasti, ja kenties jatkuvasti hiomaan sääntöjään, mutta samalla kehittyy myös yhteisöllinen kontrolli sopimusten noudattamisesta. Yhteisöllisen kontrollin myötä työryhmässä kehittyvät myös yhteinen tulkinta ja todellisuuskäsitys, joka puolestaan helpottaa yhteisistä säännöistä sopimista. Yhteinen todellisuuskäsitys luo myös yhteistä arvopohjaa toiminnalle. Yhteinen arvopohja on henkilökunnan onnistuneen yhteisöllisyyden perusta. (Kaipio 2000, ) 5.3 Yhteisöllinen hoito lasten kannalta Helsingin Diakonissalaitoksen vastaanottokodit ovat tarkoitettu pienille lapsille, joka tarkoittaa pääasiallisesti alle 6-vuotiaita lapsia. On selvääkin, ettei näin pienten lasten kanssa voida suoraan käyttää yhteisöhoidon ja -kasvatuksen keinoja, kuten yhteisökokousta. Tämänkin takia tässä HDL:n kehittämishankkeessa ja tässä opinnäytetyössä täytyy puhua yhteisöllisestä hoidosta. Kaipio ja Murto korostavat teoksessaan Toimiva yhteisö (1988, 55 58), että lapsen ikä- ja kehitystaso on otettava aina huomioon, ja sovellettava toimintaa niiden mukaan. Esimerkiksi oikeudenmukaisuutta opeteltaessa, mikä liittyy vah-

29 29 vasti yhteisökasvatukseen, on huomioitava pienen lapsen kyky käsittää moraalisia kysymyksiä. Oikeustaju on vielä melko kehittymätöntä, joten on mahdotonta käsitellä yhteisiä sääntöjä aivan tasavertaisesti lasten kanssa. Aikuisen täytyy asettaa toiminnalle rajat. Rajoista ja säännöistä voidaan kuitenkin pientenkin lasten kanssa puhua, ja aikuinen voi selittää, miksi toimitaan tietyllä tavalla. Yhteisöhoidon periaatteet voivat siis toteutua esimerkiksi näin, ja tämän kautta vähitellen kasvattaa lasta ymmärtämään korkeampaa moraalista ajattelua sekä luoda hänelle yhteenkuuluvuuden ja turvallisuuden tunteita. Vastaanottokodissa tälle luo haasteita se, että lapset eivät asu paikassa pysyvästi, vaan ryhmä muuttuu lähes jatkuvasti toisten tullessa ja toisten lähtiessä. 5.4 Yhteisöllisen hoidon tavoitteet Lapset ovat äärimmäisen herkkiä kasvatusyhteisön ilmapiirille. Ei riitä, että jokainen työntekijä tahollaan kohtelee lasta hyvin, jos yleinen ilmapiiri yhteisössä on ahdistava. Lapsi ei pysty käsittelemään negatiivisen ilmapiirin syitä, vaan hänen on pystyttävä luottamaan aikuisiin ja heidän kykyynsä ratkaista ongelmat. Tämä on edellytys sille, että lapsi jaksaa kasvaa ja kehittyä. (Kiesiläinen 1994, ) Lapsen herkkyys ilmapiirille asettaa kasvattajayhteisölle vaatimuksen pitää huolta ilmapiirin laadusta, ja yhteisön hyvinvoinnista. Yhteisöllisen hoidon tavoitteena on luoda kasvatusyhteisöön avoin keskustelukulttuuri, joka tukee yhteisön hyvinvointia ja siten lapsen kasvua ja kehitystä. (Kiesiläinen 1994, ) Yhteisöllisessä hoidossa voidaan tietyn ikäisten lasten kohdalla pyrkiä myös heidän toiveidensa kuulemiseen. Lasten osallisuuden vahvistaminen on yksi laadukkaan kasvatustyön osatekijä. Esimerkiksi varhaiskasvatusta ja perusopetusta on kuntien taholta ohjattu kehittämään toimintatapoja lasten osallistamisen lisäämiseksi. Se, että lapsi kokee, että muut (aikuiset) arvostavat hänen ajatuksiaan ja kokemuksiaan, ja että hän voi vaikuttaa ympäristöönsä, voi lisätä hänen myönteistä käsitystä itsestään. Lapsi kokee että hän on tärkeä. (Turja 2007, )